Maija Kajanto: Sitruunakevät

Maija Kajanto: Sitruunakevät

Kahvila Koivu #4

WSOY, 2024

Lukija: Kati Tammensola

Kesto: 7 h 17 min

Krisse ja Tommi olivat viettäneet vuoden Zagrebissa, mutta melko eri merkeissä kuin he olivat kuvitelleet. Tommi oli ollut kovassa sairastelukierteessä, minkä lisäksi he molemmat ikävöivät jo kotia Pyhävirralla. 

He palasivat heti Suomeen ja tietenkin Pyhävirralle. Krissellä ei kuitenkaan ollut heti työpaikkaa, sillä vuoden irtiotto oli vaatinut kaiken jättämistä taakse. Krissen isä ja nykyinen vaimo olivat ottaneet hotellin hoitaakseen ja viihtyivät työssään. Kahvila Koivun toimitilat oli vuokrattu toiselle yrittäjälle, ja sen imago oli vaihtunut täysin. Krissen rakkaasta ja jo hänen mummonsa pitämästä Kahvila Koivusta oli tullut pizzeria ja kaljaräkälä, ja asiakkaiksi olivat siirtyneet entiset huoltoasemalla notkujat. Krissen sydäntä särki nähdä paikka sellaisessa alennustilassa.

Edelliskesänä satamassa oli pidetty rantakahvila Koivua, mutta siellä ei voisi pitää ympärivuotista kahvilaa. Vaikka vuokrasopimus uuden yrittäjän kanssa oli tehty vuodeksi, sitä ei kuitenkaan voinut päättää noin vain, ja Krisse huomasi olevansa pulassa.

Hänellä oli myös muuta mietittävää, sillä Tommi oli kovin vauvakuumeinen. Krisse ymmärsi sen hyvin, olihan mies häntä kymmenen vuotta vanhempi. Krisse ei ollut vieläkään varma, halusiko hän yrittää uutta raskautta, hänhän oli ennen Pyhävirralle muuttoaan odottanut lasta poikaystävälleen joka oli kuollut, ja silloin Krisse oli saanut keskenmenon.

Tommi oli valmis siirtymään elämässä seuraavaan vaiheeseen, Krisse taas ei halunnut ajatella niin pitkälle ja vaikka tilanne ei ollut kenenkään syy, se tuntui silti pahalta.

Ehkä Tommin pitäisi olla jonkun muun kanssa, jonkun, joka haluaisi lapsen nyt heti, pieni ääni sanoi Krissen pään sisällä. Tuntui kuin joku olisi tökkäissyt häntä jääpuikolla alavatsaan. Ajatus siitä, että Tommi ja hän eivät enää olisi yhdessä, oli yhdellä sanalla kuvattuna sietämätön. Krisse vilkaisi saunanoven suuntaan, katseli pitkää tummatukkaista hahmoa, joka koetti pienessä tilassa tasapainotella hammasmukia saunankaiteella ja häntä hymyilytti. Hän ei ollut vieläkään täysin tottunut siihen, että Tommi oli hänen, että mies halusi olla hänen kanssaan yhtä paljon kuin Krisse halusi olla tämän kanssa. Ja ajatus lapsesta oli kuin möhkäle, joka koetti tunkeutua heidän väliinsä juuri silloin, kun kaikki olisi muuten ollut hyvin.

Krisse kohottautui nojatuolista vaihtamaan yöpaidan päälleen, hän lisäsi puita kamiinaan ja koetti kädellään pattereita. Huone tuntui lämpimältä ja keväinen yö ulkona kohisi ja hengitti. Kun Tommi kiipesi hänen viereensä ja kietoi kätensä hänen ympärilleen, Krisse painautui miestä vasten, tunsi hengityksensä rauhoittuvan ja tasaantuvan. Vaikka tästä asiasta puhuminen tuntui pahalta, Krisse muistutti itselleen, että tässä olivat silti hän ja Tommi. Kyllä he tämän asian selvittäisivät, löytäisivät jonkin ratkaisun tilanteeseen

Kahvila Koivun neljäs kirja ei ollut ihan sellaista feelgoodia kuin aiemmat osat. Se oli melko surullinen, vähintäänkin alakuloinen, ennen kuin lopussa asiat kääntyivät parempaan suuntaan. 

Krissen mummon kuolema nosti omat tunteeni äidin kahden vuoden takaisesta kuolemasta pintaan, ja kirjassa olleet hautajaiset sekä autiotalolla käynti minun oli pakko kelailla enimmäkseen ohi, sillä en vain pystynyt. Oli varmasti hyvä, etten tiennyt noin laajasta hautajaiskuvauksesta, tai sarja olisi voinut jäädä kesken. 

Tässä osassa oli ehkä vähemmän ruuanlaittoa ja leipomistakin, vaikka nekin olivat kuvassa, ja matkan varrella jaettiin jälleen reseptejä. Se on minulle ollut pienoinen pettymys, että kirjasarjassa runsaasti jaetut reseptit eivät olekaan kirjailijalle tuttuja, saati hänen omia suosikkejaan. Taatelitalven esittelytekstissä nimittäin kerrottiin, ettei Kajanto ole koskaan leiponut taatelikakkua, ja nyt, ettei hän ole milloinkaan käyttänyt sitruunankuoriraastetta mihinkään ruuanlaitossa tai leivonnassa. Itselleni molemmat ovat hyvin tuttuja, taatelikakkukin tuli talven mittaan taas kahteen kertaan leivottua ja sitruuna on ihan ehdoton kevään leivonnassa. Tämän vuoden pääsiäisleipomus on itse tehdyllä lemon curdilla sekä rahka-kermavaahdolla täytetty kääretorttu. Kirjailija ei vaikuta ihmiseltä joka harrastaa leipomista, joten ehkä kahvilakirjat ovat hänelle itselleenkin jonkinlainen pako haaveisiin?

P.s. Haloo Helsingin biisin lainauksesta puoli tähteä lisää, sovitaan että se sama joka lähti leipomattomuudesta. Itsehän rakastan leipomista ja tekisin sitä edelleen työkseni hyvin mielelläni, jos vain terveys sallisi. 

Ulla-Lena Lundberg: Suureen maailmaan

 

Ulla-Lena Lundberg: Suureen maailmaan

#2 Merenkulkijat

Äänikirja: Gummerus, 2023, ensijulkaisu 1991

Alkuteos: Stora världen, 1991

Suomennos: Leena Vallisaari

Lukija: Jukka Pitkänen

Kesto: 11 h 4 min

Levoton mieli oli vienyt Eskilsin Leonardin Amerikkaan; Seattleen, Alaskaan, Klondykelle ja toi sitten seitsemän vuoden jälkeen takaisin Suomeen. Jos vaikka Judith, johon hän oli lähtiessään ollut tykästynyt, olisi odottanut häntä, vaikkei Leonard ollut koko aikana saanut kirjeen kirjettä aikaan. 

Ei ollut. Judith ei tosin ollut löytänyt toista miestäkään, vaan Jumalan. Leonard tekee yllätysvedon, ja kosii Marthaa joka käy hänellä siivoamassa ja kokkaamassa, ja asettuu asumaan mantereelle. Suvut ovat mielissään hyvästä, tasapainoisesta liitosta, vaimosta joka tarjoaa Leonardille pysyvyyttä, mahdollisuuden asettua.

Ei, en sitten palannutkaan Amerikkaan vaan asetuin asumaan koululle asemapaikkakunnalle, jolla on saha ja leipomo, kauppa ja kestikievari. Minä, joka halusin kauas ja pois, aloitan jokaisen päiväni halkoja hakkaamalla. Sen jälkeen yritän takoa järkeä koululapsiin, ja iltaisin olen vaimoni kanssa paikkakunnan kulttuurielämä. Me annamme tilat laulukuoron, Marttayhdistyksen, keskusteluklubin ja raittiusloosin käyttöön. Minä olen mukana kaikissa paitsi martoissa, myös raittiusseurassa, vaikka otankin toisinaan paukut. Teen sen silloin kun martoilla on kokous: silloin poikkean tapaamaan kievari Bärmania, joka on kelpo mies ja tarjoaa.

Tietenkin maailmassa täytyy olla sota ja matkustuskielto ja täällä kotimaassa kalliit ajat, kun minä menen naimisiin. Luultavasti minua hermostuttaa juuri täällä kuusimetsässä vallitseva turvallisuus ja rauha. Olen tottunut erilaiseen elämään, merenkulkijayhdyskunnan liikkuvuuteen ja Amerikan herkeämättömään toimeliaisuuteen. Täällä ei tapahdu mitään. Junat ajavat ohi minusta piittaamatta, väki tarpoo töihin ja takaisin, ja kakarat metelöivät ja tappelevat koulun rappusissa.

Rojahdan keski-ikään kuin veden täyttämään kuiluun. Mitään ei tapahdu, vaikka maailma on tulessa eikä kukaan tiedä sanoa, miten Suomen ja Ahvenanmaan käy. Puhun ja keskustelen Marthan sukulaisten kanssa ja paikkakunnan ihmisten kanssa, ja kaikki ovat sitä mieltä, että meidän pitää iloita joka hetkestä, jonka saamme pysyä sivussa. Heille se sopii, maalaistolloille ja palkkatyöläisille, ja totta kai he ovat oikeassa. Vikahan on minussa, minähän se en kestä arkipäiväisyyttä.

Arki on taistelua sen kanssa, ettei karkaa Turun junaan ja siellä satamaan, laivaan joka veisi kauas pois. Sitten tulevat toisenlaiset taistelut, maailmansota ja valkoisten ja punaisten kahakat joista Leonard ei oikein tiedä minne kuuluu, palasihan hän Amerikasta sosialistina, mutta opettajana hänet määritellään kyselemättä valkoisiin. 

Leonardin amerikanvuosina Eskilsin veljeskaartin vanhin veli Isidor oli suorittanut pappisvihkimyksen ja on kappalaisena itäisellä Uudellamaalla. Vaimon hän oli saanut Emeliestä, Ahvenanmaan suurimman laivanvarustajan tyttärestä. Toimeentulo on niukkaa, ja kirkkoherraksi pääseminen vaikeaa, mutta Isidor haluaa tarjota vaimolleen vähintäänkin sellaisen elämän, johon tämä on lapsuudenkodissaan tottunut. 

Eskilsin veljeksiin kuuluvat myös kaksoset Richard ja Edvard, jotka molemmat ovat hakeutuneet merille ja ylenneet kuunareiden kapteeneiksi. Suvun nimi velvoittaa, mutta laivojen tulevaisuus näyttää epävarmalta, etenkin 1920-luvun alkaessa, kun sota on päättynyt. Kuunareihin annetaan enää vain halpoja lasteja kuten vehnää, mutta vakuutukset ovat toisaalta kovia. Suurin epäonni koetaan, kun ylväs nelimastoinen Herzogin Cecilie ajaa karille. Lasti on vakuutettu, laivaa ei. 

Trilogian ensimmäinen osa Leo oli minulla vielä kohtuuhyvin muistissa, ja etenkin Leon alku kävikin monesti mielessäni, kun kuuntelin tämän osan mullistuksia. Tämäkin osa oli omia mielikuvia avartava, kirjassa oli kiinnostavaa ajankuvaa itselle niin vieraasta seudusta eli Ahvenanmaasta, ja esimerkiksi arjesta tuon ajan kauppalaivalla. Pidin alkupuoliskosta paljonkin (lähes yhtä paljon kuin Leosta), mutta sen jälkeen kun tuo lippulaiva ajoi karille, kirja muuttui paljon, ja tunnelma sekä kiehtovuus kokivat kovan lässähdyksen. 

Olin nähnyt kommentteja, että kirjan viimeinen luku on koskettava ja toimisi itsenäisenä novellina, joten loppupuolella aloinkin sitä odottaa. Minulta meni kyllä ohi mikä siinä oli niin hienoa?

Olin antanut Leolle neljä tähteä, Suureen maailmaan sai vain kolme. Trilogian kolmas osa on niin erilainen, koska ajassa hypätään reippaasti autolauttojen tuloon saakka, joten sille en osaa asettaa odotuksia, paitsi siksi, että sen on kirjoittanut Lundberg. Lukija vaihtuu Laura Malmivaaraksi kun pääosaan tulee nainen.

Sara Al Husaini: Huono tyttö

 Sara Al Husaini: Huono tyttö

Like, 2023

Lukija: Fanni Noroila

Kesto: 6 h 38 min

Kun siskokset Sara ja Alwa olivat varhaisteinejä, perheen tyttäret jakoivat yhteisen huoneen, ja kodin parvekkeelta näkyi Kallavesi. 

Isoveljellä, Faisalilla, oli oma huoneensa, jonne tytöt riensivät katsomaan telkkaria ja käyttämään tietokonetta heti kun Faisal lähti tapaamaan tyttöystäväänsä. Hupi keskeytyi, kun Faisal soitti ja käski tyttöjä siivoamaan hänen huoneensa, ennen kuin hän tulee kotiin tyttöystävän kanssa. Sellaista oli Irakista kiintiöpakolaisina saapuneen perheen tytärten elämä Suomessa vuonna 2004.

Isosiskot vahtivat meitä nuorempia sillä aikaa kun äiti kokkaili ja siivoili. Kun äiti ei kokkailut, hän pyrki toteuttamaan Faisalin ja isän jokaisen toiveen. Me muut olimme oikeastaan perheen sivuosanäyttelijöitä, joita huomioitiin vain sen verran kuin oli välttämätöntä.

Vaikka usein meidän perheemme tuntuikin hajanaiselta, me rakastimme toisiamme ja olimme toistemme tukena vaikeina aikoina. Olin läheinen etenkin siskojeni kanssa. Avauduin kaikille siskoilleni, mutta Alwalle kerroin suurimmat salaisuuteni ihastuksistani ja unelmastani ryhtyä huivittomaksi taiteilijaksi. Hänelle kerroin kaiken, koska tiesin ettei hän kertoisi niin vakavia asioita äidille, isälle tai kenellekään muulle.

Siellä me tytöt istuimme tyttöjen huoneessa sängyllä tai matolla ja pidimme toisistamme huolta. Alwa, Sajide, Meriem, Marwa ja minä. Se oli meidän huoneemme, sinne sai aina tulla eikä kukaan ollut häätämässä pois. Meidän oma paikkamme, jossa salaa soi Destiny’s Child, Alicia Keys, Boys II Men ja ja erityisesti TLC:n No Scrubs. Joimme halpislimsaa ja söimme Fazerin keltaista.

Riitelimme niistä suklaariveistä, joissa oli eniten pähkinöitä. Fazerin keltaisessa oli aivan liian vähän hasselpähkinää meidän makuumme.

Kun Sara matkusti ensimmäisen kerran Irakiin, hän oli neljäntoista ja ainoa länsimaalaisittain farkkuihin pukeutunut tyttö. Hänelle huudeltiin ja häntä nipisteltiin reisistä, joten hän luopui pian farkuista oman turvallisuutensa vuoksi. 

Sara oli aina kaivannut vanhempiensa rakkautta ja hyväksyntää, ja halunnut siksi miellyttää heitä. Yhtenä monesta tyttärestä hän sulautui massaan.

Hän oli halunnut olla hyvä tytär, ja sen jälkeen kun Saran vanhempi sisar hylkäsi huivinsa, hän tiesi että hänen odotettiin pitävän omansa ja käyttäytyvän esimerkillisesti ja alistuvasti. 

Hän oli halunnut olla myös hyvä muslimi, mutta miten voisi esittää uskovansa johonkin, missä hänen omat arvonsa tulivat jatkuvasti torjutuiksi. Hänellä oli monia uskoa kyseenalaistavia kysymyksiä, joihin hän sai perinteisiä vastauksia, sekä kehotuksen rukoilla enemmän. 

Seuraavalla Irakin matkalla hän oli yhdeksän vuotta vanhempi ja hänestä tuli pakkoavioliiton uhri.

Hääjuhlansa päätteeksi hän puristi kädessään valkoista kangaspalaa, ja tärisi pelosta. "Muista pyyhkiä veri tähän", äiti ohjeisti ennen hääjuhlaa. Kukaan ei odota, että hänen sulhasensa Rasheed olisi koskematon. 

Miten tähän oli päädytty?

Kun huomasin hyvin alussa, että kirja hyppelehtii ajassa edestakaisin, luin lehtijutun joka oli tehty Al Husainin kirjajulkkareiden jälkeen. Ajattelin, että pikainen elämäkerta hänen kokemuksistaan ja siitä, mitä kirja tulee pitämään sisällään, auttaisi kokonaisuuden hahmottamisessa, ja se oli kyllä hyödyksi.

Ajan mittaan totesin, että vaikka ajassa hyppelehtimiseen on kirjallisuudessa tottunut, tähän tiettyyn kirjaan se ei jotenkin sopinut. Oli hankalaa muistaa, missä tapahtumissa ajankohdan vaihtuessa ja juuri tuona tiettynä vuonna oltiin menossa. Toisin sanoen olisin toivonut selkeästi tapahtumajärjestyksessä kerrottua tarinaa. 

Sara kutsuu kirjassa aviomiestään raiskaajaksi, ja kirja antoi ymmärtää että kyseessä oli pakkoavioliitto, mutta miten hänet käytännössä siihen avioliittoon pakotettiin, jäi epäselväksi.

Jäin miettimään, eikö musliminaisenkin tarvitse sanoa jonkinlainen "tahdon" ja allekirjoittaa paperi, avioliittotodistus? 

Mietin, miksi hän oli suostunut avioitumaan, kuitenkin jossain määrin vapaaehtoisesti? Missään ei nimittäin vihjattu siihen, että häntä tai hänen perheenjäseniä olisi uhattu kuolemalla, väkivallalla tmv, jotka tai joiden uhka usein liitetään pakkoavioliittoihin. Ymmärrän, että pakkoavioliitot rinnastetaan ihmiskauppaan, mutta kirjassa ei myöskään käynyt ilmi, että Sarasta olisi saatu jonkinlainen korvaus, päinvastoin hänen avioerostaan myöhemmin maksettiin aviomiehen perheelle. Aviomiehen suvulla sen sijaan oli ilmeisen avoimesti julkituotu tarkoitusperä vaurastua Suomesta saatavalla rahalla. 

Ainoa syy minkä keksin Saran kohdalla, on yhdistelmä painostusta ja miellyttämisen halua, mikä on ristiriidassa sen kanssa, että Sara ei ainakaan Suomessa ollut erityisen miellyttämisenhaluinen tytär, vaan kapinoi avoimesti vanhempiaan ja uskontonsa sääntöjä vastaan. 

Hän oli esimerkiksi luopunut huivin käytöstä Suomessa ja minulle jäikin mielikuva, että hänet haluttiin saada tietyllä tapaa palautettua ruotuun naittamalla hänet Irakissa. Hän oli kyllä palannut huivin käyttöön jo ennen Irakin matkaa, mutta ehkä häntä pidettiin siitä huolimatta liian länsimaalaistuneena, ehkä häneen ei luotettu? Suomessa on varmasti helpompi ympäristö kapinoida tietynlaisten länsimaalaisten käytäntöjen puolesta kuin Irakissa, kun täällä pistät silmään huivi päässä ja Irakissa farkuissa. 

Mutta miksi juuri Sara, kun useampi hänen vanhemmista sisaruksistaan oli jo luopunut sekä uskosta, että tyttäret huivin käytöstä. Sara ei myöskään ollut tytöistä nuorin, eli ei mikään "viimeinen mahdollisuus" pitää kiinni edes yhdestä kunniallisesta tyttärestä.  

Olisin toivonut, että kaikki tämä olisi tuotu julki selkeämmin, ja Sara olisi kirjassa avannut myös sitä, mitä Irakissa tapahtui sinne saapumisen ja hääjuhlan välillä, sillä lähtiessään Irakiin tuolloin 23-vuotiaana hän luuli menevänsä kuukauden mittaiselle lomalle ja palaavansa Suomeen opiskelemaan.

Sara yritti jo kertaalleen karata ostamalla lentoliput, mutta epäonnistui. Siitä huolimatta hän pääsi siskonsa kanssa matkustamaan Suomeen kohta häiden jälkeen, sillä suku näki Saran väylänä päästä Suomeen ja tarve päästä länteen oli niin suuri, että siinä kohtaa otettiin riski. Saran olikin määrä alkaa järjestellä aviomiehensä matkaa Suomeen täältä käsin, mutta heti kun hän pääsi turvallisen matkan päähän Irakista, hän ilmoitti haluavansa avioeron. 

Sara myös oletti tuolloin, että Suomessa voitaisiin mitätöidä Irakissa solmittu avioliitto, ja kun häntä kehotettiin sen sijaan hakemaan normaalisti avioeroa, hän koki, ettei saanut Suomessa kaipaamaansa apua siksi että oli maahanmuuttaja ja musliminainen. Suomen laissa vain ei tunneta varsinaista avioliiton mitätöintiä, ja liiton voi purkaa välittömästi sen solmimisen jälkeen ilman kuuden kuukauden harkinta-aikaa vain jos oli ollutkin jo ennestään naimisissa ja siksi estynyt, tai sattui naimaan sisaruksena tai sisaruspuolensa. 

Mietin millaisessa tilanteessa kantasuomalainen nainen voisi joutua naimisiin vasten tahtoaan 2000-luvulla, onko sellaista vielä olemassa?

Mietin omaa äitiäni, joka 1960-luvun lopulla meni naimisiin isäni kanssa koska vanhemmat painostivat.  Pienessä maaseutukylässä asuville vanhemmille oli tuohon aikaan niin häpeällistä, että Helsinkiin muuttanut tytär oli saamassa lapsen avioliiton ulkopuolella. Tietääkö nuoremmat vielä termin au-lapsi, eli avioliiton ulkopuolella syntynyt. Nykyään ihan normi settiä, siihen aikaan suuri häpeä. Äidilläni oli aina hyvin vahva tahto ja vankat mielipiteet kaikesta, mutta ilmeisesti hän otti tosissaan vanhempiensa "tänne et ennen tule kuin on vihitty" puheet ja halusi pysyä väleissä omien vanhempiensa kanssa. 

Mietin Saraa. Onko sama asia olla muslimiperheen tytär ja neitsyt 2000-luvulla, kuin kantasuomalaisen perheen tytär ja vahinkoraskaana 1960-luvulla? Onko näiden välillä jonkinlainen yhdistävä kunnian kulttuuri?

Oma äitini teki saman kuin Sara, eikä koskaan asunut isäni kanssa. Synnytyslaitokselta hän meni kanssani sukulaisten luo Helsingissä ja kun olin kolmen kuukauden ikäinen, äidin sisko pyrki paikkailemaan minun äitini ja heidän äitinsä välejä, ja silloin me muutimme asumaan isovanhempien luo. 

Joskus varhaisteini-ikäisenä löysin vahingossa nipun kirjeitä, joita isäni oli lähettänyt äidille kun olin ollut vauva. Ne pyörivät saman asian ympärillä, "Tulisit takaisin Helsinkiin ja olisit minulle sellainen pikku vaimo kuin toivoisin ja toisit pienen tyttäremme luokseni." Pidin niitä kirjeitä silloin suloisina ja äitiäni tyhmänä, koska hän ei ollut edes yrittänyt pitää meitä yhdessä perheenä. Halusin lapsena, että minullakin olisi ollut isä, koska en halunnut olla erilainen, enkä pitänyt niistä loputtomista kysymyksistä. 1970-luvulla perheiden hajoaminen ei ollut vielä niin yleistä kuin nykypäivänä. Omaa lapsuutta peilaten tuntuu monesti vähintäänkin oudolta, että nykylapsilla ehtii olla useampiakin isäpuolia (oli kyse sitten avo-tai avioliitoista) ennen kuin täysi-ikäistyvät. Äitini ei koskaan esitellyt minulle yhtään uutta isäehdokasta. Sisaruksia olisin kyllä toivonut. 

Minna Canthin päivä: Epäluulo & Agnes

Tänään vietetään jälleen Minna Canthin syntymän vuosipäivää ja samalla juhlistetaan osuvasti tasa-arvon päivää. 

Heräsin tämän vuoden haasteeseen sen verran jälkijunassa, että ehdin vain kuunnella kaksi aika lyhyttä kirjaa, novellin ja pienoisromaanin. Niinpä viime vuonna suunnittelemani kirjat Minna Canthista itsestään siirtyvät eteenpäin.

Sitten asiaan, eli ensin kuuntelin novellin nimeltään Epäluulo.

Minna Canth: Epäluulo
Äänikirja: Saga, 2021
Alkuperäinen julkaisu: 1891
Lukija: Hanna Saari
Kesto: 1 h 4 min

Minna Canthin novellissa Epäluulo päähenkilöinä ovat Elli ja Herman. He ovat päällisin puolin onnellinen aviopari joita oli myös lapsilla siunattu. Elli ei kuitenkaan osannut olla jo etukäteen murehtimatta, että yhtenä päivänä kaikki tämä onni otettaisiin häneltä pois. 

Herman oli kauppias, ja mies joka viihtyi omissa ajatuksissaan, eikä halunnut liiketoimistaan vaimon kanssa puhua. Mies oli alkanut kärsiä unettomuudesta, eikä Ellikään silloin voinut huolelta silmiään ummistaa. Miehellä oli monesti tapana kuljeskella öisin yksinään ulkona, mikä vain kasvatti Ellin huolta.

Eräänä yönä herättiin huutoon tulipalosta, ja Elli pelkäsi, että Herman oli kenties sen itse sytyttänyt. 

Epäilikö heistä kukaan murhapolttoa, oli viskaali kysynyt.

Siihen muut kaikki vastasivat kieltävästi, hän ei virkkanut mitään. Mutta viskaali ei sitä nimenomaan häneltä kysynytkään. Eihän hänen silloin tarvinnut ruveta puhumaan.

Vai olisiko hänen kumminkin pitänyt? Vaikkei hän mitään varmasti tiennyt?

– Epäilikö – , niin hän vaan oli kysynytkin. Varmaa tietoa hän ei tahtonut, kysyi vaan, jos joku epäili murhapolttoa.

Mutta, hyvä Jumala, saattoiko hän omaa miestään kohtaan tehdä semmoista syytöstä? Eihän kukaan ihminen voinut sitä häneltä vaatia. Eikä hyvä, armollinen Jumalakaan, joka tiesi, että se oli hänelle mahdotonta, ettei hän voinut.

– Joka rikoksen salaa, on samaan rikokseen velkapää.

Missä hän oli kuullut tuon lauseen? Vai oliko hän sen lukenut raamatusta?

Oliko hän sitten myöskin murhapolttoon syyllinen?

Ei, ei! Eihän hän uskonut Hermania murhapolttajaksi. Ei epäillytkään semmoista, ei vähääkään!

Hän katsoi ylös taivasta kohti, ikäänkuin vakuuttaakseen Jumalaakin siitä, ettei hän todenperään mitään epäillyt. Hän oli tänä päivänä heikko ja säikähdyksestä sekaisin, huomenna olisi kaikki toisin, huomenna hän nauraisi tänpäiväiselle tuskalleen ja ihmettelisi, että oli voinut olla niin lapsellinen.

Ja sitten hän kentiesi voisi kertoa sen jo Hermanillekin ja yhdessä sitten kummastelisivat, kuinka voi semmoista päähän iskeä, ilman syytä, aivan kuin tuulesta.

Lukija ei ollut tällä kertaa minulle mieleinen, eikä mielestäni sopinut tähän kirjaan. Olisin toivonut häneltä jotenkin lämpimempää otetta Ellin persoonaan. Samalla olen kuitenkin mielissäni siitä, että Saga on näitä Canthin novelleja ja pienoisromaaneja äänikirjoiksi teettänyt.

Epäilen, ettei Epäluulo ole Canthin tuotannosta sellainen joka tulee erityisesti mieleen jäämään. Ei se lyhyestä kestosta johdu, eihän Epäluulo edes ole novelliksi erityisen lyhyt, siinä vain ei ollut samanlaista suurempaa ihmiskohtaloa kuin monissa muissa Canthin teoksissa. 

***

Epäluulon jälkeen jäi sellainen olo, etten voi sillä yksinään kuitata Minna Canth -haastetta, ja samalla jäi fiilis päästä vielä syvemmälle hänen tuotantoonsa, joten latasin luureihin toisen, pidemmän ja nimeltään ennestään tutun kirjan, jota myös kutsutaan novelliksi, mutta joka pituutensa tähden on käytännössä pienoisromaani. 

***

Minna Canth: Agnes

Äänikirja: Saga, 2019

Alkuperäinen julkaisu: 1892

Lukija: Ritva-Liisa Elivuo

Kesto: 3 h 43 min

Liisi ja Agnes olivat olleet koulutovereita, ja Liisi oli tuolloin ihaillut kaunista tyttöä. Koulun päätyttyä kukaan ei ollut pitänyt yhteyttä Agnesiin, joten hänen vaiheistaan ei ollut varmuutta. Tytön huhuttiin lähteneen seuraneidiksi Pietariin saakka, ja oikein ruhtinattaren palvelukseen. 

Vuosia myöhemmin, kun Liisi oli mennyt naimisiin Antin kanssa ja heille oli syntynyt kolme lasta ikähaitarilla seitsemästä kuukaudesta neljään vuoteen, Agnes yhtäkkiä ilmestyi pieneen kotikaupunkiin. Liisi ei ensialkuun edes tunnistanut tyylikästä (stiilillistä) naista. Jälleennäkeminen sujui iloisissa merkeissä ja Agnes saa kutsun vierailulle Liisin kotiin. 

Pian seuraavilla juhlapäivällisillä Agnes on niin "chic", kuin ruhtinatar valtakunnassaan. Anttikin tuntuu viehättyvän Agneksesta ja kun Agnes Liisin yllätykseksi ottaa vastaan hänelle tarjotun savukkeen, Antti kurottuu antamaan siihen tulta. Liisi on hämmentynyt, mustasukkainenkin. Antti, joka ei ikimaailmassa sallisi hänen tupakoivan, ei sillä että hän itsekään voisi kuvitella papyrossia kokeilevansa, tuntuu suovan tupakoinnin Agnekselle noin vain. 

Kun Agnes antaa juhlissa ymmärtää pikkukaupunkilaisten olevan kovin nurkkakuntaisia, Antti puolustautuu ja toteaa, että jos Agnes viettäisi täällä kesän, hän näkisi seudun kauneuden ja ymmärtäisi. Agnes ei lupaa jäädä niin pitkäksi aikaa, mutta muutaman päivän hän voi aikaansa suoda, ja Antti on itseoikeutettu opas. 

- Lähdemmekö tänä iltana jo ensimmäiselle retkellemme.

– Mihinkä se olisi?

– Iloharjulle. Sinne on kolme virstaa. Kaunis näköala.

– Hevosellako menisimme vai jalan?

– Kuten vaan tahdotte.

– Kuulkaa! Hankkikaa minulle satula. Me ratsastamme.

– Kyllä.

– Todella? Luuletteko saavanne täällä satulaa?

– Saan varmaan. Olkaa huoletta.

– Ooh, sepä hauskaa! Silloin ratsastamme joka päivä, eikö niin?

– Niin paljon kuin teitä vaan haluttaa.

Minä istuin syrjässä, Antti ei katsonut minuun päinkään. Tuntui kuin olisi joku kuristanut minua. Mutta eihän tässä vielä ollut mitään syytä pelkoon. Tavallista kohteliaisuutta se vaan oli. Ei muuta.

Ei muuta! Tavallista kohteliaisuutta ainoastaan….

Anttia oli tätä ennen aina pidetty epäkohteliaana. Ei häntä siitä soimattu, hyväntahtoisesti hänelle vaan naurettiin, sillä se pantiin kaikki hänen jörömäisen luonteensa syyksi.

Agnesin vaikutuksesta hän suli ja muuttui toisenlaiseksi. Entä sitten? Olihan se vallan luonnollista. Miksi sitä ihmettelin? Ja miksi paheksuin?

Kevyesti he jatkoivat puhetta. Minä en enää voinut niin tarkkaan seurata, sillä korvani humisivat ja käteni värisivät niin, että oli vaikea hallita.

– Olenpa minä lapsellinen, olenpa aika hupakko, sanoin itselleni.

Ei apua. Korvat vaan humisivat ja kädet värisivät.

Liisikin kutsutaan retkelle, mutta eihän hän voi lähteä, ei osaa ratsastaa eikä muutenkaan voisi lapsiaan jättää. Iloharjua seuranneelle veneretkelle hän lähtee mukaan, mutta pysyy syrjässä ja seurailee Agnesin ja Antin jutustelua ja iloisuutta sivussa jöröttäen, avoimen mustasukkaisena. 

Liisin onneksi Agnes pysyy suunnitelmassaan ja jatkaa pian matkaansa, ilman että Liisin elämä avioliittoineen kokee suurempia kolhuja.

Nykypäivänä näkisin Liisin käytöksen varhaiseen teini-ikään liitettynä kehittymättömyytenä, eli hänellä ei vielä ollut aikuisen taitoa säännellä omia tunteitaan, mikä purkautui kiukutteluna. Hän esimerkiksi kieltäytyi tarttumasta miehensä ojentamaan käteen vaan ennemmin loikkasi veneeseen, näyttäen että hän ei tarvitse apua jonka hänen aviomiehensä soi Agnekselle. Liisin ja Agneksen ikää ei sanottu, mutta hänen ollessaan jo kolmen lapsen äiti hän on varmaankin ollut jo hyvin päälle kahdenkymmenen. Jotenkin kuitenkin ajattelisin, että Liisin käytöksessä on sitä oman aikakauden kulttuuria, jossa vaimo ehkä näki oman puolison käyttäytymisen toista, naimatonta naista kohtaan tavallaan epäasiallisena, eikä kohteliaana. 

Kolmiodraamahan Agnes on, mutta ehkä vähän erilainen kuin keskimäärin, sillä päähenkilöt ovat ehdottomasti Liisi ja Agnes, ja Antti on mukana oikeastaan vain, että saadaan triangeli aikaan. En näe Agneksen oikeasti olleen kiinnostuneen Antista tai kenestäkään hänestä lumoutuneesta pikkukaupungin kaksilahkeisesta. Liisi ei todennäköisesti aivan täysin ymmärtänyt mitä Agnes heistä halusi, ehkä pikku hupia paluumatkallaan suurempiin kuvioihin. 

Oliko Liisi hänelle lopulta kateellinen? Kumpi naisista loppujen lopuksi oli omassa elämässään onnellisempi? Se taitaa olla lukijan itse päätettävissä, ja siihen miten tuon näkee, vaikuttaa varmaan pitkälti lukijan oma elämäntilanne ja se mitä itse on valinnut, tai saanut. Itse näkisin, että vaikka molemmat osoittivat epävarmuutta (sitäkin niin eri tavoin), molemmat istahtivat sulavasti takaisin omaan elämäänsä ja unohtivat pian koko episodin. Eikä heitä haitannut sekään, etteivät he enää koskaan tavanneet - niin ainakin tulkitsin, etteivät heidän polkunsa enää tulisi kohtaamaan.

*** 

Hyvää Minna Canthin ja tasa-arvon päivää! Minnan syntymästä on nyt 180 vuotta.

2 x Vieraat kulttuurit: Leila Slimani & Kamila Shamsie

Tällä kertaa vuorossa yhteispostaus kahdesta ei eurooppalaisesta kirjasta, jotka ovat pakistanilais-brittiläisen Kamila Shamsien Poltetut varjot, sekä marokkolaiset juuret omaavan Leila Slimanin trilogian toinen osa Katsokaa kun tanssimme.

Leïla Slimani: Katsokaa kun tanssimme

WSOY, 2023

Suomennos: Sampsa Peltonen 

Lukija: Krista Putkonen-Örn

Kesto: 10 h 7 min

Katsokaa kun tanssimme jatkuu melko lailla suoraan siitä, mihin trilogian aloitusosa päättyi. Ranskalainen Mathilde oli mennyt naimisiin marokkolaisen Aminen kanssa ja elänyt tämän rinnalla töitä paiskien ja parempaa elämää tavoitellen. Siinä ohessa he olivat saaneet pojan ja tyttären. Maatila olikin vuosien aherruksen jälkeen alkanut tuottaa.

Aminesta oli tullut hieno herra, kunnioitettu mies, joka järjesti vastaanottoja uima-altaansa äärellä paperilyhdyin koristellussa puutarhassaan. Porvarismies, joka vietti uuttavuotta muiden rikkaiden seurassa ja juhli siekailematta kullanvärinen pahvitötterö päässä pikkutakki serpentiinin ja konfetin peitossa. 

Amine huokui rahaa ja ylpeyttä. Hän oli teettänyt mittatilauspukuja ja opetellut tanssimaan valssia ja mamboa. Hänen sängyssään oli maannut puoli kaupunkia. Äiti Mouilalan kuoleman jälkeen Amine oli käyttänyt tämän vanhaa taloa Berrimassa majapaikkana, jonne hän vei rakastajattaria muhinoimaan melkein homeisilla sohvilla. Joskus Amine ajoi auton keskelle auringonkukkapeltoja paikkaan, jossa kuvitteli olevansa näkymätön, ja nuoleskeli siellä jonkun tylsistyneen vaimoihmisen ryntäitä. Kerran hän oli ajanut iltamista kotiin sellaisessa kunnossa, että oli törmännyt oliivipuuhun. »En ollut humalassa, väsynyt vain», hän oli väittänyt. »Silmät menivät hetkeksi kiinni kun haukottelin.»

Aicha-tytär oli ollut Strasbourgissa opiskelemassa lääkäriksi, eivätkä he olleet nähneet tätä moneen vuoteen. 

Kun Amine meni kotiin palaavaa tytärtään lentokentälle vastaan, järkytys oli melkoinen. Amine oli alkuun tuijottanut pitkässä suoristetussa tukassa ja minihameessa kulkevaa nuorta naista kuin herkkupalaa, kunnes tämä oli ottanut pois aurinkolasinsa ja Amine oli tajunnut tuon seksikkään olennon olevan hänen oma tyttärensä. Aichan itsevarmuus suli isän tuomitsevan katseen alle, ja istuessaan hiljaa autossa matkalla kotiin, hän yritti vaivihkaa kiskoa hamettaan alaspäin. Mikä oli muotia Ranskassa, ei todellakaan ollut soveliasta Marokossa. 

Nuori polvi pääsi opiskelemaan, ja siksi heillä oli mahdollisuus kohota elämässä ylöspäin. Keskiluokkaiset opiskelijat, käsityöläisten ja kauppiaiden lapset, haaveilivat pääsevänsä korkeisiin asemiin kuten ministeriksi, ja rakentavansa uuteen, muodikkaaseen Rabatin kaupunkiin talon uima-altaineen. Uima-altaista oli muutenkin tullut menestyksen symboli, kaikki paremmat perheet Aichan kotiseudullakin rakensivat sellaisen. Jopa Amine oli rakennuttanut heille uima-altaan Aichan opiskeluvuosien aikana. 

Opiskelemaan lähdettiin Ranskaan, ja nuorisokulttuuri kopioitiin joko Ranskasta tai Hollywoodista, sillä 1950-60-lukujen amerikkalaiselokuvia ihailtiin. Marokkolaispojatkin halusivat olla marlonbrandoja. Marokolla oli tarjota vain vanha kitulias paimentolaiskulttuurinsa tai sulttaanien ylellisyys, eikä kumpikaan kiinnostanut nuorta polvea. 

CASABLANCAN JA Rabatin välissä on kahdeksankymmenen kilometrin pituinen ranta-alue, jolle marsalkka Lyautey haaveili rakennuttavansa Ranskan Kalifornian. Hänen mielestään juuri valtameren piti olla Marokon voiman ja vaurauden lähde, eikä hän ymmärtänyt, miksi maan asukkaat olivat niin pitkään eläneet ikään kuin selin mereen. Pääkaupungiksi Lyautey määräsi Rabatin, jolloin kunnianarvoisa Fès sai jäädä historiaan. Casablanca oli tuolloin piskuinen satamakaupunki, ja sen tilalle marsalkka halusi rakennuttaa koko modernin Marokon keulakuvan. Se kuvaisi Marokkoa, jonka asukkaat tekevät rahaa ja nauttivat elämästä. Marokko jättäisi taakseen kuninkaallisten kaupunkien nostalgian, tukahduttavat medinat ja ikkunattomat riadit, joiden muurien sisäpuolella asui kokonaisia sukuja perinteiseen elämänmuotoonsa jämähtäneinä. Aivan, tähän valtameren rannalle saisi nousta kaupunki valloittajille, edelläkävijöille, liikemiehille, iloluontoisille naisille ja eksotiikannälkäisille turisteille. Työläisten ja miljardöörien kaupunki, jossa olisi leveitä puistokatuja ja niiden molemmin puolin palmuja, ravintoloita, elokuvateattereita ja virheettömän valkoisia art déco -asuintaloja. Manner-Ranskan parhaat arkkitehdit loihtisivat sinne betonisia kerrostaloja, joissa on hissit, keskuslämmitykset, pysäköintihallit ja kaikki. Kaupunki saisi olla kuin keltaisessa valossa kylpevä elokuvastudion lavaste, jossa asukkaat toimivat heitä varten laaditun käsikirjoituksen mukaan. Ei enää vatsakkaita paššoja, laiskanpulskeita sulttaaneja eikä ummehtuneisiin palatseihin suljettuja kaapuihin verhottuja naisia. Ei enää heimosotia, maalaisten nälänhätiä eikä vuorten suojissa viihtyvää häveliäisyyden ja vanhoillisuuden kulttuuria. Rannikosta tulisi uusi rajamaa, ja kaikki kunnianhimoiset ihmiset unelmoisivat Marokon läntisimmän alueen valloittamisesta. 

Samaan aikaan kun köyhä maa eli vallankumouksen partaalla, yliopistolla kävi ranskalaisia luennoimassa Proustista. Casablancan kahviloissa nuoret lukivat Le Mondia ja löivät vetoa hevosista joita eivät koskaan nähneet, sillä ne juoksivat Pariisissa. Kuka olisi se suunnannäyttäjä, joka kehittäisi heidän omaa kulttuuriaan, ja halusiko eliitti edes sivistää koko kansaa? 

Kirjan aluksi esiteltiin henkilöt ja kerrottiin hiukan heidän taustastaan ja siinä samalla sai lyhykäisen kertauksen ensimmäisen kirjan oleellisimmista tapahtumista. Kirjoitin ylös kuka on kuka, mikä oli äänikirjaa kuunnellessa hyvä, sillä jouduin alussa useamman kerran lunttaamaan kuka olikaan kenen tytär, kenen veli jne

Katsokaa kun tanssimme tarjosi ensimmäisen osan tavoin koukuttavaa tarinankerrontaa ja kiinnostavaa, itselle vierasta arabikulttuuria eri maantieteellisestä sijainnista kuin yleensä. Ylipäätään tältä aikakaudelta (tai miltään muultakaan ajanjaksolta) ei Pohjois-Afrikan maista ole juurikaan luettavaa tarjolla, varsinkaan suomeksi käännettynä. Enkä todellakaan sano, että lukekaa tätä, kun ei muutakaan ole, vaan lukekaa tätä sarjaa, sillä se on hyvä!

Oli mielenkiintoista huomata, miten samanlaista tietynlainen sukupolvien välinen murros on ollut tuona ajanjaksona, vaikka kulttuurierot ovat olleet valtavat Suomen ja Marokon välillä ja ovat toki edelleenkin. Minut yllätti, miten samanlaisia kiistan aiheet ovat kuitenkin olleet; Aminen ja Salimin väliset riidat olisi voitu hieman muokattuina käydä suomalaisessakin ruokapöydässä kuusikymmentä vuotta sitten.

Amine saattoi sanoa pojalleen kutakuinkin niin, että "jos tuollainen maleksinta jatkuu, kirjoitukset eivät mene toisellakaan yrityksellä läpi. Siihen löytyy ratkaisu, pannaan sinut asepalvelukseen. Sinun iässäsi minä olin jo sodassa!" Eihän tästä puutu kuin "hiihdin joka aamu kouluun kesät talvet pelkkää ylämäkeä". Samaan aikaan äiti kantaa valmistamansa ruuan pöytään, pysyy hiljaa eikä puutu asiaan, toivoo vain, että isä ja poika lakkaisivat riitelemästä, ja entä poika, hän vain  pyörittelee silmiään isän puheille. Äiti toivoo, että saisi vähän rauhallisempia vuosia kaiken sen jälkeen mitä he ovat lastensa eteen tehneet. Hän pyykkäsi, siivosi ja kokkasi, hän oli jo yli neljänkymmenen ja tunsi itsensä ikuiseksi Tuhkimoksi. Entä miten hänet näkee Amine: lehtiä lueskelevana ja leivoksia mutustelevana kotirouvana.

Kiitokset että tätä sarjaa meille käännetään, mutta miksi ihmeessä ette lue näitä? Bloginäkyvyys on ollut aika vähäistä, ehkä kirjagramin puolella on enemmän näkyvyyttä, en tiedä, koska en sitä seuraa. 

Lukijana Krista Putkonen-Örn on aivan täydellinen valinta sarjan ääneksi.

*****

Kamila Shamsie: Poltetut varjot

Äänikirja: Gummerus, 2023 (lukukirjana 2010)

Alkuteos: Burnt Shadows, 2009

Lukija: Irene Omwani

Kesto: 14 h 46 min

 

Siitä lähtien kun Saksa oli antautunut liittoutuneille toukokuussa 1945, nagasakilainen nuoripari, saksalainen Konrad ja japanilainen Hiroko, olivat tapailleet enää vähemmän näkyvästi. Neljä kuukautta myöhemmin noin 45000 ihmistä kuoli ydinpommin räjähdyksen voimasta. Hiroko selvisi, saaden mustan linnun kaltaiset paloarvet selkäänsä, mutta Konrad oli yksi menehtyneistä. 

Hiroko ei voinut jäädä Nagasakiin, joten hän päätyi Delhiin, jossa Konradin sisarpuoli Elizabeth asuu miehensä Richardin kanssa. Brittiläinen siirtomaavalta oli tuolloin väistymässä Intiasta, ja meneillään olivat neuvottelut Pakistanin valtion muodostamisesta. Monet muslimiperheet jakautuivat, osa suurista sisarusparvista päätti jäädä Intiaan, osa lähteä Pakistaniin. Yhteen näistä perheistä kuuluu Richardin ja Elizabethin palvelija, 24-vuotias Sajjiid. Hirokon on helpompi tutustua mieheen kuin yläluokkaiseen isäntäväkeen, ja he rakastuvat. 

Joskus, kun Hiroko muisteli avioliittonsa ensimmäisiä vuosia, hän hahmotti sen parhaiten jatkuvana neuvottelujen sarjana – yhtäällä Sajjadin käsitys kodista yhteisöllisenä tilana ja toisaalla Hirokon käsitys kodista yksityisenä turvapaikkana; yhtäällä Sajjadin usko, että naapurit hyväksyisivät Hirokon, jos hän käyttäisi samanlaisia vaatteita kuin he ja viettäisi samoja uskonnollisia juhlapyhiä, toisaalla Hirokon vakaumus, että naapurit pitäisivät sitä teeskentelynä ja että heidän tulisi oppia hyväksymään hänet hänen omilla ehdoillaan; yhtäällä Sajjadin vakaumus, että miehen tulee elättää vaimonsa, toisaalla Hirokon määrätietoinen halu työskennellä opettajana; yhtäällä Sajjadin pyrkimys elämän helppouteen, toisaalla Hirokon vaistomainen taipumus kapinointiin. Hirokolle oli selvää, että heidän avioliittonsa onnistuminen perustui heidän keskinäiseen kykyynsä mukautua neuvotteluissa saavutettuihin tuloksiin – vailla katkeruutta siitä, kumpi oli kulloinkin joutunut antamaan enemmän periksi. Lisäksi, Sajjad oli huomauttanut kun Hiroko oli kerran puhunut hänelle asiasta, asialle oli eduksi, että he olivat mielestään toisilleen parempaa seuraa kuin kukaan muu maailmassa. On toki muutakin, mikä on asialle eduksi, Hiroko oli kuiskannut myöhään yöllä.

Hiroko ja Sajjid päätyvät mutkan kautta asumaan Pakistaniin, mutta kirja hyppää silloin jo 1980-luvulle. He ovat saaneet yhden lapsen, pojan nimeltään Raza. Isä ja poika eivät (tässäkään kirjassa) ole erityisen hyvissä väleissä, ja Raza kokee isän odotukset liian suuriksi. Hän epäonnistuu yliopiston pääsykokeissa ja ajautuu ystävystymään erään afgaaninuorukaisen kanssa, väittäen itsekin olevansa afgaani. Näin he päätyvät afgaanisotilaiden koulutusleirille, jonka myötä kuvaan tulee terrorismi ja sitä vastaan taisteleva CIA. Hiroko on tarinassa mukana vielä vanhuuden päivillään, mutta loppupuolella pääosaan nousee Raza ja nuorukaisen hapuilu eri kulttuurien välillä. Loppukohtaus on jännittävä, kuin kansainvälisestä trilleristä. 

Vaikka sekä äiti että poika kokevat nuorina suuria, mullistavia kohtaloita, heidän elämänsä ovat niin kovin erilaisia, ja kun miettii miten kirja päättyi, on jo tavallaan vaikea muistaa millaisissa tunnelmissa se alkoi, saati sitten Delhin tapahtumia. Shamsien kirjat eivät koskaan ole helppoja, eikä niiltä heppoista asioiden käsittelyä odotakaan, mutta loppuvaiheiden takia tämä kirja tuntui rankimmalta niistä, mitä olen häneltä lukenut. 

Laitan linkit noihin aiemmin lukemiini tähän lopuksi, sekä juttuuni Leila Slimanin trilogian ykkösosasta. Vaikka Slimanin kirjoissakin on mukana politiikkaa, tohdin niitä suositella myös ihan luku- ja sukuromaaneina. 

Leila Slimani: Toisten maa

Kamila Shamsie: Ystävistä parhain

Kamila Shamsie: Jumala joka kivessä

Kamila Shamsie: Kartanpiirtäjä

Jenny Bayliss: Talvipuutarha

Jenny Bayliss: Talvipuutarha

 Otava, 2023

Alkuteos: Meet Me Under the Mistletoe

Lukija: Saara Lehtonen

Kesto: 13 h 47 min

Elinor "Nory" Noel pyöritti Onnenhetket -nimistä antikvariaattia yhdessä ystävänsä ja oikean kätensä Andrew'n kanssa. Hän oli opiskellut kirjallisuutta ja taidehistoriaa yliopistossa ja kirjoittanut lopputyönsä kultakauden unohdetuista naispuolisista taidemaalareista. Hänen mielestään asiakkaiden oli hyvä tutustua kirjoihin kunnolla ennen ostopäätöstä, niinpä Onnenhetkissä oli useampi viihtyisä lukunurkkaus. Välillä Andrew saikin - ihan aiheesta - kiusoitella Norya siitä, ettei tämä oikeastaan halunnut myydä kaikkia kirjojaan. 

Nory oli tutustunut parhaaseen ystäväänsä Ameerahiin kalliissa yksityiskoulussa, johon hän itse oli aikoinaan saanut stipendin. Heidän luokkansa oli ollut kouluaikoina niin tiivis porukka, että oli ollut vaikea uskoa heidän milloinkaan ajautuvan erilleen. Niin oli kuitenkin käynyt, ja edellisen kerran he olivat olleet yhdessä koolla surullisissa merkeissä, yhden heistä hautajaisissa. Nyt oli luvassa iloisemmat juhlat, sillä heidät oli kutsuttu viettämään Jennan ja Charlesin häitä vanhaan Robinwoodin linnaan, ja vieläpä kokonaiseksi viikoksi, niin että he voisivat jälleen viettää kunnolla aikaa yhdessä. Norylle linna ja sitä ympäröivä kylä olivat tuttua seutua, jossa hän oli viettänyt lapsuutensa.

Koko hänen lapsuutensa ajan oli Talvipuutarha ollut hänen suosikkipaikkansa, ja hän hidasti nyt askeleitaan vaikka kylmyys oli jo tehnyt hänen jäsenensä lähes tunnottomiksi. Mikä tahansa kukka pystyi hurmaamaan, kun aurinko paistoi lämpimästi ja päivät olivat pitkiä, Nory ajatteli, mutta vain aivan erityislaatuinen kasvi kykeni kukkimaan, kun lämpötila oli nollassa ja päivät pimeitä. Pienet maahan upotetut valaisimet korostivat violetteja kanervia, kirkkaanpinkkejä maksaruohoja – ”jääkukkia”, kuten hänen isänsä niitä kutsui – ja talvijasmiinin keltaisia kukkaryöppyjä. Mutta eniten Elinor rakasti jouluruusuja. Niiden tummat, terävän sahalaitaiset lehdet muodostivat kontrastin kukintojen pehmeisiin, puuterisiin kelloihin ja hilkkoihin, jotka kumartuivat kainosti maata kohden.

Nory oli porukan ainoa sinkku, ja häntä hieman arvelutti koko tapahtumaan osallistuminen ja kaikkien luokkatovereiden tapaaminen, etenkin siksi että hänellä oli ollut lyhyt ja surkea seksisuhde yhden heistä kanssa. Guy ei välttämättä osaisi hoitaa kohtaamista sivistyneesti.

Ameerah sai Noryn suostuteltua mukaan, ja hyvä niin, sillä Nory on iloisesti yllättynyt tavatessaan linnan puutarhassa Isaacin, joka on jäänyt kotiseudulle töihin, vieläpä puutarhuriksi Noryn isän yritykseen. Isaac on Noryn kanssa samanikäinen, mutta kävi taannoin kunnallista koulua, eikä kuulunut siksi heidän opiskelijaporukkaansa, päinvastoin monet yksityiskoululaiset olivat kohdelleet häntä huonosti. 

Nory ja Isaac alkavat viihtyä toistensa seurassa, vaikka muutama mutkakin on matkassa. Ensinnäkin Isaac kantaa kaunaa Noryn luokkatovereita kohtaan ja toisekseen Noryn veli, joka on nykyään Isaacin ystävä, on kovin suojeleva sisartaan kohtaan, eikä missään nimessä haluaisi näiden kahden seurustelevan keskenään. 

He ovat kuitenkin jo aikuisia ihmisiä jotka tekevät itse päätöksensä, mutta eivät haasteet siihen pääty. Viikko on lyhyt aika, ja sen jälkeen Norya odottaa oma elämänsä Lontoossa. Miten siihen voisi sovittaa maalaispuutarhurin satojen kilometrien päässä?

Bayliss on kirjoittanut kolme romaania, jotka on kaikki myös suomennettu. Kuuntelin niistä ensimmäisen englanniksi ja nyt nämä kaksi suomeksi, en tiedä vaikuttiko kieli vai läpi kirjan kantava jouluteema kuuntelukokemukseen, mutta ensimmäinen kirja on edelleen suosikkini.

Tuo ensimmäinen on nimittäin hyvin jouluinen, nämä kaksi jälkimmäistä taas talvisia kirjoja, joissa joulu on pienesti mukana. Osuuden pienuuden vuoksi Talvipuutarhaa voi huoletta lukea näin hankien keskellä vielä joulun jälkeenkin. 

Kirjassa oli mukana muutakin kuin opiskeluaikojen muisteloa ja romantiikkaa, esimerkiksi vanhoja taidepiirustuksia. Twistejä olisin ehkä kaivannut joukkoon enemmän, mutta hyvin silti viihdyin. 

Gabrielle Zevin: Huomenna, huomenna ja huomenna

 Gabrielle Zevin Huomenna, huomenna ja huomenna

Gummerus, 2024

Lukija: Mirjami Heikkinen

Kesto: 15 h 50 min

Sadie Green ja Sam(son) Masuri olivat tutustuneet lastensairaalassa 1998, kun Sam oli ollut auto-onnettomuudessa ja murtanut pahasti jalkansa, ja Sadien sisar oli ollut saamassa syöpähoitoja. Sisar jäi henkiin, mutta Samin jalka vaati lukuisia leikkauksia ja vaivasi vielä aikuisenakin. 

Sairaalan hoitajat olivat saattaneet heidät yhteen huomattuaan, että Sam suostui puhumaan Sadielle, mikä oli harvinaista, sillä poika oli ollut onnettomuuden jälkeen sulkeutunut. Sadien vanhemmatkin kannustivat tytärtään käymään Samia katsomassa "hyväntekeväisyyskohteena", sillä sellaisia piti suorittaa ennen bar mitzvahia. Lapset ystävystyivät, mutta kun Sadie jäi kiinni pitämistään käyntisuorituksista Sam suuttui, eivätkä he olleet puheväleissä moneen vuoteen.

Ammattimaisten pelisuunnittelijoiden maailmassa oli vähän naisia, vielä vähemmän kuin naisopiskelijoita oli teknologiainstituutissa MIT:ssa jonne Sadie oli päässyt opiskelemaan. Siksi hän ei halunnut tuhota urasuunnitelmiaan sillä, että hänen CV:nsä alkaisi sanoilla Dov Mizrahin teini-ikäinen rakastajatar. Dov oli Sadien opettaja ja hyvin kuuluisa pelisuunnittelijoiden parissa. Hän oli myös naimisissa, mutta luvannut jättää vaimonsa. 

Niin rakastunut kuin Sadie olikin, hänen oli ajateltava myös sitä tulevaisuutta, jossa Dov ei olisi enää mukana. 

Sam ja Sadie olivat puhumatta kuusi pitkää vuotta. Sam oli kuvitellut, että maailma olisi täynnä Sadie Greenin kaltaisia ihmisiä ja tyttö olisi korvattavissa, mutta ei se ollut. Harvard oli osoittautunut aivan erityiseksi pettymykseksi, ei sillä etteikö siellä olisi ollut muitakin kenen kanssa saada aikaan 20 minuutin älykäs keskustelu, mutta edes Marx, hänen luova, nokkela ja uskollinen kämppiksensä, ei ollut Sadie. Niinpä heidän kohdatessaan sattumalta Sam vaati Sadieta suunnittelemaan kanssaan tietokonepelin, ja siitä alkoi yhteinen uransa joka johti Unfair Gamesin perustamiseen. 

Huomenna, huomenna ja huomenna oli minulle aika erikoinen valinta kuunneltavaksi. Lähes kuusitoista tuntia kirjaa pelimaailmasta, aiheesta, joka on minulle hyvin vieras, eikä ole missään kohtaa edes kiinnostanut. Onko tällainen kirjavalinta pelkästään uhka, vai voiko se olla myös mahdollisuus?

Kustantajan mainoslause  "Intohimoisen vastaanoton saanut ilmiöromaani täynnä ysärinostalgiaa" sekä karkottaa (en ole ilmiöiden perään), että houkuttelee (ysärinostalgia). 

Tämä on varmasti kirja, jota voi lukea monella tavalla, ikään kuin eri terävä kärki edellä. Minulle tämä oli sitä ysäriä ilman muuta, mutta myös kirja ystävyydestä, ja ehkä kaikkein eniten juuri ystävyydestä ja sen vaikeudesta ja rosoisuudesta. Ja tuon ystävyyden ja juuri sen realistisen käsittelyn myötä pidin tästä oikein paljon, ja koin kirjan omakseni minäkin. Zevinin henkilöt ovat kaikkea muuta kuin sokerikuorrutettuja, he eivät ole useinkaan kovin "kivoja", eikä lukijakaan heistä tai heidän valinnoistaan pidä aina tai useinkaan, mutta ei Huomenna, huomenna ja huomenna olekaan mikään harlekiinikirjan tarina, se on sellainen kuin elämä ja ihmiset ovat. Välillä rasittavia, usein itsekkäitä. 

Kerronta oli todella koukuttavaa, ja kuuntelin tätä aika haipakkaa aina kun vain ehdin. Pidin myös siitä, että aina välillä kirjailija antoi viitettä tulevasta, yhtäkkiä tuli esimerkiksi pätkiä haastatteluista joita he tulivat myöhemmin elämässään antamaan. Tiesit siis eteenpäin, jonnekin tulevaan, ja ne väläykset olivat yhdenlaisia koukkuja, jotka ainakin minuun toimivat hyvin.

Saattaa hyvinkin olla, että tässä on jo vuoden yllättäjä!