Elif Shafak: Kadotettujen puiden saari
Gummerus, 2023
Lukija: Sanna Majuri
Kesto: 12 h 42 min
Viisautta kasvattaa pyökki, älyä mänty, rohkeutta pihlaja, anteliaisuutta pähkinäpuu, iloa kataja. Ja jos pitää oppia päästämään irti jostain mitä ei pysty hallitsemaan, suosittelen koivua, jonka hopeanvalkoinen kaarna kuoriutuu kerroksittain kuin vanha nahka. Mutta sille, joka etsii rakkautta tai joka on sen menettänyt, kehotan aina ja poikkeuksetta hakeutumaan viikunapuun luo.
Lontoo, 2010-luvun loppupuoli
Muiden isät kulkivat puvuissa ja mustissa, kiiltävissä kengissä, mutta Adan isällä oli yleensä yllään vettähylkivä takki ja jalassaan raskaat saappaat. Salkun sijaan hänellä oli olkalaukku, jossa kulki mukana suurennuslasi, muistikirjoja ja kasviprässi.
Siinä missä toisten isät puhuivat loputtomasti liiketoimistaan ja eläkelaskelmistaan, hänen isänsä oli kiinnostuneempi metsänhakkuiden ekologisista seurauksista ja torjunta-aineiden haitallisesta vaikutuksesta siementen itämiseen.
Hän puhui paljaaksi hakkuiden vaaroista yhtä kiihkeästi kuin muiden isät osakesalkkujensa arvonvaihteluista, eikä vain puhunut, vaan myös kirjoitti. Hän oli evoluutioekologi ja kasvitieteilijä, joka oli julkaissut kaksitoista kirjaa. Yksi niistä oli nimeltään Salaperäinen kuningaskunta - miten sienet ovat muovanneet menneisyyttämme ja muuttavat tulevaisuuttamme. Eräs toinen teos käsitteli karvalehtiä, maksa- ja muita sammalia. Kirjan kannessa näkyi silta ja sen alla puro, joka pulppuili sametinvihreiden kivien välissä. Unenomaisen maiseman yläpuolella luki kullanvärisin kirjaimin: Kenttäopas Euroopan yleisimpiin sammalkasveihin. Alla oli isän nimi isoilla kirjaimilla: Kostas Kazantzakis.
Ada ei tuntenut sukuaan, ei isänsä kreikkalaiselta, eikä edesmenneen äitinsä turkkilaiselta puolelta. Hän tiesi heitä olevan kaukaisella Välimeren saarella, Kyproksella, mutta Ada ei ollut siellä koskaan käynytkään. Hän tiesi että hänen nimensä tarkoitti äitinsä kielellä saarta; pienenä hän oli luullut että se saari olisi Iso-Britannia. Myöhemmin, aina kun hän oli kysellyt koska he menisivät käymään Kyproksella tai sukulaisia tulisi käymään Lontoossa, hänelle ladeltiin tukku tekosyitä. Niistä hänelle tuli mieleen, ettei vanhempien avioliitto ehkä ollut siunattu, ja sitä myötä Adakaan ei ollut tervetullut. Kun ketään ei tullut edes Adan äidin hautajaisiin, hän luovutti. Miten noilla kaukaisilla sukulaisilla voisi olla mitään lämpimiä tunteita edes häntä, jos ei kerran äitiäkään kohtaan?
Isällä sen sijaan tuntui olevan jonkinlaisia outoja tunteita puuta kohtaan, niin paljon hän puhui heidän puutarhassaan kasvavalle viikunapuulle, joka puolestaan puhuu kirjassa minä-muodossa.
Monena yönä Ada oli seurannut huoneensa ikkunasta miten isä oli istunut siinä samassa paikassa viikunapuun alla, pimeyden ympäröidessä hänet kuin varikset haaskan. Suruunsa käpertynyt hahmo musteentummaa taivasta vasten.
Ada ei ollut kertaakaan mennyt hänen luokseen vaistoten, ettei hän halunnut tyttärensä näkevän häntä sellaisena.
"Isä", Adan ääni vapisi hänen omissa korvissaan. Kostas ei kuullut. Ada meni lähemmäksi ja huomasi vasta nyt, että puutarhassa oli jotakin erilaista, mutta ei heti tajunnut mitä. Hän silmäili ympärilleen, kunnes hänen henkensä melkein salpautui. Viikunapuu oli poissa.
"Isä!" Kostas kääntyi ja hänen kasvonsa kirkastuivat kun hän näki tyttärensä. "Kultaseni, kuinka sinä ilman takkia tulit ulos?" Hänen katseensa liukui Adan jalkoihin. "Eikä edes saappaita jalassa. Sinähän vilustut."
"En minä palele. Mihin viikunapuu on joutunut?"
"Se on täällä maan alla", Kostas osoitti huolellisesti aseteltuja vanerilevyjä jalkojensa juuressa.
Sitten tapahtui kaksi asiaa. Vailla mitään selitystä Ada puhkesi huutamaan suoraa huutoa eräällä oppitunnilla. Joku luokkakavereista tietenkin videoi tapahtuneen, ja pian kaikki pitivät Adaa outona. Toinen asia oli itse asiassa ihminen. Äidin sisar ilmestyi Lontooseen, heidän ovensa taakse noin vain, varoittamatta. Ada ei aluksi ottanut tätiään erityisen lämpimästi vastaan, mutta toisaalta, täti voisi vihdoin paljastaa hänelle asioita, joista vanhemmat eivät olleet halunneet kertoa.
Kypros, 1974
Kypros oli kokenut monia sotia, valloittajia idästä ja lännestä. Välillä sen kaduilla ei ollut edes nimiä, kun vuoroon kaikenkieliset maalattiin umpeen.
Iloinen Viikunapuu oli suosittu taverna, jota isännöivät nelikymppiset Yorgos ja Yusuf, joista toinen oli kyproksenkreikkalainen ja toinen kyproksenturkkilainen. He onnistuivat tekemään paikasta suositun, huolimatta saarella vallitsevista jännitteistä, ja taverna oli täynnä illasta toiseen. Moni saaren lapsi oli saanut alkunsa siellä vietetyn hilpeän illan jälkeen. Siellä tapasivat myös nuoret rakastavaiset, kreikkalainen Kostas ja turkkilainen Defne. Heidän piti tavata salaa, sillä heidän suhteensa paljastuminen johtaisi vain ikävyyksiin.
Nimensä taverna oli saanut viikunapuusta, joka kasvoi tavernan sisältä.
Se, että viikunapuu puhuu ja mehiläiset, perhoset ym ymmärtävät ihmisten puhetta ja kertovat kirjassa mitä ihmiset tekevät ja puhuvat keskenään, oli minusta turhan outoa. Miksei voitu vain kertoa asioista ja tapahtumista ihan normaalisti? Antoiko tällainen mehiläisten silmin tehty tarkkailu jotain ainutlaatuista kirjan sisältöön; ei minun mielestäni. Jos sitä elementtiä ei olisi ollut, en usko kaivanneeni, että kerronnassa olisi pitänyt olla jokin yliluonnollinen osa. Tarina kuljetti mukanaan muutenkin. Ja jestas että minulle tuli a) nälkä, b) matkakuume noista Iloisen viikunapuun ruuista! Oli suorastaan julmaa luetella kokonainen ruokalista kerralla...
Itse tarina sitten, siinä oli lopulta vähemmän Kyproksen veristä historiaa kuin luulin tulevaksi, ja sekin oli käsitelty lempeästi, mitä osasin kyllä odottaakin. Olen yhden hänen suomennetuista kirjoistaan lukenut kauan sitten, tässä linkki siihen:
Elif Shafak: Kirottu Istanbul. Siinä osana kirjaa on armenialaisten kansanmurha.
Huomasin myös, että luulin lukeneeni häneltä toisenkin vanhemman kirjan, mutta kyse olikin Kamila Shamsien kirjasta joka alkoi kyllä Turkista mutta tapahtui enimmäkseen nykyisen Pakistanin alueella. Linkitän senkin tähän, jos kaipaat vinkkiä sinne suunnalle, esimerkiksi maanvalloitushaasteeseen:
Itse huomaan aina välillä kaipaavani näitä muihin kulttuureihin sijoittuvia kirjoja, ja siihen nälkään Kadotettujen puiden saari oli omiaan. En tuntenut Kyproksen historiaa kovinkaan hyvin, vaikka järki toki sanoo, että jokin syy sille on, miksi saari on jaettu kreikkalaisten ja turkkilaisten kesken.
Mietin, onko oikein laittaa kirjaan tägiksi myös romantiikka, kuulostaahan se kevyemmältä ja viihteellisemmältä kuin rakkaus, joka sopisi kirjaan paremmin. Uskon kuitenkin että luettuasi tämän lainauksineen, et miellä kirjaa väärällä tapaa viihteelliseksi.
