Sivut

Näytetään tekstit, joissa on tunniste Anu Joenpolvi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Anu Joenpolvi. Näytä kaikki tekstit

tiistai 18. heinäkuuta 2023

Naistenviikko - Anu Joenpolvi: Tunteita ja tuulenpuuskia


Anu Joenpolvi: Tunteita ja tuulenpuuskia
Karisto, 2023
Lukija: Mervi Takatalo
Kesto: 7 h 14 min



Riittaliisa oli viihtynyt sinkkuna jo pitkään, ja ainakin vakuutteli itselleen, että tilanne oli hyvä näin. Viimekesäinen yhden illan juttu käväisi joskus kutittelemassa vatsanpohjaa, mutta toisaalta Joel oli turvallisen kaukana, Rantakylässä.

Tuona päivänä puoli vuotta sitten oli vietetty Riittaliisan lapsuudenystävän Lauran, sekä tämän pitkäaikaisen poikaystävän Mikon häitä, joissa Riittaliisa oli ollut kaasona. Kaunissilmäinen mies oli kiinnittänyt hänen huomionsa; mies oli Mikon pikkuserkku Joel. Ruskeasilmä opiskeli koneinsinööriksi, ja oli Mikon mielestä vain nörtti pänttäämässä opintojensa parissa. Riittaliisa oli mieheen ihastunutkin, mutta juttu oli kuivunut siihen.

Riittaliisalle tarjoutui mahdollisuus ottaa vastaan työpaikka Rantakylän pitopalvelusta, ja hän mietti tovin voisiko ottaa sen vastaan törmäämättä kiusaantuneesti Joeliin. Lauran yllyttäessä Riittaliisaa ottamaan selvää Joelista ja miehen mahdollisista tunteista häntä kohtaan, suuntasi Riittaliisa eräänä talvisena päivänä matkalaukkuineen Rantakylään. Katon päänsä päälle hän sai isää huomattavasti vanhemman sisaren, jo seitsemänkymppisen Tuunin luota. 
Kuten olettaa saattoi, hän kohtasi Joelin, mutta toisaalta Riittaliisa törmäsi jatkuvasti myös komeaan, mustatukkaiseen ja -partaiseen mutta ah niin ärsyttävään Atteen. 

- On tainnut tulla lintsatuksi liukkaan kelin ajotunnilta? Älä ikinä paina jarrua, kun auto lähtee luisuun, äläkä tee äkkinäisiä ohjausliikkeitä. Painat kytkimen pohjaan ja kääntelet rattia tarpeen mukaan, mutta rauhallisesti. Tällaisella kelillä pitäisi muutenkin keskittyä ajamiseen eikä muuhun oheistoimintaan. Tai eväisiin.
Tuisku oli odottaessani ehtinyt kuorruttaa minut lumi­ukoksi ja päälle päätteeksi sain vielä nuhteet. Mikä Liikenneturvan luennoitsija mies luuli olevansa? Leimahdin. 
– Kääntelen rattia tarpeen mukaan? Minkä tarpeen? Eikä tuollaista litaniaa millään muista, kun auto lähtee käsistä. Minulla menee siinä tilanteessa polkimetkin sekaisin! Keskityin kyllä ihan ajamiseen. Sinä olit aivan liian lähellä, se hermostutti.
Mies hymyili äkkiä leveästi partansa keskeltä. 
– Vai menee polkimet sekaisin? Se on vaarallista. Eikä niin pienestä saa hermostua. Hyppää rattiin, mahdatko pysyä tiellä perille asti vai pitääkö lähteä saattamaan?
– Pysyn, kiitos vain tarjouksesta. Sinun “saattamisesi” tähden tuohon päädyinkin, kivahdin. Taisin olla kohtuuton, mutta minua nolotti ajovirheeni ja ärsytti omahyväinen saarnaaminen.
Mies tuhahti ja suuntasi autolleen. Siirsin kuljettajan penkin takaisin eteen ja odotin, että hän lähtee ensin. En halunnut enää ajaa edellä, pysyin sitten tiellä tai en. Maasturi seisoi hetken tyhjäkäynnillä, sitten se lähti liikkeelle ja takavalot katosivat hetkessä lumipyryyn. Muistin pullalaatikon, se oli kierähtänyt kyljelleen etuistuimen jalkatilaan. Kansi oli raottunut ja kumimatolla lojui hieman muhjuuntunut unelmatorttuviipale.

Lumisade oli koristanut Tähtelään johtavan tien ja sitä reunustavan riukuaidanteen häikäisevän kauniiksi. Pihaa ympäröivät puut olivat valkoisine oksineen kuin satu­kirjasta. Keittiön ikkunoissa paloi valo, Tuuni oli myös sytyttänyt minua varten ulkovalon. Vanha navettarakennus uinui kinosten keskellä, ajoin auton sen päätyyn katoksen alle. Siivosin nopeasti torttuviipaleen jämät nenä­liinaan auton jalkatilasta. Kimpaannuin uudelleen, kuvitteliko mies, että olin ahminut kääretorttua samalla kun taiteilin luistinradaksi muuttuneella tiellä 
Lukitsin autonovet ja lähdin taloa kohti. Minulla oli oma sisäänkäyntini takaoven kautta, mutta valitsin pääoven, koska aavistelin tädillä olevan iltateetä tarjolla.
– Selvisit sentään kotiin. Tuuni tuli minua vastaan eteisessä. Siniset silmät uurteisissa kasvoissa näyttivät huolestuneilta. – Tuiskua on luvattu koko yöksi.
– No selvisin, eihän tuo matka pitkä ole. Jämähdin kyllä hetkeksi tienposkeen, puuskahdin riisuessani saappaita. – Onneksi en sentään päätynyt ojaan asti. Sain vähän apua irtipääsyyn perässä tulleelta. Ja saarnan liukkaan kelin oikeaoppisesta hallitsemisesta.
– Jaaha, oliko joku tuttu?
– Enhän minä näitä tunne, se oli joku mustapartainen mies, Jeepillä ajoi. Ojensin Tuunille pullalaatikon. – Tuo kävi auton lattialla, katso onko siellä vielä jotain kelvollista. Terhi käski tuomaan ne sinulle.
– Kiitos. Tule teelle.
Menin ensin huuhtelemaan käteni vessan lavuaarin ääreen.
‒ Sanoitko musta parta? Ja Jeeppi? Tuuni huusi keittiöstä. – Se oli varmaan sitten Kuisman Atte. Hakalan Annikin tyttärenpoika, asuu Niitturannan tien päässä.
– En tiedä mikä Atte, mutta itseään täynnä se oli.
Katsoin itseäni peilistä. Kaiken maailman mestareihin oli kylätiellä näköjään helppo törmätä, mutta mies jonka tähden olin äskettäin Rantakylään päätynyt tuntui piiloutuneen minun silmiltäni.

Tänään alkaa perinteinen Naistenviikko, jossa kirjabloggaajat ovat aina mukana. Tällaiset hassut hömpät ovat pääasiassa naisille suunnattua kirjallisuutta, joten mikä olisikaan passelimpi aloitus kuin kotimainen maalaisromantiikka.
Itse kirja oli toistaiseksi vähiten mieleeni Rantakylään sijoittuvassa sarjassa. En oikein pidä tällaisista rakkaustarinoista, joissa pääpari vääntää väärinkäsitysten ja kommellusten keskellä "toiseksi viimeiselle" sivulle ja sitten rakastuu ja pariutuu täysin selittämättömästi. 

P.s. Vaikka puusuksia valmistetaan nykypäivänäkin, kyllähän muut materiaalit korvasivat ne jo ihan viimeistään 1970-luvulla. Riittaliisan kuvailemat, "hyvinkin yli 40 vuotta vanhat" (eli 1980-luvulta olevat) sukset kuulostivat pikemminkin sodanjälkeisiltä sivakoilta. "Puiset, pitkät ja paksut, tummanpunaisiksi maalatut." Tahtoisin nähdä ne!





sunnuntai 28. toukokuuta 2023

Anu Joenpolvi: Rakkautta ja raekuuroja


Anu Joenpolvi: Rakkautta ja raekuuroja
#2 Rantakylä
Karisto, 2022
Lukija: Mervi Takatalo
Kesto: 6 h 50 min


Marleena oli saanut kesätyön tuotekehittelijänä Haapasen leipomossa Rantakylässä. 
Luvatussa rivitaloasunnossa oli viime hetkellä tapahtunut vesivahinko, ja kunnalla oli osoittaa hänelle vain vanha opettajan asunto parikymmentä vuotta sitten tyhjilleen jääneeltä Tulusniemen kyläkoululta. 

Äiti ei ollut peitellyt pahastumistaan jättäessäni selittelyt minun ja Markuksen suhteen päättymisestä jonnekin hamaan tulevaisuuteen. En vain ollut jaksanut alkaa vatvoa niitä hänen kanssaan käydessäni pikimmiten kotona ennen Rantakylään lähtöä. 
Lysähdin räikeän oranssinväriselle kukkakuvioiselle sohvalle, joka nökötti orpona muuten tyhjässä olohuoneessani. Se oli kotoa vintiltä löydetty sisustajan painajainen, mutta mukava paikka lötkötellä. 
Seinät tuntuivat huutavan hiljaisuutta. Tässä nyt oltiin, aivan vieraassa ympäristössä. Olin aika lailla myllännyt elämänkuvioni uusiksi.
Päätin kaivaa ensimmäiseksi kahvinkeittotarpeet esille. Olin varmistanut, että ne olivat mukana matkatavaroissa, vaikka muuta vielä puuttuisikin. Valutin keittiön hanasta vettä ja tarkastelin sitä, se näytti ja maistui kelvolliselta. Kahvinkeittimen rupatus toi ripauksen kodikkuutta ankeuteen. Sameanvihreään väriin kai vähitellen tottuisin, hymähdin mielessäni kulkiessani kahvimukeineni huoneita katsellen. 
Avasin keittiön ikkunan, ja tuomenkukkien vieno tuoksu lehahti vastaan, pellonreunat puut olivat täydessä kukassa. Kylältä päin kuului mopojen ääntä, teineillä oli meneillään iltapäiväajot koulupäivän jälkeen. Äänet tuntuivat lohdullisilta hiljaisuuden keskellä. 

Homeisen näköinen haalistuneen marjapuuronpunainen koulu, villiintynyt piha ja kokonaisuutta ympäröivä synkkä kuusikko. Soitto parhaalle ystävälle oli paikallaan, sen verran lohduttomalta olo uudessa kodissa tuntui. 

- Kaikki järjestyy, odota vain. Menee viikko ja olet jo kotiutunut, Elina lohdutteli. - Minusta sinä olet rohkea, hän tyrmäsi murehtimiseni siitä, olinko lopultakin vain paennut inhottavaa tilannetta ja olisiko sittenkin pitänyt jäädä tuttuun ja turvalliseen. - Sinähän voisit pistää vaikka sinne pystyyn jonkinlaisen söpön ja muodikkaan artesaanileipomon, kehittäisit maan parhaan juurileivän tai jotain! 
- Hieno idea, tämä paikka silmää hivelevine ympäristöineen olisi kuin sitä varten, tuhahdin. - Oikeasti tämä näyttää niin masentavalta että tuskin edes leipätaikina nousisi.
- Älä nyt, tuollainen vanha kansakoulu, sehän suorastaan humisee historiaa. Ja eikö se olekin siellä matkailijoiden valtareitin varrella? Voisit napata kesäturistien tulvasta jonkun taitavan saksalaisen tai ranskalaisen miehen kaveriksi leipomaan ja muutenkin... Eikö ne ihanteelliset tarinat menekin näin? Elina yllytti. - Montakohan tällaista mä olen lukenut lehdistä? Kohta sä sitten sisustat unelmakotia, hirsiseinät näkyviin ja sitä rataa. Pihalla kipittää vuohia ja maatiaiskanoja!
- Niinpä, minua alkoi jo naurattaa. - Niissä tarinoissa kaikki tuntuvat syntyneen remonttivasara kädessään. Minä olen harvinainen poikkeus.
- Sitten sinne tulee bussilasteittain marttoja vierailulle ja leipäostoksille, Elina jatkoi. - Se Jean-Jacques on kehittänyt huippuviinin jostain variksenmarjoista ja tekee ranskalaistyyppistä vuohenjuustoa. Sinä neulot törkeän hintaisia pipoja kutunvillasta. Teillä on maailman suloisimmat kiharapäiset lapset, sanotaanko Noel ja Emelie. Perheen tekemisistä luetaan sun ällöttävän imelästä maalaisblogista... Siis mähän kadehdin sua nyt jo!

Naapurikseen hän sai "Lomarannan kokkipojan", joka osoittautui läheisessä kesäravintolassa työskenteleväksi Jereksi. Marleena ei voinut olla miestä tunnistamatta, sen verran tämä puoliksi japanilainen, yhden illan jutuksi opiskeluvuosina jäänyt ihastus poikkesi keskiverto suomalaisesta maajussista. Miten eri tavalla Marleenan elämä olisikaan voinut edetä, mikäli Jere olisi tullut treffeille, joista he olivat yhteisen yönsä päätteeksi sopineet. 

Äidille olisi ehkä sittenkin pitänyt kertoa totuus hänen ja Markuksen suhteen päättymisestä, niin äiti ei olisi ohjannut Markusta suoraan hänen luokseen. Mies oli äkkirikastunut ja kaikenvoittavuuden huumassa hylännyt kaiken entisen, myös Marleenan, ja vaihtanut hänet tyylikkäämpään Eveliinaan. Paikoitellen mies osoitti jonkinlaisia katumuksen piirteitä, mutta nimesi seuraavassa lauseessa taas Eveliinan. Marleena ei muutenkaan jakanut Markuksen mielitekoja rahankäytöstä, modernista kivitalosta ja muskeliveneestä, olihan hän itse enemmän mummonmökki- ja järvenrantatyyppiä. 

- Kiirettä ei tietenkään kannata pitää, ehkä se unelmatalo unelmapaikassa löytyy ajan kanssa. Tai sitten se rakennetaan, sillä tavalla saa juuri sitä mitä haluaa.
Kivitalo, huonekorkeus, rantatontti, venelaituri... Kuuntelin vuodatusta vaiti ja söin kolmanneksen pitsastani. Se oli erinomaista, pohja oli ohut, rapeareunainen ja täytettä oli sopivasti. Ruokahaluni vain tuntui kadonneen, ja lopulta laskin aterimeni lautaselle.
- Entä Eveliina, vai kuka hän olikaan? kysyin tasaisesti katsoen häntä silmiin. - Tehän olette kai tapailleet. Etkö hänen mielipidettään aio kysyä? Sydämeni alkoi taas lyödä nopeammin. Minun oli saatava tietää missä mentiin.
- No ei hän oikeastaan tähän liity, Markus sanoi katsoen minuun leppoisasti pitsan paloittelun välissä. - Itsellenihän mä sen hankin. Vaikka onhan Eveliina innostunut. Se on kova sisustamaan ja sillä on hyvä maku. Ollaan suunniteltu, että käydään heinäkuussa asuntomessuilla. Sieltä voi saada hyviä ideoita ja... 
Vedin syvään henkeä. Kuinka törkeä hän saattoikaan olla. Kuuma viha kulki aaltoina lävitseni, kaikkein viimeiseksi halusin kuulla, mitä he olivat yhdessä suunnitelleet. Nousin tuolistani tuntien itseni robitiksi, jonka etäohjelmoinnissa oli mennyt jotain pikkuisen vikaan. Katsoen Markuksen hämmästyneisiin silmiin nostin jäävesilasini ja kumosin nopealla ranneliikkeellä sisällön hänen syliinsä.
- Kiitos pitsasta. Selviän kyllä yksin takaisin. 
Tunsin katseet selässäni harppoessani lattian poikki avoimelle ovelle.

Onneksi Rantakylässä oli kiinnostavia sinkkumiehiä, kuten Vuorentaustan Samuli, paikallinen leskeksi jäänyt luomuviljelijä jolla oli kaksi kouluikäistä lasta. Eikä Marleena voinut kiistää, etteikö Jere olisi edelleen saanut hänessä aikaan kihelmöintiä. Lisäjännitystä toi yllättävä tarve maatilan eläinten hoitajalle, ja Marleena pääsi jopa auttamaan uuden vasikan maailmaan.

Rakkautta ja raekuuroja tarjosi täydellisen kesäisen ja maalaisromanttisen räsymattofiiliksen ja täytti ääriään myöten kesäromantiikalle asettamani odotukset. Rakkaustarinan kehittymistä en sen sijaan aivan täysin ostanut.

Sopivasti juhannukseksi ilmestyy sarjan kolmas osa, Tunteita ja tuulenpuuskia, jossa Rantakylään saapuva häävieras jää töihin juhlapalveluun ja veikkaanpa että löytää myös uuden rakkauden.

sunnuntai 27. maaliskuuta 2022

Anu Joenpolvi: Poutaa ja perunankukkia



Anu Joenpolvi: Poutaa ja perunankukkia
Karisto, 2021
Lukija: Mervi Takatalo
Kesto: 5h 17min


Reilu kaksivitonen Liina oli viihtynyt työssään kauppapuutarhalla, mutta ajautunut ehkä vähän naiivisti suhteeseen pomonsa kanssa. Mies oli selvästi valloituksesta toiseen liitävää tyyppiä joka alkoi jo kyllästyä Liinaan ja tehdä itseään tykö uudelle sihteerityttöselle, joten irtisanoutuminen oli tuntunut parhaalta vähistä vaihtoehdoista.

Kun äiti kauhisteli millä hän aikoo enää maksaa edes vuokraansa, päätti Liina lähteä joksikin aikaa maalle, vaikkapa vain muutamaksi kesäviikoksi. Vaaleanvihreän talon pihapiiri aloitteli ensimmäistä kesäänsä niin, ettei mummolassa enää ollut mummoa. Toisaalta kaikki oli ennallaan; tiilinavetta, ulkohuussi, pihasauna. Marjapensaat ja omenapuutkin olivat täynnään nuppuja nyt kun elettiin toukokuun loppupuolta. Viime vuosina Liina oli käynyt täällä enää harvoin, lapsuudessaan viettänyt jokaisen kesän. Silloin pihapiirissä oli ollut eri tavalla elämää; oli kissoja, kanoja, pari lehmääkin. Vasta nyt Liina ymmärsi miten vailla mukavuuksia mummo oli elänyt ilman että se oli häntä haitannut, mutta Liinan tuli hetkessä ikävä mikroaaltouunia ja nykyaikaista pyykinpesukonetta. Jos mummolassa haluaisi elää pidempään, olisi siirryttävä tälle vuosituhannelle.

Muutaman vuoden vanhempi naapurin Janne Takkula ei ollut ujostelevaa tyyppiä. Tunsivathan he hyvin jo lapsuudesta ja kyllä Liina itselleen myönsi, että komea ruskeasilmä oli ollut myös teinivuosien ihastuksen kohde. Nykyään miehellä oli hyvän kokoinen maatila. Sen sijaan rautakaupan apulainen Jyri oli uusi tuttavuus. Kumpi vie Liinan sydämen?

Liina sai kesätyön postinjakajana ja ajeli aikaisin aamulla pakettiautolla pian tutuksi käyvän reitin. 

Vastaantulijat öisillä teillä olivat harvassa, vasta aamulla näkyi töihin kiirehtiviä. Aamuauringon jo paistaessa jaoin viimeisiä lehtiä lähinaapureihini, reitti kun päättyi sopivasti kotinurkille. 
Eräänä aamuna ajaessani Takkulan postilaatikolle näin nuoren isännän kävelemässä tukka pörrössä alas pihatietä suuntaani. Janne näytti vastaheränneeltä. Hän loikki ujostelematta postilaatikolle puolireiteen asti ulottuvissa kalsareissa ja t-paidassa. Tuttu hymy oli unenlämpöinen. 
- Paimentyttöäkin joskus näkee kun on ajoissa liikkeellä, hän tervehti. Ojensi hänelle Aamulehden. 
- Niin, ja kun on ajoissa liikkeellä, näkee naapurinkin ihan uudessa valossa, annoin takaisin katsoen häntä merkitsevästi varpaista otsatukkaan.

Kansikuva on ihanan heleä ja kesäinen, prikulleen kirjaan sopiva. Kun kirjalla on vielä niin kiva nimikin, laitan sen Helmet haasteen kohtaan 37: Kirjan kansi tai nimi saa sinut hyvälle mielelle.

Kirja aloittaa sarjan ja aivan varmasti tulen kuuntelemaan lisää. Oma mielikin kulkee jo heleää kesää kohti ja toisaalta tällainen kevyt lämminhenkinen luettava on omiaan itselleni tällä hetkellä, kun Euroopassa soditaan ja koronatartunnasta on jäljellä vielä yskää ja nuhaa...