Dekkariviikko - Carin Hjulström: Pikku murha vain

Carin Hjulström: Pikku murha vain

#1 Taimitarhamurhat 

Tammi, 2024

Lukija: Kirsti Valve

Kesto: 12 h 52 min

Siri Ehrensvärd oli kuuttakymmentä lähestyvä kuuluisa näyttelijätär. Hänet tunnettiin niin Kungliga Dramatiska Teaternin lavalta (viimeksi kiitetty rooli Hamletin äitinä suurella näyttämöllä ja seisovat aplodit joka näytöksen päätteeksi, tietenkin) kuin elokuvista ja mainoksista. 

Hänen miesystävänsä, naimisissa oleva samaisen teatterin johtaja, oli osoittautunut petturiksi, ja Siri oli päättänyt karistaa Tukholman pölyt ainakin hetkeksi jaloistaan. 

Hän päätti majoittua joksikin aikaa veljenpoikansa Antonin luokse, selittäen tälle syyksi kotinsa putkiremontin.

Antonin koti osoittautui kahden pienen makuuhuoneen taloksi, joka oli juuri niin sotkuinen kuin Siri oli pelännyt. Pienen talon yhteydessä oli toimintansa lopettanut taimitarha, jonka Anton oli ostanut, vaikkei nuorukainen tiennytkään kasvien hengissä pitämisestä mitään. Paikka oli kuitenkin viehättävä ja useimmat ihmiset mukavia. Poikkeuksiakin löytyi, kuten vieressä olevan linnan rouva, Viveca Lagercrantz, joka oli ärsyttävän itseriittoisen oloinen. 

Linna oli paikallinen matkailuvetonaula. Alueella oli paljon riistaa, peuroja, hirviä, villisikoja, isoja lintuja, ja linnassa järjestettiin kyseenalaisia luksusjahteja. Kaikki eivät tätä kuitenkaan hyväksyneet, ja jahteja vastaan osoitettiin mieltä.

Muutaman kilometrin päässä korkea puusto peitti näköalan, eikä itse linnaa näkynyt. Oli kuitenkin selvä, että Thorestalla oli alueella vahva asema. Siri otti kiitollisena vastaan tilaisuuden uppoutua toisten ongelmiin, sillä omat tuntuivat juuri nyt ylipääsemättömiltä.

”Millä tavalla nykymaailmassa ansaitaan rahaa linnan ylläpitoon?” hän kysyi hetken päästä.

”Kymppitonnin kysymys, jos minulta kysytään”, Petter Stridh nauroi. ”Leikki leikkinä. Ei ole salaisuus, että Thorestalla on verovelkaa ja maksuhäiriöitä monen vuoden ajalta. Siitä on kirjoiteltu paikallislehdessäkin, joten en juoruile mitään salassa pidettävää.”

”Sääli. Vanhat kartanot ovat hieno elementti maisemassa”, Siri sanoi.

Keskustelu taukosi hetkeksi. Hiljaisuus oli kuin värähtelevä kupla, jonka Anton lopulta rikkoi.

”Mitä tänään on ohjelmassa?”

”Ensisijaisesti metsästysmaiden tarkastusta.”

”Kivenheiton päässä oli banderolli, jonka mukaan metsästys on lopetettava”, Anton sanoi.

”Tiedän. Siellä asuu Samuel Skogsberg, joka pommittaa minua kirjeillä ja puheluilla, koska hänen mielestään minun pitäisi viipymättä lakkauttaa kaikki metsästys koko Upplands-Bron alueella. Täysin epärealistista."

Siri tutustui nopeasti muihin paikallisiin, ja poliisimies Olle Magnusson oli Sirin mielestä komea, aivan kuin Robert Redford elokuvassa Minun Afrikkani. Olleen Siri tutustui paremmin, kun kylästä löytyi ruumis.

Mies joka virui niityllä, takaraivossaan veriset raapimajäljet, oli metsästyksenvalvoja Petter Stridh. Hetkeä aiemmin hän oli ollut linnassa keskustelemassa pyyntiasioista. Ruumiin löysi paikallinen erakko, Hullu-Titti. Kun Siri Antonin avustuksella ryhtyi penkomaan asioita, hän kuuli että linnanväen tytär oli Samuel Skogsbergin tyttöystävä ja itsekin luonnonsuojelija, siispä vanhempiensa elinkeinoa vastaan. Samuel Skogsberg ei kuitenkaan ollut läheskään ainoa, jolla oli syytä inhota linnanväkeä, kuten pian kävi ilmi. 

Pikku murha vain oli cozy crimea aivan sieltä parhaasta päästä! Vetävä juoni ja kivoja twistejä. Tykkäsin Siristä ja Antonista päöhenkilöinä ja toisaalta sopivana kontrastina oli itsetietoinen ja ärhäkkä linnanrouva. Luonnonsuojeluasiaa oli hiukan mukana, muttei ollenkaan paasaavasti. Kirsikkana kakun päällä Kirsti Valveen ääntä on niin miellyttävä kuunnella. 

Hjulström on Ruotsissa suosittu tv-juontaja ja toimittaja, joka on aiemmin kirjoittanut "romanttisia bestsellereitä". Pikku murha vain on ensimmäinen hänen kirjoittamansa dekkari ja samalla ensimmäinen suomennettu teos. Lisää kiitos!

Tänään päättyy kesäkuinen dekkariviikko, joka omalta osaltani kutistui suunnitellusta kolmesta postauksesta kahteen. Molempia kirjoja voin suositella, alkuviikon postaushan oli Kaarina Griffithsin Lintumiehestä, linkki siihen tässä. 

Dekkariviikkoa vetää tänä vuonna Kirsin kirjanurkka.

Dekkariviikko - Kaarina Griffiths: Lintumies

Kaarina Griffiths: Lintumies

#2 Cornwall-mysteeri

Otava, 2024

Lukija: Krista Putkonen-Örn

Kesto: 11 h 35 min

Kaikki alkoi olla kunnossa festareita varten. Mawnan Smithin kylä olisi siirtymässä uudelle aikakaudelle, surrealistisen Lintumies-festivaalin perustajan Jonny Magpien toiveissa,  jopa maailmankartalle. Kylän nuoret olivat innoissaan, vaikka musiikkifestarit olisivat toki olleet vielä paremmat, kaikki mikä toi edes hetkeksi eloa Mawnaniin, oli positiivista.

Läheskään kaikki vanhemmat kyläläiset eivät kuitenkaan nähneet asiaa samoin; sardiininpyynnillä sitä oli ennenkin eletty. Liiallisen turismin myötä kaikki hinnatkin nousisivat pilviin. Hemmetin emmetit, kuten syntyperäiset kornilaiset muualta tulleita kutsuivat.

Jonny Magpie ja loma-asuntojen rakentamiseen erikoistunut Logan Denzell manasivat parhaillaan miten kylän erakko ei suostunut myymään tonttiaan heidän taidekeskusprojektiinsa, kun kylän nuorista Jessica ja Jack ryntäsivät kiihtyneinä pubiin. He olivat nähneet kirkontornissa Lintumiehen. 

Lintumies oli nähty edellisen kerran joskus 1970-luvulla ja sen jälkeen kylän rannasta oli löytynyt ruumis. Niinpä Lintumiestä pidettiin pahana enteenä, mutta toisaalta, nuorten havainto oli todennäköisesti liiallisen kannabiksen pössyttelyn vääristämä pöllö. Osa uskoi Lintumieheen, osa ei. 

Selma Lander pyyhki kirkon keskiaikaista, sileäksi hioutunutta kivi­lattiaa mopilla ja hyräili. Tämä oli hänen rakkaudentyönsä, sillä hän oli käynyt tässä pienessä kirkossa lapsesta asti. Hän tunsi jokaisen halkeaman lattian graniittilaatoissa, jokaisen oksankohdan kuluneissa, tammipuisissa penkeissä. Hän oli tänä aamuna hyvällä mielellä, sillä hänellä oli nyt uutta toivoa. Ehkäpä Lintumiehen ilmestyminen saisi kyläläiset ajattelemaan asioita uudelta kantilta ja palaamaan kirkkoon. Olisikin jo korkea aika, sillä asiat olivat alkaneet mennä aivan väärään suuntaan. 

Ensin tuli se galleria – juuri niin – Jonathan Magpiesta kaikki oli alkanut. Se mies oli tullut Lontoosta heidän kyläänsä, herättänyt vanhat haamut ja ajanut aivan hulluja ajatuksia ihmisten päähän. Oli tuonut hirveää, syntistä taidetta mukanaan ja vieläpä avannut gallerian, jossa sitä oli näytteillä. Ja sitten vielä se festivaali, joka houkuttelisi lisää hassahtanutta ja sairasta väkeä paikalle.

Selma ei voinut edes ajatella koko asiaa, se pilaisi hänen hyvän tuulensa. Hänen pitäisi vain pysyä vahvana ja taistella pahoja voimia vastaan. Puhua hyvän puolesta ja saada lisää väkeä kirkkoon. Kirkkoherra Jacob Pengelly ei siihen valitettavasti pystynyt. Selma hymyili ajatellessaan kirkkoherraa. Mies oli niin epäkäytännöllinen maallisissa asioissa että ihan nauratti, mutta lähempänä Herraa kuin kukaan muu koko tässä kylässä. Jumalan mies ja hyvä saarnaaja hän oli, mutta tarvitsi Selman hoitamaan käytännön asiat, ja sen Selma teki mielellään. Se oli hänen kristityn velvollisuutensa. Jacob – hän kutsui salaa kirkkoherraa etunimellä – ei kyllä tykkäisi kaikista hänen ideoistaan ja ajatuksistaan, mutta eipä hän niitä kaikkia paljastanutkaan. Hän kyllä tiesi, mitä oli parempi pitää omana tietonaan. 

Mutta sitten koitti seuraava päivä, ja se mitä oli tapahtunut kymmeniä vuosia sitten, oli tapahtunut taas. Lintumies oli kylvänyt tuhoa, ja Evening Starin juorutoimittajat olivat uuden haaskan kimpussa. 

Tappoiko Lintumies paikallisen rakennuttajan?

Rakennuttaja Logan Denzellin ruumis löytyi Mawnan Smithin kirkon luota keskiviikkoaamuna sen jälkeen, kun kirkontornissa oli edellisiltana nähty mystinen Lintumies.

Ruumiin sieraimiin oli työnnetty korpin sulat, ja kylässä kiertävän sitkeän huhun mukaan kyseessä on viesti murhaajalta, Lintumieheltä.

– Keneltäpä muulta, nimettömänä pysyttelevä kyläläinen sanoo. – Kyseessä on varmasti sairas henkilö, ja ainakin minua pelottaa.

Jotkut kyläläiset liittävät tapahtuman vanhaan legendaan Mawnan Smithin Lintumiehestä, joka viimeksi nähtiin seitsemänkymmentäluvulla. Sen näyttäytymisen sanotaan merkitsevän kuolemaa.

Poliisi on vaitonainen eikä anna tietoja tutkinnasta.

– Esitutkinta on yhä kesken. Kyseessä on kuitenkin henkirikos, tutkintaa johtava rikostarkastaja Paul Diggins kommentoi Evening Starille. – Cornwallin poliisi tekee parhaansa, että rikos selvitetään nopeasti.

Moni Cornwallissa muistaa taannoisen merenneitomurhan, joka kuohutti koko Britanniaa. Ihmiset pelkäävät, että jotain yhtä pahaenteistä on nyt menossa Mawnan Smithissä.

Rikostarkastaja Diggins saa jälleen työtoverikseen suomalaisen profiloijan, Antti Honkasen, joka pyörittää Cornwallissa Trennan kartanohotellia. Jos Diggins aiemmin olisi viimeiseen asti toivonut miehen pysyvän poissa tontiltaan, nyt hän suorastaan vaati pomoltaan suomalaismiehen apua. Heistä oli tullut edellistä rikosta ratkoessaan peräti ystäviä!

Murhayrityksiä tulee kohta lisää, ja niiden kohteena on ihmisiä laidasta laitaan, mukaan lukien kylän oman kartanon omistaja, paroni Robert Boscawen, jonka kanssa Antti on niin ikään ystävystynyt. Poliisi on ymmällään murhaajan motiiveista ja arvoituksellisista lappusista, joita tämä jättää uhreistaan löydettäviksi, ja jotka vihjaavat uhreja tulevan päivittäin lisää. 

Ai että nautin Lintumiehestä! Aivan parhaimmistoa vuoden ensimmäisellä puoliskolla kuuntelemistani dekkareista! Niin taitavaa pyörittelyä ja juonen kieputtelua, enkä todellakaan arvannut kuka murhaaja on, ennen kuin Griffiths halusikin lukijan sen jo itse päättelevän. 

Griffiths kehittyy kirja kirjalta, ja Lintumies on jo aivan maailmanluokan jännitystä. Myös Cornwall, jonne Griffiths on asettunut asumaan, näkyy kirjoissa vahvasti mukana ja on tervetullutta vaihtelua skandinaavisille maisemille.

Tässä linkit juttuihin aiemmin lukemistani Griffithsin kirjoista, siinä järjestyksessä kuin ne ovat ilmestyneet. Antti Honkanen on niissä kaikissa mukana. Aivan ensimmäinen kirja, Punainen piru ja valkoinen enkeli, on minulta lukematta. 

Trennan sokkelo (tapahtuu Trennassa ja tuo Antin kartanoon)

Murha tunturissa (Suomen Lappiin sijoittuvan adventtikirjan alkupostaus, osat 1-4)

Murha tunturissa (adventtikirjan loppupostaus, osat 5-24)

Meren syliin (#1 Cornwall-mysteeri)

Kirjasomessa vietetään perinteisesti Dekkariviikkoa näin kesäkuun toisella viikolla. Tapahtumaa organisoi tänä vuonna Kirsin kirjanurkka. 

Kirjan jos toisenkin -blogissa tulossa viikon mittaan vielä kaksi muuta juttua.

Dekkariviikolla mukana myös juhlavuottaan viettävä Suomen dekkariseura.

DEKKARIVIIKOT Anneli Kanto: Haihtuneet

Anneli Kanto: Haihtuneet

Docendo, 2023

Lukija: Anna Saksman

Kesto: 6 h 42 min

Kun Onnibussista laskeutui punapäinen amatsoni, Kirkkojärven rollaattorimummotkin jäivät tuijottamaan. Oli aivan tavallinen arkipäivä, mutta nainen oli näyttävästi meikattu kuin mainoskuvauksiin menossa. Kaupan ilmoitustaululle hän kävi laittamassa aanelosen, jossa oli hänen photoshopattu kuvansa sekä teksti:

Noora Näkijä Meedio.

Yhteys henkimaailmaan ja vainajiin.

Unien tulkintaa. Myös tarotit.

Tunnelukkojen avaus.

Energian puhdistus ja tasapainotus.

Kaukoparannusta.

Tilaa rohkeasti vastaanottoaika!

Puhelinkonsultaatiot 2,48 + ppm.

Näkijä oli vuokrannut käyttöönsä Nurmikunnasten rintamamiestalon, joka oli ollut jo kymmenen vuotta tyhjillään. Hänen ensimmäinen asiakkaansa oli tuona päivänä kaupan kassalla istunut Selina. Näkijä oli yllättynyt, että tyttö oli pystynyt pidättelemään itseään kokonaiset kaksi päivää, ennen kuin soitti hänelle.

Siitä tapaamisesta alkoivat Näkijän työt ja mysteerin selvittäminen. Paikkakunnalta oli kadonnut lähes seitsemän vuotta aiemmin maalitehtaan, paikkakunnan suurimman työllistäjän johtaja, ja hänen leskensä Hanna Silvennoinen haluaisi vihdoin saada varmuuden siitä, mitä oikein tapahtui. Lisäksi oli kadonnut kaksi teinityttöä. Miten nämä katoamiset liittyivät toisiinsa - vai liittyvätkö? Minne he kaikki haihtuivat?

Valtaosa Kirkkojärven asukkaista kuului salaperäiseen, täysin paikalliseen Veripuhtaat-lahkoon, jonka ytimessä vaikutti Luukas Markusson. 

Selinan äiti Mirja näkisi itsensä mielellään Luukaksen rinnalla todistamassa, ja oli ensiluokkaisen tunnollinen lahkon sääntöjen noudattaja. Selina kävi lahkon hurmoksellisissa kokoontumisissa vain äitinsä pakottamana.

Kunnassa oli vireillä Kultalampi-hanke, joka aiheutti eripuraa. Nuori ja kunnianhimoinen kunnanjohtaja Emilia Laiho halusi saada kunnan kukoistamaan, mutta moni myös vastusti hanketta. Yksi heistä oli vihreä kunnanvaltuutettu Simo Helin ja toinen Luukas Markusson. Ja mitä Luukas olikin mieltä, jakoi suuri osa Kirkkojärvestä sumeilematta hänen kantansa. Myös kunnanjohtaja kääntyi Näkijän puoleen. 

Kultalampi-hanke oli alkanut lammen ruoppaamisella, ja työtä teki kaivinkoneyrittäjä Markus, saarnamiehen poika. Toinen kadonneista tytöistä olikin sitten Markuksen sisko ja toinen Selinan sisar. Mikä oli erikoista, tytöt toki tiesivät toisensa, mutta eivät olleet ystäviä. Miksi he olivat kadonneet yhtä aikaa? Markus ja Selina yrittävät auttaa Näkijää mysteerin selvittämisessä, sillä Näkijällä on vahva tunne, että jokin ylempi voima johdatti hänet Kirkkojärvelle juuri kadonneiden kohtalon selvittämiseksi. 

Haihtuneet oli ihanan selkeä ja konstailematon cozy crime mysteeridekkari, joka ei piinannut kuulijaa yksityiskohtaisesti kuvatuilla veriteoilla, vaan Näkijän henkilöllisyyden arvuuttelulla ja vuosia sitten tapahtuneella katoamistapauksella. Onneksi trilogian toinen osa ilmestyy jo alkusyksystä, ja silloin Näkijä ratkoo mysteeriä hiihtokeskuksessa.

Tämä kirja oli neljäs osallistumiseni 2023 Dekkariviikoille.

DEKKARIVIIKOT Ragnar Jónasson: Tuhkayö

 Ragnar Jónasson: Tuhkayö

#2 Ari Thor

Tammi, 2023

Alkuteos: Myrknætti, 2011

Suomennos englanninnoksesta Blackour: Antti Saarilahti

Lukija: Simo Häkli

Kesto: 7 h 40 min

Islannin suurin uutinen oli tulivuorenpurkaus jonka seurauksena Reykjavikin yllä leijui tuhkapilvi. Ari sai kuitenkin muuta ajateltavaa, kun jonkin matkan päästä, Sauðárkrókurin vuonolta, oli löytynyt ruumis joka osoittautui yhdeksi uuden tunnelin urakoitsijoista. Kun lehdistö sai vihiä tapahtuneesta, Ísdúr, joka oli toimittajana television uutistoimituksessa, kiinnostui tapauksesta erityisesti ja lähti omin päin penkomaan tarkempia tietoja murhatusta miehestä. Miehen kuva tietokoneen näytöllä oli ollut hänelle shokki joka ajoi häntä kiivaasti eteenpäin. 

Murhattu mies oli Elias Freysson, ja häntä oli lyöty raa'asti lankulla päähän. Lankussa ollut naula oli osunut suoraan silmään, ja kasvot olivat lähes tunnistamattomat.

Poliisipäällikkö Tómas ja Ari matkustivat tutkimaan tapausta, sillä murhatulla miehellä oli kytky Siglufjörðuriin. 

Ari ja Ugla olivat tapailleet vain hetken, ja Ari ikävöi edelleen tyttöystäväänsä Kristiniä, joka oli jäänyt Reykjavikiin. Murhatutkintakin jää välillä toiselle sijalle. 

Kristinilläkin oli edelleen tunteita Aria kohtaan, mutta hän alkoi tapailla miestä, johon tutustui golfkentällä, ja Ari oli varma, että miehessä on jotain hämärää.

Hlynur sai sähköposteja jotka hajottivat hänen psyykeään. 

Hän oli nuorin kolmesta veljeksestä, ja yksinhuoltajaäiti oli joutunut tekemään liikaa töitä heidät elättääkseen. Isä oli ollut viinaan menevä ja siihen tämä oli kuollutkin, eikä hän isää edes muistanut. Suhde veljiin oli etäinen. Hlynur oli purkanut turhautumistaan muiden oppilaiden kiusaamiseen, erityisesti yhden ujon ja pullean pojan. Lukiossa ollessaan Hlynur oli ymmärtänyt syyllisyytensä,  hakeutunut poliisikouluuun ja päätynyt töihin Siglufjörðurin poliisiasemalle. Häntä kismitti myös se, että hän oli ollut siellä jo kuusi vuotta, mutta heidän pomonsa Tómas otti silti Arin, tulokkaan, mukaansa tutkimaan murhaa ja jätti hänet päivystämään. 

Mutta eniten häntä vaivasivat sähköpostit. Niissä oli aina samat sanat, ne samat jotka hän itse oli kuiskannut kiusaamalleen pojalle, joka myöhemmin oli päätynyt itsemurhaan: Seuraavalla kerralla opetan sinut kuolemaan.

Kirjan rakenne oli huomattavasti haastavampi kuin ensimmäisessä osassa. Sivuhenkilöitä oli paljon ja koko ajan niitä tupsahti lisää, ja alkupuolella olikin vaikea tietää keneen pitäisi erityisesti kiinnittää huomiota jatkoa ajatellen. Sekavuutta lisäsi se, miten monen henkilön näkökulmasta tarinaa seurattiin. Ari oli täysin yksi sivuhenkilöistä, ei sen enempää esillä, ja minulle jäi ainakin tunne, että Ísdúrin tutkimuksia seurattiin enemmän kuin poliisin, ja hän se todellinen päähenkilö oli.

Tämän lisäksi käytettiin paljon takaumia, kuten vuotta aiemmin tai edellisenä kesänä. Kun sitten kuuntelin kirjaa pätkissä, mikä on kuitenkin täysin normaalia, olin monesti sekaisin kuka nyt kertoo ja mihin tapahtumaketjuun "hän" tällä hetkellä liittyy. 

Myös islantilaisten nimien, erityisesti paikannimien samankaltaisuus omaan korvaani toi lisähaasteita. Oikean kirjoitusasun aksentteineen kävin kopsaamassa Google Mapsista. 

Kaiken kaikkiaan päädyin antamaan kirjalle vain kaksi tähteä Goodreadsissä, enkä pidä kovin todennäköisenä, että jatkan enää sarjan parissa. Harmi sinänsä, onhan Jónasson saanut dekkareihinsa innoitusta omilta isovanhemmiltaan. 

Osallistun Tuhkayöllä kirjabloggareiden Dekkariviikoille. Haastetta emännöi Tuulevin lukublogi.

DEKKARIVIIKOT Ann Rosman: Majakkamestarin tytär

Ann Rosman: Majakkamestarin tytär

Bazar, 2020

Lukija: Sanna Majuri

Kesto: 10 h 48 min

Marstrandin edustalla olevalla majakkasaarella tehtiin kunnostustöitä. Pater Nosterin valo oli syttynyt ensimmäisen kerran vuonna 1868 ja se oli ollut käytössä kunnes toiselle saarelle oli rakennettu uusi majakka 1970-luvulla. Nyt saarelle oli valmistumassa retkeilymaja ja konferenssikeskus, ja vanhalle majakallekin tulisi pitkästä aikaa käyttöä.

Muurataan seinä entiselleen, eikä kukaan hiiskahdakaan asiasta, oli työnjohtajan ensimmäinen ajatus, kun järkyttävä näky avautui rakennusmiehille. Hän maksoi työmiehensä hiljaisiksi ja lähetti nämä kotiin, mutta puolalaismiehet soittivat kotimatkalla vihjepuhelun. Ruokakellarin seinän murruttua sen takaa oli löytynyt salakomero ja sieltä seinään muurattu miehen ruumis.

Göteborgilainen rikospoliisi Karin Adler sai pomoltaan Carstenilta ensimmäisen oman tapauksensa, tuon majakkasaarelta löytyneen ruumiin. Miksi ihmeessä mies oli muurattu kellariin, olisihan ruumis ollut yksinkertaisempaa hävittää mereen?

Miehen henkilöllisyys selvisi helposti. Arvid Stiernkvist oli menehtynyt purjehdusonnettomuudessa 1960-luvulla. Hänen silloinen tyttöystävänsä Siri oli mennyt kohta onnettomuuden jälkeen naimisiin nykyisen miehensä Valdemarin kanssa. 

Toisessa aikatasossa kesästä 1962 lähtien seurataan majakkamestarin tytärtä Eliniä joka on töissä ravintolassa tarjoilijana, sekä Siriä ja Arvidia. 

Laajassa perheessä oli kaikenlaista outoa, joka kiinnitti Karinin huomion. Miksi esimerkiksi lapsenlapset löysivät leikeissään Sirin tavaroista sormuksen, jossa oli päivämäärä 3.8.63 kun Arvidin ruumiin sormesta oli löytynyt samanlainen? Mikään ei täsmää ennen kuin monien kiemuroiden jälkeen. 

Majakkamestarin tytär aloittaa rikospoliisi Karin Adlerista kertovan sarjan. Karin muuttaa kirjassa asumaan veneeseensä ja veneistä puhutaan enemmänkin; meri sekä rannikko ovat vahvasti tarinassa mukana. Olen tähän mennessä kuunnellut jo kolme osaa, joten voin sanoa että jäin koukkuun tähän sarjaan josta luetaan koko ajan uusia osia äänikirjoiksi. Tai uusia ja uusia, tämäkin on suomennettu 2011 ja alkuteos on vuodelta 2009. 

Osallistun kirjalla kirjabloggareiden Dekkariviikoille. Lue lisää Tuulevin lukublogista.

DEKKARIVIIKOT Jessa Maxwell: Kultainen lusikka

Jessa Maxwell: Kultainen lusikka

Bazar, 2023

Lukija: Karoliina Kudjoi

Kesto: 9 h 59 min

Kerran vuodessa, kuukauden ajan, Leivontaviikko on USA:n katsotuimpien ohjelmien kärjessä. Siinä kuusi kilpailijaa käy taistoa kultaisesta lusikasta ja omasta leivontakirjasta sekä kaikesta muusta voittoa seuraavasta julkisuudesta, puhumattakaan urakehityksen mahdollisuuksista.

Kymmenennen kauden kuvaukset ovat alkaneet Vermontissa, Crafton Manorissa, joka on myös kilpailun luojan ja päätuomarin Betsy Martinin koti. Betsy on urallaan kaiken saavuttanut ikoni, yhtä kuuluisa leivonnan saralla kuin Julia Child mestarikokkina. 

Nuorin kilpailija on 22-vuotias Hannah, Minnesotasta keskeltä-ei-mitään. Hän tahtoo päästä pois nykyisestä elämästään ja on valmis likaiseenkin peliin saavuttaakseen kuuluisuuden. 

Toisesta ääripäästä on 72-vuotias Lottie, joka on entinen sairaanhoitaja. Lottie on yrittänyt mukaan joka kaudelle ja nähdään nuuskimassa itäsiipeä, joka on Betsyn yksityinen puoli. Hän on tahtonut palata yhtä paljon omiin nuoruusvuosiinsa, kuin itse leivontakilpailuun. 

Stella on toimittaja joka jätti työnsä kuultuaan tulleensa valituksi ja voidakseen harjoitella leivontaa. Hän on ennakkoon heikoin kilpailija joka on koskaan tullut valituksi Leivontaviikolle, ja hän kärsii paniikkikohtauksista. 

Pradyumna on "vetelänkomea" miljonääri Bostonista. Alati vitsejä vääntävä mies kilpailee lähinnä voittaakseen tylsistymisen, eikä juuri välitä siitä vaikka hänet lähetettäisiin heti seuraavaksi kotiin. 

Gerard on neuroottinen matematiikanopettaja, joka luottaa kaavoihin leipomisessakin. Hän myös jauhaa käyttämänsä jauhot itse ja valmistaa muutenkin kaiken, esimerkiksi makusiirappinsa itse.

Peter on vanhojen rakennusten restauroinnin ammattilainen ja naimisissa Fredrickin kanssa. Heillä on kolmevuotias adoptiotytär Lulu. 

Juhlakaudelle mukaan tuli toinen juontaja, vanhempi mies kuin suoraan hammastahnamainoksesta. Kaikki Archie Millerissä tuntui Betsyn mielestä teennäiseltä. Toisaalta, jo toisena päivänä Betsyn oli myönnettävä, että kahden ison egon törmäyksestä aiheutuvat ongelmat näyttivät haihtuneen, ainakin lähes.

Betsyn avustajan Melanien uskollisuus oli saanut Betsyn luovuttamaan tälle vuosi vuodelta enemmän vastuuta asioissa, joita ei jaksanut itse hoitaa. Pikkuhiljaa Melanie oli ryhtynyt ohjailemaan yhtä sun toista takavasemmalta, ja tänä vuonna, ensimmäistä kertaa, Melanie oli myös valinnut Leivontaviikon kilpailijat. 

Ensimmäisen päivän putoaja oli selvä, niin alkeellisen virheen tämä teki. Toisen päivän koittaessa kuumana ja kosteana Betsy harmittelee, ettei mikään leivonnainen tule kohoamaan tai jäähtymään kunnolla. Se ei kuitenkaan ollut hänen suurin ongelmansa, vaan arvoituksellinen tekstiviesti jonka hän oli saanut agentiltaan. Toisenkin päivän putoaja syyllistyi kummalliseen virheeseen, joka saa kilpailijan itsensä epäilemään sabotointia. Tästä edetään päivä kerrallaan, kunnes tapahtuu alussa kuvailtu murha.

Kirjan rakenne oli erikoinen. Ensin kerrotaan murhasta, mutta ruumiin henkilöllisyyttä tai edes sukupuolta ei paljasteta. Ainoa, joka se ei voi olla, on sen löytänyt Betsy. Sitten hypätään neljä päivää taaemmas ja unohdetaan että kirja edes on dekkari. Vielä puolivälissäkään ei ole mitään tietoa murhatusta ja kaikki tulevat ainakin näennäisesti toimeen keskenään. Kun ei tiedä murhattua, on vaikea miettiä syyllistäkään. Ainoa mitä tapahtuu, on vahingot, esimerkiksi suolan vaihtuminen sokerin tilalle, kuin joku sabotoisi muiden etenemistä kilpailussa. Tämän leppoisampaa cozy crimea onkin vaikeaa kuvitella. Onneksi seuraan leivontakilpailuja, joten tarinaa kulisseista oli kiva kuunnella. 

Loppua kohden löysin kirjasta jo jännitteitä ja alkoi olla ihan kiinnostavaakin miettiä kuka voisi päästä hengestään. Mietin sitäkin, selviääkö ensin murhaaja ja sitten vasta kenet hän murhaa?

Crafton Manorin historiasta paljastunut tapahtuma oli ihan liian helppo arvata, kas kun Lottielle itselleen ei mikään ollut käynyt mielessäkään, mutta ainakin tälle lukijalle se oli se ensimmäinen vaihtoehto. Siihen olin vähän pettynyt, ettei monimutkaisempaa tarinaa ollut Lottien mysteerin takana, mutta muuten Kultainen lusikka on oikein viihdyttävä kirja johon jaksoi keskittyä.

Kirjakaupat viettävät perinteisesti dekkariviikkoa kesäkuun alkupuolella, ja kirjabloggareiden on luontevaa olla tässä mukana. Tänä vuonna viikko onkin viikot, että ehdimme postata enemmän juttuja! Dekkariviikkoja emännöi Tuulevin lukublogi.

Kirjan jos toisenkin on mukana useamman jutun voimin, ja tämä on niistä ensimmäinen. Huomenna luvassa lisää.

Dekkariviikon yhteenveto - Lisa Jewell: Kaikista synkimmät salaisuudet

Lisa Jewell: Kaikista synkimmät salaisuudet

Wsoy, 2021

Suomennos: Karoliina Timonen

Alkuteos: The Family Upstairs, 2019

Lukija: Krista Putkonen-Örn

Kesto: 11 h 5 min

Libby Jones, keittiösuunnittelufirman myyntipäällikkö, oli odottanut syntymäpäiväänsä kiihkeämmin kuin moni muu 25 vuotta täyttävä. Vihdoin oli koittanut päivä, jolloin hän saa haltuunsa kirjekuoren, jonka uskoo sisältävän tiedon biologisista vanhemmistaan. Yllätys olikin melkoinen kun hän kuuli perineensä heiltä ison, miljoonien puntien arvoisen talon Chelsean parhaalta paikalta. Lakimies ojensi hänelle myös vanhan lehtileikkeen, jossa kerrottiin poliisin löytäneen kyseisestä osoitteesta kultti-itsemurhan tehneen pariskunnan, Martina ja Henry Lambin sekä tunnistamattoman miehen. Talon yläkerrasta oli löytynyt kymmenkuinen tyttövauva joka oli otettu huostaan ja annettu adoptoitavaksi. Poliisi toivoi havaintoja pariskunnan teini-ikäisistä lapsista, mutta heitä ei ollut koskaan löydetty. Naapureiden mukaan talossa oli asunut epämääräinen kombinaatio eri ikäisiä lapsia ja aikuisia, jotka elivät omissa oloissaan eivätkä lapset käyneet koulua. Perheen silloin teini-ikäiset lapset eivät koskaan ilmaantuneet vaatimaan omaa osuuttaan perinnöstä, talo olisi siis kokonaisuudessaan Libbyn. Uutukainen perijä kuuli myös, että hänellä oli ollut vauvana varsin boheemi nimi, Serenity Lamb.

Melkein nelikymppinen Lucy oli työtön ja koditon kahden eri miehistä syntyneen lapsen, 12-vuotiaan Marcon ja nuoremman Stellan yksinhuoltaja. Lucy majaili Nizzassa ja kantoi heidän koko omaisuuttaan mukanaan, silloin kun hänellä ei ollut rahaa lunastaa heille halpaa majoitusta. Hänen isoäitinsä asui myös kaupungissa, mutta tämä ei useimmiten suhtautunut järin lämpimästi heidän näkemiseensä. Lucyn vanhemmar olivat kuolleet kun hän oli ollut lapsi ja hänen tätinsä oli tuonut hänet Lontoosta Ranskaan 24 vuotta sitten ja opettanut soittamaan viulua, soitinta joka oli tuonut heille edes hiukan toimeentuloa, vaikkakin kädestä suuhun. Viulu oli nyt korjattavana, eikä Lucy tiennyt millä sen lunastaisi, kunnes Marco kertoi tavanneensa oman isänsä, amerikkalaisen Michaelin, joka oli ilmeisesti tullut kesän viettoon Ranskaan. Mies oli hänelle velkaa edes viulun korjauksen verran.

Harry Lamb oli nyt nelikymppinen mies joka muisteli perhettään, rikasta isäänsä Henryä jonka ei ollut tarvinnut käydä töissä ja tavattoman kaunista äitiään Martinaa, joka oli puoliksi saksalainen ja puoliksi turkkilainen. Hän muisti poptähti Birdien ja tämän miehen Justinin jotka vain muuttivat heille, ja Thomsenien nelihenkisen perheen, joiden piti asua heillä vain tilapäisesti, mutta jotka eivät Harryn odotuksista huolimatta tuntuneet millään jatkavan matkaansa. 

Silloin minä sen tajusin.

"Eletäänkö me kommuunissa?", kysyin kauhuissani.

Äiti nauroi kuin kysymykseni olisi ollut järjetön.

"Ei", hän sanoi, "ei tietenkään!"

"Miksi isä ei vain myy tätä taloa?", minä kysyin. "Me voitaisiin muuttaa johonkin pieneen asuntoon. Se olisi tosi mukavaa. Ja sitten meillä olisi paljon rahaa."

"Mutta eihän tämä ole kiinni vain rahasta, kai sinä sen tiedät?"

"Mistä sitten?", minä kysyin. "Mistä tämä on kiinni?" 

Äiti huokaisi pehmeästi ja hieroi kättäni peukaloillaan. 

"No, kaipa tämä on kiinni minusta. Siitä miltä minusta tuntuu. Siitä kuinka kauan olen ollut hyvin surullinen ja siitä ettei kaikki tämä", hän viittoi ympärilleen suuressa makuuhuoneessa jossa oli koristeelliset verhot ja kimalteleva kattokruunu, "tuo minulle onnea, ei oikeasti tuo. Sitten tuli David ja hän on näyttänyt minulle toisen tavan elää, vähemmän itsekkään tavan. Meillä on liikaa Henry, pystytkö näkemään sen? Aivan liikaa kaikkea. Ja kun ihmisellä on liikaa kaikkea, se alkaa vetää mukanaan turmioon. Nyt kun rahamme ovat käytännössä loppuneet, on hyvä aika muutokselle, miettiä mitä syömme ja teemme, mihin käytämme rahamme ja millä täytämme päivämme. Meidän täytyy antaa itsestämme maailmalle, ei vain koko ajan riistää sitä. Tiesitkö että David", äidin ääni helähti kuin lusikka viinilasia vasten hänen lausuessaan Davidin nimen, "antaa melkein kaikki tulonsa hyväntekeväisyyteen, ja nyt, hänen ohjauksessaan, me teemme samoin."

Libby janosi lisää tietoa biologisesta perheestään ja otti yhteyttä Miller Roehiin, toimittajaan, joka lehtijutun oli kirjoittanut. Kävi ilmi, että tämä oli käyttänyt kuukausia selvittääkseen mitä talossa oli tapahtunut ja kuka oli tuo tunnistamaton kolmas mies ja oli edelleen halukas auttamaan Libbyä todellisuuden selvittämisessä.

Omalla tahollaan myös Lucy hätkähtää menneisyyden tavoittaessa hänet. Kalenterimuistutuksessa on vain lyhyt viesti. Serenity täyttää 25.

Miten kutkuttava lähtöasetelma! Mitä Cheyne Walkilla sijaisevassa talossa oikein tapahtui? 

Pidin siitä, miten Jewell kehitti henkilöitään aivan loppumetreille saakka. Rikkinäisen lapsuuden kokeneita varhaisteini-ikäisiä, joista oli kasvanut rikkinäisiä ja traumatisoituneita aikuisia. Toisia aikuisia, jotka käyttivät muita hyväkseen, ja heitä, jotka eri syistä antoivat sen kaiken tapahtua eivätkä kyenneet tarjoamaan lapsilleen normaalia elämää. 

Kirja ei ollut mielestäni pelottava, mutta loppua kohden siinä oli hyvinkin tummia sävyjä. Kolmen kertojan käyttäminen oli mielestäni toimivaa. Harryn äänellä kuultiin taustaa siitä mitä talossa tapahtui, Lucy osoitti sen miten lapsuuden traumat vaikuttivat häneen vielä lähes 30 vuotta myöhemmin ja Libby kuroi kaikkea yhteen pikkuhiljaa niin kuin ulkopuolinen vain saattoi. Uskon, että tämä on kirja joka jää pidemmäksi aikaa mieleen.

Olen lukenut yhden Lisa Jewellin aiemmista kirjoista, linkki juttuun tässä: Löysin sinut.

Osallistun Jewellin uutuudella kirjabloggareiden tänään päättyvään dekkariviikkoon. Tapahtumaa emännöi Yöpöydän kirjat -blogin Niina, kiitokset hänelle! Linkki haasteeseen Niinan omaan blogiin aukeaa tästä. Sieltä löydät linkkejä myös muihin haasteeseen osallistuneisiin blogeihin.

Kirjoitin tällä kertaa jutut dekkareista viidelle päivälle, tässä linkit neljään aiempaan. Näistä yksi on englanninkielinen. Kaikki kirjat olen kuunnellut äänikirjoina.

Alan Bradley: Loppusoinnun kaiku kalmistossa (Flavia de Luce #5)

Marie Bengts: Murha muotinäytöksessä

R. J. Parker: The Good Neighbor

Elly Griffiths: Siniviittainen nainen (Ruth Galloway #8)

Toivotan kaikille hyvän -tai hyytävän- lukukesän jatkoa!

Dekkariviikko - Marie Bengts: Murha muotinäytöksessä

Marie Bengts: Murha muotinäytöksessä

Hannah Lönn # 2

Bazar, 2020

Alkuteos: Döden klär i domino, 2019

Suomennos: Katariina Kallio

Lukija: Mervi Takatalo

Kesto: 10 h 37 min

Syksyllä 1959 tukholmalainen Hannah Lönn haaveili edelleen muotisuunnittelijan urasta. Hän oli käynyt esittelemässä töitään muotitaloissa ja ensin innostunut, kun hänet oli valittu ompelijattareksi Diorin muistoksi järjestettävään muotinäytökseen. Pettymys olikin suuri, kun Diorin iltapukujen sijaan Hannahin piti ommella 30 mustaa viittaa pukuja varjelemaan. Viittoja käytettäisiin sen jälkeen oopperassa Naamiohuvien esityksessä. 

Hannahin naapuri Irma Duncke oli berliinitär, joka oli saapunut Ruotsiin 1930-luvun alussa syistä, joita Hannah ei tiennyt. Hannah piti ystävällisestä, salaperäisestä naisesta, joka oli palavasieluinen natsismin vastustaja. Tämä olikin varma, että häntä seurattiin ja että Ruotsi vilisi sotarikollisia. Ajoittain hän ei uskaltanut edes lähteä asunnostaan ja nämä jaksot olivat viime aikoina pidentyneet. 

Laila Söderlund oli junassa matkalla Smoolannista Tukholmaan. Vierustovereikseen hän sai tyylikkään seurueen. Roland Kamp, Kampin muotitalon johtaja vaimoineen, Rolandin poika Jan Roland tämän edellisestä avioliitosta sekä Malin, joka oli rouva Kampin sisar ja malli sekä herra Kampin muusa. Kampien avioliitto oli viime vuosina väljähtynyt ja Gunillasta tuntui, että hän oli häviämässä viehätysvoimassa sisarelleen ja tästä tulisi milloin tahansa seuraava Rouva Kamp. Gunilla ei aikonut hävitä ilman taistelua. 

Vahingossa Laila kuuli heidän supinoitaan, kuten "liian myöhäistä perääntyä" ja "toimitaan suunnitelman mukaan". Mistähän voisi olla kyse?

Ruotsin tunnetuin muotitalo oli kuitenkin Gustav Lejonin, jota lehdet kutsuivat Ruotsin muotikuninkaaksi, heidän omaksi Diorikseen. Lejonin luottomies Alexander Rodins jutteli kaikkien kanssa yhtä sujuvasti ja sai jopa Hannahin tuntemaan itsensä Naiseksi isolla alkukirjaimella, kun hän asioi Lejonin ompelimossa. Rodinsin kaksoissisar Katarina oli Lejonin vaimo joka sekä näytti että käyttäytyi kuin olisi kuningatar. Rodinsit olivat kotoisin Baltiasta ja Katarina oli aloittanut mallina ennen kuin oli ryhtynyt Lejonin vaimoksi ja tämän lasten äidiksi. 

Hannahin hyvä ystävä Bibbi Berg oli Iltaviestin muotikuvittaja. Marie-Louise Bengtson, muotitoimittaja joka olisi mieluummin ollut ulkomaankirjeenvaihtaja tai rikostoimittaja, näytti hänelle toimitukseen tullutta uhkauskirjettä. "Muotikuninkaan on kuoltava", siinä luki lehdestä leikatuin kirjaimin. Mutta ketä siinä tarkoitettiin, kun Dior oli jo kuollut ja miksi kirje oli lähetetty Iltaviestin toimitukseen? Ehkä se oli jokin mainoskikka? Muotinäytös tuskin saisi nyt paljoa palstatilaa, kun ihmisiä kiinnosti enemmän Sputnik ja avaruuskoira Laika. Eri asia, jos muotinäytöksessä tapahtuisi jotain..

Tukholmaan muissa asioissa Smoolannista kutsuttu rikostutkija Johan Holm määrättiin tutkimaan muotinäytöksessä tapahtunutta ampumista ja tunnetun muotialalla toimivan miehen murhaa, saaden tälläkin kertaa näppärän Hannahin avukseen.

Kirjan päätteeksi Hannah topakasti päätti, että murhiin sotkeutuminen päättyy tähän. Uskoo ken tahtoo!

On kyllä kiva, että Ruotsista tulee myös tällaista cozy crimea, eikä aina niitä tyypillisiä poliisivetoisia skandidekkareita, joita en itse lue ollenkaan, vaikka niin suosittuja ovatkin.

Suomenkielisen kirjan kansi on hyvin aikakautta tukeva, mutta toisaalta eri tavalla tyylikäs on tämä alkuperäinenkin.

Osallistun postauksella kirjabloggareiden jokakesäiseen dekkariviikkoon. Huomenna viimeinen kirjaesittely sekä loppukoonti.

Dekkariviikko - Elly Griffiths: Siniviittainen nainen

Elly Griffiths: Siniviittainen nainen

Ruth Galloway -mysteeri #8

Tammi, 2020

Alkuteos: The Woman in Blue, 2016

Lukija: Krista Putkonen-Örn

Kesto: 11 h 10 min

Cathbadista oli tehty kissanvahti. Yöllistä karkulaista etsiessään hän näkee Walsinghamin hautausmaalla siniviittaisen naisen joka hymyilee kauniisti enkeliltä näyttäen mutta katoaa yhtä salaperäisesti kuin ilmestyikin. 

Seuraavana päivänä kirkkoon johtavan tienvarren ojasta löytyy hento nuori nainen kuristettuna. Oliko tämä ollut menossa kirkkoon hakemaan turvapaikkaa? Päällään hänellä on pitkä valkoinen yöpaita ja sininen aamutakki, jalassaan sellaiset tohvelit joita kylpylöissä jaetaan asiakkaille. Harry Nelsonin tiimi päätteli naisen lähteneen Sanctuarysta, läheisestä sairaalasta joka toimii kalliina yksityisenä huumevieroitusklinikkana. 

Sanctuary on vaikuttava, viktoriaaninen rakennus, joka sopisi paremmin nokiseen kaupunkikuvaan, kuin Norfolkin maaseudulle. Puiden ja loivien kukkuloiden pehmentämässä maisemassakin se näyttää kaupungintalolta tai rautatieasemalta, joka on jotenkin tupsahtanut keskelle niittyä. Clough on kuitenkin vaikuttunut. 

"Onpa hieno paikka, näyttää ihan kartanolta."

"Pikemminkin vankilalta", Tim sanoo. 

Ruumis tunnistettiin 25-vuotiaaksi Chloe Jenkinsiksi, joka oli malli ja tosiaankin Sanctuaryn vieroituspotilaita. Hänen poikaystävänsä Tom Novak oli myös katkaisuhoidossa, mutta Sveitsissä, joten hän ei ollut epäiltyjen joukossa.

Nelson hätkähti todella nähdessään ensimmäistä kertaa Jenkinsin kuvan. Tietokoneen näytön pikseleissä, yhdennäköisyys on suorastaan pelottava. Chloe Jenkins tuijottaa Nelsonia tutuista kasvoista, joita Nelson on rakastanut jo yli 20 vuotta. Michellelle, vuoden '88 Miss Blackpoolin ensimmäiselle perintöprinsessalle, oli myös aikanaan tarjottu mallintöitä, mutta Nelsonin vaimo ei ollut niistä koskaan kiinnostunut. Oliko yhdennäköisyys vain sattumaa?

Ruth Galloway löytää sähköpostistaan viestin Hillary Smithsonilta, vanhalta kurssikaverilta joka on tulossa käymään Norfolkissa ja haluaisi tavata. Hillary on osallistumassa kurssille, joka valmistaa naispappeja hakeutumaan piispoiksi. Ruth oli yllättynyt siitä, että Hillary on vaihtanut arkeologian teologiaan ja toimii nyt pappina. Hillary on saanut nipun ikäviä, naispappeutta vastaan suunnattuja kirjeitä ja haluaa näyttää niitä Ruthille, jonka on lehdistä huomannut ryhtyneen varsinaiseksi neiti Marpleksi avustettuaan poliisia monessakin jutussa viime vuosina.

"On hyvin kuluttavaa kun meitä vihataan niin kamalasti", hän sanoo.

"Miksi sitten jatkat", Ruth kysyy. "Mikset vaihda johonkin sellaiseen työhön, jossa sinua ei inhota vain siksi että olet nainen?"

Hillary tuijottaa Ruthia oraakkelimaisesti, silmät suurina ja ahdistununeina.

"Koska Jumalan rakkaus kuuluu kaikille. Meidät on kaikki luotu jumalan kuvaksi. Ei vain miehiä. Sitä paitsi papeista on pulaa. Jos naiset eivät suostuisi papeiksi, koko instituutio hiipuisi."

Ruth ei ihan näe miksi se olisi huono juttu, mutta hän ei sano sitä ääneen. 

Ruth tulee kytketyksi mukaan mallitytön murhan tutkintaan Hillaryn saamien kirjeiden kautta, mutta luita ei tällä kertaa putkahda analysoitaviksi, joten Ruthin niin kiehtova työ forensisen arkeologian laitoksella jää aivan taka-alalle, mikä oli todella harmi. Sen tilalla sivut täyttyvät paljosta uskonnosta, (merkittävä aika eli pääsiäinen oli lähestymässä), lähinnä katolisen kirkon tavoista ja kivahan näistäkin oli kuulla, kuten pyhiinvaelluksista, kärsimysnäytelmästä kulkueineen ja eri "asemineen", imettävän Madonnan (Maria lactans) maitoa sisältävistä reliikeistä (koska Maria oli otettu taivaaseen, hänestä tärkein maanpäällinen reliikki oli hänen maitonsa) ja uskonpuhdistuksesta Englannissa. Olen aina ollut kiinnostunut eri maailmanuskonnoista, joten kirjan arvosana pysyi 4/5, vaikkei luita tutkittukaan, mutta ellei katolilaisuus kiinnosta, tämä osa ei välttämättä ole yhtä vetävä kuin aiemmat osat.

Mukana olivat luonnollisesti Nelsonin tiimi ja yksi sarjan kiehtovimmista henkilöistä, Ruthin "osapäivädruidiksi" kutsuma Cathbad. Poliiseista Judy oli äitiyslomalla hänen ja Cathbadin kuopuksen synnyttyä. 

Ruth ja Nelson olivat niitä harvoja kirjan henkilöitä, jotka eivät ole ollenkaan uskonnollisia ja heidän suhtautumisensa pääsiäisen juhlintaan kävi selväksi. Ruth totesi, ettei ole ennen nähnyt näin paljon "kaapuväkeä" ja "keittiöpyyhepäisiä miehiä" ja Nelson piti yllä omaa tutun mustan huumorinsa linjaa.

"Kirje on aikamoista tekstiä", Cathbad sanoo. "Puhutaan siitä miten nähdään kuin kuvastimessa arvoituksen tavoin, vaikka se on kaunista ja kaikki tehdään selväksi. Mutta eikö se ole kuitenkin syytä ottaa vakavasti?"

"Ilman muuta", Nelson sanoo. "Hoidan Pyhän talon luo väkeä huomiseksi. Kolmeltako se oli?"

"Joo. Samaan aikaan kun Jeesus ristiinnaulittiin."

Mistä hitosta se muka tiedetään, Nelson ajattelee. Kun hänellä on vaikeuksia saada tiiminsäkin täyttämään tuntikirjat oikein, miten ihmeessä homma olisi toiminut 2000 vuotta sitten.

Osallistun jutulla kirjabloggareiden Dekkariviikkoon.

Dekkariviikko - R. J. Parker: The Good Neighbor

 

R. J. Parker: The Good Neighbor

HarperCollins UK, 2021

Lukija: Rose Robinson

Kesto 7 h 4 min

Leah Talbot oli ajamassa syrjäistä tietä kotiaan kohti, kun törmäsi illan pimeydessä moottoripyörää väistäessään peuraan. Autolla ei pystynyt jatkamaan matkaa joten olisi hälytettävä apua, mutta kännykän akku oli tyhjä. Onneksi Leah näki pimeän keskeltä valot talon ikkunassa, talon johon hän ei ollut aiemmin kiinnittänyt huomiota sillä tämä sijaitsi korkean aidan suojissa. 

Oven tuli avaamaan mies joka kertoi nimekseen Martin Tate. Mies oli komea ja ystävällinen, soitti poliisille ja kutsui paikalle hinausautonkin jolloin Leah kertoi avuliaasti kotiosoitteensa ja puhelinnumeronsa. Leah oli shokissa ja kun hän pyörtyi, mies tarjosi hänelle brandyä ja tarjoutui pyytämään paikalle ambulanssin, mistä Leah kuitenkin kieltäytyi.

Seuraavana aamuna Leah lainasi miehensä Elliottin autoa ja lähti Taten talolle kiittääkseen miestä. Oven avasi tällä kertaa kuitenkin poliisi, joka kertoi, että talon asukas oli murhattu. Eikä kyseessä ollut Tate, vaan nainen nimeltään Alice Boothe. Poliisi kehottaa Leahia ja Elliottia menemään turvallisuussyistä muualle asumaan.joksikin aikaa. Heidän avioliittonsa oli viime vuosina väljähtynyt ja he lähtivätkin eri teille, Elliott ystävänsä luo ja Leah aikoi mennä tapaamaan isäänsä. 

Takautumassa käy ilmi, että vain vähän ennen kuin Leah oli tullut koputtamaan ovelle, Martin oli tappanut Alicen.

Alku oli erittäin lupaava ja olihan lähtökohta suorastaan herkullinen. Valitettavasti tarina eteni kissa- ja hiirileikiksi kun Martin pyöritteli langoissaan Leahia ollessaan teoissaan koko ajan askeleen naista edellä. Leahin tyhmyys -anteeksi vain- oli niin luokatonta, että en pystynyt nauttimaan kirjasta niin kuin olisin halunnut. Eihän poliisiin tietenkään kannata olla yhteydessä, kun murhaaja ottaa jatkuvasti yhteyttä ja uhreja alkaa tulla lisää, kannattaa vain itkeä ja kirkua, ehh.

Osallistun tällä postauksella kirjabloggareiden dekkariviikkoon. 

Dekkariviikko - Alan Bradley: Loppusoinnun kaiku kalmistossa

 

Alan Bradley: Loppusoinnun kaiku kalmistossa

Flavia de Luce #5

Bazar, 2018 (lukukirja 2016)

Alkuteos: Speaking from Among the Bones, 2013

Suomennos: Maija Heikinheimo

Lukija: Krista Putkonen-Örn

Kesto: 9 h 36 min

Bishop's Laceyn kylän suojeluspyhimys, St. Tancred, vietti pääsiäisenä 500-vuotisjuhliaan. Flavian isosisko Feely oli valittu soittamaan juhlassa urkuja, koska urkuri, herra Collicutt, oli jälkiä jättämättä kadonnut. Tuleva juhla tarkoitti myös sitä, että pyhimyksen hauta kirkon kryptassa avattaisiin, mistä Flavia puolestaan oli innoissaan. Ja kylläpä häntä lykästi, sillä pienen kokonsa ansiosta hän sai ensimmäisenä kurkistaa hautapaaden sisälle ja vieläpä luvan kanssa!

Sain pääni työnnettyä helposti kiven rakoon ja vääntelehdin kuin sirkuksen käärmeihminen kunnes sain valonlähteen pääni yläpuolelle niin, että se valaisi hautaholvia. 

Kylmänkostea ilmavirta pyyhki kasvojani ja nyrpistin nenääni tympeälle, ikivanhan mädäntyneisyyden löyhkälle. Silmieni edessä oli pieni kivihuone, joka oli reilu pari metriä pitkä ja vajaan metrin levyinen. 

Ensimmäisenä huomasin ihmiskäden jonka käpristyneet sormet puristivat rikkoutunutta lasiputkea. Sitten katseeni siirtyi kasvoihin. Niitä peitti kammottava naamio, valtavan suuret, asetaanista tehdyt silmäaukot jotka näyttivät tuijottavan minua, ja sian kärsää muistuttava kuminen uloke. 

Naamion alla oli valkoista röyhelöä ja sen alla erotin kaulan ja kurkun mustaksi muuttuneet verisuonet. Silmäaukkojen yläpuolella näkyi kuoropojan kultaisia kiharasuortuvia. 

Tämä ei missään tapauksessa ollut Pyhän Tancredin ruumis. 

Sammutin taskulampun, vedin pääni kiven raosta ja käännyin hitaasti kirkkoherraan päin.

"Luulenpa että löysimme juuri herra Collicuttin", sanoin.

Tällä kertaa Flavia sai salapoliisityössään "vastaansa" kilpailijoita, vierailevan "herculepoirotin" sekä oman kylän neiti Tanteen, kirkon alttarikillan puheenjohtajan, joka piti itseään harrastajasalapoliisina neiti Marplen tapaan ja halusi myös selvittää urkurin kuoleman. Flavialle nämä nenäänsä samoille apajille tyrkkivät aikuiset olivat lähinnä kaksi ihmistä lisää, joille piti selitellä tekemisiään.

"No tuota. Se on pitkä juttu. Urkupilliin oli eksynyt lepakko ja yritin selvittää mitä kautta se oli päässyt kirkkoon. Pelkäsin että sillä saattoi olla raivotauti, en halunnut että Feelylle tapahtuu mitään pahaa. Hän on menossa naimisiin ja pelkäsin että..."

Painoin katkaisinta, vapinaa ja nyyhkytystä, mutta mitään ei tapahtunut. Piru vieköön! Aiemmin olin ollut oikea mestari tilaamaan kyyneleet silmiini jos tilanne sitä vaati. Mitä minulle oikein oli tapahtumassa? Olinko muuttumassa kovapintaiseksi. Tällaistako olisi kaksitoistavuotiaana?

Kuten aiemmissakin osissa, näppärä 11-vuotias Flavia esitteli kemian ja myrkkyjen tuntemustaan, tähän tapaan.

Ollakseni aivan rehellinen, minun on myönnettävä että myös strykniini on heikko kohtani, eikä pelkästään sen ominaisuuksien, vaan myös sen muuntautumiskyvyn vuoksi. 

Esimerkiksi, jos strykniiniä yhdistetään muodostumassa olevan hapen kanssa, sen melkoisen tavanomaisen väriset valkoiset kiteet muuttuvat ensin syvän sinisiksi, sitten vuoron perään purppuranpunaisiksi, violeteiksi, punaisiksi, oransseiksi ja keltaisiksi. Mikä perikadon sateenkaari!

Bradley on kyllä onnistunut Flavian hahmon luomisessa erinomaisesti, voin vain ihailla. Lukisin näitä, vaikken lukisi dekkareita! Ilkeilevät isotsiskot, muissa maailmoissa oleva isä ja lumivyöryssä Alpeilla kadonnut ja kuolleeksi julistettu äiti, unohtamatta jo kuollutta Tarquin-enoa, jonka hyvin varustellun kemianlaboratorion Flavia on perinyt, ovat kaikki oiva lisä perheeseen. Itse mysteeri ei Flavia -sarjassa ole välttämättä se kaikkein oleellisin osa, mutta tässä kirjassa sekin piti jännitystä yllä loppuun saakka. Toisaalta on vaikea uskoa miten paljon kuolemantapauksia noin pienessä kylässä tapahtuu, mutta olen päättänyt, etten anna sen häiritä lukunautintoani.

Aivan kirjan lopussa oli heitettynä melkoinen cliffhanger! Seuraava osa pitääkin ottaa kuunteluun vielä kesän mittaan. Pitää myös kehua Krista Putkonen-Örniä, joka on ehdoton suosikkini suomalaislukijoista!

Osallistun kirjalla myös vuotuiseen, maanantaina alkaneeseen dekkariviikkoon. Hieman mattimyöhäisenä liityn mukaan näin keskiviikkona, mutta loppuviikolle on luvassa uusi postaus joka päivälle.

Jännittävää dekkariviikkoa teille kaikille!

Dekkariviikko - Eppu Nuotio: Myrkkykeiso (Ellen Lähteen tutkimuksia 1)

Eppu Nuotio: Myrkkykeiso (Ellen Lähteen tutkimuksia 1)

Otava, 2018 (paperikirja 2017)

Lukija: Leena Rapola

Kesto: 8 h 10 min

Kuunneltu Nextoryn sovelluksessa.

Ellen Lähde (niin jään?) on 58-vuotias turkulainen, entiseltä ammatiltaan kartanpiirtäjä, nykyään intohimoinen puutarhaharrastaja. Kolme vuotta aiemmin hän olisi jäänyt kuntaliitosten myötä työttömäksi, joten valitsi varhaiseläkkeen. Samoihin aikoihin myös hänen miehensä Olli oli yllättäin menehtynyt ja haave yhteisistä eläkevuosista oli kariutunut siihen.

Ellen kuitenkin viihtyy eläkkeellä, nyt on aikaa kaikelle mitä haluaa, eikä hän kaipaa nuoruusvuosiaan. Ja jos joku kuvittelee, että eläkeläisellä on tylsää, tulkoon tutustumaan Ellenin elämään. Hän käy teatterissa, ulkona syömässä, harrastaa Marttoja, auttaa Kotiavussa ja kahdeksan kuukautta aiemmin hän on tavannut Amin, kaksikymmentä vuotta nuoremman rakastajansa. Hyvää seksiä parempaa vetreyttäjää ei olekaan, mutta onneksi mies asuu Helsingissä, sillä pari kertaa kuukaudessa järjestyvä tapaaminen riittää Ellenille.

Mirkka on toinen tehopakkaus, kaksivuotiaan Mimmi-tytön äiti. Rivitalokaksiota Turussa asuvat myös mies Timo ja pieni Nappi-koira. Mirkan isosisko Anneli ei käsitä miten Mirkan aika riittää kaikkeen; hän reissaa ulkomailla töidensä takia, käy lukupiirissä, bodypumpissa ja baletissa, bloggaa ja instagrammaa ja on vielä Turun naisyrittäjien hallituksessakin. Kaiken huipuksi Mirkka ehtii leipoa tuoretta leipääkin viikonloppuisin. 

Kesti kauan, ennen kuin Anneli tajusi, että heidän osansa olivat vaihtuneet. Koko lapsuuden ja nuoruuden, pitkälle aikuisuuteen, Anneli oli aina ollut se, jonka todistusta ja hymytyttöpatsasta ja stipendejä vanhemmat ylpeänä esittelivät sukujuhlissa, ja jonka reippautta ja tarmokkuutta kaikessa he kehuivat naapureille ja sukulaisille. Vanhemmat turvasivat Anneliin kaikkina niinä vuosina, kun Mirkka sekoili ja sotki raha-asiansa ja elämänsä ja sitten simsalabim, Mirkka lähti vuodeksi opiskelijavaihtoon Amerikkaan ja palasi sieltä uutena ihmisenä. Yhtäkkiä Mirkasta tuli elävä hymytyttöpatsas ja samaan aikaan tapetti imaisi Annelin sisäänsä. 

Samuel on kuudentoista, lukiolainen. Onneksi kohta alkaa kesäloma, jolloin hän aikoo vain pelata ja nukkua. Lukio oli ollut vanhempien itsestäänselvä vaatimus, poika itse ei jaksaisi istua koulussa, ylipäätään hän haluaisi vain olla rauhassa ja mennä nukkumaan ja herätä kun haluaa. Samuelin äiti on kansainvälisesti menestynyt pianisti, Neuvostoliitosta loikannut Irina, jota Ellen ihailee ja Ellenille olikin mieluisaa, kun Samulin perhe muutti samaan pihapiiriin. Ellen tietää Samuelin lintsaavan koulusta harva se päivä ja arvaa senkin, ettei vanhemmilla ole tästä aavistustakaan. Ellen kuitenkin pitää pojasta, ja koulun päätyttyä hän palkkaa pojan avukseen, kesätöihin.

Vanhempien kanssa pöydässä käyty vakava keskustelu lähti heti vinoon, ja muuttui pelkäksi syyttelyksi ja huudoksi. Äiti itki, sanoi olevansa hirveän huolissaan, kysyi moneen kertaan painaako Samuelia jokin, ja että ei kai Samuel vain käytä huumeita. Nanosekunnin Samuel mietti, josko pamauttaisi päin isän ja äidin naamaa, että vähän on ollut vaikeaa keskittyä kouluun, kun selvisi että oma äiti on rikollinen, mutta jätti vielä sen kortin käyttämättä. 

Mirkka on lähtenyt perheen mökille valvomaan sen remontointia ja jättänyt Timon hoitamaan Mimmiä joka itkee äitinsä perään niin tuskaisena, että parhaimmillaan (vaiko pahimmillaan) Timon tekisi mieli vain lähteä, ajaa pois ja jättää tyttö kotiin huutamaan. Mirkka on hoitanut tytön tähän asti, mutta tietenkin hän oli väittänyt pärjäävänsä muutaman päivän, kun Mirkka sitä kysyi. Timo turvautuu Kotiapuun ja saa sieltä Ellenin, joka suostuu hoitamaan Mimmiä siinä samalla kun siivoilee ja Timo karkaa helpottuneena töihin.

Anneli on järkyttynyt siitä, että Mirkka ja Timo ovat lunastaneet siskosten isovanhempien kesämökin itselleen. Hän kuuleekin siitä Timolta eikä siskoltaan, mutta ihmekö tuo ettei Mirkka ole kertonut asiasta, Annelihan oli jo ilmaissut halunsa ostaa perikunnalta Smultronställetin, tuon ihanan kesähuvilan Kemiönsaaresta. Koko suku tietää, että se oli luvattu hänelle ja nyt Mirkka on varastanut sen häneltä. 

Missään muualla ei tuoksu siltä kuin lapsuudenkodissa. Äidin ja isän ja huonekalujen ja ruuan tuoksun lisäksi lapsuudenkoti tuoksuu sakeasti muistoille. Annelin ja Mirkan huoneet ovat yläkerrassa, vanhemmat ovat säästäneet Mirkan huoneen lähes sellaisenaan, mutta Annelin huoneessa seisovat nyt äidin kangaspuut ja pöydälle nostettu ompelukone. Annelista siellä ei näy enää jälkeäkään. Minut on siivottu pois, Anneli ajattelee katsoessaan huonetta, mutta Mirkka on museoitu. 

Timo taas oli ollut paikan ostamisesta lähinnä sitä mieltä, ettei Mirkalla ole mitään käsitystä siitä miten paljon paikan ylläpito käytännössä vaatii, eivätkä lapsuusalbumin valokuvissa näy kärpäset ja pihaa vaanivat kyykäärmeet. Nyt miestä kaduttaa ikävä asenteensa ja hän lähtee ajamaan maalle yllättääkseen vaimonsa hulppea herkkukori mukanaan. Mirkkaa tai remonttimiehiä ei kuitenkaan näy missään, eikä remonttia ole Mirkan puheista huolimatta edes aloitettu. Mitä vaimo selän takana puuhaa ja missä hän on? 

Kemiönsaarella mökkeilevät myös Petra ja Jouni Inna-tyttärensä kanssa. Jounia on viime aikoina ärsyttänyt ihan kaikki, erityisesti se, ettei Smultronställetin uusi omistaja halua asfaltoida kuoppaista mökkitietä. Mutta silti Jouni väittää, että Petra on se joka on käynyt rähisemässä asiasta Mirkalle, Petra vain ei muista sellaisesta mitään. Ilmeisesti Petralla on ollut jonkinlainen muistikatkos.

Kun hän ja Inna nyt ajavat maalta kotiin, huono olo kasvaa Petran sisällä kilometri kilometriltä. Petra tietää, että hänen on otettava sekä Mirkka Kairikon katoaminen, että roskasäiliöstä löytynyt verinen torkkupeitto puheeksi Jounin kanssa, eikä hän käsitä miten hän voi tehdä sen.

Ellen Lähteen tutkimuksia oli aivan ihana uusi tuttavuus! Leppoisasta kerronnasta tuli mieleen Rouva Suominen tutkii -sarja, mutta erona näissä kahdessa on Rouva Suomisen runsas huumorisisältö. 

Tämä oli ensimmäinen kerta, kun kuuntelin äänikirjaa nopeutettuna, sillä Rapola luki jopa minun makuuni hitaasti. Nopeutettu kuuntelu on kyllä hieman häiritsevää, kun seuraava vaihtoehto Nextorylla on jo 1,25. Yleensä tykkään jatkuvuudesta lukijoissa kun kyse on sarjoista, mutta onneksi jatko-osissa on eri lukija, sillä tulen kyllä jatkamaan Ellen Lähteen tutkimusten parissa.

Osallistun jutulla kirjabloggareiden dekkariviikkoon, jota emännöi Luetut.net -blogin Mari, joka on myös suunnitellut logon.