2 x taiteilijoita - Signe Brander & Juhani Aho

Tarja Lappalainen: Salonkielämää - Aatelisrouva Elisabet Järnefeltin ja Juhani Ahon rakkaustarina
Äänikirja: Saga, 2023
Ilmestynyt lukukirjana 2014 nimellä Salonkielämää – Rakkautta, riitoja ja kirjoittamisen paloa
Lukija: Carla Rindell
Kesto: 6 h 13 min

Baltiansaksalaiset sukujuuret omaava Elisabet Järnefelt, o.s. Clodt von Jürgensburg, syntyi Pietarissa vuonna 1839. Hän tapasi tulevan sulhasensa Aleksander Järnefeltin 15-vuotiaana, ja oli hiukan alle 19-vuotias, kun heidät vihittiin. Ennen pitkää he päätyivät asumaan Helsinkiin, jonne pääkaupunki oli Turusta siirretty, jotta se olisi lähempänä Venäjää - ja kauempana Ruotsista.

Kun Juhani Aho saapui Helsinkiin opiskelemaan, hänet valittiin toimittamaan yliopiston osakunnan lehteä, jonka toisena toimittajana oli Elisabet Järnefeltin poika Arvid. Heistä tuli pian mitä parhaat ystävät, joten Juhani luonnollisesti tutustui myös Arvidin äitiin. Elisabetin sivistyneisyys teki nuoreen maalaispoikaan suuren vaikutuksen, samoin Elisabet monien muiden naisten tavoin viehättyi nuoresta Ahosta.

Elisabetin salongissa puhuttiin paljon muustakin kuin kirjallisuudesta, päivänpolttavin aihe oli kielikysymys. Salonki oli monelle nuorelle opiskelijalle tapaamispaikka ja keskustelufoorumi. Elisabetin oma tavoite oli löytää salonkiinsa lupaavia nuoria, joille välittää Pietarista peräisin olevaa taidenäkemystään. 

Aviopari alkoi erkaantua toisistaan aatteiltaan; Elisabet kannusti nuoria aktivisteja, jotka edustivat kaikkea sitä, mitä Aleksander aateveljineen ei halunnut edistää. Jälkipolvet ovat jopa nähneet Elisabetin yllyttäjänä, jopa johtajana. Juhani Aho ja Arvid Järnefelt taas olivat oman osakuntansa huomattavimmat radikaalit, joiden ensimmäinen lukuvuosi menikin lähinnä ylioppilaspolitiikassa. 

.

Kun Aleksander Järnefeltistä tuli Kuopion kuvernööri, Elisabet seurasi miestään uudelle paikkakunnalle, vaikka pariskunta olikin niin viileissä väleissä, että he viettivät aikansa eri huoneissa. Elisabet jatkoi Kuopiossa oman salonkinsa pitämistä, mutta tutustui pian myös Minna Canthiin ja tämän salonkiin, Kanttilaan. Väki kävi osittain molemmissa, ja Elisabetkin vietti aikaa Kanttilassa, erityisesti silloin kun hänen miehensä oli kotona. Myös Juhani Aho oli tuolloin osa Minnan hovia, siinä toinen syy, miksi Elisabet siellä viihtyi.

Kuten tiedetään, Juhanin ja Elisabetin välillä roihusi myös rakkaussuhde. Elisabet pyysi kirjeissään Juhania ne polttamaan, mutta on niitä myös säilynyt. 

”Niistä minun kirjeistä, minä oikein pyydän sinua rakas Jussi polttamaan niitä. Tee sen myös minun tähden. Jos et sitä tee niin minä en voi kirjoittaa niin vapaasti. Ajattele jos ne jollain lailla joutuvat ihmisten käsiin. Ja on se todellakin hyvin varomatonta, että me näin kirjoitamme. Se myös herättää huomiota että kirjeitä vakuutetaan. Niin rakas, rakas Jussi pitäisi olla varovainen, minua hyvin tämä pelottaa. Niin lupaa että poltat kirjeet ja tämän myös.” 

Lopuksi toivotukset, jotka kielivät Elisabetin voimakkaasta läheisyyden kaipauksesta: ”Hyvästi siis rakas, rakas, pikku oma Jussi! Hyvää yötä! en tiedä ollenkaan missä olet, on hirveä ikävä! Voi hyvin! Kirjoita pian. Hyvästi monta kertaa, minä myös kuvailen niin kuin sinä, että minä monta kertaa tulen takaisin ja uudestaan painan sinua rintaani vastaan ja suutelen kauan…kauan…” (Elisabet Järnefeltin kirje Juhani Aholle 20.2.1886)

Kirjan alkuperäinen alaviite, Rakkautta, riitoja ja kirjoittamisen paloa, oli kuvaavampi, sillä kirjassa kerrottiin hyvin laveasti kaikista laajaan henkilökaartiin kuuluvista aikansa vaikuttajista, ei pelkästään rakkaustarinaa. Minna Canthin elämä, hänen mielipiteensä ja kirjoittamisensa (niin lehtikirjoitukset kuin näytelmät ja novellitkin) olivat isossa roolissa ja niiden syntyä avattiin. Puhuttiin myös Ahon ja Canthin ystävyydestä ja vaikutteista toisiinsa. Että Ahon Papin tytär oli saanut aineksia Canthin tyttäristä ja näiden kasvatuksesta, Canthan vaati tytöille samanlaisia oikeuksia koulunkäyntiin kuin pojille, ja oli ylipäätään vuosikymmenen verran edellä muita penätessään naisten oikeuksia. Canthin pienoisromaani Hanna on puolestaan ottanut vaikutteita Ahon Papin tyttärestä. 

Canthin pienoisromaani Hanna vastaa teemaltaan hänen ensimmäistä lehtiartikkeliaan. Se näyttää, miten nuoren tytön kehityksessä elämän rikkaat mahdollisuudet, orastavat vapauden ja itsensä toteuttamisen tunnot, tukahtuvat. Köyhää kansaa (1886) puolestaan syntyi rinnan Ahon sosiaalisesta heräämisestä todistavan sanomalehtityön kanssa – jonka taas arvellaan syntyneen Canthin antamien virikkeiden pohjalta.

Juhani Ahon ja Minna Canthin ystävyys oli mielenkiintoinen. He nauttivat toistensa seurasta. Heidän kanssakäymisensä ja vuorovaikutuksensa oli kahden kirjallisesti lahjakkaan ihmisen mielekästä ajatuksenvaihtoa jonka hyötyä ei voi mitata vertailemalla. Todennäköisesti vuorovaikutus oli myös eroottisesti inspiroitunut – molemmat tunsivat vetoa toisiinsa. Kuitenkaan se ei yltänyt rakkaussuhteeksi. Aho oli omalta puolellaan vielä kiinni Elisabet Järnefeltissä. Elisabet puolestaan piti kiinni mustasukkaisesti Ahosta.

Tarinahan sai vielä sellaisen käänteen, että Juhani rakastui palavasti Elisabetin tyttäreen Ainoon ja uskaltautui kosimaan tätä. Aino oli antanut välittömät rukkaset naurahtaen, että Juhanihan on hänelle setä! Aho vaihtoi maisemaa ja lähti Pariisiin, jossa kirjoitti yhden tunnetuimmista teoksistaan, Yksin, joka kertoo käytännössä hänen onnettomasta rakkaudestaan Ainoon. Kosinta oli kova isku Elisabetille. Aleksander ei olisi toivonut Ahoa tyttärelleen, ja piti huomattavasti enemmän vävystä jonka Aino sitten nai, eli nuoresta säveltäjästä Jean Sibeliuksesta. 

Kiinnostavinta tässä kirjassa ei ollut kenenkään rakkauselämä, vaan juurikin tuo kuka, kenen seurassa, inspiraationa mihin jne. Itselleni nämä aikansa " intelligenssien" piiri pieni pyörii ystävyys- ja vaikutussuhteet ovat olleet epäselviä. 

Pirkko Soininen: Signe
Bazar, 2024
Lukija: Karoliina Kudjoi
Kesto: 5 h 15 min

"Älkää vielä minua pois Helsingistä", oli Signe Brander huutanut sairaalavuoteellaan, kun Helsinkiä pommitettiin. Mutta heidät evakuoitiin Nikkilän mielisairaalaan, ja siellä olisi Signekin kohtaava loppunsa, hän tiesi sen kyllä. Kaihin turmelemissa silmissä erottui enää vähän liikettä hämärässä, paremmin hän tunnisti hoitajansa näiden tuoksusta, mutta hoitajat vaihtuivat usein.

Signe Brander oli luonut pitkän työuran ja ollut naisvalokuvaajana todellinen uranuurtaja. 

Häntä oli kosittukin kahdesti, mutta miehet olivat olleet vääriä, eikä hän ollut löytänyt sitä oikeaa rakkautta. Sen sijaan hän oli löytänyt elämänsä rakkauden valokuvaamisesta. 

Soininen kirjoittaa Signe Branderin elämästä kovin kauniisti, lähes lyyrisesti, mutta samalla koin jääväni kirjassa ulkopuoliseksi, ja minusta tuntuu, että se on ainakin osittain kielen aikaansaannosta. Tämä harmitti, erityisesti siksi, että kuunnellessani muistin kyllä, että fiktiivisestä romaanista huolimatta Signe on todellinen henkilö, ja olisin toivonut pääseväni syvemmälle hänen elämäänsä. 

Karoliina Kudjoi sopi kirjan lukijaksi erinomaisesti, mutta niinhän hän aina. 

2 x kotimainen dekkari - Kaarina Griffiths: Meren syliin

Kaarina Griffiths: Meren syliin

Cornwall-mysteeri #1
Otava, 2023
Lukija: Krista Putkonen-Örn
Kesto: 12 h 29 min

Naivistinen taidemaalari Kaisla Aalto tunsi tipahtaneensa taksista kuin toiseen maailmaan. Niin erilaisia olivat hänen kotinsa Helsingin Kalliossa ja tämä St. Serenen pikkukylä, jonka reunamilla meri velloi lyijynharmaana ja navakka tuuli heilutteli satamaan ankkuroituja kalastusveneitä. Paikka, jossa hän viettäisi apurahan turvin seuraavat kolme kuukautta, näytti kaikin puolin suloiselta, kuin suklaarasian kansikuva.

Samoihin aikoihin Kaislan kanssa kylään saapui Emma Patell, ei kovinkaan arvostetun iltapäivälehden toimittaja Lontoosta. Pubissa hänet tunnettiin ennestään, ja mietittiin minkä haaskan perään rikostoimittaja nyt oli St. Sereneen tullut. 

Emma päätyy Kaislan kämppikseksi ja yhdessä rannalla patikoidessaan, pubin koiran Buddyn mukaan lainattuaan, he löytävät vanhasta salakuljettajien luolasta kuolleen naisen. 

Lattialla makasi merenneito – nainen, jolla oli kalaverkosta ja simpukoista tehty pyrstö. Simpukoita ja näkinkenkiä oli satoja vieri vieressä. Valo leikitteli niiden hienoilla kuvioilla ja helmiäispinnoilla. Se leikitteli naisen pitkillä hiuksilla ja oranssilla meritähdellä, jota hän piteli käsissään. Näky oli samalla kertaa sekä maaginen että kauhistuttava.

– Merenneito, Kaisla kuiskasi.

Emma puhkesi hermostuneeseen nauruun, joka kimpoili kaikuna luolan seinistä.

– Ei se ole merenneito. Ihminen se on. Toivottavasti se ei ole…

Sitten hän tuntui tajuavan, mitä oli sanomaisillaan ja ryntäsi hahmon luo.

– Ei, helvetti. Se on Amanda! Emma ravisteli naista.

– Oletko sinä ihan varma? Täällä on niin pimeää, ehkä se on joku muu.

– Ei se voi olla kukaan muu. Tiedän kyllä miltä Amanda näyttää. Ei helvetti, sitä on lyöty päähän! Kaikki on, helvetti, ihan veressä!

– Onko se… Onko Amanda siis… Kaisla nieleskeli. Hän oli valahtanut täysin turraksi.

– On! Pulssia ei tunnu. Kaisla, tämä on Amanda! Amanda on kuollut! Emman kauhistunut huuto viipyili kaikuna luolassa: Kuollut, kuollut, kuollut!

Kaislaa kylmäsi. Näky hänen edessään oli makaaberi mutta samalla kiehtova. Se vetosi jollain oudolla tavalla hänen taiteilijan mieleensä­. Nainen lepäsi silmät ummessa kalliovuoteellaan. Hänen hiuksensa oli aseteltu kahden puolen kasvoja ja paljaiden rintojen peitoksi. Hänen päähänsä oli laitettu merilevästä tehty seppele. Sen alta valunut verinoro oli muodostanut luolan lattialle tumman läiskän. Naisen ihossa oli sininen vivahde. Hän oli selvästi kuollut. Kaisla värisi.

Kuka teki tällaista? Millainen ihminen? Ja oliko se ihminen vielä täällä?

Rickyn ja hänen vaimonsa Dollyn pitämässä pubissa olikin jo kaipailtu sen työntekijää, Amandaa.  

Rikostarkastaja Paul Diggins sai murhan tutkinnan johtaakseen. Epäiltyjä oli monia, sillä aluksi niin ihanaksi ja kaikkien rakastamaksi kuvatulla Amandalla tuntui olevankin lukuisia vihamiehiä. Kun tapaus ei ottanut edistyäkseen toivotulla tavalla, poliisijohtaja Bradford ilmoitti, että korkeammalta taholta oli tullut tieto uuden henkilön liittymisestä tutkintaan. Normaalisti Diggins otti mielellään apua vastaan, mutta tuo suomalainen profiloija Antti Honkanen olisi saanut pysyä poissa! Viimeistään nyt nekin uteliaat toimittajat jotka eivät olleet vielä tulleet sotkemaan murhatutkintaa, rientäisivät paikalle parin vuoden takaisen Trennan kartanon tapauksen takia. Muutenkin mies oli päässyt hänen ihonsa alle.

Antti Honkanen, joka oli tullut viettämään välivuotta psykologian opinnoistaan Suomessa, oli jäänyt muutaman mutkan kautta Cornwalliin pyörittämään Trennan kartanohotellia. Paul Digginsiin hän oli tutustunut Trennan kartanossa tapahtuneen rikoksen yhteydessä, ja Diggins tuntui inhoavan häntä syystä josta Antti ei ollut täysin varma. Nyt tämä saisi vain tulla toimeen hänen kanssaan, sillä heillä oli kohta enemmänkin murhia ratkottavana.

Minä todella pidän näistä Kaarina Griffithsin dekkareista, eikä tämäkään ole poikkeus. Oli myös kiva tutustua taas lisää Anttiin, joka on ennestään tuttu sekä Trennan sokkelosta, että Murha tunturissa -adventtikirjasarjasta. 

Yksi kritiikin kohdekin minulla on, nimittäin runsas darling, honey, handsome ymv sanojen käyttäminen repliikeissä niin runsaasti tuntui oudolta, vaikka britit niin tekisivätkin. Tämä johtunee siitä, ettei niitä ole käytetty kovinkaan paljon lukemissani suomennetuissa brittikirjoissa, ja silloinkin ne on käännetty suomeksi, jolloin se satunnainen "kultaseni" tai "komistus" ei ole pistänyt korvaan. Näiden määrää karsisin seuraavasta osasta. Jota muuten odotan mielenkiinnolla!

***

Elina Backman: Ennen kuin tulee pimeää

Otava, 2022

Lukija: Sanna Majuri

Kesto: 15 h

True crime -podcasteja tekevä toimittaja Saana Havas herää useimpina aamuina miesystävänsä, keskusrikospoliisin tutkijan Janin vierestä. He eivät olleet sopineet yhteenmuutosta, ainakaan vielä, mutta piipahdus omassa kodissa tuntui kuin eräänlaiselta varikkopysähdykseltä, vain uudet vaatteet laukkuun ja hetki omissa ajatuksissaan. Tähän tulee kuitenkin muutos, kun Saanalle tarjotaan uutta aihetta podcastiin. 

Poliisilla oli kädet täynnä töitä, eivätkä he ole enää vuosiin tehneet mitään vuonna 1998, toisin sanoen yli kaksikymmentä vuotta sitten tapahtuneen henkirikoksen selvittämiseksi. Tuolloin murhattu 17-vuotias tyttö oli Heta Weckmanin pikkusisko Inga, joka oli löydetty erämaasta, Angelista, kuristettuna ja silmät puhkottuina. 

Vuosia sitten Heta, joka on itse juristi, oli yrittänyt tutkia tapausta itse, eikä ollut saanut oikein mitään kasaan. Hän oli myös palkannut yksityisetsivän, jonka tulokset olivat jääneet yhtä laihoiksi. Nyt Heta lähestyi Saanaa kuin viimeisenä oljenkortena toivoen, että tämä ulkopuolisena näkisi jotain, mitä he eivät olleet huomanneet.

Saana ei haluaisi herättää naisessa turhaa toivoa, mutta samalla hänen oma uteliaisuutensa herää. 

Hän tietää jo nyt, että tarttuminen Angelin murhamysteeriin veisi häneltä kaiken: ajatukset, ajan ja levollisuuden. Tilalle tosin tulisivat innostus, kihisevä uteliaisuus ja energia. Tarttuminen uuteen juttuun on kuin huumetta. Ensin pientä flirttailua perustiedoilla, sen jälkeen penkomista ja syvempää tutustumista arkistoihin, lopulta tapaukseen liittyvien ihmisten kohtaaminen. Haastattelut ovat koko tarinan kannalta se oleellisin vaihe. Lempeät yritykset saada ihmiset jakamaan asioita, joista he eivät välttämättä ole puhuneet edes poliisille. Asioita, joiden avulla Saana saattaisi saada kiinni jostain mikä veisi eteenpäin. Asioita, jotka olisi mahdollista kuulla ainoastaan matkustamalla paikan päälle Inariin, Suomi-neidon kasvojen kohdalle. Napapiirin takana odottaa aivan omanlaisensa Suomi. 

Kun Saana matkustaa pohjoiseen ja alkaa jututtaa ihmisiä podcastiaan varten, käy kuitenkin ilmi erilaisia asioita, kuin mitä Saana oli osannut odottaa. Heta ei ole selvästikään puhunut hänelle aivan täyttä totta kaikista tärkeistä seikoista. Esimerkiksi se, että Inga tapaili jotakuta poikaa, on salattu häneltä täysin, eivätkä muutkaan hänen haastattelemansa ihmiset ole halukkaita puhumaan suutaan puhtaaksi. 

Vaikka Ingan murhasta on niin pitkä aika, ihmisten ajatuksiin palaa menneet tapahtumat, kun toinen nuori tyttö, niin ikään 17-vuotias Silja Kari, katoaa. 

Myskiksi kutsuttu poliisi Seppo Laitinen oli ollut nuori, juuri uraansa aloitteleva poliisikloppi Ingan kadotessa, nyt hän on jo rutinoituneempi. Uuden murhan myötä myös KRP:n katse kääntyy kohti pohjoista, ja Jan otti lennon Ivaloon heti kun mahdollista. Toki häntä huolestutti myös Saanan turvallisuus. 

Saana itse pohti paljon omaa historiaansa ja vanhempiensa suhdetta ennen hänen syntymäänsä. Hän näki, että ainoa keino voida antaa itsemurhaan päätyneelle äidille anteeksi oli tutustua äitiin sellaisena, kuin tämä oli ollut ennen kuin Saana syntyi. Auttaisi paljon, jos isä suostuisi puhumaan asioista, kertomaan mikä johti siihen, että äiti ja Saana jäivät Helsinkiin, kun isä karkasi synnyinseuduilleen pohjoiseen. Isän ratkaisu tuntui Saanasta raukkamaiselta, paeta sillä tavoin vastuuta ja jättää heidät. 

Harvasanaisella isällä oli taipumus sulkeutua lopullisesti, kun Saana yritti puhelimessa johdattaa keskustelua menneisiin, joten, kun Saana nyt muutenkin matkaisi pohjoiseen, hän päätti käyttää tilaisuuden hyväkseen ja kohdata isänsä kasvokkain. Jospa hän itse voisi sen jälkeen nähdä mustavalkoisen sijaan enemmän harmaan sävyjä.

Kirjassa oli jälleen hyvin rakennettu, kiinnostava juoni. Ehkä tapahtumien sijoittuminen pohjoiseen ja tietynlainen ilmapiiri vaikutti osittain siihen, että minulle tuli vahvasti mieleen Saija Kuuselan Nea Guttorm -sarja. Sanna Majuri myös lukee molemmat sarjat. 

Saanan tutkimusten tiivistäminen olisi tehnyt kirjalle hyvää, ja silti tuon kiehtovan tunnelman luomiseen olisi jäänyt riittävästi tilaa. Se, että pohjoisen elämäntyyli on verkkaisempaa kuin ruuhka-Suomessa, ei tarkoita sitä, että jännityskirjan tapahtumien tahtia pitää suhteessa hidastaa. Hyvä esimerkki tästä on tv-sarja Poromafia.

Äänikirjan lopusta puuttuivat kokonaan kirjailijan loppusanat, jotka näin sattumalta, kun varmistin yhtä asiaa aivan kirjan viime sivuilta. Loppusanoissa oli kiinnostava paljastus jatkosta, tässä niistä vain osa.

Jäin miettimään, että tapahtuuko useinkin niin, että kun äänikirja loppuu töksähtäen kuten nyt, todellisuudessa sieltä puuttuvat printtikirjan loppusanat... 

Kiitos myös lukijapalautteista, joita olen saanut pitkin matkaa. Ne merkitsevät paljon <3 Olen saanut sen verran paljon kyselyitä, että paljastettakoon jo nyt: Saana Havas -sarja jatkuu vielä tämänkin kirjan jälkeen. Ensi viikolla, kun tämä käsikirjoitus lähtee painoon, pakkaan laukkuuni villapaidan, kumisaappaat ja hellevaatteet, sillä koskaan ei tiedä millainen Suomen kesä on. Otan mukaan tyttäreni, hyppäämme bussiin ja sen jälkeen vielä lauttaan. Lähdemme yhdessä tutkimaan paikkaa, jonne seuraava tarina sijoittuu. Se on paikka, jossa olen viettänyt lapsuuteni kesiä. Paikka, joka on säilynyt lähes muuttumattomana kaikki nämä vuodet. Saari, jonne on helppo kuvitella paljon salaisuuksia.

Seuraavaa osaa ei tarvitse pitkään odotettaa. E- ja äänikirja ilmestyvät 19.6 ja ajankohtakin sijoittuu juhannukseen, ihanaa!

Täällä Tampereen kyljessäkin lunta sataa harva se yö, edelleen huhtikuun lopussa, mutta juhannuksena on toivottavasti lämmintä!

Ulla-Lena Lundberg: Mitä sydän halajaa

Ulla-Lena Lundberg: Mitä sydän halajaa 

#3 Merenkulkijat

Äänikirja: Gummerus, 2023, ensijulkaisu 1995

Alkuteos: Allt man kan önska sig

Suomennos: Leena Vallisaari

Lukija: Laura Malmivaara

Leonora oli saanut nimensä suvun vanhasta ylpeydestä, kuunari Leosta. 

Hän elää kahden maailman välissä. Ahvenanmaalla ovat isovanhemmat ja muut vanhat sukulaiset, jotka ovat eläneet kuunarien ajan, ja jotka jututettaessa kertovat mielellään menneistä ajoista. Toisaalta hän itse elää nykypäivässä, ja maailma on muuttunut paljon. Myös laivat ovat muuttuneet, ja lauttaliikenne Suomen ja Ruotsin välillä kukoistaa. 

Suomen ja Ruotsin välisessä lauttaliikenteessä keskeinen asema on kahdella varustamolla, joita kutsun esi-isieni lehmien mukaan Mansikiksi ja Lumikiksi.

Jos kapuaa kalliolle Föglössä tai Sottungassa ja huutaa: – Kantturat kotiin, kotiin kantturat! ne tulevat. Mansikki ensin, sen vanavedessä Lumikki. Käy suhina ja kahina kuin tiheässä lehtimetsässä kun ne tunkeutuvat ahtaan väylän salmien ja mutkien läpi. Pötsissä, verkkomahassa, satakerrassa ja juoksutusmahassa kurisee ja loiskii. Rehunotto lähtösatamassa panee liikkeelle valtavan prosessin. Rehua muhennetaan ja vaivataan, käytetään ja imelletään, se puserretaan takaisin märehdittäväksi ja niellään ja se kulkee eri asemien kautta kohti viemäriä ja lypsykonetta. Käytetyt ainekset poistuvat lopulta kaasuina ja jätteenä määräsatamassa, matkan pään lypsypaikalla.

Lautat ovat Ahvenanmaan lypsylehmiä ja moottoreita. Jatkaessaan matkaa Ruotsin puolelle ne saavat seurakseen vielä muutaman lehmän. Muurikin navetta on Eckerössä ja Lemmikin Maarianhaminassa. Hyvinä vuosina isännät saattavat ottaa lauman jatkoksi hiehon tai pari, risteilyaluksen tai ilmatyynyaluksen josta hankkiutuvat eroon kun rehu alkaa käydä vähiin. Yleisesti ottaen lauttaliikenne kuitenkin on mitoitettu neljälle miehitykselle, ja siksi huomioni kohteena oleva lauma koostuu Mansikista ja Lumikista, Muurikista ja Lemmikistä.

Kulttuuriantropologin ammatissaan Leonora on ottanut työn alle kunnianhimoisen Ahvenanmaa-projektin. Hänen aikomuksenaan on kuvata yhteiskunnan muutosta ja samalla yhteiskunnallista jatkuvuutta, mikä tarkoittaa pitkiä päiviä Maarianhaminan Maakunta-arkistossa. Siellä hän tapaa myös serkkunsa Rickuksen, joka on valinnut aivan toisenlaisen uran tekoälyn parissa. He kaksi ovat sukunsa ensimmäiset tohtoriksi väitelleet. 

Leonora pyrkii projektillaan todistamaan, miten vähäiset lopulta ovatkaan erot talonpoikaispurjehduksen loistokauden ja modernin lauttakauden välillä. 

Mutta eroja on, ja kyllä ne ovat merkittäviäkin, lähtien esimerkiksi laivojen henkilökunnasta. Ennen kaikki olivat miehiä, ja vaimot olivat kotona, jotkut harvat kapteenin vaimot saattoivat toisinaan kulkea laivalla mukana. Kun autolautat tulivat, henkilökunta alkoi naisvaltaistua palveluhenkilökunnan tarpeen myötä. Oli hyttiemäntiä ja tarjoilijoita, kylmäköitä ja myymäläkassoja. Varustamot joutuivat miettimään äitiyslomia ja oikeutta jäädä kotiin hoitamaan sairasta lasta. Huomioitavaksi tulivat kaikenlaiset trendit ja suhdanteet, maailmanlaajuinen öljykriisi ja ympäristönsuojelu. 

Mitä sydän halajaa osoittautui aika erilaiseksi kirjaksi kuin mitä olin takakansitekstin perusteella odottanut. Koin kirjan alussa haasteelliseksi päästä imuun, teksti oli niin pohdiskelevaa, eikä tarttumapintaa juonellisesti ollut liki ollenkaan tarjolla. Kun Leonora alkoi kertoa enemmän suvustaan ja tehdä työtä projektinsa parissa ja löysin taas ainakin hetkellisesti sen aiemmista osista tutun kerronnan, Leonorasta itsestäänkin alkoi saada jotakin selkoa. 

Mukana oli fiktiivisiä haastatteluja, joissa esimerkiksi hyttiemäntä ja toisaalta maanviljelijä kertoivat ajatuksiaan, ja kappaleita joissa jo otsikko kertoo sisällöstä, eli Pohdintaa sekä Osallistuvaa havainnointia. 

Kahdesta ensimmäisestä osasta poiketen Mitä sydän halajaa ei ollut lukuromaani, se oli lähempänä esseekokoelmaa. 

Koko trilogiaa ajatellen kirjat avasivat kyllä silmiäni monessa suhteessa. Ahvenanmaa on aina ollut minulle Suomen vierain maakunta, lähinnä pysähdyspaikka Maarianhaminan satamassa ruotsinlaivalla, ja olen käynyt siellä lomalla tasan kerran, senkin vasta nelikymppisenä. Sitä ennen oltiin nimittäin kerrankin kuljettu Ruotsiin päivälaivalla, ja kun katseltiin Maarianhaminaa laivan kannelta tuli päätettyä, että Ahvenanmaalle pitää joku kerta lähitulevaisuudessa mennä, ja se toteutettiin heti seuraavana keväänä. Ahvenanmaalla oli silloin valkovuokkojen aika, ja mieleeni jäi, että niitä oli aivan hurjat määrät, metsänpohja valkoisenaan, kun pitkin saarta ajelimme. Kaunista. 

Tämä viikonloppuloma on ainoa kosketukseni tuohon "likiruotsalaiseen" saareen, sellaisena tullen sitä aina pitämään. Olen kasvanut siinä käsityksessä, että ahvenmaalaiset haluaisivat itse kuulua Ruotsiin, pitääkö se paikkansa, en tiedä. 

Niinpä tämä trilogia antoi minulle rutkasti uutta näkökulmaa, vahvimpana toki sarjan perheistä johtuen sen, miten tärkeää purjehduskulttuuri on saariryppäälle aina ollut. Mitä Ahvenanmaa olisi nykypäivänä ilman suurten purjelaivojen rakentamista, ilman laivanomistajia ja näiden kautta kertynyttä varallisuutta, ja ilman vesille mieliviä merimiehiä, monet nuoria pojankloppeja joilla vaihtoehdot elannon tienaamiseen olivat maissa vähissä. Miten he kaikki olisivat eläneet ilman Ahvenanmaan vahvaa laivanrakennus- ja purjehduskulttuuria?

1960-luvulla oli myös ennustettu saariston tyhjenevän vuoteen 2000 mennessä, miksi niin ei kuitenkaan käynyt johtuu sekin osittain laivaliikenteestä. 

Omat suvut ovat maakrapuina eläneet niin erilaista, tiiviisti paikallaan pysynyttä elämää, jossa elämänpiiri on ulottunut korkeintaan naapurikylään, että on ollut mielenkiintoista oppia aivan erilaista sukuhistoriaa. 

P.s . Leonora pohdiskeli kirjassa laivojen nimeämistä osallistuttuaan itse nimikilpailuun suomenkielisellä ehdotuksella Hekuma. Ei tullut valituksi. Hän veikkasi tuolloin, että englanninkielessä naisten etunimiksi otetut hyveet, kuten Grace, Charity, Mercy, jopa Patience, voisivat löytyä jatkossa myös laivojen nimistä, kun taas Chastity eli siveys ei ikinä. Ja niin vaan vuonna 2013, vajaat 20 vuotta kirjan julkaisun jälkeen, neitsytmatkansa teki Viking Grace! 

2 x merellistä jännitystä - Rebecka Edgren-Ahlgén & Ann Rosman

Tutussa kahden kirjan paketissa tällä kertaa ruotsalaista jännitystä, joka tapahtuu merellisissä oloissa. Mustat purjeet -kirja aloittaa uuden sarjan, ja purjehtiminen on keskeisessä osassa. Siinä ei ole ollenkaan varsinaista poliisitutkintaa, joten se on tyypiltään psykologinen trilleri. 

Toisena kirjana on rikostutkintaa sisältävä sarja Karin Adlerista, ja Arvoitus pinnan alla on sen viides osa. Karin purjehtii vähemmän, mutta asuu veneessään mieluummin kuin maissa, mitä miesystävä ei aina ymmärrä. Sarjaa voisi periaatteessa lukea myös itsenäisinä kirjoina, ellei ole niin kiinnostunut pääparin rakkaussuhteen vaiheista. 

Rebecka Edgren-Ahlgén: Mustat purjeet
Minerva, 2023

Lukija: Ella Pyhältö
Kesto: 11 h 36 min

Tiivis ryhmä vapaaehtoisia meripelastajia tekee työtään idyllisessä Tukholman saaristossa. Eräänä helteisenä heinäkuun päivänä Annika ja Nadia huomaavat saaristomerellä ilman ohjausta ajelehtivan purjeveneen. Kun kukaan ei vastaa, he päättävät tutkia veneen, joka osoittautuu tyhjäksi, mutta siellä on verijälkiä.

Neljä päivää aiemmin Joanna on lähtenyt veneilemään yhdessä Zack-veljensä kanssa. Viime vuosina he olivat nähneet vain pari kertaa.

Liinaharja ja Nokitukka, niin äiti oli heitä lapsina kutsunut. Zack oli se vaalea ja sinisilmäinen, Joanna tummempi. Muutenkin häntä oli verrattu kaikessa veljeen; oletko sinä se Jackin sisko, häneltä aina kysyttiin. 

Mutta nyt he olivat kovaa vauhtia ajautumassa erilleen ja vähiä tapaamisia on leimannut vaivautuneisuus, sillä he eivät ole olleet vielä valmiita puhumaan asioita halki. Joannaa epäilyttääkin olisiko hänen ylipäätään pitänyt lähteä veljensä matkaan vai jäädä pois. 

Puen nopeasti pelastusliivit ylleni ja hilaan itseni veneeseen. Se keinahtaa, ja myötäilen sitä liikkeilläni. Miksi oikein suostuin tähän? Minullahan on viha-rakkaussuhde mereen. Rakastan saaristoa ja veneilyä, mutta minussa asuu kunnioitus vettä kohtaan. En ole koskaan halunnut painaa päätäni veden pinnan alle. Meri on liian iso, liian kesytön ja syvä, jotta tuntisin oloni siellä mukavaksi. Ja se on aika outoa, kun vietin sentään jokaisen lapsuudenkesäni veneessä tai meidän kesäpaikassamme saaristossa.

Veneilykesät olivat päättyneet kun Joanna oli viidentoista, sillä silloin isä oli sairastunut syöpään ja kuollut. 

Joannaa painaa uudempi murhe äitinsä ja tämän luona olleen lapsensa kuolemasta pari vuotta aiemmin. Surulla on monet kasvot, hänelle on sanottu, mutta silti jopa hänen terapeuttinsa mielestä hän suree väärin.  Että on väärin puhua vain nykyhetkestä eikä käsitellä mennyttä, että on väärin eristäytyä kotiinsa neljän seinän sisälle, mutta hänen rinnassaan raakkuu musta lintu.

Merellä Joanna toivoo saavuttavansa saman mielenrauhan ja vapauden tunteen, kuin perheen yhteisillä veneretkillä kaukana lapsuudessa, mutta hän miettii silti miksi suostui Jackin ehdotukseen, tai pikemminkin vaatimukseen lähteä veneelle muutamaksi päiväksi. Vain siksi aikaa, kun hyvältä tuntuu, oli veli sanonut, vaikka heidän suhteensa oli ohut kuin munankuori.

Tyhjänä ajelehtiva purjevene jonka meripelastajat löytävät, on tietenkin se, jolla Joanna ja Zack lähtivät merelle. Meripelastajat päätyvät keskelle synkkää perhedraamaa. 

Psykologiseksi trilleriksi kirjassa oli monin kohdin hyvin kaunista, jopa runollista kieltä, joten nautin tästä paitsi tiheän tunnelman, myös kaunokirjallisten ansioiden vuoksi, mikä on harvinaista minkään tyyppisessä jännityskirjassa. Juonellisesti kaipasin keskivaiheille joko tiivistystä tai vaihtoehtoisesti lisää tapahtumia, mutta kokonaisuutena pidin Mustista purjeista, ja uskon jatkavani sarjan parissa.

Ann Rosman: Arvoitus pinnan alla

Karin Adler #5 

Bazar, 2023

Alkuteos: Havskatten, 2014

Suomennos: Arto Ingervo & Mikko Meri 

Lukija: Sanna Majuri

Kesto: 17 h 36 min

Keväällä 2013 Marstrandin vapaapalokunta harjoittelee polttamalla kaupungin joskus niin loisteliaan, mutta sittemmin hylätyn kaupunginhotellin. Kymmenen huonetta, joihin oli aseteltu nukkeja pelastettaviksi, mutta oikeaa ruumista sieltä ei olisi pitänyt löytyä.... Uhri on vanhempi mieshenkilö, joka on ottanut aktiivisesti kantaa monen vanhan rakennuksen puolesta. Onko hän puuttunut asioihin liikaa?

Toukokuussa 1906 Marstrandin kylpyläkausi oli alkamassa. Tohtori Baumann oli käymässä vanhaksi, joten Tukholmasta oli palkattu uusi lääkäri. Heinäkuun puolivälissä sahaparoni Lundgren perheineen saapui Norjasta höyrylaivalla. Perheen Carolina-tytär on siinä iässä, että hänet olisi hyvä saada naitettua, mikä on erityisesti äitipuolen tavoitteena Marstrandin kylpyläviikkoina. Siellä on moni nuoripari kohdannut toisensa aiemminkin. Carolinakin saa kosijan, mutta onko tällä liikaa vaarallisia salaisuuksia? Entä miten käy, kun nuori lääkäri tuntee ihastumista potilaaseensa?

Viihdyn edelleen hyvin Rosmanin parissa, hänen sarjassaan saa aina kaksi kirjaa kerralla, dekkarin ja historiallisen romaanin. Laatua!

Suomentajista jäi erikoinen fiilis. Omituisuuksia riittäisi lueteltaviksi vaikka miten paljon. Esimerkiksi kaksi eri ihmistä sanoo helpottuneena "kiitos Jumalalle" kun suomalaiset sanoisivat "luojan kiitos". Kyseessä eivät olleet edes uskovaiset henkilöt, vaan Karin ja eräs hänen tuttavansa. Lienee ruotsiksi kyseessä ihan sama fraasi kuin thank God on englanniksi. Tilanne oli pikemminkin "huh huh, kylläpä säikähdin" kuin "ylistäkää Herraa"... Toinen vieras käännös oli turistihotelli ja googlailinkin sitä. Meillä näyttää tätä käytetyn vielä juurikin kirjan historiallisen osuuden aikoihin, jolloin se sopii suomennettuna kyllä niihin osuuksiin. Hakiessani ruotsiksi turisthotellet, sana on ilmeisesti Ruotsissa käytössä edelleen, koska sillä tuli osumia nykyaikaisista majoituspaikoista, mutta suomennokseen se ei istu yhtä hyvin, kun puhutaan hotellista vuonna 2013. Oli jotenkin hassusti ilmaistu, että "x oli silloin turistissa". 

Kylpylän yhteydessä oli myös "sosiaalitalo", ruotsin kielessä näyttää olevan socialhuset joka sopii asiayhteyteen, mutten oikein osaa kääntää sitä. Entä mikä on Lämävesikeskus? Google antaa tulokseksi vain tämän kirjan. 

Kun käännökseen alkaa kiinnittää huomiota, niin nehän tarttuvat korvaan pitkin kirjaa, esimerkiksi "hän osoittautui tekevänsä paljon muitakin asioita", yrityksellä oli "starttikokous" (käyttäisin sanaa perustamiskokous), "hän soitti hänelle" (ei toimi suomeksi) tai "voi, onneton x" kun paremmin olisi sopinut "...x-parka". Kovin tuli sellainen ikävä olo, kuin olisi käännöskonetta käytetty. 

Aura Koivisto: Mies ja merilehmä

Aura Koivisto: Mies ja merilehmä - luonnontutkija Stellerin kohtalokas tutkimusmatka

Into, 2020

Lukija: Johanna Kokko

Kesto: 12 h 33 min

Minä, joka hyvin harvakseltaan luen tietokirjoja, olin tiennyt haluavani lukea ensin taustan kehutulle kaunokirjalle, eli Iida Turpeisen Elollisille, koska sellainen oli saatavilla. Elollisten teema pyörii sukupuuttoon kuolleen stellerinmerilehmän ympärillä, ja Aura Koiviston Mies ja merilehmä kertoo sen löytäneen miehen tarinan.

Tutkimusmatkailijat ovat aina kiinnostaneet minua, sillä on kiehtovaa ajatella millaista on ollut kokea aivan uusia asioita ja paikkoja joista ei vielä ole tiedetty, nähdä eläimiä joita ei ollut yleisesti nähtävillä, ja ylipäätään kokea jotain niin uutta ja erikoista, ettei se ole nykypäivän ihmiselle edes mahdollista, koska meillä on internet. Nykynuori, joka on kasvanut internetin aikakautena, ei tiedä edes sitä, miltä tuntuu nähdä yksittäinen kuva lehdessä, haluta nähdä se ihan oikeasti ja sitten suunnitelmallisesti matkustaa paikan päälle. Näin olen itse kokenut esimerkiksi Pompeijin ja monia muita nähtävyyksiä 1980-luvulta lähtien, aikaan ennen nettiä. Minulla oli nuorena seinällä vanhanaikainen korkkimuistitaulu, johon kiinnitin pieniä kuvia haaveiden kohteista. Mutta palataanpa takaisin Stellerin haaveisiin. 

Saksalainen tiedemies Georg Steller liittyi geologina kuuluisan tutkimusmatkailijan Titus Beringin retkikuntaan. Bering oli vastuussa yhdestä historian tärkeimmästä tutkimusretkestä, ja oli ylennyt Venäjän laivastossa komentajakapteeniksi. Tämä Amerikan purjehdus oli hänelle toinen lajiaan, ensimmäinen oli toteutettu jo Pietari Suuren aikaan. 

Jos ajattelee 1700-luvulla tapahtuneen tutkimusmatkailun toteutuvan niin, että pakataan suuret määrät tarvikkeita ja palkataan apureita tekemään raskaat työt, on se melkoista vähättelyä. Pietarista oli ensin matkattava tuhansia kilometrejä halki Siperian, mikä tarkoitti pitkiä jokimatkoja ja tiettömiä taipaleita. Se tarkoitti vuoristoja, paukkupakkasia ja kevättulvia huomattavasti alkeellisimmissa olosuhteissa kuin nykypäivänä. Se tarkoitti etenemistä niin, että kartat piirrettiin sitä mukaa kun maastossa edettiin, ei niin, että olisi ollut valmiita, etenkään oikeita ja tarkkoja karttoja mitä seurata. Laivat piti rakentaa paikan päällä, joten Siperian halki rahdattiin niin ankkurit, tykit kuin tykinkuulatkin, sekä puusepät ym rakennustöissä tarvittavat henkilöt. Eikä paikanpäällä lopulta edes ollut tarpeeksi niin järeää puustoa kuin oli oletettu, joten olikin rakennettava ensin pienempiä laivoja joilla siirtää kaikki miehet ja materiaalit eteenpäin seuraavaan kohteeseen, jossa voitaisiin - toivottavasti - rakentaa ne varsinaiset tutkimuslaivat. 

Koko ajan piti ruokkia ja majoittaa paitsi retkikunta myös erilaiset työläiset, joita myös menehtyi runsaasti eri vaiheissa. Tilalle tarvitut paikalliset eivät halunneet lähteä kotoaan vapaaehtoisesti, mistä seurasi kapinointia, ja tuon ajan menettelyjen mukaan likipitäen kansanmurhaan verrattavaa verenvuodatusta. Olihan Siperian reunamien tutkimisen yhtenä tavoitteena saada sikäläiset alkuasukkaat hallitsijalle uskollisiksi alamaisiksi, ja miten se saavutetaan ei tokikaan ollut porkkana vaan keppi. 

Kun Bering vuonna 1733 lähti Pietarista toistamiseen matkaan halki Siperian, Anna-vaimo lähti lapsineen mukaan. Vasta vuonna 1740 heidän tiensä erosivat, kun retkikunta oli valmis lähtemään merille. Ajatelkaa, seitsemän pitkää vuotta pelkkään matkaan ja valmisteluihin Siperiassa! 

Beringin oma toive oli tuolloin, että tämän matkan jälkeen vanheneva mies pääsisi jo eläkkeelle, ja hänet palkittaisiin kartanolla jonne asettua, niin että ensimmäisen kerran elämässään hän saisi jäädä jonnekin paikoilleen. Niin ei valitettavasti koskaan käynyt. Anna Beringin paluumatka Siperiasta Pietariin kesti kaksi vuotta, ja päästyään perille hän sai tiedon puolisonsa kuolemasta. 

Beringin retkue oli ollut laivassa seitsemän viikkoa, kun Amerikan rannikolle vihdoin päästiin. Bering ei itse maissa edes käynyt, mutta Steller sai vääntämisen jälkeen viettää eräällä saarella huimat kuusi tuntia, minä aikana hän ehti luetteloida lähes kaksisataa kasvia ja eläintä, mitä voi pitää huimana suorituksena. Lisähuomiona se, ettei Linnén työ ollut tuolloin vielä valmis, joten sellaista selkeää latinankielistä luettelointia ei ollut vielä käytössä. 

Hän kävelee viitisen kilometriä pitkin rantaa ja kerää tarmokkaasti kasveja, kunnes eteen tulee jyrkästi mereen laskeva kallionseinämä. Rantaa pitkin ei pääse jatkamaan, joten Steller lähtee kipuamaan saaren sisäosaan nousevalle metsäiselle harjanteelle. Kierreltyään mäenrinteitä hän toteaa pääsyn saaren toiselle puolelle mahdottomaksi. Vastassa on jyrkkiä kallioita ja sankkoja metsiä; sitä paitsi matkat ovat liian pitkiä ja aikaa on liian vähän. On luovuttava ajatuksesta, että saaren ja rannikon välisestä lahdesta löytyisi suojainen ankkuripaikka – ja että tämän löydön myötä laiva voisi vielä viipyä Amerikan puolella…

Hän nousee vielä uudestaan harjanteelle näköaloja tähystelemään ja huomaa noin kilometrin päässä savuhattaran. Ihmisiä nuotion äärellä!

Steller innostuu ja rientää takaisin venepaikalle. Miehet ovat juuri saaneet taas yhdet vesitynnyrit täyteen ja ovat lähdössä viemään lastia laivalle. Steller kertoo heille näkemästään nuotiosta ja pyytää vielä kerran, että Bering lähettäisi toisen veneen ja miehiä hänen avukseen. Saarelaisia täytyy ehdottomasti mennä haastattelemaan!

Hän jää odottelemaan venettä, keittää ”suurenmoisesta” purovedestä itselleen teetä ja samalla kirjoittaa kuvauksia löytämistään kasveista. Hetkeäkään ei hukata turhaan istuskeluun!

Tunnin kuluttua vene tulee takaisin. Stellerille ilmoitetaan Beringin ilmeisesti varsin tylysti muotoiltu viesti. Ellei Steller tule viimeisen vesilastin mukana laivaan, hän saa jäädä saareen.

Jos Steller olisi saanut päättää, he olisivat viipyneet talven yli Amerikan puolella salmea, ja tässä näkyy luonnontutkijan ja kapteenin roolien eroavaisuus: kun kapteenia painaa vastuu koko retken onnistumisesta ja turvallisesta kotiinpääsystä, kokee luonnontutkija matkan itsessään pitkästyttävänä ja odottaa vain perille pääsyä ja kohteessa vietettävää aikaa. Beringillä oli kiire päästä 3000 kilometrin paluumatkalle, sillä odotettavissa olisi pian laivalle vaarallisia syysmyrskyjä. He tekivätkin kohtalokkaan virheen seuraamalla hyvän matkaa rantaviivaa ja "tuhlaamalla" siten aikaa. Myös keripukki vaivasi 80 hengen miehistöä, ja menetyksiä alkoi tulla. Kaiken lisäksi he haaksirikkoutuivat paikkaan, jota olettivat ensin Venäjän puoleiseksi mantereeksi, mutta jonka joutuivat toteamaan saareksi. Tällä saarella Steller vihdoin kohtaa nuo suuret, leppoisat merilehmät. 

”Joka päivä kymmenen kuukauden ajan tällä huono-onnisella seikkailullamme minulla oli tilaisuus majani ovelta tarkkailla näiden eläinten elintapoja”, Steller toteaa. Parhaiten merilehmät viihtyivät jokien suilla, missä kasvillisuus oli rehevintä. Ne laidunsivat rauhallisina, paljonkaan ympäristöään tarkkailematta, puoliksi uiden, puoliksi mönkien matalikolla, nostaen sieraimensa neljän viiden minuutin välein pintaan ja päästäen silloin hirnahtavan hengitysäänen. Muuten ne olivat melkein äänettömiä, paitsi vahingoittuessaan ja kuollessaan ne saattoivat hiljaa huokaista. Ne nukkuivat selällään kelluen, uituaan ensin kauemmas rantavedestä, jotta aallot eivät painaisi niitä maalle. Nousuveden aikaan ne saattoivat tulla niin lähelle rantaa, että niitä ei ainoastaan päässyt koskettamaan pitkällä kepillä vaan joskus pelkästään kädellä.

 

Elettiin 1700-lukua, jolloin yleisesti ajateltiin, että eläimet ovat luotuja ihmiselle ruuaksi tai muuksi hyödyksi, ja miehet olivat saarella tilanteessa jossa selviytymiskamppailu vaati lihansaantia, niinpä he metsästivät kaikkea pienistä hylkeistä merilehmiin. Steller oli jo tuolloin todennut, että merilehmät olivat puolisolleen uskollisia mikä näkyi myös niitä saalistaessa, ja se tuntui tehneen tiedemieheen jonkinlaisen vaikutuksen. Se ei silti muuttanut sitä, etteikö niitä olisi tapettu ruuaksi, ja kirjassa kerrotaan myös saalistuksen kulusta ja menetelmistä kuten Steller on niitä päiväkirjaansa taltioitunut. Se oli rajua kuunneltavaa ihmiselle , jonka ei ole koskaan tarvinnut ottaa hengiltä yhtään syömäänsä eläintä. (Ei, en valitse sitaatteihin näitä kohtia...)

On riipaisevaa lukea Stellerin kuvausta, kuinka eläimet yrittävät auttaa iskun kohteeksi joutunutta perheenjäsentään. Ne eivät suinkaan pakene kiireesti paikalta vaan uivat uhrin rinnalla, tönivät venettä ja yrittävät irrottaa kumppanistaan koukkua pyrstönsä iskuilla – siinä jonkin kerran myös onnistuen – ja ovat kamppailussa mukana niin kauan kuin sitä kestää. Jopa kauemmin. Stelleriin tekee vaikutuksen eräs uros, joka osoittaa ”mitä suurinta kiintymystä” puolisoonsa yrittäessään ensin irrottaa siitä koukkua – ja siitä huolimatta, että miehet pyrkivät hakkaamalla ajamaan uroksen pois, se seuraa vahingoittunutta puolisoaan vielä silloin kun tämä vedetään rantaan. On kuin uros ei tahtoisi uskoa menetystään. Sittenkin kun naaras on jo kuollut, uros syöksyy useita kertoja sen luokse, ja seuraavana päivänä miesten tullessa paikalle lihoja käsittelemään se on yhä naaraan rinnalla vartiossa – ja yhä kolmantena päivänä, kun Steller tulee rannalle yksin.

Täytyy sanoa, että olisi upeaa, jos nämä stellerinmerilehmät olisivat saaneet elää ja niitä olisi olemassa tänäkin päivänä, mutta niitä oli Stellerin aikaankin hyvin vähän, joten mistään verevästä lajista ei ollut kyse. Mieleen tulee manaatit, joita näimme suojelupuistossa Floridassa. Ne ovat sukua merilehmille, ja ne ovat Floridassa suojeltuja ja ihan aiheesta. Luonnollisia vihollisia niillä ei ole, mutta kantaa verottaa esimerkiksi meriliikenteestä johtuvat onnettomuudet, kun isot, hitaat eläimet saavat osumia potkureista. Näissä manaattien suojelupuistoissa vahingoittuneita eläimiä parannellaan ja vapautetaan takaisin mereen. 

Minusta on harmi, että tätä Koiviston kirjaa on blogeissa näkynyt niin vähän, sillä se on erinomaisen elävästi kirjoitettu teos, kaukana mistään kuivasta tietokirjasta. Yllytin miehenikin kuuntelemaan sen ja hänkin piti sitä kiinnostavana. Meillä on kotona parina viime viikkona puhuttu paljon tutkimusmatkoista, sillä olen tämän jälkeen kuunnellut jo kaksi naparetkikirjaa!

2 x feelgoodia Ruotsista

Tällä kertaa juttua kahdesta ruotsalaisesta feelgood-kirjasta. Olen viime aikoina huomannut kuunnelleeni enemmänkin sekä dekkareita että tällaista viihdekirjallisuutta nimenomaan ruotsalaiskirjailijoilta. Ehkä näitä suomennetaan nykyään runsain määrin?

Ensin esittelyssä on Lilly Emmen kylpylään sijoittuva Kolme sydäntä, ja toisena jatko-osa Johanna Schreiberin kustannusmaailmaan sijoittuvasta sarjasta. Molemmilta kirjailijoilta olen kuunnellut aiemmin yhden kirjan. 

Lilly Emme: Kolme sydäntä

Saga Egmont, 2024

Lukija: Meri Nenonen

Kesto: 6 h 27 min

23-vuotiaan Wilma Sjögrenin vanhemmat, jotka olivat jo vuosia hoitaneet kiinteistönvälitysyritystään etänä New Yorkista käsin, yrittivät houkutella tytärtäänkin jättämään Ruotsin ankeuden. 

He siirsivät tyttärensä tilille kuukausittain sievoisen summan rahaa, mutta Wilma lähetti sinnikkäästi uusia työhakemuksia, sillä hän halusi tienata itse palkkansa ja löytää samalla oman paikkansa maailmassa, ja nimenomaan kotona Halmstadissa, jossa ihmiset edelleen tervehtivät toisiaan kaupan ovella ja jossa pääsi meren rantaan viidessä minuutissa. Jonkun täytyi tarvita juuri häntä, ja se joku saattaisi nyt olla kylpylä Kolme sydäntä, josta hän sai pitkästä aikaa kutsun työhaastatteluun.

88-vuotias Junis ja koko hänen "naisliigansa" olivat aikoinaan käyneet samaa tyttölyseota, joka oli sittemmin remontoitu kylpyläksi. Samalla rakennus oli heidän mielestään pilattu täysin, niin päältä kuin sisältä. Junis ja hänen kolme läheisintä ystäväänsä, Edna, Tuija ja Gunilla olivat kymmenpäisen ryhmän ydin, ja heillä oli tehtävä. Heidän oli ennallistettava se, minkä kylpylän johtaja Feodora oli tuhonnut. He olivat vakaasti sitä mieltä, että kylpylän suunnitteluprojektissa oli tehty jonkinlaista vilunkipeliä. Kunhan todisteet vielä saataisiin, olisi Feodora mennyttä.

Kun Wilma aloittaa työt kylpylässä ja Juniksen "liiga" viettää siellä paljon aikaa ollakseen mahdollisimman työläitä asiakkaita, heidän tiensä kohtaavat.

Pidin Lilly Emmeltä aiemmin kuuntelemastani kirjasta Jouluisia ongelmia Snowdoniassa, joka julkaistiin hauskaisesti neljässä osassa joka adventtina vuonna 2020. Siihen verrattuna tästä kirjasta jäi vähän sellainen fiilis, että se oli osittain vähän tyhjästä nyhjäisty. 

Kirjassa on kyllä mukavia ihmisiä, ja vastaavasti ilkimyksiä kuten Feodora, joka ei pomonakaan ole miellyttävä ihminen. Juonellisesti vain olisin kaivannut enemmän jotain koukuttavaa ja ennen kaikkea jotain yllättävää. 

Ajatelkaas, tässä on yhtenä tarinalinjana miten Wilma oli epähuomiossa ottanut roskiksen kulmalta siinä nököttäneen lipaston. Kerrostalojen roskiksillehan monesti jätetään tavaraa vähän kuin kierrätyspisteeseen, ota ole hyvä, jos jollain on omalle roskalle vielä käyttöä. Lipaston omistaja oli nyt kuitenkin vain laskenut sen siihen hetkeksi, ja kyseli asukkailta sen perään. Wilma olisi voinut yksinkertaisesti sanoa, että hups, luulin että se oli siitä napattavissa, tule toki hakemaan lipastosi minulta. Ehei, tapahtuneesta saatiin aikaan hirvittäviin mittasuhteisiin paisuva draama, miten lipasto saadaan palautettua oikealle omistajalleen niin, ettei Wilma jää kiinni sen "varastamisesta". Tähän tapaan:

Muutaman sekunnin kuluttua Wilma oli tehnyt päätöksensä. Hän ryntäsi portaat ylös ja avasi oman ovensa. Lipasto ei ollut kovin painava, vaikka sen raahaaminen portaita alas olikin vähän hankalaa. Hetken kuluttua hän seisoi Filipin ovella ja epäröi hieman. Toistaiseksi hän ei ollut syyllistynyt mihinkään rikokseen, mutta heti kun hän työntäisi oven auki ja astuisi Filipin asuntoon, asia olisi kiistämättä niin.

Jos hänen onnistuisi tuupata lipasto sisään astumatta jalallaan kynnyksen yli, kenties sitä ei laskettaisi? Hän pisti kätensä ovenrakoon ja työnsi oven auki ennen kuin ehtisi muuttaa mieltään. Filipin eteinen oli pimeä. Wilma kurotti päänsä sisään, mutta piti jalkansa tarkasti puolueettomalla maaperällä asunnon ulkopuolella. Eteisessä tuntui vieno setrin tuoksu ja hän näki, kuinka kaikki Filipin kengät olivat kenkätelineessä säntillisissä riveissä. Takit riippuivat ripustimissa ja näyttivät värin mukaan järjestetyiltä. Täällä asui varmasti järjestystä rakastava ihminen. Taas hänen mielessään välähtivät ajatukset poliisin ammatista, mutta hän huitaisi ne pois. Sairaanhoitajatkin olivat erittäin tarkkoja ja pitivät tavaransa paikoillaan.

Hän piteli lipastoa sylissään ja epäröi hetken. Entä jos tavaroiden vieminen jonkun asuntoon olikin oikeasti laitonta?

Murtovarkaudesta syytteeseen joutuminen ei kuulostanut enää hilpeältä ajatukselta. Naiset olivat sanoneet, että kyseessä oli todennäköisesti kotirauhan rikkominen, mutta sekään ei kuulostanut kovin houkuttelevalta. Jos he olisivat eilen onnistuneet aikeissaan, hän olisi voinut piiloutua naisten taakse, mutta tänään hän oli aivan yksin ja kiinni jäädessään siis yksin rikollinen.

Hän perääntyi nopeasti oviaukosta ja sulki oven jalallaan. Kun hän kuuli lukon napsahtavan kiinni, hän laski lipaston oven eteen ja juoksi sitten nopeasti portaat alas ja portista ulos.

***

Johanna Schreiber: Sivu kääntyy

Kustantamo S & S, 2023
Lukija: Usva Kärnä
Kesto: 9 h 39 min

Sivu kääntyy on toinen osa Schreiberin sarjasta, jonka pääosassa on Schantzin kustantamo. Sen ensimmäisessä osassa taisteltiin kustantamon tulevaisuudesta, ja nyt toisessa osassa on eri päähenkilö ja sen myötä eri näkökulma. 

Clara on kustantaja, joka vannoo sinkkuelämän nimeen. Rakkautta on vain kirjoissa. 

Schantzin kustantamon jakautuessa hän menetti suurimman tähtensä, ja pomo hiillostaa, nyt pitäisi edetä, enää ei riitä käännöskirjat, miksei Clara löydä mitään omaa?

Niin, rakkautta on kirjoissa, kunpa sitä vain olisi niissä kirjoissa, joiden käsikirjoituksia Clara saa luettavakseen. Viimeiseen puoleen vuoteen Claran pöydälle ei ollut ilmestynyt yhtään sellaista käsikirjoitusta, joka olisi vienyt häneltä jalat alta, ja vähempää hän ei ollut huolinut. Mutta sitten kun Keskiyön auringon alla tulee vastaan, hänen on toimittava salamannopeasti, ennen kuin kukaan muu pääsee viemään miehen heidän nenänsä edestä. Kyllä, miehen! Suuren ruotsalaisen rakkausromaanin kirjoittaja on mies, ja wau millainen mies tämä onkaan.

Miten tämä on edes mahdollista? Clara on unelmoinut, että saisi työskennellä Nicholas Sparksin ja David Nichollsin kaltaisten kirjailijoiden kanssa aina siitä lähtien, kun alkoi opiskella kustannusalaa yliopistossa. Hän on imuroinut Wattpadia, agenttien mainoksia ja käsikirjoituskansiota löytääkseen miehen, joka kirjoittaa juuri sellaisia romaaneja, jonka Mika tai Micke, kuten hän ilmeisesti itseään kutsuu, on hänelle lähettänyt. Silti hänen on vaikea käsittää, että mies hänen edessään on kirjoittanut sen upean rakkaustarinan, jossa on niin paljon tuskaa ja niin paljon onnea ja iloa. Hän ei oikein tiedä, mitä oli odottanut. Mutta hän tietää, ettei ollut odottanut leveäharteista miestä, jolla on tumma, melkein musta tukka, kolmen päivän parransänki ja vaaleanvihreät silmät. Eikä hän ollut missään nimessä odottanut, että sähköiskut kipunoisivat hänen kehossaan, kun hän tarttui miehen ojennettuun käteen.

”Oli hauska katsella, kuinka kauan kesti ennen kuin tajusit, että minä olin… minä, niin sanotusti.”

”Anteeksi?” Clara ponnahtaa ylös niin rajusti, että nojatuolin käsinojalla roikkunut huopa liukuu kohti lattiaa, mutta tämä Micke saa siitä kiinni viime hetkellä. ”Olen lentänyt Kiirunaan asti sinua tapaamaan. Ymmärrätkö lainkaan, kuinka harvinaista se on?”

”Minä… minä en tajunnut, että se olit sinä. Ennen kuin aloimme jutella”, mies sanoo järkyttyneenä.

”Niin, onhan sekin yksi tapa. ’Hmm, miten tappaisin kymmenen minuuttia ennen kuin tapaan tulevan kustantajani? Pitäisikö minun valmistautua? Ehei, menenpä pokaamaan tuon naisen, joka istuu niin yksinäisen näköisenä.’”

”En minä yrittänyt pokata sinua.”

En tunne kustannusmaailmaa mitenkään erityisen hyvin, mutta ajattelisin kustantajaksi kutsutun Claran olevan toimenkuvaltaan lähinnä kustannustoimittaja. Onko tällä merkitystä, en tiedä?

Tässä sarjan toisessa osassa oli paljon enemmän romantiikkaa kuin ensimmäisessä osassa, joka keskittyi kirjapainon tulevaisuuteen. Joka tuntee minun makuani, arvaa kyllä jo tästä, että sarjan aloitus oli enemmän mieleeni. Silti kirja voi olla mielenkiintoinen esimerkiksi lukijalle, jota kustannustoimittaminen kiinnostaa, kunhan runsas romantiikka ei häiritse. Kirjan voi hyvin lukea vaikkei olisi lukenut ensimmäistä osaa. Lyhyt katsaus siitä, miten nykytilaan on päädytty, kerrataan kyllä alussa niiltä osin, mitkä on juonen kannalta hyvä tietää. Ensimmäisen osan päähenkilöt vain piipahtavat jatko-osassa. 

Jos näitä kahta kirjaa vertaa toisiinsa, niin Kolme sydäntä on hauska ja chicklitmäisempi, Sivu kääntyy - arvaatko jo - romanttisempi. Molemmat ovat puhdasta viihdekirjallisuutta.

2 x kirja joka oli tarkoitus lukea aiemmin: Kaikki on kemiaa & Seurustelusalaliitto

Kaksi kärpästä -teemalla niputan tällä kertaa kaksi kirjaa, jotka "kaikki muut" ovat lukeneet jo vuosi pari sitten, ja niin oli minunkin pitänyt. Moni tällainen kirja painautuu ikuisen ehkä -pinon pohjalle nousematta enää milloinkaan päivänvaloon, mutta näiden kahden aika tuli vielä.

Kirjat ovat tällä kertaa Bonnie Garmusin esikoinen jolla on ihanan pirtsakka kansi, sekä Ilona Tuomisen Seurustelusalaliitto.

Bonnie Garmus: Kaikki on kemiaa

Tammi, 2022

Lukija: Maija Lang

Kesto: 14 h 3 min

Elizabeth Zott, huijaripastorin tytär ja ammatiltaan kemisti, oli jotain erikoista 1960-luvun Yhdysvalloissa. Naisen rooliksi kemian laitoksella ei sopinut tutkija, vaan kahvinkeittäjä ja puhtaaksikirjoittaja, kunnes nainen menisi naimisiin, hoitaisi kotia ja alkaisi synnyttää lapsia puolisolleen, joka toki saattoi olla kemisti. Elizabeth ei mahtunut tähän muottiin. 

Hän kuitenkin rakastui ja alkoi seurustella, muuttipa radikaalisti yhteen miehen kanssa vaikkei naimisiin tahtonutkaan, eikä synnyttää lapsia. Miesystävänsä hengen vieneen onnettomuuden jälkeen Elizabeth huomasi kuitenkin olevansa raskaana.

Potkut saaneen Elizabethin oli pärjättävä, ja elätettävä myös tyttärensä Madeleine. Epätoivo saa hänet tarttumaan epätoivoisiin tarjouksiin, ja silloin Elizabeth päätyi televisioon.

"Rouva Zott" syrjäyttäisi "iltapäivän notkahduksen" ohjelmapaikalla laimeaa suosiota saavuttaneen pellen, ja alkaisi opettaa kotirouville, miten valmistetaan ravitsevia aterioita. 

Kanavajohtajan odotukset eivät olleet suuret. Naisten tehtävä televisiossa oli hymyillä ja esiintyä tiukoissa vaatteissa.

”Ei ainuttakaan käyttökelpoista vaatetta”, Elizabeth sanoi Walter Pinelle KCTV:n puvustamosta tultuaan. ”Kaikki leningit olivat ihonmyötäisiä. Kun minusta otettiin viime viikolla mitat, puvustaja näytti tekevän hyvää työtä, mutta taisin erehtyä. Miehellä on jo ikää. Hän taitaa tarvita lukulasit.”

”Itse asiassa”, Walter sanoi ja työnsi kädet taskuihinsa näyttääkseen rennolta, ”leninkien kuuluukin olla tiukkoja. Kamera lihottaa, ja sitä häivytetään tiukoilla vaatteilla. Vatsa sisään ja kumpu piiloon. Siihen tottuu hämmästyttävän nopeasti.”

”En pystynyt hengittämään.”

”Lähetys kestää vain puoli tuntia. Sen jälkeen voit hengitellä niin paljon kuin huvittaa.”

”Jokaisella sisäänhengityksellä verenkiertoon siirtyy happea; joka uloshengityksellä keuhkoista poistuu soluhengityksessä vapautunutta hiiltä ja vetyä. Jos keuhkot eivät pääse toimimaan normaalisti, koko prosessi vaarantuu. Syntyy tukoksia. Verenkierto heikkenee.”

Walter vaihtoi taktiikkaa. ”Tuskinpa sinä haluat näyttää lihavalta.”

”Että mitä?”

”Televisiokuvassa – älä nyt loukkaannu – näytät tankkerilta.”

Elizabethin leuka loksahti. ”Walter”, hän sanoi. ”Ymmärrä tämä. Minä en aio käyttää niitä vaatteita.”

Walterin leukaperät kiristyivät. Tulisiko koko jutusta mitään? Hän yritti keksiä, miten saisi Elizabethin pään kääntymään, kun kanavan oma orkesteri alkoi harjoitella uusinta kappalettaan. Se oli Kuudelta syömään -sarjan tunnussävelmä – pirteä pieni rallatus, joka oli tehty hänen tilauksestaan. Tanssijalkaa kutkuttava modernin cha-cha-chan ja palohälytyksen yhdistelmä kuulosti Walterin pomon sanojen mukaan siltä kuin Lawrence Welk olisi johtanut orkesteria amfetamiinipäissään.

”Mitä tuo kammottava mekkala on?” Elizabeth ärähti.

Kun Elizabeth vihdoin värvättiin televisioon juontamaan ohjelmaa Kuudelta syödään, kirja oli edennyt jo yli puolenvälin, joten se alkoi huomattavasti kauempaa kuin olin osannut takakansitekstistä odottaa. Kiinnostavan prologin jälkeen palattiin pitkäksi aikaa ajassa taaksepäin Elizabethin opiskeluaikoihin ja siihen miten hän tapasi miesystävänsä, ja kuten minusta tuntui, hirvittävän pitkästyttävään ja yksityiskohtaisesti kuvattuun soutuharrastukseen. Kun vihdoin päästiin televisioon, kirjasta tuli paljon hauskempi ja viihdyttävämpi. Taustalla oli kuitenkin vakavampia elämänkohtaloita ja odottamattoman koskettava loppu, joten mikään chick lit tyyppisesti hauska kirja ei ollut silloinkaan. Kaiken kaikkiaan aika erilainen kirja mitä osasin odottaa, mutta ihan ok kuitenkin. 

*****

Ilona Tuominen: Seurustelusalaliitto

Bazar, 2023

Lukija: Kati Tammensola

Kesto: 12 h 33 min

Muutaman hetken päästä turkulaisesta Sannista tulisi Rouva Max Sarén. Hän saattoi jo kuvitella miltä tuntuisi upottaa varpaansa Malediivien hiekkaan edessä olevalla häämatkalla. 

Kun Max sitten jättää hänet hetken mielijohteesta aivan kirjaimellisesti alttarille, ei Sanni alkuun tiennyt miten elämänsä järjestäisi. Ihan kuin kaikki ei olisi ollut riittävän kurjaa muutenkin, Max jätti hänet entisen tyttöystävänsä Erikan takia. Kävi ilmi, että niillä kahdella oli ollut eestaas seilaamista jo pidemmän aikaa. Viime hetkellä Erika oli taas halunnut Maxin omakseen, ja he olivat palanneet yhteen. Samalla Sanni menetti kotinsa, Maxin upean ja modernin älytalon.

Ratkaisuksi tuli leskeksi jääneen papan idea tyhjillään olevasta puutalokorttelin asunnosta, joka oli aikoinaan ollut Sannin mummola. Hän kotiutui naapurustoonsa nopeasti, niin ihania ihmisiä siellä oli yksi toisensa jälkeen, paitsi yksi Koistinen, Sannin papan ikäinen jöröttäjä, jolla oli jostain syystä papan kanssa sukset ristissä. 

Sanni sai kuitenkin huomata, että hän menetti erossa valtaosan ystävistään Maxin "kannattajiin" ja joutui ikävien juorujen kohteeksi; kuinka hän oli muuttanut maalle ja haalinut kissalauman (no okei, olihan hän ottanut eläinsuojeluyhdistyksestä kolme kissaa poistamaan yksinäisyydentunnetta).

Sannille ehdotettiin liittymistä eroryhmään, ja vertaistukea hän todellakin kaipasi. Hän pelkäsi kuitenkin törmäävänsä johonkin tuttuun Turussa, joten Sanni hyppäsi Helsingin junaan ja meni siellä kokoontuvan ryhmän tapaamiseen. Vaan miten sattuikaan, samassa ryhmässä oli Erikan jättämä miesystävä Jukka! Heidän tutustumisensa sai aikaan seurustelusalaliiton: he esittäisivät rakastuneensa ja olevansa onnellisia yhdessä. 

Seurustelusalaliitto oli oikein hauska ja viihdyttävä paketti! Siinä oli myös kivoja twistejä, eikä se pituudestaan huolimatta junnannut paikoillaan. Olen kuunnellut kirjailijalta aiemmin toisen hänen trillereistään, joka ei ollut erityisemmin mieleeni vaikka Lappiin sijoittuikin, eli kyseessä on Huutoon vastaa kaiku vain. 

Seurustelusalaliitto aloittaa samalla uuden sarjan, joten Sannista (ja oletettavasti Jukasta) kuullaan vielä. 

Nyt kun vilaisin äänikirjapalvelusta, niin seuraava osa ilmestyy jo toukokuun lopussa, mutta siinä onkin pääosassa ihan toinen, samassa puutalokorttelissa asuva vanhempi naishenkilö. Ehkä ihan hyvä näin!