2 x Afrikka - Chimamanda Ngozi Adichie & Abdulrazak Gurnah

Saimme juuri uuden nobelistin, jolta on jo aiemmin suomennettu teoksia, ja vaikka Han Kangin Vegetaristi onkin tällä hetkellä hurjan suosittu, tai ehkä juuri siksi, päätin ottaa kuunteluun vuoden 2021 Nobel-voittajan Abdulrazak Gurnahin romaanin Kivisydän. Halusin kuulla Anna Soudakovan Haikara levittää siipensä -kirjan jälkeen lisää vieraasta kulttuurista Englantiin muuttaneiden ajatuksia.

Adichien kirjan kuuntelin jo helteiden väistyttyä, sillä syksyisin kaipaan vahvempaa luettavaa. 

***

Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus

Otava, 2022

(lukukirja Otava 2010)

Alkuteos: Purple Hibiscus, 2003

Lukija: Irene Omwani

Kesto: 9 h 54 min

Eugene on harras katolilainen. Hän omistaa yhden Nigerian merkittävimmistä sanomalehdistä sekä useita tehtaita, joissa tuotetaan esimerkiksi parempilaatuisia keksejä, joten perhe on varakas. 

Perheen lapset, tytär Kambili ja poika Jaja ovat yläkouluikäisiä. Isä odottaa heidän olevan aina luokkansa parhaat, toiseksi jääminen ei kelpaa, ei isälle, eikä Jumalalle. Perheessä on muutenkin tiukka kuri. Isä on laatinut heille tarkan aikataulun, jonka mukaisesti lapset viettävät kaiken aikansa koulun ulkopuolella. Siinä ei ole vapaata esimerkiksi television katselulle tai harrastuksille, sen sijaan tunnit täyttyvät läksyjen parissa sekä tietenkin rukoillen.

Kaiken minkä teen, teen sinun omaksi parhaaksesi, oli isällä tapana sanoa, kun hän rankaisi lapsiaan. Nuorempana "vain" piiskaten, sittemmin myös rusikoimalla Kambilin sairaalakuntoon. Äiti taas sai lukuisia keskenmenoja pahoinpitelyjen takia.

Vain muutama ihminen perheen ulkopuolella tiesi mitä seinien sisäpuolella tapahtuu, ja yksi heistä jolla on edes jonkinlainen aavistus, on isän sisar Ifeoma. Isä ei haluaisi lastensa viettävän paljonkaan aikaa serkkujensa luona, sillä vaikka perhe on kristitty, heillä ollaan Eugenen mielestä lepsuja kurin suhteen. Sen myös Jaja ja Kambili huomaavat saadessaan vihdoin viettää muutaman viikon heidän kanssaan toisessa kaupungissa. Aluksi he ovat hämmentyneitä, että voikin olla olemassa niin toisenlaista elämää, jossa säännöt ovat erilaisia, eikä niiden noudattaminen perustu kurituksen voimalla luotuun pelkoon.

Tätinsä luona ollessaan Kambili tutustui myös nuoreen pappiin, isä Amadiin, ja vaikka niin nuoremmat kuin vanhemmatkin naiset kiehnäsivät isä Amadiin ympärillä kuin mehiläiset hunajapurkilla, hän alkoi hakeutua Kambilin seuraan. 

Kerran kun mies vei hänet seuraamaan miten valmensi nuoria korkeushyppääjiä, Kambili oivalsi jotain uutta.

Aina kun poikien silmä vältti, hän nosti rimaa pykälän verran ja huusi: ”Vielä kerran, valmiina, nyt!” Pojat ylittivät riman yksi toisensa jälkeen. Isä Amadi ehti nostaa sitä vielä pari kertaa ennen kuin pojat äkkäsivät hänen metkunsa ja alkoivat huudella: ”Hei! Hei! Fada!” Isä Amadi nauroi ja sanoi, että he pystyivät ylittämään riman korkeammalta kuin uskoivatkaan. Ja hän oli juuri todistanut sen.

Tajusin yhtäkkiä, että juuri samoin Ifeoma-täti menetteli serkkujeni kanssa. Hän nosti tasaisesti rimaa sekä siinä, miten hän heille puhui, että mitä hän heiltä odotti. Hän teki niin jatkuvasti, varmana siitä että serkut pääsisivät riman yli. Ja he tosiaan pääsivät. Me Jajan kanssa selvisimme aivan muista syistä. Me emme päässeet riman yli siksi, että uskoimme pystyvämme siihen, vaan siksi, että pelkäsimme kuollaksemme että emme pystyisi.

”Mistä moinen synkkä ilme”, isä Amadi kysyi istah­taessaan viereeni. Hänen hartiansa hipaisi omaani. Hänestä leyhähti hien uusi ja partaveden tuttu tuoksu.

”Ei mistään.”

”Kerro siitä ’ei mistään’.”

”Te uskotte noihin poikiin”, suustani pulpahti.

”Niin uskon”, isä Amadi sanoi.

Tädin puutarhassa kasvavat purppuranpunaiset hibiskukset eivät ole ainoa asia joka tuo uutta väriä sisarusten elämään. Isän despotismi ei voi jatkua loputtomiin.

Olihan tämä aika hurjaa kuunneltavaa tuon perheväkivallan takia, ja kuvaus on taitavasti tuotu lukijan iholle saakka. Melkoinen esikoisromaani. Entistä inhottavampaa perheenpään vallankäytöstä teki hänen vahva yhteiskunnallinen asemansa arvostettuna lehtimiehenä, vapaustaistelijana ja kirkon isänä. Paperillahan mies oli täydellinen. Onneksi välillä näkyi toivonpilkahduksia, muuten olisi voinut olla liikaa jopa minulle, joka mielestäni kestän fiktiossa paljonkin, ja yleinen tunnelma toki muuttui kun nuoret pääsivät tätinsä luokse. Odotin alkupuolella jatkuvasti milloin paha oikein saa palkkansa ja miten se tulee tapahtumaan, mutta samalla pidin kirjasta paljon ja viihdyin sen parissa. Koin siinä olevan myös lukuromaaninaisia piirteitä, etenkin silloin kun kerrottiin ruuista, väreistä ja tuoksuista, sekä elämästä kodin ulkopuolella. 

***

Abdulrazak Gurnah: Kivisydän

Tammen Keltainen kirjasto, 2024

Alkuteos: Gravel Heart, 2017

Suomennos: Einari Aaltonen

Lukija: Jukka Pitkänen

Kesto: 11 h

Isäni ei halunnut minua. Sain tietää sen nuorena, jo ennen kuin ymmärsin mistä jäin paitsi, ja kauan ennen kuin osasin arvata syytä siihen. Jossakin mielessä se, etten ymmärtänyt, oli siunaus. Jos olisin saanut tietää vasta vanhempana, olisin ehkä hyväksynyt kaiken helpommin, mutta siinä tapauksessa olisin luultavasti turvautunut teeskentelyyn ja vihaan. 

Kun Salim oli seitsemänvuotias, hänen isänsä lähti kotoa. Vain pariksi päiväksi, sanoi äiti, mutta se oli yksi lukuisista valheista joita seuraisi. 

Isä ei lähtenyt kauas, vaan muutti lähellä olevan puodin takahuoneeseen ja kävi työssä pienessä torikojussa. Enimmäkseen hän kuitenkin vietti aikansa huoneessaan jonne aluksi äiti ja myöhemmin poika veivät hänelle päivittäisen lounaskorin. Isä oli harvasanainen, monesti vain kiitti ja otti ruuan vastaan. Minkäänlaista selitystä sille, mikä välirikon oli aiheuttanut, ei Salim vanhemmiltaan saanut. 

Kun poika varttui, äidin veli eli Amir-eno ja tämän vaimo Asha-täti ottivat Salimin luokseen Lontooseen, koska heidän mielestään hänelle täytyi saada kunnon yliopistokoulutus, eikä sellaiseen ollut mahdollisuutta Sansibarilla. Luonnollisesti Amir-eno maksoi kaiken, joskin teki selväksi että myöhemmin Salimin pitäisi tehdä myös töitä opintojen ohessa, ja päätti siksi, että kaupallinen ala olisi sopivin. Nuorukainen itse olisi mieluiten opiskellut kirjallisuutta, mutta ymmärsi, että häneltä ei kysyttäisi.

En ollut tottunut sellaiseen äänensävyyn enkä tiuskimiseen, komenteluun ja perättömiin syytöksiin. 

"Kuvitteletko sinä että sinulla on käytössäsi palvelija?" hän tivasi kun en tehnyt tarpeeksi nopeasti hänen antamaansa tehtävää. Joskus hän puhui minulle lempeän uskoutuvaan sävyyn aivan kuin olisin ollut hänen pikkuveljensä, ja joskus hän puolestaan puhui kuin olisin ollut laiska palvelija, tai torui minua jostain töppäyksestä poikansa ja tyttärensä kuulleen kuin olisin ollut tarkkaamaton aijah, lapsenkaitsija. Sen jälkeen hän ei vähään aikaan sanonut minulle mitään, aivan kuin hän olisi ollut nyreissään. Ehkä läsnäoloni horjutti enoni ja Asha-tädin elämää. Ehkä minä olin häiriötekijä. 

Haasteita ilmenee odotetusti paitsi enon kotiin, myös läntiseen yhteiskuntaan sulautumisessa. Kirjailija itse on lähtenyt Sansibarista 18-vuotiaana, poliittisena pakolaisena vuoden 1963 vallankumouksen aikana, joten Kivisydämessä on yhtymäkohtia hänen omaan elämäänsä, joskaan se ei ole autofiktiota. Salim lähtee saarelta eri syistä ja ajankohtakin on huomattavasti myöhäisempi. 

Kentin yliopistossa akateemisen uransa tehnyt Gurnah on englannin kielen ja postkolonialistisen kirjallisuuden emeritusprofessori. Kivisydän on nobelistin kirjaksi hyvinkin helppolukuista ja sujuvasti etenevää nykykirjallisuutta. 

Kirja on jaettu kolmeen osaan. Ensimmäisessä Salim elää lapsuuttaan saarella, toisessa totuttelee elämään lännessä ja kolmannessa hän palaa Sansibarille oltuaan pois lähes vuosikymmenen. Viimeisessä osassa äänessä on enimmäkseen Salimin isä ja salaisuudetkin selviävät. Toivoin todellakin sitä kuunnellessani, että se on täyttä fiktiota. 

Kaikkineen kirja oli upea sekoitus vähän kaikkea sukutarinasta eri yhteiskunnallisiin kerroksiin ja tässäkin vallankäyttö on isossa roolissa vaikken sitä vielä kirjan ensimmäisessä osassa nähnytkään. Niin oli varmaan tarkoituskin. Minulle tulee kirjan päätyttyä harvoin sitä tunnetta, että haluaisin lukea sen uudestaan, mutta Kivisydän on sellainen harvinaisuus. Helppotajuisuus on ehkä eräänlainen huijaus, sillä kirjassa on runsaasti eri ulottuvuuksia, ja veikkaanpa että etenkin loppuratkaisun jo tiedossa ollessa kiinnittäisin toisella kerralla enemmän huomiota yksityiskohtiin ja ylipäätään eri asioihin. Hieno kirja kaiken kaikkiaan, sellainen josta tulee tunne, että onpa hyvä että juuri tämän valitsin. Mietin pitäisikö ottaa kuunteluun Paratiisi, mutta maaliskuussa julkaistava Hylkääminen kiinnostaa juoneltaan sekä ajankohdaltaan eniten, joten ehkä odotan sitä. 

Olga Tokarczuk: Aja aurasi vainajain luitten yli

 

Olga Tokarczuk: Aja aurasi vainajain luitten yli

Otava, 2020

Otavan kirjasto

Lukija: Erja Manto

Kesto: 9h 7min

Valeriaanapillereistä huolimatta Janina heräsi yöllä siihen, että ovea hakattiin kovaa ja kiihkeästi. Pippurisumuttimella varustautuneena hän meni avaamaan, mutta ovella ovella olikin tuttu hahmo kelsiturkissaan, pitkä ja luiseva naapurin mies, jota Janina kutsui Outolinnuksi. Syy yölliseen mekkalointiin oli Isojalka, tai pikemminkin se, että tämä oli Outolinnun mukaan kuollut. 

Vain he kolme asuivat tuulisella ylängöllä Puolan ja Tšekin rajaseudulla olevassa pienessä kylässä ympärivuotisesti. Kylä oli niin pieni, ettei sen nimeä näkynyt edes kartassa. Pakkanen ja lumen määrä tekivät talvista haastavia, ja muut laittoivatkin ovensa säppiin syksyllä ja palasivat kaupunkikoteihinsa Varsovaan, kunnes taas palaisivat kevään koittaessa. Mutta nyt, talvisena aamuyönä, Outolintua oli alkanut epäilyttää koiran ulvonta ja jatkuvasti palava valo. 

Janina ja Isojalka eivät olleet ollenkaan hyvissä väleissä. Janina oli tehnyt miehestä monta rikosilmoitusta, salametsästyksestä ja siitä miten huonosti tämä kohteli koiraansa, sulki koiraparan päiviksi puuvajaan ulvomaan ja palelemaan. Häntä ei oltu otettu vakavasti, kuten ei usein muutenkaan. Kun on kuusikymppinen ja nainen, joka asui yksin pienessä syrjäseudun kylässä, ei saanut arvostusta osakseen.

Poliisipäällikkö katsoi minuun hetken aikaa mitään sanomatta, ja näin hänen kasvoillaan jälleen kerran hyvin selvästi sen, minkä olin nähnyt hänessä jo heti aluksi ja minkä olin nimennyt halveksunnaksi. Suupielet painuivat alas ja huulet suipistuivat hieman. Näin myös sen, että hän yritti hallita ilmettään. Hän peitti sen tyhjään hymyyn, joka paljasti hänen isot, tupakan kellastuttamat hampaansa.

Hän sanoi:

- Rouva hyvä, ei sellainen ole polisiasia. Koira on koira, sellaista se täällä maalla on.  Mitä te oikein luulette? Koirat pidetään kopissa ja ketjuun kytkettyinä. 

- Olen tekemässä Poliisille ilmoitusta siitä, että on tapahtunut jotakin pahaa. Kenelle minun pitää kertoa, jos ei kerran Poliisille? 

Poliisipäällikkö nauraa hörötti. 

- Pahaa, niinkö? Jospa menisitte ja puhuisitte papille? hän tokaisi tyytyväisenä huumorintajuunsa, mutta selvästikin tajusi ettei hänen vitsinsä juuri huvittanut minua, sillä hänen ilmeensä vakavoitui nopeasti. - Eikös niitä ole olemassa semmoisia eläinjärjestöjä tai jotain? Puhelinluettelosta varmasti löytyy.

Opettajan ammatissa toimiva Janina tunsi hyvin astrologiaa, hän osasi tutkia huoneita ja tehdä karttoja. Se ei ainakaan auttanut siinä, että ihmiset olisivat ottaneet hänet vakavasti. 

Kun pohdin väkivaltaisen kuoleman mahdollisuutta, minun oli otettava huomioon hyleg, sen huone ja planeetat, jotka olivat sinne asettuneet. Kiinnitin huomiota lisäksi siihen, mikä vahingollisista planeetoista - Mars, Saturnus tai Uranus - olisi voimakkaampi kuin hyleg, ja luo sen kanssa epäharmonisen aspektin. 

Sinä päivänä kävin työhön ja kaivoin taskustani nuhjuisen paperilapun, johon olin kirjoittanut Isojalan tiedot, tarkistaakseni, oliko kuolema käynyt hänen luonaan ajallaan. 

Kun olin siirtänyt syntymäajan koneelle, vilkaisin itse paperia. Huomasin että olin kirjoittanut tiedot metsästyskalenterin lehdelle, ja se lehti oli maaliskuulta. Taulukossa oli niiden eläinten kuvat, joita maaliskuussa saa metsästää. 

Tähtikartta ilmestyi näytölle ja vangitsi katseeni seuraavan tunnin ajaksi. Ensimmäiseksi aloin tutkia Saturnusta. Saturnus kiinteässä merkissä oli usein merkki tukehtumis- tai hirttokuolemasta. 

Isojalka ei ollut kuitenkaan ainoa joka tuon talven ja kevään mittaan menetti henkensä. Janinalla oli oma käsityksensä siitä kuka tai pikemminkin ketkä olivat kuolemien takana. 

Olipa tämä metka kirja. Tykästyin alkuviivoilta tähän itsepäiseen ja omalaatuiseen muoriin ja hänen ajatusmaailmaansa jonka persoonasta kävi vähän väliä ilmi jotain uutta ja yllättävää. Muutenkin parasta tässä kirjassa oli se, ettei yhtään tiennyt mihin suuntaan tarina milloinkin lähtee kulkemaan, kun sellaista selkeästi arvattavaa logiikkaa ei ollut. Murhaajan henkilöllisyys, sen ainoan kerran kun se kävi mielessäni, osui oikeaan mutta se ei haitannut vähääkään. Erja Manto oli täydellinen valinta lukijaksi ja kuunteluelämys kokonaisuudessaan sai minulta täydet viisi tähteä. 

Tokarczuk sai kirjallisuuden Nobelin vuonna 2019. 

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta

Tammi, Keltainen kirjasto

Suomennos: Helene Bützow

Äänikirjan lukija: Jukka Pitkänen

Kesto: 8:41

Mr Stevens on perinteinen, korkealaatuisen ammattitaidon omaava brittiläinen hovimestari, joka on palvellut Lordi Darlingtonia yli kolmenkymmenen vuoden ajan. Lordi on kuollut kolme vuotta sitten ja kartanon, Darlington Housen, omistaa nyt amerikkalainen liikemies herra Faraday, jonka palveluksessa Mr Stevens jatkaa. Eletään kesää 1956 ja sodanjälkeisessä Englannissa hovimestareiden ammattinimike on katoamassa. 

Herra Faraday on itse poissa kartanosta ja on tarjonnut Stevensille mahdollisuutta lainata tämän autoa ja lähteä lomamatkalle. Stevens tarttuu tarjoukseen ja suuntaa Länsi-Englantiin, saamansa kirjeen innoittamana. Kartanon entinen taloudenhoitajatar, Miss Kenton (joka on jo pitkään ollut rouvashenkilö mutta Stevensille aina Miss Kenton) on lähestynyt Stevensiä kertoen avioliittonsa ongelmista ja Stevens tulkitsee Miss Kentonin rivien välissä toivovan palaavansa töihin kartanoon, mikä taas olisi Stevensille mieleen. 

Sain neiti Kentonilta kirjeen, jossa oli pitkien melko merkityksettömien kuvausten lisäksi havaittavissa selvää kaipuuta Darlington Halliin. Ja minä olen siitä täysin vakuuttunut, kauttarantaisia vihjauksia halusta palata tänne.  Vasta silloin minulle valkeni, että taloudessa oli todella ratkaisevan tärkeä rooli vielä yhdelle palveluskunnan jäsenelle ja että tuon henkilön puuttuminen oli itseasiassa kaikkien viimeaikaisten ongelmieni ydin. Mitä enemmän asiaa ajattelin, sitä selvemmältä vaikutti että Neiti Kenton, joka oli sydämestään kiintynyt tähän taloon, ja sen lisäksi poikkeuksellisen taitava ammatti-ihminen omalla alallaan oli juuri se puuttuva tekijä joka oli estänyt minua laatimasta Darlington Hallille täysin tyydyttävää henkilökuntasuunnitelmaa. Kun olin analysoinut tilanteen kuvatulla tavalla, huomasin pian harkitsevani uudestaan herra Farradayn muutaman päivän takaista ystävällistä ehdotusta, sillä olin tullut ajatelleeksi että minulle ehdotettu automatka voisi palvella arvokkaita ammatillisia tarkoitusperiä.

Ihan ensimmäiseksi pitää kehua äänikirjan lukijaa, Jukka Pitkästä, joka tulkitsi hovimestarin kertomusta kerrassaan loistavasti, kuulostaen juuri niin arvokkaalta ja pidättyvältä kuin olisi itse herra Stevens. Ilman Pitkästä en olisi saanut kirjasta yhtä paljon irti ja olisin todennäköisesti pitänyt joitain takautuvia tapahtumia enemmän pitkästyttävinä jorinoina kuin kiehtovina kertomuksina. Hovimestarin lomamatka jää nimittäin kirjassa aivan toissijaiseksi ja valtaosa tästä Booker-palkinnon saaneesta kirjasta koostuukin Stevensin muisteluista vuosikymmenten varrelta. Lordi Darlington on ollut aktiivisesti mukana politiikassa ja isännöinyt muun muassa merkittävää kansainvälistä konferenssia ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Tätä käytiinkin läpi pitkälti toista tuntia.

Ishiguro on taitavasti luonut tarinan jossa sodanjälkeisen luokkayhteiskunnan käymistila käy ilmi niin peribrittiläisen, aristokraattisen elämäntavan muutoksessa. Sittemmin kahtiajako on näkynyt esimerkiksi monarkian vastustuksessa jo vuosikymmenien ajan. Tätä kirjoittaessani on kulunut vain muutama päivä siitä, kun Harry ja Meghan järkyttivät Britanniaa (ja puolta maailmaa?) ilmoittamalla ottavansa pesäeron kuningashuoneeseen. 

Toni Morrison: Luoja lasta auttakoon

Toni Morrison: Luoja lasta auttakoon

Tammi, Keltainen kirjasto, 2016

180 sivua

Sweetnessin synnyttämä vauva on niin musta että äitiä jo melkein pelottaa. Yönmusta, sudaninmusta, eikä Sweetness ymmärrä miksi, sillä hänellä on itsellään vaalea iho. Hän on sellainen mitä nimitetään keltaiseksi mustaksi ja niin on tytön isäkin. Mikä lie käenpoika siinä tissillä roikkuu, Sweetness mietti ja vaihtoi Lula Annin pulloruokintaan heti kun pääsi laitokselta kotiin. Eikä ollut mieskään vauvaan tyytyväinen ja siitä se riitely alkoi ja päätyi avioeroon. Oli vaikeaa saada mies vakuuttuneeksi siitä, ettei Sweetness ollut käynyt vieraissa.

Aikuisena äidin rakkautta ja kosketusta vaille jäänyt Lula Ann Bridewell vaihtaa nimensä Brideksi ja kääntää mustan ihonvärin edukseen. 

"Sinun pitää aina pukeutua valkoisiin, Bride. Pelkkään valkoiseen ja aina vain kokovalkoiseen." Näin vaati Jeri, stylisti joka muokkasi "kokonaispersoonallisuutta", niin kuin itse mainosti. Kävin kysymässä neuvoja silloin, kun halusin muuttaa tyyliäni ennen toista työhaastatteluani Sylvia Inc:ille.
"Ei pelkästään siksi, että Bride tarkoittaa morsianta", Jeri selitti, "vaan sen tähden miltä valkoinen näyttää sun lakritsinväristä ihoasi vasten", se sanoi. "Ja musta on uusi musta. Tajuat mitä tarkoitan? Tai hetkinen. Enemmän sä olet tumman suklaakastikkeen kuin lakritsin värinen. Ihmisille tulee mieleen kermavaahto ja suklaakakku kun ne näkee sut."
Minua nauratti. "Tai Oreo-keksit."
"Eikä. Jokin kallis. Konvehdit. Käsintehdyt."
Alkuun oli tylsää ostella pelkästään valkoisia vaatteita kunnes opin, miten monia valkoisen sävyjä onkaan: norsunluu, osteri, alabasteri, paperinvalkoinen, lumi, kerma, luonnonvalkoinen, samppanja, haamunvalkoinen, luunvalkoinen.

Bride saa hakemansa työpaikan ja etenee pian aluejohtajaksi. Sylvia Inc on pieni kosmetiikkayritys ja yksi sen kuudesta tuotemerkistä on Briden luoma YOU GIRL, jota ollaan juuri lanseeraamassa, kun Bridelle tapahtuu pari "yllätystä". Ensin poikaystävä Booker sanoo "Et ole se nainen jonka haluan" ja lähtee puoli vuotta kestäneestä suhteesta palaamatta edes seuraavana aamuna takaisin. Toinen yllätys liittyy vankilasta vapautuvaan naiseen. Bride on säästänyt tälle viisituhatta dollaria käteistä ja ostanut kolmentuhannen dollarin lentolahjakortin ja yrittää näin auttaa naista uuden elämän alkuun ja paikata sillä lapsena tekemäänsä virhettä. Hän pääsee tapaamaan naisen, mutta ehtii tuskin ojentaa lahjansa ja kertoa kuka on, kun nainen pieksee hänet lähes henkihieveriin. Kasvot ruhjottuna on haastavaa lanseerata uutta meikkimerkkiä, mutta hyvä ystävä samasta työpaikasta on hanakasti astumassa remmiin Briden tilalle. Toipumislomallaan Bride lähtee jäljittämään Bookeria.

Morrison on ollut jo yli 80-vuotias kirjoittaessaan tämän romaanin ja hänellä on takanaan yli 40 vuoden ura. Ihailen. Olen lukenut aiemmin häneltä yhden teoksen, Koti, ja jokin näissä kiehtoo joten haluan lukea enemmänkin. Morrisonin kirjoissa on rankkoja aiheita, mutta ne eivät ole toivottomia eivätkä ahdistavia, oikeastaan päinvastoin. 

Saul Bellow: Ainoa oikea

 

Saul Bellow: Ainoa oikea

Tammi 1997, 146 sivua

Alkuteos: The Actual, 1997

Suomennos: Kristiina Rikman

 

 

Harry Trellman viettää lapsuutensa lastenkodissa. Ei siksi että olisi orpo, sillä hänen äitinsä kärsi niveltulehduksesta ja kiersi ulkomailla parantolasta toiseen rikkaan sukunsa rahoilla. Isä taas oli tavallinen kirvesmies, huonosti valittu puoliso siis, siinäkö syy miksi rikas suku ei huolehdi Harrysta? Aikuisena hän asettuu Chicagoon, koska hänellä on siellä "kesken oleva rakkausjuttu". Tarina alkaa varsinaisesti siitä, kun Harry tapaa eräillä illalliskutsuilla juutalaismiljonäärin, Sigmund Adletskyn joka palkkaa Harryn "aivotrustiinsa", ei niinkään liike-elämän vaan seuraelämän asioissa. Kun Adletsky alkaa hieroa kauppoja toisen miljonäärin kanssa suuresta huoneistosta, Adletsky haluaa Harryn mukaansa neuvotteluihin. Niin Harry tapaa taas sisustussuunnittelijaksi ryhtyneen Amyn, naisen joka on hänelle se ainoa oikea vielä neljänkymmenen vuoden jälkeen. Amy, Harryn nuoruudenihastus, on ollut omalla tahollaan naimisissa pariinkin otteeseen, mutta hänet Harry edelleen haluaa.

 

Tänä aamuna Amylla oli tukevasti meikkiä, etenkin silmien ympärillä missä sitä eniten kaivattiin. Hänen pyöreät kasvonsa olivat tyynet, vaikka hänen sisäinen laskukoneensa raksuttikin kiivaasti. Ikä saa joskus täyteläiset naiset vaikuttamaan hitailta. Mutta Amy oli edelleen tarkkana ulkonäöstään; hänen ruumiinsa ja sielunsa olivat kypsän täyteläiset - ne olivat kuin näytteillä aitauksessa. Hän oli kaunotar, hänen ihonsa oli edelleen sileä; hän jopa hengitti kaunottaren lailla.

 

Kirja oli erittäin nopealukuinen, kertaistumalta lukaistu lyhyenpuoleinen tarina jolla oli tai ainakin olisi voinut olla sivumääräänsä isommat puitteet. Amy vaikutti hyvin tavalliselta eronneelta kahden lapsen äidiltä, kun taas Harrysta ei ottanut selvää onko mies lintu vai kala. Ilmeisesti jonkin sortin älykkö joka ei ollut löytänyt muuta kiinnekohtaa elämäänsä kuin kaupungin, jossa kymmenien vuosien takainen teinirakkaus eli elämäänsä perheensä kanssa. Jokin minulle aukeamaton syy lienee sillekin että pieneen sivumäärään nähden kohtuuttoman moneen otteeseen kuvataan Harryn ulkonäköä. Hän on siis juutalainen, mutta piirteiltään kiinalaisen näköinen mistä johtuen hän nuoruudessaan vietti useamman vuoden Kauko-Idässä yrittäen sulautua sinne, siinäkin onnistumatta. Kun Adletsky toteaa Harryn olevan pikemminkin japanilaisen näköinen, Harry leikkauttaa hiuksensa japanilaistyyliin korostaakseen juuri löytynyttä japanilaisuuttaan. Harrylla tuntuu olevan identiteettikriisi vielä eläkeiän kynnykselläkin.

 

Bellow itse on ollut jo päälle 80-vuotias kirjoittaessaan tämän pienoisromaanin. Kaikella sillä elämän kokemuksella Ainoa oikea olisi voinut olla suloisen haikea rakkaustarina, nyt se oli sinne tänne harhailevia sivujuonteita toisistaan irrallisten henkilöiden elämistä. En menisi sanomaan etten pitänyt tästä, pikemminkin jäin vain vaille kunnon otetta henkilöihin ja jopa osan heistä merkitystä tarinan kokonaisuudessa.

 

Kirjan ovat lukeneet ainakin Risto, Susar sekä MarikaOksa.

 

 

Alice Munro: Kallis elämä

Alice Munro: Kallis elämä



Tammi 2013, 319 sivua

Alkuteos: Dear Life, 2012

Suomennos: Kristiina Rikman

 

 

Kymmenen novellia, neljä omaelämäkerrallista kirjoitusta. En tiedä mitä oikeastaan odotin, jotain erityisen hienoa ja tajunnan räjäyttävää varmaankin, koska Munro on viime vuoden nobelisti. Sen sijaan kohtasinkin hyvin vähäeleistä ja arkista kerrontaa ja novellien sävy oli monesti vielä synkän puoleinen. Kiinnostavia tarinoita, no mikä ettei, mutta silti jäin kummeksumaan, että tässäkö tämä oli? Niin moni kirjabloggaaja on kuitenkin listannut Munron yhdeksi lempikirjailijoistaan. Myönnän etten ole kovin hyvä novellien kanssa, luen mieluummin yhden yhtenäisen tarinan kerrallaan kuin monta pientä. Näihin halusin kuitenkin tutustua ja se Munron novelleissa oli ehdottomasti positiivista, että ne olivat riittävän pitkiä siihen että minäkin ehdin päästä niihin sisään. Silti lienee selvää, että jotain oleellista minulta jäi tavoittamatta, kun en tämän enempää syttynyt.

 

Heti ensimmäinen novelli, Postia Japaniin, yllätti kyllä suorasukaisuudellaan. Vai sellainen äiti. Minähän suorastaan paheksuin häntä! Toinen novelli, Amundsen, oli suosikkini. Siinä nuori nainen pestataan hoitajaksi keuhkoparantolaan ja hänelle syntyy romanssinpoikanen lääkärin kanssa. Tosin minua siinäkin novellissa häiritsi hieman se, että ainakin kolmessa kohtaa lääkärin tyttären nimi oli vaihtunut Marysta Katyyn, joka taas oli Postia Japaniin novellin päähenkilön tytär. Järvi näköetäisyydellä -novellista minulle tuli hetkeksi aikaa häijy olo. Siinä oli jotain hiukan hitchcockmaista enkä ollenkaan nähnyt "sen" tulevan. Omaelämäkerralliset tarinat eivät minua puhutelleet ollenkaan, en saanut niistä oikein mitään otetta.

 

Perusteellisempia arvioita löydät esim. seuraavilta: Maria jota novellit eivät myöskään suuremmin puhutelleet, Kaisa-Reetta joka nautti vähäeleisestä kauneudesta, sekä Ulla joka lukee Munroa nöyränä.