Mila Teräs: Harmaat enkelit

Mila Teräs: Harmaat enkelit

Karisto 2014, 219 sivua

Harmaat enkelit on kahdessa aikatasossa liikkuva sukuromaani. Sen vuoroluvuin vaihtelevina kertojina ovat Teresa ja hänen mummonsa.

Teresa on itsekin jo äiti. Hänen nelivuotias tyttärensä, tummasilmäinen ja temperamenttinen Selma on puoliksi turkkilainen ja heidän kotinsa on Istanbulissa. Nyt Teresa on tuonut tyttärensä Suomeen, vanhaan rapistuneeseen taloon jossa hänen oma isänsä on syntynyt ja isoäiti elänyt pitkän elämänsä. Mummo on joutunut hoivakotiin ja Teresa haluaa viettää muutaman kesäisen kuukauden vanhassa kotimaassaan ollen mukana mummonsa elon viime taipaleella. Siinä sivussa hän käy läpi omia muistojaan, avioliittoaan, tutustuu uudelleen vanhaan ystäväänsä ja opettelee oman, jo hautuumaalle siirtyneen, äitinsä reseptikirjan avulla tekemään ruokia ja leivonnaisia. Selma-tytär ei helposti sopeudu nopeaan paikanvaihdokseen vai kaipaa kotia, turkkilaisia ruokia, turkkilaista elämänmenoa. Huomenna tehdään leipäjuustoa, kuiskaan Selmalle. -Äiti teki sitä minulle usein, kun olin lapsi. Senkin ohje on vanhassa reseptikirjassa. Sinä pidät siitä varmasti. Selma, tästä lähtien äiti tekee vain sellaisia ruokia, joista sinä tykkäät! Teresalla on muutenkin vaikeaa tytön kanssa, tulistuu tälle herkästi ja katuu seuraavassa hetkessä.

Sormeni ovat hellät, anteeksipyytävät, mutta syyllisyys painaa hartioitani kumaraan.

Minulle on tämä yksi lapsi annettu, ja tätä lasta minä rakastan enemmän kuin mitään muuta, enkä silti osaa elää hänen kanssaan.

Vuoroluvuin kuvataan Helvi-mummon suulla tämän elämää lääkintälottana toisen maailmansodan aikana. Elämä on rankkaa niin henkisesti kuin fyysisesti.

Lasken omaisia, kaikkia saattoon osallistuvia, jotta jaksaisin vielä vähän aikaa, kestäisin nyt, kun Eelis-enon vaimo lapsineen astuu miehensä arkun ääreen ja alkaa lukea seppeleestään:

-Rakkaamme, turvamme, meidän kaikkemme...

Sota on valkoinen kuin talvi, valkoinen niin kuin sankarihaudoille vieri viereen isketyt ristit, se on valkoinen kuin pakkanen suussa ja kurkussa.

Lääkintälotan työssään Helvi kohtaa myös rakkauden, naapuripitäjästä kotoisin olleen Taiston. 

Kaavin lusikankärkeen vähän velliä. Kun toipuminen on vasta alussa, ruokahalu on usein heikko. 
- Lämmin vuode, puhtaat pukimet ja velli... ne ovat yhtä kuin taivas, Taisto lausuu nielaistuaan ensimmäisen lusikallisen. - Voi lohdutuksen kaunein päivänsäde... Oletteko te enkeli? 
Väistän hänen katsettaan. 
- Harmaa enkeli, tuhahdan. - Pelkkä lotta. 

Ruoka ja sen merkitys muutenkin kuin nälän sammuttajana onkin yhtenä kantavana ajatuksena molempien sukupolvien tarinoissa. Teresa hellii mummoaan kastamalla tälle pullanpaloja kahviin, toisena hetkenä tulistuu kun Selma ei syö hänen tekemiään ruokia. Läpi sukupolvien pohditaan myös miten olla äiti, vaimo, osa kahta erilaista sukua, miten olla yksi lenkki äitien, vaimojen ja tytärten ketjussa. Teresan vaikeuksia olla hyvä äiti lapselleen oli mielestäni käsitelty rehellisesti ja avoimesti. Aiemmin nuortenkirjallisuutta kirjoittaneen Teräksen aikuisten esikoinen oli kaiken kaikkiaan mieleistä luettavaa, taitavasti hyvällä kielellä kirjoitettu kirja. 

Parinoush Shaniee: Kohtalon kirja

Parinoush Shaniee: Kohtalon kirja

Tammi 2014, 609 sivua

Alkuteos: Sahne man, 2003

Suomennos: Anna Lönnroth, englanninkielisestä käännöksestä The book of fate

Olin nähnyt muutaman kehuvan arvion blogeissa joten jälleen oli tartuttava yhteen tiiliskiveen. Takaliepeessä kerrotaan iranilaisen Shanieen olevan sosiologi ja psykologi joka on kirjoittanut useita romaaneja. Kohtalon kirja on hänen esikoisensa ja myös ensimmäinen Shanieelta suomennettu teos. Iranissa Kohtalon kirjan julkaisu jäi kahdesti sensuurin kouriin ennen sen julkaisemista, joten tästä kirjasta saan Goodreadsin kirjahaasteessa ruksin kohtaan A banned book.

Masume on kirjan alussa nuori teheranilainen opiskelijatyttö jonka elämää seurataan usean vuosikymmenen ajan. Omaan kohtaloonsa Masumella ei ole paljon sanottavaa. Kiltti, opiskelusta kiinnostunut tyttö tekee kohtalokkaan virheen ihastumalla apteekkarin apulaiseen. Nuoret vaihtavat ujoja katseita ja salaisia kirjeitä, mutta kun Masume jää tästä kiinni, perheen kunnia on tahrattu. Ensin veli pahoinpitelee Masumen niin että tytöltä katkeaa kylkiluita, sitten etsitään aviomies ja häpeää aiheuttava tyttö lakaistaan maton alle. 

Äiti läimäisi itseään otsaan ja ulisi: "Rukoilen jumalaa, että näkisin sinut ruumishuoneen kivilaatalla. Mihin häpeään ja kunniattomuuteen olet meidät saattanut. Mitä minä sanon isällesi ja veljillesi?" Ja hän nipisti käsivarttani uudestaan. 

Minulle jäi tästä kirjasta hyvin ristiriitaiset fiilikset. Tarina ansaitsi tulla kerrotuksi ja on hyvä että näitä kirjoja julkaistaan ja luetaan. Mutta tämän tiiliskiven kanssa kävi niin, että alussa olin hyvin innoissani ja ahmin kirjaa, mutta puolivälin paikkeilla sen ote minusta lukijana alkoi vähän lipsua. Olisin senkin vielä kestänyt (vaikka olisinkin tiivistänyt tarinaa Masumen ja Hamidin avioliiton ajalta) mutta loppuratkaisu.... eijeijei! Minun oikeudentajuani jää ikävästi riipimään alistetut naiset jotka eivät missään vaiheessa elämäänsä pysty määräämään omaa kohtaloaan, ensin sen määräävät veljet, sitten omat pojat. Mutta vielä enemmän tässä kirjassa minua rassaa se, että Masume itsekin näkee siten, että hänet on tuomittu elämään koskaan kokematta onnellisuutta. Jos olen joskus miettinyt pitääkö kirjoissa aina olla onnellinen loppu, niin enpä taida hetkeen jäädä muunlaisia toivomaan. 

Tanja Pohjola: Lintu pieni

Tanja Pohjola: Lintu pieni

Atena Kustannus 2014, 285 sivua

Totuus oli tarina, joka oli kerrottu jonkun toisen suulla, ja hänen täytyi edetä sen mukana, vaikka hänellä ei ollut enää mitään mihin työntää juurensa, ei mitään mistä ponnistaa. Hän puskisi eteenpäin kuin viima tai kylmyys, alhaalta ylös ja kohtisuoraan, eikä Otto saisi koskaan tietää.

Tanja Pohjolan Lintu pieni on jälleen yksi upea esikoisromaani. Se liikkuu kahdessa aikatasossa monen muun romaanin tapaan, mutta tällä kertaa ajanjaksoilla on eroa vain 9 vuotta.

Vuonna 1944 Dora asuu Viipurissa, kolmestaan äitinsä ja 3-vuotiaan Marseillen eli Mari-siskonsa kanssa. Isän kuoltua tyttöjen elämä on muuttunut, eikä äiti luo samanlaista turvaa. Eräänä päivänä äiti saa kylään miehen, jota kaikki kutsuvat arvovieraaksi. Apulainen lukitsee tytöt yläkerran vierashuoneeseen koska arvovieras ei pidä lapsista. Kun aikaa kuluu eikä vapautusta lukkojen takaa kuulu, alkaa Dora kertoa kipeälle ja nälkäiselle siskolleen itse keksimäänsä satua.

"Minne ne pikkulinnut menivät?"

"Ne menivät takaisin pesiinsä puiden oksille."
"Ja sen pituinen se!" Mari huudahtaa.
"Haluatko sinä, että tämä tarina loppuu jo?" Dora kysyy. Mari pudistaa päätään ja nauraa. Pikkusisko on iloinen, kun Dora kertoo hänelle tätä tarinaa.
Mutta kaikkea Dora ei kerro. Mielessään hänellä on myös toinen versio samasta kertomuksesta. Sekin tarina alkaa tornista. Grejuksen ruskeat silmät tuntevat Doran läpikotaisin. Mies kiipeää tornin ylimmän kerroksen ikkunasta ulos, mutta putoaminen ei ole vahinko. Hän haluaa hypätä alas ja kuolla, sillä hänen mielensä on musta kuin varisparvi.

9 vuotta myöhemmin Doroteaksi nimensä muuttanut Dora elää nuorena aviovaimona Helsingissä. Hän kieltää menneisyytensä ja on luonut itselleen uuden identiteetin. Menneisyyden haavat kuitenkin aukeavat kun yllätysvieras, vanha viipurilainen mummo lapsenlapsensa kanssa hakee heiltä majapaikkaa muutamaksi päiväksi.

Lintu pieni on hyvin otteessaan pitävä tarina, jossa on niin vahva jännite että olisin halunnut lukea sen kerralla alusta loppuun. Nuoren aviovaimon rikkinäisyys ja syyllisyyden tunne ovat Lintu pienen keskeisiä teemoja. Kaikki eivät ole pitäneet kirjan ulkoasusta, mutta minun mielestäni kansi on sopivan herkkä ja hento kuin päähenkilönsä mieli,  fontti on kaunis ja väritys kruunaa kaiken. 

He olivat päätyneet naimisiin liian nopeasti, melkein kuin yhdessä yössä, muutaman hätäisen suudelman jälkeen. Kosintaan ei ollut tarvittu kuin jokunen kävely merenrantaan ja takaisin. Dorotea oli hymyillyt Otolle koko ajan. Oli ollut helpompi hymyillä kuin keksiä mitä sanoa rakastuneelle miehelle. Otto tulkitsi häntä oman halunsa mukaan ja Dorotea salli sen hänelle. Sillä eikö ollut hyvyyttä toista kohtaan antaa tämän rakentaa oma illuusionsa elämästä? Vaikkei se ollutkaan todellinen, se oli silti lahja, elämänpituinen.

Elias Koskimies: Ihmepoika

Elias Koskimies: Ihmepoika

Gummerus 2014, 191 sivua

14-vuotias pohjanmaalainen Ihmepoika elää nuoruuttaan 1980-luvun lopulla, ihaillen Madonnaa ja nähden itsensäkin tähtenä New Yorkissa jonne aikoo lähteä heti kun täyttää 18. Nyt edessä on kuitenkin kesä, villin nuoruuden kesä josta otetaan kaikki irti. Ulkomaanmatka oli ollut sen hieno aloitus ja suunnitteilla on vaikka ja mitä, vähintäänkin ryyppäämistä autiotaloissa yhdessä Sutun ja muiden kavereiden, kuten Pökäleen ja Tamppoonin kanssa. 

Vedän jalkaani harmaat kävelykengät. Näytän mielestäni muodikkaalta ne jalassani, päässäni lippalakki, jossa on Kermitin kuva, ja ylläni collegeasu, jossa on sähäkkä salamakuvioinen SMASH-teksti. Collegeasu on Torremolinoksesta ja tunnen sen nostavan minut muiden kyläläisten yläpuolelle. Tiedän, että ainakin lestadiolaislapset kadehtivat minua. Olen lähes varma siitä. 

Moneen kertaan Ihmepoika lukee Sutun, parhaan ystävänsä kirjeeseen kirjoittamat sanat: 

"Mää en kestä, tästä tullee ihana kesä mää tiejän sen jo nyt ja musta on greisii ett me voidaan viettää se yhdessä!!! Mun aivo sulaa!!! I love you!!! Jet' aimee!!! 

Kaikki kuitenkin muuttuu, kun isä sairastuu vakavasti ja menehtyy.

Ihmepoika on kirjoittajansa osittain omaelämäkerrallinen esikoisromaani. Mukavasti murteellinen, kiihkeä ja eläväinen ja vakavasta aiheestaan huolimatta huumorinsävytteisesti kerrottu kasvutarina jossa on myös aito 80-luvun lopun tunnelma joka kirjan myötä muistuu kerrankin suht positiivisesti mieleen.

Qais Akbar Omar: Yhdeksän tornin linnake

Qais Akbar Omar: Yhdeksän tornin linnake - afgaanipojan tarina

Otava 2013, 415 sivua

Alkuteos: A Fort of Nine Towers - An Afghan Family Story

Suomennos: Sami Heino

Ennen taisteluja, ennen raketteja, ennen sotaherroja ja heidän tyhjiä lupauksiaan, ennen kuin niin moni tuntemistamme ihmisistä katosi hautoihinsa vieraille maille, ennen Talebania ja sen hulluutta, ennen kuin maa kastui verestä, me elimme mukavasti. 

Vuonna 1979 Neuvostoliitto miehitti Afganistanin. Tästä seuranneessa sodassa neuvostosotilaita ja vieraalle vallalle myötämielistä hallitusta vastaan nousivat Pyhät Soturit, mujahidin-sissit jotka saivat Kabulin ja lopulta koko Afganistanin vallattua 1990-luvun alussa. Yhdeksän tornin linnakkeen kirjoittaja oli tuolloin kymmenvuotias poikanen joka oli koko lapsuutensa kuullut heistä pelkkää hyvää, syvää kunnioitusta vapaustaistelijoita kohtaan. Venäläisten lähdettyä elämä kävi kuitenkin vaikeammaksi, kaikesta oli pulaa, myös ruuasta. Rauhan aikaa ei kestänyt pitkään, kun eri mujahidin osastot alkoivat sotia keskenään. Korkeiden talojen katoilla ei enää lennätetty leijoja, niillä vaanivat sala-ampujat. Kun Qaisinkin asuinalueella raketit tuhosivat taloja ja perhe joutui asumaan kellarihuoneessa, tulitauon aikana he tuhansien muiden tavoin pakenivat Kabulista.

Qaisin isän liiketuttava tarjoaa heille ensimmäisen turvapaikan Yhdeksän tornin linnakkeesta. He pyrkivät myös ulkomaille, mutta siinä onnistumatta päätyvät kulkemaan ympäri Afganistania; taistelujen pahentuessa siirtymään alueelle jossa olisi sillä hetkellä turvallisempaa. He ovat monesti onnekkaita löytäessään isän- tai äidinpuoleisia serkkuja joilta saavat tukea ja turvaa. Usein riittää että on samaa heimoa. Hän kyseli isältä tämän esi-isistä ja sai selville, että heidän isoisiensä isät todella olivat olleet kaukaisia serkkuja. Se merkitsi sitä, että kuuluimme samaan perheeseen. Isä ja mies syleilivät lämpimästi. Sitten mies suukotti minua ja sisariani ja pyysi meitä kutsumaan itseään sedäksi; äitiäni hän kutsui sisarekseen. ... Tuntia myöhemmin joimme kuchiteltassa vihreää teetä yli sadan miehen, naisen ja lapsen tarkkaillessa meitä. 

Matkan varrelle osuu pidätyksiä, pahoinpitelyjä ja kidutusta, omaisuuden tuhoamisia, täpäriä selviämisiä, uhkarohkeita ratkaisuja. Lukiessa herää kysymyksiä joita ei miettisi jos teos olisi fiktiivinen. Miten kaikki tämä on voinut tapahtua yhdelle perheelle? Mitä julmuuksia ja riskejä lapset joutuvat sodan keskellä kokemaan! Kun itse ei ole elänyt missään vastaavan kaltaisessakaan tilanteessa, ei voi käsittää esimerkiksi sitä, että isä otti nuoren Qaisin mukaan vaaralliselle käynnille vanhaan kotitaloon kuin kilveksi; myöntäen vielä suoraan että heidän liikkumisensa alueella näyttää vaarattomammalta kun poika on mukana ja heitä ei ehkä pidätetä!

Loppupuolella mielenkiinto lukemiseen paikoitellen lopahti kun tapahtumat toistivat toisiaan, jatkuva pakeneminen, aina uusien "sukulaisten" löytyminen. Kun Kabuliin pystyi palaamaan, Taleban-hallinnon myötä elämä on muuttunut. Qais palaa opiskelemaan, mutta siskoilla ei enää ole kouluun asiaa. Äitiä ruoskitaan kun näyttäytyy kadulla pelkkään huiviin kasvonsa suojanneena, burga on nyt pakollinen. Ja yhtäkkiä ympärillä räjähtelevät raketit ovatkin amerikkalaisten. 

Lentokone lensi liian korkealla, jotta siihen olisi voinut osua millään aseella maanpinnalta. Pian koneita tuli lisää. Meidän katsellessamme ne alkoivat pommittaa talebanien asuinalueella koulutusleirejä sekä ilmantorjuntatykkejä.
...
Emme edelleenkään tienneet, kenen pommikoneet olivat.

Jälkimakuna kirjassa oli paljon enemmän varsinaista sotaa verrattuna vaikkapa samaan ajankohtaan sijoittuvaan Khaled Hosseinin romaaniin Tuhat loistavaa aurinkoa ja vastaavasti esimerkiksi naisten oloja kulloisenkin hallinnon aikana käsiteltiin vain ohimennen. Näkökulma Afganistanin tapahtumiin ei siis tällä kertaa tullut kovinkaan läheiseksi eikä kirja koukuttanut samaan tapaan. 

Terttu Autere: Kuka murhasikaan rouva Holmin?

Terttu Autere: Kuka murhasikaan rouva Holmin? 

Karisto 2014, 294 sivua

Kuka murhasikaan rouva Holmin on neljäs osa 1930-luvun pikkukaupunkiin sijoittuvassa romaanisarjassa. Edeltävät kolme jatkuvajuonista osaa ovat olleet perinteisiä historiallisia romaaneja, mutta kuten nimi antaa ymmärtää, Autere jatkoi sarjaa dekkarilla. Vaikka nyt siirryttiin pois mukavuusalueeltani, päätin tämän lukea, ihan silläkin etten tipu kärryiltä jos sarja jatkuu vielä tästäkin. 

Sahanisännöitsijän leski, sittemmin rohkeasti oman kemikaalikaupan avannut Ester Holm löytyy murhattuna liikkeestään. Samana iltana on vietetty merkittävää paikallista seurapiiritapahtumaa, apteekkari Hellmanin syntymäpäivää. Paikalliset rikoskonstaapelit Mäkinen ja Yrjölä saavat tutkimuksia johtamaan uuden työtoverin, lääninrikosetsivä Juhani Kuikan. Ensimmäisenä johtolankana tutkitaan särkynyttä erittäin kallista hajuvesipulloa. Tällaisen pullon rouva Holm tilasi liikkeeseensä vain yhden ainoan kappaleen vuodessa näin joulun alla, sillä rehtori Martikainen antoi sen vuosittain lahjaksi Inga-rouvalleen.

"Tämän rehtorin rouvan voi siis tunnistaa tuoksusta, jos sattuu kulkemaan ohi, vai kuinka?" Juhani Kuikka sanoi.
"Saattaapa hyvinkin, vaikka en minä niin lähellä häntä ole koskaan ollut", Mäkinen sanoi. 
"Jos rikolliset voisi tunnistaa tuoksusta, olisi meillä helppo tehtävä", Yrjölä tuumasi.
"Koira olisi sellaiseen tunnistamiseen paras, niillähän on tunnetusti hyvä hajuaisti, satoja kertoja parempi kuin ihmisellä", Juhani Kuikka sanoi. 
"Miksikä sellaista koiraa kutsuttaisiin? On sokeainkoiria ja jälkikoiria, on seurakoiria ja paimenkoiria,  mutta mikä tämä koira sitten olisi?" Yrjölä kysyi. 
"No hajukoirapa tietenkin", Mäkinen sanoi. "Tai tässä tapauksessa hajuvesikoira."

Kirja noudattelee samaa lempeänoloista kerrontaa kuin aiemmatkin osat, mutta ei vieläkään tee minusta dekkarin ystävää. Tapahtumat etenevät kaavamaisesti, kun etsivät siirtyvät henkilön luota toisen luo kyselemään onko tällä jotain tietoa mikä saattaisi auttaa kolmikkoa tutkimuksissaan eteenpäin. Loppuratkaisua säästellään aivan viimeisille sivuille, eikä lukijalle anneta aiemmin mitään vinkkiä tekijästä tai tämän motiivista, joka kerrotaan vasta neljänneksi viimeisellä sivulla. Toivon pikkukaupungin asukkaista kertovan sarjan jatkuvan, samantyyppisellä herttaisella romaanilla kuin kolme ensimmäistä osaa.

Niina Hakalahti: Sydänystävä

Niina Hakalahti: Sydänystävä

Karisto 2014, 224 sivua

Minna ja Kaisa, parhaat ystävykset hiekkalaatikolta saakka. Samat opinnot, sama ammatti äidinkielen opettajina, molemmilla yksi poika, lapset syntyneetkin samalla viikolla. Kaisa on selvästi kaksikon pomo. Mutta niinhän oli aina ollut: Kaisa oli keksinyt meille Kahden Tytön Kerhon, jolla oli oma lehtikin, Kaisa oli keksinyt parhaat barbileikit, Kaisa oli keksinyt gradun aiheen kummallekin. 

Niin kauan kun Kaisan Eetu on Minnan Leeviä parempi viulunsoittaja, niin kauan kun harrastuksissa mennään Kaisan ehdoilla, niin kauan kun Kaisa saa määrätä kaikesta, ystävyys toimii. Minna haluaisi välillä vetää henkeä, mutta Kaisa vain tiukentaa otetta. Kohta puhutaan jo yhteisestä paritalosta. Kun auvoiseen yhteiseloon tulee yllättäviä säröjä, ne alkavat nopeasti kasvaa railoiksi ja Kaisasta löytyy uusi puoli. 

Sydänystävä oli täydellinen Vip-kirja. Sen luki nopeasti parissa päivässä, se oli sopivan koukuttava, nopealukuista arkikieltä muttei kuitenkaan ollenkaan niin viihteellinen kuin olin suotta epäillyt. Se oli myös hyvin realistinen; miten paljon löytyykään näitä Kaisan kaltaisia naisia jotka haluavat päteä lapsillaan, miehillään ja kodeillaan ja heidän aisaparinaanhan kuuluu ilman muuta olla uskollinen ystävä joka ei oikein millään osa-alueella pärjää tälle pätemisentarpeiselle. Minnan Tomi-puoliso jäi etäisemmäksi ja jotenkin sosiaalisesti taitamattomammaksi, kun taas 14-vuotias Leevi-poika nousi kiinnostavaksi henkilöksi anarkismiajatuksineen ja erikoisine ystäväpiireineen. Leevi oli ikäisekseen loppujen lopuksi fiksu poika, vaikka isä ei tätä pystynytkään näkemään. Jonkinlaista kaavamaista asettelua kirjassa oli, esim juuri isän jyrkkyydessä ja ymmärtämättömyydessä poikaansa kohtaan. Loppuun olisin kaivannut jotain ennalta-arvaamatonta twistiä, mutta kaikkiaan kirja oli positiivinen lukukokemus.

Paha tapahtui aina jossain muualla, joillekin muille, kun taas meidän perheemme oli idyllisen lumisadepallon sisällä. 
Niin minäkin olin uskonut, kunnes lumisadepalloon oli tullut ensimmäinen reikä. Sen jälkeen niin monta, että se vuosi kuin seula ja kaikki kultahileet valuivat pois, mutta sitten niitä joskus satunnaisesti löytyi jalkapohjista tai kämmenistä, kun ei yhtään odottanut.

Maria Peura: Ja taivaan tähdet putoavat

Maria Peura: Ja taivaan tähdet putoavat

Teos 2014, 343 sivua

Ja taivaan tähdet putoavat ei ollut minulle mikään helppo kirja. Aloin lukemaan sitä laivalla paluumatkalla Keski-Euroopan reissustamme ja luulin lukevani sen loppuun muutamassa päivässä, eihän siinä ole sivujakaan kuin vajaat 350. Kirjan haastavuus löi kuitenkin päälle lukujumin ja sen parissa vierähtikin reilusti toista viikkoa.

Naalasen kylästä kotoisin oleva Anni muuttaa avioeroprosessin myötä pääkaupunkiseudulle teini-ikäisen tyttärensä Mirkan kanssa. Äiti ja tytär reagoivat muuttuneisiin olosuhteisiin hyvin eri tavoin. Siinä missä äiti tukeutuu lapsuudesta tuttuun lestadiolaiseen herätysliikkeeseen ja erityisesti tämän perustajan Lars Levi Laestadiuksen postilloihin, tytär ajautuu väärään ystäväporukkaan.

Veri on alkanut valua sieraimista, kyllä, sieraimista se nytkin tipahtelee poistaen meteliä suonistoista, ja seuraavan kerran mä en vedä amfetamiinia nuuskaamalla. Mä vedän pillereinä tai sitten mä päätän, ettei mitään sellasta tavaraa enää, joka tuhoaa unet. Pelkkää hittii, chilliä hiisaamista. Sellasta, että leijuu vähän aikaa, sitten nukahtaa.
Näin, äiti.

Kun Mirka sitten hakkaa koulussa erityisluokan downpojan tajuttomaksi, on edessä ryhmän vaihto. Mirka muuttaa koulua Karhunpesään jossa kaikki on erilaista, rentoa ja yksilöllistä. Kun Mirka suostuu vielä aloittamaan terapiakäynnit Dmitrin vastaanotolla, kaikki näyttää lähtevän jälleen parempaan suuntaan. Anni-äitikin löytää netistä uuden miesystäväehdokkaan, joka outoa kyllä ei halua heti tavata Annia. Pian alkaa selvitä ettei kaikki olekaan sitä miltä päälle päin näyttää.

Ainakin kolme tuntia ollaan kävelty ja tullaan aukiolle. Dmitri pysähtyy ja sanoo, että tässä se on. Tähän me ne kaivamme. Mutta ei ihan vieri viereen. Jokainen saa nyt aikaa rauhassa kuunnella itseään ja tätä maastoa. Maa ilmoittaa kyllä jokaiselle erikseen, mihin se haluaa haudan kaivettavan.

Tarinassa sinänsä ei ole mitään vaikeaselkoista, mutta monesti koin vaikeaksi päätellä esim mitkä Mirkan terapeutilleen kertomat menneisyyden muistot olivat todellisia, mitkä keksittyjä, molempia kun kirjassa esiintyi. Ilman näitä hidastavia kohtia olisin varmasti nauttinut Peuran kirjasta vielä enemmän. Loppuratkaisu puolestaan oli turhan nopeasti läpikäyty, olisin säästänyt enemmän sivuja sinne päähän. Kirjojen keskellä -blogin Maija puki osuvasti sanoiksi: Aivan kuin sovittu sivumäärä olisi tullut täyteen ja loppuratkaisu olisi pitänyt sulloa liian pieneen tilaan.