Sirpa Kähkönen: Graniittimies
Otava 2014, 334 sivua
Siitä tytöstä, joka maaliskuussa hiihti kinosten läpi toiveidensa kaupunkiin,
ei ollut elokuussa jäljellä mitään.
Jo vankileirillä Ilja katseli Klaaraa, hiljaisten tyttöjen ryhmää josta Klaara erottui kaikkein kauneimpana. Tuon tytön hän tahtoi mukaansa ja niin varmana he molemmat tiesivät minne ovat menossa, missä ei punikin tarvitse anella töitä, missä työläinen saa elää vapaana ja kaikki on hyvin ja oikein. Niinpä he vihillä käytyään hiihtivät rajan yli Petrogradiin, oli maaliskuu vuonna 1922 ja Klaaralla oli ikää saman verran kuin uudella vuosituhannella.
Puolue oli antanut heille luvan tulla ja puolue heidät määräsi asumaan Petrogradiin joka vähän myöhemmin tultaisiin Leningradina tuntemaan. Ilja alkaisi opiskella insinööriksi ja Klaara, jonka nimestä putosi rajalla toinen A pois, alkaisi syksyllä opiskella Lännen Vähemmistökansallisuuksien yliopistossa. Ilman kyniä, papereita ja kirjoja, eikä niillä niin väliä ollutkaan, sillä keskeistä oli hengissä pysyminen. Kaupunki hylki meitä, mutta sen oppi olemaan ottamatta henkilökohtaisesti.
Toisena kesänään Klara määrättiin kiertämään maaseutua, valistamaan naisia poliittisen toiminnan tärkeydestä ja perustamaan toimintapiirejä. Tärkeämpänä kuin teoreettista valistamista Klara piti kuitenkin käytännön auttamista. Petrograd kuhisi katulapsia joihin moni valistunutkin suhtautui kuin syöpäläisiin ja koko ajan heitä tuli lisää, junien mukana pitkin maakuntia. Klara liittyi mukaan toimintaan jossa hän öisin kolusi aseman kellarilabyrintteja joissa katulapsilla oli omat valtakuntansa ja sitä kautta hän löysi elämäntyönsä, Ilon Sepät ja tapasi monia ihmisiä jotka tulisivat myöhemmin olemaan merkityksellisiä hänen elämässään.
Kirjan erikoinen alkuasetelma tempaisi heti mukaansa, sitten Iljan ja Klaran elämä tasaantui niin kuin avioliittokin tahtoo aina kääntyä arjeksi. Kun noin sata sivua oli jäljellä meinasi iskeä lukujumi, suoraan sanottuna minua ei houkuttanut juurikaan jatkaa lukemista. Epäilin ettei mitään isompaa ole luvassakaan, kun tarina tuntuu nyt niin junnaavan paikallaan. Parikymmentä sivua eteenpäin ja huomasin olleeni aivan väärässä; onneksi en helposti jätä kirjaa kesken! Kokonaisuutena odotin kuitenkin hieman enemmän konkreettisia tapahtumia enkä tästä syystä antaisi kirjalle aivan viittä tähteä. Sen ansiot ovat paljolti tunnelman luomisen puolella, ihmisten kohtaloiden välittämisessä ja se, riittääkö tämä, on puhtaasti makuasia. Kirja on tällä hetkellä ehdolla Finlandia-palkinnon saajaksi ja mikäli se voittaa, ymmärrän kyllä sen ansiot.
Tom näytti minulle lauta-aitojen ympäröimät puutarhat, joissa kultaiset hedelmät painoivat oksia melkein maahan saakka, ja talot, joiden ovia saattoi aina pitää auki koska ilma oli lämmin ja kansa vaurasta ja toisiaan kohtaan suopeaa. Kuivissa valoisissa asunnoissa asui puhdasta tervettä väkeä, eivätkä heitä vaivanneet taudit eivätkä syöpäläiset. Ja hän kertoi minulle, että hedelmät olivat nimeltään aprikooseja ja vuorten karut rinteetkin kasvoivat syötäviä heiniä ja varpuja, joilla kansa maustoi ruokansa.
"Sitten kun", Tom sanoi, "sitten meillä kaikilla on näin." Ja me kuljimme hedelmätarhassa ja hän poimi minun kassini täyteen puiden kultaisia hedelmiä. Ne olivat tulevaisuuden antimia, minä tiesin, ja se lohdutti minua sillä jokaisen sisällä oli suuri kivi, jonka saattaisin istuttaa kiviseen kaupunkiin, joka harmaana ja vastustuskyvyttömänä huojui saveen lyödyillä paaluillaan jäisen virran partaalla.
Loppuun pieni kuriositeetti. 80-luvulla kävimme ystäväni kanssa toisinaan jäätelöbaareissa. Niistä sai hienoja jäätelöannoksia joiden kuvat olivat näkyvillä kuin huoltoasemien ravintoloissa nykyään. Muistaakseni ne maksoivat siinä 20-30 markan välillä? Piterissä, kuten asukkaat Leningradia lempinimellä kutsuivat, oli 1920-luvulla maitobuffeita. Niistä saattoi ostaa lasillisen maitoa tai kefiiriä ja mennä pöytään sen juomaan. Toisinaan saattoi valikoimassa olla jäätelöäkin. Maito oli ravitsevaa herkkua, ei mikään itsestäänselvyys köyhässä kaupungissa.
Mielenkiinnolla odottelen torstaita ja tietoa Finlandia-palkinnon voittajan julkistuksesta. Itse olen lukenut tämän lisäksi vain toisen ehdokkaan, Neljäntienristeyksen josta pidin kovasti. Graniittimies on mielestäni kuitenkin enemmän Finlandiavoittajan tyyppinen, mutta saa nähdä.
