Paula Havaste: Saarelaislaulu

 Paula Havaste: Saarelaislaulu

Saarenmaa #4

Gummerus, 2021

Lukija: Jussi Lehtonen

Kesto: 13h 53min

1967.

Vilja oli saanut ensimmäistä kertaa elämässään matkustusluvan oikein pääkaupunkiin saakka, silmälaseja hankkimaan. Niinpä hän pääsi saattamaan matkaan tytärtään Merleä sekä Aiven ja Antsin poikaa Vilmaria, jotka oli valittu Suomen pioneerien kesäleirille edustamaan Eestin neuvostotasavallan nuoria kommunisteja.

Merle ei tulisi tekemään Vilmarin Suomen-matkaa helpoksi, sillä sydän ja järki erottivat heidät toisistaan. Merle toisteli propagandalauseitakin niin tosissaan, kuin uskoisi niihin, kuten uskoi myös Vilmarin äiti Aive.

Moni näki vain sievät kasvot ja itsetietoisen käytöksen, mutta häntä itseään Merle ei viehättänyt vähääkään, sillä tytöstä puuttui kaikki se lämpö ja ilo, jota vaikkapa pikkusiskonsa pursui. Tyttö oli kasvanut viime vuosien aikana aivan joksikin muuksi. Entinen iloinen Merle oli nyt ankara ja hapan. Liian paljon aatetta, liian vähän sydäntä. Mutta sellaista saattoi ajatella vain yksin ja salaa. Julkisesti oli pakko ihastella sitä intoa, jolla tyttö sosialistisen aatteen ja iskurityöläisten nimeen vannoi. 

Vilmarille olisi riittänyt vähempikin intoilu, hän itse vain esitti kunnon komsomolilaista: kommunistisen puolueen nuorisoliiton jäsentä. Hän oli päässyt kerran aiemminkin ulkomaille, Mustanmeren rannalle ja oikein lentokoneella, musiikkiolympialaisiin viidentoista muun lapsen kanssa. Hän oli sijoittunut kolmanneksi kansanlaulujen sarjassa ja saanut taas uuden mainetodistuksen. Se oli varmasti vaikuttanut siihen, että hänet oli nyt valittu Suomeen lähtijäksi. 

Nyt oltiin lopulta satamassa, mutta tämä jonotus se vasta kestikin. Edessä olevat suomalaiset, jotka tunnisti paitsi erilaisista vaatteista, myös viinan löyhkästä, alkoivat olla hermostuneen ja ärtyneen oloisia. Virolaiset eivät taatusti tulleet tähän jonoon humalassa tai edes krapulassa, he yrittivät vaikuttaa levollisilta ja tyyniltä, vaikka jokaisen mielessä jyskytti jokin salaisuus, joka oli vielä paljastumatta. Oliko tullut puhuttua liian kovaa kadun kulmassa, oliko joku naapureista kuunnellut kun ystävien kesken oli tullut lauottua liian suoria mielipiteitä neuvostoregiimistä? Ei Vilmarilla ollut sen helpompaa kuin muillakaan, vaikka mukana oli juhlallinen mainetodistus ja uuden uutuksinen harmaa passi. Yhtä lailla häntä jännitti olivatko tulleet ilmi hymähdykset komsomolin kokouksessa, oliko joku kannellut Vilmarin laulaneen liian vironmielisiä lauluja, oliko joku pitänyt kirjaa siitä kuinka auliisti Vilmar oli käynyt auttamassa niitä entisen Viron nimeen vannovia vanhuksia, jotka olisi pitänyt unohtaa. 

Leiri osoittautuu aika erilaiseksi mitä Vilmar odottaa, eikä Helsinkikään vastaa kaikin puolin hänen odotuksiaan. Hän päätteli, ettei sielläkään ollut kaupoissa tavaraa myytävänä, koska Tallinnasta tuttuja jonoja ei näkynyt ollenkaan. Vilja puolestaan on huolissaan tädin heikentyneestä kunnosta ja mikä tällä on edessä, kun ei jaksa enää omaa majataloaan pyörittää. Uusi koiranpentu löytyy sentään Viljaa ilahduttamaan. 

Oikeastaan harmittaa, että Saarenmaa -sarja päättyy tähän, onhan virolaisten elämä neuvostovallan alla vielä jotenkin niin paljon koskettavampaa kuin vastaava aika Venäjällä. Toivottavasti Vilja, niin fiktiivinen kuin onkin, eli vielä näkemään Viron itsenäistymisen.

Juonellisesti kirjassa käytiin läpi paljon aiemmissa osissa tapahtunutta, kun Vilja muisteli milloin mitäkin, onneksi useimmiten vain lyhyesti. Vilmarin ja Merlen Suomen-matka oli aika erilainen kuin olisin odottanut. Kansikuvassa voisi olla Merle, kun vaan pusero olisi pioneerien, kaulassa punainen huivi ja suu vakavana, tiukkana viivana. Eli ei juuri lainkaan kuvan tytön kaltainen.

Paula Havaste: Morsiusmalja

 Paula Havaste: Morsiusmalja

Saarenmaa #3

Gummerus, 2020

Lukija: Jussi Lehtonen

Kesto: 11h 36min

Anna-tädin mukana linja-autosta laskeutunut Aive ei ollut ollenkaan sellainen, kuin Vilja olisi odottanut pääkaupungista saapuvan nuoren naisen olevan. Vilja huomasi tytön pienoisen vatsakummun ja hipaisi vaistomaisesti omaa vatsaansa, jonka piiloissa kasvoi suloinen salaisuus. Aiven lapsi ei ollut suunniteltu, vaan raiskauksen myötä alkunsa saanut, eikä Anna-täti tiennyt parempaa paikkaa Aiven lastaan odottaa, kuin Viljan luona. 

Anna-täti oli edellisellä vierailullaan istuttanut Viljan mieleen haaveen filmiryhmästä, joka voisi seuraavana kesänä tulla kuvaamaan Saarenmaalle ja majoittua Viljan ja Villemin majataloon, johon rakennettaisiin siksi lisähuoneita, mikä taas takaisi suuremmat tuotot jatkossakin.

Vilja sai puurtaa majatalon vieraiden ja lastensa eteen aamusta iltaan, onneksi nyt Aive apunaan, sillä Villem ei talon töihin osallistunut. Aive oli jäänyt poikansa synnyttyä töihin majataloon ja Viljankin tytär syntyi. Villem oli kovin etäinen, mutta Vilja jaksoi aamusta iltaan sen tiedon voimalla, että ilman Villemin kirjailijanuraa ja miehen siitä saamaa pronssitähti-palkintoa majatalo ei olisi toteutunut ja Vilja itse edelleen tekisi vielä rankempia työpäiviä kalasovhoosissa. Taiteilijatovereiden, eli majataloon Tallinnasta saapuvien vieraiden taholta Vilja sai enimmäkseen osakseen kiitosta, mutta aina vieraat eivät osanneet arvostaa hänen ja Aiven yksityisyyttä, etenkin Villemin ollessa puhujamatkoillaan. Filmiryhmän saapuminen toikin iloista vaihtelua, kun mukana oli kerrankin myös naisia. 

Aive oli kuukausien kuluessa alkanut luottaa paitsi Viljaan, myös Antseen ja Arvoon ja ystävystyä erityisesti Antsen kanssa. Tuo salassa elävä miespari kiinnitti koko ajan enemmän huomiota kalasovhoosissa jossa he kävivät töissä, ja tulivat vähän väliä kotiin verissä päin. Kun Aivekin ymmärsi, että ainoa keino millä hän saisi karistettua naisennälkäiset miehet kimpustaan olisi avioituminen, syntyi idea, joka voitaisiin kenties filmiryhmän läsnäollessa toteuttaa.

Kannen kuva ei mielestäni sovi kirjaan ollenkaan. Työn parissa, edes keittiössä, kuvattu neuvostonainen kuvaisi sen kokonaissisältöä paremmin. Itse kirja täytti odotukset ensimmäisten osien tavoin, joskin olin ymmärtänyt juonikuvauksesta, että filmiryhmä olisi siinä pidemmän aikaa läsnä. Päätösosa pääsee varmaankin viimeistään ensi vuonna kuunteluun.

Paula Havaste: Vierashuoneet

Paula Havaste: Vierashuoneet

Saarenmaa #2

Gummerus, 2020

Lukija: Jussi Lehtonen

Kesto: 10 h 11 min

Vilja oli huolissaan. Heidän uuteen majataloonsa oli vain parin viikon kuluttua tulossa ensimmäinen vieras ja kaikki valmistelut olivat vielä aivan kesken. Kesäkuussa pitäisi majoittaa jo kolme Tallinnasta saapuvas vierasta miestä eikä syksyllä luvattu rakennusprikaati ollut vieläkään saapunut. Niinpä hän oli kirjoittanut Anna-tädilleen, joka oli ennenkin ollut isoksi avuksi, ja noin vain täti soitti kulttuuripääsihteerille ja järjesti kaiken. 

Viljaa hiukan jännitti miten kaikki onnistuisi, mutta majoitustyöstä saatava palkkio olisi kaiken työn ja vaivan arvoista.

"Sehän on valtava määrä rahaa!"

Anna-täti hymähti. "Täytyyhän kaikesta siitä työstä jotakin kertyä. Kunhan ensimmäinen talvi on ohi ja kaikki sujuu, saatat saada vieraiden ruplista viidenneksen ja pian neljänneksenkin itsellesi. Mitä useampia vieraita on yhtä aikaa, sitä halvemmaksi se käy sinulle. Keittoa on helppo jatkaa."

Sitten Anna-täti vakavoitui. "Tämä tietysti vain siinä tapauksessa, että majatalosi hyväksytään. Joku ensimmäisistä vieraista on salatarkastaja. Sitä voit odottaa."

Olisi siis oltava erityisen tarkkana, varoa visusti sanomiset ja tekemiset, mutta niinhän Vilja toimi muutenkin.

Kun vieraita pääkaupungista alkoi saapua, Vilja passasi ja Villem tapansa mukaan keskittyi seurusteluun, mikä miehelle suotakoon, olivathan vieraat taiteilijoita ja kirjailijoita, joiden kanssa Villemin kannattikin olla hyvissä väleissä ja joilta tämä sai tärkeitä neuvoja.

Me emme kuvaa taiteessa yksittäisiä ihmisiä, Vares Vallamaa luennoi. Toveri kirjailija, emme kuvaa huolestuneen mielen orpoja liikkeitä vaan kansanjoukkoja. Kuvaamme tyyppejä, sellaisia sankareita joissa yhdistyvät neuvostoihmisen monet tärkeät puolet. Emme kaipaa sisäisen mielen pohdiskeluja, vaan ajatuksia tulevan ihannemaailman rakentamisesta. Työn, tavoitteiden kuvaamisen kautta se syntyy.

 

Mutta kun Vallamaa noin puhui onnellisesta elämästä, jota valtio suojelee, tulivat Viljan mieleen aivan toisenlaiset ajatukset.

Niinkö oli käynyt rakkaalle Sirje-opettajalle, joka oli haettu mustalla autolla kesken oppitunnin? Niinkö oli käynyt kotikylän vanhalle mummolle, joka oli yrittänyt palata rikkiammuttuun kotiinsa ja joutunut niin koviin kuulusteluihin, että oli tuupertunut paluumatkalla tien poskeen? Niitäkö valtio suojeli, jotka jääkylmissä karjavaunuissa pitkiä kiskoja myöten kauas Siperiaan, niitäkö jotka yrittivät pitää yllä unelmaa Virosta metsässä lymyillen?

Silmät kyynelissä Vilja jätti perunat ja tiskit, jätti kaiken, nappasi Meeliksen syliinsä ja meni pieni huolestunut koira perässään aivan puutarhan perälle, istui kannon päälle ja keinutti poikaansa. 

'Viro ei meiltä mielestä haihdu, se nousee, se kasvaa, vaan odottaa. On Viro kuin kataja joka ei kuihdu, se kukoistaa monen monta kertaa. Vaikka ei valta vieläkään vaihdu, uusi tulee, se aikanaan koittaa.'

Havasteen Neuvosto-Viroon sijoittuva sarja on osoittautunut juuri niin kiinnostavaksi kuin odotinkin! Kirjailijan luoma tunnelma on erittäin onnistunut. Opin myös uutta mikä on aina hienoa historiallisissa romaaneissa, esimerkiksi Viron metsäveljistä, joista googlasin lisätietoja. 

Hiukan taukoa muiden kirjojen parissa ja sitten kolmas osa kuunneltavaksi!

Paula Havaste: Pronssitähti

Paula Havaste: Pronssitähti

Gummerus, 2019 (lukukirja 2018)

Saarenmaa-sarja #1

Lukija: Jussi Lehtonen

Kesto: 6 h 54 min

Villem ja Vilja Talvik asuivat Virossa, Saarenmaalla. Kun Suomi oli tehnyt aselevon Neuvostoliiton kanssa syksyllä 1944, oli puna-armeija vallannut Viron jälleen kerran ja sen jälkeen miehitys oli pitänyt. Varsinainen neuvostojärjestelmä kolhooseineen ja sovhooseineen oli maahan vakiinnutettu 40-luvun lopulla, nyt elettiin vuotta 1949. 

"Mutta nuo vanhat talonpojat eivät ymmärrä uutta aikaa. Kullekin jätettiin se pakollinen neljä hehtaaria ja siellä nuo vanhukset nyt asuttavat hiljaisina pirttejään, kylvävät perunaa ja kaalia, hoitavat yhtä lehmäänsä ja mullikkaansa sekä kanojaan. Pärjätköön niillä, kun eivät kolhoosiin sovi."

Sitten kolhoosinjohtaja kääntyi Villemiä päin.

"Mikäs se onkaan se teitä lähin kolhoosi, vai onko teillä päin enemmän sovhooseja?"

"Ei montaa vielä, mutta meillä on kalastajakylä, tarkoitan kalastajasovhoosi."

"Minkä niminen?"

"Tyrskynpoika", Villem vastasi ylpeänä, sillä kaunis nimi oli hänen oma ehdotuksensa. 

"Onpa outo nimi", vastasi kolhoosinjohtaja. "Eihän siinä ole mitään lennokasta. Ystävyys, kommunisti, Gagarin tai voitto, sellaisia pitäisi nimien olla. Meidän Työn Voima nimemme on yksi parhaista, niin sanoi tarkastajakin täällä käydessään."

Vilja rakasti miestään, tämä oli kiltti ja iloinen, mutkaton mies, jonka rinnalla arki sujui, vaikka työtä olikin paljon. He olivat vielä nuori pari, juuri saaneet ensimmäisen lapsensa, pojan joka ei vielä osannut kävelläkään, minkä takia Vilja teki töitä sovhoosissa vain puolikkaan päivän. Kotitöiden kera päivät olivat silti pitkiä ja raskaita, eikä Villemistä ollut niin paljon apua kuin olisi voinut olla.

Villemiä askarruttivat muut ajatukset ja tulivathan talon toimet hoidetuiksi ilman Villemiäkin, sen oli anoppikin aikanaan sanonut.

"Pidä miniä sitten mielessäsi, että sinut on otettu tähän taloon hoitamaan asiat kuntoon. Sinä huolehdit arjesta, Villem tehköön tärkeämpiä tehtäviä. Hän nimittäin kirjoittaa runoja."

Runoilija Villem tosiaan oli ja oli nyt saanut huomattavan kunnianosoituksen, kun Stalin oli myöntänyt Villemin aurinkoa ylistävälle runolle kunniakirjan pronssitähdellä, joka oli vasta kuudes laatuaan Viron neuvostotasavallassa. Tämän saavutuksen myötä Villem kutsuttiin esittämään runonsa ja noutamaan kunniakirjan oikein pääkaupungista, Tallinnasta asti. Kutsu ei koskenut Viljaa, joten tämä varusti miehen matkaan tärkeimpänä toimenaan tuoda kotiin sianporsas. Viljalla oli kova huoli miten kiltti ja niin maalainen, humuun tottumaton mies pärjää suurkaupungissa ja juhlinnoissa, ettei vain viina tätä ja porsasrahoja veisi. 

Hienossa juhlassa Villem tunsi itsensä erityisen maalaiseksi sarkatakissaan ja saappaissaan. Snapsilaseja kumottiin jatkuvalla syötöllä. Hän kuuli kuiskuttelut, maalaistolvana, yhdenkö runon takia tänne rahdattu. Lievetakkisten miesten yllyttämämä Villem kertoi Viljasta ja kotikylästään ja naurunremakkaiset miehet nostivat maljoja jokaiselle kotieläimellekin. Miten käy porsaanhankinnan?

Pitkästä aikaa tartuin Havasteen kirjaan, kun en siihen edelliseen, 1100-sivulle sijoitettuun sarjaan syttynyt. Pronssitähti on lupaava alku, sarjastahan on nyt ilmestynyt jo neljä osaa ja jatko on kuulemani mukaan aina vain kiinnostavampi. Kurkistus Neuvosto-Viron maaseudun elämään vaikutti realistiselta, köyhältä ja silti toiveikkaalta, koitetaan sopeutua mutta jaksetaan uskoa että parempaa voisi olla edessä. Villemin Tallinnassa käynti ja paikallishallinnon tapaaminen loi hyvän kontrastin ja toi esille ne Stalinin ajan kaksi osapuolta, tavalliset kansalaiset jotka joutuvat koko ajan varomaan sanomisiaan ja tekemisiään ja ne korkeissa viroissa olevat, jotka määräävät kaikesta, vaikkapa humalaisen päähänpistona, mitä Villemkin sai kokea. 

Äänikirjassa on monesti näitä omia hassuja juttujaan, miten lukija äänsi esimerkiksi Pobedan jotenkin 'pabida' etten olisi edes hoksannut kuin asiayhteydestä. Ehkä se venäjäksi ääntyy niin, en tiedä, mutta suomeksi on tottunut ääntämiseen kirjoitusasun mukaisesti. 

Paula Havaste: Yhden toivon tie

Paula Havaste: Yhden toivon tie

Julkaisija: Gummerus 2012, 446 sivua

Havasteen Kaksi rakkautta ei ollut aivan toivomani kaltainen lukukokemus, mutta olin blogikommenteista ymmärtänyt, että kakkososa on monien mielestä ykköstä parempi, joten päätin jatkaa sarjan lukemista. Hyvä niin.

Yhden toivon tiestä tutun Annan elämänvaiheita seurataan myös tässä kirjassa. Annan rinnalla kulkee myös Annan pikkusiskon, Oilin tarina. Eletään edelleen jatkosodan aikaa ja Oili työskentelee saksalaisten silmäsairaalassa Kemissä. Oili nauttii työstään ja sen tuomista eduista, kuten hyvistä kengistä, riittävästä ruuasta ja viikottaisesta suklaalevystä, mutta suurin syy Oilin viihtymiseen Kemissä on saksalainen upseeri Horst. Oili ja Horst ovat olleet salakihloissa jo puoli vuotta, sen julkisempaan Horst ei ole vielä suostunut ja kyllähän Oilikin tietää miten suomalaisnaisten ja saksalaissotilaiden suhteisiin Saksassa suhtaudutaan. Oilin työtovereiden saksalaissulhaset ovat kuitenkin saaneet vihkilupia itseltään Führeriltä ja Horstkin on luvannut hakea vihkilupaa tulevana syksynä. Oili suunnittelee luottavaisena tulevaisuuttaan ja on miettinyt kaiken valmiiksi. Mielikuvissaan Oili kirjoittaa jo Saksasta Suomeen saaneensa pojan joka on komea kuin isänsä, pitkä ja vaalea.

Kyllä hän oli onnellinen, kun oli Horstin saanut. Ja nyt, kun he olivat kahden, Oili kaivoi käsilaukkunsa vetoketjutaskusta suurimman aarteensa ja pujotti sen vasempaan nimettömäänsä. Salakihlat, ja aina kun oltiin kahden, Oili sai pitää sormustaan.
-Sehen du, Horst?
Miehen kasvoilla kävi jännittynyt ilme, sitten tämä hymyili ja lähti kolistelemaan saunaan tulia ja vettä.

Omalla tahollaan Anna kantaa huolta pikkusiskostaan ja odottaa kovasti tämän kirjeitä. Anna tuntuu vaistoavan, ettei suhde saksalaissotilaan kanssa ole yksinomaan mutkaton ja enteitä yhteistyön päättymiselle aseveljen kanssa on jo ilmassa. Annan oma elämä on Tuji-suhteen jälkeen ajautunut rauhallisiin uomiinsa. Helppoa tosin ei Annankaan elämä ole, mainittavaa aineellista pulaa pieni perhe ei vuosia kestäneestä sota-ajasta huolimatta tunnu kokevan, mutta henkisellä tasolla Annaa koetellaan. Pieni Armas-vauva on joka päivä muistuttamassa Voiton harha-askeleesta ja Annan oma raskaus on jo pitkällä. Tyttäret, Raija ja Liinu, ovat onneksi jo isoksi avuksi.

Tytöt istuivat keittiönpöydän ääreen vakavina.
- Kuule äiti. Isä sanoi, että jos me katsomme Armasta arkisin joka aamupäivä kahdeksasta yhteentoista koko kesän, niin hän ostaa meille polkupyörän. Sitten meidän on helpompi käydä lottatyttöjen talkoissa, kun päästään polkupyörällä.
Anna katseli tyttöjään. Näillä oli aivan erilainen lapsuus kuin hänellä itsellään oli ollut. Anna oli saanut olla lapsi pitkään, ei hänellä olut muita velvollisuuksia kuin tiskit tiskata ja pihapolku haravoida, ja polkupyörä oli ollut valmiiksi pihavajassa. Ennen sotia oli ollut aikaa leikeille ja haaveille, ja vanhassa pappilassa oli ollut tilaa seikkailla. Oli sääli, että Raijassa ja Liinussa näkyi niin harvoin sitä lapsuutta, jota Anna muisteli kaiholla. Liian nopeasti liian paljon velvollisuuksia. Nyt hän oli sälyttämässä tytöilleen vielä yhden lisää. Kas siinähän oli jälleen yksi teema kirjoitustyöhön, sota-ajan lasten velvollisuudentuntoisuus.

Trilogian toinen osa on huomattavasti ensimmäistä enemmän mieleeni. Tästä puuttuu ensimmäisen turhan kepeä viihteellisyys jonka sijaan kirjailija on tarttunut vahvalla otteella kipeisiin asioihin kuten Lapin sotaan ja siihen miten hyljeksitty ja arvoton saksalaissotilaan entinen heila on saksalaisten lähdettyä. Oili kulkee kirjassa rankan tien, niin henkisesti kuin fyysisesti, ja toipuminen vie aikaa. Miten nopeasti kaikki voikaan muuttua ja miten vähän voit itse tapahtumien kulkuun vaikuttaa, kun olet vain pieni hiekan murunen kivenjärkäleiden maailmassa. Vastapainona Oilin kärsimyksille hyppäävät tarinassa silmille Tujin kevyet mistään mitään ymmärtämättömät kommentit, tilanteeseen nähden välinpitämättömyydessään jo ilkeät. Oilin toipuminen on kirjan päättyessä vielä aluillaan, mutta toivonpilkettä paitsi mielen myös Oilin sydämen toipumisesta on jo nähtävissä. Kolmanteen osaan siirryn odottavaisin mielin, siinä näyttää olevan taas aivan eri teemoja käsittelyssä.

Tämä oli neljäs kirjani haasteeseen Ihminen sodassa.

Paula Havaste: Kaksi Rakkautta

 

Paula Havaste: Kaksi rakkautta

Julkaisija: Gummerus 2012 2. painos, 372 sivua

 

Anna on nuori nainen jolla on takana rankka vuosi yliopistolla. Kotipappilassa kesälomaillessaan Annan elämä saa vauhdilla uuden sisällön. Parinkymmenen ensimmäisen sivun aikana Anna on rakastunut hänen kotiinsa vierailulle tulleeseen salskeaan nuoreen mieheen, saanut tämän pauloihinsa, mennyt vihille, perustanut ensimmäisen yhteisen pesän vuokrahuoneeseen, jatkanut opintojaan yliopistolla ja saanut ensimmäisen lapsensa. Niinpä arki astuu kuvioon jo ensimetreillä.

 

Ne olivat parhaita päiviä, jolloin Anna jaksoi olla harmistumatta siitäkään, kun Voitto tuli töistä väsyneenä, taas söi puhumatta, pesi kyllä pyytämättä astiat kuten aina mutta istui sitten nojatuolissa radiota kuunnellen, sanomalehteä selaillen ja harvoin mitään jutellen. Anna päätti olla kunnollinen perheenäiti ja tyytyväinen siitä, että Voitto kuitenkin kantoi joka lauantai matot ulos ja tamppasi ne niin että koko piha paukkui. Anna yritti osaltaan täyttää kaikki ne pienet hankalat aikaa vievät asiat, joista perheenäidin ajateltiin selviytyvän kuin itsestään.

 

Voitto rakentaa heille oman talon ja Anna synnyttää toisen lapsen joka Voiton harmiksi on jälleen tyttö. Sitten mullistuu kaikkien suomalaisten maailma, kun Neuvostoliitto hyökkää Suomeen ja presidentti julistaa sotatilan. Pian on Voittokin rintamalla. Anna pärjää kyllä arjessa, varsinkin kun Oili-sisko tulee auttamaan lasten hoidossa ja pian solmitaankin jo rauha. Anna on kovasti odottanut Voittoa kotiin, mutta rintamalta palaa vieras mies. Voitto on entistä vakavampi ja hiljaisempi ja kuopuskin vierastaa isäänsä. Ja juuri kun Anna ja Voitto löytävät jälleen toisensa ja arki alkaa soljua, vieraisille tullut Voiton serkku kääntää uuden lehden Annan elämässä. Anna rakastuu. Tuji-serkku on filmitähti, eläväinen ja puhelias, tottunut hurmaamaan. Tujin katseet ja Tujin käsi Annan vyötäröllä -ja Anna on jälleen rakastunut. Jatkosota syttyy, Voitto palaa rintamalle ja Anna yrittää jatkaa edelleen kesken olevia yliopisto-opintojaan. Helsingissä Anna törmää sattumalta Tujiin ja saa suudelman. Sen jälkeen Anna elää Tujin tapaamisesta seuraavaan.

(Helsinkiä on pommitettu.) Unkarilaiset halkaistut herneet olivat Osuuskaupastakin loppu eikä voita tietenkään saanut, mutta se ei haitannut, Tuji oli kunnossa. Hän onnistui saamaan uudella ostokortillaan koko annoksen sokeria, pikkuisen sinivalkoisen paketin makeuttamistabletteja ja neljänneskilon korvikepakkauksen, eikä Tujilla ollut mitään hätää. Reppuun mahtui vielä sianlihan pala ja jopa paketti pesupulveria. Apteekista sai China-pillereitä vilustumiseen, ja Tuji oli selvinnyt pommituksesta aivan vammoitta.

 

Kirjan puolivälissä Tuji tulee paremmin esitellyksi lukijalle ja siinä kohtaa tuleekin hämmästys. Selasin kirjaa taaksepäin, etsin ensimmäisen kohtaamisen, seuraavia, mitä minulta oli jäänyt huomaamatta..?! Myönnän että olin ollut jo aivan kyllästynyt Annaan. Tuji-sitä-Tuji-tätä, oi tätä kiihkoa ja paloa, luenko sittenkin Harlekiinia? Nyt kiitinkin mielessäni kirjailijaa siitä, että tarinaan tuli eloa. Silti odotin lisää sisältöä, muutakin tapahtuvaksi kuin Tujin tapaamisesta haaveilua.

Olisi ollut viisaampaa painaa kiihko upoksiin arjen leveän tyynen pinnan alle. Se väljähtyisi ja jäähtyisi kyllä, kunhan sen kieltäisi ja asettuisi sinnikkäästi vain arkeensa. Silloin ei olisi unettomia öitä, ei punehtuneita poskia, ei kyynelten turvottamia silmiä. Arkinen työ ja velvollisuudet riittäisivät hyvin täyttämään yhden ihmiselämän. Mutta mitä tulevista murheista! Tarvittiin vain pieni, hauska kirje, jossa Tuji ilmoitti odottavansa tapaamista, ja kaikki oli taas kuumaa ja kiihkeää. Anna sulki silmänsä ja antoi ajatuksilleen luvan ottaa tulta. He tapaisivat, hän haistaisi Tujin tuoksun ja tuntisi tämän lämmön, hipaisisi ensin kuin vahingossa Tujin käsivartta, käyttäisi pikaisesti kättä tämän vyötäröllä, koskettaisi posken sivua ja painaisi ahnaasti mieleensä tämän jokaisen sanan ja hymyn.

En ollut ollenkaan varma välitänkö lukea jatkoa Annan tarinalle. Mutta kirjan lopussa on pirullinen koukku, mielenkiintoinen käänne joka antaa vihjeen siitä miten seuraava kirja tulee alkamaan. Vaikkei Kaksi rakkautta minua vakuuttanutkaan, taisin nielaista tuon koukun.

Tämä on ensimmäinen kirjani Ihminen Sodassa -haasteeseen.