3 x feelgoodia Ruotsista ja Suomesta

Paketissa tällä kertaa kolme feelgood-romaania, joista yksi sijoittuu Ruotsiin ja kaksi eri puolille Suomea, maalle ja kaupunkiin. Aloitetaan länsinaapurista. 

***

Eli Åhman Owetz: Remonttikohde

Harper Collins Nordic, 2022
Lukija: Anniina Piiparinen
Kesto: 9 h 17 min

Viisikymppinen Susanne Kallgren oli lopettanut työt arkkitehtitoimistossa vain kuukautta aiemmin ryhtyäkseen freelanceriksi, kun hänen entinen pomonsa antoi hänelle omaksi yhden heidän hylkäämistään kohteista. Iso toimisto ei koskaan ehtinyt ottaa vastaan kaikkia toimeksiantoja, joita sille tarjottiin. 

Susannella oli lähes 30 vuoden työkokemus ja hän oli innoissaan saadessaan heti niin ison kohteen, jossa vanhaa kengätehdasta oltiin muuttamassa kongressihotelliksi. Valitettavasti toimeksiantajien käsitys kohteen uudesta elämästä oli jotain arkkitehdille liki järkyttävää, niin ettei Susanne olisi loppujen lopuksi halunnut olla siinä mukana, muttei hänellä ollut varaa kieltäytyäkään.

Lisäksi kävi ilmi, että Susannen tulisi suunnitella uudestaan tehtaalle johtava pääkatu, jota ympäröivissä taloissa asui edelleen tehtaan vanhoja työntekijöitä. Voidakseen kunnolla tutustua alueeseen Susanne halusi muuttaa tyhjillään olevaan huoneistoon, mitä omistajapariskunta piti vähintään omituisena. Hän oli hädin tuskin päässyt entisen osuuskaupan yläkerrassa olevan asunnon ovesta sisään, kun sai tutustua jo ensimmäisiin asukkaisiin. Päivä päivältä kävi vaikeammaksi paljastaa näille parillekymmenelle ihmiselle joilla ei ollut varaa ostaa minkäänlaista omaa kotia, että hänen tehtävänsä oli muokata taloista luksushuoneistoja rikkaille. 

Tämä oli ensimmäinen Owetzilta kuuntelemani kirja, ja onnekas sattuma. Olin nimittäin tuolloin pari päivää ilman äänikirjatilausta ja pahasti vieroitusoireisena kävin katsomassa kirjaston heti saatavilla olevien äänikirjojen valikoimaa. Se oli nopeasti läpi selattu ja Owetzin kirja oli kiinnostavin. Ilman kirjaston valikoimaa en olisi sitä todennäköisesti tullut valinneeksi, mikä olisi ollut harmi, sillä tämä oli yksi parhaista kevättalvella kuuntelemistani feelgoodeista! Vetävä juoni, monta kiinnostavaa henkilöä, hyvikset ja pahikset, yhteisöllisyys. Toimii!

***

Kirsi Pehkonen: Jylhäsalmen sydänkesä

Jylhäsalmi #4

Karisto, 2020
Lukija: Elina Keinonen
Kesto: 7 h 58 min

Reunamäen talo Jylhäsalmella oli ollut kymmenen vuotta tyhjillään. Aution talon piha oli villiintynyt, kaiken keskellä vain kapea kulku-ura, varmaankin kiinteistönvälittäjän jäljiltä. Maijulle se oli paapan talo lapsuusmuistoineen, talo jonka Maiju oli nyt luvannut serkkunsa Hennan kanssa tyhjentää myyntikuntoon.

Maijun pitäisi oikeastaan olla paraikaa reissussa Heikin kanssa. Heidän oli ollut tarkoitus kierrellä asuntoautolla pari kuukautta pitkin Eurooppaa, mutta vain vähän ennen reissun ajankohtaa oli tullut ero. Paapan talon siivous antoi sopivasti muuta ajateltavaa. 

Sanavalmis serkku ennättää luvata Maijun soittamaan haitaria paikalliseen pikkubändiin, Trio Tetanukseen, ennen kuin Maiju ennättää kieltäytyä. Että Trio mikä?!

Bändiä tarvitaan esiintymään tuloillaan oleviin häihin, ja niin Maiju pääsee tanssittamaan Riinan ja Oskun vieraita. Riinahan tuli sarjan ensimmäisessä osassa kahvila Lossariin kesätöihin. Pareja alkaa muodostua lisää niin, että eiköhän jatkossa saada tanssittaa vielä useampiakin häävieraita. 

On minulla vielä kiinni kirimistä Jylhäsalmissa, sillä jo yhdeksäs osa ilmestyy vielä tässä kuussa. Vaan eipä näissä mikään kiire ole, jokainen voi huoletta lukea sarjaa omassa tahdissaan. Eikä näitä välttämättä ole luettava ilmestymisjärjestyksessäkään. Kirjoissa usein viitataan johonkin kylälle aiemmin muuttaneeseen, mutta tunteeko heidän rakkaustarinansa, ei ole käytännössä merkitystä. Tunnustan, ettei yksittäisten osien juonet edes jää mieleeni pidemmäksi aikaa. 

Yksi kysymys minulla tästä parinmuodostuksesta olisi. Mihin ne jylhäsalmelaiset naiset naitetaan?

Olin viime kerralla harmitellut sitä, miten "paperista lukien" kaikki kolme nuorta naista olivat lausuneet paikallisen vanhemman väen leveästi savonmurteiset repliikit. Nyt kirjassa oli heti alkumetreiltä enemmän murretta kuin kolmessa edellisessä osassa yhteensä, joten luojan kiitos pääsen kehumaan sitä, miten hyvin Keinonen yritti, ja suoriutui tällä kertaa mallikkaasti. Eli hyvin sujuu, kun vaan yrittää! 

Jylhäsalmen sydänkesä eroaa aiemmista osista sillä, että tässä kulkee toinen tarinalinja menneessä ajassa, eli toisen maailmansodan aikana. Silloin maatilalla olivat töissä kolme vangittua neuvostosotilasta. Nuo pätkät vain olivat lyhyitä ja tulivat niin harvakseltaan, että muistin niiden olemassaolon vasta sitten kun kirja hetkeksi palasi menneeseen.

Seuraavan osan lukee sama Elina Keinonen, mutta sitten palataan taas ensimmäisen osan lukijaan. Aikamoista heittelehtimistä, kun on tottunut siihen, että pitkissäkin sarjoissa pysyy lukija samana. Toisaalta, kun päähenkilö on joka kerta eri, ei lukijan vaihtuminen niin haittaa. 

***

Mirella Mäkilä: Tampereella rempallaan

Se on moro #2

Otava, 2024

Lukija: Anna-Riikka Rajanen 

Kesto: 8 h 5 min 

Helsingistä takaisin juurilleen Tampereelle muuttanut Roosa oli saanut vakituisen työpaikan markkinointisuunnittelijana. Samaan aikaan uuden poikaystäväoletetun Lassin luomukahvilahanke oli alkanut muuttua todeksi Helsingissä, mikä tarkoitti sitä, että kaksi kiireistä nuorta olivat nähneet toisensa viimeksi yli kuukausi sitten.

Äiti oli kyllä vähän pettynyt, kun Roosa oli taas haksahtanut helsinkiläiseen, kyllä tamperelainen mies olisi paree!

Roosa asui yhdessä kaverinsa Veeran ja tämän labradorinnoutaja Bilen kanssa. Kun Roosa ja hänen Joonas-veljensä sitten perivät piskuisen paritalonpuolikkaan Petsamosta (siitä Tampereen kaupunginosasta!), oli aika itsestään selvää, että sinne muutti Roosa. Veerallakaan ei ollut mitään sitä vastaan, sillä hän muuttaisi mielellään yksiin tyttöystävänsä Elisan kanssa. 

Petsamon taloon päätyy myös Roosan ystävä Sirkku, ja yhdessä he päättävät vuokrata yläkerran huonetta Airbnb-majoittujille. Mukana vilisee myös kana tai kaksi, espanjalainen isä kahden aikuisen poikansa kanssa, sekä useampi talon mukana peritty pihatonttu. 

Jestas kun tämä oli hauska! Vielä parempi kuin ensimmäinen osa!

Anna-Riikka Rajanen lukijana antaa minulle kaksijakoiset fiilikset. Hän sopii kyllä ääneltään ja tyyliltään oikein hyvin näihin hauskoihin naisten viihderomaaneihin, mutta hänen tampereenmurteiset repliikkiinsä olivat kyllä niin korviariipivää kuunneltavaa, ei mahda mitään. Tuntuu että hän selvisi muutamasta espanjankielisestä lauseestakin paremmin. Saattaa kuitenkin olla, että muualla asuville kuuntelijoille, jotka eivät elä tälläisen puheenparren keskellä, Rajasen murre menee paremmin läpi. Olisi kiva kuulla tästä(kin) mielipiteitä!

Hazel Gaynor & Heather Webb: Three Words for Goodbye

Hazel Gaynor & Heather Webb: Three Words for Goodbye

Harper Collins, 2021

Lukijat: Anne Marie Gideon, Susanne Toren, Megan Tusing

Kesto: 9 h 42 min

New York, tammikuu 1937

Neljäkymmentä vuotta aiemmin, esikuvansa, reportteri Nellie Blyn innoittamana, nuori Eleanor oli tehnyt matkan Eurooppaan sisarensa Margaretin kanssa. Jos neiti Bly oli pystynyt siihen yksin, ja alle kirjailija Jules Vernen asettamassa haamurajassa eli 80 päivässä, hän ei olisi yhtään huonompi. Vielä silloin Eleanor ei ollut tiennyt, että heistä tulisi rakkaat ystävät, mutta sittemmin Nellie oli sanonut hänelle sanat joista oli tullut hänen mottonsa: Oli lähdettävä ja jätettävä rakkaansa, että voi palata, ja rakastaa heitä vielä enemmän.

I didn’t know her then of course, but oh how I admired her bravery and sense of adventure. She was a breath of fresh air, so carefree and alive as she waved to the crowds from the deck of the steamship Augusta Victoria in her now-famous checkered coat. How I longed to share that feeling of anticipation, of departure and setting sail into the unknown. Along with thousands of others who looked for the latest update on her progress in the newspapers over the following weeks, I studied every detail of her race around the world. Somehow, I knew our paths would, one day, intersect, but I didn’t know then just how much Miss Bly’s life-changing trip would change my life, too. 

I return to the desk and run my hands over the embossed date on the front of my new appointment book. 

1937. 

It’s hard to believe nearly fifty years have passed since I watched Nellie’s triumphant return at a New Jersey train station. I’d guessed her exact arrival time—seventy-two days, six hours, eleven minutes, and fourteen seconds—and won the New York World’s coveted competition prize of two tickets to Europe. 

There was never a question about whom I would travel with. I would go with Margaret, my sister, two young women in search of life’s answers. If Miss Bly could travel alone, so could we. Our steamship tickets to France were arranged for that spring. I can still remember those elegant paper tickets, how they, and the luggage labels that decorated our trunks, held a sense of so much possibility. The same luggage is gathering dust in the attic now. All that possibility abandoned with it.

Nyt Eleanor tiesi elävänsä viimeisiä hetkiään, ja pyysi siksi tyttärentyttäriään, Clara ja Madeleine Sommersia, täyttämään mummin viimeisen toiveen. Toisistaan jo teini-iässä vieraantuneiden, kovin erilaisten siskosten, tulisi matkustaa kolmeen eurooppalaiseen kaupunkiin toimittamaan henkilökohtaisesti perille Eleanorin kirjoittamat kirjeet. 

Clara on menossa kesällä vihille sulhasensa, miljonääri Charles Hancockin kanssa. Vaikka kaikki asiaankuuluva jännittää häntä, hän ei kuitenkaan haluaisi antaa tulevan anoppinsa päättää kaikista yksityiskohdista sillä välin kun hän itse olisi kaukana Euroopassa.

Aloitteleva reportteri Madeleine suhtautui pyyntöön innokkaammin, hän näkee matkan tilaisuutena kirjoittaa natsipuolueen noususta Saksassa ja Itävallassa, ja Mussolinin vallasta Italiassa. Jo kolmen vuoden ajan hän oli laihoin tuloksin yrittänyt saada artikkeleitaan julkaistuiksi, mutta nyt hänellä olisi melkoinen etulyöntiasema. Kun Clara vetoaa kuin viimeisenä valttikorttina, ettei Charles ikinä päästäisi morsiantaan moiselle matkalle, Violet on jo puhunut tämän kanssa, ja mies uskoo matkan olevan kaikille hyväksi.

“Anyway,” she continued eventually. “As I reach the end of my life, there are some things I need to say to three people who are very important to me. A curtain call, if you will. A chance to make my peace. I’d like you both to deliver some letters for me. One in France. One in Italy. And another, the most important of all, in Austria.” 

“Couldn’t you mail the letters?” Clara asked. “It seems like an awfully long way to go to deliver them in person. And they would get there much faster.” 

I blew out a breath of frustration. Clara had a rare ability to drain all the joy out of a situation. “Why all the mystery?” I added, ignoring my sister. “Who are these letters to?” 

Violet smiled. “So many questions, girls! First, let me tell you about the planned itinerary. You’ll sail from New York to France on the Queen Mary, visit Paris and its wonderful sights and, of course, the art galleries. From Paris, you’ll take the Orient Express to beautiful Venice, with all its bridges and canals. From Venice, you’ll travel to Vienna to deliver my final letter and then . . .” She paused, dramatically. 

“And then?” I asked, unable to hide a smile. 

“And then, you’ll fly home on a zeppelin. The Hindenburg. The finest airship ever built! It’s not quite circumnavigating the world like dear Nellie did, but you’ll travel far enough, and for long enough, to figure out a few things along the way.”

Queen Maryllä valtamerta ylittäessään siskokset tutustuivat nuoreen mieheen nimeltään Daniel Miller, joka myös oli matkalla Pariisiin. Ihme kyllä, he asuivat vielä samassa hotellissakin. Clare ja Madeleine pitivät miestä aluksi tungettelevana, kun tämä järjesteli asioita heidän puolestaan, esimerkiksi silloin kun sisarusten piti toimittaa perille ensimmäinen kirje: isoäidin viimeinen tervehdys rakkaalle miehelleen Frankille, jonka odotti pian kohtaavansa tuonpuoleisessa vuosien ikävän jälkeen. Isoisä oli kaatunut Ranskassa ensimmäisen maailmansodan aikana, ja hänen viimeinen leposijansa oli amerikkalaissotilaiden hautausmaalla, yhdellä niistä lukuisista suurista nurmikentistä, joita sota oli jättänyt jälkeensä. Daniel oli jotenkin epäilyttävä; hän oli kertonut lähteneensä Pariisiin tapaamaan serkkuaan, mutta käytti tästä välillä pronominia "he" ja välillä "she". Käynti isoisän haudalla veti kuitenkin naiset vakaviksi ja Danielin epämääräiset puheet unohtuivat, kun uuden suursodan mahdollisuus ja mihin se voisi johtaa, tuntui yhtäkkiä konkreettisemmalta kuin kertaakaan ennen. Matkan oli silti jatkuttava, mutta onneksi heidän ei tarvitsisi matkustaa Saksaan ennen kuin lähtisivät turvallisesti kotiin upealla Hindenburg zeppeliinillä. Ennen kolmen päivän lentoa kotiin luvassa oli jännittäviä seikkailuja kuten Violetin järjestämä lento kuumailmapallolla, jota Madeleine odotti innolla, Clara kauhulla. Yllättävät tapahtumat matkan varrella saavat siskokset näkemään toisensa uusin silmin. 

Kirja osoittautui kevyemmäksi ja romanttisemmaksi kuin olin odottanut. Kun tämä selvisi, aloin vain suhtautua siihen päivitetyin odotuksin, sillä kirjan kuuntelu itsessään oli nautittavaa ja teksti sekä dialogi vetävää. Varsinaisesti sokerinen se ei kuitenkaan (onneksi) ollut; toinen päähenkilöistä oli kipakka kuin 1930-luvulle tuotu Kaari Utrion sankaritar. 

Oleellisinta tarinassa oli kahden eri sukupolven siskosten välit, yhdet jotka oli menetetty ja toiset, joiden piti oppia menneestä, ettei samoja virheitä kannata toistaa. Tällaisen tarinan taustaksi oli sitten valittu toiseen maailmansotaan joutumassa oleva Eurooppa. Hindenburg oli hyvin poimittu lisä kirjaan, ja ennen kuin siskokset lähtivät tuolle kohtalokkaaksi osoittautuvalle lennolle zeppeliinillä luin tuosta ilmailun jättiläisestä lisää. En ollut tullut ajatelleeksi, että zeppeliinissä oli hytit ja hyttipalvelijat, ruokasali ja lounge, sekä promenadi jolla saattoi käyskennellä ja katsella uloskin. Kun luin lisää onnettomuudesta, aloin todella ihmetellä sitä, että suurempi osa matkustajista ja henkilökunnasta jäi henkiin.

Toive jonka aina asetan historialliselle romaanille, eli että se saa minut etsimään lisätietoja jostain asiasta tai tapahtumasta joka kirjassa tulee vastaan, toteutui siis tälläkin kertaa. 

Luin lisää myös Nellie Blysta, hänen maailmanympärimatkastaan ja hänen muusta reportterintyöstään, kuten kirjautumisesta mielisairaalaan voidakseen todistaa miten järkyttävissä oloissa naisia 1800-luvun lopussa pidettiin. Siitä kokeilusta neiti Bly kirjoitti myös kirjan ja se on itse asiassa suomennettu muutama vuosi sitten nimellä Kymmenen päivää mielisairaalassa, vinkkinä mikäli aihe kiinnostaa. Vaikka Nellielle luvattiin, että hän pääsee laitoksesta ulos kymmenen päivän kuluttua, pidän häntä todella rohkeana. Entä jos laitoksen johto olisi saanut selville miksi hän on siellä ja hänet olisikin teljetty sinne loppuiäkseen...

Jess Walter: Kauniit rauniot

Jess Walter: Kauniit rauniot

Harper Collins Nordic, 2021

Alkuteos: Beautiful Ruins, 2012

Kevät 1962, Porto Vergogna

Pasquale Tursin ranta oli vain kahden kalastusaluksen levyinen, mutta sen lähemmäksi tasaista rantaviivaa ei kylässä päässyt.

Kylä oli pelkkä kaupungin huhu, joka oli ironisesti, tai ehkä toiveikkaasti, nimetty Portoksi, satamaksi. Tosin ainoat veneet jotka kulkivat siellä säännöllisesti kuuluivat kylän harvoille sardiinien ja anjovisten kalastajille.

Nimen loppuosa, Vergogna, merkitsi häpeää ja se oli jäänne 1600-luvulta jolloin merimiehet ja kalastajat olivat vierailleet kylässä naisten luona, joilla oli tietynlainen moraali ja kaupallista joustavuutta.

Sinä päivänä kun Pasquale näki kuolemaa tekevän amerikattaren ensimmäistä kertaa, hän eli haaveissaan menestyvän lomakohteen liikemiehenä. Hän näki kaikkialla merkkejä kehityksestä, miten vauraus ja lukutaito muuttivat Italiaa. Miksei niin voisi tapahtua myös Portossa?

Pasquale oli opiskellut neljä vuotta Firenzessä ja vasta palannut kotikonnuilleen, haluten tuoda mukanaan sen maailman jossa kiisivät urheiluautot ja naisilla oli kapealahkeiset housut ja miehillä martinilasi kädessään.

Porto Vergognassa oli muutama vanha, vaatimaton kivitalo ja vain yksi liikerakennus, Pasqualen perheen omistama hotelli ja kahvila jotka Pasquale oli perinyt isänsä kuoltua kahdeksan kuukautta sitten. Sinne ei päässyt autolla eikä siellä ollut yhtään kunnon katua, mutta Pasquale halusi nähdä paikan loistavan niin kuin viereisen, maalauksellisen Cinque Terren alueen tai Italian Rivieran tyylikkäiden pikkukaupunkien. 

Pasquale näki, että maahan oli luvassa amerikkalaisturistien virta, mutta että siitä osa saataisiin kääntymään myös Porto Vergognaan, siihen tarvittiin vähintään uimaranta. 

Hotellin lähellä oli kuitenkin kolmen järkäleen muodostama luonnontasanne. Hän suunnitteli tasoittavansa järkäleiden huiput ja tekevänsä tukirakenteen, jonka varaan hän uskoi voivansa valaa sen verran betonia, että järkäleet yhdistyisivät tasaiseksi nelikulmioksi. Siitä syntyisi -kuin kalliojyrkänteiltä kohoava ilmestys - tenniskenttä, joka kertoisi mereltä saapuville vieraille, että he olivat tulossa luksusluokan lomakeskukseen. Sulkiessaan silmänsä hän pystyi näkemään sen mielessään: miehiä vitivalkoisissa housuissa iskemässä palloja upealla kentällä joka erottui kallioista kauniina tasanteena kaksikymmentä metriä rantaviivan yläpuolella. Leninkeihin ja kesähattuihin pukeutuneita naisia siemailemassa drinkkejä läheisten aurinkovarjojen alla. Niinpä hän nakutti kiviä hakulla ja taltalla ja vasaralla toivoen saavansa aikaan riittävän suuren tasanteen tenniskentälle. Hän sieti kärsivällisesti kalastajien kiusoittelua, ja kävi katsomassa äitiään, joka teki kuolemaa. Ja hän odotti - niin kuin aina - että elämä tulisi ja löytäisi hänet. 

Kaunis, uskomattoman laiha ja silti kurvikas amerikkalainen näytti aivan erirotuiselta kuin yksikään Pasqualen siihen mennessä näkemänsä nainen.  Kun nainen hymyili hänelle ensi kertaa, Pasquale rakastui.

Nainen oli näyttelijätär Dee Moray, joka oli kuvaamassa elokuvaa Roomassa. Kun tähdelle oli kerrottu, että kylä on rauhallinen, että enää kuolema olisi rauhallisempi, nainen oli halunnut huoneen Pasqualen hotellista.

Hiljattain, Kaliforniassa

Clare Silver oli legendaarisen elokuvatuottaja Michael Deanin pääkehitysavustaja. Tosiasiassa hän hakee miehelle kahvia, vastaa tämän puheluihin ja sähköposteihin ja ennen kaikkea lukee, lukee valtavat määrät käsikirjoituksia ja synopsiksia jotka eivät koskaan etene hänen silmiään pidemmälle. Hän oli odottanut paljon enemmän, kun oli keskeyttänyt elokuvatieteen tohtorinopintonsa ja siirtynyt töihin miehelle, joka ei Claren kolmevuotisen uran aikana ollut tuottanut yhtään elokuvaa, ainoastaan tosi-tv:tä.

Tässä kylmässä kaupungissa Michael Deane on mies, joka ei koskaan unohda ystäviään, vaan puristaa tiukasti heidän kättään, katsoo heitä silmiin ja sanoo: Tiedät että olen aina rakastanut työtäsi, (NIMI TÄHÄN). Tule ensi perjantaina tapaamaan tyttöäni Clairea. Sitten Michael ottaa käyntikorttinsa, allekirjoittaa sen ja painaa sen henkilön käteen, ja he saavat noin vain jalkansa tukevasti ovenrakoon. 

Jotkut Michael Deanen allekirjoittaman käyntikortin haltijoista haluavat lippuja ensi-iltoihin tai tietyn näyttelijän puhelinnumeron tai elokuvajulisteen nimikirjoitusten kera, mutta yleensä he haluavat samaa kuin kaikki muutkin tässä kaupungissa - myydä ideansa. 

Täällä myyntipuheet ovat elämää. Ihmiset puhuvat lapsensa hyviin kouluihin, tarjouksen talosta johon heillä ei ole varaa, ja myyvät epäuskottavia selityksiä jäädessään kiinni väärän ihmisen sylistä.

Liikemiesten suunnittelema Amerikan elokuvakulttuurin museo voisi tarjota työn, jossa Clare voi käyttää myös aivojaan ja hän on edennyt jo viimeiselle haastattelukierrokselle.

Poikaystävälleen Darrylille hän ei ole kertonut vielä mitään suunnitelmistaan, mikä johtuu pitkälti siitä, että Clare suunnittelee hylkäävänsä paitsi Michaelin, myös Darrylin.

Shane Wheeler oli eronnut, työtön ja rahaton, mutta hän oli saanut varatuksi päivän viimeisen ajan Claren kalenterista. Ensimmäistä kertaa elämässään hän oli osallistumassa Hollywoodin ideamyyntipalaveriin. 

Loppupuolella aikakaudet kohtaavat sujuvasti ja kaikille henkilöille löytyy paikkansa. Hypähtely '60-luvun Italian ja 2000-luvun Hollywoodin välillä sujui sekin mallikkaasti ja vaikka kertojia oli useita, ainakin itse pysyin hyvin kartalla missä mennään. Toki olisin voinut viettää koko ajankin Italiassa, mutta lopulta päät solmittiin yhteen niin että molemmilla aikatasoilla oli merkityksensä kokonaisuudessa. Pasquale oli ehdottomasti suosikkihahmoni.  

Olen kuunnellut kirjan lomamatkalla Italiassa jo kauan sitten, mutta tekstiraakile valmistui näin keväällä 2023, matkakuumeen taas vaivatessa. Poimi tästä täsmäkirja Italian länsirannikolle matkatessa.

Beatriz Williams: The Golden Hour

Beatriz Williams: The Golden Hour

HarperCollins, 2019

Lukijat: Cassandra Campbell, Saskia Maarleveld

Kesto: 16 h 17 min

Kesällä 1941 Leonora "Lulu" Randolph saapui Nassauhun, Bahamasaarten karibialaiseen paratiisiin, newyorkilaisen sosieteettilehden lähettämämä toimittajana. Hänen tuli tehdä vetävä juttusarja Bahamasaarten kuvernööriksi nimitetystä Windsorin herttuasta, sillä skandaalimaisen tekonsa jälkeen herttuapari oli lähetetty mahdollisimman kauas Euroopasta, ja amerikkalaisnaiset ahmivat kaiken, mitä lehdet herttuasta ja Wallis Simpsonista kirjoittivat. Lulu pääsi mukaan saaren sisäpiireihin ja alkoi kirjoittaa Lady of Nassau -kolumnia, mutta osallistui yhtä lailla vapaaehtoistyöhön saaren hyväksi. Kaikki ei kuitenkaan ollut sitä miltä päällepäin näyttää ja valtaa tavoittelevissa piireissä tapahtuu myös murha. 

Juhliessaan Nassaun kerman kanssa Lulu tutustui brittiläiseen mysteeriin nimeltään Benedict Thorpe ja rakastui tähän, vaikka Thorpe nimenomaisesti kielsi häntä tekemästä niin. 

Kun hypätään ajassa vähän eteenpäin, joulukuussa 1943 Lulu, silloin jo rouva Thorpe, oli Lontoossa etsimässä kadonnutta miestään, saksalaisten vakoojana pidättämää.

Toisessa aikatasossa joka alkaa Sveitsissä kesällä 1900, 22-vuotias Elfrida von Kleist, Gerhardin vaimo ja pienen pojan äiti, on lähetetty hoidattamaan hermojaan entiseen munkkiluostariin perustetussa, korkealla vuorenrinteellä sijaitsevassa parantolassa. (Nykytermein hän olisi sairastunut baby bluesiin.) Elfrida ryhtyi juttusille toisen potilaan, pyörätuolissa istuvan ja keuhkokuumeesta toipumassa olevan brittiläisen Wilfred Thorpen kanssa, vaikka sellainen kontakti toiseen potilaaseen olikin kiellettyä. Vielä kielletympää oli heidän rakastumisensa - ja sitten parantolaan saapui yllättävä viesti jossa Elfridaa kehotettiin kiirehtimään kotiin, sillä hänen miehensä oli kuolemansairas. 

Miksi, oi miksi, Beatriz Williamsia ei suomenneta? Vetäville, jännittäville lukuromaaneille löytyy aina lukijoita ja tämäkin oli täyden viiden tähden nautinto.

Ennen kuin ryhdyin tätä kuuntelemaan, selailin kirjaa Goodreadsistä ja huomasin, että moni oli alkanut lukemaan kirjaa Windsorin herttuaparin takia ja pettynyt kun kyseinen aikansa suuri skandaalipari olikin juonellisesti vain sivuroolissa. Tiesin olla tekemättä samaa virhettä ja antauduin täysillä Lulun ja Benedictin rakkaustarinan, mutta ennen kaikkea nauttimaan Elfriedin tarinasta, sillä se oli ehdottomasti kirjan koukuttavin osio. Lulun ja Elfriedin tarinat kietoutuivat toki yhteen, mutta miten, ei olekaan aivan yksinkertaista muttei sen kuulukaan olla, kun kirjailija on niin taitava juonenpunoja kuin Williams on. 

Tämä oli ensimmäinen Williamsin yksin kirjoittama kirja jonka häneltä kuuntelin. Hän kuuluu myös etevään kolmikkoon yhdessä Lauren Willigin ja Karen Whiten kanssa, ja heidän yhteistuotannostaan olen kuunnellut aiemmin The Glass Housen, joka vie sille vähemmän tunnetulle valtameriristeilijälle, RMS Lusitanialle, jonka saksalaiset torpedoivat ensimmäisen maailmansodan aikana, sekä nyt viimeksi heidän tänä vuonna julkaistun yhteistyönsä The Lost Summers of Newport, josta on vielä juttu tekeillä. Loistavia lukuromaaneja kaikki!

Kate Quinn: Ruusukoodi

 

Kate Quinn: Ruusukoodi

Harper Collins, 2021

Alkuteos: The Rose Code, 2021

Suomennos: Päivi Paju

Sivumäärä: 675 sivua

Bloggausrästejä kuntoon, eli aiemmin lukemani Ruusukoodi. Kirja liikkuu kahdessa aikatasossa hyvin lähekkäin toisiaan, eli 1940 lähtien ja vuorotellen nykyhetken eli 1947 kanssa. 

1940.

Kolme nuorta naista ystävystyy päädyttyään töihin Bletchley Parkiin. 

Osla on rikkaan kanadalaisen perheen debytantti, joka on nuoren laivaston upseerin, Kreikan prinssi Philipin tyttöystävä, sen saman josta on myöhemmin tuleva kuningatar Elisabetin puoliso. Mab, "Queen Mab", on tehnyt kovasti töitä koulutuksensa eteen voidakseen elättää paitsi itsensä, myös äitinsä ja rakkaan pikkusiskonsa, mutta hänen pitäisi myös löytää luotettava mies itselleen. He kaksi muuttavat vuokralaisiksi taloon, jota asuvat Beth ja hänen tiukka äitinsä. Beth on herkkä tyttö, jonka äiti on Raamatun voimalla nujertanut uskomaan ettei hänestä ole mihinkään. 

"Ja pari uutta värvättyä, suoraan Lontoon-junasta. Eivätkö he muutukin koko ajan sievemmiksi? Tämä neiti Kendall pystyisi koska tahansa pudottamaan kenet tahansa miehen puusta vihellyksellä." Giles hymyili Oslalle ja katsoi sitten Mabia, joka oli häntä puoli päätä pidempi. "Luoja, miten rakastankaan pitkiä naisia. Ette kai havittele jotain RAF:n lentäjää? Älkää särkekö sydäntäni!"

Työ on huippusalaista, sillä Bletchley Parkissa puretaan natsien koodeja. Alueella on lukuisia parakkeja, joilla on omat tehtävänsä, eikä niistä saa puhua edes toisten parakkien työntekijöille. Osla, Mab ja Beth päätyvät eri tehtäviin. Osla tahtoo näyttää, että seurapiirikaunottaresta voi olla hyötyä sotaponnisteluissa ja hän osaa muutakin kuin kääriä sideharsorullia. Hänen saksankielentaitonsa pääseekin hyötykäyttöön purettujen koodien kääntämisessä. Mab oppii korjaamaan laitteita ja Bethin matemaattisille taidoille on sellaista käyttöä, että jos hänen äitinsä tietäisi mitä tytär töissä tekee, hän olisi kerrankin hiljaa.

"Se hetki jolloin laitteen kaikki neljä kiekkoa kääntyvät indikaattorin kahden ensimmäisen kirjaimen välillä ja uudelleen toistoasemassa - ajatelkaa sitä rapuna." Dilly heilutti neljää sormea kuin kaikki ravun jalat liikkuisivat yhdessä.

"Ei se ole tie salakirjoituksen ytimeen." Beth kaatoi kylmää kahvia kuppiin ja työnsi kupin Dillyn käteen.

"Mutta jos indikaattorin avainkombinaation  kummallakin puolella kaikki neljä kiekkoa palaavat kääntymiskohtaan, pelkästään avainblokin toisella puolella...... 

1947.

Muutama vuosi sodan päättymisestä, suurten kuninkaallisten häiden aattona, kaikki on kääntynyt päälaelleen. Naiset eivät ole enää ystäviä, eivät edes missään tekemisissä keskenään. Jotain on tapahtunut ja se jokin liittyy Bletchley Parkiin. Yksi heistä on lukkojen takana niin sanotusti ylikuormittuneita hermojaan lepuuttamassa, mutta täysin väärin perustein. Hän onnistuu saamaan kontaktin toisiin, toimittamaan näille viestin: heidän on tultava tapaamaan häntä, sillä hän tietää varmuudella, että heidän entisessä porukassaan on petturi. Tämän paljastaakseen heidän kolmen on yhdessä murrettava se kaikista vaikein, Ruusukoodi. 

Toisinaan Osla mietti, kuinka monta hänen kaltaistaan naista Britanniassa oli: naista jotka valehtelivat perheilleen kaiken aikaa, joka päivä, siitä mitä olivat tehneet sodassa. Jotka eivät koskaan lausuisi sanoja: Saatan olla nyt kotirouva, mutta aiemmin mursin saksalaisten salakirjoituksia parakki kuudessa, tai: "Saatan näyttää aivottomalta seurapiirinaiselta, mutta käänsin laivaston käskyjä parakki neljässä".

Kate Quinn osaa todellakin kirjoittaa jännittäviä ja koukuttava historiallisia tiiliskiviromaaneja, joissa taitavat naiset nousevat sankareiksi. Ruusukoodi alkoi hauskanpidolla, jatkoi salaisuuksilla ja niiden purkamisella ja keräsi loppua kohden tiivistyvää jännitettä yltäen viiden tähden lukuromaaniksi. 

Aiemmin olen kuunnellut Quinniltä Koodinimi Alicen jossa vakoiltiin ensimmäisen maailmansodan aikana.

Sarah Morgan: Perhe-elämää aloittelijoille

 

Sarah Morgan: Perhe-elämää aloittelijoille 

(Family For Beginners)

Harper Collins Nordic, 2022

Lukija: Sanna Majuri

Kesto: 12h 48min

Flora tapasi Jackin ensimmäisen kerran kylmänä ja tuulisena päivänä kukkakaupassa jossa Flora oli töissä, siinä samassa jossa jo hänen äitinsä oli työskennellyt. Flora oli tottunut siihen, että suhteiden eteen joutui tekemään töitä, käymään pikakurssin miehen harrastuksista, mutta Jackin kanssa oli erilaista. Mies oli myös ensimmäinen, joka oli kiinnostunut Floran työstä ja Florasta ihmisenä, mistä Flora nautti. Jack oli tekninen johtaja keinoälyyn erikoistuneessa yrityksessä, muttei miehellä onneksi ollut tapana jaaritella työstään Floralle, heillä riitti puhuttavaa muutenkin. Vain Jackin vuosi sitten kuollut, täydelliseltä vaikuttanut Becca-vaimo oli kielletty puheenaihe. 

Jack katseli häntä, ja hän olisi voinut vannoa hetken ajan, että tämä näki hänet. Näki hänet oikeasti. Ei ruusunpunaista mekkoa tai hyasintinsinisiä trikoota, eikä kurittomasti taipuvia hiuksia, jotka eivät suostuneet asettumaan aloilleen, mikä oli kovasti harmittanut hänen tätiään, vaan näki hänen sisällään olevat aukot. Puuttuvat palaset.  

Jackillä oli kaksi lasta, pieni Molly ja 17-vuotias Izzy. Floraa heidän tapaamisensa vähän jännitti, mutta siinä missä Molly oli välitön, Izzy oli järkyttynyt, että isä ylipäätään toi heidän kotiinsa naisen. Vieraan naisen, kenet tahansa, koska tämä ei ollut äiti. Se sai hänet pelkäämään, että juttu oli vakava, ettei Flora vain katoaisi.

Hän kuvitteli miten kävelisi jonain aamuna unenpöpperöisenä kylpyhuoneeseen ja törmäisi Floraan. Tai vielä pahempaa, että Molly törmäisi Floraan. 

Joka kesä Jack, Becca ja lapset olivat viettäneet kesälomaa Englannin Järviseudulla. Jack halusi jatkaa perinnettä, ja Izzyn kauhuksi kutsui Floran mukaan. Florallekin tulevalla matkalla oli iso merkitys jatkon kannalta; häntä arvostelisivat paitsi Izzy, myös Beccan parhaat ystävät. 

Kirja oli todellinen feelgood, tarina siitä miten orvoksi jäänyt ja ankaran tädin kasvattama Flora oppii ihan ensimmäiseksi luottamaan itseensä ja kykyynsä rakastaa ja huolehtia muista, ja miten vuosi sitten äidin menettänyt Izzy pystyy jakamaan vastuun pikkusisarensa hoivaamisesta. Tarina etenee vuoronperään näiden kahden näkökulmasta mikä oli toimiva ratkaisu. Loppupuoliskolla myös Claire, se Beccan paras ystävä Järviseudulla, pääsee ääneen. Kaiken kaikkiaan kirja keskittyy enemmän erilaisiin perheisiin, kuin Floran ja Jackin väliseen rakkauteen. Family for beginners, ei Love for beginners. Sanna Majuri oli hyvä valinta lukijaksi, mikään heleänhentoinen ääni tähän ei olisi sopinutkaan.

Alexandra Brown: Cupcakes at Carrington's

 Alexandra Brown: Cupcakes at Carrington's

Harper Collins, 2018

Lukija: Josie Arden

Kesto: 12 h 15 min

Carrington'sin tavaratalo Englannin rannikolla, Mulberry xx on kaunis ja hohdokas, puuterinsininen satavuotias rakennus, maamerkki josta turistit ottavat kuvia.

Georgie on töissä naisten asusteosastolla ja rakastaa työtään, jossa hän on erittäin hyvä. Tosin käsilaukkujen myynnistä saadut pienet provikat ovat viime aikoina huvenneet kokonaismyynnin laskiessa ja Georgiella onkin vaikeuksia selvitä kaikista kuukausittaisista menoistaan. 

Äiti toi hänet pienenä joka lauantai ostoksille Carrington'sin, jonka päätteeksi he nauttivat herkkuja tavaratalon teehuoneessa. Ne lauantait, yhteiset hetket äidin kanssa, olivat osa Georgien onnellista lapsuutta. Mutta oli myös toinen puoli, sillä äidin kuoltua Georgie oli päätynyt sijaiskotiin, jossa hemmottelu oli loppunut kuin seinään ja perheen oma tytär, joka oli Georgia kohtaan ilkeä, sai kirsikat kakusta oli kyse mistä tahansa.

Nykyään kahvilaa pyöritti Georgien paras ystävä Sam, joka oli antanut sille nimeksi Cupcakes at Carrington's ja myi siellä muiden herkkujen muassa Georgien suurinta houkutusta, kuorrutettua red velvet -kuppikakkua. Samilla oli jatkuvasti jokin uusi ihastus meneillään ja vaikka Georgie vastusteli, Sam otti yhtenään poikaystäviensä kavereita mukaan sokkotreffeiksi Georgielle. 

Georgie oli  seurustellut Brettin kanssa kolme vuotta, minkä jälkeen mies oli jättänyt hänet jonkin pitkäsäärisen platinablondin takia. Eron jälkeen Georgien miesrintamalla oli ollut hiljaista ja ensimmäistä kertaa aikoihin hän oli todella tuntenut jotain miestä kohtaan työhaastattelussa, jota piti hänen komea tuleva pomonsa James. Harmi vain mies tuntui olevan onnellisesti naimisissa.

Yhtäkkiä Georgien ympärillä kuitenkin vilkastui, sillä rikas venäläinen asiakas alkoi piirittää häntä ja tavarataloon tuli uusi komea työntekijä, Tom, joka sai Georgien sydämen jättämään lyönnin väliin heti ensikohtaamisella. 

Tavaratalossa on luvassa muitakin muutoksia. Ystävänpäivän myyntisesonki on lähestymässä ja sisään purjehtii Maxine, kuuluisa liikkeenjohdon konsultti joka on palkattu muokkaamaan tuotevalikoimaa ja järkeistämään kulurakennetta. Kaikki joutuvat pelkäämään työpaikkansa puolesta. Onneksi Georgien tukena on myös tavaratalon johtajan henkilökohtaisena avustajana työskentelevä Eddie, joka on Georgien GBF, gay best friend. Toisaalta, onko Georgien unelmatyö seuraaviksi 40 vuodeksi sellainen, jossa on aina joku Maxinen kaltainen ihminen hengittämässä niskaan?

Etsin oikeastaan edelleen joulukirjaa, mutta törmäsin tähän kolmen kirjan sarjaan, joista ensimmäinen sijoittuu ystävänpäivään, toinen jouluun ja kolmas sitä seuraavaan kesään. Kaikilla osilla oli Nextoryssa kymmenkunta lukijaa ja mikä harvinaista, kirjoista oli yksimielisesti pidetty. Keskiarvo 4 on erittäin hyvä, etenkin englanninkieliselle feelgood / chick lit kirjalle. Niinpä aloitin sarjan alusta ja ajattelin, että jos minäkin tykästyn, kuuntelen seuraavan osan vielä tämän joulun seutuun. 

Pidin juonenkäänteissä monestakin asiasta, sillä kirjailijan valinnat eivät olleet sieltä yksinkertaisimmasta päästä. Esimerkiksi naisten ja miesten asusteosastoilla ei tehty suoraan henkilövähennyksiä, vaan osastojen välille luotiin kilpailutilanne mikä tietysti johti monenlaisiin jännitteisiin niin työpaikalla kuin yksityisissä suhteissa.  Mutta jos palataan siihen ajatukseen, että tarkoitukseni oli, ellei nyt ihan suoraan, kuitenkin lähiviikkoina jatkaa siihen seuraavaan, jouluiseen osaan, niin sen voi unohtaa. Luulin kirjan olevan enemmän feelgoodia, mutta se on täysin chick litiä ja kiitos lukijan panoksen, erittäin liioiteltua chick litiä. Georgien puheenvuorot olivat vielä ihan siedettäviä, mutta kaikki muut roolit vedettiinkin niin överiksi, että paikoitellen kuunteleminen oli tuskaa. Erityisesti Sam kiekui jatkuvasti niin korvia vihlovasti, ettei edes lastenohjelmissa päästä samaan. Kuuntelin kirjaa lopulta 1,3-kertaiseksi nopeutettuna mikä tietysti osaltaan vaikutti ääniin, mutta siinä kohtaa sillä ei oikeastaan ollut enää merkitystä, teksti oli helposti ymmärrettävää ja halusin totta puhuen päästä toisen kirjan pariin. Kun jäljellä oli vielä neljä pitkänoloista tuntia, kelasin jopa muutaman kerran kymmenen minuuttia eteenpäin ja kuuntelin taas, toivoen etten ole missannut mitään niin oleellista, että joutuisin palaamaan taaksepäin. Niin ei käynyt.

Tuntuisi kuitenkin väärältä teilata hyvin ja mielikuvituksella kirjoitettu chick lit -kirja siksi ettei genre itsessään uponnut minuun joka nykyään todella harvoin päädyn sen pariin jolloin syynä on jokin ihan muu kuin sattuma, joten tovin mietittyäni mikä on oikeus ja kohtuus annoin sille kolme tähteä. 

Kate Quinn: Koodinimi Alice

 Kate Quinn: Koodinimi Alice

Harper Collins Nordic, 2020 (lukukirja 2018)

Alkuteos: The Alice Network, 2017

Lukija: Roosa Honkanen

Kesto: 23 h 3 min

Charlotte St. Clair, Charlie, matkusti äitinsä kanssa New Yorkista Eurooppaan. Hän oli kolmannella kuulla raskaana, mikä oli erittäin huono asia kesällä 1947, kun vasemmassa nimettömässä ei ollut sormusta. Niinpä äiti oli varannut Charlielle Sveitsistä 'tapaamisen' klinikalla, jossa Charlien pikku ongelma hoidettaisiin niin, että hän voisi palata matematiikan opintoihinsa ilman ikävää pikku häiriötä jota kutsuttiin vauvaksi. Yksi välipäivä Southamptonissa, sieltä matka jatkuisi Calais'iin ja junalla Sveitsiin. 

Charlie oli vaatinut äitiä valitsemaan laivan joka ei menisi suoraan Ranskaan, sillä hänellä oli oma suunnitelma, johon liittyi taskussa poltteleva ryppyinen paperilappu jossa oli osoite. Hän oli viettänyt monet lapsuuden kesät Rose-serkun perheessä Ranskassa, ja nyt Rose oli kadonnut jäljettömiin. Charlien vanhemmat uskoivat Rosen kuolleen sodan melskeissä, mutta viimeinen vihje oli johtanut Lontooseen ja Eve Gardineriin, jonka Charlie uskoi voivan auttaa serkun löytymisessä. Hän tiesi naisesta vain nimen ja osoitteen, loput olisi selvitettävä itse.

Ensimmäisen maailmansodan aikaan Eve Gardiner oli innokas taistelemaan saksalaisia vastaan eikä miettinyt kahdesti, kun siihen tarjoutui mahdollisuus.

"Minä värvään mielelläni naisia. Heillä on usein kyky jäädä huomaamatta, kun taas miehiä epäillään ja heidät pysäytetään. Värväsin muutama kuukausi sitten ranskalaisnaisen", kapteeni hymyili yhtäkkiä hellästi kuin erityisen mukavalle muistolle, "ja hän johtaa nyt verkostoa johon kuuluu yli sata tietolähdettä ja saa kaiken vaikuttamaan yksinkertaiselta. Hänen raporttinsa tykistöjen asemista tulevat niin nopeasti ja tarkasti, että niitä pystytään pommittamaan parissa päivässä. Se on hätkähdyttävää. Hän on paras joka meillä on, niin miehistä kuin naisista."

Even kilpailuhenki nosti päätään. Minä haluan olla paras.

Englannista oli lähtenyt Eve Gardiner, mutta laivalla Le Havren satamaan saapui vakoojaksi koulutettu Marguerite du François jonka otti vastaan tuo vakoojien mestari, Alice Dubois. Even tehtävä oli pestautua töihin tiettyyn ravintolaan Lillessä, jossa saksalaiset upseerit illastivat, ja onkia mahdollisimman paljon tietoja vihollisen suunnitelmista näiltä sekä isänmaanpetturilta, ravintoloitsija Reneltä.

Alice Dubois eli Louise de Bettignies oli todellinen henkilö, joka toimi vakoojana ensimmäisessä maailmansodassa ja naisten vakoojaverkosto Ranskassa oli kuvatun kaltainen. Oli hienoa, että kirjailija on tarttunut tähän vähän tunnettuun aiheeseen. Kirjan lopussa on näistä lisätietoa. Kirjan ensimmäiseen maailmansotaan sijoittuva osuus olikin kiehtova ja jännittävä vakoojaseikkailu. Toisen maailmansodan osuuskin alkoi suht lupaavasti Charlien karatessa äidiltään. Tähän saakka liipataankin läheltä viittä tähteä, mutta kadonneen serkun jälkien seuraaminen oli pidemmän päälle valitettavan puuduttavaa. 30 vuotta vanhempi Eve, alkoholisoitunut ihmisraunio, oli kirjoitettu liian vastenmieliseksi. Kokonaisuutena kirja oli liian pitkä, eikä varmasti epäilystä mistä suunnasta olisin sitä tiivistänyt. Ja mikä on tämä jatkuva pakko tuoda historiallisiin romaaneihin kaksi aikatasoa? On harvinainen herkku pitää molemmista yhtä paljon kuin menneestä, eikä tässä auttanut sekään, että "nykyhetki" kelpaisi monen romaanin menneeksi ajaksi. 

Metsästäjätär jää minulta lukematta, pian ilmestyvää Ruusukoodia odotan kovasti. Toivottavasti se kantaa itsensä kokonaisuutena Koodinimi Alicea paremmin, tiiliskivi kun on sekin.

Sara MacDonald: In a Kingdom by the Sea

 Sara MacDonald: In a Kingdom by the Sea

HarperCollins, 2019

Lukija: Esther Wane

Kesto: 12 h 1 min

2009, Lontoo. Gabby on tottunut siihen, että hänen miehensä on jatkuvasti töissä jossain päin maailmaa. Heidän poikansa, joille äiti on aina ollut arjen pyörittäjä siinä missä isä hulppeiden lomamatkojen organisoija, ovat nyt yliopistossa Skotlannissa ja Gabby on esittänyt Mikelle toiveen, että tämä hakeutuisi vihdoin töihin Englantiin. Niinpä Miken ilmoitus 54-vuotissyntymäpäivillään uudesta työstä Karachissa, Pakistanissa, on Gabbylle pienoinen järkytys.  

Gabby muisteli mielellään lapsuuttaan Cornwallissa, jonne he olivat mamanin, papan ja isosisko Dominiquen kanssa 1960-luvun lopulla muuttaneet. Gabby oli ollut silloin viiden ja innoissaan, kymmenvuotias Dominique oli ensin kiukutellut lähtöä Lontoosta. Kun Gabby oli kymmenen, tapahtui jotain vakavaa mitä Gabby ei ymmärtänyt, mutta äiti lähetti sen jälkeen Dominiquen asumaan Laura-tädin luokse Pariisiin. 

Perheen yhteisen joululoman päätteeksi Mike vie Gabbyn Karachiin juhlimaan uutta vuotta. Gabbyn ystävät ovat vähintäänkin huolissaan, eikö Karachi olekin maailman vaarallisimpia kaupunkeja? Miken hotelli, Shalimar, on ainakin turvallinen. Heidänkin autonsa tutkitaan portilla pommien varalta ja matkatavarat läpivalaistaan. Yllättäen Mike pyytää Gabbya muuttamaan luokseen Karachiin ja koska Gabby kääntää työkseen kirjoja, hän pystyy järjestämään työnsä ja ihastuttuaan Karachiin lomamatkalla päättää suostua Miken ehdotukseen. Ehkä he tällä tavoin lähentyisivät jälleen parisuhteessaan.

Mike ei lupauksistaan huolimatta muutu, vaan tekee pitkiä työpäiviä ja Gabby on paljon yksin. Hän ei voi poistua ominpäin hotellialueelta, joka kyllä on viehättävä puutarhoineen, uima-allasalueineen js lukuisine ravintoloineen. Siellä on jopa pieni kirjakauppa. Gabby ymmärtää pian, että elämä viiden tähden hotellin ulkopuolella on aivan toista, unelma paremmasta versus karu totuus.

This is the dark half of Pakistan. The one I do not see. I am behind the safe walls of the hotel but on the streets of Karachi real life goes on. Raw and bitter and violent. Poverty, religion and the feudal system dictate what a life is worth. A poor woman on her own has no protection and is worth little. 

I am a woman living in a five-star-hotel. I know nothing of the world lived by millions of Pakistanis. The waiters, chefs, receptionists and pool boys all have different faces and real lives away from the hotel. 

Yksinäiset päivänsä Gabby viettää uima-altaalla ja käännöstöissään, mutta saa myös uusia ystäviä esimerkiksi hotellin henkilökunnasta. Sergei, venäläinen avustustyöntekijä, näkee Gabbyn potentiaalin ja tarjoaa naiselle töitä.

Pommi-iskuaallon jälkeinen hiljaisuus on kuitenkin arkista hälyä riipivämpi, kun kaupunkiin säädetään ulkonaliikkumiskielto. Kun Mike tulee vielä rikkoneeksi kirjoittamatonta sääntöä ryhtymällä suhteeseen musliminaisen kanssa on siitä monia seurauksia.

Kauniisti kirjoitettu kirja tarjosi kiinnostavan näkökulman yhteen maailman sotaisimmista maista ja näkökulmaa siihen, että maa vanhoine perinteineen on muutakin kuin ne levottomuudet joista me sen tunnemme. Mike ja Gabby tekevät esimerkiksi matkan pohjoisen vuoristoon, josta kirjassa oli kaunista luontokuvausta, vaikka silläkin matkalla oli vaaran hetkensä. Myös lapsuuden Cornwall esittäytyi kauniina ja tunnelmallisena mihin Dominiqueen liittyvät tapahtumat loivat ruman vastakohdan, johon tarinan edetessä saatiin lisää valaistusta. Gabby joutui katsomaan lapsuuttaan ja sen tärkeitä ihmisiä uusin silmin. Lukijan eläytyminen ja kirjan kerronta yhdessä saivat aikaan sen, että näin mielessäni kaikki paikat, niin Karachin miljoonakaupungin kuin pohjoisen vuoriston ja tunsin olevani mukana tapahtumissa.

Kirja jakautuu oikeastaan kolmeen osaan, ensin Gabbyn elämään Lontoossa, sitten yhdessä miehensä kanssa Karachissa ja lopulta uuden elämän rakentamiseen josta tulee yksi kirjan teemoista. Tähän liittyy uusia ihmisiä ja muun muassa Pakistania 2010 koetelleet tulvat joissa avustusjärjestöjä tarvittiin. Tämä kolmas osa tuntui kyllä vähän turhan irralliselta Mikesta ja Gabbysta kertovaan aikaan verrattuna. Kahden ensimmäisen osion aikana kirja olikin täyden viiden tähden elämys, loppuosa pudotti yhden tähden Goodreadsistä pois, mutta neljä jää vieläkin jäljelle, omiin merkintöihin tähtiä 4,5.

Zoe May: As Luck Would Have It

Zoe May: As Luck Would Have It

HarperCollins, 2019

Lukija: Charlie Sanderson

Kesto: 6 h 47 min

Vielä hetki sitten Natalie Jacksonin pr-firmalla oli ollut tilat Camdenissa oikein tyylikkäässä co-working toimistossa, mutta nyt hän pyöritti yritystään vanhasta huoneestaan lapsuudenkodissaan. Ei hän varsinaisesti hipsteri ollut, mutta come on, hieno kahvikone ja eri aloja edustavat työkaverit olivat vaihtuneet 13-vuotiaan Natalien Beanie baby -kokoelmaan huoneessa jonka seiniä koristi söpö eläintapetti. 

Leroy. Olisi pitänyt arvata jo nimestä, ettei siitä tulisi loppuelämän kestävää rakkautta, vai olisiko Natalie voinut kuvitella seisovansa papin edessä tämän kysyessä haluatko mennä vihille  Leroy-nimisen hepun kanssa? Silti oli veemäistä, että Leroy oli pettänyt häntä kun Natalie oli ollut viimeisillään raskaana. Aluksi Leroy oli ollut todella innoissaan vauvasta ja saanut vakuutettua Natalienkin, joka oli ensin miettinyt muitakin vaihtoehtoja sillä viiva tikussa oli yllätys. Joten olipa hyvä ajoitus, Leroy, hänestä tuli siis yh ennen kuin vauva oli edes syntynyt. 

Äiti oli toivottanut Natalien tervetulleeksi takaisin kotiin, auttoi hoitamaan vauvaa kun Natalie teki töitä, eikä kysellyt vuokran perään. Ja jos Leroy olikin muuten hyödytön, oli mies antanut Natalielle mitä kauneimman pikku tyttären, jonka hän oli nimennyt Heraksi vahvan kreikkalaisen jumalattaren mukaan. 

Pikkukaupungissa, Chittingfoldissa Surreyssa, kaikki tiesivät toisensa jonkin ystävän kautta. Niinpä Nataliella ei ollut vaihtoehtoja, ellei halunnut vaikuttaa snobilta hänen oli lähdettävä äidin mukaan vuotuiseen hyväntekeväisyysiltaan, jonka kohokohtana arvottiin yllättävän hieno palkinto.

"I just want to see if I win anything in the raffle. Mick’s worked really hard on this year’s draw. The top prize is a romantic getaway to Marrakech!"
"A romantic getaway to Marrakech!? Seriously?’ I balk. ‘I could swear the last time I went to Mick’s fundraiser the top prize was a picnic hamper."

Mutta romanttinen loma, kenen kanssa Natalie sellaiselle lähtisi vaikka voittaisikin? 

Kun puoliseniili onnetar arpoo voittajiksi kaksi arpanumeroa, (no mutta, kahden hengen lomahan se on?) on sekin ongelma ratkaistu. 

Will ja Natalie olivat olleet parhaita kavereita ja  yläkouluaikaan myös toistensa ensirakkaudet, mutta kun sukset olivat menneet ristiin, välit eivät olleet enää korjaantuneet ja Will oli ollut vähintäänkin osasyy siihen miksi Natalie oli hakeutunut Lontooseen. Nyt kumpikaan heistä ei halunnut luopua luksuslomavoitostaan ja juhlaväki yllytti heitä lähtemään matkalle kaksin. 

I guess motherhood has made me more tired the past year than I've been letting on, even to myself. I do really need this holiday. I want to stay in a nice suite and just have a break from reality. 

Mehdi and his family seem so thrilled to have us, what harm does it do to play along and pretend to be married for a few days?

Sattuma toisensa jälkeen vie Natalien ja Willin esittämään vastanaineita aina vain syvemmin ja pidemmälle, etenkin kun hotellin ihanat omistajat kertovat miten pariskunnat joskus yrittävät huijata menneensä juuri naimisiin saadakseen lomalleen hääsviitin tykötarpeineen. Ja senhän nyt tietää, mihin rakastavaisten esittäminen saattaa pidemmän päälle altistaa, etenkin kun takana on auki puhumaton nuoruudenrakkaus.

Valitsin tämän kirjan kuunneltavaksi pitkälti sen takia, että se tapahtuu lämpimässä ja aurinkoisessa Marokossa. Meillä on tapana matkustella jonkin verran ja kun nyt koronan myötä pysyttiin koko vuosi Suomessa, alkaa matkakuume olla ajoittain melko kova. Kirja oli muutenkin viihdyttävä, päähenkilöistä oli helppo pitää ja lukijan eläytyminen aidon tuntuista.

Rebecca Raisin: A Gingerbread Cafe Christmas

Rebecca Raisin: A Gingerbread Café Christmas

HarperCollins, 2020

Lukija: Daniella Acitelli

Kesto: 10 h 22 min

A Gingerbread Café Christmas koostuu kolmesta Gingerbread -sarjan kirjasta, joista Christmas at the Gingerbread Café on ensimmäinen ja sen juonesta kerron tässä. Toinen osa on Chocolate Dreams at the Gingerbread Café joka sijoittuu seuraavaan pääsiäiseen. Kolmas osa tapahtuu seuraavan joulun aikaan ja on nimeltään Christmas Wedding at the Gingerbread Café. Yhdessä nämä kolme kirjaa kestävät tuon vajaan 10,5 tuntia. 

Lilyn kahvilassa, Connecticutin Ashfordissa sijaitsevassa Gingerbread Cafessa joulu on sesonkiaikaa. Lily itse ei kuitenkaan ole parhaassa joulufiiliksessä. Vielä kahden vuoden jälkeenkin Lily ikävöi ex-miestään Joelia, vaikka Lilyn apulaisen ja varaäidin, rehevän, 20 vuotta vanhemman CeeCeen mielestä mies ei koskaan ollut Lilyn arvoinen. Lilyä ihmetyttää kuitenkin asiakkaiden ja cateringtilausten vähyys, normaalisti tähän aikaan, kaksi viikkoa jouluun he saavat juosta aamusta iltaan. 

Gingerbread Cafeta vastapäätä oli auennut uusi kahvila jota pyöritti Damon, niin pahuksen hyvännäköinen mies juuri sopivista kohdista tiukoissa farkuissaan, että kaikki pikkukaupungin naiset ryntäsivät sinne. Lisäksi mies aloitti kokkauskurssit, 

His door is open and there's a flood of customers on his stoop. I peer over and low and behold, he's got a chalkboard facing my way. It reads "Why did the turkey cross the road? Because the other side is better."

Of all the dirty tricks! 

Luvassa on tällä kertaa melko puhdasta, perinteistä chick litiä. Alusta asti on selvää, että Lily ja Damon kuuluvat yhteen, mutta ensin pitää säätää ja senkin jälkeen vielä vähän säätää. Tunnelma on erittäin jouluinen ruokia ja leipomuksia myöden, nythän molemmat päähenkilöt tarjoavat jouluista cateringia. Mutta miten paljon nuo amerikkalaiset oikein ahtavat mahaansa täytettyä kalkkunaa, Thanksgiving on juuri ennen joulua ja sitten taas lisää kalkkunaa... Kaiken kaikkiaan kirjassa on hyvin perinteiset, toisinsanoen kliseiset juonikuviot. Kilpailevien tahojen rakkaustarina, mustasukkaisen ex-miehen häiriö, suloinen lapsipuoli (Damonin Charlie-tyttö), paras ystävä joka aina pitää puoliasi, syöpäsairas ystävätär ja vuodessa kaikki ehtivät saada lapsia tai vähintäänkin tulla raskaaksi. 

Ihailen aina näitä enkkukirjojen kansia! Suomalaiset ovat monesti niin minimalistisia näihin verrattuna, näissä on kyllä romanttinen tunnelma kohdillaan.

Tämän jutun myötä haluan toivottaa kaikille oikein Hyvää Joulua!

Sarah Morgan: One More for Christmas

Sarah Morgan: One More for Christmas

HarperCollins, 2020

Lukija: Lucy Tregear

Kesto: 11 h 34 min

Gaile Mitchell oli menestyvä bisnesnainen Manhattanilla, tunnettu myös nimellä GM. Hänen viimeisin elämäntaitokirjansa, Choice not Chance, oli ollut aiempien tavoin myyntimenestys ja hän oli myös suosittu puhuja tilaisuuksissa. Mutta kun hänelle sattui tapaturma toimistollaan, hän kuuli puolitajuissaan mitä hänen alaisensa puhuivat hänestä. Että hänen elämänsä oli tyhjää? Ettei hänellä ollut läheisiä? Että hän täytti elämänsä työllä, koska oli yksinäinen? Gaile ei voinut käsittää, näinkö he todellakin hänestä selän takana ajattelivat. Gaile oli tehnyt tietoisia valintoja, hän oli rakentanut oman elämänsä ja bisneksensä kovalla työllä, ollut inspiraationa naisille kotiäideistä uranaisiin, luonut työpaikkoja, näillekin vätyksille jotka nyt surkuttelivat häntä. Hänellä oli niin paljon rahaa kuin hän saattoi ikinä tarvita, mutta nyt hän saattaisi joutua jäämään sairaalaan, koska hänellä ei ollut upeassa East Upper Siden huoneistossaan ketään, joka voisi huolehtia hänestä.

Gailen tytär Samantha pyöritti omaa matkatoimistoa joka on erikoistunut räätälöityihin joulumatkoihin, halusi asiakas sitten Lappiin tai Prahan joulutoreille. Hänellä oli ehkä enemmän yhteistä äitinsä kanssa kuin hän halusi myöntääkään, kuten vaihtuvat miesystävät ja bisnestaju. Kun Gailen assistentti soitti hänen assistentilleen, Samantha ihmetteli miksi äiti halusi ottaa yhteyttä tyttäriinsä. Siitä oli jo viisi vuotta, kun heillä oli ollut minkäänlaista kontaktia, eikä edellinen kerta ollut päättynyt hyvin.

Samanthan pikkusisko Ella eli tyytyväistä kotiäidin elämää pikkukaupungissa Connecticutissa. Hänellä oli rakastava mies Michael ja suloinen pieni tytär Tabitha, jolle hän halusi olla mitä parhain äiti, toisinsanoen täysin päinvastainen kuin omansa. Kun Samantha soitti kertoakseen äidin yhteydenotosta, Ella järkyttyi, mutta tunsi tarvetta lähteä mukaan sairaalaan. Michael olisi halunnut lähteä tueksi, mutta Ella ei missään nimessä halunnut tämän tapaavan äitiään. Eihän Gaile edes tiennyt, että Ella oli naimisissa, saati tulleensa isoäidiksi. Michael, joka ei ymmärtänyt alkuunkaan miksei Ella halunnut esitellä perhettään äidilleen, ratkaisi asiat omin päin.

Unimpressed by the lack of engagement from the adults around her, Tab turned back to Gaile.

"My name is Tabitha Melody Gray and I'm four and three quarters. And I don't know your name or who you are?"

There was an agonizing silence and then Gaile finally spoke. "My name is Gaile, and I think", she said faintly, "that I must be your grandmother."

Gaile halusi välttämättä viettää joulua uudelleen löytämiensä tyttärien ja Ellan perheen kanssa. Sattumien summana he päätyivät Skotlantiin, pieneen kylään tunnin matkan päähän lähimmästä kaupungista. Siellä Brody McIntyre oli ottamassa vastaan ensimmäisiä maksavia vieraitaan, Samanthan perhettä, koska oli rahan tarpeessa päättänyt tarjota kotiaan turistien käyttöön ja Samantha oli mahdollinen yhteistyökumppani jonka yritys toisi Brodyn kotiin lisää majoittujia. Mary-äiti suhtautui tähän käänteeseen ymmärtäväisesti, mutta Brodyn sisar Kirsty näytti epäilyksensä avoimesti. Itse talo oli iso talven ihmemaa, täynnä puupaneloituja huoneita joissa oli kirjahyllyjä, muhkeita nojatuoleja ja loimuavia takkoja, tiloja joista oli näkymät upeaan lumiseen luontoon vuorenhuippuineen. 

Tarvittiin Skotlanti, että amerikkalaisperhe sai asiansa setvittyä.

Here's something else I think about." She offered another slice of shortbread. "It's never too late to build a snowman Gaile. It's never too late to dance or laugh, bake cookies or date a man. It's never too late."

Melkoinen Skotlannin matkailumainos! Ilman koronaa olisin jo varaamassa lentolippuja romanttiselle getawaylle. Jossain täytyy oikeasti olla samanlainen luminen kylä ja ihana Mary leipomassa ja kokkaamassa meille herkkujaan.

Olen kuunnellut monta jouluun sijoittuvaa, toinen toistaan taianomaisempaa, lämminhenkistä feelgood -kirjaa. Tällä kertaa mukana oli kas kas, rakkautta, ystävyyttä ja romanttinen ympäristö, mutta näiden ohella kevyesti romaaniin kiedottua elämäntaito-opasta, niin monia ymmärtäviä olkapäitä joita vasten itkeä Skotlannista löytyi. Perheellä ei varsinaisesti ollut salaisuuksia, pikemminkin lukuisia, jopa vuosikymmeniä ihmisten välejä hiertäneitä väärinkäsityksiä. Henkilögalleriassa ei ollut ketään kenestä en olisi pitänyt, tosin Kirsty jäi melko etäiseksi. 

 

Sarah Pinborough: Dead to her

Sarah Pinborough: Dead to her

HarperCollins, 2020

388 sivua

Lainasin kirjan Piki-kirjastoista.

Kun William Radford IV palasi Savannahiin, syvään etelään, hänellä oli mukanaan tuliainen Lontoosta. Uusi vaimo, vain 22-vuotias ja kaiken lisäksi musta. William oli Savannahin seurapiirien kermaa, vanhaa rahaa ja jäänyt leskeksi hiljattain, Eleanorin hautajaisista ei ollut kulunut vielä säällistä vuottakaan. 

Jason Maddox, Williamin oikea käsi, oli reilu viisikymppinen ja Marcie niin ikään hänen järjestyksessä toinen vaimonsa. Marcieta oli pidetty nuorena onnenonkijana ja hän oli sentään ollut jo 26-vuotias Jasonin tavatessaan, mutta hän olikin ollut silloin toinen nainen, minkä takia häntä ei oltu vieläkään täysin hyväksytty piireihin. Häntä siedettiin, koska hän oli Jasonin vaimo. Ja nyt hänen miehensä katse viipyili aivan liian pitkään Williamin uudessa, tyrmäävän upeassa vaimossa. Once a cheater, always a cheater kummitteli Marcien mielessä, mutta hänellä ei ollut aikomustakaan luopua asemastaan. Marcie oli kiivennyt korkealle ponnistaen trailer parkista Boisessa, Idahossa, eikä hän ollut luovuttajatyyppiä.

Kun cocktailtarjoilija Keisha oli tutustunut Williamiin klubilla, dollarinkuvat olivat vilkkuneet hänen ystäviensä silmissä. Olisi ollut hullua olla tarttumatta tilaisuuteen, vanhaan hullaantuneeseen amerikkalaisleskeen joka tunsi kookosveden ja nuoren naisystävän vievän omasta iästään kaksikymmentä vuotta pois. William varasi hänelle golfopetusta ja tennistunteja, yritti kovasti tehdä hänestä kunnollista, tyylikästä etelävaltioiden seurapiirinaista, sellaista kuin Eleonora oli ollut. Vaikka Eleonora lepäsi arkussaan, Keishasta tuntui ettei tämä ollut vieläkään lähtenyt talosta. Kuollut oli myös Williamin ja Eleonoran ainoa lapsi, poika joka oli ollut yksi ensimmäisistä Afganistanissa kaatuneista amerikkalaissotilaista. Keisha tiesi mitä häneltä odotettiin, hänen oli miellytettävä Williamia, hänellä ei ollut vaihtoehtoja.

When she'd met him, she'd wanted the rich life far away from home so much she hadn't thought long term. The same old man every night. Keeping him happy while waiting endlessly for him to die or until she'd gotten enough hidden away to leave him. How much would be enough?

Kun Keishan Nigeriasta Lontooseen tulleet ja tytön kasvattaneet täti ja setä kuulivat Williamista, he vaativat osaansa, eivätkä ymmärtäneet ettei Keishalla ollut omaa rahaa. He uskoivat voodoohon, afrikkalaiseen mustaan magiaan, ja pian Keisha alkoi nähdä ympäristössään välähdyksiä siitä ja löysi lopulta pahansuovan taikaesineen omalta pihaltaan. Ja niin kuin siinä ei olisi ollut riittämiin, William löysi hänen kätkönsä, valiumit joita Keisha otti useamman päivässä pärjätäkseen päivään seuraavaan, eikä mies tietenkään pitänyt löydöstään. "You've come from nothing and I've given you everything. Don't let me down."

Tässä oli kirja joka tarjosi nautittavaa twistiä toisensa perään ja juttua saikin kirjoittaa poikkeuksellisen taiten, ettei spoilaisi niistä ensimmäistäkään. Viihdyin Marcien ja Keishan kanssa ja olisin toivonut kirjan jatkuvan vielä.toisen mokoman. Tajusin aika pian, että tiesin ja arvasin juonesta vain pienen pintaraapaisun. Goodreadsissä oli arvosteltu voodoon tuomista mukaan kirjaan, minua se ei haitannut joskaan ei tuonut siihen lisäarvoakaan, jännite oli se kantava voima tässä.