Silvia Moreno-Garcia: Untamed Shore

 

Silvia Moreno-Garcia: Untamed Shore

Recorded Books, 2021

Lukija: Maria Liatis

Kesto: 8 h 3 min

Viridianaa odotti valmiiksi suunniteltu tulevaisuus kotikylässään Baja Californiassa. Vuonna 1979 kunnon meksikolaistyttö teki kuten vanhemmat tahtoivat, ja Viridianan äiti oli jo sopinut Manuelin äidin kanssa heidän lastensa liitosta. 19-vuotias Viridiana halusi kuitenkin elämältään jotain muuta kuin liudan lapsia, ikuisen ruuanlaiton ja pyykkäämisen ja miehen joka istuisi illat pitkät pelaamassa dominoa.

There was always duty. Mind-bogglingly dull duty. Duty without rhyme nor reason. Why, for example must they go to church every Sunday and then endure the same company, the same food, the same conversation and the same game of dominoes? Week after week, month after month, out came the good tablecloth, the white linen instead of the plastic, and the beer and the snacks. Chicharrones and Japanese peanuts and a bunch of 'hello compadre' and 'hello comadre' as the people assembled themselves around the table.

Viridiana joka osasi viittä kieltä teki mahdollisuuksien mukaan käännös- js opastöitä. Siten hän tutustui kolmeen amerikkalaiseen; Daisyyn, tämän veljeen Gregoryyn ja aviomieheen Ambroseen. Jälkimmäinen tarvitsi henkilökohtaista avustajaa kirjoitustöihinsä ja halusi tämän olevan jatkuvasti saatavilla, joten Viridiana muutti asumaan heidän vuokraamaansa villaan. Hän pyysi myös kaksi kertaa suuremman palkan kuin oli suunnitellut ja kun mies kirjoitti hänelle siekailematta shekin, Viridiana tiesi heidän olevan paitsi kauniita ja tyylikkäitä, myös rikkaita. 

After their nails were dry, they went to the beach together and Daisy laid herself down on the towel sunbathing, while Gregory asked Viridiana more about the sharks. She told them that in Santa Rosalia they still hunted sharks, they harpooned it. First the neck and then the back and then they dragged it onto the boat. No hooks with bait, no nets, but brute force. The fishermen beat the shark with the baseball bat, nail affixed to it.

Then he asked her about the peninsula, its people, geography. She told them that the east is calm and full of life, but the west is naked rocks, it is harsh, it is cruel. She told them about all the creatures you can find in the sea, not only the sharks, but great sea turtles, the lobsters, and the industries that had vanished many years before. 

Viridiana ihastuu Gregoryyn ja heille kehittyy suhde. Mies haluaa seuraavaksi lähteä Pariisiin ja ottaa Viridianan mukaansa ja tyttö on valmis heittäytymään seikkailuun. Mutta Baja Californian huolettoman rantaelämän technicolor-väreihin tulee tummia sävyjä, sillä samalla kun Viridianalle selviää, ettei Gregorylla ole yhtään omaa rahaa, tapahtuu onnettomuus. On selvää, että hänen pitää auttaa uusia ystäviään, pitää valehdella, pitää manipuloida laiskaa paikallispoliisia katsomaan sormiensa läpi tapahtuneen olosuhteita. Viridiana tulee vedetyksi syvemmälle perheen juoniin kuin hän haluaisi, mutta missä menee raja.

Alku oli sopivan hidas luomaan seisahtuneen, kuuman ja köyhän rantapaikan ilmapiirin, jossa aurinko nousee ja aurinko laskee eikä Viridianalla ollut paljon odotettavaa elämältään, mutta kun amerikkalaiset tulivat, alkoi tapahtua. Twistejä riitti ja se käänteentekevin ja ihmisten väliset suhteet lukijalle (ja Viridianalle) uusiksi heittänyt tuli suoraan päin näköä kun en yhtään osannut odottaa. Että mitä juuri sanoit?!

Viridianan henkilön kehittymistä viattomasta haaveilijasta toimijaksi jonka on käytettävä päätään eikä vain sydäntään, oli kiinnostava seurata ja ylipäätään tässä oli herkullisia henkilöitä ja sähköistä jännitettä sekä  onnistunut haimetafora. En olisi muuttanut mitään, viisi tähteä. 

Jennifer Clement: Varastettujen rukousten vuori

Jennifer Clement: Varastettujen rukousten vuori 

Like 2014, 268 sivua 

Ladydi Garcia Martinez asuu pienessä meksikolaiskylässä Acapulcon laitamilla. Tytön syntyessä äiti riemuitsi naapureille, että poika tuli. Kaikki onnittelivat, eikä kukaan uskonut. Kylässä syntyi pelkkiä poikia ja siellä kasvoi pelkkiä pikkupoikia. Murrosikään tullessa osa pikkupojista paljastui vaivihkaa pikkutytöiksi, mutta kauneuttaan he eivät saaneet esitellä silloinkaan. 

Muiden kylän tyttöjen tavoin Ladydi on jo pienestä oppinut kuulostelemaan helikoptereiden ja Escalade-maastureiden pelottavia ääniä ja niiden lähestyessä piiloutumaan maahan kaivettuihin koloihin. Ladydin kotikylässä ei ole miehiä (sillä he kaikki lähtevät töihin rajan taakse), ei perheensä hylänneitä isiä jotka suojelisivat tyttäriään mustilla Escaladeilla kulkevilta huumekartellien miehiltä jotka sieppaavat kaikki tytöt, varsinkin ne kauneimmat kuten Ladydin parhaan ystävän Paulan. Juuri Paulan äiti keksi kaivaa rinteeseen kolot, mutta silti Paula eräänä päivänä vietiin. Ja vaikka tytöt eivät ole aiemmin palanneet, Paula palasi vuotta myöhemmin, hiljaisena, hyväksikäytettynä, Cannibal's Baby -tatuointi ranteessaan, koskaan kertomatta kokemastaan.

Huumekartellit eivät ole ainoa ikävä puoli Ladydin kotikylässä. Kuumuus on jatkuvaa, elinolot alkeelliset, hyönteisiä, skorpioneja ja käärmeitä vilisee. Lasten koulutus on alkeellista, opettajaksi saadaan kuka sinne milloinkin määrätään, aina vuodeksi kerrallaan ennen valmistumistaan ja luvassa olevaa parempaa virkaa paremmalla alueella. Joku opettaa tosissaan ja mielenkiinnosta, toinen soittaa vain musiikkia koko lukuvuoden. Kylästä ei kivuta menestymisen tikkaita ylöspäin, ei lähdetä yliopistoon, ei päästä elämässä eteenpäin. Mutta pois sieltä halutaan, niin myös Ladydi. Muuten on äidin ikäisenä saanut jo liian monta myrkkysadetta niskaansa. 

Me kaikki tunsimme armeijan helikopterien kaukaa kantautuvan äänen. Tunsimme myös Paraquatin hajun, joka sekoittui papaijan ja omenan tuoksuun.
Äiti sanoi: Huumekauppiaat maksaa niille roistoille siitä, ettei unikoita myrkytetä, joten taivaalta sataa piru vie Paraquatia pitkin vuorenrinteitä meidän kaikkien niskaan!
Tiesimme myös, että unikonviljelijät virittivät lankoja peltojen yli pudottaakseen helikopterit, ja joskus jopa ampuivat ne alas kivääreillä ja AK-neljäseiskoilla. Armeijan lentäjien täytyi tukikohtaan palatessaan raportoida myrkytyksistä, joten he pudottivat kasvimyrkyn minne sattui. He eivät halunneet mennä lähellekään peltoja, koska silloin heidät varmasti ammuttaisiin alas. Kun helikopterit tulivat ja ruiskuttivat myrkkyä talojemme päällä, kaikki alkoi haista ammoniakilta ja silmiä kirveli päiväkausia. Äiti sanoi, että hänen ainainen yskänsä johtui myrkystä.

Vaikka Ladydi on fiktiivinen henkilö, kirjassa on surullisen paljon totta. Jennifer Clement on amerikkalainen, Mexicossa asuva kirjailija, joka on tehnyt paljon taustatyötä tätä sekä meksikolaisista palvelijattarista kertovaa romaaniaan varten. Hän on haastatellut naisvankeja, huumekauppiaiden vaimoja, lapsia ja tyttöystäviä ja eri syistä piileskeleviä naisia. Meksikossa ihmiskaupan uhreiksi joutuneita naisia on lukemattomat määrät ja tilastot ovat karuja; Yhdysvaltojen ulkoministeriön mukaan heitä arvioidaan vietävän rajan yli vuosittain jopa 600 000 - 800 000. Naisten ja tyttöjen oloista kolmansissa maissa ei kirjoiteta koskaan liikaa. Clement tuo tärkeitä asioita meidän länsimaisessa lintukodossa asuvien tietoon ilman paatoksellista saarnaamista ja kirjassa on myös kaunokirjalliset ansionsa. Toivon, että mahdollisimman monet tämän lukisivat!

Saara Turunen: Rakkaudenhirviö

Saara Turunen: Rakkaudenhirviö

Tammi 2015, 441 sivua

Tyttö syntyy itäsuomalaiseen pikkukaupunkiin. Ensin isoveli, sitten hän ja sitten "monen monta siskoa". Isä haluaa kuitenkin muuttaa lapsuusmaisemiinsa vielä syvemmälle itään ja niin hän rakentaa sääntöjen mukaisen valkoisen, yksikerroksisen tiilitalon keskelle pusikkoa, jonne on vasta alkanut nousta taloja. Tyttö kertoo lapsuudestaan ja vanhemmistaan. Äidistä, jonka yllä usein leijuu musta pilvi, ja isästä joka kehittää sen varalle erityisen korviensulkumekanismin. Nainen on mysteeri, oli joku mies sanonut rakennustyömaalla. Isäni ei ole ihan varma, mitä mies tällä tarkoitti, mutta ehkäpä se on sitten niin, hän miettii ja jatkaa talojen rakentamista sillä välin, kun mysteeri synnyttää lapsia, mysteeri työntää vaunuja, mysteeri vaihtaa vaippoja ja imuroi lattiaa, mysteeri järjestelee keittiön kaapit ja tumma pilvi leijailee mysteerin pään yläpuolella.

Enemmän kuin mitään äiti pelkää erikoisuutta, ihmisiä jotka haluavat tahallaan erottua joukosta. He eivät osaa hävetä. He puhuvat liian lujaa, pukeutuvat huomiotaherättävästi, keräävät ympärilleen lauman kissoja tai haaskaavat elämänsä viihteeseen ja typeriin huvituksiin. Erikoisia ihmisiä tunkee esiin joka paikasta ja heidän läheisyyteensä joutumista on varottava. Hirvittävimmästä päästä erikoisia ihmisiä ovat heikkoluontoiset, ylipainoiset ihmiset. Äidin ammatti onkin ravitsemusterapeutti ja hänen sydämenasiansa on laihduttaa koko Itä-Suomi normaalipainoiseksi. Kotona vallitsee syömisten suhteen tiukka kuri, ei keksejä, pullaa, ei karkkipäiviä. Hyvänä päivänä, kun tumma pilvi ei leijaile äidin yllä, saattaa saada lasillisen sokeritonta mehua tai laihdutuspirtelöä jälkiruuaksi. Näissä oloissa tyttö kasvaa ja alkaa kasvaessaan kapinoida vastaan. Alati kasvava sisarusparvi ja kaiken jakaminen alkaa ahdistaa. Kun äiti armollisesti myöntyy valmistamaan pullollisen simaa joka tullaan jakamaan kristillisesti tasan, desilitra jokaiselle, tyttö juo kaiken salaa.

Kuten minäkin teininä, tyttö lukee Nancyn. (Nancy Spungen, Sex Pistolsin basistin Sid Viciousin tyttöystävä joka käytti kovia huumeita jo pikkuteinistä ja kuoli 20-vuotiaana.) Kun opettaja kyselee tytön tulevaisuudensuunnitelmia, tämä kertoo haluavansa elää kuin Nancy, narkkarina roskakaatikossa. Hän haluaa paeta pienestä kuolleesta kotikylästään (kuten todella halusin itsekin!), pois äitinsä ja tämän mustan pilven läheltä. Hän tahtoo Helsinkiin ja keksii mahdollisuuden, Suomen ainoan taidelukion, sitä eivät kai voisi vanhemmatkaan kieltää?

Niin alkaa tytön uusi elämä helsinkiläisenä taidelukiolaisena joka asuu tätinsä luona. Tädin, joka syö pullaa, suklaata, kakkuja, lihapiirakoita ja juo Coca Colaa päälle. Täti on vain iloinen kun tytölläkin on ruokahalua!

Koulun jälkeen suunnistan pitsapuffettiin. Pitsapuffetti on kuin taivas. Syö niin paljon kuin haluat, lukee ovessa. Kahmin pitsaviipaleita suuhuni muovisten kukka-asetelmien katveessa. Ihana rasvan, oreganon ja valkosipulin haju leijailee ympärilläni.
...
Poikkean rihkamakauppaan. Otan korvareiät ja ostan itselleni papukaijakorvakorut korvissa heiluen ja tunnen itseni voimakkaammaksi kuin ennen. Kotona tätini on keittänyt kahvia ja asettanut pöydälle suklaakakun. Ahdan kakkua suuhuni. Kerma ja sokeri luovat lohdullisen tunnelman. Ahmin niin kauan, että tulee aivan hiljaista.


Tyttö tutustuu kauniiseen ja ihailtuun Lauraan ja Anttiin joka pitää enemmän pojista kuin tytöistä ja muuttaa jälkimmäisen luo asumaan. Hesarin arvostelussa Laura ajatellaan Birniksi, Antti Holmaksi. Birnin taustat eivät ole minulle tuttuja, Holmaan Antin hahmo kieltämättä hyvin sopisi. Väkisinkin tulee tunne, että kirjailija kertoo omista elämänkokemuksistaan. 

Helsinkikään ei enää tytölle riitä, Lontoo kutsuu. Ja sen jälkeen kutsuu moni muukin, kuten Espanja ja Meksiko, ja puolet kirjasta tyttö asuukin ulkomailla, välillä työskennellen, välillä koti"rouvana". 

Rakkaudenhirviö kiertää maailmaa tyhjä paikka sydämessään, etsien minne kuuluisi, missä häntä rakastettaisiin, missä hän voisi rakastaa. Kirjan tyttö on aina tyytymätön, Suomessa Suomeen ja suomalaisiin, Espanjassa espanjalaisiin ja heidän tapoihinsa. Kirjan luettuani en tiedä olisinko hänen puolestaan surullinen kun on niin juureton eikä osaa asettua mihinkään vai kadehdinko tyttöä joka on vapaa lähtemään minne ikinä haluaa, kun en itse siihen omassa elämäntilanteessani pysty vaikka haluaisin vieläkin. 

Esikoiskirjailija Turusella on hyvin omanlaisensa tyyli kirjoittaa. Alussa totuttelua vaatii dialogin totaalinen puuttuminen, mutta päästyäni tarinaan sisälle (mikä tapahtui kohdallani jo muutamien sivujen jälkeen) sekään ei ainakaan tätä lukijaa haitannut. Turunen kertoo tarinaansa välillä lähes hengästyttävästi, koko ajan täysi hööki päällä, mutta yhtä aikaa hyvin helppolukuisesti, jopa arkisesti. Aivan erityisesti pidin kirjan loppupuoliskosta jossa Turunen ruotii englantilaisia ja etenkin espanjalaisia elämäntyylejä. 

Kritiikki kohdistuu myös, aivan ansaitusti, jäyhiin suomalaisiin. Valkoiset muovituolit seisovat pihalla sateen piiskattavina ja juhlavieraat ahtautuvat sisälle. He laskevat pussilakanasettejä ja aterinsarjoja lahjapöydälle ja jonottavat sitten kurinalaisessa jonossa kätelläkseen hääparia. Ulkoapäin katsottuna olisi mahdotonta arvata ovatko kyseessä häät vai hautajaiset. Kun noutopöytä on valmis ja kuulutetaan olkaa hyvä ja ottakaa, kukaan ei liikahdakaan. Sellaisiahan me suomalaiset olemme. Kuka kehtaa olla se erikoinen, joka menee ensin?