Joanna Bolouri: Matkaan jo käy

Joanna Bolouri: Matkaan jo käy

WSOY, 2023

Lukijat: Panu Kangas, Anna-Riikka Rajanen

 Kesto: 8 h 9 min

Kate ja Ed ovat tunteneet 14-vuotiaista yläkoululaisista alkaen, ja toiset 14 vuotta he ovat olleet aina toisensa nauramaan saava pari.

Mutta nyt juuri ei naurata. 

He ovat aina viettäneet joulunpyhät vanhempiensa luona. Mutta tällä kertaa,automatkalla pohjoiseen puhkeaa ikävä riita, joka paisuu ja leviää niin, että sitä ei suukolla sovita, vaan vaaditaan aikalisä. Takaisin kääntymisessä ei kuitenkaan ole enää mitään järkeä, joten he päättävät pystyä käyttäytymään kuin sivistyneet aikuiset ja pysyä suunnitelmassa. Erosta kerrottaisiin vasta joulun jälkeen, sillä kumpikaan ei halua pilata vanhempien joulua sellaisilla uutisilla, ei varsinkaan näin pitkän yhdessä olon jälkeen, ei nyt kun heidän odotetaan menevän naimisiin ja perustavan perheen. 

Tämä oli oikein hyvä ja hauska joulukirja, jonka parissa todella viihtyi. Arvostin sen sujuvuutta niin dialogissa kuin tapahtumien kuvailussa, etenkin alkuosassa eli siinä joka tapahtuu jouluna ja hieman sitä ennen. 

Heléne Holmström: Tulta tappuraa ja tähdenlentoja

Heléne Holmström: Tulta, tappuraa ja tähdenlentoja

 Bookbeat, 2023

Suomennos: Annukka Kolehmainen

Lukija: Rosanna Kemppi

Kesto: 13 h 51 min

Nora Jansson on jatkanut sukunsa leipomokonditoriaa, mutta ajat ovat tiukat ja leipomoa uhkaa konkurssi. Kun pankinjohtajakaan ei lupaa lisää lainaa jolla maksaa palkkoja, Noran on suostuttava johonkin hyvin vastenmieliseen. Häntä oli nimittäin kosiskeltu ärsyttävän julkkisleipuri Henrik Eklundin tv-sarjan joulujaksoihin, ja hän oli jo kerran kieltäytynyt. Nyt hänellä ei ollut enää varaa kieltäytyä kuvauksista. 

Henrikin kanssa alkoi kipinöitä lennellä välittömästi. Ensin kiukusta, myöhemmin aivan päinvastaisesta syystä.

Henrik haukkasi korvapuustia. Se oli sanalla sanoen erinomainen. Kuohkea muttei liian muhkea, ja pohja oli rapea ja täytteessä runsaasti voita. Monissa pullissa oli ihan liikaa kaikkea, eikä asiakas-halunnut tuntea ahmivansa rasvaista, täytettä tursuavaa voileipää, vaikka Nymansin pulla olikin asteikon kookkaimmasta päästä. 

"Hyvää pullaa." Henrik katsoi Noraa. "Mutta pienempikin riittäisi."

Jatkosodan aikaan, kun Ritva oli ollut kahden vanha ja Matias vastasyntynyt, Tuulan mies Juhani oli lähtenyt lukuisten muiden tavoin rintamalle. Ei kauaakaan kun Tuula oli jäänyt sotaleskeksi ja päätynyt viemään pienet lapsensa Ruotsiin sotaa turvaan. 

Kaikki ruotsalaiset eivät kuitenkaan toivottaneet suomalaisevakoita tervetulleiksi, sillä suomalaisilla oli huono maine; hehän vain joivat ja tappelivat. Tuula pääsi onnekseen töihin leipomoon, jonka omistajan poika ihastui häneen ensisilmäyksellä. Hurmattuaan miehen omalla juurellaan tekemällään ruisleivällä hän kohosi leipuriksi, mutta pikkukaupungin asukkaiden hyväksyntää oli vaikea saada.

Kaksi aikatasoa oli kiva lisä joulukirjaan, vaikkei menneessä ajassa joulua elettykään. Yllätyin muutenkin siitä, miten paljon tässä oli sisältöä ja ihan kunnollista draaman kaarta "jouluhömpäksi". Ajattelisin, että tätä voi hyvin kuunnella vielä pyhien jälkeenkin. Aivan kärkipäästä tänä vuonna kuuntelemistani jouluisista kirjoista!

Kirjabloggaajien joulukalenterin luukku 19: Puuvillatehtaan joulutarinat

Perinteinen Kirjabloggaajien joulukalenteri ilahduttaa tänäkin vuonna, ja itselläni on kunnia avata sen 19. luukku. Tämähän tarkoittaa sitä, että aattoon on enää viisi päivää, ja monessa kodissa jouluvalmistelut ovat kiireisimmillään. 

Edellisen päivän luukku avautui Kirjapöllön huhuiluja -blogissa ja huomenna löydät luukun Tarukirjasta. 

Ensimmäinen luukku ja samalla lista kaikista luukuista löytyy Yöpöydän kirjat -blogista, jonka Niina T. on suunnitellut myös kauniit luukkukuvat. 

Näin joulun alla, kun kädet ovat usein kiinni muualla, moni äänikirjoja kuunteleva varmasti kiittää luurien suomaa vapautta. Tosin itse muistan ensimmäiset luurini, jotka olivat vielä johdolliset, eli puhelinta piti aina kuljettaa mukana kun liikkui! 

Valitsinkin omaan kalenteriluukkuuni kaksi lyhyttä jouluaiheista kirjaa, jotka on julkaistu vain ääni- ja e-kirjoina. Kirjat liittyvät ylimääräisinä, täysin itsenäisinä kirjoina Ann-Christin Antellin Puuvillatehdas-trilogiaan. Voit siis kuunnella tai lukea nämä jouluiset e-kirjat, vaikka sarja ei olisikaan tuttu. Ehkäpä saatkin niistä kimmokkeen lukea lisää.

Kirjoja on siis ilmestynyt kaksi, jouluksi 2022 sekä nyt 2023. Itse kuuntelin ne järjestyksessä, vaikkei silläkään ole mitään käytännön merkitystä.

Ann-Christin Antell: Joulu Örndahlin ruukissa
Gummerus, 2022
Lukija: Sanna Majuri
Kesto: 2 h 12 min

Örndahlin ruukki, Ruotsi, 1896

Nuorena leskeksi jäänyt Jenny Malmström ja Fredrik Barker olivat menneet naimisiin kolme vuotta aiemmin. Fredrik oli myynyt puuvillatehtaansa Turussa ja ostanut sitten rautaruukin Ruotsista. 

Nuoren Martan oli vieläkin vaikea uskoa, että heistä, köyhien orpojen sisarussarjasta jonka Jenny oli ottanut siipiensä suojaan, oli tullut Jenny ja Fredrik Barkerin ottolapsia. Sellaistahan tapahtuu vain saduissa.

Kirjassa joulu on lähestymässä ja kartanossa kävi kova kuhina. Fredrik oli ollut pitkällä liikematkalla, ja hänen laivansa pitäisi saapua Tukholmaan aivan näinä hetkinä. Keittiössä leivottiin niin suolaisia kuin makeita herkkuja ja pihaan pystytettiin perinteistä kuusta, jouluristiä. Kaiken keskellä Martan pikkuveli Aapo putoaa jäihin ja huoli on valtava, tervehtyykö poika, ja entä häntä auttamaan mennyt ja itsekin kastunut ja vilustunut ruukkilainen nuorimies Anton?

Lauantai-illan hämärä oli jo tihentynyt, kun kellopytingin vaskikello kalkutti äänekkäästi joulujuhlan alkamisen merkiksi ja ruukin väki alkoi kerääntyä juhlatalolle pyhävaatteissaan. Fredrik-setä oli kutsunut kaikki ruukin parisataa työntekijää joulujuhlaan työväentalolle, jonka vaimoväki ja lapset olivat koristelleet havuköynnöksillä ja kynttilöillä. Kutsusta ilmeni, että ohjelmassa olisi musiikkiesityksiä, joulukuvaelma, kahvit ja lopuksi tanssia.

Juhlatalo sijaitsi vähän matkaa kivisillasta yläjuoksulle päin, kartanon puoleisella rannalla. Talon kohdalta lähti valkoinen kaarisilta joen yli. Toisella puolella mäen päällä oli romanttinen huvimaja, jonka ympärille väki kerääntyi kesäisin tanssien lomassa. 

...

Martta oli pukenut ylleen tummansinisen musliinipuvun, jonka kaulassa oli hieno pitsikaulus juhlan kunniaksi. Häntä jännitti, sillä hän oli saanut tänä jouluna kunnian esittää Neitsyt Mariaa joulukuvaelmassa. Onneksi hänen ei tarvinnut puhua. Riitti, että hän piteli Jeesus-nukkea sylissään.

Martta, Matti ja Aapo olivat tulleet työväentalolle hyvissä ajoin Jenny-tädin kanssa valmistautumaan näytelmään ja liittyivät muiden lasten seuraan takahuoneeseen, jossa kävi jo iloinen hermostunut kikatus ja hälinä. Martta auttoi veljiään pukeutumaan roolivaatteisiinsa ja Jenny yritti auttaa huivipäistä paimenta etsimään kadonnutta sauvaansa ja kiinnitti pienten enkeleiden pahvisiipiä.

Saatuaan veljiensä asut valmiiksi Martta käski heitä pysymään paikoillaan, etteivät paperihatut putoaisi. Juhlasalista kuului etäistä hälinää ja huudahduksia, kun ihmiset toivottelivat toisilleen hyvää joulua. Martta meni kurkistamaan esiripun reunasta.

Eturivistä oli varattu kunniapaikat ruukinpatruunan perheelle. Ne olivat nyt tyhjät, sillä Fredrik-setäkin seisoi sivummalla keskustelemassa prokuristi Wahlmanin kanssa. Setä oli pukeutunut parhaimpiinsa, hänellä oli jopa kiiltävä silkkitorni päässään.

Tässä lyhykäisessä joulutarinassa palattiin ajassa taaksepäin Martan nuoruusvuosiin, aikaan ennen sarjan kolmatta osaa jossa Martta muuttaa takaisin Suomeen. 

Örndahlin ruukissa oli ihana vanhanajan ruukin tunnelma, eli sain täyden annoksen juuri sitä joulumieltä jota kaipasinkin valitessani tämän kirjan luureihini marraskuun lopulla.

Ann-Christin Antell: Loviisan joulu

Gummerus, 2023

Lukija: Sanna Majuri

Kesto: 2 h 34 min

Naantali, Birgitan kaupunki, Suomen suuriruhtinaskunta 1865

Merikapteenin rouva Loviisa Helin ei olisi voinut saada parempaa ilosanomaa: hänen miehensä tulisi jouluksi kotiin. Mies luovuttaisi laivansa uuden kapteenin huomaan Oslossa, matkustaisi rekikyydillä läpi Ruotsin ja sitten jääreittejä Naantaliin saakka. Matka olisi vaivalloinen sekä vaarallinen, uhkia oli susista railoihin ja maantierosvoihin, mutta siitä huolimatta uutinen ilahdutti suuresti paitsi Loviisaa myös heidän taloudenhoitajaansa, joka alkoi kiireellä valmistelut isäntänsä paluuta varten, sillä kirjeen heidät saavuttaessaan oli jouluun enää kymmenen päivää aikaa. Myös Loviisalle alkoi kiireinen aika torilla ostoksia tehden, sitä paitsi rakkaalle puolisolle pitäisi löytää erityisen hieno joululahja. 

Instrumenttimaakari Mekanikus myi soittimia ja soitti näytteeksi iloista joulupolskaa rakentamallaan viululla. Hänen kanssaan metelissä kilpaili riitasointuisesti kolportööri, joka lauloi suureen ääneen arkkiveisua neljästä kauheasta murhasta Mouhijärvellä. Ostajat oppisivat sävelmän korvakuulolla samalla kun mies kaupitteli heille sanoja. 

Loviisa ohitti innokkaat musiikkerit ja tervehti suutari Örnbergiä, joka oli tullut paikalle esittelemään pikisaumasaappaitaan. Niiden laatu oli todettu niin hyväksi, että niitä vietiin jopa Tukholmaan asti. 

Loviisasta oli ihanaa saada miehensä pitkästä aikaa kotiin, sillä hän poti ikävää ja kaipasi perhettä, myös omaa lasta jota Jumala ei ollut heille suonut. Asiaa ei ainakaan auttanut se, miten harvoin merikapteeni ehti käydä kotona. 

Loviisan joulu tuntui minusta enemmän "oikealta, kokonaiselta kirjalta" ja ensimmäinen joulukirja ehkä enemmän tarinalta tai tuokiokuvalta, piipahdukselta ruukin joulunalusvalmisteluissa. Molemmat kirjat olivat kyllä mieleisiä, ja ahh niin jouluisia. Näitä voisi hyvin kuunnella pyhinäkin. Loviisa on se sama Loviisa-täti, joka oli mukana Paperitehtaan varjossa -kirjassa, ja tässä joulukirjassa sen päähenkilö Jenny on vastasyntynyt käärö, jota Loviisallekin tullaan ylpeinä esittelemään.

Olen lukenut lukukirjoina kaikki varsinaiset Puuvillatehdas-sarjan osat, joten en osannut liittää Sanna Majuria tähän sarjaan, ja niin paljon kuin pidän hänen äänestään ja tyylistään lukea, en oikein nähnyt - tai kuullut - häntä parhaana mahdollisena lukijana juuri tähän sarjaan, vaan olisin valinnut jonkun heleä-äänisemmän naisen. Sanna Majuri taitaa kuitenkin kirjan kuin kirjan.

Toivotan tämän kalenteriluukun myötä kaikille kirjojen ystäville iloista joulunodotusta, leppoisaa joulumieltä ja rauhallisia pyhiä, vaikkapa joululahjakirjojen ääressä!

Venla Kuoppamäki: Sun poika kävi täällä

Venla Kuoppamäki: Sun poika kävi täällä

Teos, 2022

Lukija: Vilma Melasniemi

Kesto: 9 h 19 min

Äiti oli kutsunut crossipyörää helvetinkoneeksi heti kun se oli ilmestynyt heidän autokatokseensa. Oskari ajoikin sillä pian jalkansa rikki ja sai kaksi viikkoa sairauslomaa koulusta, mitä äiti piti huonona asiana, sillä poika vieraantuisi koulunkäynnistä automaalarilinjalla nopeasti. Tämä ottikin vapaudesta ilon irti ja vietti suurimman osan ajasta tyttöystävänsä Petran luona, jonka kanssa oli ollut yhdessä vasta muutaman viikon. 

Eräänä päivänä tullessaan käymään kotona Oskari sai niin pahan raivokohtauksen, että äiti soitti lastensuojelun päivystykseen. He eivät enää pystyisi takaamaan Oskarin tokaluokkalaisen pikkuveljen turvallisuutta, mikäli Oskari asuisi kotona.

Päihdekatkaisua Oskarille oli ehdotettu aiemminkin, mutta vanhemmat eivät olleet vielä sillä kertaa suostuneet. Oskarin vanhemmat olivat eronneet pojan ollessa vielä aivan pieni, mutta pystyivät kyllä keskustelemaan häntä koskevista asioista. Pikkuveljellä oli eri isä, ja he asuivat edelleen yhdessä.

Oskarin isän puolelta periytyi mielenterveysongelmia, ja äiti tunnisti oireet ennen kuin Oskari sai mitään virallista diagnoosia. 

 Oskari oli seitsemäntoista, täyttäisi 18 vain parin kuukauden päästä. Hänestä tehtiin kiireellinen huostaanottopäätös ja päihde- ja mielenterveystyöhön erikoistunut sijoituspaikka löytyi kaukaa Pieksämäeltä. Koska sijoituksesta tulisi lyhyt, oli tärkeää saada hänet heti oikeanlaisen avun piiriin, ja äitikin lopulta hyväksyi paikan, vaikka sinne olikin pitkä matka tehdä viikonloppuvierailuja. Äidin mielestä Oskarilla oli ensisijaisesti mielenterveyssairaus, josta seurasi päihteiden käyttöä silloin, kun pojalla oli menossa huono jakso. 

Täsmäkuuntelin kirjan Helmet-haasteen kohtaan 14. Kirja kertoo terveydenhuollosta. Minulle heräsi hirvittävän paljon ajatuksia, koitan niitä vähän tiivistää. 

Rikotun omaisuuden saa korjattua ja korvattua, mutta rikki menneen mielen korjaaminen on pitkälti kahden eri asian yhdistelmä. Ensinnäkin se on kokeilua, mikä lääkkeistä auttaa ja millä annostuksella, ja mikä lopulta onkaan sairauden oikea diagnoosi. Toisekseen se on loputonta lainsäädäntöä. Se on yhteistyötä eri sosiaali- ja terveydenhuollon alojen henkilöstön kesken, sekä näiden instanssien ja vanhempien kesken. Se on hoitokokouksia ja loputtomia puheluita. Se on yksilön omien oikeuksien ja hänen tarpeidensa ristiriitaa. Se on välillä toimivaa, ja monesti näköjään myös aivan kaikkea muuta. 

Konkreettisesti se on esimerkiksi sitä, että vaikka äiti tiesi, että Oskari ottaisi hoitolaitoksesta hatkat heti kun tälle myönnettäisiin lupa ulkoiluun, lääkäri ei voinut olla kirjoittamatta lupaa, koska se olisi tietyssä vaiheessa hoitojaksoa jo yksilön perusoikeuksien rajoittamista. Kuten kaikki tiesivät, Oskari tietysti karkasi. 

Maalaisjärki on näistä käytännöistä kaukana, ja tämän seurauksena Oskarille suotiin monet kerrat muutaman vuoden aikana mahdollisuus itse päättää hoitojakso, jolloin lääkitykset päättyivät ja seuraavan hoitojakson alkaessa lähdettiin taas ellei nyt aivan alusta kerätyn tiedon suhteen, niin kylläkin Oskarin mielen hoitamisen suhteen. Oskari ilmestyi hänelle varatuille tapaamisille esimerkiksi lääkärille käytännössä vain silloin, kun äiti hänet sinne vei. Väkisinkin tuli mieleen miten paljon aikaa hukkaan menee tällaisten oskarien takia, kun jonkun toisen tarvitsema aika on siirtynyt kauemmas. 

Miksi Oskarille kävi näin kerta toisensa jälkeen? Miksei häntä saatu milloinkaan hoidettua riittävän pitkäkestoisesti?

Kirjassa pohdittiin paljon terveydenhuollon toimimattomuutta. Esimerkkinä potilaan paluu avohoitoon, joka Oskarilla tarkoitti käytännössä sitä että hänet oli kirjattu ulos osastolta koska hän oli ollut sieltä "omalla lomalla" liian monta vuorokautta eikä hoitopaikkaa voitu enää hänelle varata (eli paluu ei suinkaan ollut seurausta onnistuneesta osastohoitojaksosta, vaan "potkut"). Kun äiti kävi Oskarin asunnolla ja löysi laskuja jotka olivat tulleet peruuttamattomien lääkäriaikojen takia, hän saattoi vain todeta, että meillä avohoito perustuu siihen, että potilas on itse reipas ja riittävän terve ja kykenevä huolehtimaan asioistaan siinä määrin, että menee omatoimisesti vastaanotolle. Jos jätti menemättä sai laskun ja sakkomaksun, ja jos jätti menemättä useamman kerran, todettiin ettei potilas ole sitoutunut hoitoon ja hoitosuhde päätettiin taas sillä erää siihen. Näin oli päässyt käymään Oskarillekin. 

Kun en tunne mielenterveyshoidon käytäntöjä, minulle tuli uutena, että ns suljetullakin osaltolla pysyminen perustuu käytännössä vapaaehtoisuuteen. Perusoikeuksiin kuuluu lyhyen sisälläolojakson jälkeen valvotut ulkoilut vaikka potilas olisi vielä selvästi psykoottinen ja sairaudentunnoton (eli omasta mielestään terve / ei saamaansa hoitoa tarvitseva) ja esimerkiksi Oskari lähti vain yksinkertaisesti kävelemään päättäväisesti toiseen suuntaan kun piti palata sairaalalle ja se oli siinä. Eivät hoitajat Oskarin perään juosseet tai koittaneet tätä fyysisesti estää lähtemästä, ja taas oli nuorimies omilla teillään, ilman lääkkeitään. Uutena minulle tuli myös se, ettei hoitaja voi ns "sanoa lääkärille vastaan". Eli kun lääkäri sanoo hoitoneuvottelussa että aloitetaan ulkoilut, omahoitaja tai sosiaalityöntekijä ei voi sanoa, että aiemman kokemuksen perusteella potilaalla on erittäin suuri riski lähteä omille teilleen joten olisi vielä potilaan oman edun mukaista pysyä sisällä. Tällaista ei voi siis sanoa ääneen, vaikka hoitajat niin ajattelisivat. Eikä sanonut Oskarin äitikään sen puoleen, vaikka järkyttyi ulkoilulupailmoituksesta, ja teki siitä myöhemmin valituksen, kun Oskari oli jo menehtynyt.

Oskarin elämä jäi lyhyeksi, nuorukainen menehtyi auto-onnettomuuden seurauksena vain 21-vuotiaana. Viimeiset vuodet olivat äidille vaikeita. Vaikka niihin sisältyi monia helppoja jaksoja, olivat kyyneleetkin milloin huolta kun ei tiennyt onko poika edes elossa, milloin helpotusta esimerkiksi siitä, että maanista vaihettaan sairastanut oma, rakas lapsi oli saatu kiinni ja toimitettua hoitoon. 

Ajattelin monesti sitä ala-asteikäistä pikkuveljeä joka harvakseltaan kirjassa mainittiin. Miten hänen on täytynyt monet kerrat jäädä taka-alalle isoveljen akuuttien tarpeiden takia. Onnekseen hänellä oli arjessa ilmeisen tiiviisti läsnäoleva isä. Tuntuikin erityisen hyvältä, miten äiti huomioi hänet kirjan loppusanoissa. 

Maija Kajanto: Sahramisyksy

Maija Kajanto: Sahramisyksy

WSOY, 2023

Lukija: Kati Tammensola

Kesto: 6 h 14 min

Krisse ja Tommi olivat viettäneet ihania viikkoja matkaillen Suomessa pakettiautosta muokatulla retkeilyautolla. Tommin jätettyä kunnanjohtajan virkansa Krissekin oli ottanut ansaittua lomaa, mutta elokuun vaihtuessa syyskuuksi oli aika palata kotiin ja ryhtyä töihin.

Paluu arkeen tuli kuitenkin kovemmalla kolauksella kuin he olisivat odottaneet, kun Krisse sai uutiset Pyhävirralta. Kahvila Koivussa oli ollut tulipalo, ja se jouduttaisiin sulkemaan joksikin aikaa. Myös koti talon yläkerrassa oli suljettu. Krissestä tuntui siltä, että polvet pettäisivät alta.

– Miksi joku tekee tällaista, Krisse kysyi lopulta, enemmän itseltään kuin Tommilta. – Oliko kenties tarkoitus polttaa koko kahvila? Tai no, ei ollut, kyllä minä tiedän.

– Ai sinäkin huomasit sen, Tommi sanoi istahtaen sängyn reunalle.

– Totta kai huomasin. Jos sytyttäjä olisi halunnut, että koko kahvila palaa, hänen olisi täytynyt vain murtaa takaovi auki. Se ei ole vanhan puuoven kanssa vaikeaa, sorkkarauta riittää. Keittiössä olisi ollut rasvaa, ja koko kahvilatila on täynnä täyspuisia pöytiä ja lankkulattioita, joten rakennus olisi palanut hetkessä.

He olivat molemmat hetken hiljaa. Krisse laittoi teen valmiiksi, otti kuppinsa ja vaelsi levottomana huoneen läpi jakkaralle ikkunan ääreen. Koko päätyseinän levyisestä ikkunasta avautui upea maisema Pyhäjärven selälle. Iltatuuli puhalsi pieniä laineita järveltä ja mursi ne rannan kiviin. Krisse nojasi otsaansa ikkunan lasiin.

– Tuntuu tosi pahalta, hän sanoi lopulta.

Tommi kohottautui sängyltä, tuli istumaan Krissen viereen ja kietoi kätensä tämän ympärille.

– Kyllä se tyyppi saadaan kiinni, oli se kuka tahansa.

Oudointa oli se, että heidän lomansa aikana Pyhävirralla oli jo poltettu huoltoasema, ja uusia tulipaloja syttyi. Onko joku kuohuksissa heille, joiden yritykset ovat tuhopolttojen kohteina? Kuka voisi olla yhteinen tekijä kohteiden välillä?

Koska Tommi oli jättänyt virkansa, Pyhävirralle tuli uusi kunnanjohtaja, joka halusi erilaisia asioita kuin Tommin aikakaudella. Myös Krissen äiti tuli yllättäen Pyhävirralle, ja se vasta olikin outoa, sillä jos äiti jonnekin lähti Helsingistä, suuntana oli Pariisi eikä todellakaan mikään tuppukylä. Krissen mummo taas oli lähtenyt uuden miesystävänsä kanssa pohjoiseen. Ja Tommi sitten, eihän hän voisi jäädä pidemmän päälle auttelemaan Krisseä kahvilassa, eikä hänen koulutustaan vastaavia töitä löytynyt Pyhävirralta, vaan miehen oli hakeuduttava vähintäänkin Jyväskylään saakka. 

Pyhävirran syksyssä kaikki asiat ovat siis enemmän tai vähemmän solmussa, ja kirjassa on jopa aavistuksenomaisesti dekkariaineksia, kun pitäisi päätellä kuka kylällä tulipaloja sytyttää ja miksi. 

Pidän edelleen Kajannon tyylistä jossa on sopivasti humoristinen asenne, ja tarina on kokonaisuudessaan koukuttava. Itselläni on hyvä mieli siitä, että olen vihdoin ajan tasalla sarjasta, ja kun Sitruunakevät koittaa, voin tarttua päätösosaan ensimmäisten joukossa!

Mitä toivoisin Krisselle tuossa viimeisessä osassa olisi vauva, ei siksi että olisin vauvakuumeinen ja haluaisin erityisesti lukea niistä, vaan siksi, että muistan Krissen saaneen keskenmenon ennen ensimmäisen osan alkua. Kevättä odotellessa!

Sonja Karlsson: 14 tuntia takaisin

Sonja Karlsson: 14 tuntia takaisin

 Kosmos, 2023

Lukija: Krista Kosonen

Kesto: 6 h 9 min

1970

Pan Amin kone kuljettaa sisarukset Hertan ja Olgan takaisin Suomeen, veljen hautajaisiin. Vuonna 1929 he olivat lähteneet Viipurista Amerikkaan, paremman elämän toivossa, eivätkä olleet sen koommin vanhassa kotimaassa käyneet.

Herttaa lento jännittää, tupakan sytyttäminen onneksi hieman rauhoittaa hermoja kun kone lähestyy kiitorataa ja nousua. 

Olga on aina ollut älykäs, ehkä häikäilemätönkin, eikä minua enää ihmetytä yhtään, miksi liitto lopulta päättyi eroon. He rakastivat toisiaan, mutteivät tavalla, joka olisi kantanut vuosikymmeniä. Juhonkadun puutalo alkoi rakoilla, tuuli vinkui saranoissa. Mies palkkasi sihteerikseen turhankin läheisen ystävän, Olga jätti kodinhoidon ja alkoi viihtyä yhä useammin Espilän terassilla. Jotkut rakkaudet ovat kimaltavia jääpuikkoja peltikaton harjan alla.

Tässä kirjassa on monia asioita, joista en oikeastaan halua kertoa kovin paljon. En tiennyt itsekään yhtään enempää kuin takakansitekstin, mikä oli hyvä. Sanon vain, että kirjassa on paljon muistoja, muistikuvia, muistelua, muistin heikkenemistä. Siinä on myös sisaruussuhde, "vanha maailma" ja erityisesti rajan taa jäänyt Viipuri, ja monia ystävyyssuhteita ja kaikkeen linkittyy se muistaminen eri tavoin.

Enkä muuten tiedä ymmärsinkö lopun oikein vaikka kuuntelin sen uudestaan, vai onko se tarkoituksella hämärä ja lukijan tarkoitus tulkita se niin kuin haluaa?

Yhdestä asiasta kuitenkin kannattaa puhua, ehkä vähän varoittaa, sillä yllätyin siitä miten paljon kirjassa käytiin englanninkielistä keskustelua, pitkiä ja monipuolisella sanastolla käytyjä dialogeja joita ei millään tapaa avattu suomeksi. Ei se minua henkilökohtaisesti haittaa (kuuntelenhan kokonaisia kirjoja myös englanniksi), mutta moni ei ole siinä kohtaa mukavuusalueellaan eikä vieraat kielet ole olleet kaikkien lempiaineita koulussa. En ole edes varma minkäikäiset suomalaiset ovat järjestään oppineet englantia jo kansakoulussa? Sen tiedän, että meillä on vielä paljon väkeä jotka ovat aloittaneet koulunkäynnin ennen peruskoulua, ja että '46 syntynyt äitini joka ei päässyt oppikouluun vaikka olisi halunnut jatkaa koulua, vaan lähti 15-vuotiaana maaseudulta Helsinkiin ja töihin maitokauppaan kuten silloin niitä kutsuttiin, ei opiskellut mitään vierasta kieltä, vaikka opiskeli myöhemmin SOK:n sisällä myymälänhoitajaksi saakka. Kielitaidosta riippumatta minusta on ylipäätään yllättävä valinta käyttää noin paljon vierasta kieltä suomenkielisessä romaanissa. Jos se olisi ollut saksaa tai ranskaa, niin morjens! 

Anneli Kanto: Punaorvot

Anneli Kanto Punaorvot

Lind & co, 2023

Lukijat: Antti L J Pääkkönen, Vuokko Hovatta, Maija Lang, Eeva Soivio, Emma Louhivuori

Kesto: 7 h 23 min

Vähän alle neljänkymmenen oleva Arvo Johansson oli rautatieläinen, joka huolsi vetureita Pasilan konepajalla ja tienasi vähän ylimääräistä soittamalla haitaria nurkkatansseissa. Hänen vaimonsa Helmi oli ompelija, ja odotti heille neljättä lasta. Tyttäret, yksitoistavuotias Lahja ja kuusivuotias Ilona jäivät äidin kanssa kotiin, kun 14-vuotias Aarre lähti isän kanssa taistelemaan työläisten puolesta. 

Kivääri oli työmiehen käsissä aivan uusi työkalu. 

Kun vauva syntyi, olivat punaiset jo hävinneet sodan, eikä kukaan tiennyt milloin Arvo ja Aarre pääsisivät kotiin Tammisaaren vankileiriltä. Vauva sai nimekseen Voitto, kun niin oli kerran sovittu; hyvä kun oli edes yksi kun muuten tulikin tappio, vai olisiko Varma Kosto sittenkin parempi nimi. Helmi itse ei jaksanut edes nousta vuoteesta, lauloi vain vauvalle punalauluja. Lahja hoiti vauvaa, mutta edes Ilonalle ei riittänyt velliä. Kaikesta oli kova puute, kun äiti ei pystynyt töihin, Lahja oli liian nuori ja Arvo ja Aarre vangittuina.

Kun Aarre palasi kotiin saatuaan ehdonalaista kuritushuonetta, oli poika pelkkää luuta ja nahkaa. Ja ikään kuin muuten ei olisi oltu riittävän heikkoja, levisi vielä espanjantauti. Arvo ei koskaan palannut kotiin vaan haudattiin Tammisaareen, mutta Aarre jäi henkiin ja sai hanttihommia satamasta, ja elätti jotenkuten äidin ja sisaret. 

Toisaalla Ester kiitti sekä Jumalaa että saksalaisia siitä, että laittomuuden ja murhien aika oli takana, ja maahan oli saatu taas järjestys ja sivistys. 

Hän oli mielestään hyvä ja sivistynyt ihminen, ja koki että jotain piti tehdä punaorpojen eteen, sillä mistä muuten saisivat elannon ne isättömät lapset ja heitä oli jopa kymmeniä tuhansia. 

Ymmärrän kapinan aiheuttaman katkeruuden, mutta nyt pitäisi auttaa ja rakentaa, ei enää rangaista. Minua jo ennen kapinaa askarrutti se syvä juopa, joka erotti sivistyneistöä ja tehtaitten herrasväkeä sekä työväestöä ja talonpoikia.

Heti keväällä perustettiin Kapinan aiheuttamain turvattomain orpojen huoltokomitea. Sekin koettaa löytää ratkaisua punaorpojen kohtaloon.

Valkoisten vapaussotureiden lesket saavat eläkettä, niin kuin kohtuus onkin. Punalesket voivat hakea köyhäinapua. Sen saaminen tosin tarkoittaa, että avun saajasta tulee holhouksen alainen, jolloin hänen lapsensa voidaan ottaa huostaan, mikäli niin tarpeelliseksi katsotaan. Sosialidemokraatit vastustavat köyhäinapua, koska sen saaja menettää äänioikeutensa ja he pelkäävät poliittisen menestyksensä puolesta. Sellainen on poliittista taktikointia ihmisten hädällä.

Me toimimme täällä Helsingissä. Ainakin teemme minkä voimme. Se minua lohduttaa, vaikka työmme onkin vain pisara valtameressä. Mutta jokainen pelastettu lapsi on pelastettu ihmiskohtalo. Sitä ei pidä väheksyä.

Eräänä päivänä Johanssonien ovelle Toisella Linjalla ilmestyikin kaksi paremman väen naista hienoine vaatteineen ja käsilaukkuineen, kertomaan että koska leskirouva Johansson on ottanut vastaan köyhäinapua, ja perhe nyt on mitä on, nuorin tytär on päätetty huostaanottaa ja sijoittaa parempiin oloihin toiseen perheeseen. Kun Ilona kieltäytyy lähtemästä, puree ja raapii kuin villikissa, Lahja puhuu itsensä naisten mukaan ja lupaa Ilonalle, että he pärjäävät kyllä, kunhan saavat olla yhdessä. 

Matka Pohjanmaalle alkaa, mutta kuka lukija muka yllättyisi siitä, että tytöt erotetaan toisistaan. Mutta siinä missä Lahja joutuu piiaksi ja kovaan kuriin, pidetään Ilonaa kuin omaa lasta ja kohta toivotaan että tämä jää vanhapiikasisarusten taloa pitämään kun heistä aika jättää. Ilona saa uuden nimen johon pian tottuu, niin pieni ja turvaa kaipaava hän vielä on, ja uusi murrekin tarttuu hänen puheeseensa. 

Tuvas on hämärää. Ei oo pimiää kun on kesä. Kello sanoo trak trak trak trak. Soppu kuorsaa piih viih. Sen nenä vinkuu.

Iita haisoo Iitalta. Vähä niinku kanalalta ja läskisoosilta. Iita on pehmoonen. Sillä on flanellista yötanttu. Se on nilikkoomiin asti pitkä. Mullakin on flanellista tehty yötanttu samaa kangasta ku Iitalla. Siinä on punaaset koriat napit ja rynkkyä helmassa. Iitalla ei oo rynkkyä.

Iitalla on niskassa ohkaanen lettipiiska. Sekin haisoo Iitalta. Aamulla se teköö nutturan. Ei se katto peilihin. Se seisoo tuvan laattialla nostaa käret ylähä pyörittää piiskaa niskas ja pistää sen lävitte nutturaneulan.

Tuos on Iita ja tuos on seinä ja seinäs on kuvaanen täkänä ja sen on Iita itte tehny. Se on hyvä tekemähän kaikkia.

Minoon täs ja tähän ei tuu mikään kun Iita möröönpeliättimenä ja Soppu on kans. Ei tuu mikään. Laitan silimät kiinni ja aattelen kissimirri kissimirri koriana käy.

Kyllä sota ja viha omaa vastaan on jotenkin kamalinta sorttia. Punaorvot meni niin ihon alle, etten meinaa osata enempää sanoa. Kyyneleet silmissä kuuntelin loppua. 

Taitavasti kirjoitettu, polveileva juoni, loppuratkaisu yllätti mutta osoitti vain sen, miten hyvin Kanto on löytänyt erilaisia kohtaloita näille lapsille. Lukekaa, lukekaa, saatte ajattelemista!

Milly Johnson: Kirsikoita ja joulun taikaa

 Milly Johnson: Kirsikoita ja joulun taikaa

Bazar, 2021

Alkuteos: I Wish It Could Be Christmas Every Day, 2020

Lukija: Anna-Riikka Rajanen

Kesto: 11 h 56 min

Mary oli sen verran ihastunut työnantajaansa Jackiin, että tarjoutui kyyditsemään tämän liiketapaamiseen Yorkshireen vain kaksi päivää ennen joulua. Jos Mary saisi toivoa jotain, silloin Jack näkisi hänet ihmisenä, eikä vain sihteerinä. 

Yli kolmekymmentä vuotta yhdessä ollut aviopari Charlie ja Robin olivat matkalla joulun viettoon romanttiseen luksushotelliin Skotlantiin. 

Toisen avioparin, Bridgetin ja Luken, on tarkoitus tavata vain viiden minuutin ajan, sen verran aikaa tarvitaan allekirjoituksiin joilla heidän avioliittonsa päättyy.

Kaikki kuusi päätyvät kovassa lumimyräkässä samalle seudulle keskellä ei mitään, ja löytävät turvasataman pienestä majatalosta, jossa on kaikki kuin valmiina heitä varten, vaikka se onkin tyhjillään, ja Bridget joutuu murtautumaan sisään. 

Lähes viiden vuoden ajan Bridget ja Luke olivat säätäneet avioeroaan, ja saaneet vihdoin aikaan aiesopimuksen. Luke oli tällä välin jo kihlautunutkin kirjanpito-osaston Carmenin kanssa ja häitä vietettäisiin kunhan Luke saisi erosta sovittua.

Kun Bridgeltä oli tullut huutoviesti (MUUTOS, MENE FIGGY HOLLOW’N MAJATALOON, KÄÄNNY A7501-TIELTÄ, WHITBYSTÄ LOUNAASEEN. KYSY SIRILTÄ JOS NAV. EI LÖYDÄ), hän olisi voinut vastata, että palataan asiaan myöhemmin – toisin sanoen järkevämpänä ajankohtana – mutta Carmenille oli tärkeää päästä aloittamaan uusi vuosi puhtaalta pöydältä ja jättää vihdoin viimein pattitilanne taakse. 

Aivan kuten Bridge oli arvannut, Luken TomTom ei ollut tunnistanut Figgy Hollow’ta, mikä oli todella kummallista, ja ellei Siri olisi osannut auttaa, Luke olisi lyönyt huomattavasta omaisuudestaan vetoa, että kyse oli taas jostain Bridgen tempusta. Bridge meni hänen ihonsa alle pahemmin kuin kukaan muu, hän tunkeutui kuin terävä puutikku niin syvälle lihaan, ettei sitä saanut kiskaistua pois edes pinseteillä, vaan piti tehdä kunnon viilto. Luke tunsi viileänrauhallisen mielentilansa murtuvan pala palalta, eikä hän voinut olla nauramatta. Bridge oli kyllä melkoinen tapaus. Luke vilkaisi harmaata pilvimassaa odottaen näkevänsä, että Bridge lenteli taivaalla luudalla kuin varis pahat mielessä.

Kahdeksankymppinen Charlie oli asunut lapsena aivan lähistöllä, ja ihmetteli miksei ollut koskaan kuullutkaan tästä Figgy Hollow'sta. Vielä erikoisempaa oli, että he kaikki olivat löytäneet majataloon joka tuntui ilmestyneen aivan tyhjästä.

”Näkyikö tiellä autoja?” Jack kysyi.

”Yksi vain, mutta se oli tyhjä. Sää oli todella kaamea, navigaattorista ei ollut mitään apua. Ensin se neuvoi yhteen suuntaan ja sitten muutti mieltään.”

”Minulle kävi samoin”, Bridge sanoi.

”Meille myös”, Mary sanoi.

Kävikö? Jack ajatteli. Hän ei ollut huomannut mitään vaan luottanut vaistomaisesti siihen, että Mary veisi heidät perille. Hänen mielessään ei ollut missään vaiheessa käynyt, että Marylla olisi ongelmia. Sen sijaan hänen varsinainen kuljettajansa Fred olisi ollut kauhuissaan pienestäkin vastoinkäymisestä.

Pidin ehdottomasti viiden tähden edestä tästä ihanasta joulukirjasta, jossa oli sujuvaa sanailua ja toimivaa dialogia. Huumori oli mieleeni, ja kaikki se jouluisuus, herkut ja tunnelma ja tietysti itse Figgy Hollow, josta paljastui lopussa jotain yllättävää! 

Koska mikään ei ole täydellistä, niin kirjan nimi hän on suomeksi huono. Okei, kirsikat olivat kevyesti mukana ja joulun taika on osuva, mutta yhdistelmä ei toimi. Toisena, ehkä hieman huvittavanakin, minua ärsyttää nimien "yliääntäminen", sillä kuuntelenhan kirjoja myös englanniksi, mutta silloin kun kirjaa luetaan suomeksi, ylikorostetut englanniksi (saati sitten ranskaksi!) ääntämiset pistävät juuri suomenkielisen tekstin keskellä korvaani. Tässäkin kirjassa oli yksi henkilöistä "Rabin" ja kesti pitkään ennen kuin pystyin sivuuttamaan sen. Kun kuulin sen ensimmäisiä kertoja , toivoin että tämä rabin olisi hyvin pienessä roolissa.... 

Ihana joulukirja, sopii mainiosti sekä joulunodotukseen että -pyhiin, ellette ole vielä lukeneet / kuunnelleet.

Olavi Koivukangas: Titanicin kolmas luokka

Olavi Koivukangas: Titanicin kolmas luokka

Saga Egmont, 2023

Lukija: Jussi Puhakka

Kesto: 3 h 30 min

Merellinen haju tunkeutui jo kaukaa Amerikkaan lähtevien siirtolaisten nenään. Ei se ollut pilaantuneen lihan tai hapantuneen kaalikeiton hajua, vaan pikemminkin imelä ja makea, kuin vanhan nahkapieksun sisältä tuleva lemu.

Titanicin kolmannen luokan matkustajista selvisi hengissä vain kolmasosa. Suomalaisia laivassa oli 63, ja suurin osa heistä matkusti juurikin kolmannessa luokassa. Suomalaisista selvisi hengissä tasan kaksikymmentä.

Kirjassa seurataan erityisesti Panulan perhettä, jonka vanhemmat Juho ja Maria olivat asuneet Amerikassa jo nuorempina. Juho oli tällä kertaa lähtenyt järjestelemään asioita jo etukäteen. Hän oli saanut töitä hiilikaivoksesta Pittsburghissa ja hankkinut kodin vaimolleen ja viidelle lapselleen, joille oli ostanut matkaliput Titanicille. 

Vanhin lapsista oli kuudentoista ja nuorin vasta vuoden ikäinen sylivauva. Kaksi vanhinta poikaa matkusti isommassa makuusalissa ja neljä nuorinta yhdessä hytissä äidin kanssa. 

– Täällä on ainaki lämmintä ja enempi tilaa kun hytissä, vaikka siellä voiki istua sängyn reunalla. Katsellaan ny hetki noita muum maailman eläviä. Nuo käsim puhuvat tummaihooset on varmaan Espanjasta, Italiasta ja muista Välimeren maista. Ei niillekään löyry japia kotimaassa, vaan Amerikkahan täytyy lähtee elantoa hankkimahan. Ehkä meirän pitää kuitenkin mennä hyttihin, kun Einolla taitaa olla näläkä. Kattotahan siellä kortista, millon on meirän ruokailuaika. Yleensä laivassa saa ruokaa pian lährön jälkehen, ja nyt on lunssiaika muutenki.

Panulan perhe tutustuu jo siirtolaishotellissa lähtöä odotellessa sekä myöhemmin laivalla muihin suomalaisiin, ja näin saadaan tuotua esiin myös muiden Titanicilla matkanneiden suomalaisten elämäntarinoita. 

– Kyllä merjmies on aena erjmies. Ihan nuorena aattelin itekkii lähtee merille, kun kuuntelin Kuopion torilla vanaham merjkarhuj juttuja mualiman seihtemältä mereltä ja syntisistä satamakorttelista. Mutta lähiv vuan Helsinkiir rakentammaan taloja.

Oljhan siellä kotkaapunnissa Kuopiossa muitakii entisiä merjmiehiä,ja ehkä niihin jutuista jäi mieleen halu nähhä mualimoo vähäl luajemmin, kun mitä Puijon tornista näkkyy. Sen takia oun nyt vaemon kansa mänössä siirtolaeseks suureen Ameriikan muahan. Myö on molemmat käöty sielä jo kerran nuorempina. Aluks männään Monessenniin Pensulvanijaan, ku siellä assuu entinen työtoverj. Myöhemmin haluaisin männä Nuu Jorkkiin, ku siellä rakennettaan korkeita kivitaloja. Minua ei huimoo yhtään kävellä tukilaatoja pitkim piliver reunalla. Oun kuullu, että Ameriikan intiaanit ja suomalaeset on ylimmällä hyllyllä, kum pilivenpiirtäjiä rakennettaan. Siitä työstä maksetaav varmasti hyvä palakka.

Vaikka Titanicista on kirjoitettu paljon, esipuheessa huomautetaan, että kaunokirjallisia teoksia suomalaismatkustajista on vain muutama, ja nekin ovat osittain tietokirjallisuutta. Ulla Apelsin on julkaissut vuonna 2003 tällaisen kirjan nimeltään Titanicin kolmas lapsi, ja koska se kertoo Panulan perheestä, Koivukangas kertoo kirjan olleen hänelle tärkeä tietolähde. 

Jussi Puhakka suoriutui eri murteilla ja fingelskalla käydystä dialogista mielestäni hyvin, ja tykkäsin muutenkin hänen ääntään kuunnella. Nyt kun olen lukenut läpi tähän valitsemiani lainauksia, voisin ainakin omalta kohdaltani todeta, että vaikeasti kirjoitetun murteen lukeminen on sen verran hidasta, että suosittelen valitsemaan äänikirjan mikäli niitä kuuntelet. 

Olisin kuunnellut Panulan perheen ja muidenkin suomalaisten kohtaloista pidempäänkin, harmi että kirja on niin lyhyt, enemmän kuin tuokiokuva. Panulan perheen osalta tarina lähtee liikkeelle matkaa edeltävästä joulusta; Juho-isä on seilannut Amerikkaan jo syksyllä joten he viettivät viimeistä joulua ilman isää. 

Juho eli loppuikänsä Amerikassa, meni uudelleen naimisiin ja sai lapsiakin. Muiden turmasta selvinneiden suomalaisten elämästä ei paljonkaan kerrottu, olisin mielelläni kuullut enemmän. 

Lisa Wingate: Kadonneiden rakkaiden kirja

 

Lisa Wingate: Kadonneiden rakkaiden kirja

Sitruuna kustannus, 2023

Lukija: Hannamaija Nikander

Kesto: 13 h 14 min

1875, Louisiana

Monet vapautetut orjat jatkoivat käytännössä samaa työtä vuokratilallisina, niillä samoilla plantaaseilla, joilla olivat olleet orjina. He maksoivat joka sadosta kolme neljäsosaa vuokraa isännilleen, ja saivat peltotilkut omikseen jos pystyivät hoitamaan niitä kymmenen vuoden ajan. 

Hannie oli yksi tällainen vapautettu orja, nyt kahdeksantoista ja joutunut eroon äidistään ja sisaruksistaan kuusivuotiaana. Heidät oli silloin varastettu plantaasilta ja myyty kuka minnekin, eikä Hanniella ollut mitään keinoa löytää heitä päästyään itse takaisin alkuperäiselle omistajalleen.

Hannien tehtävänä oli usein lapsena ollut katsoa omistajansa ärsyttävän Lavinia-tyttären perään. Tästä oli kasvanut etuoikeutettu, hemmoteltu nainen. 

Yhtenä iltana plantaasille ilmestyi nuori kreolinainen, ja Hannielle selviää tämän olevan isännän ja tämän kreolirakastajattaren tytär. Sattumien myötä he kaikki kolme päätyvät matkalle kohti Teksasia, etsimään kadonnutta isäänsä. Matkalla he osuvat kirkkoon, jonka seinille on kiinnitetty lehtien ilmoituksia. Lukutaidoton Hannie, joka ei ole siihen mennessä edes käsittänyt miksi hänelle olisi hyötyä kirjainten ymmärtämisestä, näkee yllättävän toivon tavoittaa omat rakkaat ihmisensä ilmoituksista, joista naiset ryhtyvät keräämään kirjaa. 

1987, Louisiana 

Vastavalmistuneen englannin kielen ja kirjallisuuden opettajan Benedetta Silvan oli sitouduttava työskentelemään viisi vuotta opettajana huonotasoisessa koulussa saadakseen liittovaltion opintolainansa anteeksi. Koulu olikin jotain aivan muuta, kuin mihin hän oli tottunut tehdessään opetusharjoittelunsa huipputason lukiossa. Parempien perheiden lapset opiskelevat pikkukaupungin yksityiskoulussa, ongelmanuoret erityiskoulussa, ja siihen väliin jäävät ovat nyt hänen oppilaitaan: 39 ysiluokkalaista joista valtaosa tummaihoisia, eikä heistä ketään aidosti kiinnosta kirjallisuus mitä hän yrittää heille opettaa. Benedetta käyttää mielikuvitustaan saadakseen nuoriin kontaktin, mutta on toinen asia miten paljon vapauksia yhteisö opettajalle sallii. 

Mistä sitä taas aloittaisi... No ihan ensinnäkin muutamat suomentajan sanavalinnat pitkin kirjaa oudoksuttivat, eniten se että orjatyttö kutsui äitiään äiskäksi. Eikö esimerkiksi mami tai mamma olisi ollut vähemmän erilainen ja sopivasti vanhanaikainen? Ei äiskä istuisi mitenkään 1800-luvun Suomessakaan tapahtuvalle kirjalle, se on ihan liian moderni äidin nimitys. Toinen hassu valinta oli nykyhetken koiran nimi Aurinkoinen. Oletan että se on ollut alunperin Sunny, mutta mielestäni jokin vastaavan tyyppinen mutta oikeasti koiran kutsumanimeksi taipuva nimi olisi ollut parempi valinta. 

Olin nähnyt Goodreadsin kommenteista, että kirja lähtee liikkeelle kovin hitaasti, mutta silti tapahtumien kehittymisen hitaus ja pohjustuksen runsaus yllätti, kun kyseessä on kuitenkin juonivetoinen romaani, joka tosin pyrkii maalailemaan tunnelmia molemmilla aikakausilla. Puolivälissä aloin huokailla koska tässä alkaa tapahtua. Onko liikaa spoilattu, toivottavasti ei, mutta sanon siksi että itseäni ärsytti, että takakansitekstissä kerrotaan päähenkilöiden "lähtevän vaaralliselle matkalle kohti Teksasia", ja kuitenkin sinne suunnataan vasta vähän puolenvälin jälkeen. Ihan oikeasti. 

Kirjassa on toki paljon hyvää ja se on esimerkiksi Goodreadsissä saanut tällä hetkellä arvosanaksi 4,16 ja arvioita on lähes 97000. On siis todennäköisempää että rakastat tätä kirjaa, jolle itse annoin kolme tähteä.

Minua itseäni harmitti todella paljon, että meinasin pitkästyä kuuntelemaan kirjaa jossa on näin tärkeä esille nostettu aihe, kuin orjien tunteeton kohtelu. 

Toki jokaisen luvun alussa ollut aito katoamisilmoitus kosketti, mutta niistä tuli myös mieleen paljon uudemmat ja tutummat, eli amerikkalaisten maitopurkeissa ja sittemmin netissä julkaistut etsintäilmoitukset kadonneista (tai karanneista ja toisen vanhemman sieppaamista) lapsista ja nuorista. Olin niin järkyttynyt kun ensimmäisen kerran näin kuvia sellaisista purkki-ilmoituksista, varmaan joskus 1990-luvun alussa, niistä tajusi (aikaan ennen nettiä) hyvin konkreettisesti miten erilaisissa maailmoissa me elämme. Mieleen tulee toisaalta myös lapsuuteni aikaiset radiossa luetut ilmoitukset joissa pyydetään tiettyä henkilöä joka on "matkalla jossain päin Suomea" ottamaan yhteyttä, ja vanhat lehti-ilmoitukset, tyyliin ilmoitan ottavani eron miehestäni Aukustista joka lähti Amerikkaan 1920, ellei hän vuoden sisällä palaa kotiin. Eli onhan meilläkin kadonneista ilmoiteltu, joskin eri taustoilla. 

Sally Salminen: Katrina

 Sally Salminen: Katrina

 Äänikirja: Teos 2020

Lukija: Elisa Salo

Kesto: 17 h 17 min

Pohjanmaalle seilannut merimies Johan kerskui hienolla talollaan, viljapelloillaan ja omenatarhallaan; heillä Ahvenanmaalla oli omenia niin punaisia, keltaisia, vihreitä kuin sinisiä. Katrina epäili oliko sinisiä omenia olemassakaan, mutta Johan hurmasi hänet siinä missä Katrinan siskot ja vanhemmatkin. Muutamassa päivässä, ilman pitoja ja kapioita (mikä äitiä kyllä harmitti) piti tilallisen tyttären Katrinan lähteä vihittynä vaimona kohti Ahvenanmaata, kun Johanin laiva oli taas lähdössä. 

Katrina vain tuijotti tuijottamistaan. Hänen edessään oli matala koju, maalaamaton ja vuoraamaton, vino ja vääränurkkainen, kattopäreet tuulen repimät. Se oli laakealla kalliolla, eikä siellä ollut hitustakaan vihreää paitsi joitakuita nokkosia, jotka olivat juurtuneet matalien rappujen ympärillä oleviin roskiin ja joita tunki näkyviin jopa portaiden lahojen lautojen välistä.

Navettaa tai liiteriä ei näkynyt, mutta käymälä, yhtä harmaa ja vino kuin isompi kojukin, oli pihalla, ja sen ovi roikkui vinksallaan yhden saranan varassa.

Katrinan katse kääntyi takaisin taloon. Siinä oli kaksi pientä ikkunaa, joissa oli vanhat, vihertävät lasit. Yksi ruutu oli rikki, ja reikään oli topattu räsyjä. Rotat olivat nakertaneet oven alalaitaan ison reiän. Nuori nainen seisoi mykistyneenä, kuin salaman lyömänä, mutta lopulta hän palasi tolalleen ja kääntyi mieheen päin. Mittaillen Johania kylmin silmin ja osoittaen taloa hän sanoi ivallisesti: ”Jassoo, tämä on sinun iso valkoinen talosi parvekkeineen”– ja vilkaisten kallioita ja nokkosia lisäsi: ”Ja sinun maatilasi – ja sinun omenapuusi.”

Mutta mies ei ollut moksiskaan. Hän kohotti kulmakarvojaan hyvin hämmästyneenä. ”Iso valkoinen taloni?” Sitten hänen kasvonsa kirkastuivat. ”Ohoo, jahaa, ha, ha, ha, et kai sinä oikeasti uskonut, mitä minä juttusin?”

Siitä alkoi Katrinan uusi elämä. Johan lähti saman tien merille, palaisi ehkä syksyllä, toivottavasti ainakin jouluksi. Katrinan odotettiin menevän seuraavana aamuna peltotöihin eräälle kylän kapteeneista. Häntä pidettiin ulkopuolisena, hänen pohjalaiselle murteelleen naurettiin ja niin naurettiin hänen suurisuiseksi tiedetylle miehelleenkin. Mutta lähtisikö hän takaisin Pohjanmaalle isänsä taloon jossa naapurit nauraisivat taas, vain eri syystä. Onnekseen hän oli vielä nuori ja vahva, ja murtumaton. Hän rakentaisi itse itselleen uuden elämän.

Olin vain viikko pari aiemmin kuunnellut Ulla-Lena Lundbergin Leon, joka sijoittui niin ikään Ahvenanmaalle sen laivanrakennus- ja purjehdusaikoihin päättyen vuosikymmeniin ilmeisesti vähän ennen kuin Katrina alkaa. Suurin ero Leoon oli kuitenkin se, että siinä missä Leo kertoi nuoren pojan lähes uskomattoman ryysyistä rikkauksiin tarinan, piti Salminen päähenkilönsä ikeen alla.  

Minun oli hieman vaikeaa hahmottaa mihin kohtaan 1800-lukua Katrinan alku tarkalleen ottaen sijoittuu, koska kirjasta puuttuivat kaikki maailman tapahtumat mistä saada aikaraameja, kunnes aivan lopussa tuli suursota. Ensimmäinen maailmansota on minulla huomattavasti toisen tapahtumia huonommin hallussa, koska olen lukenut siitä paljon vähemmän. Minulla ei ollut myöskään minkäänlaista käsitystä siitä millaisia toimia se on Ahvenanmaalla tarkoittanut, joten näitäkin tietoja tuli kirjan innoittamana prepattua. 

Katrinalla oli kyllä vähintäänkin mielenkiintoinen ajatusmaailma. Hän kieltäytyi esimerkiksi ottamasta vastaan kyläläisten keräämää rahaa lehmää varten, vaikka hänen lapsensa näkivät samaan aikaan nälkää, ja kyläläiset sanoivatkin, että vaikket itsesi, niin ota lastesi tähden. En alkuunkaan ymmärrä tuollaista tyhmänylpeyttä jossa muut ihmiset ja vieläpä lapset, joilla ei ole muita vaihtoehtoja eikä muita elättäjiä, joutuvat kärsimään äitinsä itseriittoisen luonteen takia. Jos hänellä ei olisi ollut näitä elätettäviä, niin ok, niskavuorelaistyyppinen kuuluisa suomalainen sisu kuuluisi luontevammin ajankuvaan. 

Mutta. Vain vähän myöhemmin Katrina oli kuitenkin katkera siitä, miten kuollut lapsi sai osakseen enemmän myötätuntoa kuin elävä lapsi. Ja näin sanoo nainen, joka kieltäytyi suomasta jokapäiväistä, ravitsevaa maitotilkkaa lapsilleen? 

Tiedän kyllä, että saatiin tulla paljon lähemmäs nykypäivää ennen kuin erilaisten avustusten vastaanottaminen tuli sosiaalisesti hyväksytyksi. Nykyään ei tunneta ylpeyttä mistä syystä olla ottamatta vastaan vaikkapa asumistukea, lapsilisää tai kotihoidontukea, jotka olisivat olleet Katrinalle kauhistus, rahaa tai siihen verrattavaa kun saattoi ottaa vastaan vain tehdystä työstä. Toisaalta palkka fyysisesti rankasta työstä kuvattiin usein riistoksi joka piti köyhät köyhinä; monen päivän rupeamasta joka täytti vallasväen aitat talveksi Katrina, joka teki töitä lähes siinä missä mieskin, sai ylläpidon ja joitain ruokatarpeita, kuten viljaa tai oman perunavaon tilallisen pellolle.

Missään vaiheessa Katrina ei tuntunut oikein ymmärtävän sitäkään, että saadakseen ystäviä tai edes hyväksyntää uutena ihmisenä seudulla, jossa piirit ovat pienet, aikaan jolloin sukupolvi toisensa jälkeen eli samalla pläntillä ja sukuun naitiin juuri ja juuri naapurikylästä, hänen pitäisi itsensäkin vähän yrittää, eikä nakella niskojaan. Vaikka Katrina sai osakseen niin paljon surua ja kärsimystä monella eri tavalla ja eri tahoilta, en silti oikein pitänyt hänestä juurikin tuon koppavan luonteen takia. Katrina halusi itse sanella tarkoin, millä tavalla ystävällisiä hänelle saatiin olla, ja koko aikanaan hän onnistuikin saamaan vain yhden ystävän. 

Johanistakaan en voi sanoa varsinaisesti pitäneeni, mutta miehen puolustukseksi on sanottava, että hän oli luultavasti vain melko yksinkertainen, ja valinnut tai oppinut valitsemaan itselleen muiden naurattajan ja passiivisen naurettavana olemisen roolin, jolloin häneen suhtauduttiin kuitenkin perimmältään yhteisöön hyväksyen, vaikka saikin paikan pilkan kohteena. Mielestäni tätä tukee miehen lapsenomainen käytös, kun aikuinen mies tuohon maailman aikaan ostaa mieluummin karamelleja kuin viinaa ja tupakkaa, ja osoittaa ymmärtämättömyyttä tuomalla pienille lapsilleen meriltä kalliita leluja, eikä mitään hyödyllistä kuten kenkäparin tai kangasta vaatteisiin. Mutta hän ei tehnyt sitä ilkeyttään eikä juonitellen. Tämän takia minun oli helpompi tuntea myötätuntoa Johania kohtaan, kuin Katrinaa.

Ja vaikka Johan sai Katrinan mukaansa Ahvenanmaalle valheella, ei hän ainoa ollut joka valehteli, ja minä näin tosiaan Johanin enemmän luikurinlaskijana kuin tarkoituksenhakuisena valehtelijana. Mutta valheen jäljet näkyivät siellä täällä muidenkin taholta, niin että seuraukset olivat monesti suhteettoman isoja. Enempiä spoilaamatta, kirjan lukeneet tietävät mihin viittaan esimerkiksi koiran kohtalolla ja mitä siitä seurasi. 

Kirjaa kuunnellessa minusta tuntui aika harvoin siltä, että se olisi erityisen vanha, sen vanhempi kuin vaikka Lundbergin Leokaan. Tässä on varmasti oma merkityksensä Juha Hurmeen uudella suomennoksella. Mies teki sillä hyvän työn, sillä Katrina sai aivan uutta nostetta. Miten moni oli esimerkiksi 2000-luvulla lukenut kirjaa, tai edes muisti sen olemassaoloa, ennen tuota uutta suomennosta. Ei se ainakaan nauttinut suositun klassikon asemasta, vaikka kyseessä on kirja, jolla Salminen voitti ruotsalaisen kustantamon kirjoituskilpailun ja joka oli maailmalla tunnettu ja suosittu. Kirjasta tehtiin Ruotsissa elokuva, ja Salmiselle ehdotettiin useampana vuonna Nobelin kirjallisuuspalkintoa. Meille Salminen ei kuitenkaan ollut mieluisa vaihtoehto, ja niin Sillanpää sai palkinnon.

Syy siihen, miksi Katrina luureihini päätyi on myös isolta osin Hurmeen syytä (tai ansiota), sillä halusin löytää pirkanmaalaisen suomentajan Pohjoisen lukuhaasteen kohtaan 20. Paikallisen tekijän (kirjailija, suomentaja tai kuvittaja) teos, ettei menisi taas sillä helpoimmalla eli kirjan on kirjoittanut joku täältä. 

Elina Backman: Kun jäljet katoavat

Elina Backman: Kun jäljet katoavat

Otava, 2021

Lukija: Sanna Majuri

Kesto: 14 h 26 min

Saana oli viettänyt kesän tätinsä luona Hartolassa ja siinä ohessa tutkinut vanhaa, selvittämättä jäänyttä kuolemantapausta. Kaikista eniten hän haluaisi olla true crime -toimittaja, ja nyt hänellä olisi materiaalia omaan podcastiin. 

Ystävät olivat järjestäneet hänelle treffit KRP:n tutkijan Janin kanssa, ja yllättävää kyllä, heidän välillään oli ollut kipinää. He olivat juuri olleet lomamatkalla Portugalissa, ja nyt kesän kohta vaihtuessa syksyksi he palaisivat arkeen.

Saanan kohdalla se tarkoitti työpaikan etsimistä, ja hän saikin osa-aikaisen työn viestintäpuolelta.

Jania odotti töissä uusi esihenkilö, Johanna eli "Jone vaan". Tällä oli hänelle heti uusi case, sillä Vanhankaupungin luonnonsuojelualueelta oli löytynyt nuoren miehen ruumis, jossa ei ollut mitään veriteon jälkiä, mutta kuolema ei tuntunut luonnolliselta. Heidi Nurmi Helsingin murharyhmästä, jonka kanssa Jan oli juuri ratkaissut Suomenlinnan murhatapauksen, oli ollut yhteydessä ja pyytänyt Janin tukea. 

Jan katsoo metsään pystytettyä telttakatosta. Kaksi haalariasuista teknistä tutkijaa haravoi löytöpaikan ympäristöstä edelleen mahdollisia jälkiä. Kävellessään kohti maassa kyyristeleviä tutkijoita Jan miettii omaa pakonomaista tarvettaan olla paikan päällä, kentällä. Kyseessä ei ole valinta, vaan kutsumus. Ainut tapa, jolla hän kokee saavansa otteen juonesta. Syistä julmuuksien takana. Harva asia on käytännössä vain sitä, miten se on paperilla ilmaistu. Kartta on eri kuin maasto. Jan aavistaa jo, miten tapauksen yksityiskohdat alkaisivat pian pyöriä alitajunnassa. Alkuun ne saattaisivat päätyä jopa osaksi unia. Samalla ne jäisivät muistiin ja pian pienetkin yksityiskohdat eläisivät omaa elämäänsä hänen päänsä sisällä. Vähitellen tiedonpalaset pyrkisivät järjestäytymään loogisiksi ketjuiksi, ja ketjut johdattelisivat Janin ajatukset kohti ratkaisua. Aivojen selittämätön tietojenkäsittely toimii jopa ilman, että Jan tekee tietoisesti mitään. Pitää vain kuunnella ja luottaa vaistoon. Mutta vaisto ei herää pelkästään toimistossa raportteja lukemalla. Siksi hän tarvitsee käyttöönsä kaikki saatavilla olevat ärsykkeet. Hajut, maut, tuoksut ja värit. Rikospaikan tunnelman. Pienet asiat, joita ei aluksi meinaa edes nähdä.

Ruumis osoittautui vain 25-vuotiaaksi, Metropoliassa elokuva- ja tv-linjalla opiskelevaksi Johannes Järviseksi. Pian selviää, että poika on myynyt huumeita tor-verkossa. Kohta tämän jälkeen toinen samassa koulussa opiskeleva nuorimies katoaa jäljettömiin, ja Saana puolestaan kytkeytyy tähän niin, että kadonneen pojan isoveli on Saanan uusi työkaveri. Saana haluaa auttaa miestä löytämään pikkuveljensä ja yhdessä he ryhtyvät selvittämään johtolankoja, jotka vievät heidät samoille seuduille, mistä Johanneksen ruumis oli löytynyt. 

Kolmantena tarinalinjana Saanan ystävän Veeran mies Kaj, joka tekee KRP:lle profilointitoimeksiannot ja pitää lisäksi omaa vastaanottoa, ottaa uudeksi asiakkaaksi nuoren naisen, joka kertoo kärsineensä jo vuosia unettomuudesta.

Äidin mielestä tapailen liian vaarallista miestä, tyttö sanoo. Kaj melkein säpsähtää hiljaisuuden rikkovaa kaunista, pehmeää ääntä. Suuret, bambimaiset silmät hallitsevat siroja kasvoja.

– Entä omasta mielestäsi? Kaj kysyy rauhallisesti ja katsoo tyttöä mahdollisimman ystävällisesti. Hän ei halua painostaa tai säikäyttää tätä. Hän antaisi tytön edetä omassa tahdissaan.

Tyttö kohauttaa harteitaan ja kiskoo nahkatakin hihoista pilkistävän ohuen villapaitansa hihoja pidemmiksi. Kämmenet syvällä hihoissa tyttö nostaa oikean kätensä ja pyyhkäisee silmille valahtaneen mustan hiussuortuvan takaisin korvan taakse. Sitten hän vain kohauttaa harteitaan.

– Mieluummin kertoisin ensin hänestä, tyttö sanoo ja Kaj katsoo häntä mietteliäänä. Pattitilanne. Tyttö vaikenee taas ja Kaj katsoo vaivihkaa kelloa. He ovat vasta pääsemässä alkuun, mutta samaan aikaan 45 minuutin istunto olisi pian jo päättymässä.

Olin kirjoittanut ensimmäisestä osasta, että kaipasin tiivistystä. Kakkonen on 2,5 tuntia aloitusta lyhyempi ja se tuntui hyvältä, sillä johtuuko siitä vai muuten koukuttavasta juonesta, mutta nyt ei tunnelma päässyt missään kohtaa notkahtamaan.

Olen mielissäni siitä, että aloin tätä sarjaa kuunnella pitkästä aloitusosasta huolimatta, sillä pidän tällaisista monimutkaisista juonikuvioista, kunhan vaan saan pidettyä henkilögallerian hallussa, eikä tässä ollut liikaa väkeä. Pääparin suhteen olisin ehkä toivonut etenevän toisella tavalla, mutta ehkä kolmas kirja suuntaa sinnepäin mitä toivoin jo tässä. 

Ulla-Lena Lundberg: Leo

Ulla-Lena Lundberg: Leo

#1 Merenkulkijat

Lukukirja: 1989

Äänikirja: Gummerus, 2022

Suomennos: Leena Vallisaari

Lukija: Jukka Pitkänen

Kesto: 12 h 15 min

Ahvenanmaa, 1838-

Kun 14-vuotias Erik Petter perii isänsä velkaisen tilan, on poika isojen kysymysten äärellä. Miten voi saada tuloja tilasta, josta on velkakirjojen takia myyty hevoset, karja ja kaikki työvälineetkin, eikä velka ole edes sillä kuitattu? Hän myy kaiken mitä voi, kellonvitjoja ja posliinilautasia myöten, ottaa isänsä velat itselleen ja aloittaa tyhjästä. 

Mutta hän on sinnikäs poika. Tukholman kauppa oli tyrehtynyt 1828, kun ruotsalaiset olivat asettaneet uudet tullit, jotka nielivät puolet tienesteistä. Kun Erik Petter kaivoi ylös merenpohjasta isänsä uponneen laivan ja suuntasi ensimmäisen kerran Tukholmaan, hänelle naurettiin. 

Erik Petter antaa heidän nauraa. – Kannattavuutta ei voi arvioida, ennen kuin on käynyt katsomassa, hän sanoo kuin neljä kertaa vanhempi mies. Ja helluntain jälkeen, ripille päästyään, hän lähtee ensimmäiselle Tukholman-matkalleen. Pikkupojat ovat lastanneet polttopuuta, kunnes itkevät kiukusta, ja äiti ja sisko kirnunneet ja tehneet juustoja. Yhtäkään osakasta hän ei saa matkaansa, joten hän sopii, että eno lähtee mukaan neuvoja antamaan ja navigoimaan.

He purjehtivat Tukholmaan ja palaavat sievoiset rahat mukanaan. Eno kuvailee matkaa valitellen kovasti omaa kohtaloaan, mutta muistaa kertoa senkin, ettei kukaan saanut Tukholmassa parempaa hintaa kuin Erik Petter.

– Hän oli kylmä kuin käärme, eno kertoo. – ”Hyvällä tavaralla on hintaa”, hän sanoo kaksikymmentäviisi kertaa, ja kaksikymmentäviisi kertaa asiakkaat menevät matkoihinsa ostamatta mitään. ”Poika, sinä olet hullu”, minä sanon. ”Joudut purjehtimaan takaisin kotiin koko lastin kanssa, ellet rupea laskemaan hintaa.”

– Erik Petter ei puhu mitään. Se hänessä on kamalaa, että hän vain nipistää huulensa yhteen eikä sano mitään. ”Odotetaan”, hän saa sentään sanotuksi, ja sitten: ”Mene sinä kaupungille äläkä seisoksi täällä pelottamassa asiakkaita pois.”

– Onko laitaa puhua enolle tuolla tavalla? Minä tietysti loukkaannun ja lähden. Viivyn korkeintaan tunnin, ja takaisin tullessani Erik Petter on juuri kauppaamassa koko halkolastia lakeijalle, joka on niin hieno ja ylhäinen, ettei hänen herransa voi olla hienompi. Vielä majesteetillisempi vain on Erik Petter, joka seisoo ja käyttäytyy kuin kuninkaanpoika. Hän ei laisinkaan ilahdu minun näkemisestäni. ”Menehän auttamaan”, hän sanoo kuin rengille ikään. Hän ei kaiketi halua minun kuulevan, miten hän puhuu lakeijalle, mutta kuulen kyllä, että hän puhuu kuin rovasti. Rahat hän ottaa vastaan, niin kuin hänellä olisi kotona talo sitä tavaraa täynnä.

Erik Petter kaataa puut, sahaa ja ryhtyy rakentamaan Lemlandin ensimmäistä, pullearunkoista kuunaria. Vähän päälle kaksikymmenvuotiaana hän on jo menestynyt kippari ja laivanvarustaja. Maatila on edelleen pieni, lehmiä vain viisi, mutta ei hän olekaan erityisemmin kiinnostunut maataloudesta. Erik Petter vainuaa mitä milloinkin kannattaa tehdä, ja menestyy.

Minäkertoja, muutaman vuoden Erik Petteriä vanhempi Leander, on Eskilsin, kylän toisen merkittävän tilan poika, muttei valitettavasti niiden kahden vanhimman joukossa jotka perivät tilat viljeltävikseen. Niinpä hän oli kymmenvuotiaana jäänyt Eskilsiin veljensä Carl Gustafin työmieheksi. Kylän kahden mahtitilan yhteistyö syntyy siitä, kun Carl Gustafin poika, niin ikään Carl Gustaf, nai Erik Petterin tyttären Kristinan, ja sukupolvien ketju jatkuu ja jatkuu. Niin jatkuu myös laivanrakennus Ahvenanmaalla ja miehistä tulee merikapteeneita ja osasta myös laivanvarustajia. Kun elää saarella, pyörii elämä aina jollain tavalla merestä.

Lumparsundin rantaan vievällä tiellä kuljetaan maalaiselämästä merielämään. Vanha kansa tietää, että ihminen on haavoittuvimmillaan juuri siirtyessään tällä tavalla elämästä toiseen. Siksi hän ajatteleekin nyt niin lapsellisesti kuin joutuisi opettelemaan uudestaan kaiken tietämisen arvoisen. Ehkä vuodenaikakin vaikuttaa tunnelmaan. Kaikki on alulla. Maa on ollut sula pari viikkoa, ja koivuihin on puhkeamassa lehdet. Ojissa kukkivat leskenlehdet, eikä kestä kauan, ennen kuin valkovuokot aukeavat. Kun tulemme Lumparsundissa oleville Eskilsin hakamaille, Carl Gustaf huokaa taas ja sanoo, ettei ole sitten poikavuosiensa nähnyt kevätesikon kukkivan.

Nyt hänellä on surumielinen ilme, jonka muistan vanhastaan. Carl Gustafin elämän tuhansien ailahtelujen joukosta erotan suuren muutoksen. Ennen hän suri sitä, että joutui tulemaan kotiin. Nyt hän suree, koska joutuu lähtemään. Hän, joka äsken oli niin lapsellinen, tuntuu yhdellä iskulla tulleen paljon vanhemmaksi. Nuoret haluavat ulos ja pois. Kun maamiehellä on vaimo ja lapsi, hänen paikkansa on kotitilalla. Mutta tilojen toimeentulo on merenkulun varassa, ja ahvenanmaalaiset isännät purjehtivat pitkälle keski-ikään. Ja sellaista on merielämä, että se pyyhkii mielestä maaelämän muiston. Vieraissa paikoissa merimies tulee epävarmaksi heti, kun joutuu kaupungilla sellaiseen paikkaan, josta satama ei näy. Hän joutuu merkillisen kiireen valtaan ikään kuin pelkäisi, että laiva hänen poissaollessaan saattaa ajelehtia merelle, niin että hän jää rannalle. Sellaisia tarinoita kuulee kerrottavan suuremmilta vesiltä, muttei meiltä. Ja sittenkin merimies on peloissaan, ellei näe paattia, miten sitä vesillä oltaessa lienee kironnutkin.

Minulle tuli kirjan alusta mieleeni Elizabeth Gilbertin Tämä kokonainen maailmani, sillä Erik Petter oli yhtä sinnikäs ja määrätietoinen kuin Alma Whittakerin isä oli aloittaessaan tyhjästä (vaikkei sentään varas kuten Henry Whittaker), ja molemmista tuli menestyneitä liikemiehiä. 

Täytyy sanoa että ihailin Erik Petteriä joka todella laittoi selkänahkansa likoon puurtaessaan ja toteuttaessaan visioitaan. Tarina oli koukuttava ja olisin voinut kuunnella sitä reilusti pidempään. Kuuntelin pian tämän jälkeen Sally Salmisen Katrinan, jonka kesto on äänikirjana yli 17 tuntia, ja jälkikäteen ajatellen olisin vaihtanut näiden kahden mitat keskenään. Onneksi Lundbergin kirjalle on jatkoa, ja silloin pääosaan nousee Eskilsin Leonard, joka on tämän kirjan loppupuolella lapsi. Jukka Pitkänen lukijana sopi kirjan tunnelmaan erinomaisesti ja lukee toisenkin osan. Kolmannessa harpataan ilmeisesti ajassa reilummin eteenpäin koska kuvaus kuulostaa enemmän nykyhetkeltä, ja lukijaksi vaihtuu Laura Malmivaara, sillä päähenkilö on nainen. Pidän kovasti hänenkin äänestään ja lukutyylistään.