Sivut

sunnuntai 31. heinäkuuta 2022

Klassikkohaaste #15 - Kukkia Rouva Harrisille


Paul Gallico: Kukkia Rouva Harrisille
Gummerus, 1960
159 sivua


Rouva Harris siivosi. Kuutena päivänä viikossa, kymmenen tuntia päivässä, 52 viikkoa vuodessa. Hän otti asiakkaita vain parhaista Estonin ja Belgrave Squaren hienostokortteleista ja tienasi näin kolme shillinkiä tunnissa. 

Yksi hänen asiakkaistaan oli lady Dant, jonka mies oli teollisuusparoni ja jonka kuvan sai usein nähdä The Tatlerin kaltaisten julkaisujen seurapiiripalstoilla. Juuri Lady Dantin huoneistossa hän oli nähnyt kaksi jumalaisen kaunista iltapukua, joita rouva oli ylpeänä esitellyt Diorin muotitalon luomuksiksi. 450 puntaa, lady Dant oli vastannut hänen kysyessään moisten aarteiden hintaa. Dior, Chanel ynnä muu pariisilaismuoti oli hänelle kyllä tuttu käsite, sillä hän selasi mielellään asiakkailta saamiaan vanhoja muotilehtiä. Mutta kuvat olivat vain kuvia, eivätkä olleet tehneet häneen samanlaista vaikutusta.

Oli nimittäin vallan toinen asia selailla Voguen tai Ellen sivuja ja katsella valokuvia, joissa nuo ihanuudet näyttivät persoonattomilta ja yhtä etäisiltä kuin kuu ja tähdet. Toista oli nähdä ne todellisina edessään, katsella niiden nerokasta leikkausta, koskettaa, haistaa, rakastaa niitä ja kokea yhtäkkiä niiden herättämän kaipauksen polttava tuli. 

Sillä hetkellä rouva Harris päätti, että hänen komerossaan tulisi roikkumaan Diorin puku, täydellinen naisellisen mieliteon ilmentymä kaikessa kauneudessaan. 
Hän ei ollut tyhmä. Kyllä hän ymmärsi, ettei voisi koskaan näyttäytyä missään tuo puku päällään. Hänhän oli siivooja, ei hienostoväkeä. Samalla rahalla voisi ostaa jalokivikorun tai timantin, mutta hän halusi omistaa Diorin, tietää että se roikkui hänen komerossaan ja kun hän illalla tulisi töistä kotiin hän voisi ottaa puvun komerosta, katsella ja koskettaa sitä. 

Tämän suunnitelmansa hän uskoi ainoastaan parhaalle ystävälleen rouva Butterfieldille, joka myös oli siivooja. Heillä oli joka viikkoinen traditionsa täyttää yhdessä veikkauskupongit. Rouva Butterfield piti hänen tavoitettaan hassuna, mutta iloitsi kun rouva Harris voitti seuraavalla kierroksella. Vaikka summa oli suurin heidän koskaan voittamansa, se oli silti vain vähän yli sata puntaa, eikä riittänyt Diorin pukuun. 

Rouva Harris ryhtyi säästämään. Vain pakolliset menot, niukempaa ruokaa, ei enää bussilla töihin. Kun rouva Butterfield tuli hakemaan häntä "levareihin" (elokuviin) hän kieltäytyi jyrkästi, jopa silloin kun valkokankaalla olisi ollut Marilyn Monroe. Vain se häntä harmitti, ettei hän voinut enää ostaa leikkokukkiakaan, sillä ennen kuin hän oli nähnyt nuo Diorin puvut, kukat kotona olivat olleet hänen elämänsä ylelliset väripilkut. 

Voi rouva Harris! Oli ilo lukea näin lämminhenkinen iätön ja ajaton romaani naisesta joka päättää olla oman elämänsä sankari! Ihailen rouva Harrisin päämäärätietoisuutta, sitä miten hän lähtee tavoittelemaan unelmaansa joka olisi lannistanut monen muun. Mrs Harris on uusi kirjallinen idolini.

Sain vinkin tarttua tähän eräästä kansainvälisestä ryhmästä, jonka lukuhaasteessa luetaan kuukausittain klassikko tietystä teemasta ja siellä Kukkia Rouva Harrisille oli listattu kohtaan, jossa kirjasta on tekeillä elokuva. 

Näin lukiessa mielessäni miten elokuvassa rouva Harris kulkee ympäri Pariisin katuja ja ihastelee kukkatorin runsautta ja Diorin väki hyörii ja pyörii hänen ympärillään kun pukua sovitetaan. Traileria en vielä silloin ollut nähnytkään. Todella, todella palavasti haluan nähdä tuon uuden elokuvasovituksen, joka julkaistiin USA:ssa pari viikkoa sitten. Pakkohan sen on meilläkin elokuvateattereihin tulla, ellei tämän julkaisuhetkellä ole jo. Trailerin perusteella filmi on hyvin uskollinen kirjan tapahtumille. 

Osallistun kirjalla myös perinteikkääseen, jo viidenteentoista kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen, nyt jo kymmenettä kertaa. Linkit aiemmin haasteeseen lukemiini kirjoihin löydät täältä.
Haasteen emännöi tällä kertaa Ankin kirjablogi.





torstai 28. heinäkuuta 2022

Anna-Liisa Haavikko: Kaari


Anna-Liisa Haavikko: Kaari  
Siltala, 2021
Lukija: Erja Manto
Kesto: 19h 10min


Kansanhuoltoministeriön propagandapäällikkö Untamo Utrion vuonna 1942 syntyneen tyttären nimi oli aluksi Torkahdus, lyhentyen sitten Torkuksi. Untamo oli naimisissa, muttei lapsen äidin Meri Vitikaisen kanssa. Ero kuitenkin järjestyi, ja heti kun mahdollista, Untamo vei vihille esikoisensa äidin, innoissaan siitä että oli vihdoin saamassa jälkikasvua. Perhe kasvoi tulevina vuosina kahdella pojalla ja muutti Helsingistä Espooseen, Tapiolan "puutarhakaupunkiin".

Parikymppinen Kaari oli aikonut tutkijaksi, mutta päätynyt kirjoittamaan historiallisen jatkokertomuksen Eeva-lehteen, johon Meri-äiti kirjoitti muotijuttuja. Sen myötä hän totesi faktan: hän osaa kirjoittaa. Vastavalmistunut maisteri asui Vekarajärven varuskunta-alueella, jossa kaikki oli kaukana, niin ystävät kuin huvitukset ja etenkin mikään lehtorinvirka. Hänellä oli isältä saatu matkakirjoituskone, idea ja paljon aikaa. 26-vuotiaana, kun isä oli jäänyt Tammesta eläkkeelle, Kaari vei käsikirjoituksensa isänsä seuraajalle.

Kaari ei odotellut luovuuden kipinää, vaan valmisteli suunnitelmallisesti esikoistaan ja sopeutti kansainvälisen mallin suomalaiseen makuun. Meillä ei seksiä harrastettu naistenviihteessä tai historiallisissa romaaneissa. Utrio mursi tyttökirjamaisen tavan kirjoittaa viihdettä. Hän kuvasi naisen seksuaalisena olentona, joka oli miesten riistaa, mutta myös itse haluava. 

Kaarin esikuvina olivat Catherine-sarja, sekä ranskalaisen Sergeanne Golonin kirjoittama, aurinkokuninkaan aikaan sijoittuva supersuosittu Angelika-sarja. Utrion esikoiskirjaa mainostettiinkin kotimaisena uutuutena joka päihittää jopa Angelikat. Utrion tyyli oli kuitenkin alusta saakka päinvastainen, siinä missä Angelika metsästi miehiä, Utrion sankarittaret olivat sanavalmiita nuoria naisia, aikansa edelläkävijöitä joiden valloittamiseksi miehet joutuivat töihin. 
Aleksis Kiven päivänä 1968 (jolloin tämä bloggaaja oli vuoden ikäinen) ilmestynyt Kartanonherra ja kaunis Kirstin oli kustantamossa Kaarin harmiksi vaihtanut nimeä, eikä nainen sen kannessa näyttänyt 1500-luvun neidolta, vaan 1960-luvun luomukselta vahvoine meikkeineen ja kampauksineen. Todellisuudessa kirjailijan nimikin oli Kaari Virkajärvi, sillä hän oli avioitunut poikaystävänsä Jaakon kanssa muutamaa vuotta aiemmin, mutta kustantamo piti Utriota myyvempänä, siltäkin varalta, että hänen kirjansa käännettäisiin joskus kansainvälisille markkinoille. 

Kaari Utrio ensimmäisen romaaninsa kansiliepeessä 1968. Kuva: Tammi



Toimittajat huomasivat pian painosten kuningattaren. "Kirja on tarkoitettu viihteeksi. Tehokeinot on tarkkaan laskettu", kertoi esikoiskirjailija haastattelijalle. Kaari sanoi tietoisesti pyrkineensä luomaan mestariteoksen ja kirjoittavansa tienatakseen. Rahasta puhuminen oli kulttuuripiireissä rahvaanomaista. Hän pyrki rehellisyyteen, ei ärsyttämiseen tai provosointiin, mutta tuli luoneeksi itselleen kehykset, joihin hänet sijoitettiin kritiikeissä. Hänen pragmaattiseen suhtautumiseensa vaikutti paljon se, että hän oli kasvanut kustannusmaailmassa ja tunsi sen lainalaisuudet.

Utrion kirjat myivät ja niistä kirjoitettiin. Toimittajat eivät aina osanneet erottaa kirjailijan persoonaa tämän tekstistä ja häntä paheksuttiin luokkayhteiskunnan pönkittämisestä, joten heti ensimmäisten romaaniensa kohdalla hän joutui myös puolustamaan tekstiään. Paneeleissa ja haastatteluissa hän omaksui opettajan ja valistajan roolin. Miksi naisiin ja lapsiin kohdistuneesta väkivallasta olisi pitänyt vaieta? Kun tasa-arvo ei keskiajan moraalikäsitykseen kuulunut, ei Utrio voinut lähteä tuon ajan yhteiskuntaa muuttamaankaan. "Ensimmäisessä kirjassani pyrin tuomaan esiin, että seksi on hauskaa, kunnes huomasin, että raiskaukset vetävät paremmin."

Sanomalehtien kolumnistit ruotivat piikikkäästi Utrion puheita, mutta aikakauslehtien jutuissa kuvastui toimittajien ihailu. Sanavalmis kirjailija oli helposti lähestyttävä keskustelukumppani, jolla oli tietoa ja toimittajien janoamia moderneja mielipiteitä. Utrio puhui naisen asemasta ja veti linjoja menneisyydestä. Kaari Utrio tarvitsi naistenlehtiä ja naistenlehdet Utrion kaltaista kansanvalistajaa, joka osasi ottaa kantaa asioihin ja paketoi ajatuksensa sulavasti historian kehikkoon. 

Ero Jaakosta astui voimaan 1973 ja uusi liitto Kai Linnilän kanssa solmittiin seuraavana vuonna ja se kesti Linnilän elämän loppuun saakka. Pariskunta muutti heti tuoreeltaan Somerniemelle ja yritti aluksi elää omavaraisuudella. Saatiin lapsia, mutta Kaari kirjoitti edelleen tiuhaan tahtiin. 20 vuodessa syntyi 22 teosta. 1982 syntyi myös Amanita, perheyritys kirjankustannusalalla. Kaari jatkoi silti yhteistyötä Tammen kanssa, aina vuoteen 2011 jolloin Oppinut neiti julkaistiin Amanitassa. 

Kirjailijan työn suurimpia iloja oli, kun tarina alkoi viedä. Silloin Kaari itki ja nauroi kuljettaessaan sankareitaan. Maailma oli kaukana, ja hän rakasti ja vihasi henkilöitään. Ilman noita nautinnon hetkiä hän ei voinut elää. "Minulle se tarkoittaa, että olen ahdistunut ja eksyksissä, jos minulla ei ole kirjaa työn alla, vieläpä romaania, sillä tietokirjat eivät anna samanlaista tyydytystä", Kaari kuvasi suhdettaan kirjoittamiseen.

Kun äänikirjasovellus ehdotti Utrion elämäkertaa kuunneltavakseni, tiesin heti, että tämä on nappivalinta minulle, joka hyvin harvakseltaan tartun elämäkertoihin. Sitten näin sattumalta "mainoksen" kirjabloggareiden ryhmässä; meillä on lukutempaus Utrion 80-vuotissyntymäpäivän johdosta. Niin mukana!

Onhan Kaari Utrio minulle se kirjailija, jonka kirjoja olen lukenut määrällisesti ylivoimaisesti eniten. Olen kasvanut hänen kirjojensa mukana. Varhaisteininä luin äidin kirjahyllystä niin Ursula Pohjolan-Pirhosen, Hilja Valtosen, Anni Polvan kuin Kaari Utrionkin romaaneja, joista eniten minua miellyttivät Utrion tyyli ja sanavalmiit sankarittaret. Lainasin myös kaikki Catherinet ja Angelikat, täysin tietämättä, miten ne olivat vaikuttaneet Utrioon. Pitkälti juuri Utrion romaanien myötä minussa heräsi kiinnostus historiallisiin romaaneihin ja varmasti niillä oli oma vaikutuksensa siihen, että kiinnostuin historiasta ylipäätään. Ihastuin niissä paitsi kirjojen viihdyttävyyteen, myös siihen, miten ne lisäsivät yleistietämystä historian eri aikakausilta. Olen lukenut historiallista viihdettä lähes neljäkymmentä vuotta ja koen sen edelleen samoin kuin kouluvuosinani, kunhan kirjasta näkee, että se pohjaa perusteelliseen taustatyöhön. 

1980-luvun loppupuoliskolla, 20 ikävuoteni molemmin puolin, luin myös mielenkiinnolla Utrion ensimmäiset tietokirjat, joista Venus ja Eevan tyttäret jäivät erityisesti mieleeni. Romaaneista etenkin Vendela ('89) ja Haukka, minun rakkaani ('90) pakahduttivat nuorta, romanttista sydäntäni. Olin pettynyt, kun Tuulihaukka ('95) jäi lajissaan viimeiseksi, eikä uutta romaania tuntunut ilmestyvän. Kun Utrio palasi 2000-luvun alussa kirjakauppoihin 1800-luvun epookeilla, olin aluksi hieman pettynyt, mutta luin niistäkin jokaisen ja sankarittaret olivat edelleen mieleeni. Vain 2017 ilmestynyt, viimeisin Utrion romaani, Hupsu rakkaus, oli jäänyt minulta lukematta. Otinkin sen kuunteluun pian tämän elämäkerran jälkeen, ja antauduin jälleen täydestä sydämestäni laadukkaalle historialliselle viihteelle.

Onnea Kaari Utrio - ja suuri kiitos kirjoistasi!


maanantai 18. heinäkuuta 2022

Leila Slimani: Toisten maa

 

Leila Slimani: Toisten maa
WSOY, 2021
Lukija: Krista Putkonen-Örn
Kesto: 9h 50min


Toisen maailmansodan päätyttyä ranskalainen, katolilainen Mathilde lähti miniäksi Marokkoon. Hän oli tavannut Aminen joka oli lukuisten muiden marokkolaismiesten tavoin taistellut Ranskan joukoissa ja joutunut saksalaisten vankileirille. Selvittyään siitä kaikesta ja palattuaan Marokkoon Amine halusi vain oman maatilan jolla viljellä maata ja elää sovussa omaa elämäänsä. Se oli hänen luonteensa. Hänen veljensä Omar oli aktiivisemmin mukana Marokon itsenäistymistä ajavien tahojen toiminnassa. 
Mathilden romanttiset kuvitelmat yhteiselämästä eksoottisessa Marokossa karisivat pian köyhyyteen, eristyneisyyteen, yksinäisyyteen, ja vaihtuivat selviytymiskamppailuksi. Satumaista elämää hän sai kokea vain sukulaisilleen kirjoittamiensa kirjeiden sivuilla, sillä heille hän ei milloinkaan voisi myöntää totuutta. 

Pariskunnan yhteiselossa oli muutenkin haasteensa. Toisinaan Amine ei käsittänyt miten oli edes kuvitellut voivansa tulla toimeen elsassilaisen vaimon kanssa. Joskus hän ajatteli, että olisi halunnut juuri sellaisen vaimon kuin hänen oma äitinsä oli, musliminaisen joka ymmärtäisi häntä puolesta sanasta. Joskus hän taas koki olevansa suorastaan muiden yläpuolella, koska hänellä oli Mathilde ja heillä ei. 

Kun he saivat tyttären, Aichan, Mathilde oli onnellinen. Aichasta tuli kuitenkin omalla tavallaan haaste, sillä Mathilde sai taistella hänenkin oikeuksiensa puolesta, esimerkiksi saadakseen tyttären kouluun ja vielä katoliseen kouluun. Siellä Aicha oli kuitenkin kiusattu ulkopuolinen, seka-avioliitosta syntynyt ja äiti vihollisten leiristä. 

1950-luvun edetessä alkoi aikuiseksi kasvaa nuorempi sukupolvi, joka ei enää halunnut kuunnella sotamuistoja vaan rock-'n'-rollia ja katsella amerikkalaisia elokuvia. Nuoret kävivät ajeluilla ja Aminen pikkusisar Selma oli suosituimpia tyttöjä joita pojat pyysivät ajeluille. Kun Omar oli yhtäkkiä kadonnut eikä tuntunut palaavan, Selma pystyi liikkumaan vapaammin, eikä veli enää ollut hakkaamassa hänen sääriään sinisenkirjaviksi kaikista epäillyistäkin "kolttosista" kuten elokuvissa käymisestä, äidin vain katsoessa vierestä. 

Minulla oli välillä haasteita päästä tarrautumaan mukaan tarinan ytimeen, vaikka pidinkin kirjasta ja kuuntelen aina mielelläni Krista Putkonen-Örnin ääntä. 
Kokonaisuutena Toisten maa oli kyllä kiinnostava, erilainen, hyvin vahvaa ja rikasta kerrontaa ja tapahtui aivan muualla ja erilaisessa ympäristössä kuin viime aikoina kuuntelemani kevyemmät kirjat. Tämä oli ensimmäinen kerta kun luin jotain lomamatkaa vakavampaa tekstiä Marokosta, eivätkä siirtomaa-ajan ja etenkään itsenäistymispyrkimysten aikaiset tapahtumat Välimeren Afrikan maista ole ollenkaan tuttuja, joten sain uutta näkökulmaa historiasta ropisemalla omaan laariini. 
Samaan aikaan kun Marokko pyristeli irti Ranskasta, Mathilde ja Selma pyrkivät itsenäisyyteen ja omaan päätösvaltaan naisina ja tyttärinä. Patriarkaalisen kulttuurin suvun miehet määräsivät kaikesta kuin oman perheen ikioma Ranska. Toisten maa nouseekin ehdottomasti naisten kirjaksi, mistä syystä aloitan sillä Naistenviikon julkaisut. 

Toisten maa on ensimmäinen Leila Slimanilta lukemani kirja, hänen kolmas romaaninsa ja kaikki nämä on myös suomennettu. Hän on saanut arvostettuja palkintoja, toisella romaanillaan Kehtolaulu jopa Goncourtin, joka on Ranskan arvostetuin kirjallisuuspalkinto. Tyyli on siitä muuttunut, sillä Kehtolaulu oli psykologinen trilleri. 

Toisten maassa hän ammentaa omasta sukuhistoriastaan, sillä Slimani on syntynyt Marokossa, sittemmin muuttanut sieltä Ranskaan ja asuu nykyään miehensä kanssa Pariisissa. Kirja perustuu löyhästi hänen isoäitinsä elämään ja aloittaa trilogian jonka toinen osa on hiljattain ilmestynyt ranskaksi ja englanniksi ja vie lukijat 1960-luvulle.  Ainakin Goodreadsissä kakkososa on saanut huomattavasti parempia arvosanoja, joten suomennosta odotellessa.

Osallistun siis kirjalla Naistenviikon lukuhaasteeseen, jota vetää tuttuun tapaan Tuija.



sunnuntai 17. heinäkuuta 2022

Lucy Diamond: Uusien alkujen talo


 
Lucy Diamond: Uusien alkujen talo
Otava, 2022
Suomennos: Eeva Parviainen
Lukija: Maija Lang
Kesto: 13h 26min


Sinä kesänä Sea View House -niminen vuokratalo lähellä Brightonin rantapromenadia sai uudet asukkaat kolmeen huoneistoonsa. 

Charlotte tarvitsi uuden alun, ilman Katea, pientä vauvaansa jonka oli menettänyt. Parisuhdekaan ei ollut kestänyt niin isoa menetystä ja hän oli nyt totaalisen yksin.

Georgie ja Simon olivat seurustelleet jo lukiossa ja jatkaneet yhdessä yliopistoon niin että Georgiesta oli tullut kirjastonhoitaja ja Simonista arkkitehti. Simon oli juuri voittanut arkkitehtikilpailun joka vaati muuttoa puoleksi vuodeksi paikanpäälle, joten lojaalina tyttöystävänä Georgie oli irtisanoutunut omasta työpaikastaan ja seurannut miestä Brightoniin. 

Niin tai näin, tässä hän nyt oli: uudessa osoitteessaan Dukes Squaren aukiolla, uudessa kotikaupungissaan, uudessa elämässään!
Tervehdys, Brighton, hän ajatteli noustessaan autosta jalat jäykkinä. Ajomatka pohjoisesta oli kestänyt viisi tuntia. Tällainen pitäjä sinä siis olet. Georgie katsoi nyt aukion alalaidassa kulkevan vilkkaan tien yli rannalle. Huhtikuun lämmin aurinko heijastui merestä kuin tuhannet kimaltavat paljetit. Hetkeä aiemmin hän oli ohittanut Palace Pierin kuuluisan huvittelulaiturin vuoristoratoineen ja matkamuistokojuineen, ja nyt hänen silmiensä edessä levittäytyi viktoriaanisten lyhtypylväiden ja vaaleansinisen metallikaiteen reunustama rantapromenadi. Ilma tuoksui ranskanperunoilta, merilevältä ja dieselöljyltä, ja sekoitus oli aivan toista maata kuin se puhtaan, märän ruohon tuoksu, johon hän oli kotiseudulla tottunut. Häntä oli jännittänyt pakata kahden ihmisen koko elämä Yorkshiressä laatikoihin ja muuttaa kauas vieraaseen kaupunkiin, mutta yhtäkkiä vatsanpohjalla alkoi tuntua myös pientä innostunutta kutinaa. He saisivat oikeasti asua aivan meren rannassa, omassa pikku kotipesässään. Uusi seikkailu. Uusi luku Georgien ja Simonin yhteisessä tarinassa. Siitä tulisi niin jännittävää!
 

Georgie kaipasi kuitenkin jotain omaa tekemistä kun Simon oli poissa pitkät päivät, eikä tällä muutenkaan tuntunut olevan kiire Georgien luokse, vaan saattoi hyvin siirtyä pubiin jatkamaan juttua työkavereiden kanssa. Eräästä brightonilaisjulkaisusta Georgie sai oman pikku palstan, jossa hänen tuli vastailla kysymyksiin kuin Leelian lepotuolissa ikään, mutta modernilla twistillä. Ehkä hänestä voisi pikkuhiljaa tulla oikea toimittaja?

Rose oli tarvinnut nopean elämänmuutoksen, pois Lontoosta, pois Maxin luota, ja työskenteli muutaman viikon pikakurssituksen jälkeen hotelli Sansibarissa keittiöapulaisena, vaikka oli entisessä menestyksekkäässä elämässään mainostoimistossa voittanut lukuisia palkintojakin. Hänen päivänsä kuluivat työpaikan ja sohvan välillä, kunnes hänen naapurinsa Jo sairastui äkillisesti ja Rose päätyi huolehtimaan tämän 14-vuotiaasta tyttärestä Beasta.

Olen taas päätynyt Brightoniin! Kirja kertoo yllätys yllätys, uusista aluista eri syistä kariutuneisiin elämäntilanteisiin. Se kertoo ystävyydestä, rakkaudesta, siitä miten naiset ovat toistensa tukena. Naisena minun pitäisi oletettavasti koskettua näistä vastoinkäymisistä ja niiden voittamisesta toisten naisten sparraamina, mutta kun ei nyt vain onnistu. Liian hattaranpehmeää, herkkää ja Charlotten osalta haurastakin omaan makuuni. Georgie oli ehdottomasti lempihahmoni, sillä hänen tekemisensä toivat kirjaan kaivattua eloa ja tapahtumia. Pienen vauvan äiti kokisi varmaankin Charlotten kokemukset riipaisevina. 
Lukija oli muuten ihan ok, pehmeä-äänisenä oiva valinta viihteelliseen kirjaan, mutta hänen mukaansa yksi päähenkilöistä oli kylläkin Charlette, mikä ärsytti alusta loppuun saakka.

Uusien alkujen talo olisi ehdottomasti Naistenviikon kirjallisuutta, mutten säästä tätä nyt siihen, kun en sen suuremmin houkuttele sitä lukemaan. Ihan ok lomalukemista kuitenkin, laiturin nokkaan tai pihakeinuun kun ilmat taas lämpenevät. Jos haluat Brightonin maisemiin, suosittelen tutustumaan myös Ruth Hoganin Madame Burovan kuu ja tähdet -kirjaan. 

sunnuntai 10. heinäkuuta 2022

Merja Mäki: Ennen lintuja

 

Merja Mäki: Ennen lintuja
Gummerus, 2022
Lukija: Vuokko Hovatta
Kesto: 13h 31min


Sortavala, 1940.
Alli ei ollut halunnut parantajan oppiin, vaikka äiti sanoikin, että oli ollut onnekas päästessään. Alli itse halusi kalastajaksi, periä isänsä osuuden venekunnasta, mutta äidin mielestä sellainen oli silkkaa hullutusta tyttölapselle. Jos ei halua naimisiin, niin jokin naiselle sopiva ammatti oli sentään valittava.

Allia jännitti uuden nuoren emännän muutto taloon. Hän oli auttamatta jäämässä vanhaksipiiaksi, nyt kun viisi vuotta nuorempi Tuomas-veli oli vihitty raskaana olevan Sylvin, kauppiaan tyttären kanssa. Ei hän suostuisi Sylvin ja Tuomaksen elätiksi jäämään, muttei myöskään halunnut palata enää parantajaeukko Buabon luokse. 

Tykkien kumu kuului jo vähän kauempaa Laatokalta. Tuomaksen kaksoisveli Aatos oli kaatunut rintamalla, heti ensimmäisessä taistelussaan. Pakkoevakuoinneista huhuttiin ja pian heidänkin oli lähdettävä tien päälle. Alli lähti ajamaan heidän karjaansa maantietä pitkin ja Sylvi tarjoutui hänelle kaveriksi. Tuon matkan aikana heistä tuli hyvät ystävät. Perhe päätyi Pohjanmaalle mistä isä oli kotoisin, tämän veljen maatilalle, ja Alli päätyi töihin sairaalaan.

Sairaalassa oli tiukka hierarkia ja puhelinpiika oli siellä alimpana. Sen sai Alli moneen kertaan hoitajaoppilaiden naljailuista kuulla. Muutaman ystävänkin hän sai, mutta enimmäkseen häneen suhtauduttiin ylimielisesti. Häntä tarvittiin aina vaativimpiin tehtäviin, mutta hän jäi vaille sitä ainoaa "palkintoa" mitä pyyteettömästä aherruksestaan kaipasi. Alli oli kuitenkin selviytyjä alusta loppuun saakka.

Olen niin mielissäni siitä, että kuuntelin tämän kirjan! Kun lukija yhtäkkiä sanoi "epilogi", sanoin ääneen Voi ei, nytkö tää loppuu!
Uskomatonta, että joku osaa kirjoittaa näin koskettavan, kauniisti vivahteikkaan ja viimeistellyn oloisen tarinan kaikkine käänteineen vieläpä esikoisromaanissaan. Toivottavasti Mäki kirjoittaa vielä paljon lisää, sillä lukijoita varmasti riittää. 

Ennen kirjaan tarttumista olin itse vähän kiikun kaakun, jaksanko taas sota-aihetta, mutta olin nähnyt niin monia kiittäviä blogiarvioita tästä. Olen myös jo jonkin aikaa pitänyt jakoa, että ennen nukahtamista kuuntelen kevyitä, hyvän mielen kirjoja ja päiväsaikaan tällaista enemmän ajatuksia ja tunteita herättävää kirjallisuutta. Ennen lintuja oli nappivalinta jälkimmäisessä kategoriassa.

Vaikka aiheesta on lukenut monet romaanit ja muutaman tietokirjankin, tulee vastaan välillä uusia termejä, kuten tässä "kultareunaiset obligaatiot", joita karjalaiset olivat välirauhan aikana saaneet. Googletin näistä lisätietoja ja sen pohjalta voisin laittaa kirjan Helmet-lukuhaasteessa myös kohtaan 15, eli haluat tietää aiheesta lisää ja ilman muutahan tämä käy kaikille kohtaan 14 eli kertoo historiallisesta tapahtumasta. Minä sijoitin tämän kuitenkin kohtaan 5, kirjassa sairastutaan vakavasti. 

"Suomen valtion obligaatio, jota kansa kutsui ”kultareunaiseksi”. Muista lainoista poiketen lainaehdoissa oli maininta, että obligaation arvo on sidottu indeksiin. Sodan jälkeisinä vuosina, inflaation laukatessa, raha menetti arvoaan, mutta kultareunaisen arvo muuttui inflaation myötä."
Lainaus sivustolta osakekirja.fi.


Ann-Christin Antell: Puuvillatehtaan perijä

 


Ann-Christin Antell: Puuvillatehtaan perijä
Gummerus, 2022
368 sivua


Kymmenen vuotta sitten sisarukset Martta ja Matti olivat muuttaneet Tukholmaan ottovanhempiensa Jenny ja Fredrik Barkerin kanssa. Nyt he palasivat Turkuun, jossa Matti oli aloittamassa opinnot suomenkielisessä lyseossa ja Martta oli paitsi kaitsemassa pikkuveljeään myös astumassa mukaan Turun seurapiireihin.

He asuivat Jennyn vuokrattuna olleessa kodissa, jonne Martta oli alunperin tullut piikomaan, kunnes sisarusten isä oli kuollut ja Jenny oli kohahduttanut 1800-luvun lopun seurapiirejä adoptoimalla perheen nuorimmaiset. 
Martasta paluu tuntui ihmeelliseltä, miten kaikki voi ollakin yhtä aikaa sekä tuttua että vierasta.

Heidät otti hoiviinsa pikkuserkku, vain viidenkolmatta oleva tehtaanjohtaja Robert Barker, joka tuntui välittömästi iskevän silmänsä Marttaan. Tyttö oli kuitenkin tietoinen pikkuserkun vilkkuvista silmistä ja naistenmiehen maineesta. 

Martta ei huokaillut miesten perään eikä kuiskaillut tyttöjen kanssa miesten ihanista silmistä. Hän saattoi tiedostaa, että joku mies oli komea, mutta se ei herättänyt hänessä mitään suurempia tunteita. Hän toivoi joskus löytävänsä järkevän miehen, jolla olisi myös huumorintajua. Örndahlin seurapiireistä sellaista ei ollut löytynyt. Teennäisten hymyjen ja kumarrusten takaa oli vaikea tunnistaa aitoa ihmistä.
Robert oli juuri sellainen, jonka perään naiset huokailivat. Vallaton käytös ja merkitsevä hymy vetivät puoleensa. Martta kohensi ryhtiään ja puristi päättäväisesti vaunun käsinojaa. Robert oli hurmuri, joka rakasti valloittamista, mutta häneen miehen lumousvoima ei tehonnut.

Martan parhaan ystävän, Ellin, Juho-veli sen sijaan kiinnittää Martan huomion; miten vahva ja komea mies pojannulikasta onkaan kasvanut. Kun syksy ehtii jouluksi, Martta on pyörällä päästään kummankin miehen kosiskelevasta suhtautumisesta häneen. Kun molemmat vielä antavat hänelle yllätyslahjat, toinen kalliin korun ja toinen omien käsiensä taidonnäytteen, on Martan valittava kumpi miehistä on hänelle rakkaampi. 

Oi miten ihana ja tunnelmallinen jatko-osa "perillinen" olikaan Puuvillatehtaan varjossa -kirjalle! Olen saanut aika laiskasti luetuksi paperikirjoja alkuvuodesta, mutta tämä oli yksi niistä jotka halusin ehdottomasti saada luetuksi itse. 

Pidin siitä miten Antell käyttää vanhoja sanoja myös muuten kuin repliikeissä. Olen oppinut paljon uusia sanankäyttöjä tämän lukiessani, kun esimerkiksi Martta söi kirsperipiirakkaa. On aina hauskaa törmätä sanoihin joita ei itse osaisi käyttää, mutta tunnistaa mitä ne tarkoittavat, ja tulee ajatelleeksi että aikoinaan nämä sanat ovat olleet yleistä arkikieltä. Miten paljon kielemme onkaan muuttunut ja vaikka sorrun siihen itsekin, toivon ettei anglismi olisi niin kovin vallalla nykyään. Lainasanat länsinaapurilta ovat jotenkin niin paljon luontevampaa ja toki loogisempiakin. 

Puuvillatehtaan perijä oli ensimmäistä osaa vielä roimasti parempi. Yhteiskuntaluokkien ja niiden erojen mukaan tuominen oli tehty taitavasti ja kiinnostavasti. Martan tempoilu syntyperänsä ja ylemmän luokan välillä toi oman lisämausteensa, samoin se miten nuori nainen itse tuskastui kun ei kuulunut oikein kumpaankaan säätyyn. 

Ja miten kutkuttavasti kirja päättyikään! Seuraavaa osaa malttamattomana odottaen päätän ylistykseni tähän. En vain löytänyt mitään negatiivista eikä kai ole pakko.


sunnuntai 3. heinäkuuta 2022

Elina Annola: Kunnes kukkivat puut

 

Elina Annola: Kunnes kukkivat puut
Bazar, 2022
Lukija: Sari Haapamäki
Kesto: 11h 54min



Tuomaksen kanssa nuori Emilia oli kulkenut pitkin kaupunkia, humaltunut elämästä ja juopunut nuoruudesta. Tuli viikkoja, kuukausia, kesiä, vuosia, loputtomia mahdollisuuksia. Tuomas oli rauhallinen, läpikotaisin tuttu, tilintarkastaja ammatiltaan ja hän rakasti Emiliaa. Mutta kymmenen haaleaa vuotta myöhemmin Emilia ei enää rakastanut Tuomasta. 

Mä en saa enää henkeä, Emilia oli sanonut silloin jo monta kertaa, monta kertaa huutanut, että heidän oli erottava. Mutta lempein silmin Tuomas katsoi Emiliaa, monta kertaa antoi anteeksi ennen kuin ymmärsi. Monta kertaa Emilia antoi olla, uuden viikon, vielä toisenkin viikon, vaikka kevätyössä soi mustarastas ja poppeleiden alla sydän tempoi Jeren sydäntä vasten uuteen.

Ja nyt hänellä oli Jere. Puuseppä, joka oli perinyt kauniin, mutta remonttia vaativan kodin Alppilassa mummoltaan, joka oli tiennyt että juuri Jere laittaisi sen uuteen uskoon katosta lattiaan. Emilia ei pitänyt remontin kaaoksesta, mutta hän tiesi, että tässä uudessa elämässä hänen pitäisi heittäytyä, kurkottaa. Sillä Jereä hän rakasti. 

Jere kietoi kätensä Emilian ympärille. Suudelma oli sinetti, korkeat huoneet kuin holvikaaret, kesäkuinen aurinko heidän tahtonsa todistaja. Valonsäteet kasvoillaan he lupasivat palan tulevaisuutta toisilleen. Lattialankuissa, askelissa, menneissä ja tulevissa, vaaleanvihreässä tapetissa valonsäteet, tulevaisuuteen kurkottavat.

Viran kärkkyminen Helsingissä oli kestänyt seitsemän vuotta ja lehtoraatin järjestyminen oli ollutkin kuin lottovoitto. Tästä kesästä tulisi ihana, Emilian elämän kesä, ja sen jälkeen alkaisi syksy ja epäsäännöllisten verbien kuulustelu. 

Toisessa aikatasossa 1970-luvun alussa Emilian äidin sisar Auri kipuilee toteutumattomissa haaveissaan. Valkolakki jää saavuttamatta, yliopisto-opinnot sitä myötä haaveeksi, ja pieni tyttö jonka uintiretkeä hänen piti vahtia hukkui. Aurin piti jäädä kotitilalle ja hänen nuori mielensä järkkyi. Ainoana tukena tuntui olevan Lauri Viita, mies jonka runoja Auri luki.

Kaikki lähtevät. Ne muuttavat kaupunkiin ja hankkivat uuden elämän. Ostavat maksitakit ja kiiltonahkakengät, joissa on kanttinen kärki, sellainen katkaistu. Tuula ostaa viininpunaiset, samanlaiset, joista olen sille puhunut ja näyttänyt Anttilan kuvastosta. Niillä kengillä Tuula kävelee kahvilaan, juo kahvia ihan itsekseen, valitsee vitriinistä leivoksen, jonka päällä on sitruunankeltainen kiille ja välissä valkoista vaahtoa. Illalla se menee elokuviin. Se tapaa jonkun ja ne juovat viiniä Tuulan kotona, Tuula on laittanut itselleen kristalliset viinilasit. 
Kaikki, jotka lähtevät, juovat viiniä ja polttavat tupakkia, naiset hankkivat imukkeet. Ne istuvat ja puhuvat elämästä pitkälle yöhön jonkun kotona tai puistoissa, joissa kasvaa kummallisia puita, hevoskastanjoita ja lehm6ksia, eikä kukaan kysele mitään. Kukaan ei sano, että se on syntiä. Naiset leikkauttavat hiuksiinsa pixien tai pitkän otsatukan, eikä niiden tarvitse kuunnella päivittelyä, miksi leikkasit. Kukaan ei sano, että ei olisi kannattanut ja että pitkät hiukset ovat kauniimmat. Ne lakkaavat kyntensä vaaleanpunaisiksi, eikä niille pyöritellä silmiä, kohta komenneta perunapeltoa kuopimaan. Saavat lukea rauhassa mallilehtiä, joissa kerrotaan, miten eletään vielä kauempana, Tukholmassa ja Pariisissa.
Ne ovat vapaita.
Ne lähtevät. Elävät elämää, joka kuuluisi minulle. Joka on minun.

Minna oli Emilian paras ystävä, niin ikään opettaja, samassa koulussa. Minna oli sairastanut rintasyövän ja ryhtynyt kokemusasiantuntijaksi, valistamaan kanssasisaria syövän vaaroista ja kehonsa jatkuvan tarkkailun tarpeesta sekä testaamisesta. Kunnallinen hoito ei Minnan mielestä riittänyt alkuunkaan, vain yksityiseltä sai, kalliilla rahalla tietenkin, ostettua lukuisat testit ja otatettua koepalat joihin lääkärit eivät nähneet syytä kirjoittaa lähetettä. Mutta Minna tiesi paremmin.

Kirja on niin kauniisti kirjoitettu kuin olla vain voi, lainaukset sille hyvin tyypillisiä. Mutta siinä on synkempikin puoli, josta alla lisää varoituksen jälkeen.

VAROITUS. JOS SUUNNITTELET LUKEVASI KIRJAN, ETKÄ HALUA TIETÄÄ MISTÄ KIRJASSA TODELLA ON KYSE, ÄLÄ LUE PIDEMMÄLLE. OMASTA MIELESTÄNI KYSEESSÄ EI EDES OLE JUONIPALJASTUS, MUTTA KUSTANTAMO ON PÄÄTTÄNYT PITÄÄ NS. TAKAKANSITEKSTIN HATTARANKEVYENÄ. 

Ennen luulosairaina pidettiin vanhoja mummeleita, jotka selasivat lääkärikirjaa ja löysivät itseltään tauteja toisen perään. Nykypäivään siirrettynä meillä on tässä kolmekymppinen Emilia, joka viettää ihan liikaa aikaa netin keskustelupalstoilla ja kuvittelee sairastavansa kaikkea mahdollista. Jos sille tielle lähtee, löytääkin itsestään helposti liudan sairauksia, sen verran ylimalkaisia oirekuvaukset usein ovat. 

Meri välkkyi ja läikytti valoaan. Tähän asti hän oli pärjäillyt, rimpuillut sairaudesta toiseen, tähän asti selvinnyt. Tähän hän jäisi, odottamaan, että työt alkaisivat ja säästötilille kertyisi muutama kymppi kuussa, joitakin satoja vuodessa. Hän jäisi odottamaan, että pääsisi työterveyden tai terveyskeskuksen kautta kuvauksiin, olisiko silloin jo myöhäistä. Hän kuolisi köyhyyteen, hän kuolisi, koska oli köyhä.
Tähän Emilia jäisi, välitilaan odottamaan sairautta tai kuolemaa, oliko sillä merkitystä. Kesä lipui ohi, katosi. Kaikki Emilian kesät lipuisivat ohi ja katoaisivat. Syksyt, talvet ja keväät, ohi. Emilia katoaisi. 

Olen ihmetellyt miksi kirjan kuvauksessa ei kerrota tästä neuroottisuudesta mitään. Olin jo ehtinyt kuunnella kirjaa nopeutettuna lähes pari tuntia ja todella kiinnostua Emilian ja Jeren tuoreen suhteen kehittymisestä, asunnon remontoinnista ja muista heidän arkensa pikku asioista, kun jatkuva sairausspekulointi alkoi ahdistaa ja mietin heitänkö kesken. Silloin ymmärsin myös, miksi käyttämässäni äänikirjapalvelussa kirjaa oli kommentoitu niin, että montakohan lääkärikäyntiä ja tutkimusta lukijat varaavat kirjaa kuunnellessaan. Onneksi tuttu bloggari oli juuri kuunnellut kirjan joten kyselin häneltä suoranaisia juonipaljastuksia, joista ei tässä sen enempää. Kuuntelin kirjaa ennenpitkää niin, että kun Emilia taas eksyi keskustelupalstalle, kelasin 30 sekuntia kerrallaan eteenpäin, vieläkö Emilia lukee yksityiskohtaisia sairauskuvauskommentteja ja skippasin suurimman osan niistä, pysyen kuitenkin hyvin kartalla siitä missä milloinkin mentiin ja mikä tärkeimpänä, miten Emilia itse voi. Vielä helpommin silmäilemällä tämä olisi toki onnistunut fyysisessä kirjassa. En todellakaan ymmärrä, miksi kirjan kuvauksessa ei kerrota mitään näin oleellisesta osasta päähenkilön elämässä. Ennen kaikkea ihmettelen, miksei kerrottu etukäteen, että kirja on täynnä hyvinkin mustia ajatuksia, sillä ainakin itse olisin halunnut tietää ennen kirjan valintaa, jos se kulkee näin syvissä vesissä.