Jessie Burton: Tunnustus

Jessie Burton: Tunnustus

Otava, 2020

Alkuteos: The Confession, 2019

Lukija: Krista Putkonen-Örn

Kesto: 14 h 10 min

1980. Parikymppinen Elise tapasi kuusitoista vuotta vanhemman Connien Lontoossa kun nainen alkoi seurata häntä hautausmaalla. 

"Et sinä kuole vielä pitkään pitkään aikaan", nainen sanoi, ja hänen äänensä kulki Elisen läpi kuin suoneen annettu rauta. He tuijottivat toisiaan. 

"Voinko tehdä jotain hyväksesi?" Elise kysyi. 

He lähtivät yhdessä juomaan teetä kahvilaan ja juttelivat niitä näitä. Connie kertoi olevansa kirjailija ja myöhemmin Elise etsi kirjan kirjastosta, Constance Holdenin kirjoittaman Vahasydämen. Kirjasta alettiin tehdä elokuvaa ja naiset lähtivät Kaliforniaan. Kun Elise olisi jo halunnut palata mutta Connie ei, alkoi suhde rakoilla.

2017.

Olin neljätoista kun tapoin äitini. 

Siihen saakka olin pitänyt häntä kulisseissa missä hän teki paljon kiinnostavampia juttuja kuin muiden äidit ja vain odotti minulta merkkiä palata elämääni. Mutta hän ei ollut koskaan valmis eikä ilmestynyt ikinä. Kymmenen-yhdentoista iässä kerroin luokkakavereilleni että hän oli karannut venäläisen sirkuksen matkaan ja eleli jakkihärän vuodista tehdyssä teltassa. Kirjoitin hänen käsialallaan kortteja vuoristomaisemista ja vein niitä kouluun.  

Isä oli kertonut Roselle, että tämän äiti Elise oli lähtenyt pois, kun Rose oli ollut vajaan vuoden vanha. He olivat asuneet tuolloin New Yorkissa.  Kouluikäisenä Rose usein mietti missä äiti oli, mitä hän teki ja miksei tämä voinut tehdä sitä hänen kanssaan. Isältä oli vaikea nyhtää mitään tietoja äidistä tai Rosen syntymään liittyneistä olosuhteista, muuta kuin että isä oli palannut hänen kanssaan pian Englantiin.  

Mutta nyt isä antoi vihdoinkin hänelle vinkin Elisestä, ojentaen samalla Vahasydämen ja kertoen, että Elise oli ollut yhdessä tämän kirjailijan kanssa kun isä oli tavannut tämän. Rose ahmi Vahasydämen ja toisen, Vihreän jäniksen, joka oli jäänyt samalla Connien viimeiseksi romaaniksi. Netistä ei löytynyt juuri mitään tietoa, vain muutama rakeinen kuva kirjailijasta, ei edes nykyistä asuinpaikkaa. Nythän nainen olisi jo seitsemänkymppinen. 

Rosen pitkäaikainen poikaystävä Joe oli tehnyt ison elämänmuutoksen ja jättänyt työnsä pörssimeklarina antautuen rakkaudelleen, meksikolaiselle ruualle, ymmärtämättä kuitenkaan miten kilpailtua festivaalien ruokarekkabisnes oli. Joen mielestä Rosen suunnitelma hankkiutua Connien juttusille oli huono, mutta nyt kun Rose oli niin läheltä äitinsä arvoituksen selviämistä, hän ei voinut enää jättää asiaa siihen. 

Connie ei ollut julkaissut mitään kolmeenkymmeneen vuoteen. Nyt hänellä kuitenkin oli idea uuteen kirjaan, Elohopeaan, mutta hän tarvitsi assistentin, koska hänen kätensä eivät enää toimi. Rose pestautui työhön väärällä identiteetillä, Laura Brownina, toivoen ehtivänsä saada mahdollisimman paljon tietoja äidistään ennen kiinni jäämistään. 

Connie katosi ja palasi minuutin päästä ojentaen minulle kainosti pienen kassin. 

"Hyvää joulua", hän sanoi.

"Connie, et olisi..."

"Minä halusin", hän sanoi.

Kassissa oli laatikko. Laatikossa oli kultainen kaulaketju, jossa riippui kultainen L-kirjain. 

"Se on viktoriaaninen", Connie sanoi. "Pidätkö siitä?"

Pidin minä. Se oli kaunis ja siro mutta tunsin suunnatonta surua laskiessani sen.kämmenelleni. Se oli aineellinen muistutus valheestani. Ja vaikka toisaalta minun teki yli kaiken mieli panna se kaulaani, toisaalta halusin ennen kaikkea polvistua Connien eteen, kertoa hänelle oikean nimeni ja selittää että en missään nimessä ansainnut tällaista lahjaa. 

Tunnustuksessa oli erittäin jännät lähtöasetelmat kaikin puolin ja kertomus piti minua pihtiotteessa. Vuoron perään avattiin sekä 1980-luvun että 2017 tapahtumia. Tuo kuvio, ettei Rose vain ottanut suoraan yhteyttä Connieen oli paljon antoisampi. Oli hauska sattuma että hyvä osa nykyhetkestä sijoittui joulun aikaan, tätä en todellakaan tiennyt kun valitsin kirjan kuunneltavaksi.

Sekin on metkaa, miten Burton kirjoittaa aivan eri maailmoissa olevia kirjoja. Olen lukenut hänen hienon esikoisensa, Nukkekaapin, ja sehän sijoittui 1600-luvun lopun Amsterdamiin. Nyt tuntuu siltä, että väliin jäänyt Muusakin pitää lukea.

 

Rebecca Raisin: A Gingerbread Cafe Christmas

Rebecca Raisin: A Gingerbread Café Christmas

HarperCollins, 2020

Lukija: Daniella Acitelli

Kesto: 10 h 22 min

A Gingerbread Café Christmas koostuu kolmesta Gingerbread -sarjan kirjasta, joista Christmas at the Gingerbread Café on ensimmäinen ja sen juonesta kerron tässä. Toinen osa on Chocolate Dreams at the Gingerbread Café joka sijoittuu seuraavaan pääsiäiseen. Kolmas osa tapahtuu seuraavan joulun aikaan ja on nimeltään Christmas Wedding at the Gingerbread Café. Yhdessä nämä kolme kirjaa kestävät tuon vajaan 10,5 tuntia. 

Lilyn kahvilassa, Connecticutin Ashfordissa sijaitsevassa Gingerbread Cafessa joulu on sesonkiaikaa. Lily itse ei kuitenkaan ole parhaassa joulufiiliksessä. Vielä kahden vuoden jälkeenkin Lily ikävöi ex-miestään Joelia, vaikka Lilyn apulaisen ja varaäidin, rehevän, 20 vuotta vanhemman CeeCeen mielestä mies ei koskaan ollut Lilyn arvoinen. Lilyä ihmetyttää kuitenkin asiakkaiden ja cateringtilausten vähyys, normaalisti tähän aikaan, kaksi viikkoa jouluun he saavat juosta aamusta iltaan. 

Gingerbread Cafeta vastapäätä oli auennut uusi kahvila jota pyöritti Damon, niin pahuksen hyvännäköinen mies juuri sopivista kohdista tiukoissa farkuissaan, että kaikki pikkukaupungin naiset ryntäsivät sinne. Lisäksi mies aloitti kokkauskurssit, 

His door is open and there's a flood of customers on his stoop. I peer over and low and behold, he's got a chalkboard facing my way. It reads "Why did the turkey cross the road? Because the other side is better."

Of all the dirty tricks! 

Luvassa on tällä kertaa melko puhdasta, perinteistä chick litiä. Alusta asti on selvää, että Lily ja Damon kuuluvat yhteen, mutta ensin pitää säätää ja senkin jälkeen vielä vähän säätää. Tunnelma on erittäin jouluinen ruokia ja leipomuksia myöden, nythän molemmat päähenkilöt tarjoavat jouluista cateringia. Mutta miten paljon nuo amerikkalaiset oikein ahtavat mahaansa täytettyä kalkkunaa, Thanksgiving on juuri ennen joulua ja sitten taas lisää kalkkunaa... Kaiken kaikkiaan kirjassa on hyvin perinteiset, toisinsanoen kliseiset juonikuviot. Kilpailevien tahojen rakkaustarina, mustasukkaisen ex-miehen häiriö, suloinen lapsipuoli (Damonin Charlie-tyttö), paras ystävä joka aina pitää puoliasi, syöpäsairas ystävätär ja vuodessa kaikki ehtivät saada lapsia tai vähintäänkin tulla raskaaksi. 

Ihailen aina näitä enkkukirjojen kansia! Suomalaiset ovat monesti niin minimalistisia näihin verrattuna, näissä on kyllä romanttinen tunnelma kohdillaan.

Tämän jutun myötä haluan toivottaa kaikille oikein Hyvää Joulua!

Sarah Morgan: One More for Christmas

Sarah Morgan: One More for Christmas

HarperCollins, 2020

Lukija: Lucy Tregear

Kesto: 11 h 34 min

Gaile Mitchell oli menestyvä bisnesnainen Manhattanilla, tunnettu myös nimellä GM. Hänen viimeisin elämäntaitokirjansa, Choice not Chance, oli ollut aiempien tavoin myyntimenestys ja hän oli myös suosittu puhuja tilaisuuksissa. Mutta kun hänelle sattui tapaturma toimistollaan, hän kuuli puolitajuissaan mitä hänen alaisensa puhuivat hänestä. Että hänen elämänsä oli tyhjää? Ettei hänellä ollut läheisiä? Että hän täytti elämänsä työllä, koska oli yksinäinen? Gaile ei voinut käsittää, näinkö he todellakin hänestä selän takana ajattelivat. Gaile oli tehnyt tietoisia valintoja, hän oli rakentanut oman elämänsä ja bisneksensä kovalla työllä, ollut inspiraationa naisille kotiäideistä uranaisiin, luonut työpaikkoja, näillekin vätyksille jotka nyt surkuttelivat häntä. Hänellä oli niin paljon rahaa kuin hän saattoi ikinä tarvita, mutta nyt hän saattaisi joutua jäämään sairaalaan, koska hänellä ei ollut upeassa East Upper Siden huoneistossaan ketään, joka voisi huolehtia hänestä.

Gailen tytär Samantha pyöritti omaa matkatoimistoa joka on erikoistunut räätälöityihin joulumatkoihin, halusi asiakas sitten Lappiin tai Prahan joulutoreille. Hänellä oli ehkä enemmän yhteistä äitinsä kanssa kuin hän halusi myöntääkään, kuten vaihtuvat miesystävät ja bisnestaju. Kun Gailen assistentti soitti hänen assistentilleen, Samantha ihmetteli miksi äiti halusi ottaa yhteyttä tyttäriinsä. Siitä oli jo viisi vuotta, kun heillä oli ollut minkäänlaista kontaktia, eikä edellinen kerta ollut päättynyt hyvin.

Samanthan pikkusisko Ella eli tyytyväistä kotiäidin elämää pikkukaupungissa Connecticutissa. Hänellä oli rakastava mies Michael ja suloinen pieni tytär Tabitha, jolle hän halusi olla mitä parhain äiti, toisinsanoen täysin päinvastainen kuin omansa. Kun Samantha soitti kertoakseen äidin yhteydenotosta, Ella järkyttyi, mutta tunsi tarvetta lähteä mukaan sairaalaan. Michael olisi halunnut lähteä tueksi, mutta Ella ei missään nimessä halunnut tämän tapaavan äitiään. Eihän Gaile edes tiennyt, että Ella oli naimisissa, saati tulleensa isoäidiksi. Michael, joka ei ymmärtänyt alkuunkaan miksei Ella halunnut esitellä perhettään äidilleen, ratkaisi asiat omin päin.

Unimpressed by the lack of engagement from the adults around her, Tab turned back to Gaile.

"My name is Tabitha Melody Gray and I'm four and three quarters. And I don't know your name or who you are?"

There was an agonizing silence and then Gaile finally spoke. "My name is Gaile, and I think", she said faintly, "that I must be your grandmother."

Gaile halusi välttämättä viettää joulua uudelleen löytämiensä tyttärien ja Ellan perheen kanssa. Sattumien summana he päätyivät Skotlantiin, pieneen kylään tunnin matkan päähän lähimmästä kaupungista. Siellä Brody McIntyre oli ottamassa vastaan ensimmäisiä maksavia vieraitaan, Samanthan perhettä, koska oli rahan tarpeessa päättänyt tarjota kotiaan turistien käyttöön ja Samantha oli mahdollinen yhteistyökumppani jonka yritys toisi Brodyn kotiin lisää majoittujia. Mary-äiti suhtautui tähän käänteeseen ymmärtäväisesti, mutta Brodyn sisar Kirsty näytti epäilyksensä avoimesti. Itse talo oli iso talven ihmemaa, täynnä puupaneloituja huoneita joissa oli kirjahyllyjä, muhkeita nojatuoleja ja loimuavia takkoja, tiloja joista oli näkymät upeaan lumiseen luontoon vuorenhuippuineen. 

Tarvittiin Skotlanti, että amerikkalaisperhe sai asiansa setvittyä.

Here's something else I think about." She offered another slice of shortbread. "It's never too late to build a snowman Gaile. It's never too late to dance or laugh, bake cookies or date a man. It's never too late."

Melkoinen Skotlannin matkailumainos! Ilman koronaa olisin jo varaamassa lentolippuja romanttiselle getawaylle. Jossain täytyy oikeasti olla samanlainen luminen kylä ja ihana Mary leipomassa ja kokkaamassa meille herkkujaan.

Olen kuunnellut monta jouluun sijoittuvaa, toinen toistaan taianomaisempaa, lämminhenkistä feelgood -kirjaa. Tällä kertaa mukana oli kas kas, rakkautta, ystävyyttä ja romanttinen ympäristö, mutta näiden ohella kevyesti romaaniin kiedottua elämäntaito-opasta, niin monia ymmärtäviä olkapäitä joita vasten itkeä Skotlannista löytyi. Perheellä ei varsinaisesti ollut salaisuuksia, pikemminkin lukuisia, jopa vuosikymmeniä ihmisten välejä hiertäneitä väärinkäsityksiä. Henkilögalleriassa ei ollut ketään kenestä en olisi pitänyt, tosin Kirsty jäi melko etäiseksi. 

 

Jenny Bayliss: Twelve Dates of Christmas

 

 

Jenny Bayliss: The Twelve Dates of Christmas

Pan, 2020

Lukija: Laura Kirman

Kesto: 11 h 33 min

Jos on suudellut kahta miestä 24 tunnin sisällä, onko sitä aivan hutsu?

Kate on reilu kolmekymppinen sinkku, joka on löytänyt unelmatyönsä kangaskuosien suunnittelijana. Hän on palannut Lontoosta kotiseudulleen pieneen Blexfordiin, kuitenkin kätevän junayhteyden päähän Lontoosta, jossa hänen pitää välillä käydä toimistollaan. Blexford on tiivis yhteisö, jossa kaikki tuntevat toisensa ja tietävät toistensa asiat, joten kun Katen paras ystävä Laura houkuttelee hänet osallistumaan Twelve dates of Christmas -deittailuun, Kate huomaa ettei kukaan jää tästä kuulematta. Katen toinen hyvä ystävä on Matt, niinikään paluumuuttaja, joka on avannut kylään kahvilan, Cafe Peartreen. Kate leipoo sinne sivutyönään makeita herkkuja. 

Kate käy treffeillä joissa saa aina muutamasta vaihtoehdosta valita mieleisimmän, ja Kate käy esimerkiksi luistelemassa, salsaamassa ja ratkomassa tietä ulos pakohuoneesta. Matt, joka seurustelee omalla tahollaan, on huolissaan Katen turvallisuudesta, eikä täysin turhaan.

Valitettavasti treffiohjelma oli poikinut myös ikävän sivutuotteen, jonka Katekin sai kokea, kun yksi hänen tökeröimmistä deiteistään ilmoitti varanneensa huoneen yön viettoon. Joulun 12 treffiä oli väännetty muotoon "Twelve shacks of Christmas" ja 200 punnan osallistumismaksulla sai osallistua vetoon, kuka miehistä saa aikaan enemmän kaatoja. 

Joulun 12 treffit oli valloittavan hauska ja viihdyttävä, romanttinen ja hyvin jouluinen kirja, juuri sopivaa lämminhenkistä viihdettä tällaiseen koronajouluun. Fiilis tuntui hyvin brittiläiseltä ja joulu oli läsnä kaikessa, makuina ja tuoksuina ja toki treffiohjelmassa, kun osallistuttiin esimerkiksi piparkakkutalon koristelukilpailuun ja kuusenhakuun. Ajatus monista treffeistä ja erityyppisistä miehistä joita Kate tapaa, oli jo ennakkoon kiinnostava ja toimi hyvin, ja Kate oli päähenkilönä sellainen jonka kanssa ystävystyisin mielelläni itsekin. Myös kankaiden suunnittelua oli kiva seurata. Kuten tämän tyyppisissä romanttisissa komedioissa yleensäkin lukijalla on jo alusta asti näkemys ketkä kuuluvat yhteen, juju on ehkä enemmän siinä, miten nämä saatetaan yhteen. 

Olen ihastunut moneen lukijaan näissä enkkukirjoissa, eikä Elizabeth Knowelden ollut poikkeus. Eläytyminen on heillä aina vahvempaa kuin suomalaisilla lukijoilla, mutta yhtään kirjaa en ole vielä joutunut tästä syystä jättämään kesken. 

Åsa Hellberg: Hotelli Flanagans

 

Åsa Hellberg: Hotelli Flanagans

Bazar, 2020

352 sivua

Alkuteos: Välkommen till Flanagans

Suomennos: Anu Koivunen

Kiitokset kustantajalle arvostelukappaleesta. 

Kun vuosikymmen vaihtui 1960-lukuun, Lontoon kerma juhli vuodenvaihdetta keskustan luksushotellin, Flanagansin kristallikruunujen loisteessa. Kaikki halusivat näyttäytyä "seurapiirikaunotar Miss Linda Lansingin luotsaamassa hotellissa", joka oli alunperin hänen isänsä luomus. Hän oli kymmenvuotiskaudellaan kääntänyt kannattavuuden takaisin nousuun, eikä hän aikonut päästää sitä takaisin laskuun. Kova työ oli tuottanut tulosta, ja edelleen Flanagansin tähti loisti Lontoon kilpailluilla hotellimarkkinoilla kirkkaimpien joukossa. Savoyn ja The Ritzin ohella hänen hotellinsa oli yksi kolmesta puhutuimmasta.

Yksitoista vuotta aiemmin Linda oli ollut vielä maalaistyttö, asuen isoäitinsä huomassa Ruotsissa, Fjällbackassa, Göteborgin pohjoispuolella, kylässä josta hänen äitinsä oli kotoisin. Linda oli ollut pikkuvauva, kun hänen äitinsä oli kuollut, ja isoäiti oli kieltäytynyt päästämästä Lindaa isänsä luo Lontooseen. Sodan aikana isä oli ollut mielissään että Linda oli Ruotsissa turvassa, mutta muutoin ikävöi tytärtään johon hänellä oli lämpimät välit. Jos Linda tiedostikin, etteivät vanhemmat koskaan olleet ikuisia, ja jonain päivänä Flanagans olisi hänen, siihen menisi vielä pitkään. Niinpä saatuaan sähkeen, että isä oli sairastunut ja Lindan olisi pian tultava Lontooseen, hän suunnitteli palaavansa Fjällbackaan mahdollisimman pian. Niin ei kuitenkaan enää käynyt ja Lindasta tuli kylmiltään aikansa harvinaisuus, nainen hotellinjohtajana.

Jos hän epäröikin onko hänestä siihen, hänen serkkunsa, ylimieliset veljekset Laurence ja Sebastian, jotka omistivat pienen määrän hotellista, vahvistivat Lindan tahtoa menestyä. Eivät todellakaan kannustamalla, vaan lyttäämällä Lindan mahdollisuudet pärjätä miesten maailmassa ja vaatimalla Lindaa myymään hotellin heille. Isän viimeiset sanat kuolinvuoteella olivatkin olleet "varo serkkujasi...". 

Onnekseen Linda tutustui heti Lontooseen jäätyään isänsä lakimiehen Andrewn kautta Maryyn, nuoreen räväkkään naiseen joka tunsi seurapiirit ja pursusi ideoita ja jonka käsissä Linda koki muodonmuutoksen arasta maalaistytöstä tyylikkääksi kaunottareksi. Myös upeiden juhlien järjestäminen oli Maryn idea, niillä Linda toi itsensä hotellinjohtajana Lontoon silmäätekevien tietoisuuteen. Lindan uusiin tuttavuuksiin kuuluu myös miehiä,  joista läheisimmiksi tulevat amerikkalainen Robert ja Lindan isän asianajaja Andrew

Lindan, serkkujen ja Lindan elämän miesten lisäksi kirjassa seurataan hotellin palveluskuntaa, erityisesti Elinoria, Emmaa ja Alexanderia. Emma on juuri täyttänyt 18 ja lähtenyt välittömästi maalta Lontooseen. Hän kaipasi vapautta ja ja oikeutta tehdä omia päätöksiään, muuten hänellä olisi kohta mies ja vauva kasvamassa, kuten ikäisillään heilläpäin. Kadulla pramean hotellin ohi kulkiessaan litimärkä Emma pujahtaa sisään Flanagansin keittiön ovesta päättäen saada sieltä työpaikan. 

Linda palkkasi keittiöön mieluummin tyttöjä, koska he olivat nopeampia ja tarkempia kuin nuoret pojat, mutta tytöt usein menivät vihille ja lopettivat työt nuorina. Elinor olikin aarre ja Linda olisikin aikaa sitten ylentänyt hänet tarjoilijaksi, mutta harmillisesti tyttö oli mustaihoinen, eikä tätä voinut siirtää asiakaspalveluun. Lindalla on kuitenkin suunnitteilla tytölle toisenlainen ylennys. Linda palkkasi myös Emman ja antoi tämän Elinorin siipien suojaan. Kun naapuriin avautui uusi ravintola, joka veti Flanagansin illallisvieraat puoleensa, Linda lähetti naiset asiakkaina tutkimaan mikä kilpailijassa oli niin ihmeellistä. 

Elinor tarttui ruokalistaan yrittäen näyttää mahdollisimman huolettomalta ja melkein toivoi, että olisi voinut sujauttaa sen käsilaukkuunsa. Mutta se vasta olisi huomiota herättänyt. Niin hän vain yritti painaa mieleensä, mitä kaikkea listalla oli: paisteja, kaviaaria, munakkaita, lohta, makkaraa. Jopa hummeria oli tarjolla. Kaikenlaisia hämmentäviä yhdistelmiä. Niin kuin hummeria pihvin päällä. Kuulosti tökeröltä. Elinoria puistatti. Ei Flanagansissa sellaista tarjottu. Sitten oli jotain, jonka nimi oli hampurilainen. Jauhelihapihvi leivän kera. Hän oli kuullut puhuttavan sellaisesta, mutta työkavereiden mukaan niitä oli vain Amerikassa. Ehkä idea tarjota hummeria pihvin päällä oli myös peräisin sieltä. 

Elinor ja Emma eivät kuitenkaan päässeet ruuan tilaamiseen saakka, ennen kuin Elinorille toimitettiin hienovarainen viesti, ettei hän ollut tervetullut ruokailemaan. Elinoria hävetti kun heitä saatettiin ulos, ja mitä Miss Lansing sanoisi. 

Asiakkaat tuijottivat mutta eivät sanoneet sanaakaan, ja ovelle päästyään Emma kääntyi vielä. Piittaamatta vähääkään itsestään hän lennätti lattialle sylkiklimpin kuin mikäkin Notting Hillin jamaikalainen.

Se onkin yhteistä Hotelli Flanagans -kirjan naisissa, vahvuus ja uskallus, mutta eivät he täydellisiä ole, päinvastoin tekevät isojakin virheitä. Tapahtumia ja yllätyskäänteitä riittää, mutta aina selvitään karikoista eteenpäin. Kirjaan kannattaa tarttua kun haluat lukea juonista, salaisuuksista ja petoksista, mutta myös rakkaudesta, ystävyydestä, 1960-luvun Lontoosta, ylellisistä juhlista ja pukeutumisesta. Aikakausi, tai aikakaudet, sillä alussa ollaan myös sodanjälkeisellä 40-luvulla, näkyvät kirjassa hyvin. Ylipäätään kuvailu oli sitä luokkaa, että niin ylellinen hotelli ja brittien yläluokka hyvine ja huonoine puolineen, kuin pieni ruotsalaiskylä Fjällbacka, piirtyivät hetkessä mieleen. Kirja on trilogian avausosa ja odotan jo mielenkiinnolla jatkoa.

Elly Griffiths: Kadonneet ja kuolleet

Elly Griffiths: Kadonneet ja kuolleet

Ruth Galloway -mysteeri #6

Suomennos: Anna

Alkuteos: The Outcast Dead, 2014

Lukija: Krista Putkonen-Örn

Kesto: 10 h 51 min

Ruth Galloway, forensisen arkeologian tuntija, on saanut kustannussopimuksen ensimmäisestä kirjastaan. Hänen pomonsa Phil arkeologian laitokselta on pyrkinyt parhaansa mukaan norkoamaan osuutta löydöstä josta Ruth kirjoittaa.  

Ruth oli heti tiennyt kenen ruumis löytynyt luuranko oli. Jemima Green, jolla oli toisen käden tilalla koukku ja joka siksi tunnettiin myös nimellä Koukkumuori, oli Norfolkin historian pahamaineisimpia murhaajia. 1800-luvulla elänyt nainen oli ottanut rahaa vastaan kasvattilapsia ja hänen uskottiin tappaneen yli 20 lasta, mistä hyvästä hän sai paljastuttuaan hirttotuomion. Käsi ei keinuttanut kehtoa, vaan kidutti. 

"Se meidän löytömme täältä", Phil sanoo hiljempaa. 

Vai "meidän". Phil ei edes ollut kaivauksella kun Ruth löysi naisen luurangon, vaikka ilmaantui kyllä sinne hippulat vinjuen heti uytisen kuultuaan. 

"Siitä ollaan kiinnostuneita ", Phil sanoo.

"Kuka siitä on kiinnostunut, English Heritage, vai?" Ruth kysyy aidosti innoissaan. Jos kulttuuriperintöä vaaliva English Heritage rahoittaisi suuret kaivaukset, he voisivat varmaan löytää vaikka mitä. Norwichin linna rakennettiin jo keskiajalla, joten heidän jalkojensa alla piilee aarteita kerroskaupalla.

"Parempaa", Phil sanoo kasbot autuutta hohtaen. "Telkkari."

Philiä oli tosiaan lähestytty luurangon löytymisen johdosta ja hänellä olikin Ruthille esiteltävänä Naiset jotka tappavat tv-sarjan väkeä, muun muassa Frank Parker, amerikkalainen historioitsija. Philiä haastatellaan ja Ruth on mielissään siitä, että häntä kuvataan vain kaivamassa ja puhdistamassa luita. Tai niinhän Ruth luulee.

Komisario Harry Nelson puolestaan tutkii rikosta, johon niin ikään liittyy kuolleita lapsia. Kolmen lapsen äiti Liz Henderson on saanut kolme poikaa, jotka ovat kaikki kuolleet vauvoina. Voisiko kyseessä olla jokin julma perinnöllinen sairaus vai onko heidän äitinsä murhannut heidät? 

Cathbad tuntee Lizin ja on varma tämän syyttömyydestä. Lizin ja tämän ex-miehen Bobin avioliitto oli kestänyt seitsemän vuotta ja sinä.aikana oli syntynyt ja kuollut kolme vauvaa. Myös Bob, joka on alkanut seurustella uuden, nuoremman naisen kanssa, on varma entisen vaimonsa syyttömyydestä. Justine Thomas, joka on kokopäivätöissä erään varakkaan perheen lastenhoitajana, on hoitanut myös Lizin ja Bobin kaikkia lapsia, sekä Scarlettia, jonka katoamisen myötä Ruth ja Nelson aikoinaan tutustuivat. Miten Justine liittyy lasten kohtaloihin, vai onko kyse vain yhteensattumasta? 

Olen edennyt Ruth Gallowaysta kertovassa kirjasarjassa nyt jo kuudenteen osaan, mikä on aika hyvin ottaen huomioon, että kuuntelin ensimmäisen osan kuluvan vuoden kesäkuussa. Tämä osa ei noussut aivan suosikkieni joukkoon, mutta puhutaan silti 4/5 kirjasta. Tuskinpa menee pitkään, kun kuuntelen seuraavan osan, Aavekentät, joka on juuri se kirja, joka kiinnitti huomioni. Harkitsin silloin, että lukisin vain sen, mutta nyt olen todella mielissäni siitä, että aloitin sarjan ihan alusta.

Kirjabloggaajien joulukalenteri 11.12

 

Joulunodotuksessa on vuosi toisensa jälkeen kolme asiaa jotka virittävät minua näin aikuisiällä joulutunnelmaan. Ensimmäisenä niistä alkaa yleensä leipomusten sekaan hivuttautua jouluisia teemoja kuten joulutortut tai luumuhillolla ja kermavahdolla täytetty tumma kääretorttu. Samoihin aikoihin kaivan esiin vuosien mittaan keräämäni joululehdet joita on kahdenlaisia, sekä tunnelmaselailuun että leipomisohjeisiin keskittyviä. Se kolmas tunnelmanvirittäjä on joulukorttien askartelu, jonka aloittaminen tahtoo useimpina vuosina siirtyä turhankin pitkään, varsinkin kun korttien tekeminen on mielestäni niin ihanaa! 

Viime vuosina myös upeat talven ja joulun seudun selailukirjat ovat tulleet lehtien ohella näiden tunnelmanluojien joukkoon. Tälle joululle Docendo julkaisi jälleen uuden, täynnä upeita kuvia täynnä olevan teoksen, nimeltään Talven henki - Anna joulun tulla.

On melkein niin hiljaista, 

että voi kuulla joulun lähestyvän.

Ovi on jo raollaan - siellä odotetaan sinua.

Talven henki -kirjassa tutustutaan koteihin, jaetaan jouluisia ruokaohjeita ja keitetään omia tuoksuja. Koristellaan kotia kukka-asetelmilla, nähdään upeita luontokuvia ja tutustutaan Pietiläisen perheen uusimpaan jäseneen, keväällä '19 syntyneeseen Myrsky-koiraan, joka poseeraa alla olevassa kuvassa.

Joulu taivekattojen alla

Näyttää aivan kuin talo vanhalla puutaloalueella hymyilisi ohikulkijoille. Sen jokaisesta ikkunasta tuikkii kutsuva valo.

Kirjan tyyli on pitkälti maalaisromanttinen ja värimaailma valkoinen, piristettynä useimmiten joulunpunaisella.

Koristele talvijuoma jäisillä karpaloilla. 

Viimeistele se rosmariinin oksalla.

Joulun kaunein kattaus

Koti tuoksuu joululle, ja radiosta kantautuvat juuri sen laulun sävelet, joka vie lapsuusjouluihin. 

Kuusimetsäkakku kuorrutetaan valkosuklaa-vaniljavaahdolla. Kuusikoristeet saadaan vohvelitötteröistä, jotka valellaan sulatetulla valkosuklaalla ja pinnalle ripotellaan koristerakeita. Ohjeet näihin sekä ylläoöevaan kääretorttuun löytyvät kirjasta.

Mätikuiskauksen vinkataan maistuvan kukkakaalimuusin ja hunajalla savustettujen lohimedaljonkien kaverina. Kaikkien ohjeet löytyvät kirjasta.

Niin metsäneläimet kuin lemmikit toivottavat kirjan sivuilla hyvää joulua. Yhdyn näihin toivotuksiin ja toivotan näiden Ilona Pietiläisen kauniiden kuvien ja tarinoiden myötä kaunista ja rauhallista joulunodotusta.

P.s. Joulukorttitarvikkeet ovat täyttäneet pöydän ja talouden toinen tonttu, se miespuolinen, leipoi tänään ensimmäistä kertaa elämässään kakun aivan itse, joten taatelikakun huumaava tuoksu leijaili tämän bloggarin kotona korttikiireistä huolimatta.

Laurien Berenson: Wagging Through the Snow

 

Laurien Berenson: Wagging Through the Snow

Tantor Audio, 2020

Lukija: Angie Hickman

Kesto: 4 h 36 min

Kuuntelin kirjan Nextoryssa.

Kolmekymppisen erityisopettaja Melanien perheessä riittää touhua ja tohinaa. Miehensä, heidän yhteisen kolmevuotiaan poikansa ja Melanien aiemmasta liitosta olevan pojan lisäksi talossa vilistää viisi isovillakoiraa. 

Kun Melanien nuorempi veli Frank ilmestyi ovelle kymmeneltä viikonloppuaamuna, jotain erityistä täytyy olla tekeillä, eikä Melanien vaisto ollut väärässä tälläkään kertaa. Melanien ex-mies Bob oli edelleen väleissä perheeseen ja Frankin kanssa he pyörittivät yhdessä kahvilaa. Koska se menestyi hyvin, miehet olivat päättäneet etsiä lisää haasteita. Ja kuin ylemmän johdatuksena Frank, joka oli lähtenyt vailla määränpäätä ajelemaan saadakseen vähän rauhaa heidän koliikkia itkevältä vauvaltaan, oli osunut kohdalle kun oli alkamassa huutokauppa kymmenen eekkerin kokoisesta metsäalasta.. Eikä mistä tahansa metsiköstä, vaan istutetuista joulukuusista.

Kuusenmyyntibisnekseen pitikin valjastaa puoli sukua. Näin mukaan tuli muun muassa Peg-täti, joka oli villakoirakasvattaja ja näyttelytuomari, jolta Melanie oli saanut ensimmäisen koiransa lahjaksi. Juuri Peg-tädin kanssa kuusimetsässä kulkiessaan Melanie löysi ruumiin ja sen luota palelevan maltankoiran.

Kävi ilmi, että kyseessä oli koditon mies, joka oli kuusimetsän edellisen omistajan luvalla rakentanut hökkeliasumuksen metsän perukoille. Nyt hän oli viinahuuruissaan jäänyt puusta irronneen oksan alle, menettänyt tajuntansa ja paleltunut kuoliaaksi. Paitsi että kävikin ilmi, että mies oli raitistunut muutamaa kuukautta aiemmin ja osana prosessia alkanut ottaa yhteyttä ihmisiin joille koki olevansa anteeksipyynnön velkaa. Niinpä Melanie ei voinut antaa asian olla, vaan ryhtyi selvittämään miehen henkilöllisyyttä ja kontaktoimaan tämän läheisiä, mikä kävi lopulta vaaralliseksi.

Otin tämän kuunteluun koska siinä oli kuvassa suloinen koira :) Tai no, katselin tätä koska siinä oli koira ja kiinnostuin juonesta ja ajattelin että tuollainen 4,5-tuntinen kirja on varmasti kivan napakka. Vasta kuunneltuani ensimmäisen pätkän kävin katsomassa sitä Goodreadsistä ja näin että se on osa #21 Melaniesta kertovasta sarjasta ja vähän harmittelin, että olisin voinut kuunnella jonkin vanhemmista jouluun sijoittuvista osista enkä tätä uusinta osaa. Varsinkin, kun näin miten paljon sarjaa Goodreadsissa kehuttiin. Ajattelin jo, ettei ehkä haittaa jos kuuntelen muutaman osan väärässä järjestyksessä, mutta antaa olla. Täytyy sanoa, etten oikein ymmärrä, miksi tämä on saanut niin korkeat pisteet Goodreadsissa. Juoni oli hyvin köykäinen, olkoon että olikin lyhyt kertomus, kyllä 4,5 tuntiin saisi enemmänkin käänteitä.

Liane Moriarty: Sulje silmäsi ja laske kymmeneen

Liane Moriarty: Sulje silmäsi ja laske kymmeneen

Wsoy, 2020

Suomennos: Helene Bützow

Alkuteos: The Hypnotist's Love Story, 2011

Lukija: Meri Nenonen

Kesto: 13 h 55 min

Kuuntelin kirjan Nextoryssa.

Muista:

1. Hypnoosi on aina itsehypnoosia.

2. Transsiin ei voi jäädä.

3. Kontrolli säilyy aina itselläsi. Voit lopettaa milloin tahansa.

4. Hypnoosi on luonnollinen mielentila.

5. Ole hyvä ja ota suklaata.

- Laminoitu kortti Ellen O'Farrellin työhuoneen seinällä -

Ellen on 35-vuotias hypnoterapeutti, joka oli neljänsillä treffeillään, kun hänestä alkoi tuntua että mies on jättämässä hänet. Tämä käyttäytyi niin oudosti, juuri kun Ellen oli ajatellut että nyt voisi olla aika mennä sänkyyn Patrickin kanssa, oli vaihtanut lakanatkin sitä ajatellen. Mutta kyse olikin jostain aivan muusta. 

Riemastunut helpotus tulvahti Ellenin läpi. Nyt kun häntä ei jätettykään, hänelle kirkastui yhtäkkiä kuinka paljon hän todellisuudessa piti Patrickista, kuinka hartaasti hän toivoi että tästä tulisi jotakin ja kuinka hän oli ripsiväriä laittaessaan sallinut itselleen ajatuksen: Voisin rakastua häneen.

Tämänpäiväinen huumava ilo ei johtunut säästä, eikä puurosta, ei talon uudesta lämmityksestä, eikä uutisista. Se johtui Patrickista. Stalkkaava entinen tyttöystävä sopi hyvin, sehän oli kiinnostavaa. 

Mutta toisaalta, stalkkaaminen. Ellen näki mielessään kirjeitä joiden kirjaimet oli leikattu lehdistä, verellä kirjoitettuja viestejä seinissä, hulluja faneja istumassa julkkisten talojen edessä. Väkivaltaisia ex-miehiä jotka ampuivat vaimonsa. Mutta kuka stalkkasi maanmittaria, vaikka hänellä olisikin harvinaisen hyvä leukalinja?

Kävi ilmi, että Patrickin entinen tyttöystävä Saskia oli stalkannut tätä jo kolmen vuoden ajan. He olivat olleet yhdessä kolme vuotta ja suhde oli ollut ensimmäinen vakavampi Patrickin jäätyä leskeksi. 

En ymmärtänyt aikaisemmin alkoholisteja enkä peliriippuvaisia, sen kun lopettaisi ajattelin aina kun kuulin jonkun tuhoavan elämänsä jonkun typerän riippuvuuden takia. Mutta nyt minä ymmärrän. Se on sama kuin käskisi ihmisen lakata hengittämästä. Lopetat vain hengittämisen ja saat elämäsi taas raiteilleen. Niinpä sitä pidättää hengitystään niin kauan kun pystyy mutta jo vähän ajan kuluttua haukkoo ilmaa.

Tiedän olevani säälittävä ja se on minulle yksi lysti. Lopettaminen on fyysinen mahdottomuus.

Niinpä istuin autossani Ellenin talon luona. Hän kertoi perineensä talon isoäidiltään ja erilaisuutemme tavallaan tiivistyi juuri siinä. Minä perin isoäidiltani hedelmäkulhon.

Olen lukenut aiemmin yhden Moriartyn kirjan, Täydellinen aviomies, siihen aikaan kun "kaikki muutkin" sen lukivat, ja muistan että minua ärsytti siinä yksi henkilö (muistaakseni jonkin kuolleen henkilön äiti) niin paljon, etten saanut edes arviota aikaan enkä ole sen jälkeen lukenut toista Moriartya, vaikka olen huomannut että häntä tasaisesti suomennetaan ja blogeissa kehutaan. Mutta nyt kun näin kiinnostavan nimisen uutuuden ja luin juonesta sanat hypnoterapeutti ja entinen tyttöystävä on stalkkeri, päätin antaa Moriartylle uuden tilaisuuden. 

Olin todella yllättynyt siitä, että kirja oli etenkin alkupuolella niin puhdasta chick litiä, ottaen huomioon että Täydellinen aviomies ei ole muistikuvissani ensisijaisesti hauskuuttamaan pyrkinyt romaani. Meri Nenosen tyyli lukea kirja niin huvittuneella äänensävyllä vielä korosti sen keveyttä ja hauskuuttavuutta. Kirjaa kuunnellessani tulikin tunne, että itse lukemalla kirjasta olisi saattanut syntyä hieman erilainen fiilis? Mutta yllättävän kevyt tämä varmaankin olisi ollut siitä huolimatta. Mutta. Chick litiksi tämä oli oikein hyvin kirjoitettu ja stalkkaus aiheena toimi hyvin, joten älkää suinkaan tulkitko ettenkö olisi pitänyt tästä, päinvastoin minulle jäi hyvä mieli. Ehkä kuuntelen vielä jonkin aiemmin julkaistuista Moriartyista.

Helena Sinervo: Tytön huone

 

Helena Sinervo: Tytön huone

Wsoy, 2020

250 sivua

Kiitokset kustantajalle arviokappaleesta.

Tässä yhdenpäivänromaanissa kuusikymppisen Saaran ainokainen, tytär Sofia, on muuttamassa kotoa. Eikä aivan naapurustoon, sillä tytär on aloittamassa synteettisen biologian opinnot Kanadassa. Ilmastotiedostava Soffe ei aio lentää Kanadaan, vaan kulkea maitse sen minkä pystyy ja mennä rapakon yli laivalla. Eikä hän aio lentää Suomeen lomillakaan, joten Saaran on itse lennettävä Montrealiin, mikäli mielii tytärtään nähdä.

Ikävä Saaralla on nyt jo, ja tyttären lähestyvä muutto nostaa pintaan monenlaisia tunteita. Ymmärtääkö kukaan, mitä hän tuntee tällä hetkellä? Koska hän saa alkaa itkeä, vasta terminaalissako kun tyttö on kadonnut näköpiiristä?

Kello lähestyi seitsemää, Saara huomasi vilkaistessaan taas uudelleen, oliko joku reagoinut hänen päivitykseensä, jonka myötätuntoa herättävänä ydinmehuna oli neljä kuvaa: ensimmäisessä tytär vaippaikäisenä ottamassa ensiaskeleitaan, toisessa sama lapsi ylioppilaana hehkuvanpunaiset ruusut sylissä, kolmannessa lastoitettu käsi ja neljännessä tyttären keskeneräiset pakaasit. Kuvakoosteen yllä oli surunaaman koristama teksti »Tänään on SE päivä.» Tiina oli näköjään jo herännyt ja kommentoinut hehkuvanpunaisen sydämen kera »Tästä alkaa VAPAUS!» 

Se oli lievästi ärsyttävää. Enkö muka tähän mennessä ole ollut vapaa? Jos nyt sitten illasta alkaen olen hiukkasen entistä vapaampi, mitä aion sillä vapaudella ja tyttären tyhjäksi jättämällä huoneella tehdä? Fuck around, niin kuin se itse?

Saaraa hirvitti moni asia. Kuten se, miten hänen 18-vuotias untuvikkonsa, kaikkiin lapsenuskoisesti luottava ja hyvään uskova tytär aikoi matkustaa Ranskan länsirannikolle saakka halvimmalla mahdollisella kyydillä eli bussilla. Osaako pesästä lentävä linmunpoika varoa saalistajia, hallitseeko vuorokausirytminsä, eihän hanki anemiaa syömällä pelkkiä pussinuudeleita? Pahinta kuitenkin on, että kun hän illansuussa kyyditsee tytön Länsisatamaan, hän jää absoluuttisen yksin.

Lapsen lähtö on kuin tietoisuuteen tehty leikkaus, ja siihen on ilmestynyt haamusärkyä, tuskan aihioita. Lapsi, minun sisälläni kasvanut, kaikkoaa pois, minun kahden rintani maitoa imenyt uusi parien olento lähtee luotani. Minä olen ollut pari lapseni kanssa. Äiti ja sen lapsi. Madonnankuva, ikoni. Lapsen tietoisuus on ollut minun tietoisuuteni pari. 

Nyt ne erkanevat toisistaan. Olo on kuin tapetulla ja nyljetyllä kaupunkikanilla, jota paloitellaan provencelaista pataa varten. Siis turta ja tunnoton, koska kuollut. 

Välillä Saara muistelee omaa nuoruuttaan, kun oli tytärtään jonkin verran vanhempana Pariisissa asuessaan kohdannut erään martiniquelaisen nuorenmiehen, Jean Gervierin, ja se kohtaaminen oli päättynyt jotenkin ikävästi, mikä lukijalle pikkuhiljaa avautuu. 

Saara oli pitkään luullut, ettei koskaan edes saisi lapsia. Sitten hän oli "yllättäen ja puolivahingossa" alkanut odottaa Sofiaa vielä nelikymppisenä. Suku kyllä loppuisi häneen ellei tytär pyörtäisi mieltään. »Lapsettomuus on tehokkain ekoteko», Sofia kirjoitti banderolliin, jota sitten huojutteli mielenosoituksessa Eduskuntatalon portailla. 

Omalta äidiltään Saara ei kokenut saaneensa paljoakaan. Lea oli jättänyt hänet huomiotta lapsena ja perinnöttä aikuisena ja antanut kaiken Sofialle, myös ennakkoperinnön. Saara myönsi että kadehti Lean läsnäoloa omalta tyttäreltään ja oli tuntenut samaa myös isäsuhteestaan nähdessään miten hyvä isä Timo oli ollut Sofialle.

Kun tajusin, ettei kirjassa ole ollenkaan dialogia, hätkähdin, onko se liian tiivistä, liian raskasta luettavaa. Kirjassa onkin paljon tajunnanvirtaista pohdintaa, mutta se on helposti omaksuttavaa ja keventäviä "sutkautuksia" on paljon. 

Hän- ja minämuotoa käytettiin aivan sekaisin, mikä hämäsi alussa kun sen huomasi, mutta loppujen lopuksi en lukemisen mittaan tainnut kiinnittää siihen juurikaan huomiota. Jotain toista lukijaa se saattaisi kyllä häiritä enemmänkin. Alla tästä esimerkki.

Saara kävi läpi kiinnostuksiaan, joita ei ollut vähän. Tähän mennessä olen halunnut olla biologi, historioitsija, aivotutkija, kielitieteilijä ja kosmologi. Toisensa poissulkevat urapolut ovat vetäneet puoleensa yhtä suurella vetovoimalla.

Lähes yhtä suurella, Saara korjasi. Päätin keskittyä pianonsoittoon, koska musiikista sain korkeinta iloa ja ylimaallisinta nautintoa.

Tytön huone viittaa paitsi Sofiaan, myös Saaran omaan huoneeseen Pariisissa, jossa asui silloin kun kohtasi Jean Gervaisin. Sitä kesää käydään myös paljolti läpi kirjan edetessä. 

Mietin, miksen oikein päässyt kirjaan sisään. Lapsettomana minulla ei tietenkään ole kokemusta tyhjästä pesästä ja ehkä minua ärsytti hiukan se, miten valtavan numeron Saara tyttärensä opiskelemaan lähdöstä teki. Kuitenkin kyseessä on jokaisen vanhemman kohdalle osuva elämänvaihe, eikä mikään valtaisa henkilökohtainen tragedia, eihän Sofia kuollut ole. Saara jopa mietti mitä kaikkea olisi voinut tehdä toisin estääkseen tytärtä lähtemästä niin kauas. Kaipasin kovasti Sofian omaa näkökulmaa. Kirja olisi ollut sisältörikkaampi jos Sofia olisi kertonut päivän kulusta ja haaveistaan ihan itse ja olisi ollut kiinnostavaa kuulla mitä mieltä Sofia oli äitinsä suhtautumisesta tämän muuttoon. Se kyllä kävi ilmi, ettei Sofia jaksanut kuunnella äidin moneen kertaan läpikäymiä varoitteluja.