Pirjo Tuominen: Puutalokaupungin naiset
Tammi, 2022
Lukija: Krista Putkonen-Örn
Kesto: 8 h 27 min
Lappeenrantalainen Lahja Pöyhönen oli ollut nuorena tyttönä palveluksessa venäläisen upseerin perheessä ja pitänyt sittemmin päällystakkiliikettä, mutta nyt vuoden 1939 alkaessa hän oli jo kuudenkymmenen ja jäänyt eläkkeelle. Hänen miehensä Tobias oli edelleen töissä rullatehtaalla. Tobias oli aina ollut toimelias ja hyväluontoinen mies, liiaksikin, sillä häntä oli käytetty pula-aikana hyväksi. Tobias oli joutunut maksumieheksi laitettuaan hövelisti nimeään velkakirjoihin, ja sinne oli mennyt perheen omaisuus. Sen jälkeen Tobiakselle oli viina alkanut maistua liian hyvin.
Perillistenkadulla asui vähän köyhempää väkeä. Sitä reunustivat puutalot, joista moni piti sisällään useita pieniä asuntoja, useimmiten niissä oli vain kamari ja keittiö. Jokaisella pihalla oli oma puuliiterinsä, mutta tilaa oli myös omenapuille ja pihakoivuille, joillakin pihoilla oli jopa puutarhakeinu ja leikkimökkikin. Talojen alle oli kaivettu kellarit, mutta omat saunat puuttuivat, sillä ihmiset olivat tottuneet käymään lauantaisin yleisessä saunassa.
Lahja perheineen asui numerossa 10, keltaisessa, mansardikattoisessa, Terijoelta siirretyssä talossa miehensä ja tyttäriensä kanssa. Vanhempi tytär Helmi asui yläkerrassa pienen Kari-poikansa kanssa. Nuorempi tytär Hanna odotti viimeisillään lasta ja hänen miehensä, upseerin uraa tekevä Toivo, oli Markovillan taistelukoulussa Viipurissa. He asuivat yhtä kamarin ja keittiön kotia ja neljäs samanlainen asunto oli vuokrattu. Tähän sukuun, Hannan tyttäreksi, pieni Viena syntyi keväällä 1939.
Kaupungin kaduilla kävi noihin aikoihin iloinen karjalaisen väestön kuhina. Toivo aloitti työnsä varuskunnassa, jonka marssivat joukot ja ratsujen kavionkopse mukulakivikaduilla hallitsivat kaupungin elämää. Salskeiden nuorten upseerien luurankoasetakit, pukevat suikat ja punaiset housut saivat naisten sydämet sykkimään kiivaammin, ja Pusupuistossa tehtiin kunniaa sen lempinimelle.
Suomi-Filmi tulla tupsahti kaupunkiin alkaen filmata uutta elokuvaa. Se saisi nimekseen Punahousut, ja siinä leiskuisi lempi nuorten ratsumestarien ja kauniiden neitosten välillä. Juoneen kuului vauva, joka joutuisi kadoksiin ja päätyisi onnettoman ja hämmentyneen ratsumestarin huostaan. Tätä ratsumestaria esitti Kullervo Kalske, komea vaalea hurmuri. Hänet ja monta muuta tunnettua tähteä saattoi nähdä kaupungin kaduilla.
Hanna sattui työntelemään Viena-vauvaa filmaustöiden lähistöllä. Kuvausryhmä iski katseensa kauniisiin vaunuihin ja paksuposkiseen tyytyväiseen vauvaan. Niinpä Vienasta tuli puolivuotiaana filmitähti, joka sai kunnian pissata ratsumestarin polvellekin. Viena ei suinkaan esittänyt tyttöä, vaan Topo-nimistä poikavauvaa. Kun kuvauksia jatkettiin myöhemmin studioilla Helsingissä, tilalle saatiin ihan oikea ja paljon ohutposkisempi poika.
Kaduilla liikkuvia Punahousujen naistähtiä Helena Karaa ja Tuulikki Paanasta seurasivat ihailevat ja kadehtivat silmät. Heidän kampauksensa ja pukunsa saivat aikaan vilskettä, kun kampaamoissa ja ompelimoissa kopioitiin suosikkien ulkonäköä.
Se oli suloista kesää myös nuorelle perheelle.
”Haluan meille oman kodin”, Toivo sanoi vaimolleen. ”Niin hyvä kuin minun on asua anoppini ja appeni talossa, oman talon minä rakennan. Maatalon poika kyllä pystyy siihen.”
Puutalokaupungin naiset kolmessa polvessa, Lahja, Helmi ja Hanna sekä Viena elivät hyvää aikaa. Elämä hymyili heille, mutta kaikki eivät olleet yhtä onnekkaita.
Pirjo Tuominen on julkaissut yli 50 romaania, joista pääosa sijoittuu 1700- ja 1800-luvuille. Tämän trilogian aloitusosan kerrotaan pohjaavan löyhästi hänen omiin kokemuksiinsa, ja kirjailija on syntynyt tuossa kirjan osoitteessa, Vienan kotitalossa. Näin haastattelussa, että Tuomisen isän nimi oli Toivo, ja hän kaatui heti sodan alettua kuten kävi Vienankin Toivo-isälle.
Puutalokaupungin naiset kertoo sotaa edeltävistä vuosista aina 1950-luvulle ulottuvaa tarinaa, ja Viena nousee sen pääosaan.
Olen lukenut monia Tuomisen sarjoja 1990-luvulla ja vielä 2000-luvun alussakin, mutta nyt hänen kirjansa ovat osuneet harvakseltaan kohdalleni. Pidin todella paljon Suuriruhtinaanmaa-, Kokemäki- sekä Satakunta -sarjoista, mutta nyt tämä Puutalokaupungin naiset tuntui jotenkin hieman yksinkertaiselta makuuni. En tiedä, kumpi on muuttunut, hänen tyylinsä vaiko omat odotukset. Minua vaivaa tämän jälkeen kovasti se, vieläkö pitäisin yhtä paljon noista edellämainituista sarjoista.
Blogin aikana olen lukenut kaksi muuta Tuomista, niistä jutut tässä:
Hiljaiset huvimajat (2016) sekä
Tulen väri punainen (2017)
Niissä on samat päähenkilöt ja Hiljaisten huvimajojen ilmestyessä siitä kerrottiin tulevan trilogian. Kolmatta osaa ei ole ilmestynyt, sen sijaan on julkaistu kaksi uudempaa historiallista romaania: Opettajatar ja sille jatkona Vallasnainen. Puutalokaupungin naiset on niin ikään saanut jatko-osan nimeltään Hyvästit vinttikamareille, mutta ainakaan seuraava keväällä ilmestyvä kirja ei ole jatkoa millekään näistä.
