Karisto, 2023
Lukija: Mervi Takatalo
Kesto: 7 h 14 min
Riittaliisa oli viihtynyt sinkkuna jo pitkään, ja ainakin vakuutteli itselleen, että tilanne oli hyvä näin. Viimekesäinen yhden illan juttu käväisi joskus kutittelemassa vatsanpohjaa, mutta toisaalta Joel oli turvallisen kaukana, Rantakylässä.
Tuona päivänä puoli vuotta sitten oli vietetty Riittaliisan lapsuudenystävän Lauran, sekä tämän pitkäaikaisen poikaystävän Mikon häitä, joissa Riittaliisa oli ollut kaasona. Kaunissilmäinen mies oli kiinnittänyt hänen huomionsa; mies oli Mikon pikkuserkku Joel. Ruskeasilmä opiskeli koneinsinööriksi, ja oli Mikon mielestä vain nörtti pänttäämässä opintojensa parissa. Riittaliisa oli mieheen ihastunutkin, mutta juttu oli kuivunut siihen.
Riittaliisalle tarjoutui mahdollisuus ottaa vastaan työpaikka Rantakylän pitopalvelusta, ja hän mietti tovin voisiko ottaa sen vastaan törmäämättä kiusaantuneesti Joeliin. Lauran yllyttäessä Riittaliisaa ottamaan selvää Joelista ja miehen mahdollisista tunteista häntä kohtaan, suuntasi Riittaliisa eräänä talvisena päivänä matkalaukkuineen Rantakylään. Katon päänsä päälle hän sai isää huomattavasti vanhemman sisaren, jo seitsemänkymppisen Tuunin luota.
Kuten olettaa saattoi, hän kohtasi Joelin, mutta toisaalta Riittaliisa törmäsi jatkuvasti myös komeaan, mustatukkaiseen ja -partaiseen mutta ah niin ärsyttävään Atteen.
- On tainnut tulla lintsatuksi liukkaan kelin ajotunnilta? Älä ikinä paina jarrua, kun auto lähtee luisuun, äläkä tee äkkinäisiä ohjausliikkeitä. Painat kytkimen pohjaan ja kääntelet rattia tarpeen mukaan, mutta rauhallisesti. Tällaisella kelillä pitäisi muutenkin keskittyä ajamiseen eikä muuhun oheistoimintaan. Tai eväisiin.
Tuisku oli odottaessani ehtinyt kuorruttaa minut lumiukoksi ja päälle päätteeksi sain vielä nuhteet. Mikä Liikenneturvan luennoitsija mies luuli olevansa? Leimahdin.
– Kääntelen rattia tarpeen mukaan? Minkä tarpeen? Eikä tuollaista litaniaa millään muista, kun auto lähtee käsistä. Minulla menee siinä tilanteessa polkimetkin sekaisin! Keskityin kyllä ihan ajamiseen. Sinä olit aivan liian lähellä, se hermostutti.
Mies hymyili äkkiä leveästi partansa keskeltä.
– Vai menee polkimet sekaisin? Se on vaarallista. Eikä niin pienestä saa hermostua. Hyppää rattiin, mahdatko pysyä tiellä perille asti vai pitääkö lähteä saattamaan?
– Pysyn, kiitos vain tarjouksesta. Sinun “saattamisesi” tähden tuohon päädyinkin, kivahdin. Taisin olla kohtuuton, mutta minua nolotti ajovirheeni ja ärsytti omahyväinen saarnaaminen.
Mies tuhahti ja suuntasi autolleen. Siirsin kuljettajan penkin takaisin eteen ja odotin, että hän lähtee ensin. En halunnut enää ajaa edellä, pysyin sitten tiellä tai en. Maasturi seisoi hetken tyhjäkäynnillä, sitten se lähti liikkeelle ja takavalot katosivat hetkessä lumipyryyn. Muistin pullalaatikon, se oli kierähtänyt kyljelleen etuistuimen jalkatilaan. Kansi oli raottunut ja kumimatolla lojui hieman muhjuuntunut unelmatorttuviipale.
Lumisade oli koristanut Tähtelään johtavan tien ja sitä reunustavan riukuaidanteen häikäisevän kauniiksi. Pihaa ympäröivät puut olivat valkoisine oksineen kuin satukirjasta. Keittiön ikkunoissa paloi valo, Tuuni oli myös sytyttänyt minua varten ulkovalon. Vanha navettarakennus uinui kinosten keskellä, ajoin auton sen päätyyn katoksen alle. Siivosin nopeasti torttuviipaleen jämät nenäliinaan auton jalkatilasta. Kimpaannuin uudelleen, kuvitteliko mies, että olin ahminut kääretorttua samalla kun taiteilin luistinradaksi muuttuneella tiellä
Lukitsin autonovet ja lähdin taloa kohti. Minulla oli oma sisäänkäyntini takaoven kautta, mutta valitsin pääoven, koska aavistelin tädillä olevan iltateetä tarjolla.
– Selvisit sentään kotiin. Tuuni tuli minua vastaan eteisessä. Siniset silmät uurteisissa kasvoissa näyttivät huolestuneilta. – Tuiskua on luvattu koko yöksi.
– No selvisin, eihän tuo matka pitkä ole. Jämähdin kyllä hetkeksi tienposkeen, puuskahdin riisuessani saappaita. – Onneksi en sentään päätynyt ojaan asti. Sain vähän apua irtipääsyyn perässä tulleelta. Ja saarnan liukkaan kelin oikeaoppisesta hallitsemisesta.
– Jaaha, oliko joku tuttu?
– Enhän minä näitä tunne, se oli joku mustapartainen mies, Jeepillä ajoi. Ojensin Tuunille pullalaatikon. – Tuo kävi auton lattialla, katso onko siellä vielä jotain kelvollista. Terhi käski tuomaan ne sinulle.
– Kiitos. Tule teelle.
Menin ensin huuhtelemaan käteni vessan lavuaarin ääreen.
‒ Sanoitko musta parta? Ja Jeeppi? Tuuni huusi keittiöstä. – Se oli varmaan sitten Kuisman Atte. Hakalan Annikin tyttärenpoika, asuu Niitturannan tien päässä.
– En tiedä mikä Atte, mutta itseään täynnä se oli.
Katsoin itseäni peilistä. Kaiken maailman mestareihin oli kylätiellä näköjään helppo törmätä, mutta mies jonka tähden olin äskettäin Rantakylään päätynyt tuntui piiloutuneen minun silmiltäni.
Tänään alkaa perinteinen Naistenviikko, jossa kirjabloggaajat ovat aina mukana. Tällaiset hassut hömpät ovat pääasiassa naisille suunnattua kirjallisuutta, joten mikä olisikaan passelimpi aloitus kuin kotimainen maalaisromantiikka.
Itse kirja oli toistaiseksi vähiten mieleeni Rantakylään sijoittuvassa sarjassa. En oikein pidä tällaisista rakkaustarinoista, joissa pääpari vääntää väärinkäsitysten ja kommellusten keskellä "toiseksi viimeiselle" sivulle ja sitten rakastuu ja pariutuu täysin selittämättömästi.
P.s. Vaikka puusuksia valmistetaan nykypäivänäkin, kyllähän muut materiaalit korvasivat ne jo ihan viimeistään 1970-luvulla. Riittaliisan kuvailemat, "hyvinkin yli 40 vuotta vanhat" (eli 1980-luvulta olevat) sukset kuulostivat pikemminkin sodanjälkeisiltä sivakoilta. "Puiset, pitkät ja paksut, tummanpunaisiksi maalatut." Tahtoisin nähdä ne!
