Kate Elizabeth Russell: Vanessa
Wsoy, 2020
Suomennos: Sari Karhulahti
Lukija: Anniina Piiparinen
Kesto: 15 h 24 min
Kun Strane ja minä tapasimme, minä olin viidentoista ja hän oli neljänkymmenenkahden, eli lähes kolmekymmentä vuotta minua vanhempi mikä oli ihanteellista.
Niin kuvailin ikäeroamme silloin, se oli mielestäni ihanteellinen. Oli mukavaa ajatella, että hän oli elänyt melkein kolme kertaa kauemmin kuin minä, ja hyvin helppoa kuvitella että hänen sisäänsä mahtuisi kolme minua. Yksi ympäröisi hänen aivonsa ja toinen sydämensä ja kolmas muuttuisi hänen suonissaan virtaavaksi vereksi.
Vanessa oli halunnut lähteä opiskelemaan pois kotoa, Browickin sisäoppilaitokseen Mainessa, saanut sinne stipendin ja puhunut vanhempansa ympäri päästämään hänet käymään lukion siellä. Toisen vuosikurssin alkaessa, kun Jacob Stranesta tuli Vanessan englannin ja kirjallisuuden opettaja, oli vuosi 2000.
Vanessa ei ollut kiinnostunut ikäisistään näppylänaamaisista pojista jotka kyyläsivat heitä ja pisteyttivät heidän vartaloitaan. Strane antoi hänelle runokirjoja, vertasi Vanessan hiuksia syksyisiin lehtiin. Ja laittoi kätensä Vanessan polvelle opettajanpöydän suojissa.
Vanessa oli yksinäinen, erilainen, vähän ulkopuolinenkin. Kun Strane kiinnitti häneen huomiota ja kehui hänen runojaan, Vanessa lainasi toisen opettajan koiraa voidakseen lenkittää tätä Stranen talolle, odotti niin kauan että näki miehen. Vanessa oli se, jonka huulet ensimmäisenä koskettivat miehen ihoa ja kun he etenivät pidemmälle, tyttö oli aluksi imarreltu siitä, että hän oli ensimmäinen oppilas joka oli saanut Stranen ryhtymään suhteeseen, ensimmäinen niin kiehtova ja viehätysvoimainen tyttö, että riski kannatti ottaa.
"Sinusta ei saa ikinä tuntua siltä, että painostan sinua. Se on tärkeää, muuten en kestä itseäni."
"Ei minusta tunnu että sinä painostat minua."
Kun Vanessa lähti kolmeksi viikoksi kotiin joululomalle, aika tuntui ikuisuudelta ja hän yritti turhaan olla ajattelematta miestä. Etsin vanhoista Seventeenin numeroista artikkeleita neitsyyden menettämisestä, siltä varalta että minun pitäisi valmistautua jotenkin.
Nuoruudellani ei ollut merkitystä. Ei Strainille. Hän rakasti ajatusmaailmaani enemmän kuin mitään muuta minussa. Hän sanoi, että olin tunneälyltäni neron tasolla. Että kirjoitin kuin huippulahjakkuus ja että hän pystyi puhumaan ja uskoutumaan minulle. Hänen mukaansa syvällä sisimmässäni piili samanlaista synkkää romanttisuutta kuin hänessäkin. Kukaan ei ollut ymmärtänyt hänen pimeää puoltaan ennen minua. Kun sitten vihdoin löydän sielunkumppanin, minun tuurillani hän on viisitoistavuotias tyttö, hän sanoi.
Alussa Strane sanoi, että Vanessa on se joka päättää kaikesta, miten pitkälle mennään, mutta Vanessa ei tunne pystyvänsä kontrolloimaan miestä tai itseään. Kun tyttö menee ensimmäistä kertaa opettajan asunnolle, tapahtumat vyöryvät hetkessä sinne, jonka pitäisi olla vain kahden aikuisen välistä, eikä mies lopeta vaikka Vanessa itkee. Sen jälkeen mies vahtii Vanessan menemisiä, uhkailee. Jos Vanessa kertoisi heidän välillään tapahtuneista asioista edes ystävilleen ja mies sen takia pidätetään, Vanessakin kärsii.
"Viranomaiset eivät pidä vanhemmista, jotka sallivat lastensa juoksennella ympäriinsä poikkeavan henkilön kanssa. Sellaiseksi minut nimittäin leimattaisiin, niin kutsutuksi seksuaalirikolliseksi. Minun pidätykseni jälkeen sinulle määrättäisiin edunvalvoja, sinut vietäisiin johonkin rotankoloon, ryhmäkotiin jossa juuri nuorisovankilasta päässeet teinit tekisivät sinulle luoja ties mitä. Tulevaisuutesi ei olisi enää omissa käsissäsi. Et pääsisi collegeen, todennäköisesti et kävisi edes lukiota loppuun."
Syksyllä 2017 seksuaalisen häirinnän vastainen #metoo -kampanja levisi sosiaaliseen mediaan maailmanlaajuisesti. Kun Taylor Birch julkaisi Facebookissa postauksen, jossa kertoi Stranen käyttäneen häntä hyväkseen vuosia sen jälkeen kun Vanessa oli jo jättänyt lukion, Vanessa nimitti häntä pitkään valehtelijaksi. Vanessa on edelleen ollut yhteydessä Straneen, soittelee tälle, he tapailevatkin, vaikka seksiä ei olekaan ollut enää vuosiin. Vanessa uskoo vielä yli 30-vuotiaanakin, vaikka tietää Stranella olleen muitakin tyttöjä vuosien kuluessa, olleensa ainutlaatuinen.
Mielestäni kirja olisi toiminut parhaiten kronologisemmassa järjestyksessä. Sen jälkeen kun Strane oli tehnyt oman ratkaisunsa, en olisi enää välittänyt kuunnella tapahtumista Vanessan ollessa jo aikuinen. Olen nähnyt kirjaa kommentoitavan liian pitkäksi ja itseään toistavaksi, minua tällaiset eivät häirinneet. Näkökulmia käytiin läpi useasta suunnasta, eikä kirjasta jäänyt mitenkään mustavalkoinen fiilis.
