Corinne Hartman: Seuraaja

Corinne Hartman: Seuraaja

Storytel Original, 2022

Lukijat: Krista Putkonen-Örn, Anna Saksman

Kesto: 8 h 34 min

Kuuntelimme hollantilaisjännärin yhdessä mieheni kanssa pitkällä automatkalla. Kirja valikoitui kuunneltavaksi narsismiteemansa takia.

Hollantilainen Marjan julkaisee työkseen useampaa lehteä, ja on tienannut niillä mukavasti. Hän on sijoittanut muutamaan kiinteistöön ja häntä pidetään menestyneenä bisnesnaisena, sellaisena jonka ei ihan ensimmäiseksi uskoisi päätyvän narsistin uhriksi.

Syksyllä 2019 hänet on kuitenkin kutsuttu poliisilaitokselle antamaan todistusta aiemmin kokemastaan vainonnasta. 

Suhde hänen entiseen miesystäväänsä Robbertiin alkoi vuonna 2009, ja viisi vuotta myöhemmin hän joutui pyytämään psykiatrialta apua miehestä irtautumiseen. Hän teki myös rikosilmoituksen vainoamisesta ja tappouhkauksista, mutta pahinta oli se, kun silloin 13-vuotias tytär näki aseen äitinsä ohimolla. 

Suzan tapasi 46-vuotiaan Robbertin 2016, ihan sattumalta kodinelektroniikkaliikkeessä. Niin mukava mies, elämäniloinen ja hymyileväinen, Suzan piti hänestä välittömästi, ja se tunne, että olet toiselle tärkeintä maailmassa vei häneltä jalat alta.

Robbert kertoi miten hänen edellinen suhteensa oli päättynyt, että nainen oli ollut kovin takertunut häneen ja Robbert oli hyvyyttään koittanut auttaa tätä huonosti menestyvän aikakauslehtiyrityksensä kanssa. 

Susan on Robbertia kaksi vuotta vanhempi ja hänellä on neljä lasta, vanhin jo 26-vuotias. Lapset halusivat äidilleen eron jälkeen kaikkea hyvää, mutta Robbertia he pitivät jotenkin epäilyttävänä. Myös Suzanin äiti ja sisarukset varoittivat häntä miehestä, mutta Robbert osasi kääntää kaiken aina niin päin, että hän on rakastava ja huolehtiva, kun taas sisarukset ja lapset eivät tahdo suoda Suzanille onnea.

Tarina etenee vuorotellen kahden naisen näkökulmasta ja alusta asti lukijalle on selvää, että joku on menehtynyt. Juonen kulku koukutti; mietimme kuka on kuollut, murhattu vai onnettomuus, mikä on motiivi, ja keksimme monia vaihtoehtoja. Loppuratkaisun keksimme juuri sopivasti ennen kuin se paljastettiin.

Mieheni näkemyksiä:

En oikein jaksanut seurata ajankohtia ja luulin pitkään että molemmat naiset kertovat menneistä tapahtumista, mikä johtui osittain edellisestä kirjasta jota kuuntelimme; siinä hypittiin ajassa ihan kyllästymiseen saakka. Kirjailija osasi kuvata hyvin narsistin pelaamaa peliä, miten taitavasti hän manipuloi kohdettaan ja sai aina käännettyä asiat edukseen. Robbertin toiminta tuki käsityksiäni tosielämässä tietämistäni narsisteista. 

Omia ajatuksiani:

Pidin siitä, miten kirjailija sai päähenkilönsä vaikuttamaan aivan tavallisilta fiksuilta naisilta. Missään kohtaa ei itselleni syntynyt vaikutelmaa, että eipä ihme että tulivat hyväksikäytetyiksi. 

Robbert syyllisti aina ovelasti uhriensa ystäviä ja sukulaisia ja katkoi näiden yhteyksiä. 

Kaksi lukijaa oli hyvä ratkaisu, se auttoi pysymään kärryillä siitä, mitä tapahtui ja kummalle naisista.

Gillian McAllister: Väärässä paikassa väärään aikaan

Gillian McAllister: Väärässä paikassa väärään aikaan

WSOY, 2023

Lukija: Karoliina Kudjoi

Kesto: 12 h 37 min

Jenin ja Kellyn poika Todd on juuri täyttänyt kahdeksantoista. Halloween on lähestymässä ja eräänä iltana myöhään Jen odottaa Toddia kotiin. Hän näkee jo pojan heidän kotikadullaan, mutta hän näkee myös jotain, mikä järkyttää häntä. Joku tuntematon, aikuinen mies lähestyy Toddia ja tilanne on uhkaava.

"Todd - on - tuolla ulkona, jonkun kanssa..."

He juoksevat ulos. Syksyn viileys kylmää ihoa. Jen juoksee Toddia ja muukalaista kohti. Mutta ennen kuin hän ehtii edes ymmärtää, mitä tapahtuu, Kelly huutaa: "Nyt seis!"

Todd juoksee, ja muutamassa sekunnissa hän on tarttunut tuntematonta miestä rinnuksista. Hän seisoo aivan miehen edessä ja kumartuu eteenpäin, heidän vartalonsa ovat melkein kiinni toisissaan. Tuntematon hapuilee kättä kohti taskua. 

Kelly juoksee heitä kohti hätääntyneen näköisenä. Hän pälyilee ympärilleen, kadun päästä toiseen. "Todd, älä!" hän sanoo.

Ja silloin Jen näkee veitsen.

Jenin kauhuksi hänen poikansa puukottaa miestä. He rientävät paikalle ja Jen yrittää tukahduttaa verenvuodon. Joku hälyttää poliisit, Todd viedään poliisiasemalle, eivätkä he pääse häntä tapaamaan, sillä sekä Jen että Kelly ovat nyt murhan todistajia.

Heidät lähetetään kotiin ja Jen yrittää nukkua hetken. Aamulla hän järjestäisi Toddille asianajajan, vaikka poika oli sanonut, ettei sellaista halua. Mutta Jen on itse juristi, ja tietää Toddin tarvitsevan apua.

Seuraavana aamuna Jen herää ja häkeltyy, kun Todd onkin kotona eikä ymmärrä äidin omituisia kysymyksiä, kuten miten ihmeessä Todd on päästetty kotiin poliisiasemalta. Hän soittaa Kellylle, mies on töissä, kaikki elämässä vaikuttaa aivan normaalilta. 

Kännykkä näyttää päivämääräksi edellispäivän. Onko hän sekoamassa, vai näkikö hän harvinaisen elävän tuntuista painajaista? Vai voisiko puukotus olla etiäinen? 

Kun Jen tietää illan uutisotsikot, tai mitä Kelly seuraavaksi tekee, hänen on uskottava eläneensä tämän päivän ennenkin. 

Miksi hän on joutunut tällaiseen aikaluuppiin? Voisiko hän jotenkin estää poikaansa tekemästä murhaa? Selvittääkseen mikä on syy ja mikä seuraus, hän tarvitsee apua, mutta miten saada ketään uskomaan, mitä hän parhaillaan kokee?

Samaan aikaan seurataan toista tarinalinjaa, jossa nuori poliisi Ryan päätyy peitetehtävään, jossa on mukana varastettujen autojen maastaviennissä. 

Mieheni ajatuksia:

Valitsin kirjan meille, koska en ollut lukenut aiemmin tällaista aikahyppelykirjaa ja se kiinnosti ideana. 

Kaksi tähteä.

Jen tiesi että hänellä on vain tämä päivä aikaa oikeasti saada jotain aikaan kunnes siirtyisi taas taaksepäin, jolloin ärsytti Jenin päämäärätön suunnittelemattomuus, kun hän vain meni intuitioidensa mukana. Juoni ei tuntunut uskottavalta esimerkiksi poliisin peitetehtäviin liittyen.

Toistoa tuli liikaa, ihan kuin lukija pääsisi välillä unohtamaan mitä ollaan selvittämässä. Plussaa siitä, ettei kirja töksähtänyt lopussa vaan siihen tuli selkeä loppu.

Omia ajatuksiani:

Aikahyppely - uhka vai mahdollisuus? Yllätyin siitä, että mieheni valitsi juuri tämän kirjan. Ajattelin, että kirja voi lähteä aivan mihin suuntaan vain, joko se on ovela ja täynnä ihailua herättäviä twistejä, tai sitten se tuntuu kornilta. VPVA ei ollut minulle oikeastaan kumpaakaan. 

Kun Jen alkoi kulkea pidempiä aikoja taaksepäin, oli aivan mahdotonta edes arvailla, miksi hänet sinne lähetettiin ja mitä siellä voisi tapahtua. Kun tätä sitten jatkui pidempään, lupaava alku lässähti ja halusin vain saada kirjan kuunneltua että voi valita seuraavan.

Pidin loppuratkaisusta, siinä oli yksi sellainen twisti joita olisin kaivannut enemmän. 

Tähtiä 2,5.

Pirjo Tuominen: Puutalokaupungin naiset

 Pirjo Tuominen: Puutalokaupungin naiset

Tammi, 2022

Lukija: Krista Putkonen-Örn

Kesto: 8 h 27 min

Lappeenrantalainen Lahja Pöyhönen oli ollut nuorena tyttönä palveluksessa venäläisen upseerin perheessä ja pitänyt sittemmin päällystakkiliikettä, mutta nyt vuoden 1939 alkaessa hän oli jo kuudenkymmenen ja jäänyt eläkkeelle. Hänen miehensä Tobias oli edelleen töissä rullatehtaalla. Tobias oli aina ollut toimelias ja hyväluontoinen mies, liiaksikin, sillä häntä oli käytetty pula-aikana hyväksi. Tobias oli joutunut maksumieheksi laitettuaan hövelisti nimeään velkakirjoihin, ja sinne oli mennyt perheen omaisuus. Sen jälkeen Tobiakselle oli viina alkanut maistua liian hyvin. 

Perillistenkadulla asui vähän köyhempää väkeä. Sitä reunustivat puutalot, joista moni piti sisällään useita pieniä asuntoja, useimmiten niissä oli vain kamari ja keittiö. Jokaisella pihalla oli oma puuliiterinsä, mutta tilaa oli myös omenapuille ja pihakoivuille, joillakin pihoilla oli jopa puutarhakeinu ja leikkimökkikin. Talojen alle oli kaivettu kellarit, mutta omat saunat puuttuivat, sillä ihmiset olivat tottuneet käymään lauantaisin yleisessä saunassa. 

Lahja perheineen asui numerossa 10, keltaisessa, mansardikattoisessa, Terijoelta siirretyssä talossa miehensä ja tyttäriensä kanssa. Vanhempi tytär Helmi asui yläkerrassa pienen Kari-poikansa kanssa. Nuorempi tytär Hanna odotti viimeisillään lasta ja hänen miehensä, upseerin uraa tekevä Toivo, oli Markovillan taistelukoulussa Viipurissa. He asuivat yhtä kamarin ja keittiön kotia ja neljäs samanlainen asunto oli vuokrattu. Tähän sukuun, Hannan tyttäreksi, pieni Viena syntyi keväällä 1939. 

Kaupungin kaduilla kävi noihin aikoihin iloinen karjalaisen väestön kuhina. Toivo aloitti työnsä varuskunnassa, jonka marssivat joukot ja ratsujen kavionkopse mukulakivikaduilla hallitsivat kaupungin elämää. Salskeiden nuorten upseerien luurankoasetakit, pukevat suikat ja punaiset housut saivat naisten sydämet sykkimään kiivaammin, ja Pusupuistossa tehtiin kunniaa sen lempinimelle.

Suomi-Filmi tulla tupsahti kaupunkiin alkaen filmata uutta elokuvaa. Se saisi nimekseen Punahousut, ja siinä leiskuisi lempi nuorten ratsumestarien ja kauniiden neitosten välillä. Juoneen kuului vauva, joka joutuisi kadoksiin ja päätyisi onnettoman ja hämmentyneen ratsumestarin huostaan. Tätä ratsumestaria esitti Kullervo Kalske, komea vaalea hurmuri. Hänet ja monta muuta tunnettua tähteä saattoi nähdä kaupungin kaduilla.

Hanna sattui työntelemään Viena-vauvaa filmaustöiden lähistöllä. Kuvausryhmä iski katseensa kauniisiin vaunuihin ja paksuposkiseen tyytyväiseen vauvaan. Niinpä Vienasta tuli puolivuotiaana filmitähti, joka sai kunnian pissata ratsumestarin polvellekin. Viena ei suinkaan esittänyt tyttöä, vaan Topo-nimistä poikavauvaa. Kun kuvauksia jatkettiin myöhemmin studioilla Helsingissä, tilalle saatiin ihan oikea ja paljon ohutposkisempi poika.

Kaduilla liikkuvia Punahousujen naistähtiä Helena Karaa ja Tuulikki Paanasta seurasivat ihailevat ja kadehtivat silmät. Heidän kampauksensa ja pukunsa saivat aikaan vilskettä, kun kampaamoissa ja ompelimoissa kopioitiin suosikkien ulkonäköä.

Se oli suloista kesää myös nuorelle perheelle.

”Haluan meille oman kodin”, Toivo sanoi vaimolleen. ”Niin hyvä kuin minun on asua anoppini ja appeni talossa, oman talon minä rakennan. Maatalon poika kyllä pystyy siihen.”

Puutalokaupungin naiset kolmessa polvessa, Lahja, Helmi ja Hanna sekä Viena elivät hyvää aikaa. Elämä hymyili heille, mutta kaikki eivät olleet yhtä onnekkaita.

Pirjo Tuominen on julkaissut yli 50 romaania, joista pääosa sijoittuu 1700- ja 1800-luvuille. Tämän trilogian aloitusosan kerrotaan pohjaavan löyhästi hänen omiin kokemuksiinsa, ja kirjailija on syntynyt tuossa kirjan osoitteessa, Vienan kotitalossa. Näin haastattelussa, että Tuomisen isän nimi oli Toivo, ja hän kaatui heti sodan alettua kuten kävi Vienankin Toivo-isälle. 

Puutalokaupungin naiset kertoo sotaa edeltävistä vuosista aina 1950-luvulle ulottuvaa tarinaa, ja Viena nousee sen pääosaan. 

Olen lukenut monia Tuomisen sarjoja 1990-luvulla ja vielä 2000-luvun alussakin, mutta nyt hänen kirjansa ovat osuneet harvakseltaan kohdalleni. Pidin todella paljon Suuriruhtinaanmaa-, Kokemäki- sekä Satakunta -sarjoista, mutta nyt tämä Puutalokaupungin naiset tuntui jotenkin hieman yksinkertaiselta makuuni. En tiedä, kumpi on muuttunut, hänen tyylinsä vaiko omat odotukset. Minua vaivaa tämän jälkeen kovasti se, vieläkö pitäisin yhtä paljon noista edellämainituista sarjoista.

Blogin aikana olen lukenut kaksi muuta Tuomista, niistä jutut tässä:

Hiljaiset huvimajat (2016) sekä

Tulen väri punainen (2017)

Niissä on samat päähenkilöt ja Hiljaisten huvimajojen ilmestyessä siitä kerrottiin tulevan trilogian. Kolmatta osaa ei ole ilmestynyt, sen sijaan on julkaistu kaksi uudempaa historiallista romaania: Opettajatar ja sille jatkona Vallasnainen. Puutalokaupungin naiset on niin ikään saanut jatko-osan nimeltään Hyvästit vinttikamareille, mutta ainakaan seuraava keväällä ilmestyvä kirja ei ole jatkoa millekään näistä. 

Richard Osman: Hutiluoti

Richard Osman: Hutiluoti

Otava, 2023

Lukija: Jukka Pitkänen

Kesto: 11 h 27 min

Torstain murhakerhona tunnettu, Cooper's Chasen luksusluokkaisessa eläkeläisyhteisössä asuva neljän hengen "mummo- ja pappaporukka", ottaa tutkittavakseen jälleen yhden selvittämättä jääneen kuolemantapauksen. 

Nämä seitsemänkymppiset saattaisivat kyllä katsoa minua vähintäänkin kulmiaan kohautellen, jos näkisivät minun juuri kutsuneen heitä tuolla tavoin. Elizabeth (entinen vakooja), Joyce (sairaanhoitaja), Ibrahim (psykiatri) ja Ron (ay-pomo) ovat nokkelia ja harvinaisen terävillä hoksottimilla varustettuja senioreita. 

Joyce:

Myönnän, että Bethany Waitesin murha oli minun ideani.

Olimme etsimässä arkistosta uutta tapausta Torstain murha­kerholle. Esimerkiksi Ryessä oli kahdeksankymmentäluvulla kuollut vanhapiika, jonka kellarista löytyi kolme tunnistamatonta luurankoa ja matkalaukku täynnä käteistä, viisikymmentä­tuhatta puntaa. Se oli Elizabethin suosikki, ja olen samaa mieltä, että se olisi ollut hauska tapaus – mutta heti kun näin toisessa kansiossa nimen ”Bethany Waites”, tein päätökseni. En minä vaatimalla vaadi kovin usein, mutta kun satun sille päälle, päätäni ei käännetä. Elizabeth murjotti, mutta muut tajusivat olla kinastelematta. Tahdon minä välillä muutakin kuin teetä ja keksejä.

Muistin tietenkin Bethany Waitesin ja olin lukenut hänen murhastaan jutun, jonka Mike Waghorn oli kirjoittanut Kent Messengeriin, joten siinäpä sitten tuumailin, että jaa-a, tämä näyttää epäilyttävältä ja lisäksi saatan päästä tapaamaan Mike Waghornin.

Onko se nyt niin väärin?

Olen seurannut Mike Waghornin vetämää South East Tonight -uutisohjelmaa niin kauan kuin muistan. Jos jossain päin Kaakkois-­Englantia murhataan joku tai järjestetään iso hyväntekeväisyystempaus, Mike on taatusti paikalla hymyilemässä leveää hymyään. Tai tarkemmin ajatellen – ei hän murhille hymyile. Silloin hän näyttää vakavalta, ja senkin hän osaa erittäin hyvin. Pidän oikeastaan enemmän hänen vakavasta ilmeestään, joten jos joku on murhattu, ainakin siinä on sellainen hyvä puoli. Hän näyttää vähäsen Michael Bublélta, jos Michael olisi lähempänä minun ikääni.

Kymmenkunta vuotta sitten nuori toimittaja Bethany Waites oli tutkinut matkapuhelinten tuontiin liittyvää alv-petosta. Eräänä iltana hän oli lähettänyt kollegalleen tekstiviestin, että on saanut selville jotain ratkaisevaa, ja tallentunut sitten valvontakameraan lähellä rantakallioita autossaan tunnistamattomaksi jäänyt matkustaja. Pian sen jälkeen oli tapahtunut kohtalokas ulosajo: jäljelle jäi romuttunut auto jossa oli Bethanyn verta, mutta ruumista ei koskaan löytynyt, eikä tuota toistakaan matkustajaa. Tutkimuksissa oli päädytty itsemurhaan, ja että vuorovesi olisi vienyt ruumiin. Koska mitään jälkiä ei myöhemminkään löytynyt, eikä Bethanyn pankkitilejä koskaan käytetty, hänet oli julistettu kuolleeksi. Murhakerhoa kiinnostaa mitä Bethanylle tapahtui, miten saada oikea tekijä telkien taa, ja vieläpä - missä ovat rahat? Jos kyse oli kerran suuren mittakaavan rahanpesusta, jossain on oltava kunnon tukku puntia. 

He kävelevät yhä käsi kädessä, käsivarret kevyesti heiluen, sydänten lyödessä samaan tahtiin. Tästä rutiinista on tullut ­Elizabethille lyhyessä ajassa päivän suosikkihetki. Hänen miehensä on niin komea ja onnellinen. Hän voi teeskennellä vielä vähän aikaa, että kaikki on hyvin. Että Stephenin käsi pysyy hänen kädessään ikuisesti.

”Mukava päivä kävelylle”, Stephen sanoo auringon valaistessa hänen kasvonsa. ”Pitäisi käydä useammin.”

Jos Jumala suo, Elizabeth ajattelee, käyn kävelyllä kanssasi aina kun voin.

Bethanyn ruumista ei koskaan löytynyt. Se huolestuttaa ­Elizabethia. Hän on lukenut tarpeeksi monta salapoliisiromaania tietääkseen, että murha ilman ruumista on aina epäilyttävä tapaus. Toki hän on vuosien varrella lavastanut muutaman kuoleman itsekin.

Koska hänen huomionsa on muualla, Elizabeth näkee miehen vain sekunnin murto-osan ajan, mutta hän tajuaa heti tehneensä virheen.

Sitä sattuu. Ei usein, mutta silti.

Virhe oli tietenkin tämä miellyttävä rutiini, tuttu nautinto, tutut kävelyt Stephenin kanssa. Iso virhe, niin kuin rakkaus yleensäkin.

Rutiini on vakoojan pahin vihollinen. Koskaan ei pitäisi kävellä samaa reittiä peräkkäisinä päivinä. Koskaan ei pitäisi lähteä töistä samaan aikaan. Ei syödä samassa ravintolassa joka perjantai-ilta. Rutiini tarjoaa viholliselle tilaisuuden.

Tilaisuuden suunnitella, piiloutua, hyökätä.

Sekunnin murto-osa on mennyt. Elizabethin viimeinen ajatus on: Ethän, voi ethän lyö Stepheniä. Hän ei edes tunne iskua, jonka tietää olevan tulossa.

Nykyhetken tarinalinjassa Elizabeth ja hänen aviomiehensä Stephen siepataan, ja Elizabeth saa tehtäväkseen tappaa eräs vanha tuttunsa, entinen KGB-päällikkö Viktor. Muutoin tuo heidät kaapannut ruotsalainen "Viikinki" uhkaa päästää sekä Elizabethin että Joycen päiviltä. Nyt on oltava ovela kuin vain entinen MI6-agentti voi olla, eikä Elizabeth turhaan kulje ase käsilaukussaan. Hänellä on myös toinen murhe; rakasta aviomiestä uhkaa Alzheimer.

Ellet ole vielä lukenut aiempia osia haluat ehkä skipata seuraavan kappaleen. Kirjat kannattaa ehdottomasti lukea oikeassa järjestyksessä, että oppii tuntemaan henkilöhahmot, keskinäiset suhteet jne.

Hutiluodissa on mukana aiemmista osista tuttuja hahmoja, tietenkin poliisit Chris ja Donna, sekä Bogdan jota Donna nykyään deittailee. Ja kuten ehkä muistatte Chris ja Donnan äitihän pitävät yhtä.

Viime kerralla vankilaan saatu huumediileri jatkaa hänkin bisneksiään telkien takaa, mutta auttaa samalla tutkimuksissa. Ibrahimin psykiatrintaidoillekin on edelleen kysyntää. Uusina hahmoina mukaan tulee toimittajia ja muuta tv-väkeä kuten maskeeraaja Pauline, sillä nelikkomme pääsee mukaan tv-studiolle. 

Kuuntelimme kirjan yhdessä mieheni kanssa, sillä on taas se aika syksystä kun kierrämme omalla autolla Eurooppaa. Koska kirjat ovat hyvää viihdykettä pitkille automatkoille, ja omat luurit päässä istuminen olisi hieman tylyä toista kohtaan, meille on tullut tavaksi kuunnella yhdessä sitä kirjallisuutta joka kiinnostaa molempia, eli dekkareita ja psykologisia trillereitä. Syksyn '23 matkalla Hutiluoti valikoitui itsestäänselvästi ensimmäiseksi kirjaksi, niin kauan tätä hetkeä on jouduttu odottamaan. Richard Osman on meille tuttu jo Pointlessista ja Torstain murhakerho -sarjan ensimmäisistä osista. Kirjaa kuunnellessa minulle tuli monesti hauska tunne, että Osman istuu vieressä seuraamassa kun Pitkänen lukee kirjaa meille, pyörittelee peukaloitaan, virnuilee, hymähtelee välillä; bingo - juuri tuossa kohtaa kuulijat naurahtavat!

Omat ajatukset:

Mietin onko kirjassa jotain miksi pudottaisin pois tähden tai useamman, enkä näe mitään syytä moiseen. Hutiluoti on, jos mahdollista, vielä parempi kuin edeltäjänsä. Rikosjuonta oli sekä tässä että edellisessä helpompi seurata kuin ensimmäisessä osassa, nyt kun henkilöt ovat jo tuttuja. Antaa palaa vain ja nauttia - Jukka Pitkänen lukijana kruunaa mysteerin.

Mieheni ajatuksia:

Ei liikaa turhia, merkityksettömiä hahmoja. Kirjailija osaa ohjata lukijan epäilemään kaikkia. Oliko kirjassa ketään uutta henkilöä, jota ei olisi jossain vaiheessa pitänyt syyllisenä johonkin? 

Jos hakee dekkaria jossa on älykästä huumoria, suosittelen. 

Liane Moriarty: Omena ei kauas putoa

 

Liane Moriarty: Omena ei kauas putoa

WSOY, 2022

Alkuteos: Apple Never Falls, 2021

Suomennos: Helene Bützow

Lukija: Sanna Majuri

Kesto: 17 h 44 min

69-vuotias Joy Delaney ja hänen miehensä Stan olivat luoneet uransa tenniksen parissa, ensin itse pelaten, sitten muita valmentaen. Vuosi sitten he olivat myyneet menestyksekkään tenniasakatemiansa Sydneyssä, koska kukaan heidän neljästä lapsestaan ei tahtonut jatkaa yritystä. Joy kaipasi uutta sisältöä elämäänsä; jos jälkikasvu ei osoittanut kiinnostusta tennisvalmennukseen, antaisivat hänelle edes lapsenlapsia. 

He tarvitsivat uuden persoonallisuuden siirtyäkseen eläkkeelle yhtä vaivattomasti ja vauhdikkaasti kuin ystävänsä. Heidän piti olla vähemmän nyreitä (koski Stania) ja heillä piti olla muitakin harrastuksia ja mielenkiinnon kohteita kuin tennis. He tarvitsivat lapsenlapsia.

Lapsenlapsia.

Pelkkä sana herätti Joyssa kuumeisia, monimutkaisia tunteita, jotka oli varattu nuorille: kiihkeää halua, vimmaa ja mikä pahinta, pahansuopaa, karvasta kateutta.

Hän tiesi, että yksi pikkiriikkinen lapsenlapsi lopettaisi hiljaisuuden jylyn ja saisi päivät yskähtelemään taas eloon, mutta lapsilta ei voinut pyytää lapsenlapsia. Se oli hyvin alentavaa. Hyvin tavanomaista. Joy oli luullut olevansa kiinnostavampi ja hienostuneempi. Hän oli feministi. Urheilija. Menestynyt liikenainen. Hän ei suostunut mahtumaan tuon nimenomaisen latteuden raameihin.

Toive toteutuisi vielä. Täytyisi vain olla kärsivällinen. Joylla oli neljä lasta. Neljä arpaa, paitsi että hänen neljän lapsensa joukossa oli kaksi sinkkua, joita ei ehkä laskettu arpalipuiksi. Mutta kaksi muuta eli vakiintuneessa, pitkään kestäneessä parisuhteessa.

...

Joy toivoi salaa, että lapset keksisivät jonkin luovan tavan kertoa hänelle raskaudesta, niin kuin muiden lapset aina tekivät YouTubessa. He voisivat esimerkiksi panna ultraäänikuvan lahjapakettiin ja kuvata videon Joyn reaktiosta, kun hän avasi sen: ihmetystä seuraa oivallus, käsi lennähtää suun eteen, kyyneleitä vuodatetaan ja halataan. He voisivat julkaista videon somessa! Joy saa tietää, että hänestä on tulossa isoäiti! Postausta jaettaisiin ehkä laajasti. Joy pukeutui erityisen huolellisesti joka kerta, kun lapset olivat tulossa käymään – ihan vain varmuuden vuoksi.

(Hän ei ikinä kertoisi fantasiastaan kenellekään. Ei edes koiralle.)

Yhtenä iltana heidän ovelleen tupsahti nuori nainen, päässään syvä haava josta valui verivana. Koska tyttö näytti olevan pyörtymäisillään, Stan ja Joy ottivat hänet sisälle ja resuisiin vaatteisiin pukeutunut tyttö alkoi kertoa, miten hänen poikaystävänsä oli pahoinpidellyt hänet ja hän oli vain hypännyt taksiin ja kiittänyt onneaan, että farkkujen taskussa sattui olemaan kaksikymppinen.

»Ja heti kun mittari näytti kahtakymppiä, huusin ’Seis!’. Ja nousin autosta. En tajunnut, että ulkona on niin kamalan kylmä!» Tyttöä puistatti rajusti. »Ja olen paljain jaloin.» Hän nosti likaista jalkaansa ja osoitti varpaita. »Seisoin siinä kadunreunassa. Jalat olivat kuin jääkalikat. Ajattelin: mokoma idiootti, typerä, typerä idiootti, mitä nyt? Sitten minua alkoi heikottaa ja katsoin taloja, ja teidän talonne näytti ystävällisimmältä, täällä oli valot, joten…» Tyttö nyki hihojaan. »Joten tulin tänne.»

Joyn liikkeet pysähtyivät, hän piti sideharsoa ylhäällä. »Niin… mutta… sanot siis, me emme, sinä et…» Joy yritti keksiä tyylikkäämmän ilmaisun, mutta mitään ei tullut mieleen. »Et siis tunne meitä, niinkö?»

Joy ymmärsi, että tytön luuleminen tutuksi oli ollut pelkkää itsepetosta. Hän oli tuttu vain siinä mielessä kuin kaikki näyttivät nykyään tutuilta. He olivat päästäneet kotiinsa ventovieraan ihmisen.

Nykyhetkessä, seuraavana vuonna, tapahtuu jotain outoa. Joy lähettää puhelimestaan viestin, jonka mukaan hän on jonkin aikaa tavoittamattomissa, ja lakkaa vastaamasta puhelimeensa. Itse asiassa hän ei ota sitä edes mukaansa, ei pakkaa tavaroita, ei nosta rahaa eikä käytä luottokorttejaan. Kukaan ei kuule hänestä moneen päivään ja lapset ovat tavallaan huolissaan, tavallaan eivät; äitihän laittoi viestin ettei ole tavoitettavissa. Ennen pitkää on kuitenkin tehtävä katoamisilmoitus poliisille.

Christina ja Ethan olivat olleet työparina vasta muutaman viikon, kun he saivat tutkittavakseen Joy Delaneyn katoamistapauksen. Nainen näytti kuvassa herttaiselta, ikäänsä nuoremmalta. Heistä oli outoa, että puoliso ja lapset ottivat niin myöhään yhteyttä poliisiin.

Ensialkuun Joysta ja Stanista maalattiin kuvaa lähes täydellisenä avioparina, mutta kun Christina sai käsiinsä Joyn elämäkertahahmotelman kirjoituskurssilta, asiat alkoivat näyttäytyä uudessa valossa. Perheestä alkaa pikkuhiljaa paljastua aina uusia puolia, joissa mukana on myös Savannah, joka jäi pidemmäksi aikaa asumaan Delayneyille. Nuoressa naisessa on jotain outoa, ja sisarusten sekä Stanin suhtautumisessa häneen on isojakin eroja. Onko hän niin harmiton ja avulias, kuin miltä vaikuttaa? Olisiko Stanille ja Savannahille voinut kehittyä suhde? Onko Stan syyllinen vaimonsa katoamiseen?

Kirja sai välillä hyvinkin jännittäviä piirteitä ja se oli käynyt erinomaisesti cozy crimesta, siinä missä lukuromaanistakin. Pidin loppuratkaisua vähän lässähtäneenä ja ottaen huomioon että äänikirjan kesto on lähes 18 tuntia, olisin myös tiivistänyt siitä pari tuntia pois. Viihdyin sen parissa kuitenkin kolmen tähden arvoisesti, kyllähän Moriarty kirjoittaa osaa. En näe tätä kuitenkaan ihan parhaimpiin kuuluvana hänen tuotantonnossaan. 

Vilja-Tuulia Huotarinen: Drive-in

Vilja-Tuulia Huotarinen: Drive-in

Siltala, 2022

Lukija: Hannamaija Nikander

Kesto: 4 h 39 min

Ella on muuttanut Islantiin vuosia sitten poikaystävän ja maaperän takia. Ensimmäinen poikaystävä Eyvindur jäi historiaan, mutta kivien historia sai Ellan jäämään saarelle. Ellan pitäisi vihdoin saada valmiiksi geologian opintonsa, kaikki muut samalta vuosikurssilta ovat tehneet väitöskirjansa vuosia sitten. 

Miten kivi syntyy?

Se särkyy. Murenee ja kulkeutuu muualle. Törmää, kerrostuu, paistuu, muuttuu toiseksi. Hioutuu.

Alun perin kaikki kivet ovat tulivuoren sisuksista lähtöisin. 

Tällä saarella tuoksuu merilevältä, rikiltä ja hieltä. Reykjavikilaiset juoksentelevat, heillä on kiire ja he ovat kuumissaan, laava ei suoranaisesti tavoittele heidän kantapäitään, ei tällä hetkellä, mutta he tietävät, että kannattaa pysyä liikkeellä. Ei voi jäädä tuleen makaamaan. 

Ellan sisarentytär Vala on Suomen kulttuurialan keskusjärjestön pääsihteeri, joka tulee käymään Islannissa työasioissa. Meneillään on hanke, jossa viikonlopun ajan esitettäisiin suomalaisia rakkauselokuvia, ja ne halutaan saada drive-in teatteriin. Ella on yrittänyt puhua siskolleen hankkeen älyttömyydestä Islannin luonnonolosuhteissa edes parhaimpina kesäkuukausina, mutta Vala on jo asian päättänyt. Niinpä Vala ja tämän pieni Melissa-vauva lentävät Reykjavikiin Ellan vieraiksi.

Eyvindurin jälkeen Ellan elämään oli tullut toinen islantilaismies, Kjartan, josta Ella on eronnut aivan hiljattain.

Kjartanin Birta-täti johtaa Reykjavikin elokuvaviikkoja ja hänen veljensä, Kjartanin isä Axel, on Islannin viihdeinstituutin päällikkö. Juuri sellaiset ihmiset, joiden kanssa Valan tulee tehdä yhteistyötä. 

Ella taas asuu vuokralla Birtan omistamassa talossa.

Sellaista vuokrasopimusta eivät kaikki olisi solmineet, luovutus kimpsuineen ja kampsuineen, mutta Ellalla ei ollut silloin ollut mitään sitä vastaan. Hänhän oli yksinkertaisesti kuin kivi, joka pysyi liikkeellä, kunnes kierähti sopivaan kohtaan. Kivet eivät ylitä esteitä. Niiden vauhti pysähtyy helpoimpaan mahdolliseen paikkaan. 

Eikä Ellalla ollut mitään syytä uskoa, etteikö hän viihtyisi talossa, jota oli katsellut jo edellisen vuokra-asuntonsa ikkunasta, talossa, joka oli piste mäen päällä. Ja yhä aamuisin, kun Ella avaa silmänsä puuleikkauksin koristellussa vankkarakenteisessa tammisängyssä ja näkee poppelin suojelevat käsivarret ikkunan takana, hänestä tuntuu siltä, kuin hän olisi oikealla paikallaan. Ihan vähän jumissa vain, vaatekomeron ja korkean yöpöydän välissä... 

Jäin pohtimaan näitä ikäasioita. Jos Ellan sisarella Marketalla on 25-vuotias tytär (Vala), hän ainakin lähestyy viittäkymmentä. Ella vaikuttaa kuitenkin huomattavasti nuoremmalta, ehkä kolmekymppiseltä? Voihan siskoksilla toki olla suuretkin ikäerot, jos Marketta on tehty nuorena ja Ella on iltatähti. Kaikkea sitä jää miettimään. Kirja kaikkineen oli otteessaan pitävä ja Islannista on aina kiinnostavaa lukea. Kansi on kovin pelkistetty minun makuuni, mutta sellaisenaan suomalaisen kirjan oloinen. 

Lyhykäiset arviot parista vanhemmasta kirjasta

Riitta Latvala: Tytöt

Saga Egmont, 2022

(Lukukirja Otava, 2001)

Lukija: Susa Saukko

Kesto: 9 h 35 min

Oli neljä lähiökasvattia, tytöt jotka perustivat sisiliskojen kasvatuslaitoksen ja etsivätoimiston ja seurasivat ihmisiä. Heistä kasvoi nuoria ja ystävyys kantoi. 

Aluksi minua hämäsi kirjan rakenne. Aloituksena oli pieni tuokiokuva, jossa aikuiset naiset ovat lähdössä sieniretkelle. Sen jälkeen toinen hetki kauempaa, kun tyttöporukka törmää metsässä pullomummona tunnetun puliakan ruumiiseen ja piilottaa sen viereiseen kivilouhokseen. Tästä pakitetaan aikaan, jolloin samat tytöt tutustuvat ensimmäistä luokkaa edeltävänä kesänä. Siihen jäätiin pidemmäksi aikaa, joten päättelin, että kirjassa olisi kolme aikatasoa, joissa vuorotellaan. Olin väärässä, sillä tuolta lapsuusvuosista edettiin ihan kronologisesti eteenpäin nuoruusvuosiin saakka. Lukija tietää, että jossain vaiheessa tullaan siihen kohtaan, jossa metsästä löytyy ruumis.

Kirja päättyi todella oudosti töksähtäen. 

Olen lukenut kirjailijalta aiemmin toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan sijoittuvan kirjan Sodan jälkeen sarastus ja se oli mieleisempi. Ehkä tässä kirjassa vähän näkyi se, että se on reilun 20 vuoden takaa.

Ina Westman: Henkien saari

Kosmos, 2018

Lukija: Meri Nenonen

Kesto: 5 h 5 min

Tässä saaressa kuolema on kaukana, ja hetken on helpompaa.

Kun viisivuotias Fanni kyselee äidiltä, miksi tämän päässä on vetoketju, on helppoa vastata ettei tiedä. Koska Emma ei muista tarkalleen, miten hän sai arven päähänsä, eikä aviomies Joel voi kertoa, koska hän ei ollut mukana siellä, missä se tapahtui.

He viettävät kesät Tammisaaren lähellä Joelin perheen saaressa, jonne Emma alkoi kotiutua vasta kolmantena kesänä. 

Silloin Joel olisi halunnut asua saaressa vuodet ympäri, tänä kesänä hän haluaisi sieltä vain pois. Fannin takia hän yrittää esittää, että kaikki on normaalia, mutta mikään ei ole kuten ennen, sillä Emma näkee aaveita merellä ja keskustelee oman päänsä sisällä menneisyytensä kanssa. Joelille hänellä ei tunnu olevan enää paljonkaan sanottavaa. 

Tämä on nyt tällainen saarikesä tällä kertaa. Parempiakin tulee. Niin on pakko uskoa.

Pidän esitystäni yllä Fannin takia tietenkin, mutta en tiedä, meneekö se hänelle läpi. Fanni on poikkeuksellisen herkkävaistoinen lapsi, joko taustansa takia tai luonnostaan. Hän ei tarvitsisi ylimääräistä draamaa elämäänsä.

Miksi en sitten lähde? 

Jos lähden ja otan Fannin mukaani, pelkään että Emma sekoaa kuvitelmiinsa lopullisesti ja tekee jotain peruuttamatonta. Emmä saattaa kävellä mereen harhojensa perässä kuvitellen olevansa Virginia Woolf. Jonkun on valvottava häntä. Se joku olen minä.

Emman päänsäryt ovat poikkeuksellisen pahoja, ja hän pitää jointia piilossa halkopinossa. Joel huolestuu hänen tilastaan enemmän ja enemmän 

Fanni-tytär käy keskusteluja isoisänsä kanssa, ja siksi laitan kirjasta merkinnän Helmet-haasteen kohtaan 2. Kirja kertoo lapsesta ja isovanhemmasta.

Minulla oli kirjasta hassu tunne, että olisin lukenut sen niihin aikoihin kun se ilmestyi, mutten ollut kuitenkaan täysin varma. En ole blogannut siitä, enkä löytänyt luonnostakaan, joten mitään todisteita ei ollut. Kirjan idea kuitenkin kiinnosti niin paljon, että päätin ladata sen luureihini oli miten oli, mutta jonkin aikaa kuunneltuani huomasin kyllä tietäväni jokusia tulevia tapahtumia. Silti viiden vuoden takainen kirja oli jo hyviltä osin pyyhkiytynyt mielestäkin, eikä kirjan kuuntelu missään nimessä tuntunut turhauttavalta kertaukselta, ja oli kaikkineen mieleistä kuunneltavaa.

Sofie Sarenbrant: Syntipukki

Sofie Sarenbrant: Syntipukki

#6 Emma Sköld

WSOY, 2020

Lukija: Satu Paavola

Kesto: 9 h 9 min

Rikostarkastaja Emma Sköld ja hänen työparinsa Nyllet ovat pitäneet yhtä kaksi vuotta, aina siitä saakka kun Emma oli palannut niin sanotusti elävien kirjoihin. Yhteiselämä on sujunut helposti ja mutkattomasti ja Emma myös toivoo sen jatkuvan niin, pieni Ines tulee hyvin juttuun Nylletin kanssa ja Nyllet on tytölle hyvä isän malli. 

Emma tajuaa kuulevansa vain pätkiä Nylletin huolella harkituista sanoista, joita tämä on varmasti hionut ne kaksi vuotta, jotka he ovat asuneet yhdessä Emman keskusta-asunnossa.

Se vain pahentaa asiaa.

Nyllet ojentaa pientä rasiaa, ja on tuskallista nähdä, kuinka hänen kätensä tärisee. Sormet ovat niin kömpelöt, että hän saa kannen auki vasta kolmannella yrityksellä.

»Haluatko tulla vaimokseni… kunnes kuolema meidät erottaa?»

Kuolema, aina kuolema.

Emmaa vapisuttaa, ja hän yrittää saada hermonsa rauhoittumaan.

Mitä hänen pitäisi vastata?

Sekunnit kuluvat. He kumpikin tietävät, että miettimisaikaa ei tarvita, jos kaikki on hyvin. Emman on vaikea katsoa Nylletiä epämukavassa asennossa lattialla, mutta hän ei saa kääntää katsettaan. Hänen on sanottava jotakin, sillä muuten hän on hirveä ihminen.

»Kuulinko sanan kyllä?» Nyllet kuiskaa toiveikkaasti, mutta ääni pettää. Hän hieroo lonkkaansa ja irvistää. »Tämä meni jumiin.»

»Nyllet…» Emma sanoo. »Minä…»

Tuskaista katsetta on mahdoton olla huomaamatta, kun Nyllet nousee pystyyn. Hän avaa samppanjapullon, kaataa lasiin ja juo ison kulauksen.

»Skool», hän mutisee.

He istuutuvat isolle sohvalle, joka ei ole koskaan ennen tuntunut yhtä kovalta ja epämukavalta, ja Emma yrittää löytää oikeat sanat.

»En tiedä, miten aloittaisin», hän sanoo lopulta.

»Haluanko minä kuulla sen?» Nyllet kysyy automaattisesti, ottaa konvehtirasian ja ahmii suklaata kuin viimeistä päivää. Sitten hän täyttää samppanjalasinsa.

Mies on kiltti ja huomaavainen, jokaisen anopin unelma, mutta kosinta vain oli Emmalle liikaa. Sen hän tajusi itsekin vasta silloin, kun ymmärsi mitä Nyllet oli juuri sanonut. Ilta päättyikin siihen, että Emma pyysi Nylletiä muuttamaan ainakin joksikin aikaa takaisin omaan asuntoonsa.

Vain pari viikkoa sitten he olivat muuttaneet yhdessä Emman siskon Josefinin hulppeaan taloon näiden muutettua puoleksi vuodeksi Palma de Mallorcaan. 

Josefin tarvitsi uuden alun. Hän oli käynyt kaksi vuotta terapiassa sen tähden, millaisiin äärimmäisyyksiin Emma ja heidän isänsä olivat menneet saadakseen kiinni tietyt rikolliset, eikä Josefin ole toipunut tapahtuneesta vieläkään. 

Samaan aikaan rauhallisessa Bromman lähiössä riehuu asuntomurtojen sarja. Kun viimeisimmästä murtopaikasta löytyy kahdeksantoistavuotiaan pojan ruumis, poliisi epäilee aluksi murtokeikan menneen pieleen ja perheen pojan yllättäneen murtovarkaan. Mutta perheen ei pitänyt olla edes Ruotsissa, miksi heidän poikansa oli ylipäätään ollut talossa? 

Ruumiin löysi puolalainen siivooja, ja tämän kansallisuudesta nousee kohu paikallisessa Facebook-ryhmässä, johon myös Josefin kuuluu. Siivoojan on pakko olla sekaantunut asiaan, vähintäänkin antaa tietoja mistä talosta mitäkin arvokasta voi löytää ja ryövätä. Ryhmä lietsoo muukalaisvihaa yhä suurempiin liekkeihin, eikä ole tyytyväinen poliisinkaan toimintaan.

Minä alan olla vähän pattitilanteessa tämän sarjan kanssa. Tätä edellinen osa, Kerjäläinen, oli mielestäni sarjan toistaiseksi huonoin osa, ja toivoin kovasti, että pitäisin tästä Syntipukista taas yhtä paljon kuin sarjan alkuosista. Mutta en voi sanoa niin käyneen. Näissä molemmissa on ollut vahvasti teemana Ruotsin muukalaisviha ja vaikka seuraan uutisia ja jonkin verran politiikkaakin, minun on myönnettävä, että tuollaiset yhteiskunnalliset teemat eivät ole dekkareissa niitä mieleisempiä aiheita. Jos taas unohdetaan aihe jonka ympärille nämä osat kiertyvät, juonenkulultaan pidän näistä edelleen. 

Eppu Nuotio: Hopeamedaljonki

 Eppu Nuotio: Hopeamedaljonki

#2 Raakel Oksa ratkaisee

Gummerus, 2023

Lukija: Hannamaija Nikander

Kesto: 5 h 7 min

Nykyhetki 

Harvoin saa aikuisena yllätyssisaruksen, mutta Raakelille kävi juuri niin. Sekä hän että Leo olivat kasvaneet kahdestaan oman äitinsä kanssa, mutta nyt heille oli selvinnyt, että edesmennyt isä olikin heidän yhteisensä.

Leo on asunut pitkään Berliinissä ja viime aikoina New Yorkissa. Leolla on puoliso Kristoffer sekä pojat Peter ja Wolf, jotka ovat vuotta Eeroa nuorempia. Siinä missä Eero on rauhallinen pohdiskelija, kaksoset ovat vilkkaita ja puheliaita. 

He olivat tulleet kesälomalle Suomeen, Leon äidin Ellenin luo. Ellen asuu Turussa, hänen sukunimensä on Lähde, ja kyllä, hän on juuri se sama Ellen Lähde josta Nuotio on kirjoittanut aiemmin!

"Olitsä järkyttynyt, kun mä soitin?" Raakel kysyy.

"Ehkä yllättynyt on parempi sana", Leo vastaa. "Kai kaikilla lapsilla on omista vanhemmista jokin kuva, ja se, että isällä olikin lapsi avioliiton ulkopuolella, muutti sitä kuvaa. 

Kun Leo nousee, Raakelista tuntuu kuin hän katsoisi peilikuvaansa. Kaikki on tuttua. Veljen tapa työntää tuoli suoraan taaksepäin, tapa napata vielä viimeinen suupala pöydästä, hörpätä iso hörppy viinilasista ja täyttää se sitten piripintaan ennen pullosta erkaantunista, tapa pyyhkiä suun seutu puhtaaksi.

Seitsemänkymppinen Ellen oli ollut uutisesta aluksi typertynyt, mutta todennut sitten, ettei mukavia sukulaisia voinut koskaan olla liikaa. Oli käynyt ilmi, että Raakelin äiti oli tavannut tulevan lapsensa isän seminaarissa ja tullut kerrasta raskaaksi. Ollin ja Ellenin liitto oli silloin rakoillut, mutta he olivat sittemmin päättäneet jatkaa vielä yhdessä. 

Ellen tarvitsi arvion Helsingissä olevan asunnon remontista, joten Raakel ja Ellen sopivat tapaamisen. Ellen, joka on tehnyt työuransa kartanpiirtäjänä, tuli asunnolle suoraan maanmittarikillan kunniajäsenen Kaarina Loukon hautajaisista. Hän oli ollut ainoana paikalla seurakunnan työntekijöiden lisäksi, ja asuntonsakin Kaarina oli testamentannut killalle. 

Kun he saivat avaimet asuntoon, näky oli järkyttävä. Kyse ei ollutkaan pienestä pintaremontin tarpeesta. Tavara- ja roskavuoret ylettyivät lattiasta kattoon saakka. Raakel lupautui hoitamaan myös asunnon tyhjennyksen, kun kilta maksaisi siitä saman tuntikorvauksenkin, ja onnekseen hän sai puhuttua Dannen avukseen, vaikka kesä oli parhaimmillaan ja Dannen purjevene houkutti miestä vesille. Danne oli hänen luottotyöparinsa, mutta oli heillä ollut säätöäkin vuosien varrella. 

Tavarapaljouden keskeltä löytyy myös Kaarinan valokuva-albumeja. Niitä selatessaan Raakelia alkaa yhä enemmän kiinnostaa yksinäisenä kuolleen naisen tarina: kuka Kaarina Louko oikein oli, ja miksi hänen kodistaan oli tullut kaatopaikka?

1975

Kohta kolmekymppiset Kaarina, Sinikka ja Mauno olivat tutustuneet lyseossa ja olleet siitä lähtien erottamaton kolmikko, joka tykkäsi lätkiä korttia yhdessä. Jatko-opintojen jälkeen työt veisivät heidät eri puolille Suomea, joten tämä kesä olisi viimeinen, joka vietettäisiin tiiviisti yhdessä. Sen jälkeen vain Sinikka ja Mauno jatkaisivat elämänpolkuaan yhdessä.

Kaarina oli heistä ainoa jolla oli jo vakityö ja omistusasunto, muttei puolisoa. Mauno oli kesätöissä pankissa, Sinikka Finlandia-talossa. Jälkimmäisessä painettiin pitkää päivää, kun Helsinki olisi ETYK-kokouksen takia viikon ajan koko maailman napa. Suomesta haluttiin antaa hyvä kuva, keskustasta siivottaisiin pois kaikki "pultsarit ja puistokemistit". 

Kaarina oli jo pitkään tiennyt, ettei Maunon ja Sinikan suhde ollut niin vakaalla pohjalla kuin ekonomiksi valmistunut Mauno olisi toivonut. Mauno olisi saanut vakituisen työnkin Turusta, mutta tullut kesäksi Helsinkiin vain koska Sinikkakin tuli. Mutta Sinikka halusi pitää hauskaa ennen vakiintumista, hän oli jo kertonut Kaarinalle tapailleensa erästä "kesäkissaa" ja haaveilevansa edelleen ulkomaille muutosta.

"Mä oon ihan eri ihminen kun saan puhua kieliä, kun mä saan pienenkin hipun Ranskan tai Italian tai Espanjan kulttuuria. Oikeeasti Kaarina, musta tulee kauhea ihminen, jos mä jään tänne. En mä voi jäädä, mä oon koko ikäni haaveillu ulkomailla asumisesta."

Kaarina ajattelee Sinikan sanoja ja sitä miltä Sinikka näyttää keltaisissa sortseissaan, pikkuruisessa paidassaan, suurissa korvakoruissaan ja punaisine huulineen. Sinikan voisi siirtää milloin tahansa suoraan Ranskan Rivieralle ja täydestä menisi.

Kaarina käski Sinikan puhua Maunon kanssa, mutta Sinikka sanoi, ettei jaksa käyttää kesäänsä vatvomiseen.

"Kerran täällä vaan eletään, nautitaan nyt kun vielä voidaan. Mä aion ottaa tästä kesästä kaiken ilon irti."

"Mutta entäs jos... Maunokin tekee samalla tavalla? Entäs jos se löytää jonkun muun?"

Kaarinakin oli viime vuosina seurustellut muutaman kerran pidempään, ja samalla Mauno ja Sinikka olivat eronneet lukuisia kertoja. Jokainen kerta oli ollut olevinaan se viimeinen niitti, kerran Sinikka oli tehnyt abortinkin. Ja taas he palasivat yhteen.

Vuotta myöhemmin Sinikka kutsui Kaarinan viettämään juhannusta Sinikan perheen mökille. Kaarinan yllätykseksi paikalla oli paljon muitakin, Maunon vanhemmatkin. Kun lippu oli nostettu salkoon, Sinikka ilmoitti hänen ja Maunon kihlautuneen. 

Tuona juhannuksena otetussa kuvassa he kaikki ovat yhdessä, Sinikka ja Mauno ja Kaarina. Kaarina seisoo keskellä, lähempänä Maunoa kuin Sinikkaa.

Äkkiä Kaarina muistaa, kuinka Sinikan isä, joka otti kuvan, käski heitä sanomaan muikku. Kaarina oli ainoa, joka totteli ja kuvaa katsoessaan hän tajuaa, että Mauno ja Sinikka nauroivat hänelle.

Hopeamedaljongissa oli kiehtova ja koukuttava jännite. Oliko se dekkari, no ei varsinaisesti, kuten ei edellinen osa, Leinikkimekkokaan. Murhattiinko ketään, eijei! Kyse on rikoksia enemmän elämän kohtaloista, hyväksikäytöstä / manipuloinnista ja lojaalisuudesta. Toisinsanoen ihmissuhteista ja niiden kiemuroista. Tarvitaanko tällaiseen kirjaan murhia, ei minun mielestäni. Mutta jos haluat lukiessasi miettiä whodunnit, tämä ei välttämättä ole sinulle. 

Yhden asian olisin muuttanut, ja se oli kovin hatarasti mukana ollut ETYK-kokous. Olisin mielelläni kuullut enemmän tästä merkittävästä tapahtumasta 1970-luvun Suomen kansainvälistymisessä, ja aistinut kylmän sodan aikaisten valtionpäämiesten poikkeuksellisen kohtaamisen ja Helsingin hengen tunnelmaa kirjan sivuilta. Ajatelkaa, että Suomi aloitti tunnustelut konferenssin järjestämiseksi jo vuonna 1969. Se jo kertoo osaltaan miten suuresta ja tärkeästä tapahtumasta oli kyse. 

Toivottavasti sarja saa jatkoa. Jos, niin voi kunpa Ellen Lähde olisi Raakelin apuna tutkimassa jotain seuraavan mysteerin osasta. 

 

Karoliina Niskanen: Muamo

 Karoliina Niskanen: Muamo

Bazar, 2023

Lukija: Karoliina Niskanen

Kesto: 7 h 13 min

Laatokan Karjalassa Miniä synnyttää lehmän läävässä tyttären, mielessä muamon opit synnytyksistä. Puoliso nukkuu humalaansa tuvan lattialla, anoppi komentaa lypsämään lehmiä, kuin Miniä laiskottelisi. Kun esikoistytär Ruužu syntyy, Miniästä tulee Äiti, kun anoppi kuolee, Emäntä. Myöhemmin hän saa vielä toisen tyttären, Varban. 

Täällä liävässä mie muistan lapsuuden ja kaiken sen, minkä jouduin jättämään taakseni, Miniä ajattelee. Muamon. Armahan kandajazeni, ihalan imettäjäni. Kitkerän ja suloisen hienhajun. Nyt mie tuoksun sille samalle hielle, nyt miula on multaa kynsieni alla ja Anopin lehmä lypsettävänäni.

Miniä tarttuu vetimeen ja alkaa laulaa.

Heru, heru, lehmäzeni.

Sanat solisevat hänen sisältään ja virtaavat kohti maailmaa kuin kaskimaalle eksynyt metsäpuro, satamaansa etsivä laiva. Maitopisara tipahtaa ämpärin pohjalle. Jossain pörrää kärpänen, kissa naukuu ja kiuru visertää.

Miniää alkaa itkettää.

Itke vain, Muamo aina sanoi, kyyneleistäsi kasvaa joki, joka johdattaa siun kotiin, sinne missä tarinat syntyvät ja missä sydän lyö. Ei pidä pidätellä, ei pieruja eikä murheitakaan.

Mutta nyt ei ole aikaa itkulle, Miniä ajattelee, on vain pärjättävä.

Kuuma aalto lyö voimalla rintaa vasten, maito suihkuaa ämpäriin.

Poltot alkavat.

Ensimmäinen. Toinen. Kolmas.

Miniä jatkaa lypsämistä, utare pitää saada tyhjäksi. Mie en työtäni kesken jätä, hän ajattelee, työ on paras lääke polttoihin, niin sanoi Anoppi, niin sanoi Muamo, niin hyö kaikki sanovat.

Mutta kipu iskee syvältä. Se on kipinä, joka sytyttää nuotion, puu, joka räsähtää toista vasten. Palava aurinko ja räjähtävä tähti, ihminen yksin maanreunalla.

Ruotsalaisesta Annasta piti tulla taiteilija, parempi ja kuuluisampi kuin mammasta, äidistä joka heitti hänet ulos kodistaan heti kun Anna oli täyttänyt kahdeksantoista, sillä Anna oli tehnyt häpeällisen teon. Sen jälkeen Anna oli tehnyt vain uusia virheitä, ja niiden seurauksena päätynyt laajoille Pohjanmaan lakeuksille, vihittynä suomalaismiehelle. Hän joka halusi olla tunnettu taiteilija eikä koskaan hankkia miestä eikä lapsia. Annan vanhempienkaan ei olisi pitänyt saada lapsia, ei Annasta kukaan välittänyt kun hän oli pieni. Kun Anna syntyi, mamma jätti hänet imettäjän hoiviin ja matkusti maailmalle. 1912, Pariisi, 1912 Sisilia, 1913 Barcelona, luki valokuvien takana. Mamma tuli takaisin mutta oli aina onneton, ja isä hylkäsi heidät ja palasi Suomeen josta oli kotoisin. Siksi Annakin suuntasi suomenjunaan. 

Anna kertoo kiskojen kolinasta, kipeästä leukaluusta ja arvista, jotka heijastuivat hänen kasvoiltaan junan ikkunaa vasten. Muistoista, joita olisi ollut parempi olla muistamatta. Mustasta silmästä, menolipusta. Mamman sanoista, kom inte tillbaka, skäms.

Päätepysäkki lähestyi uhkaavasti, Annalla oli nälkä ja häntä pelotti.

Isänmaa oli kylmä ja harmaa ja tuntematon.

Tiesin, etten löytäisi Pappaa, Anna sanoo. Juna pysähtyi, ja Erkki tuijotti minua yhä.

Silloin Anna teki päätöksensä, avasi suunsa ja kysyi: Kan jag stanna hos dig i natt?

Alkoi sataa.

Anna kertoo linja-autoista ja taajamista, Erkin kädestä hänen kädellään.

Ja sitten: Tässä minä asun, tervetuloa.

Talo oli ruma ja Annaa puistatti, mutta hän astui sisään ja katseli seinille kehystettyjä valokuvia. Makuukamareista kantautui kuorsausta. Erkki kolisteli keittonurkkauksessa ja teki heille leivät. He hiipivät vintille ja yhtyivät patjalla, jolla Anna viisi kuukautta myöhemmin synnytti lapsensa.

Anna kertoo siitä kammottavasta yöstä, lakanoiden kahinasta ja lattian narinasta, siitä kuinka hän sulki silmänsä, kun Erkki näykki hänen korvanlehteään ja kuiskaili Anna, Anna, ja kuinka hän ajatteli, että minun on pakko, en voi muutakaan, pakko.

Seuraavana aamuna Anna sanoi, että taidan olla rakastunut ja minusta tuntuu kuin odottaisin lasta. Meidän lastamme.

Erkki kosi.

He sanoivat tahdon, ja Erkin siskot itkivät, mutta Johanna ei itkenyt, vaikka äidit itkevät häissä.

Anoppi ei pitänyt Annasta. Niinpä raskaana oleva Anna aikoi synnyttää lapsen, jättää sen anopilleen Johannalle, ja karata itse jonnekin, sama se kunhan pois. Mutta aina tuli uusi aamu, eikä hän uskaltanut lähteä. Anoppi nimesi pojan Juhaksi ja hoiti tätä kuin omaansa, mutta Anna makasi vinttikamarin sängyssä.

Koko ajan sekä Pohjanmaalla että Laatokan Karjalassa aavistellaan Suomenkin joutuvan sotaan, vaikka kirjassa puhutaan siitä vain harvakseltaan. Kun Neuvostoliiton pommikoneet sitten alkavat lentää karjalaiskylän yli hekin juoksevat ojaan karkuun, mutta ei heitä pommiteta, uhka ei ole heidän yllään vielä. Se tulee sotilaiden ja tankkien lähestyessä maata pitkin, ja lähempänä rajaa olevista kylistä lähtee vyörymään evakoiden virta. Emäntä on pahoillaan kun nämä eivät ole jääneet puolustamaan maata viholliselta, kauhuissaan kun kuulee heidän lähtiessään polttaneen talot, polttaneen Muamon maat. Mutta itsekin on lähdettävä kun evakuointikäsky annetaan.

Emäntä seisoo tiellä ja katsoo, kuinka peltojen ja metsien takaa vyöryy kulkijoita. Naisia, lapsia, mummoja, lehmiä, lehmityttöjä. Vauvoja ja vasikoita. Huonekaluja. Kokonainen piano.

Lapset istuvat rekien kyydissä jauhopussien päällä, vauvat nukkuvat tai itkevät nälkäänsä, äidit vetävät kuormaa mukanaan. Mattoon kääriytynyt tyttö nakertaa jäätynyttä leipää, hiukset ovat muuttuneet jääpuikoiksi, posket punoittavat. Yksi lehmistä kaatuu hankeen, toinen käy ojanreunaan polvilleen, huivipäinen mummo yrittää repiä niitä ylös, kunnes lysähtää itsekin maahan ja kietoo kätensä lehmänsä ympärille, ja sitten he makaavat ja lämmittävät toisiaan ja katselevat kirkasta taivasta.

Ruužua vain muutamaa vuotta vanhemmat tytöt kulkevat lehmien keskellä lunta saappaissaan, johtavat laumaa piiskat käsissään, ohjaavat reiteiltään eksyneet takaisin polulle ja työntävät väsyneitä vasikoita eteenpäin, yrittävät auttaa hankeen uponneita, luovuttaneita. Rauhoittelevat niitä, jotka eivät enää jaksa. Silittävät kuolevia ja jatkavat taas matkaa, houkuttelevat karjaa heinillä eteenpäin.

Jotkut heistä laulavat, jotkut yhtyvät lauluun. Jotkut kulkevat käsikkäin ja rupattelevat toisilleen, jotkut katsovat maahan, jotkut nukahtavat kesken kävelyn.

”Mistä työ tulette”, Emäntä kysyy.

”Rajalta”, joku vastaa.

”Miksi?”

”Ei ole enää mitään.”

”Minne olette matkalla?”

”Kukaan ei tiedä.”

”Kotia pitää puolustaa.”

”Kaikki poltettiin. Koko kylä.”

”Koko kylä?”

”Sillat poikki ja talot tuleen.”

”Kotikyläni”, Emäntä kuiskaa.

”Kannattaa teijänki lähteä.”

”Kuka poltti? Vihollinenko?”

”Myö itse. Myö poltimme.”

Emäntä katsoo heitä, heidän ilmeettömiä kasvojaan, haparoivia askeleitaan ja eksyneitä katseitaan. ”Poltitte Muamoni maan, poltitte miulda lapsuuden. ”

Välillä on kirjoja, joista on vaikea valita mistä poimia lainaus, edes se yksi. Sitten on Muamon kaltaisia kirjoja, joista saisi lainauksen toisensa perään. Äänikirjaa kuunnellessa nurkan takaa tuli aina vielä herkullisempaa sanan käyttöä; tämä kohtahan on laitettava talteen, ei vaan tämä on vielä parempi! 

Odotukset nimenomaan äänikirjan suhteen nousevat aina, kun kirjailija itse on myös sen lukija. Niskanen on jo rutinoitunut äänikirjan lukija, mutta muutamassa kohdassa uskon että hän luki hieman eri tavalla kuin olisi lukenut joku muu, jonka omaa tekstiä Muamo ei ole, ja nimenomaan Niskasen eduksi. 

Kirjan toisessa osassa, kun Evakoksi muuttunut Emäntä päätyy Annan luokse Pohjanmaalle, kirjan tyyli - etenkin äänikirjana - muuttui yllättävän paljon. Olin hiljattain kuunnellut kuunnelmanomaisen äänikirjan Erokeskusteluja, jossa on pelkkää näyteltyä dialogia. Muamossa alettiin käydä samankaltaista kahden eri lukijan välillä toteutettua dialogia, mikä oli erikoinen ratkaisu ja vaati itseltäni totuttelua. 

Kun Muamoa alkoi alkuvuodesta näkyä muutamissa kirjablogeissa ja kirjan idea tuli selvemmäksi, olin varma että se päätyy minunkin luureihini jossain kohtaa. Onneksi kirja ei päässyt painumaan listalla niin kauas että olisi kokonaan unohtunut, sillä sillä oli kyllä ansionsa.