Tytti Parras: Rakkaat

 Tytti Parras: Rakkaat

Äänikirja: Saga 2022, lukukirja 1970

Lukija: Anna Kiuttu

Kesto: 5 h 47 min

Nuori nainen etsii omaa polkuaan ja hakee elämänkokemuksia. Hänellä on ystäväpariskunta Tarja ja Santtu, joilla on kaksi pientä lasta ja kolmas tulossa maailmaan hetkellä millä hyvänsä. Hänellä on myös seksisuhde Santun kanssa, eikä Tarjalla ole mitään sitä vastaan. Naisella on suhde myös Esaan, joka on naimisissa Railin kanssa ja heilläkin on lapsi. Eletään 1960-luvun vapauden aikaa.

Nainen oli asunut vuoden verran Tarjan ja Santun kanssa, kunnes Esa oli vuokrannut hänelle oman asunnon, sillä Esa ei ollut pitänyt hänen asumisjärjestelyistään. Myös naisen äiti tietää mitä on meneillään, ja tekee hyvin tiettäväksi mitä mieltä on näistä kuvioista, onhan naisen isäkin lähtenyt toisen matkaan. Nainen ei anna äidin vanhanaikaisina pitämilleen mielipiteille paljonkaan arvoa.

– Jaa.

– Ei se ole mikään jaa jos vieraat ihmiset joutuvat siitä kärsimään. Sinä et ole ikinä ottanut muita ihmisiä huomioon. Ajattele nyt näitäkin, nehän ovat naimisissa, yritätkö sinä tuhota niitten perhettä.

Hän huomasi itsekin mitä puhui, mutta jatkoi siitä huolimatta:

– Haluatko sinä olla toinen Mailis?

– Mitä isälle kuuluu? minä kysyin.

Hän vilkaisi nopeasti minuun, valmiina vastaamaan samalla mitalla, mutta kun näki etten vinoillut, tyytyi sanomaan ettei ollut puhunut isän kanssa pitkään aikaan.

– Mikset?

– Pitäisi sinun ymmärtää.

Ajattelin näitä viittä vuotta joina minä olin selvinnyt murrosiästäni, hän vaihdevuosistaan, isä muuttanut kotoa ja mennyt uusiin naimisiin ja minä aloittanut itsenäistymiseni. Nyt kun meillä kolmella olisi ollut edellytykset selvitä yhdessä, oli jo liian myöhäistä. Isä Oulussa, hän täällä ja minä Tampereella toteuttamassa jotain pakkomiellettä hellyydestä ja turvallisuudesta, irtoamassa, sekoamassa, kiintymässä kahteen mieheen, lapseen ja naiseen jolla ei ollut mitään sitä vastaan että makasin hänen miehensä kanssa.

– Sinä häpäiset koko suvun, äiti sanoi.

Esan nainen näki miehenä, joka oli kiinni kalliissa mööpeleissään, virkaurassaan, ylenemisessään, perheessään, toisaalta myös hänessä. Mies harkitsi liikkeensä tarkkaan, sitoutui ja suunnitteli niin ettei pettymyksiin ollut mahdollisuutta, mutta itsensä hän näki loppuikänsä epämääräisissä ihmissuhteissa hajottaen siinä samalla itseään. 

Minun hommani on jo vähän toinen kuin sinulla. Me emme enää voi suhtautua asioihin samalla tavalla. Minä olen jo siinä iässä että suunnitelmista aletaan tehdä tosia tai sitten niistä on luovuttava. Sinun ikäisesi tytöt ovat kovia kuin kivet, te uskotte vielä että kaikkien unelmien toteutuminen on vain ajasta kiinni. Te olette kuin asiakkaat jossain tavaratalossa, kävelette ympäri ja teistä tuntuu että omistatte koko paskan, teidän tarvitsee vain ojentaa kätenne ja ottaa mitä haluatte. Jos te näette hyväntuntuisen miehen, te haluatte sen. Vasta kolmissakymmenissä ja siitä yli teille alkaa selvitä ettei kaikki olekaan niin yksinkertaista.

Hän pyyhkäisi tukkaansa, sormet menivät harallaan hiusten seassa.

– Ja, minä, hän sanoi ja otti taas kulauksen, minä olen jonkinlainen perusvarmistin, tulppa saatana kaiken pohjalla. Minun tehtäväni on vakuuttaa että kaikki menee hyvin vaikka missä olosuhteissa. Mikään ei petä tässä systeemissä, täällä voi vanheta, viisastua, yletä ja rikastua jos vaan tietää temput. Kun on löytänyt oman polkunsa, sitä on rasvattava ja kovaa jollei halua jäädä tallattavaksi.

Tarjan ja Santun lapsista nainen tykkää, kuuntelee heidän juttujaan, leikkii ja kertoo iltasatuja. Ollaan kuin yhtä onnellista perhettä. Rahaa on käytettävissä vähän, kun kukaan ei käy töissä. Nainen mainittiin jossain kai opiskelijaksi, mutta mitä hän opiskelee ei käynyt ilmi, eikä hän koskaan kertonut mitään opinnoistaan. Santun perhe asuu vanhassa talossa, joka ei välttämättä ole lapsiperheelle paras mahdollinen vaihtoehto. Nainen saa rahaa isältään ja antaa niistä osan Santulle. 

Jojo on ollut minulla pitkään lukujonossa sen jälkeen kun luin Parrakselta kirjan Pieni hyvinkasvatettu tyttö. Lukukirjat eivät etene minulla tällä hetkellä mihinkään, joten vanhemmista kirjoista pitää valita aina niitä, joita on viime aikoina luettu äänikirjoiksi. Nyt tarvitsin täsmäkirjan Pohjoisen lukuhaasteeseen kohtaan 3: Alun perin 1970-luvulla julkaistu kotimainen kirja. Mietin Solveigin jatko-osaa, mutta päädyin Parrakseen, ja harmikseni Jojo olikin julkaistu jo 1968. 

Rakkaat ei oikein napannut, mikä johtui ainakin osittain siitä etten päässyt kunnolla sisälle kirjaan missään kohtaa, ja se taas johtui pitkälti siitä, miten siinä hypittiin juonellisesti minne sattuu. Luulenpa etten muista tästä vuoden kuluttua juuri mitään. Jojon pidän edelleen lukujonossa.

Kaiho Nieminen: Lovistoori

Kaiho Nieminen: Lovistoori

Weilin & Göös, 1972

264 sivua

Riku Korhonen oli nuori hitsari, joka sai viimeisen tilinauhansa kun voimalaitos valmistui eikä heitä, kuuttakymmentä eri alojen työmiestä, enää tarvittu. Kotona Rikua odotti 20-vuotias Liisa, vaimo joka odottaa heidän esikoistaan kuudennella kuulla. Ei ihan paras tilanne jäädä ilman kahden viikon välein ilmestynyttä tilipussia, varsinkaan kun Liisalla ei työtä ollut, eikä säästöön jäänyt alivuokralaisasunnon ja muiden pakollisten menojen jälkeen kuin tyhjät taskut. Rikua huoletti erityisesti se mitä lääkäri oli viimeksi Liisalle sanonut. "Mieliala pidettävä iloisena ja reippaana, syötävä hyvin ja monipuolisesti." Pitäisi ostaa hedelmiä ja vakuuttaa Liisa, että uutta työtä löytyy kyllä. Kun vaan itse jaksaisi uskoa samaan.

Työnvälityksessä oli paljon tuttuja naamoja voimalaitokselta ja tukku muita ketä Riku ei tuntenut. Pitkän seinustan kopeista tuli välillä ulos miehiä ja aina uudet astuivat sisään. Ulostulijat kohauttivat olkapäitään, kun heiltä kysyttiin oliko duunia ollut tarjolla. 

Iso mustatukkainen mies istui nurkassaan kuuntelevan miesringin keskellä ja selitti kovalla äänellä: - Thää, sitä ollaan nöyrää vaan, ja tässä ei nöyristely auta. Duunari tarttes vaan konepistooleja taas yhden kerran. Olis jumalauta kirveellä töitä. Se on herrojen tekopeliä tää työttömyys.

Miesrinki kuunteli totisena, jotkut nyökäyttivät päätään - Riku melkein kuuli niskanikamien nöyrän narinan. Oiskohan noiki hitsareita? hän ajatteli. Tai voivat olla muitaki - putkirunkkareita? Olihan seinustoilla ovia ja ovilla jonottajansa. 

Ei oota tarjosi virkailija Rikullekin. Oli siis kyseltävä itse. Riku soitti puhelinkopista isompiin firmoihin ja kyseli vinkkejä tutuilta. Ei mitään, ei edes epämääräisiä lupauksia hamassa tulevaisuudessa alkavista työmaista. Ei ainakaan vuoteen, jos kahteenkaan. Ei auttanut kuin kiertää jalkapatikalla ovelta ovelle, pienteollisuusalue kerrallaan.

Kävelymatkan päässä päätepysäkiltä niitä oli: pieniä nyrkkipajoja, omakotitalon autotalleja, pihamökkejä, kyltit seinissään. Puhelinluettelon kartan mukaan niitä oli kokonainen pienteollisuusalue. Hän meni ensimmäiseen, vauraimman näköiseen. Suttuisen verstaan konttorikopissa paksu äijä äimisteli veltto suu virneessä: - Ai että hitsarimiehelle töitä? Ei, ei nyt, eikä tänä vuonna, mutta seuraavana, jos noita vesiränniä alkaa menemään. Riku ei katsellut paksun ällistelyä pitempään, painui kadun toiselle puolelle. Autotallin perillä harmaantunut ukko vasaroi vartta lumilapioon ja pyöräytti päätään: - Meikäläinen paljon vierasta pysty käyttämään, näillä lapioilla paljon vierasta miestä. Seuraavassa pihamökissä, putkiliikkeessä, kaksi risahaalarista miestä istui kaljoilla, sanoivat suoraan että "konkkaan ollaan menossa molempi johtaja, eikä yks työmieskään enää pystyis mestoja pelastamaan". Hän kiersi korttelia eteenpäin: rojuisissa pihoissa, palaneen raudan hajuisissa verstaspahasissa. Puolen tunnin päästä oli viimeinenkin käyty. Hän käveli pysäkille. Eikä raitsikassa ollut tungosta, kun se kolisteli takaisin kaupunkiin.

Kun he saivat vielä häädön asunnostaan, Rikun oli keksittävä työtä mitä tahansa ja hän päätyi toviksi jopa ovelta ovelle kauppiaaksi.

Asunnonvuokramarkkinat tulivat tutuiksi. Riku piti kapitalistina ja riistäjänä jokaista jolla oli edes yksi ylimääräinen huone vuokrattavaksi. Juopa oli syvä ja katkeroitti miestä jo nuorena. Jotenkin jaksan silti uskoa, että rakkaus Liisaan kesti.

Tämän kirjan ankea todellisuus löi kuin märkänä rättinä päin näköä. Rikun työnsaanti ei ollut kiinni siitä etteikö hän olisi yrittänyt, kyllä hän yritti, päivästä toiseen ja aina yhtä tuloksetta. Hän kantoi huolta vaimosta ja heidän tulevasta vauvastaan vaikkei osannut pitää jälkimmäistä kovinkaan todellisena ennen kuin peipi syntyi. Hän ei halunnut elää avustusten varassa, siksi toisekseen työttömyyskorvaus oli tuohon aikaan olemattoman pieni eikä riittänyt elämiseen edes alkeellisissa oloissa. Alivuokralla asuminen oli myös osa tuon ajan henkeä, muistan äidilläkin olleen alivuokralaisen omassa vuokrakaksiossaan Helsingissä, joskus 70-luvun puolivälissä kun olin pieni, hädin tuskin kouluikäinen ja asuin mummulassa. Ajan hengen mukaisesti Riku kävi myös mielenosoituksessa ja ryhdistäytyi ammattiliiton suuntaan. Riku kasvoi vajaassa vuodessa pojanklopista miehen ja perheenisän mittoihin.

Luin Lovistoorin omana henkilökohtaisena haasteenani tarttua vanhoihin, unohdettuihin kirjoihin. Tavoitteenani on vuoden 2022 aikana lukea ainakin viisi 1900-luvun puolella julkaistua romaania joista monikaan ei ole edes kuullut, toisin sanoen kirjoja joista ei ole syntymässä aikansa klassikoita. Ajatus tästä heräsi ikään kuin vastapainona klassikkohaasteelle ja silloin tällöin aiheen ympärillä viriävälle keskustelulle siitä, mitä voi kutsua klassikoksi.