Cecilia Samartin: Naiset valkoisissa

Cecilia Samartin: Naiset valkoisissa

Bazar, 2019

Alkuteos: Ladies in White, 2012

Suomennos: Susanna Paarma

Lukija: Pirjo Heikkilä

Kesto: 9 h 4 min

Tulijoiden edellä leviävä hiljaisuus on sekä hyvä- että pahaenteinen. Heitä ympäröi levollinen, keskittynyt aura. Naiset eivät koskaan puhu kenellekään ennen jumalanpalvelusta. 

"Ahneet huorat!" huutaa siviiliasuinen poliisi. "Menkää takaisin jenkkien porttoloihin mihin kuulutte!"

Ilman halki suhahtaa jokin paakku ja yksi naisista putoaa polvilleen. Hänen ohimoltaan valuu verta värjäämään valkoisen paidan. Toinen nainen saa osuman rintaan, kolmas takaraivolle. Pian kiviä lentää kuin komeettoja ja ihmiset huutavat ja tönivät toisiaan. 

Marian suku oli rakentanut kartanon, mutta asui nykyään vain yhtä sen huoneista. Toisaalta hän sai olla onnellinen, että oli saanut jäädä edes yhteen huoneista vallankumouksen jälkeen, kun kartano oli tyhjennetty kaikesta menneestä, maalauksista, brokadisohvista ja muista hienoista huonekaluista. Maria oli aina huolissaan sukulaistyttö Sophiesta, häntä nuoremmatkin tytöt myivät itseään ulkomaalaisille, valkoisiin pukeutuneet marssijat päätyivät vankiloihin ja moni yritti edelleen paeta saarelta millä tahansa joka vain kellui vedessä ja hukkuivat Floridansalmeen. Kaduilla ei ollut turvallista päiväsaikaankaan ja ihmisiä pidätettiin mielivaltaisesti.

Sophie puolestaan oli jo kuukausia salannut tädiltään, että isä Ernesto ei tosiasiassa ollut pitkäksi venähtäneellä liikematkalla Venezuelassa, vaan virui vankilassa. 

Muutama viikko sitten Sophie oli tavannut yliopistolla espanjalaisen jatko-opiskelija Damienin ja he olivat tavanneet siitä lähtien päivittäin. Sophie ei yleensä antanut itsensä kiintyä ulkomaalaisiin, eikä aikonut kertoa miehelle vanhemmistaan tai esitellä tälle kotiaan, jonka sijainti oli kyllä aikoinaan ollut kunniallinen, mutta nykyään vain prostituoitujen tyyssija. Mies olisi sitä paitsi palaamassa kotimaahansa muutaman päivän kuluttua, eikä Sophie todennäköisesti tapaisi tätä enää koskaan.

Valkoisiin pukeutuneiden naisten kulkueen yhteenoton jälkeen Olga yritti pestä kotonaan pois käsiinsä kuivunutta tervaa. Hän ei voinut hyväksyä naisia, jotka yrittivät marssillaan tuhota kaiken sen hyvän, mitä vallankumouksella oli saatu aikaan. Hän oli ylpeä osuudestaan komitean toiminnassa, hän oli nytkin saanut sidottua puuhun erään naisista ja levitettyä tervaa pitkin tämän vartaloa.

Olgan selkää särki. Hän oli vahtinut ikkunan vierellä kymmenen tuntia yhteen menoon ja pitänyt vain pakolliset vessatauot. Perheen valittaessa nälkää hän oli sanonut, että viralliset velvollisuudet vaativat hänen huomionsa ja että he voisivat edes huolehtia omista aterioistaan tukeakseen häntä. Moinen patriotismin puute omassa perheessä hävetti häntä erityisesti nyt, kun vaikeudet toisinajattelijoiden kanssa yltyivät. 

Komitean jäsenille oli tiedotettu, että niin banaaleja kuin sunnuntaiset mielenosoitukset olivatkin, niitä oli alettu matkia eri puolilla saarta. Maailman huomio kohdistui nyt Kuubaan enemmän kuin koskaan ennen, eikä tällaisia protesteja voitu sallia. Pieninkin epäilyttävä seikka piti nyt raportoida keskustoimistolle heti. Olga toivoi näkevänsä jonkin rikkeen, jotta juuri hän olisi se, jonka soitto tuhoaisi toisinajattelijoiden ryhmän. 

Samaan aikaan kulkueessa ollut nainen, jonka Olga oli ottanut marssilta kohteekseen, oli lääkärin vastaanotolla tervan ja saamiensa ruhjeiden takia. Hän oli Silvia, Sophien äiti.

Keväällä 2003 Kuuban valtionpoliisi pidätti 75 kuubalaista kirjailijaa, taiteilijaa, journalistia ja ihmisoikeusaktivistia syytettynä salaliitosta valtiota vastaan. Nopeissa oikeudenkäynneissä heidät tuomittiin 6-26 vuoden tuomioihin. Näiden mielipidevankien vaimot, tyttäret ja sisaret alkoivat joka sunnuntai ennen messua kävellä kulkueena Havannan kaduilla, valkoisissa vaatteissa, kukka kädessään. 

Vuonna 2005 Euroopan parlamentti antoi Naisille valkoisissa Saharov -palkinnon mielipiteen vapaudesta. Kuuban kansalaisten on saatava lupa maasta poistuakseen, eikä ketään heistä päästetty noutamaan palkintoa ennen kuin vuonna 2013.

Vuonna 2010, katolisen kirkon puututtua asioihin, suurin osa Kuuban mielipidevangeista vapautettiin ja karkotettiin Espanjaan. 

Ihmisoikeustilanne Kuubassa on silti edelleen huono.

Olen läpi talven lukenut melkoisen kevyttä kirjallisuutta, jonka jälkeen tällainen rajumpi aihe ja kirja jossa kuvattiin miten vankeja kidutettiin, oli kovaa tekstiä kuunneltavaksi. Mutta pään pensaaseen työntäminen ei auta ymmärtämään maailmaa, jossa korona ei todellakaan ole ainoa maailmanlaajuinen kriisi ja vääryys. Kun epidemia joskus saadaan kuriin, toivottavasti ainakin, eri masilmankolkissa on aina vain tuhansia ernestoja jotka eivät ole tehneet mitään väärää ja joutuvat silti kärsimään. 

Cecilia Samartin: Nora & Alicia

Cecilia Samartin: Nora & Alicia

Bazar 2011, 390 sivua

Englanninkielinen alkuteos on ilmestynyt nimillä

Broken Paradise ja Ghost Heart, 2004

Suomennos: Tiina Sjelvgren

1950-luvun Kuubassa varakkaasta suvusta olevat 9- ja 10-vuotiaat serkukset, tummempi Nora ja vaaleampi Alicia (kuin aito espanjatar), elävät vailla huolen häivää. Elämää jossa voi kaivaa varpaat kosteaan hiekkaan, katsella miten palmut huojuvat merituulessa ja makustella pitääkö eniten mango-, kookos- vai papaijajäätelöstä. Tytöillä on paljon rakkaita läheisiä, isovanhempia, tätejä, isotätejä ja Noran perheen kotiapulainen Beba joka loihtii heille herkullisia ruokia joilla on suussasulavan kuuloisia nimiä kuten rope vieja, carne con papas ja arroz con pollo. Pian tytöt, toistensa parhaat ystävät, kasvavat nuoriksi neidoiksi jotka pääsevät ensi kertaa mukaan aikuisten hauskanpitoon, kuten tanssiaisiin.

Isoisä seisoi edessämme ja hymyili ylpeänä. "Kaksi kaunista prinsessaa", hän sanoi. "Toinen kaunis ja vaalea kuin Kuuban päivät, toinen salaperäinen ja viettelevä kuin tropiikin yöt." 

Kaikki muuttuu kun kansa alkaa kapinoida. Maan johtajasta Batistasta halutaan eroon ja syntyy vallankumous. Uusi karismaattinen johtaja, Fidel Castro, saarnasi uudesta Kuubasta, josta tulisi entistä vahvempi, rikkaampi ja joka ottaisi oman paikkansa maailmankartalla. Beballa on paha aavistus Castrosta, ja valitettavasti hän on oikeassa. Hän ei ollut enää mies, joka pelastaisi Kuuban ja nostaisi maan samalle viivalle Yhdysvaltojen kanssa. Mies, joka kitkisi Batistan ja tämän ökyrikkaiden hännystelijöiden jälkeensä jättämän korruption ja loisi maalle uudet, uutuuttaan loistavat demokraattiset ihanteet. Castro julisti Kuuban kommunistiseksi maaksi ja siitä seurannut kauppasaarto vaikeutti eniten juuri tavallisten kuubalaisten elämää.

"En halua lähteä Kuubasta koskaan", Alicia sanoi kun kuivattelimme itseämme kuumassa auringossa.

"En minäkään."

"Maailmassa ei ole tämän parempaa paikkaa. En voisi olla koskaan onnellinen missään muualla."

Jos en olisi ollut nukahtamaisillani, olisin sanonut hänelle, että "missään muualla" oli sula mahdottomuus. Olimme kuubalaisia, tämä oli meidän maamme. Asiat kääntyisivät taas parhain päin, ainahan niin kävi. Jos ei voinut luottaa maahan jalkojensa alla, niin mihin sitten? Mutta miksi miettiä moista, kun tuuli hyväili meitä niin ihanan lämpimästi? Miksi keskeyttää meren kuohu, kun se kertoi kaiken niin paljon paremmin kuin minä? Me olimme kotona, me olisimme täällä aina.

Pian elämä Kuubassa käy kuitenkin niin vaikeaksi, että Noran perhe hakee viisumeita aikoen suunnata Yhdysvaltoihin. Alician isä uskoo, että tilanne vielä paranee, ja niin serkusten tiet eroavat juuri aikuisuuden kynnyksellä. Noran isä saa työpaikan pankista ja perhe muuttaa Kaliforniaan. Koulussa Nora ja pikkusisko Marta ovat ainoat kuubalaiset, mutta Nora ystävystyy apuopettaja Jeremyn kanssa. Jeremy opettaa Noralle englantia, Nora Jeremylle espanjaa. Nora kirjoittaa ahkerasti kirjeitä Alicialle, mutta menee kauan ennen kuin alkaa saada vastauksia. Tytöt avautuvat toisilleen ongelmistaan ja onnen hetkistään, rakkauksistaan ja menetyksistään. Ennen pitkää Alician tilanne muuttuu sellaiseksi, ettei Nora näe enää muuta vaihtoehtoa kuin mennä käymään Kuubassa vanhempiensa vastustuksesta huolimatta.

Tässä kirjassa oli tavallaan monta eri tarinaa ja rakastin niitä kaikkia. Alkupuolen huoleton elämä palmurantoineen ja kookosjäätelöineen on idylli joka sai minut haluamaan 50-luvun Kuubaan nauttimaan tuosta kaikesta serkusten kanssa. Noran Amerikkaan muutto kolahti siihen minään joka on ollut viime aikoina kiinnostunut siirtolaisuusteemasta ja lopussa oli yhtäkkiä aikamoista seikkailua! Kirjassa on myös paljon rakkautta, vaikkei se romanttinen kirja olekaan; on serkusten hyvin tiivis side, on molempien niin eri tavoin elämäänsä tulevat miehet, on rakkaus Kuubaan. Luin kirjaa aika hitaasti, ja jälkeenpäin juuri se tuntui oikealta tavalta, tätä ei kannata yrittää ahmia. Minusta jopa tuntui ettei se antanut minun ahmia itseään.

Samalla hetkellä meri pilkisti kahden rakennuksen välistä kuin kahden homeisen leivänkannikan välistä paljastuva jalokivi. Se sädehti ja loisti täydellisen turkoosina. Aallot vyöryivät uljaina ja lempeinä rantamuuria vasten. Kuubalainen sieluni asui siinä kohdassa horisonttia, eikä se kohta ollut muuttunut miksikään, se oli täsmälleen samanlainen kuin aina ennenkin. Kaikki hetkeä aiemmin näkemäni masentava rumuus oli kuin pois pyyhitty.

...

Tuuli puhalsi hiukset kasvoiltani ja meri puhui minulle samalla kun se keinui kohti rantaa. Auringon lämpö ei ollut enää yhtä polttavaa kuin keskipäivällä, ja se kosketti sydäntäni ja sieluani niin, että ne syttyivät hehkumaan. "Tervetuloa siihen ainoaan paikkaan, jota sydämesi voi koskaan kutsua kodikseen. Hengitä sitä sisääsi. Jokaisen hengenvedon jälkeen sinun on entistä vaikeampi kieltää, ettetkö olisi saaren tytär. Sydämessäsi asuva intohimo kuuluu tänne."