Maggie O'Farrell: Varoitus tukalasta helteestä

Maggie O'Farrell: Varoitus tukalasta helteestä 

Schildts & Söderströms 2014, 286 sivua

Alkuteos: Instructions for a Heatwave 2013

Suomennos: Maija Kauhanen

Varoitus tukalasta helteestä sijoittuu Lontooseen, kuumaan ja kuivaan kesään 1976 jolloin vedensäännöstely tekee perheiden elämästä rankkaa. Oman piinansa Riordanin perheeseen tuo isän yhtäkkinen karoaminen. Sama tarina on kuultu ja luettu moneen kertaan, aviomies lähtee ostamaan sanomalehteä kulmakioskista ja jättää palaamatta kotiin. Tämän takia Grettan ja Richardin jo aikuiset lapset kerääntyvät kotiin, etsimään johtolankoja siitä minne isä olisi saattanut lähteä.

Vaikka Lontoossa ollaankin, perhe on irlantilainen ja sen erottaa kyllä hyvin perheen ongelmissa ja niiden käsittelyssä. Lapsia on kolme, vanhin Michael Francis on naimisissa ja yhden lapsen isä, mutta liitto on hajoamispisteessä. Keskimmäinen, Monica, on kertaalleen eronnut (kyllä, se on hävettävää!) ja uudessa liitossa, jossa mukana ovat paitsi miehen lapset entisestä liitosta myös aivan liiaksi lasten äiti, entinen vaimo. Kuopus Aoife on paennut vaikeita sisarussuhteita ja omia ongelmiaan New Yorkiin, jossa hänellä on miesystävä mutta sekään suhde ei ole mutkaton, johtuen pitkälti siitä, ettei Aiofe itse ole mutkaton.

Ei, hän ei olisi voinut tehdä enempää. Ja kuitenkin Michael Francis oli antanut lapsilleen niin englantilaiset nimet kuin ikinä. Eikö edes irlantilaista toista nimeä, Gretta oli kysynyt. Sitä, että he varttuivat pakanoina, hän ei suostunut edes ajattelemaan. Kun hän oli maininnut miniälleen tietävänsä mainion irlantilaista tanssia opettavan koulun Carndenissa, ei kovin kaukana heiltä, miniä oli nauranut hänelle. Päin naamaa. Ja sanonut - miten se olikaan? - että onko se sitä, jossa ei saa liikuttaa käsiään? 

Takakannen mukaan kirjan teemoja ovat perheenisän katoaminen ja vedensäännöstely. Todellisuudessa kirja kertoo enimmäkseen pariskunnan kolmesta lapsesta, heidän persoonistaan ja elämistään sekä keskinäisistä suhteistaan. Isän katoamista ei puitu kuin sivulauseissa kunnes aika loppupuolella heidän käsiinsä ilman sen kummempaa vaivannäköä tipahtaa vihje, isä olisi mahdollisesti nähty. Loppu kudotaankin yhteen aika vauhdilla ja jotenkin heppoisemmin kuin mitä sisarusten elämää on ruodittu. 

Tietoisesti tai tiedostamattaan kirjaa tulee verranneeksi O'Farrellin ensimmäiseen suomennokseen Käsi jota kerran pitelin ja tässä vertailussa edellisen henkilöhahmot, molemmat pääpariskunnat kuvioineen, olivat paljon vetävämpiä. Perinteinen irlantilaisuus ja sukujen, perheiden tiiviys josta Aoife on tässä romaanissa irrottautunut, yrittänee olla se läpi kirjan kantava voima, mutta olisin kaivannut jotain isompaa twistiä antamaan uutta potkua kirjan läpi tarpomiseen siinä kohtaa kun henkilöt eivät enää niin jaksaneet kiinnostaa. Kolme ja puoli tähteä, mutta silti uutta suomennosta odottaen.