Romaaneja meiltä ja naapurista

Hei kanssabloggarit ja mahdolliset muut uteliaat! Tällä kertaa paketissa on neljä romaania, joista kolme on kotimaisia ja yksi ruotsalaiskirjailijan näppikseltä. Ajallisesti liikutaan 1920-luvulta nykypäivään, ja mikä ilahduttaa, tuo kauimmas historiaan sijoittuva Vedenmorsian pysyy siellä tiiviisti koko kirjan ajan, eikä nykytasoa ole. Nykyään tämä on harvinaista herkkua, mutta oikein nautinnollista että saa keskittyä vain yhteen aikakauteen. Sijaintien puolesta taas liikutaan aina Saksaan ja Ukrainaan saakka. 

***

Emmi Maaranen: Vedenmorsian 

Avain, 2025

Lukija: Katja Lukkarinen 

Kesto: 8 h 38 min

Helsinki, 1926

Elsa ja Aada olivat aloittaneet palvelijattarina hienossa huvilassa Helsingissä, jonne Elsa oli tullut paremman elämän toivossa. Huvilan emäntäpiika oli juuri sellainen joka halusi päteä kaikessa, ja määräsi tytöille tehtäviä aamusta iltaan. 

Talon isäntä, kolmissakymmenissä oleva maisteri Rosenberg, joka oli ammatiltaan lakimies, oli äärettömän kiinnostunut hyönteisistä. Huoneiden seinillä oli lasin alla olevissa kokoelmissa perhosia, sudenkorentoja ja kuoriaisia, joita maisteri itse oli kerännyt matkoiltaan. Oli lähes kunniaksi, kun Elsa sai tovin kuluttua luvan pyyhkiä pölyt vitriineistä. Lisäksi hän sai vastuulleen viherkasveista huolehtimisen. 

Elsa ja Aada ystävystyivät ja kävivät vähäisenä vapaa-aikanaan muun muassa elävissä kuvissa, joka oli Elsalle uutta. Aada alkoi kuitenkin pikkuhiljaa etääntyä Elsasta, ilman että Elsa ymmärsi syytä siihen. 

Elsassa alkoi itää haave uudesta, itsenäisemmästä työpaikasta, jossa työ tosiaan päättyisi tietyllä kellonlyömällä, ja samalla tarjoutui mahdollisuus omaan asuntoon. Siellä vieraili usein myös Elsan elämään astellut rakkaus, jonka myötä Elsa odotti saavansa ikioman perheen. Aada taas haaveili lähdöstä Amerikkaan, ja säästi rahaa laivalippuihin. 

Kirja oli ensinnäkin ihana ajankuvaus, ei liian kevyt eli ei viihdekirjallisuutta. Oli muuttuva maailma, kasvava Helsinki uusine kivitaloineen, toisaalta viinatrokarit ja isot luokkaerot. Henkilöt olivat kiinnostavia ja kuuntelin Vedenmorsianta erittäin koukuttuneena tarinaan. Toisekseen koko ajan mukana oli tuo mystinen veden pinnan alla oleva nainen, selvästi ruumis, mutta kenen, ja mitä hänelle on tapahtunut? Nainen puhuu omalla vuorollaan minämuodossa, koko ajan selvemmin, ja kun hänet löydetään merestä, aletaan myös rikosta tutkia, sillä on tapahtunut murha. Kirja ei ole dekkari, mutta siinä on oivallinen jännite.

***

Johanna Vuoksenmaa: Suurenmoinen matka 

Otava, 2025

Lukija: Krista Kosonen 

Kesto: 12 h 39 min

Suurenmoinen matka suuntautuu Saksaan, ja ajankohta on toinen maailmansota. Itse Hitler on kutsunut ryhmän suomalaisia rouvashenkilöitä tutustumaan uljaaseen Saksanmaahan, jonka eteen valitut naiset ovat antaneet joko poikansa tai puolisonsa. Useimmat matkaan lähteneistä, kuten päähenkilö Alma, ovat haltioissaan kaikesta kokemastaan kun heitä kuljetetaan eri puolilla Saksaa, mutta myös kriittisempi soraääni kuuluu. Samalla lukijalle paljastetaan toista todellisuutta, kun joidenkin tie viekin makoisan illallisen sijaan samaan aikaan kohti keskitysleiriä. Tämä luo onnistuneesti juuri sitä mitä näkökulmaeroilla haetaankin. 

Nykyhetkessä Ilona on toiminut lentoemäntänä jo parikymmentä vuotta, joten siinä missä saksanmatka oli isoäidille ainutlaatuinen elämys, on se Ilonalle työtä ja arkea. Välillä siihen kuuluvat kiire, koneen ahtaus ja yöpymishotellien tukkeutuneet viemärit, välillä kivojen mutta alati vaihtuvien työkavereiden seura. 

Yksityiselämässä riittää huolia, etenkin jo kotoa muuttaneen pojan tähden. Tämän venäläinen isä ei ole juuri koskaan ollut kuvioissa, mutta poikaa on silti ryssitelty eri tahoilta. Kun sen tekee jälleen tyttöystävän isä, kiehahtaa pojan sisimmässä niin, että hän karkaa Ukrainaan ja pyrkii rintamalle. 

Vuoksenmaa osaa kirjoittaa niin, että koukutun. Olen kuunnellut myös hänen esikoisensa Pimeät tunnit, joka sijoittui öljykriisin aikaan. Hyvin erilaisia aiheita siis, mutta näitä yhdistää se, että kirjat olisi helppo nähdä elokuvina, jotka menisin mielelläni katsomaan. 

***

Ella-Maria Nutti: Pohjoisessa kahvi on juotu mustana

Johnny Kniga, 2023

Lukija: Erja Manto 

Kesto: 4 h 1 min

Agnetan pitäisi kertoa tärkeä asia tyttärelleen Tildalle. Hänellä on ehkä enää muutama viikko elinaikaa, aikaa ei ole siis paljon. Mutta he ovat etäisiä, ja tyttärelle puhuminen on vaikeaa, jos asia on yhtään muuta kuin perus kuulumisten vaihtoa. 

Puhelimessa ei ainakaan voi sanoa, että kuolee pian. Niinpä Agneta kutsuu itsensä viikonlopuksi kylään tyttären luo Tukholmaan. Junamatka Jällivaarasta on pitkä, siinä ehtii miettiä kaikenlaista. Huomaako tytär heti, ettei kaikki ole kunnossa? Vai huomaako harventuneet hiukset ja harmaantuneen ihon vain, kun tietää olevansa kuolemansairas? Mitä jos tytär alkaa itkeä holtittomasti, mitä jos tämä ei itke ollenkaan?

Ruotsalaiskirjailijan esikoista on luettu blogeissa jo paljon. Minulle siihen tarttuminen on kestänyt koska samaan aikaan sekä halusin lukea vaikeasta äiti-tytär-suhteesta, että pelkäsin tarttua aiheeseen. Äitini kuoltua kevättalvella 2022 meillä oli etäiset välit ja, noh, eihän niitä enää millään korjata. Huono omatuntoko se on joka toi äidin uniini aivan jatkuvasti, edelleen näen hänestä usein unia. Ei niissä mitään ikävää tapahdu, emme riitele, emme joudu ikäviin tilanteisiin, mutta onhan se merkki jostain, että hän niissä on mukana ihan jatkuvasti. Äidin ollessa vielä elossa hän oli harvemmin mukana unissani. 

Kirja oli mieleinen, ja toinenkin suomennos on ehdottomasti kuuntelulistallani. Siinä on pääosissa myös saamelaisuus ja pohjoisen luonto, joten erittäin houkutteleva kirja. Kansi vain vaikuttaa siltä, että se tapahtuu lumiseen aikaan, joten odottanee minulla vielä pidemmälle syksyyn. 

***

Emmi Pesonen: Kuvittelin tuntevani

Gummerus, 2025

Lukija: Mirjami Heikkinen 

Kesto: 7 h 16 min

Lotta ja Leo olivat olleet naimisissa yli 20 vuotta, mutta he olivat edelleen toistensa parhaat ystävät. He jakoivat kaiken, niin onnellisimmat kuin kurjimmat asiat, ja siksi he jatkoivat yhdessä vaikka ystävät ympärillä erosivat.

Kesken keväisten juhlien Lotta kuulee vahingossa vessassa keskustelun, josta poimii miehensä nimen, sanoja kuten pettää, ja vihdoin pidemmän lausahduksen: voi Lotta-parkaa, en ole voinut kunnolla katsoa häntä koko iltana. 

Lotta uskoo viimeiseen asti tulkinneensa väärin, mutta kysyessään asiasta Leolta, mies myöntää pettämisen heti. Susanna. Kohta puolitoista vuotta. Lottaa oksetti. Miten sä voit tehdä mulle, lastesi äidille näin?

Lotta kaipasi tilaa, niin fyysisesti kuin henkisesti. Hän suuntasi perheen kesäpaikkaan saareen, mukanaan vain perheen iäkäs koira. Leo ikävöi häntä lukuisin viestein ja soitoin, joihin Lotta useimmiten ei vastaa. Leon valinta on selvä, hän tahtoo pitää perheen koossa, mutta Lotta ei voi niin vain antaa anteeksi. Sitten hän tapaa aivan sattumalta vanhan opiskelukaverin, jonka kanssa on myös seurustellut silloin nuorena, ja kutsuu tämän saareen.

Pesosen kirja oli mielestäni todella luontevaa tekstiä repliikkejä myöden, ja antoi tapahtumista sellaisen mielikuvan, että kaikki olisi voinut tapahtua ihan oikeasti. Olen lukenut viisi vuotta sitten häneltä kirjan Maailman kaunein sana, ja pitänyt siitäkin. 

istoriallisia romaaneja vol 6: Vahvoja naisia Naistenviikolla

Minulla on edelleen menossa vahva historiallisten romaanien romaanien putki, joten nyt on tarjolla neljä uutta tai melko uutta kirjaa, jotka sijoittuvat kolmelle eri vuosisadalle. Samalla nämä sopivat erinomaisesti meneillään olevalle naisten viikolle, sillä jokaisessa on päähenkilönä vahva, omillaan seisova nainen. 

***

Christina Erikson: Kaipauksen aika

Kartanon naiset #3

Docendo, 2025

Lukija: Krista Putkonen-Örn 

Kesto: 10 h 43 min

1792

Christina oli ollut PH von Amberin puoliso nyt puolentoista vuoden ajan, mutta avioliitossa ei ollut toivottua lämpöä. Mies oli ollut leski, kun he olivat päätyneet yhteen. Hääyön jälkeen heidän yhteiset yönsä olivat sormilla laskettavissa, ja Christina mietti, oliko hänen ensimmäinen liittonsa ollut onnellinen. Saattoiko mies torjua hänet peräti siksi, että rakasti edelleen niin kovin ensimmäistä vaimoaan? 

Hän oli luvannut isälleen ja itselleen, että Svartå pysyisi perheen hallussa, mutta hänen ponnistelunsa kartanon tulevaisuuden hyväksi vaikuttivat turhilta. Ilman perillistä tulevaisuus näytti yhtä synkältä kuin vuoden 1789 armottomana talvena, jolloin Marcus kuoli. Christina olisi halunnut pamauttaa kamarin oven kiinni niin, että seinät kaikuivat ja lasiruudut helisivät. Mutta siitä ei olisi mitään hyötyä. Hän joutuisi korkeintaan kohtaamaan äidin ja Beatan ivalliset katseet, joista hän sai muutenkin kyllikseen joka ikinen kuukausi. Naiset tuntuivat pitävän hänen kuukautisistaan kirjaa kuin kaksi vaanivaa korppia ja esittivät jokaisen vuodon ajankohtana merkitseviä kysymyksiä siitä, mahtoiko odotettu perillinen olla jo tulossa. Christina painoi kädet kasvoilleen ja toivoi, että Maja olisi hänen luonaan.

Maja ei kuitenkaan ole enää Christinan palveluksessa, vaan pitää huolta tämän suurimmasta salaisuudesta. 

Kirjassa on juonittelun lisäksi myös jännitystä, sillä Svartån naamiaistanssiaisissa tapahtuu yllättävä kuolemantapaus. Jännitystä luo myös asia, jonka Christina oppii aviomiehestään... 

Nautin edelleen kovasti tästä sarjasta, joka on vetävää tekstiä, sisältäen sopivasti kaikenlaisia elementtejä mitä koukuttavaan historialliseen viihdekirjallisuuteen kaipaan. 

***

Ingeborg Arvola: Jäämeren laulu

#1 Ruijan rannalla 

Gummerus, 2024

Lukija: Mirjami Heikkinen 

Kesto: 10 h 40 min

1859--->

– Minä en ole ainoa, joka on tehnyt väärin, mutta kun joutuu seisomaan neljä kertaa papin vieressä, niin siinä ihminen on todella yksin. Pilkattavana. Häväistävänä. ”Priita-Kaisa Seipäjärvi on harjoittanut haureutta”, pappi sanoi. ”Hän on syntinen nainen. Hänen täytyy rukoilla Jumalalta anteeksiantoa. Meidän kaikkien täytyy rukoilla hänen puolestaan.”

Priita-Kaisa oli suuttunut pappiin, ja suuttunut niihin miehiin, jotka kirkon penkeillä olivat rukoilleet hänen syntiensä puolesta. Hän pakkasi ahkioon tavaransa ja kolmevuotiaan Heikki-poikansa, vanhempi Aleksi hiihti jo hyvin siinä missä Priitakin. Nuo hänen komeat poikansa olivat syy siihen, miksi Priitaa piti rankaista: kaksi aviotonta lasta eri miehille. Tosin Priita arveli, että isän kotipolttoisen myynnilläkin oli osuutensa asiaan. 

Samaa matkaa lähtijöitä oli useampia, Suomen puolelta oli aina lähtijöitä pohjoisemmaksi, Norjaan, sinne missä oli työtä ja ruokaa, niin paljon kalaa kuin merestä jaksoi nostaa. Priita suuntaisi Pykeijaan, jonne hän veljensä oli jo muuttanut, ja etsisi puolisokseen kovan työmiehen joka ei joisi itseään jatkuvasti humalaan ja olisi parempi miehen malli pojille kuin hänen oma isänsä. Kohtalo oli kuitenkin varannut hänen kohdalleen muuta, eli rakkauden joka ei taaskaan sopinut muiden pirtaan. 

Siinä missä Kartanon naiset voi reteästi luokitella viihdekirjallisuudeksi, tarjoaa Jäämeren laulu syvällisemmän otteen ja näkökulmia pohjoisen alueen historiaan. Sarjan toinen osa, Villien tuulten ranta, ilmestyy syyskuussa, ja sen huomattuani tulikin kiirus kuunnella vihdoin tämä ensimmäinen kirja. Näistä todella pohjoiseen sijoittuvista kirjoista minulle on tullut viime vuosina halu päästä matkustamaan sinne, mm Pykeijaan. Toivottavasti tämä lähivuosina toteutuu! 

***

Lea Kampe: Kenian naarasleijona

Bazar, 2025

Lukija: Maija Lang 

Kesto: 11 h 25 min

Minulla oli Afrikassa maatila Ngong-vuoren juurella. Niin alkaa Karen Blixenin tunnetuin romaani, Minun Afrikkani, ja se on myös toinen lause Kampen Karen Blixenistä kertovassa romaanissa. Kuinka moni meistä vanhemmista lukijoista kuuleekaan mielessään Meryl Streepin äänen, joka lausuu nuo samat sanat vähintään yhtä tunnetun samannimisen elokuvan aluksi: I had a farm in Africa, at the foot of Ngong Hills. 

Heille, joille Karen Blixen ei kolahda takaraivossa, kyse on siis tositapahtumista. Tuore tanskalainen aviopari Karen ja Bror von Blixen-Finecke perustivat kahviplantaasin Keniaan suurin odotuksin. Kuka sen heille alunperin hankkikin, ei huomioinut sen sijainnin ja käyttötarkoituksen yhteensopimattomuutta: alue on liian kuivaa kahvipensaille. Kun Bror oli potkittu ulos farmilta ja avioero selvä, plantaasi oli Karenille koko elämä ja samalla suurin haaste. Mitä muuta hän osaisi - tai edes haluaisi tehdä?

Mikään ei ole yhtä kamalaa kuin pelokas odottaminen. Tarvitsemme kipeästi hyvän sadon – ja siihen tarvitsemme sadetta. Kun herään aamuisin, haistan pelkän palaneen maan. Maasait ovat kulottaneet ruohotasangon jo monta viikkoa sitten, jotta se pääsisi uuteen tuoreenvihreään kasvuun heti sadekuurojen jälkeen. Muistatko pitkät, vierivät savumatot ja leimuavat liekit? Kun sateet sitten jossain vaiheessa tulevat – sillä täytyyhän niiden tulla! – neitseellisen ruohon voi melkein nähdä kasvavan. Koit sen itsekin. Se on kuin syvä huokaus – kuin saisi lunastaa ikivanhan lupauksen. Onko tosiaan niin, että tällä kerralla tuo lupaus rikkoutuu? Toisinaan luulen melkein kuulevani sisälläni ruohonsiementen pidätellyn hiljaisuuden, kuiskatun sateenkaipuun. Enkä ole kuulosteluni kanssa yksin. Kikujut kuuntelevat kanssani.

Vuodesta toiseen sateet antoivat odottaa itseään ja sadot jäivät pienemmiksi kuin hän osasi odottaa. Viimeinen pisara olivat valtaisat heinäsirkkalaumat, jotka söivät kaiken maan tasalle saakka. 

Toinen haaste oli rakkauselämä. Eronsa jälkeen hän alkoi tapailla brittiläistä aristokraattia, Denys Finch-Huttonia.  Mies kulki jatkuvasti Kenian ja Englannin väliä, eikä tavallinen elämä, johon kuului avioliitto ja lapsia, tuntunut olevan häntä varten.

”Juuri siksi en sanoisikaan meidän olevan yhdessä. Rehellisesti sanottuna en tiedä ollenkaan, miten kuvailla suhdettamme. Mutta kuka tietää, ehkä sitten kun Denys palaa muutaman kuukauden kuluttua Englannista, tilanne selkiytyy edes hieman – vaikka rohkenenkin epäillä. Asia on juuri niin kuin sanoit: eivät Denysiä kiinnosta selkeästi määritellyt parisuhteet. Ja vaikka se kuulostaakin kummalliselta, juuri se minua hänessä viehättää. Häntä ei yksinkertaisesti voi karsinoida.”

Ingrid katseli häntä tarkkaan. ”Ja sekö sopii sinulle?”

Halusiko hän Denysin muuttuvan, kyllä ja ei. Olisiko miehessä hänelle enää mitään erityistä, jos tämä olisi kuin kaikki muutkin miehet? Blixeninsä tuntevat tietävät miten rakkaustarina päättyy, lentoturmaan, mutta toisaalta kun oman muistini virkistykseksi luin tähän liittyvistä ihmisistä netistä, oli Karenin ja Denysin suhde mitä ilmeisimmin päättynyt, ja Denys tapaili yhtä epäsäännöllisen epäselvästi toista naista. 

Kirja käy läpi Blixenin elämää Afrikassa, ennen ja jälkeen Finch-Huttonin. Vaikka tavallaan tietää "perus juonen" eli Blixenin elämän kulun, aina tulee uutta vastaan, joko tietoa tai näkökulmaa tapahtumiin. 

***

Trude Teige: Isoäiti tanssi sateessa
WSOY, 2025
Alkuteos: Mormor danset i regnet, 2015
Lukija: Krista Putkonen-Örn
Kesto: 9 h 20 min

Kun Juni palaa sukutaloon norjalaiselle saarelle, hän löytää valokuvan isoäidistään Trudesta rinnallaan saksalaissotilas. Juni ei tiedä mitä ajatella, joten hän alkaa selvittää sodanaikaisia tapahtumia kotiseudullaan, mutta isoäidin tarina vie pidemmälle.

Välittömästi sodan päätyttyä Truden tie vie kohti Saksan itäisiä kolkkia, jonne nuori tyttö kulkee luottavaisin mielin saksalaisen rakkaansa kanssa. Mutta mitä syvemmälle Saksaan he pääsivät, sitä harvemmassa näkyi ehjiä taloja, vain valtavia kasoja tiiliskiviä ja palamisen jäänteitä. Kadunkulmat olivat täyttyneet mustan pörssin kauppiaista, jotka kuljettivat pikku kärryillään juureksia, joita ahneesti vaihtoivat arvoesineisiin. 

Tekla huomasi kuuden-seitsemäntoista ikäisen tytön, joka hiipi hitaasti lähemmäs yhtä mustan pörssin kauppiaista. Äkkiä tyttö ryntäsi nappaamaan porkkanan ja juoksi tiehensä. Mutta ei riittävän nopeasti. Mies sai yhdellä loikalla tytön kiinni, kaatoi hänet maahan, kiskaisi porkkanan hänen kädestään ja sätti häntä. Tyttö jäi hetkeksi makaamaan ja nousi sitten. Hänen vaatteensa olivat liasta jäykät, kasvot olivat kalpeat ja hiukset rasvaiset ja takussa.
Aivan heidän vieressään seinässä olevasta aukosta kömpi ulos vanha nainen. Hän horjahti ja yritti pysyä pystyssä mutta istahti pian kivelle nojaamaan päätä käsiinsä. Ei voi pitää paikkaansa, että idässä olisi huonommat olot kuin täällä, Tekla ajatteli. Se on mahdotonta. Demminissä ei ole tällaista. Ei varmasti ole.

Isoäiti tanssi sateessa tarjosi uuden, karun näkökulman siviilien elämästä toisen maailmansodan päättyessä. Osittain kirjassa oli tuttuakin, luettuani aikoinaan (2014 suomeksi ilmestyneen) Rhidian Brookin romaanin Talo Elben rannalla. Se sijoittuu samoihin vuosiin ja Hampuriin, jossa myös Tekla asuu hetken ystäviensä luona. Kansien välissä on paljon muutakin kuin elämää sotavuosina, on esimerkiksi sukupolvien välisiä traumoja ja naisen asema. Soisin tätä kirjaa luettavan enemmän!

Virginie Grimaldi: Kirkkaimmat tähdet

Virginie Grimaldi: Kirkkaimmat tähdet

Otava, 2022

Lukija: Satu Paavola

Kesto: 7 h 7 min

Sinä päivänä, kun Anna otti lainan jonka korot olivat suuremmat kuin lainasumma itse, hän tiesi ettei tämä päättyisi hyvin. Hän oli siinä oikeassa ja oppi samalla, etteivät velkojat tyydy koputtelemaan ovelle, ne tunkevat suoraan sisälle. Sitten lähti työpaikkakin alta, eikä se edes ollut kaksinen, surkea palkka kuppilassa, toki parempi kuin ei sitäkään.

Annalla on kaksi tytärtä, 17-vuotias Chloe ja 12-vuotias Lily. Lasten isä asuu Marseillessa, ja tähän on mutkikas suhde, joka avautuu lisää kirjan mittaan.

Chloen mielialat vaihtelevat äidin mielestä tuikkivasta kyynelehtivään riippuen siitä, millaisen viestin tyttö saa puhelimeensa. Heidän suhteensa ei ole helppo, mutta voiko se ollakaan teini-ikäisen tyttäreen?

Chloe itse haaveilee löytävänsä poikaystävän ja kokevansa romanttisen rakkauden joka saa hänet tuntemaan olevansa vain puolikas joka hetki kun he ovat erossa, mutta hän törmää aina samaan ongelmaan. Jos ei anna, pojat eivät tahdo enää nähdä. Jos antaa, sama lopputulos. Mitä oikein pitäisi tehdä?

Tämä on ensimmäinen kerta elämässäni, kun olen kotiarestissa. Se on inhottavaa, mutta pahinta on, ettei äiti enää luota minuun. Olen tuottanut hänelle pettymyksen.

Hän kysyi miljoonaa asiaa ja halusi tietää kaiken. En vastannut, joten hän penkoi kamani. Ja etsivä löytää.

Kun hän äkkäsi kortsupaketin, hän valahti valkoiseksi.

Kun hän näki e-pillerit, hän muuttui tulipunaiseksi.

Kun hän löysi ruohon, hän käveli ulos huoneesta.

Lilyllä on välillä hankalaa koulussa. On hänellä ystäviäkin, mutta jos edes työpariksi tehtävään osoitetaan väärä poika, on sen tyttöystävä heti kurkussa kiinni. Kaksitoistavuotislahjakseen Lily saa uuden ystävän, jolle antaa nimeksi Marcel.

3. maaliskuuta

Rakas Marcel,

lauantaina minä täytin kaksitoista ja sain kummitädiltäni synttärilahjaksi päiväkirjan: sinut. Kummitäti on oikein kiltti - varmaan hän yrittää paikata sitä, että hänellä on hampaat kuin majavalla-, mutta tässä hän meni pahasti metsään. Ensinnäkään minä olen en ole koskaan tajunnut, mihin päiväkirjaa tarvitaan, ja - minulla on sitä paitsi ihan tarpeeksi tekemistä läksyissäkin. Kaiken lisäksi hän valkkasi sellaisen jossa on pinkit kannet ja sydämiä. Hyvä kun ei paljetteja.

Koska en ollut aikonut koskea sinuun sormellanikaan, olin jättänyt sinut keittiöön siinä toivossa, että äiti tai Chloe heittäisivät sinut roskiin mainoslehtisten seassa. Tänään kuitenkin sattui yksi juttu joka minun täytyy aivan ehdottomasti saada kertoa jollekin, ja jota en voi kertoa kenellekään muulle. Minä siis väritin sinun kantesi paksulla punaisella tussilla, laitoin sinuun toisen munalukon (ei haukkuva koira venettä kaada) ja löysin sinulle täydellisen piilopaikan mutta en sano mistä. (Chloe, jos luet tätä niin lopeta heti paikalla tai kerron äidille että käytät sen rintsikoita.)

Sinun nimesi on muuten Marcel, toivottavasti tykkäät siitä. Se johtuu siitä, että olet punainen niin kuin toisessa kerroksessa asuvan Marcel Mussonin naama (ja kalju).

En tiedä kirjoitanko sinuun usein. Jos käy niin kuin finnivoiteen kanssa, unohdan sinut useimpina iltoina. Mutta yritetään nyt kuitenkin.

Kun Anna sitten ykskaks ilmoittaa, että pakatkaa lämpimiä vaatteita laukkuun, nyt lähdetään isoisän pakettiautolla Skandinaviaan katsomaan revontulia, Lucy pitää äitiä lopullisesti seonneena ja Chloe on saada slaagin kun tajuaa Saksan rajanylityksen jälkeen ettei hänen puhelimensa netti enää toimi. Marcelin sivut täyttyvät kovaa vauhtia.

Leirintäalueella Hampurissa he törmäsivät ensimmäiseen isompaan ongelmaan, kun Anna ei osannut tyhjentää kemiallista vessaa. Auttamaan tullut Julien esitteli heidät matkailuautoporukalle joka reissasi yhdessä. Julien matkasi Lucyn ikäisen nepsypojan, Noén kanssa. Toisen kerran he turvautuvat Julienin apuun menoveden loppuessa, mutta Anna ei vieläkään halunnut liittyä matkalaisten ryhmään. Hetken päästä matkaa taitetaan kuitenkin yhdessä. Tulevien tuhansien kilometrien aikana nähdään revontulet, vesiputoukset ja paljon muuta. Vaelletaan luonnossa, valvotaan öitä, vaihdetaan salaisuuksia, saadaan salaperäisiä runoja, suunnitellaan elämää eteenpäin. Nuo kaksi kuukautta muuttavat paljon, toisaalta eivät mitään, kotona odottavat tietyt asiat. Mutta jos jotain, niin kasvetaan ja itsenäistytään iästä riippumatta, lähennytään perheenä ja saadaan uusia ystäviä, jopa perheenjäseniä.

Olipa kiva osua kerrankin kuuntelemaan kirja, jonka jokainen päähenkilö oli vastustamattoman ihana! Tällaista olen todella kaivannut. 

En löytänyt kirjasta ainuttakaan blogijuttua. Harmi. Tässä oli sisältöä, hauskuutta ja oivalluksia. Lopussa oli twisti, lyhyt hyppäys ajassa taaksepäin, jossa paljastettiin jotain sellaista, jota en olisi ominpäin hoksannut. 

Miksei kukaan lue tätä? 

Lotta-Sofia Saahko: Koti kulttuurien välissä

 

Lotta-Sofia Saahko: Koti kulttuurien välissä

Tammi, 2021

Lukija: Lotta-Sofia Saahko 

Kesto: 11h 23min

Kirjan prologissa Lotta-Sofia sanoo, ettei oikeastaan toivoisi perheensä tai kenenkään hänet tuntevan lukevan hänen tarinaansa. Että hän kertoo nyt asioita, joita ei ole koskaan aiemmin puhunut ääneen. Siitä tuli tunne, että hän on kirjoittanut sydämensä näille sivuille ja miten hienoa onkaan, että hän tarjoaa kaiken tämän kuunneltavaksi juuri minulle. 

Minulla oli tietty syy, miksi Saahkon kirja kiinnosti minua, sen lisäksi että halusin kuulla millaista oli suomalaisperheen elämä Kiinassa ja miksei Saksassakin. 

Ikävuosinani 11-19 yksinhuoltajaäitini muutti meidän kotimme paikkakunnalta toiselle, eri puolilla Suomea 1-2 vuoden välein. Kun toiset samanikäiset loivat elämänikäisiä ystävyyssuhteita, minut revittiin jatkuvasti irti siitä, minne olin juuri varovasti alkanut juurtua. En koskaan kysynyt äidiltä miksi hän sen teki, ja nyt on myöhäistä, sillä äitini kuoli kevättalvella. Toki tiedän miksi äiti aina muutti; hän oli ammatiltaan myymälänhoitaja, joka etsi aina uuden työpaikan jostain osuuskaupan myymälästä, jolla meni huonosti. Hän nosti sen liikevaihdon kuin henkilökohtaisena haasteenaan ja kun haaste oli voitettu, hän tarvitsi taas uuden. Hän oli tietenkin taitava työssään, mutta toisaalta, oliko hänellä sen tähden oikeus muovata tyttärensä nuoruusvuodet niin repaleisiksi? Tuo lapsuuden ja nuoruuden yhdistävä vuosikymmen elämässäni vaikuttaa vieläkin, yli kolmekymmentä vuotta myöhemmin, todella paljon siihen millainen aikuinen minusta kasvoi.  

Lotta-Sofia oli kaksivuotias ja hänen veljensä Santtu puolivuotias, kun heidän perheensä muutti Saksaan. He olivat siellä identiteetiltään suomalainen, Saksassa asuva perhe. Lotta tunsi Suomea vain mummon ja papan luona vietettyjen lomien verran, mutta Suomi oli hänelle kotimaa, jotain oikeaa ja ihanaa mikä saksalaisilta puuttui. Kun koulu alkoi ja hän sai ystäviä ja uusia harrastuksia, Saksa alkoi tuntua eri tavalla kodilta.

Useamman Saksan vuoden jälkeen perhe muutti Kiinaan, jonne Lotta-Sofia ei missään vaiheessa kotiutunut. Hän tahtoi pitää tiiviin yhteyden Saksan ystäviinsä, hän suunnitteli myös palaavansa sinne opiskelemaan heti kun voisi muuttaa omilleen. Hän olisi halunnut ystävien kaipaavan häntä yhtä paljon kuin hän kaipasi heitä ja suuttui, kun he elivät elämänsä eteenpäin, kun ystäväpiiriin tuli uusia tyttöjä hänen tilalleen ja kun ystävät muuttivat muille paikkakunnille opiskelemaan. 

"Älä nyt ole niin surullinen. Muista, mitä kaikkia kerhoja uusi koulusi tarjoaa. Pääset kuoroon ja teatteriryhmään", isi taputteli polveani. Äiti ja isi odottivat Kiinan elämää innolla: siellä olisi ravintoloita ja nähtävyyksiä, halpoja vaatetoreja ja uima-allaskin uudella asuinalueellamme. Minä en kuitenkaan voinut olla ajattelematta kaikkea, minkä olin menettänyt. Sydämessäni oli Saksan kokoinen kolo. Oli kuin joku läheinen olisi kuollut, mutta sen sijaan, että olisin saanut haudata hänet, surra ja hyvästellä, äiti ja isi juhlistivatkin elämää ilman häntä. Olin menettänyt tärkeimmän osan elämästäni, enkä saanut edes pitää hautajaisia.

Kasvava Lotta halusi epätoivoisesti olla lapsi. Turvallisuudenkaipuussaan hän ei lopulta halunnut muuttaa kotoa edes täysi-ikäistyessään, eikä olisi perheen muutettua välillä Suomeen lähtenyt opiskelemaan vieraalle paikkakunnalle ellei äiti olisi häntä lähestulkoon pakottanut. Sen sijaan Lotta oli saanut taaperoikäisen itkupotkuraivarit ymmärrettyään, ettei perheen uudessa Suomen kodissa ollut enää huonetta varattuna hänelle. 

"Kyllä me ajattelimme, että sinä jo olisit yliopistossa. Ei tätä tällaiseksi suunniteltu", äiti sanoi kerran, kun nurisin puuttuvaa kaappitilaa.

"Ei meistä kumpikaan asunut enää 18-vuotiaana vapaaehtoisesti kotona", isi lisäsi. "Minua ei olisi mikään pystynyt pidättelemään kotona". Huuleni vapisivat, silmäni täyttyivät kyynelistä. "Miksi te ette halua minua?" minä purskahdin itkuun ja ryntäsin minun -tai siis Liinan- huoneeseen ja piilouduin peiton alle. Nyyhkytin nallen korvaan ja haukoin henkeä, niin hysteerinen olin. Vähän ajan päästä kuulin, kuinka huoneen ovi kävi ja tunsin jonkun istuvan sänkyni reunalle. 

"Ei ole kyse siitä, ettemmekö haluaisi sinua", äiti sanoi ja silitti päätäni. En reagoinut hänen kosketukseensa vaan jatkoin nyyhkyttämistä. "Me emme vain ymmärrä, että mieluummin asut kotona kuin muutat omillesi ja aloitat oman elämäsi. 

"En halua omaa elämää", mumisin tyynyyni. "En tule toimeen ilman teitä."

"Tietenkin tulet toimeen. Olet fiksu tyttö. Sinä jos kuka pärjäät missä vain."

"Enkä pärjää. Minä tarvitsen teitä. En kykene olemaan ilman teitä."

Ihan kuin siinä ei olisi ollut riittämiin, isän työ vei vanhemmat seuraavaksi Puolaan. Lapsista mukaan lähtisi vain Saksassa syntynyt Liina. Lotta joutui muuttamaan opiskelupaikkakunnalleen ja tunsi itsensä siellä täysin ulkopuoliseksi. Lotta huomasi myös puolustelevansa Kiinaa ja kiinalaisia, vaikkei ollut koskaan halunnut asua siellä, vaan Saksassa tai Suomessa. Itse muistan tehneeni samaa aina kun vaihdoimme paikkakuntaa. Kävi myös niin, että kun siirryimme murrealueelta toiselle, oma puheeni kulki aina yhden muuton verran jäljessä. Kiinnitin siihen huomiota kun muutimme Lappiin ollessani lukiossa. Olimme sitä ennen asuneet 1,5 vuotta Mikkelissä ja saman verran Joroisissa, mutta savon murteen sanat ilmestyivät omaan puheeseeni vasta kun lakkasin kuulemasta sitä ympärilläni. 

Lappiin muutettuani ymmärsin ensimmäistä kertaa myös olemassa olevan ja yhteen hitsautuneen koululuokan jännittävän sitä, millainen uusi, heille tulevaksi ilmoitettu oppilas on. Löysin nopeasti parhaan ystävän ja häneltä kuulin jonkin ajan päästä, että he olivat olleet varmoja, että tuollainen etelästä tuleva on ylpeä "jengiläinen" ja olevinaan heitä parempi. Vasta silloin käsitin myös sen, että siinä missä itselleni Mikkeli oli ollut kaukana "etelästä", oli se Kittilästä katsoen yhtä etelässä kuin Uusimaakin, ainakin jos sieltä odotettiin tulevan niskojaan nakkelevan tytön. 

Kirjan siirtyessä nykyhetkeen siinä kerrottiin myös Lotasta ja papasta. Olin nähnyt nimen "Lotta ja pappa" mainittavan jossain (mutten parivaljakon kuvaa), joten olin automaattisesti olettanut Lotan olevan alakouluikäinen, ellei vielä päiväkodissa. Wikipedia sitten paljasti, että onkin kyse tästä samaisesta kirjailija-Lotasta. Pitää muistaa joskus kuunnella yksi jakso niin tietää paremmin mistä on kyse.

Kirja täytti hyvin odotukseni kuulla Suomen ja Saksan sekä Kiinan välisistä kulttuurieroista. En olisi esimerkiksi tullut ajatelleeksi, että meidän jouluherkkumme, kuten lanttulaatikko, olisi saksalaislapsille eläinten eikä ihmisten ruokaa. Lotan perheeseensä takertuminen tuli yllätyksenä, mutta sitä on lopussa avattu tyypilliseksi piirteeksi third culture kidseillä. Suomennettu termi näille kolmannen kulttuurin lapsille on matkalaukkulapset, kuvastaen sitä, että he ovat tottuneet tai ainakin saaneet kokea monia muuttoja, kodin pakkaamista ja uudessa kohteessa purkamista. Saahko kertoo lopuksi kirjasta nimeltään Third Culture Kids, ja mitä se on hänelle opettanut omasta itsestään ja siitä, miten omien vanhempien kulttuurin ulkopuolella kasvaminen on hänen persoonaansa vaikuttanut. 

Saahko luki kirjan läpi innosta iloisesti, jopa lapsellisesti hihkuen, eikä pienoiseen ärrävikaankaan useimmiten kiinnittänyt huomiota, kun siihen tottui. Plussaa kauniista lauluista, etenkin niistä alkupuolen saksankielisistä. 

P.s. Luulin lähes loppuun saakka kansikuvan takia, että Saahkosta tuli lopulta keittiöalan ammattilainen. En pääse millään eroon ajatuksesta että hänellä on tarjoilijan työvaate yllään. 

Meri Valkama: Sinun, Margot

 

Meri Valkama: Sinun, Margot

Wsoy, 2021

Lukija: Krista Kosonen

Kesto: 15 h 37 min

 

2011

Pimeys hätisteli jo hämärää, kun Vilja antoi silmiensä juosta kirjaimilla, ohuilla ja ilmavilla. Hetkessä ajatukset olivat Helsingissä, hautajaisissa, isän kaksiossa pakattujen laatikoiden keskellä, työpöydän laatikostossa, litteässä peltirasiassa ja sen pohjalta löytyneessä kirjenipussa, siinä iltapäivässä, jona hän oli vetäytynyt vaivihkaa keittosyvennykseen, valinnut nipusta päällimmäisen kuoren. Siihen merkitty osoite oli hänelle tuntematon osoite, postimerkki Itä-Saksasta, leima vuodelta 1989. Hän oli lukenut kirjeen kerran, toisen, kolmannen, lopulta palannut äidin luo.

"Kuka on Margot?"

Isän kuoltua Vilja oli löytänyt nipun kirjeitä. Äiti oli puistanut hitaasti päätään, pyytänyt sitten hävittämään ne. Huokaissut pitkään, kun kirjeet vieläkin olivat tallessa. Kyllä, hän tiesi että oli olemassa joku Margot, nainen joka kutsui Viljan isää Erichiksi. Muuta hän ei tiennyt, eikä halunnut tietää nytkään. Jos vain antaisit asian olla ja silppuaisit nuo kirjeet.

Margot kirjoitti kirjeissään tytöstä jota kutsui Kastanjaksi. Äiti vahvisti, että se tarkoitti Viljaa itseään. Margot kirjoitti Patruunasta, joka lähetti kirjeet heidän välillään, Erichin ja Margotin. Kun äiti sulki lopullisesti suunsa, Vilja päätti lähteä Berliiniin ottamaan selkoa isän tästä elämän osasta. Oli selvää, että Viljallakin oli ollut jonkinlainen side Margotiin, joten hänellä oli oikeus tietää koko tarina.

Berliinissä Vilja sai vuokrattua asunnon tutusta talosta. Jätekuilun imelä haju oli vieläkin sama, mutta käytävä oli kapeampi kuin Vilja muisti. Talossa oli kaksikymmentä kerrosta, kaksisataa asuntoa. Täällä hän oli asunut lapsena isän, äidin ja veljensä Matiaksen kanssa, mutta perhe oli palannut Suomeen ja hajonnut syistä joita Vilja ei tiennyt ja Vilja oli jo kauan sitten unohtanut Itä-Saksan vuotensa. Nyt kun isä oli kuollut ja äiti vaikeni, Viljalla oli palava tarve muistaa, halu löytää puuttuvat palaset joiden avulla voisi rakentaa menneisyytensä uudestaan.

Berliinissä hän sai apua Utelta, vanhempiensa ystävältä, joka oli näiden erottua käynyt tapaamassa äitiä vielä Suomessakin, kunnes äiti oli riitaantunut hänen kanssaan. Utella oli valtavirrasta poikkeava näkemys Saksojen yhdistymisestä, siitä yleisestä ajatuksesta miten länsi on vain pumpannut rahaa itään, eivätkä houkkamaiset itäsaksalaiset osanneet edes olla kiitollisia. Vielä kaksikymmentä vuotta tapahtumien jälkeen Ute oli sitä mieltä, että DDR oli pakkoliitetty Länsi-Saksaan ja länsi oli se, joka oli hyötynyt itäsaksalaisten kärsiessä. 

1983, Berliini 

Kansan Voiman Berliinin kirjeenvaihtajaksi nimitetty ja DDR:ään ideologiana vahvasti uskova Markus Siltanen oli juuri perheineen muuttanut uuteen kotikaupunkiinsa. Poika Matias on neljän ja tytär Vilja vasta kaksivuotias.

Kunhan lapset aloittaisivat päiväkodissa, Rosa alkaisi taas kirjoittaa toista romaaniaan joka oli keskeytynyt lasten syntymään. Hän tarvitsi oman elämänsä Rosa Siltasena, ruuanlaitto ja lasten nenien niistäminen ei riittänyt hänelle. Tässä maassa oman työelämän rakentaminen oli naisille onneksi paitsi oikeus, myös velvollisuus. Rosasta se tuntui ihmeelliseltä. Että oli olemassa valtio, jossa ei katsottu paheksuen äitejä jotka veivät lapsensa päivähoitoon, vaan suorastaan kannustettiin siihen tarjoamalla kaikille ilmainen päivähoitopaikka, ja Rosa sai nyt olla sen maan asukas.

Päiväkodissa Vilja aloittaa pienten ryhmässä, jossa hänen opettajakseen tulee ystävällinen Luise. Matias sairastelee paljon, hyvin mahdollisesti läheisen hiilivoimalan takia, ja uupunut Rosa joutuu hoitamaan häntä kotona vuorokaudet ympäri. Onneksi Markus huolehtii Viljan päiväkodista, vaikka joutuukin tekemään alati venyviä päiviä töissä. Kun Markus kirjoittaa Schwarze Pumpesta, DDR:n suurimmasta ruskohiilivoimalasta joka työllistää 16000 ihmistä ja on maan suurimpia ylpeydenaiheita, hän tekee sen arvostuksella. Lopulta Rosa lähtee Matiaksen kanssa kaksin Suomeen, sillä vain Schwarze Pumpen läheisyydestä poistuminen voi auttaa poikaa tervehtymään. Kun he palaavat Berliiniin, Rosa huomaa, että jokin on muuttunut.

Rosa rutisti Viljaa, haroi sormillaan tämän hiuksia, pellavaisia ja pehmeitä, nuuhki ihoa, sen nukkaista ja nihkeää pintaa. Vain viikoissa lapsi oli kasvanut silmissä, eikä Rosa saanut mielipahaa irti itsestään: miksei lapsi ilahtunut hänen näkemisestään?

Kiinnostuin Valkaman kirjasta koska se tapahtuu Itä-Saksan aikaisessa ja puoleisessa Berliinissä, jossa on jotain kiehtovaa, jotain aivan eri tavalla kiinnostavaa kuin vaikkapa Neuvostoliitossa. Ehkä se on muuri ja se miten se yhdessä yössä jakoi kaupungin kahtia ja erotti sukulaiset ja ystävät toisistaan. Ehkä se on mielikuva joka tällaisella muurin sortumisen aikaan parikymppisellä nuorella tapahtumista oli, mukaan lukien yllätys siitä, että muuri todellakin hävitettiin eikä sen tähden edes sodittu. 

Kirja herätti paljon ajatuksia. Merkittävämpänä ehkä se, että tiedostan ajatelleeni hyvin yksioikoisesti, että Saksan jälleenyhdistyminen oli Itä-Saksalle pelkästään hyvä asia ja Länsi-Saksalle valtava menoerä josta itä saa olla kiitollinen, vastaavasti kuin joskus kuulee puhuttavan siitä, miten kalliiksi Suomelle tulisikaan jos Karjala nykykunnossaan liitettäisiin Suomeen. Tiedostan kyllä pettymyksen siitä, ettei lännen elintaso levinnyt itään yhdessä yössä, samoin kuin sen, että osa itäsaksalaisista aidosti uskoi sosialismiin eikä edes halunnut mitään yhdistymistä. Ehkä kokonaan uuden, kolmannen valtion luominen yhdessä olisi auttanut osaa kansalaisista uuden edessä.

Täysin absurdia oli kuitenkin ymmärtää se kirjan kohtaus, jossa Rosa lähti Länsi-Berliiniin vahingossa autoon unohtuneiden, käytettyjen itäsaksalaisten lastenvaatteiden kanssa, jotka sitten takavarikoitiin rajalla ettei Rosa myisi niitä lännessä. Kuka niitä olisi lännessä huolinut edes ilmaiseksi, kun heillä oli henkkamaukat ja KaDeWe täynnä ylellisyystavaraa?

Sitten pari irrallista asiaa. Ensinnäkin, kirjassa kuolee melko raa'asti kissa. Vaikka eläinten kokemat julmuudet ovat itselleni se herkin paikka kirjoissa ja olen jättänyt kesken esimerkiksi kirjan jonka alussa hukutettiin kissanpentuja, tämä tapahtuma painui melko pian taka-alalle. Toisekseen, kun Vilja tutustuu tulevaan tyttöystäväänsä Saagaan, hän menee tekemään haastattelua toista viikkoa flunssaa poteneen ihmisen kotiin. Alert, alert!

Eppu Nuotio: Elämänlanka (Ellen Lähteen tutkimuksia 3)

Eppu Nuotio: Elämänlanka

Otava, 2020

Lukija: Tuija Kosonen

Kesto: 7 h 34 min
Kuuntelin kirjan BookBeatissa.

Elämänlanka on kolmas osa Eppu Nuotion lempeää dekkarisarjaa. Mitään veristä ei ole tälläkään kertaa luvassa, tämä on cozy crimea parhaimmillaan.

Ellen Lähde on kuusikymppinen turkulainen martta ja innokas puutarhaharrastaja. Edellisessä osassa Ellen tapasi Andalusian lomallaan hurmaavan Carlosin joka on edelleen mukana hänen elämässään, joskin vain viikon kerrallaan. 

Carlos on selvästi haltioissaan, hän pitää Ellenin kättä kädessään, suukottelee vähän väliä Ellenin poskea, suuta, rystysiä. Ellen nojaa Carlosiin ja hymyilee vastapäätä istuvalle, toisiinsa liimautuneelle, hyvin nuorelle parille. Kevät on tosiaankin rakkauden aikaa ja Ellen aikoo nauttia siitä täysin siemauksin, sillä rakkaudelle ja halulle ei ole ikärajaa, vaikka nuorena sitä ei ehkä käsitäkään. 

Ellen on hoitamassa Berliinissä asuvan Leo-poikansa kaksosia, kun kohtaa suomalaisen elokuvaohjaajan, Johannes Svärdin jonka uusin elokuva, Elämänlanka on saamassa ensi-iltansa Berliinin elokuvajuhlilla. Kun Ellen tunnustautuu Svärdin elokuvien suureksi faniksi, mies antaa tälle lipun ennakkonäytökseen.

Elokuva oli uutta Johannes Svärdiä, se oli hurja ja yllättävä kolmiodraama, ajoittain todella painostava. Samalla se oli monitasoinen kuvaus rakkaudesta, hallitsemattomista tunteista, surusta, kaiken nielevästä mustasukkaisuudesta, pitkän parisuhteen päättymisestä ja rakkaudesta joka ei suostu kuolemaan. Elokuvaa voisi pitää trillerinä, mutta Ellenistä se oli ennen muuta psykologisesti tarkka kuvaus ihmisistä joiden elämä lähtee luisuun. Ellen ei itke, mutta hän on järkyttynyt ja kosketettu. 

Elokuvassa petettyä aviovaimoa näytteli Svärdin entinen vaimo, saksalainen supertähti Elke, ja nuorta rakastajarta hänen nykyinen vaimonsa, kovassa nosteessa oleva ja monin tavoin palkittu nuori Aino Tiuramäki. Elke oli ollut mukana jokaisessa Johanneksen elokuvassa aina 1970-luvun lopulta saakka ja Johannes oli pelännyt, että avioliiton mukana menisi myös ura, muttei silti ollut pystynyt vastustamaan Ainon viehätysvoimaa. Ellen miettii miten nämä kolme ovat pystyneet tekemään yhteistyötä, mutta lehtien haastatteluissa he kehuvat toisiaan kilpaa. Työ Johanneksen kanssa on yhtä ihanaa kuin aina ennenkin, Johannes saa minusta esiin kaiken parhaan, Elke sanoo, ja se on Ellenistä edelleen kauneinta mitä nainen voi sanoa miehestään, entisestä tai nykyisestä. 

Ensi-illan aikaan Elke joutuu rikoksen kohteeksi, mutta tapaus salataan poliisilta ja medialta. Tämä ihmetyttää Elleniä, joka haluaa selvittää mistä on kyse. Apuna Ellenillä on taas Samuel, joka on eronnut tyttöystävästään ja asuu kaverinsa Putinin kämppiksenä Turun keskustassa. Mukana on muitakin aiemmista osista tuttuja henkilöitä. Ellenin marttaystävä Silja ja tämän tytär Pilke ovat asuneet uudessa kodissaan nyt vuoden ja Pilke käy edelleen Irinan (Samuelin äidin) pianotunneilla. 

Ellen Lähteen tutkimuksia on sarja minun makuuni, eikä Elämänlanka pettänyt odotuksia. Olen jo aiemmin kehunut tätä sarjaa siitä, että päähenkilö on jo kuusikymppinen ja pidin todella paljon siitä, että Ellenin ja Carlosin välille oli kirjoitettu herkkää rakkaustarinaa. Olen nähnyt joitain kommentteja siitä, että tämä on sarjan heikoin osa, mutta minun lempeän dekkarin nälkääni tämä maistui hyvältä.

Odotankin innolla seuraavaa osaa ja sitä, mikä kukkanen sen nimi tuleekaan olemaan!

Lucinda Riley: Myrskyn sisar

Lucinda Riley: Myrskyn sisar

Bazar, 2018

734 sivua

Alkuteos: The Storm Sister, 2014

Suomennos: Hilkka Pekkanen

Kirja on lainattu Tampereen kaupunginkirjastosta. 

Myrskyn sisar on toinen osa Seitsemästä sisaresta kertovasta kirjasarjasta. Kaikki osat alkavat samasta lähtötilanteesta, kun kuusi tyttöä eri puolilta maailmaa adoptoinut Papa Salt kuolee. Perhe on asunut Sveitsissä omalla saarellaan, Atlantiksella. Tytöt ovat nyt ~20-30 -vuotiaita ja esikoista lukuun ottamatta he ovat lentäneet pesästä. Maian taustoista kertonut ensimmäinen osa vei lukijan Rio de Janeiroon ja Maian esiäidin tarinassa Corcovado-vuoren Kristuspatsaan rakentamisen aikaan. 

Myrskyn siaar on Alcyone, tuttavallisemmin Ally, joka on sisaruksista toiseksi vanhin. Häntä ja Papa Saltia on aivan erityisesti yhdistänyt meri ja purjehtiminen, sillä purjehdusharrastuksen Ally oli oppinut isältään ja aikuisena hänestä oli tullut kilpapurjehtija. Kilpaillessa hän oli myös tavannut uuden poikaystävänsä Theon, jonka kanssa hän oli ehtinyt viettää vain muutaman päivän, kun he yllättäin Aigeianmerellä veneillessään näkivät Papa Saltin veneen Titanin, joka oudosti jätti vastaamatta yhteydenottokutsuun ja selvästi pakenemistarkoituksessa karisti heidät nopeampana kannoiltaan. Pian tämän jälkeen Ally sai viestin Papa Saltin kuolemasta ja tajusi todistaneensa tämän toiveiden mukaista mereen hautaamista ilman läheisten läsnäoloa.

Atlantikseen rientäessään Ally sai muiden sisarten tavoin kirjeen Papa Saltilta, sekä vihjeen puutarhassa olevasta armillaarista, tietyn sijainnin kartalla. Koettuaan toisen menetyksen heti adoptioisän kuoltua Ally lähtee selvittämään, miksi hänen vihjeensä osoittaa museoon Norjassa. Toinen vihje on ollut tutustua Papa Saltin kirjastosta löytyvään kirjaan Grieg, Solveig ja minä.

Myrskyn sisar kulkee poikkeuksellisesti peräti kolmessa aikatasossa. Sitä mukaa kun Ally saa kääntäjältä osia norjankielisestä Grieg-kirjasta, lukija pääsee uppoutumaan Heddalin laaksossa 1800-luvun puolivälissä syntyneen Anna Landvikin tarinaan.

Anna on aina rakastanut laulamista, kotitilallaan hän lauleskelee lehmille. Yhtäkkiä hän löytää itsensä tilanteesta johon hänellä itsellään on ollut vain vähän sanottavaa. Oman kylän poika Lars, jota Annan on vaikea nähdä muuta kuin ystävänä, haluaa kihlata hänet ja vanhemmat ovat jo hyväksyneet kosinnan. Herr Bauer haluaa hänet kuitenkin ensin vuodeksi pääkaupunkiin Christianiaan (josta on myöhemmin tuleva Oslo), opettaakseen hänelle laulamista ja esitelläkseen tytön vaikutusvaltaisille piireille. 

Herr Bauerin kouliessa Annaa esiintymään, Jens Halvorsen tuskailee oman perheensä kanssa. Musikaalinen äiti on aina kannustanut poikaa soittamaan, isä taas pitää musisointia pikku harrasteluna ja vaatii ainoan poikansa jatkavan jälkeensä perheyrityksen johdossa. Jens valitsee oman kutsumuksensa mukaan musiikin ja pääsee orkesterin huilistiksi Griegin uuteen Peer Gynt -tuotantoon, jonka taustoissa myös Anna on mukana. Jens ja Anna karkaavat yhdessä Leipzigiin, jossa Jens saa laadukasta opetusta, mutta Annalle uudella elämällä on vähän tarjottavaa. Aikahyppäys vie vielä vuoden 1936 Leipzigiin, jossa Annan pojanpoika Pip opiskelee säveltämistä ja elää rakastettunsa, juutalaissyntyisen Karinen kanssa, kunnes kiihtyvä levottomuus ja huoli Karinesta vie heidät ystävineen natsimielisestä Saksasta turvaan Norjaan.

Riley osaa kirjoittaa minulle, sen olen todennut moneen kertaan, jo parikymmentä vuotta sitten kun hänen "seurapiiriromaanejaan" julkaistiin Lucinda Edmondsin nimellä. Niinpä oikeastaan yllätyin, kun pidin kahtasataa ensimmäistä sivua tällä kertaa melko junnaavina, enkä ostanut kaikkia yksityiskohtia Allyn ja Theon rakkaustarinasta. Oikeasti, kuka muuttaa testamenttiaan vain pari viikkoa sen jälkeen, kun on rakastunut uuteen ihmiseen? Vai olenko vain turhan järkeilevä, kun koen, että rakkauden ensihuumassa tuntee pikemminkin olevansa kuolematon. Kirjan loputtua ajattelin, että ehkä Allyn ja Theon tarina tarvittiin luomaan tiettyä kontrastia.  Kun sitten Anna Landvikin osuus pääsi vauhtiin, pysyin sen imussa jo tuttuun tapaan ja kirjalle antamieni tähtien määrä nousi kohisten sitä mukaa kun tapahtumat etenivät.

Sarjaa Seitsemästä Sisaresta voi lukea haluamassaan järjestyksessä ensimmäisten kuuden kirjan osalta, sillä ne kaikki käynnistyvät samasta lähtötilanteesta ja käyvät läpi siskon kerrallaan. Ensimmäisestä kirjasta kannattaa kuitenkin aloittaa. Itse luin sen jälkeen Helmen sisaren joka on sarjan neljäs osa, sillä tämä toinen jumitti koronan takia kirjaston varausjonossa, enkä koe että siitä hyppäyksestä olisi ollut lukemisen kannalta mitään haittaa. Osia on nyt julkaistu viisi ja kuudes ilmestyy syksyllä. Seitsemäs osa tulee selvittämään mysteerin Papa Saltista ja vastaamaan moneen heränneeseen kysymykseen, kuten siihen, miksi hän adoptoi tyttölapsia ympäri maailmaa ja nimesi heidät Plejadien seitsemän tähden mukaan ja mikä itseäni eniten kiinnostaa, missä on tuo seitsemäs sisar ja miksei Papa Salt koskaan tuonut häntä Atlantikseen. Yritän nyt kuroa aiemmin ilmestyneitä osia kiinni, että saan lukea seitsemännen osan heti kun se ilmestyy.

Raakel Lignell: Älä sano että rakastat

Raakel Lignell: Älä sano että rakastat

Siltala, 2019

286 sivua 

Ikinä en ole saanut tällaista huomionosoitusta mieheltä. Peruspuskia toki, mutta huoneessa on kymmeniä ruusuja. Laskemme kukat, niitä on sata. Näiden hinnalla eläisin kuukauden. Kortissa lukee: Ajattelen sinua jatkuvasti, soitan sinulle, Izak.
Apua!

Reilu parikymppinen Raakel lähtee Berliiniin jatkamaan viuluopintojaan. Suomeen jää poikaystävä, tuntuu turvalliselta vannoa rakkauden kestävän välimatkasta huolimatta. Berliinin muuri murtuu, Raakel juhlii illat ja harjoittelee päivät, ellei ole sortunut liian moneen tequilaan.

Raakel ei kaipaa mitään vakavampaa säätöä, mutta tummahipiäinen, uljas ja lihaksikas Izak vie häneltä jalat alta. Mies on kotoisin Beninistä, varakkaasta perheestä, isä diplomaatti, sisko pankinjohtaja, veli armeijan pamppuja. Mies itse kertoo olevansa lentäjä. Exiä tuntuu riittävän, ja lapsia heidän kanssaan. Raakel kauhistuu huomatessaan olevansa raskaana, Izak on haltioissaan. Koko aikana Izak ei ole ollut päivääkään töissä ja Raakel alkaa epäillä millä mies osallistuu lapsen elättämiseen. 

Raakel lainaa Izakille huomattavan summan rahaa, tyhjentää säästötilinsä vanhemmilta salaa. Raskaudestakin tietää vain sisko. Rahat Izak aikoo käyttää bisneksiin Beninissä, voitot lapsen elättämiseen, tottakai. Myös Raakel lähtee Beniniin, jossa Izakista paljastuu se pikimusta puoli jonka Raakel saa tuntea iskuina vartalossaan. 

Emäntäni istahtaa viereeni sängylle ja sanoo olevansa pahoillaan siitä, mitä olen joutunut kokemaan. Hän sanoo, että on väärin, että mies, jolle suku on antanut kaikki mahdollisuudet menestyä ja rakentaa hieno elämä, toimii näin. Sanon, että huumeet sen tekevät.
Hän on pitkään hiljaa, katsoo vakavasti ja sanoo, että moni afrikkalainen mies lyö. Hänenkin miehensä. Vaikka ääneen kauhistelee veljensä tekosia. Ei pidä kuvitella, että puheet ja teot olisivat sama asia. Ei tällä mantereella, ehkä Euroopassa. 
En tiedä, mitä ajatella. En halua hukkua yleistämisen suohon. 

Älä sano että rakastat on Lignellin omaan nuoruuden suhteeseen perustuva, koskettava kirja. Näin hänen puhuvan siitä Puoli seitsemän -ohjelmassa jokin aika sitten ja lisäsin sen saman tien heti kirjastosta varattavien listaan. 

Lignell ei ole lähtenyt ollenkaan selittelyn ja puolustelun linjalle saati jälkiviisastellut miksi fiksu, hyvästä perheestä oleva tyttö uskoo komean miehen lepertelyt, vaikka varoitusmerkkejä on heti ilmassa. Hyvä näin, sillä kirja on ihanan aitoa, rehellistä ja koskettavaa tekstiä joka saa toivomaan, että kaikki kääntyy vielä jotakin kautta parhain päin, sillä ovathan Rakelin kokemukset hurjia. Pidin välillä suorastaan ihmeenä, että hänen esikoistyttärensä selvisi äidin kokemasta väkivallasta. Kirja voisi toimia hyvin myös äänikirjana, etenkin kun Lignell lukee sen itse. 

Audrey Magee: Sopimus

Audrey Magee: Sopimus

Atena 2015

Peter Faber, jalkaväen sotilas, menee naimisiin saadakseen vihkiloman. Lyhyen, tervetulleen paon rintamalta. Morsian, Katharina Spinell turvaa selustaansa; hän saa leskeneläkkeen jos Peter kaatuu. Sotilaspastori puhuu, Katharinan valokuva on maassa naista edustamassa. Samalla kellonlyömällä Katharina osallistuu seremoniaan Berliinissä, vanhempansa todistajinaan. Nyt he ovat aviopari.

He tapaavat ensimmäisen kerran kun Peter tulee vihkilomalle Berliiniin. Kukaan ei odota heidän tuntevan mitään toisiaan kohtaan, mutta he rakastuvat. Peterin lomakin saa jatkoa kun hän osallistuu appiukkonsa töihin, häätää juutalaisia kodeistaan. Katharinan isä saa perheelleen yhden tuollaisen hienon kodin. Kiiltävät puulattiat, flyygeli, taidetta, vaatekaapissa silkkileninkejä ja pitkiä turkkeja ja kaikki tämä on nyt heidän. Vihdoinkin on heidän vuoronsa nauttia elämästä.

Peter palaa rintamalle Kiovaan. Pian marssitaan itään, Pultavaan, Harkovaan ja sodan yhdeksi käännekohdaksi muodostuvaan Stalingradiin jonne Neuvostoliiton armeija heidät saartaa. Mutta Berliinistä odotetaan apua, Führer huolehtii omistaan. 

Sodan raadollisuutta ei kirjan sivuilla kaunistella. Sopimus on romaani joka ei ylipäätään kaunistele yhtään mitään. Kaikki mahdolliset ihmiskehon eritteet ovat läsnä, kohtalot ovat karuja, kärsimykset realistisia. Kun suljin kirjan takakannen olin vaikuttunut, mutten oikein tiedä millä sanalla tarkemmin tunnettani kuvaisin. Järkyttynyt on ehkä vähän liioiteltua, mutta ei tämä helppo kirja ollut, eikä lopun rehellinen suorasukaisuus ollenkaan pehmentänyt kaikkea luettua.

Mutta sopimus, se piti loppuun saakka. 

Anneli Kanto: Pyöveli

Anneli Kanto: Pyöveli 

Gummerus 2015, 387 sivua

Johann oppii jo pienenä miten maailma toimii. Papin pojista tulee pappeja, pyövelin pojista pyöveleitä. Äiti toivoo pojastaan pappia, sillä niin hän voisi sovittaa sen mitä isä ja isoisä ovat ammattinsa tähden tehneet. Johann tahtoisi tuomariksi, mutta päätyy kuitenkin pyövelimestarin oppiin Lyypekkiin. 

- Hyvä mestarismies on mieleltään tasainen ja luja, Balthazar selittää. - Hän ei tunne kostonhimoa eikä iloitse saattaessaan tuomitun kuolemaan. Hän on oikeudenmukainen ja kylmä kuin jää. Ei ole hänen asiansa punnita tuomitun syyllisyyttä, sillä sen ovat tuomarit tehneet. Pyöveli tekee sen, mitä tuomarit eivät osaa mutta minkä hän taitaa paremmin kuin kukaan muu. Pyöveli osaa kuoleman, ja se tekee hänestä mahtavan miehen. 

Nuori tuomari Wisander on nainut aatelissuvusta, rouva on syntyjään Oxenstierna. Naista suorastaan tyrkytettiin hänelle mutta myöhemmin hän katuu että lankesi kauneuden ja naisellisen keimailun ansaan. Hääyönä hänelle selviää miksi neito oli niin helposti saatavilla, tuore rouva on jo pieniin päin.

Pieti Sipinpoika tahtoo tulla rikkaaksi ja arvostetuksi mieheksi. Vaikka osaakin laskea ja lukea, ei asema kauppapalvelijain apulaisena Hännikäisen puodissa lupaa suuria. Pietin tulevaisuudenkuva on kaikkea muuta kuin herraskainen ellei hän ota elämänsä ohjia omiin käsiinsä. Niinpä hän karkaa ja suuntaa Venäjälle. Poika päätyy Nevanlinnaan ja pääsee apteekkarin oppiin. 

Kolmen miehen tiet kohtaavat Pohjanmaalla, jonne noitavainot leviävät Ruotsista 1670-luvulla. 

Pyöveli on yksi parhaista tänä vuonna lukemistani kirjoista. Sen juoni on niin koukuttava että ahmin kirjaa kaikissa mahdollisissa väleissä. Mitään en olisi valinnut toisin ja se on harvinaista. Hyvin usein kirjassa on jokin juonen käänne jota en toivonut tai josta en suorastaan pitänyt, mutta Pyöveli yllätti monesti ja aina vain parempaan suuntaan.

Kaikki kolme kuljettavat tarinaa eteenpäin lyhyissä pätkissä ja minä-muodossa, mutta ainakaan minulla ei ollut vaikeuksia pysyä kärryillä siitä kuka milloinkin on äänessä. Miehet myös puhuvat hieman eri äänellä taustastaan riippuen. 

Pyövelin ammatti jäi mietityttämään. He olivat yhteiskunnassa tärkeitä rangaistusten toimeenpanijoina, mutta ammattikuntana halveksittu. Pyövelien pojista tuli pyöveleitä, tyttäristä toisten pyövelien vaimoja tai huoria. Pyövelillä ei ollut asiaa sisälle krouviin tuoppiaan nauttimaan, vaan hänelle tarjoiltiin omalle penkilleen krouvin ulkopuolella. Kirkkoon häntä ei tarvinnut päästää ja jos päästikin, piti istua niin ettei herraskainen väki joudu häntä näkemään. Ehtoollista pyöveli ei saanut. Pyövelin talo sijaitsi tulliaidan ulkopuolella, sillä kaupungissa muun väen joukossa ei voinut asua sellainen mies, eikä pyövelin talossa käynyt sellaista vierasta joka olisi parempaan taloon ollut tervetullut. 

Kirjan lopussa on kirjallisuusluettelo sekä sivun mittainen osio Fiktio kohtaa faktan, jossa lyhyesti kirjan henkilöiden esikuvista ja kiitosten kohteista.

Pyöveli oli ensimmäinen Kannolta lukemani kirja ja pidin hänen kerronnan tyylistään paljon. Kaltaiselleni historiallisten romaanien ystävälle Pyöveli oli suoranainen herkkupala!

Jussi Wahlgren: Viisi kuukautta, viisi viikkoa

Jussi Wahlgren: Viisi kuukautta, viisi viikkoa 

ntamo 2015, 264 sivua 

Viisi kuukautta, viisi viikkoa kertoo Lauri Antilan elämästä. Vuoden 2012 Helsingissä harmaahapsinen mies alkaa muistella nuoruuden kesää Ibizalla, kesää 1974 jolloin rakastui Ana Bellaan, palavasilmäiseen kaunottareen joka tienasi opiskelurahoja tanssimalla korokkeella diskoissa. Laurin isä oli kuollut edellistalvena ja oman osuutensa perintörahoista saatuaan Lauri oli heti suunnannut Espanjaan. Pari vuotta myöhemmin nuorukainen palaa sinne matkaoppaan hommiin. Laurista tuntuu uskomattomalta, että hän saa palkkaa työstä joka ei edes tunnu työltä vaan unelmaelämältä.

Hänellä oli huono omatunto siitä, että kaikki oli hyvin. Tai niin hän sen analysoi mielessään. Johtui se siitä tai jostain muusta, niin Lauri tunsi olevansa harvinaisen alakuloinen ja päättämätön, jopa vihainen. Vaikkei tiennyt mistä syystä. 
Eikö ihmisen todellisuuden pitäisi olla tylsää arkipäiväistä rutiinia, paikallaan olemista, vääriä valintoja, ahdistuneisuutta, asuntolainaa, pettymyksiä ja uskottomuutta, työttömyyttä, yksinäisyyttä, sairautta ja letkukuolemaa? Vai oliko minkälainen elämä tahansa todellista? 
Vaikka tämä, jota hän juuri nyt niin lapsellisen kevyesti eli? 

Vuosikymmenten mittaan Lauri tulee kyllä kohtaamaan monia lainauksen kohdista. Hänen elämässään vilisee naisia, niin kertakäyttöisiä kuin rakkauden kohteita, mutta suhteet eivät ota onnistuakseen. Kaiken taustalla Laurin mieleen pulpahtelee Sanni, oma sisko jota Lauri sanoo rakastaneensa. Kuinka paljon ja millä tavalla, selviää kirjan loppupuolella.

Pahaksi päässyttä matkakuumetta parhaillaan potevana Viisi kuukautta, viisi viikkoa liikkui kiehtovan runsain määrin matkailujutuissa Laurin oppaan työn myötä. Luin jälkikäteen kirjailija Wahlgrenin haastattelusta, että hän on itsekin työskennellyt matkaoppaana Välimeren alueella ja sen jälkeenkin jatkanut Suomessakin matkailualalla. Laurin villeissä opasvuosissa saattaa siis olla vähintäänkin nähtyä tai kuultua ellei itse koettua. Mitä tuli Laurin yksityiselämään, tuntuu lähes ihmeeltä että mies päätyy jossain vaiheessa kokemaan jopa avioliiton, vaikka lyhyeksi sekin jää. Suhteiden sekavuus ja parien alati ristiriitaiset toiveet ja odotukset yhdessäololta, vanhemman miehen ja nuoren naisen suhde, insesti sekä suorasukaiset seksikuvaukset jäivät kirjasta päällimmäisinä mieleen. 

Blogeissa Viisi kuukautta, viisi viikkoa ei ole saanut huomiota, en löytänyt yhtäkään arviota. Kenties kirja löytää vielä bloggareidenkin lukemistoon.

Saara Turunen: Rakkaudenhirviö

Saara Turunen: Rakkaudenhirviö

Tammi 2015, 441 sivua

Tyttö syntyy itäsuomalaiseen pikkukaupunkiin. Ensin isoveli, sitten hän ja sitten "monen monta siskoa". Isä haluaa kuitenkin muuttaa lapsuusmaisemiinsa vielä syvemmälle itään ja niin hän rakentaa sääntöjen mukaisen valkoisen, yksikerroksisen tiilitalon keskelle pusikkoa, jonne on vasta alkanut nousta taloja. Tyttö kertoo lapsuudestaan ja vanhemmistaan. Äidistä, jonka yllä usein leijuu musta pilvi, ja isästä joka kehittää sen varalle erityisen korviensulkumekanismin. Nainen on mysteeri, oli joku mies sanonut rakennustyömaalla. Isäni ei ole ihan varma, mitä mies tällä tarkoitti, mutta ehkäpä se on sitten niin, hän miettii ja jatkaa talojen rakentamista sillä välin, kun mysteeri synnyttää lapsia, mysteeri työntää vaunuja, mysteeri vaihtaa vaippoja ja imuroi lattiaa, mysteeri järjestelee keittiön kaapit ja tumma pilvi leijailee mysteerin pään yläpuolella.

Enemmän kuin mitään äiti pelkää erikoisuutta, ihmisiä jotka haluavat tahallaan erottua joukosta. He eivät osaa hävetä. He puhuvat liian lujaa, pukeutuvat huomiotaherättävästi, keräävät ympärilleen lauman kissoja tai haaskaavat elämänsä viihteeseen ja typeriin huvituksiin. Erikoisia ihmisiä tunkee esiin joka paikasta ja heidän läheisyyteensä joutumista on varottava. Hirvittävimmästä päästä erikoisia ihmisiä ovat heikkoluontoiset, ylipainoiset ihmiset. Äidin ammatti onkin ravitsemusterapeutti ja hänen sydämenasiansa on laihduttaa koko Itä-Suomi normaalipainoiseksi. Kotona vallitsee syömisten suhteen tiukka kuri, ei keksejä, pullaa, ei karkkipäiviä. Hyvänä päivänä, kun tumma pilvi ei leijaile äidin yllä, saattaa saada lasillisen sokeritonta mehua tai laihdutuspirtelöä jälkiruuaksi. Näissä oloissa tyttö kasvaa ja alkaa kasvaessaan kapinoida vastaan. Alati kasvava sisarusparvi ja kaiken jakaminen alkaa ahdistaa. Kun äiti armollisesti myöntyy valmistamaan pullollisen simaa joka tullaan jakamaan kristillisesti tasan, desilitra jokaiselle, tyttö juo kaiken salaa.

Kuten minäkin teininä, tyttö lukee Nancyn. (Nancy Spungen, Sex Pistolsin basistin Sid Viciousin tyttöystävä joka käytti kovia huumeita jo pikkuteinistä ja kuoli 20-vuotiaana.) Kun opettaja kyselee tytön tulevaisuudensuunnitelmia, tämä kertoo haluavansa elää kuin Nancy, narkkarina roskakaatikossa. Hän haluaa paeta pienestä kuolleesta kotikylästään (kuten todella halusin itsekin!), pois äitinsä ja tämän mustan pilven läheltä. Hän tahtoo Helsinkiin ja keksii mahdollisuuden, Suomen ainoan taidelukion, sitä eivät kai voisi vanhemmatkaan kieltää?

Niin alkaa tytön uusi elämä helsinkiläisenä taidelukiolaisena joka asuu tätinsä luona. Tädin, joka syö pullaa, suklaata, kakkuja, lihapiirakoita ja juo Coca Colaa päälle. Täti on vain iloinen kun tytölläkin on ruokahalua!

Koulun jälkeen suunnistan pitsapuffettiin. Pitsapuffetti on kuin taivas. Syö niin paljon kuin haluat, lukee ovessa. Kahmin pitsaviipaleita suuhuni muovisten kukka-asetelmien katveessa. Ihana rasvan, oreganon ja valkosipulin haju leijailee ympärilläni.
...
Poikkean rihkamakauppaan. Otan korvareiät ja ostan itselleni papukaijakorvakorut korvissa heiluen ja tunnen itseni voimakkaammaksi kuin ennen. Kotona tätini on keittänyt kahvia ja asettanut pöydälle suklaakakun. Ahdan kakkua suuhuni. Kerma ja sokeri luovat lohdullisen tunnelman. Ahmin niin kauan, että tulee aivan hiljaista.


Tyttö tutustuu kauniiseen ja ihailtuun Lauraan ja Anttiin joka pitää enemmän pojista kuin tytöistä ja muuttaa jälkimmäisen luo asumaan. Hesarin arvostelussa Laura ajatellaan Birniksi, Antti Holmaksi. Birnin taustat eivät ole minulle tuttuja, Holmaan Antin hahmo kieltämättä hyvin sopisi. Väkisinkin tulee tunne, että kirjailija kertoo omista elämänkokemuksistaan. 

Helsinkikään ei enää tytölle riitä, Lontoo kutsuu. Ja sen jälkeen kutsuu moni muukin, kuten Espanja ja Meksiko, ja puolet kirjasta tyttö asuukin ulkomailla, välillä työskennellen, välillä koti"rouvana". 

Rakkaudenhirviö kiertää maailmaa tyhjä paikka sydämessään, etsien minne kuuluisi, missä häntä rakastettaisiin, missä hän voisi rakastaa. Kirjan tyttö on aina tyytymätön, Suomessa Suomeen ja suomalaisiin, Espanjassa espanjalaisiin ja heidän tapoihinsa. Kirjan luettuani en tiedä olisinko hänen puolestaan surullinen kun on niin juureton eikä osaa asettua mihinkään vai kadehdinko tyttöä joka on vapaa lähtemään minne ikinä haluaa, kun en itse siihen omassa elämäntilanteessani pysty vaikka haluaisin vieläkin. 

Esikoiskirjailija Turusella on hyvin omanlaisensa tyyli kirjoittaa. Alussa totuttelua vaatii dialogin totaalinen puuttuminen, mutta päästyäni tarinaan sisälle (mikä tapahtui kohdallani jo muutamien sivujen jälkeen) sekään ei ainakaan tätä lukijaa haitannut. Turunen kertoo tarinaansa välillä lähes hengästyttävästi, koko ajan täysi hööki päällä, mutta yhtä aikaa hyvin helppolukuisesti, jopa arkisesti. Aivan erityisesti pidin kirjan loppupuoliskosta jossa Turunen ruotii englantilaisia ja etenkin espanjalaisia elämäntyylejä. 

Kritiikki kohdistuu myös, aivan ansaitusti, jäyhiin suomalaisiin. Valkoiset muovituolit seisovat pihalla sateen piiskattavina ja juhlavieraat ahtautuvat sisälle. He laskevat pussilakanasettejä ja aterinsarjoja lahjapöydälle ja jonottavat sitten kurinalaisessa jonossa kätelläkseen hääparia. Ulkoapäin katsottuna olisi mahdotonta arvata ovatko kyseessä häät vai hautajaiset. Kun noutopöytä on valmis ja kuulutetaan olkaa hyvä ja ottakaa, kukaan ei liikahdakaan. Sellaisiahan me suomalaiset olemme. Kuka kehtaa olla se erikoinen, joka menee ensin?