Anneli Jordahl: Karhunkaatajan tyttäret

Anneli Jordahl: Karhunkaatajan tyttäret

Johnny Kniga, 2023

Suomennos: Jaana Nikula

Lukija: Krista Kosonen

Kesto: 11 h 51 min

Seitsemän outona pidetyn tytön isä oli ollut kuuluisa karhunkaataja, joka oli lopulta kuollut karhun raatelemana. Tyttäret eivät olleet käyneet kouluja, ja paikalliset supisivat heistä kaikenlaista: tokkopa yksikään osasi edes lukea, eivätkä he varmasti osaisi käyttää kännykkää. 

Tytöt asuivat erillään kaikista muista ihmisistä, sillä niin heidän vanhempansa olivat opettaneet. Piti pakoilla yhtä lailla voutia, poliisia ja sosiaaliviranomaisia, siksi lapset eivät voineet käydä kouluakaan. Luku- ja kirjoitustaito eivät olleet ollenkaan niin tärkeitä elämässä, kuin hyvä lihaskunto ja luonnossa selviytymisen taidot. Muunlaisesta elämästä tytöt eivät edes tienneet, sillä he olivat oppineet karttamaan kontakteja, eivätkä koskaan käyneet kaupungissa, mitä nyt nuorin oli saanut käydä hetken koulua ja oppinut vähän lukemaan, mutta unohtanut jo suurimman osan siitäkin.

Kun sitten äitikin kuoli, orvoiksi jääneiden tyttöjen elämä muuttui väkisinkin. Heillä oli selviytymisen taitoja ja vaikka he olivat riitaisa sisarussarja, he olivat myös hitsautuneet yhteen, he olivat klaani, kuten he itse sanoivat. Tytöillä oli tiukat ja hyvin ennakkoluuloiset mielipiteet paitsi ympäröivästä maailmasta, myös vieraista ihmisistä. He olivat rivoja sekä puheissaan että käytökseltään, he joivat paljon viinaa ja kuvailivat himojaan eläimellisinä. Heillä oli selkeä johtaja, joka kertoi (tai pikemminkin saneli) millä tavoin he selviäisivät elämästä jatkossa, ja he menivät vielä syvemmälle metsään.

Tämä toimi hetken, kunnes klaani alkoi hajoilla. Tytöt tarvitsivat muita ihmisiä pärjätäkseen, ja he alkoivat käydä markkinoilla kolmen kuukauden välein myymässä muun muassa tekemiään eläinten taljoja sekä yhden heistä tekemiä savieläimiä, ja ostamassa saamillaan rahoilla ruokaa, vaatteita ja viinaa, sillä viinalla he usein korvasivat ruuan. 

Näillä reissuilla osa heistä alkoi saada vaikutteita muusta maailmasta, ja ymmärtää miten erilaista heidänkin elämänsä voisi olla, jos he niin päättäisivät.

.

Olipahan erilainen kirja, mutta tykkäsin! 

Lähdin kuuntelemaan tätä ruotsalaisen kirjailijan Seitsemästä veljeksestä nykypäivään siirrettyä tarinaa uteliaana, siirtyen samalla tietoisesti pois omalta mukavuusalueeltani. 

Tyttöjen tarina vei minua mennessään, kuuntelin sitä aina kun vain ehdin. Se oli jännittävä ja kiehtova, eikä se tietenkään voisi olla totta, eli kirja on eräänlaista fantasiaa. 

Maritta Lintunen: Sata auringonkiertoa

 

Maritta Lintunen: Sata auringonkiertoa

WSOY, 2023

Lukija: Anna Saksman

Kesto: 6 h 27 min

Göteborg's Postin toimittaja, 25-vuotias Monika Salo, saa tehtäväkseen kirjoittaa jutun otsikolla Muuttolintujen maa. Niin kökösti voisi jutun otsikoida vain riikinruotsalainen päätoimittaja; vain sellainen voisi nähdä Ruotsin maana johon ihmiset pyrähtävät kuin lintuparvi. 

Juttukin on annettu tietysti juuri hänelle, koska hänen äitinsä perhe muutti Ruotsiin 1970-luvulla, pikkukylästä Karjalassa, jotta hän voisi haastatella siihen omaa sukuaan.

– Oletko vilkaissut sitä haastattelua, jonka laitoin sinulle muutama päivä sitten?

Äiti kertoi avaavansa tietokoneen vasta nyt. Siinä oli ollut »jotain vikaa». Huokaisin syvään. Äidillä oli upouusi MacBook Air. Siinä ei todellakaan ollut mitään vikaa.

Mutta hän pelkäsi.

Filmi oli vuodelta 1975. Juuri sinä keväänä koko Sotikoffin perhe – Aili-mummini, ukkini, 14-vuotias äitini Leena ja hänen 17-vuotias Seppo-veljensä jättivät pienen yläkarjalaisen Loukkuvaaran kirkonkylän ja muuttivat Göteborgiin.

*

Kukapa muu kuin tyttäreni Monika kaivaisi esiin dokumenttiohjelman, jota tehtiin meidän kylällämme sinä keväänä, kun pakkasimme tavaroita ja valvoimme öisin hiljaisina, tuskaisen jännittyneinä, peittoon kääriytyneinä miettien, mikä meitä kaukana Göteborgissa odotti. Pelkäsimme, mutta emme puhuneet pelosta toisillemme. Kuuntelin salaa, kun vanhempani kuiskailivat toisilleen, olivatko he sittenkin tehneet hirveän virheen, olisiko meistä siihen kaikkeen, kestäisimmekö. Aili-äitini laihtui entisestään; vaalea esiliina hänen vyötäisillään roikkui kuin antautumislippu vihollisen edessä, kun hän salavihkaa sormeillen hyvästeli pannut, kattilat ja soikot. Isä muuttui yhä vähäsanaisemmaksi, ja hänen silmiinsä pysähtyi liikkumaton, hyhmäinen vesi. Seppo katosi päiväkausiksi isovanhempien luokse ja nukkui heidän piha-aitassaan, vaikka huhtikuiset yöt olivat vielä kuuraisenkylmiä.

Uutisissa oli tuolloin puhuttu lakkaamatta kehitysalueista. Kun helsinkiläinen kuvaaja ja toimittaja olivat ilmestyneet kylälle tekemään dokumenttia tarkoituksenaan valita yksi perhe, jonka muuttoa seurata, kukaan ei halunnut olla se perhe. Kukaan ei halunnut esitellä hävettävää maalaisuuttaan ja köyhyyttään koko Suomen pilkattavaksi. 

Monika päätti lähteä pitkästä aikaa käymään Loukkuvaaralla tulevana kesänä. Hän yrittäisi ennen sitä opetella parempaa suomea, ettei Sepon Kirsti-vaimo pääsisi taas kuittailemaan hänen kielioppivirheistään ja  riikinruotsalaisesta ääntämistavastaan. Oli sinänsä hullua, että hänen vanhempansa olivat halunneet tehdä Monikasta täydellistä ruotsia puhuvan tytön, siinä missä Monika aikuisena halusi oppia suomea ja syykin taustalla oli sama: ettei häntä dissattaisi toisessa maassa.

Seppo ei koskaan halunnut lähteä Göteborgiin, hän olisi mieluummin jäänyt vain Loukkuvaaraan ja mennyt töihin samalle konepajalle, jossa oli ollut jo harjoittelussakin. Ensimmäiseltä kesälomaltaan hän ei enää palannutkaan Ruotsiin, mistä äiti oli erityisen surullinen.

Paluu Suomeen oli juuri kahdeksantoista vuotta täyttäneeltä suuri päätös. Myöhemmin se olisikin käynyt paljon vaikeammaksi: Konepaja Karhu ei olisi huolinut töihin »hurriksi pilaantunutta» (niinhän kyläläiset Leenaa täällä kesäisin nimittelivät), enkä olisi enää ollut kyläläisille Sotikoffin Seppo, Jegorin ja Tailan »ylen tšoma brihaine». Paluupäätös teki minusta loukkuvaaralaisten silmissä jonkinlaisen sankarin. Olin heille kuin iltaruskossa kyläteitä pitkin saapuva yksinäinen ratsastaja, joka oli ymmärtänyt juuriensa arvon – silläkin uhalla, että elämäni olisi nyt aineellisesti köyhempää ja vaatimattomampaa kuin Göteborgissa.

Kuuntelin peräkkäin kaksi erilaista kirjaa, jossa molemmissa suomalainen köyhyys oli vahvasti teemana.

Tässä kirjassa Loukkovaaran 1970-luvun köyhyys oli aivan erilaista kuin 1990-luvulla Järvenpäässa, jossa Natalia Kallion kirjassa Kotileikki (siitä juttua myöhemmin) oltiin rahattomia ja sen tähden osattomia.  Loukkovaaralla oltiin myös vähissä varoissa, mutta toisaalta siellä ei ollut tarjollakaan kummoista mitä hankkia, eikä muilla ollut sen enempää. Kun Leena tuli muuttoa seuranneena kesänä käymään Suomessa, eli viettämään siellä koko kuukauden kesäloman kuten tapana tuohon aikaan oli, paikka tuntui Leenasta vieraalta, vaikka hän oli ollut poissa vain vuoden. Hänellä oli yllään kylällä silmiinpistävät vaatteet, muotia joka ei ollut vielä edes saapunut tuohon Suomen syrjäiseen kolkkaan, ja hän ihmetteli miten oli vielä vuosi sitten tyytynyt paikallisista, nyt niin takapajuisen tuntuisists liikkeistä ostettuihin vaatteisiin, asusteisiin, koulureppuun, ylipäätään yhtään mihinkään. Hän ei ymmärtänyt, miksi äiti kielsi vertailemasta ja puhumasta millaista Ruotsissa on, ja vaihtoi heti omat paremmat vaatteensa takaisin vanhoihin rytkyihin, joita oli jättänyt jälkeensä. Ja kun Leena tapasi vanhan ystävänsä Teijan, erot tuntuivat syvemmältä kuin mikä näkyi suoraan päällepäin; hänestä oli tullut maailmannainen ja Teijan kohtalona olisi tehdä liuta lapsia jollekin lannanhajuiselle maalaisisännälle. Toisaalta, kun Leena palasi Göteborgiin ja piti kavereilleen bileet, köyhyys oli läsnä sielläkin, tunteena siitä, että Leena oli ruotsalaisiin luokkakavereihin verrattuna edelleen maalainen ja ikuisesti suomalainen, ja konkreettisesti siitä, että joutui käyttämään boolimaljana äidin taikinakulhoa. 

Näistä pinnallisemmista eroista päästiin syvempiin kun Leena ja Seppo varttuivat aikuisiksi ja heidän vanhemmistaan tuli vanhuksia. 

Odotin jotenkin koko ajan, että Leena päätyisi Ruotsissa kiusatuksi, yhdeksi niistä finnjäveleistä, joiksi olen kuullut suomalaisia Ruotsissa haukuttavan, mutta Lintunen oli varannut Leenalle toisenlaisen tulevaisuuden ja hyvä niin. 

Lukumaraton: Koontipostaus

Toivottavasti teillä oli kiva lukumaratonviikonloppu!

Voitte laittaa linkin omaan koontipostaukseenne kommenttikenttään, tai listata sinne lukemanne / kuuntelemanne kirjat ja niihin käyttämänne ajan / lukemanne sivumäärän.

Heinäkuussa on seuraava lukumaraton, kaikki mukaan! Lisätietoja somessa myöhemmin.

Luetut & kuunnellut kirjat:

Kirjan jos toisenkin

Kuunteli äänikirjoina runokokoelman ja romaania.

Katri Vala: Kaukainen puutarha, 49 min

Saara Cantell: Tuulensuojaan (osa) 9 h 58 min

Yhteensä: 10 h 47 min 

Dekkariviikko - Carin Hjulström: Pikku murha vain

Carin Hjulström: Pikku murha vain

#1 Taimitarhamurhat 

Tammi, 2024

Lukija: Kirsti Valve

Kesto: 12 h 52 min

Siri Ehrensvärd oli kuuttakymmentä lähestyvä kuuluisa näyttelijätär. Hänet tunnettiin niin Kungliga Dramatiska Teaternin lavalta (viimeksi kiitetty rooli Hamletin äitinä suurella näyttämöllä ja seisovat aplodit joka näytöksen päätteeksi, tietenkin) kuin elokuvista ja mainoksista. 

Hänen miesystävänsä, naimisissa oleva samaisen teatterin johtaja, oli osoittautunut petturiksi, ja Siri oli päättänyt karistaa Tukholman pölyt ainakin hetkeksi jaloistaan. 

Hän päätti majoittua joksikin aikaa veljenpoikansa Antonin luokse, selittäen tälle syyksi kotinsa putkiremontin.

Antonin koti osoittautui kahden pienen makuuhuoneen taloksi, joka oli juuri niin sotkuinen kuin Siri oli pelännyt. Pienen talon yhteydessä oli toimintansa lopettanut taimitarha, jonka Anton oli ostanut, vaikkei nuorukainen tiennytkään kasvien hengissä pitämisestä mitään. Paikka oli kuitenkin viehättävä ja useimmat ihmiset mukavia. Poikkeuksiakin löytyi, kuten vieressä olevan linnan rouva, Viveca Lagercrantz, joka oli ärsyttävän itseriittoisen oloinen. 

Linna oli paikallinen matkailuvetonaula. Alueella oli paljon riistaa, peuroja, hirviä, villisikoja, isoja lintuja, ja linnassa järjestettiin kyseenalaisia luksusjahteja. Kaikki eivät tätä kuitenkaan hyväksyneet, ja jahteja vastaan osoitettiin mieltä.

Muutaman kilometrin päässä korkea puusto peitti näköalan, eikä itse linnaa näkynyt. Oli kuitenkin selvä, että Thorestalla oli alueella vahva asema. Siri otti kiitollisena vastaan tilaisuuden uppoutua toisten ongelmiin, sillä omat tuntuivat juuri nyt ylipääsemättömiltä.

”Millä tavalla nykymaailmassa ansaitaan rahaa linnan ylläpitoon?” hän kysyi hetken päästä.

”Kymppitonnin kysymys, jos minulta kysytään”, Petter Stridh nauroi. ”Leikki leikkinä. Ei ole salaisuus, että Thorestalla on verovelkaa ja maksuhäiriöitä monen vuoden ajalta. Siitä on kirjoiteltu paikallislehdessäkin, joten en juoruile mitään salassa pidettävää.”

”Sääli. Vanhat kartanot ovat hieno elementti maisemassa”, Siri sanoi.

Keskustelu taukosi hetkeksi. Hiljaisuus oli kuin värähtelevä kupla, jonka Anton lopulta rikkoi.

”Mitä tänään on ohjelmassa?”

”Ensisijaisesti metsästysmaiden tarkastusta.”

”Kivenheiton päässä oli banderolli, jonka mukaan metsästys on lopetettava”, Anton sanoi.

”Tiedän. Siellä asuu Samuel Skogsberg, joka pommittaa minua kirjeillä ja puheluilla, koska hänen mielestään minun pitäisi viipymättä lakkauttaa kaikki metsästys koko Upplands-Bron alueella. Täysin epärealistista."

Siri tutustui nopeasti muihin paikallisiin, ja poliisimies Olle Magnusson oli Sirin mielestä komea, aivan kuin Robert Redford elokuvassa Minun Afrikkani. Olleen Siri tutustui paremmin, kun kylästä löytyi ruumis.

Mies joka virui niityllä, takaraivossaan veriset raapimajäljet, oli metsästyksenvalvoja Petter Stridh. Hetkeä aiemmin hän oli ollut linnassa keskustelemassa pyyntiasioista. Ruumiin löysi paikallinen erakko, Hullu-Titti. Kun Siri Antonin avustuksella ryhtyi penkomaan asioita, hän kuuli että linnanväen tytär oli Samuel Skogsbergin tyttöystävä ja itsekin luonnonsuojelija, siispä vanhempiensa elinkeinoa vastaan. Samuel Skogsberg ei kuitenkaan ollut läheskään ainoa, jolla oli syytä inhota linnanväkeä, kuten pian kävi ilmi. 

Pikku murha vain oli cozy crimea aivan sieltä parhaasta päästä! Vetävä juoni ja kivoja twistejä. Tykkäsin Siristä ja Antonista päöhenkilöinä ja toisaalta sopivana kontrastina oli itsetietoinen ja ärhäkkä linnanrouva. Luonnonsuojeluasiaa oli hiukan mukana, muttei ollenkaan paasaavasti. Kirsikkana kakun päällä Kirsti Valveen ääntä on niin miellyttävä kuunnella. 

Hjulström on Ruotsissa suosittu tv-juontaja ja toimittaja, joka on aiemmin kirjoittanut "romanttisia bestsellereitä". Pikku murha vain on ensimmäinen hänen kirjoittamansa dekkari ja samalla ensimmäinen suomennettu teos. Lisää kiitos!

Tänään päättyy kesäkuinen dekkariviikko, joka omalta osaltani kutistui suunnitellusta kolmesta postauksesta kahteen. Molempia kirjoja voin suositella, alkuviikon postaushan oli Kaarina Griffithsin Lintumiehestä, linkki siihen tässä. 

Dekkariviikkoa vetää tänä vuonna Kirsin kirjanurkka.

Lukumaraton - päivittyvä postaus

 

Lauantai klo 18

Niinhän se meni, etten Kannaksen kirjaa aloittanut, vaan kuuntelin urakalla Cantellin romaania ja sainkin sen määräajassa loppuun. Muuta en enää aloittanut, vaan kuuden jälkeen tartuin vihdoin tuohon lukukirjaan. 

Kokonaissaldo:

Katri Vala: Kaukainen puutarha 0:49

Saara Cantell: Tuulensuojaan (osa) 9:58

Yhteensä 

10 h 47 min äänikirjaa 

Ei tuo nyt kummoinen saldo varmaan ole maratonille, mutta en yleensä vietä vuorokaudessa noin pitkää aikaa luurit päässä. Muuten mun äänikirjakulutus kuukaudessa olisi yli 300 tuntia kun se nyt on sadan kieppeillä.

Pe-la yö 02.55

Suunnitelma aloittaa kirjan lukeminen ulkona paviljongissa kariutui hyttysten invaasioon. Sisällä mun ei ole tullut luettua pitkään aikaan, ehkä joskus viime kesänä viimeksi. E-kirjaa voisin kyllä kokeilla... 

Niinpä olen kuunnellut Saara Cantellin uusinta, Tuulensuojaan, jonka olin ehtinyt jo torstaina aloittaa. Olen tästä pikkuhiljaa hiippailemassa makkariin, joten päivitän lisää huomenna, mutta saan kyllä varmaan tuon Cantellin kirjan kuunneltua loppuun määräajassa ja ehkä jotain muutakin aloitettua.

Perjantai 19.00

Aloitin omalta osaltani kesän ensimmäisen lukumaratonin perjantaina klo 18, ja olen päätynyt perinteiseen 24 h maratoonaamiseen. Huomenna on Jukolan viesti, jota miehen kanssa aina seuraamme, vaikkei kummallakaan ole minkäänlaista suunnistustaustaa. Jokin juuri Jukolan viestissä vain kiehtoo!

Aloitin kuuntelemalla Katri Valan runokokoelman Kaukainen puutarha. Yllätysveto jopa itselleni! En ole ollenkaan runoihmisiäkään, mutta kai sitä yhteen viikonloppuun mahtuu siitä huolimatta sekä runoja että suunnistustapahtuma.

Halusin käydä kirjastossa etsimässä novelleja, mutta olen edelleen kävelykiellossa jalkapohjassa olevan sitkeän ja hitaasti paranevan haavan takia. Minulla on yksi kirja lainassa ja se on ilmeisen haastava maratonlukemiseksi, nimittäin Vappu Kannaksen Kimalaisten kirja, joka kertoo runoilija Emily Dickinsonin elämästä, tai ainakin hänen elinpiiristään. Yritän nyt kuitenkin aloittaa sen seuraavaksi.

Dekkariviikko - Kaarina Griffiths: Lintumies

Kaarina Griffiths: Lintumies

#2 Cornwall-mysteeri

Otava, 2024

Lukija: Krista Putkonen-Örn

Kesto: 11 h 35 min

Kaikki alkoi olla kunnossa festareita varten. Mawnan Smithin kylä olisi siirtymässä uudelle aikakaudelle, surrealistisen Lintumies-festivaalin perustajan Jonny Magpien toiveissa,  jopa maailmankartalle. Kylän nuoret olivat innoissaan, vaikka musiikkifestarit olisivat toki olleet vielä paremmat, kaikki mikä toi edes hetkeksi eloa Mawnaniin, oli positiivista.

Läheskään kaikki vanhemmat kyläläiset eivät kuitenkaan nähneet asiaa samoin; sardiininpyynnillä sitä oli ennenkin eletty. Liiallisen turismin myötä kaikki hinnatkin nousisivat pilviin. Hemmetin emmetit, kuten syntyperäiset kornilaiset muualta tulleita kutsuivat.

Jonny Magpie ja loma-asuntojen rakentamiseen erikoistunut Logan Denzell manasivat parhaillaan miten kylän erakko ei suostunut myymään tonttiaan heidän taidekeskusprojektiinsa, kun kylän nuorista Jessica ja Jack ryntäsivät kiihtyneinä pubiin. He olivat nähneet kirkontornissa Lintumiehen. 

Lintumies oli nähty edellisen kerran joskus 1970-luvulla ja sen jälkeen kylän rannasta oli löytynyt ruumis. Niinpä Lintumiestä pidettiin pahana enteenä, mutta toisaalta, nuorten havainto oli todennäköisesti liiallisen kannabiksen pössyttelyn vääristämä pöllö. Osa uskoi Lintumieheen, osa ei. 

Selma Lander pyyhki kirkon keskiaikaista, sileäksi hioutunutta kivi­lattiaa mopilla ja hyräili. Tämä oli hänen rakkaudentyönsä, sillä hän oli käynyt tässä pienessä kirkossa lapsesta asti. Hän tunsi jokaisen halkeaman lattian graniittilaatoissa, jokaisen oksankohdan kuluneissa, tammipuisissa penkeissä. Hän oli tänä aamuna hyvällä mielellä, sillä hänellä oli nyt uutta toivoa. Ehkäpä Lintumiehen ilmestyminen saisi kyläläiset ajattelemaan asioita uudelta kantilta ja palaamaan kirkkoon. Olisikin jo korkea aika, sillä asiat olivat alkaneet mennä aivan väärään suuntaan. 

Ensin tuli se galleria – juuri niin – Jonathan Magpiesta kaikki oli alkanut. Se mies oli tullut Lontoosta heidän kyläänsä, herättänyt vanhat haamut ja ajanut aivan hulluja ajatuksia ihmisten päähän. Oli tuonut hirveää, syntistä taidetta mukanaan ja vieläpä avannut gallerian, jossa sitä oli näytteillä. Ja sitten vielä se festivaali, joka houkuttelisi lisää hassahtanutta ja sairasta väkeä paikalle.

Selma ei voinut edes ajatella koko asiaa, se pilaisi hänen hyvän tuulensa. Hänen pitäisi vain pysyä vahvana ja taistella pahoja voimia vastaan. Puhua hyvän puolesta ja saada lisää väkeä kirkkoon. Kirkkoherra Jacob Pengelly ei siihen valitettavasti pystynyt. Selma hymyili ajatellessaan kirkkoherraa. Mies oli niin epäkäytännöllinen maallisissa asioissa että ihan nauratti, mutta lähempänä Herraa kuin kukaan muu koko tässä kylässä. Jumalan mies ja hyvä saarnaaja hän oli, mutta tarvitsi Selman hoitamaan käytännön asiat, ja sen Selma teki mielellään. Se oli hänen kristityn velvollisuutensa. Jacob – hän kutsui salaa kirkkoherraa etunimellä – ei kyllä tykkäisi kaikista hänen ideoistaan ja ajatuksistaan, mutta eipä hän niitä kaikkia paljastanutkaan. Hän kyllä tiesi, mitä oli parempi pitää omana tietonaan. 

Mutta sitten koitti seuraava päivä, ja se mitä oli tapahtunut kymmeniä vuosia sitten, oli tapahtunut taas. Lintumies oli kylvänyt tuhoa, ja Evening Starin juorutoimittajat olivat uuden haaskan kimpussa. 

Tappoiko Lintumies paikallisen rakennuttajan?

Rakennuttaja Logan Denzellin ruumis löytyi Mawnan Smithin kirkon luota keskiviikkoaamuna sen jälkeen, kun kirkontornissa oli edellisiltana nähty mystinen Lintumies.

Ruumiin sieraimiin oli työnnetty korpin sulat, ja kylässä kiertävän sitkeän huhun mukaan kyseessä on viesti murhaajalta, Lintumieheltä.

– Keneltäpä muulta, nimettömänä pysyttelevä kyläläinen sanoo. – Kyseessä on varmasti sairas henkilö, ja ainakin minua pelottaa.

Jotkut kyläläiset liittävät tapahtuman vanhaan legendaan Mawnan Smithin Lintumiehestä, joka viimeksi nähtiin seitsemänkymmentäluvulla. Sen näyttäytymisen sanotaan merkitsevän kuolemaa.

Poliisi on vaitonainen eikä anna tietoja tutkinnasta.

– Esitutkinta on yhä kesken. Kyseessä on kuitenkin henkirikos, tutkintaa johtava rikostarkastaja Paul Diggins kommentoi Evening Starille. – Cornwallin poliisi tekee parhaansa, että rikos selvitetään nopeasti.

Moni Cornwallissa muistaa taannoisen merenneitomurhan, joka kuohutti koko Britanniaa. Ihmiset pelkäävät, että jotain yhtä pahaenteistä on nyt menossa Mawnan Smithissä.

Rikostarkastaja Diggins saa jälleen työtoverikseen suomalaisen profiloijan, Antti Honkasen, joka pyörittää Cornwallissa Trennan kartanohotellia. Jos Diggins aiemmin olisi viimeiseen asti toivonut miehen pysyvän poissa tontiltaan, nyt hän suorastaan vaati pomoltaan suomalaismiehen apua. Heistä oli tullut edellistä rikosta ratkoessaan peräti ystäviä!

Murhayrityksiä tulee kohta lisää, ja niiden kohteena on ihmisiä laidasta laitaan, mukaan lukien kylän oman kartanon omistaja, paroni Robert Boscawen, jonka kanssa Antti on niin ikään ystävystynyt. Poliisi on ymmällään murhaajan motiiveista ja arvoituksellisista lappusista, joita tämä jättää uhreistaan löydettäviksi, ja jotka vihjaavat uhreja tulevan päivittäin lisää. 

Ai että nautin Lintumiehestä! Aivan parhaimmistoa vuoden ensimmäisellä puoliskolla kuuntelemistani dekkareista! Niin taitavaa pyörittelyä ja juonen kieputtelua, enkä todellakaan arvannut kuka murhaaja on, ennen kuin Griffiths halusikin lukijan sen jo itse päättelevän. 

Griffiths kehittyy kirja kirjalta, ja Lintumies on jo aivan maailmanluokan jännitystä. Myös Cornwall, jonne Griffiths on asettunut asumaan, näkyy kirjoissa vahvasti mukana ja on tervetullutta vaihtelua skandinaavisille maisemille.

Tässä linkit juttuihin aiemmin lukemistani Griffithsin kirjoista, siinä järjestyksessä kuin ne ovat ilmestyneet. Antti Honkanen on niissä kaikissa mukana. Aivan ensimmäinen kirja, Punainen piru ja valkoinen enkeli, on minulta lukematta. 

Trennan sokkelo (tapahtuu Trennassa ja tuo Antin kartanoon)

Murha tunturissa (Suomen Lappiin sijoittuvan adventtikirjan alkupostaus, osat 1-4)

Murha tunturissa (adventtikirjan loppupostaus, osat 5-24)

Meren syliin (#1 Cornwall-mysteeri)

Kirjasomessa vietetään perinteisesti Dekkariviikkoa näin kesäkuun toisella viikolla. Tapahtumaa organisoi tänä vuonna Kirsin kirjanurkka. 

Kirjan jos toisenkin -blogissa tulossa viikon mittaan vielä kaksi muuta juttua.

Dekkariviikolla mukana myös juhlavuottaan viettävä Suomen dekkariseura.

Lorna Cook: Ystävät, rakastavaiset, viholliset

Lorna Cook: Ystävät, rakastavaiset, viholliset

Bazar, 2024

Alkuteos: The Girl From The Island

Lukija: Krista Putkonen-Örn

Kesto: 13 h 33 min

1940

Saksalaissotilaat olivat saapuneet Guernseyyn Kanaalisaarille vain muutama päivä sen jälkeen, kun brittisotilaat olivat lähteneet ja saari oli jätetty demilitarisoituun tilaan. Tätä oltiin toki osattu odottaa, mutta silti Luftwaffen koneiden laskeutuminen omalle maalle järkytti ja pelottikin. Tappavatko saksalaiset heidät, vai raiskaisivatko vain?

Sisarukset Persephone ja Dido olivat jääneet asumaan kaksin suurta Deux Tourellesin taloa. Heidän isänsä oli menehtynyt jo aiemmin ja äiti juuri saksalaismiehityksen alla. Saarelta oli evakuoitu kymmeniätuhansia asukkaita, mutta äiti ei ollut enää kykenevä matkustamaan, eivätkä tyttäret voineet kuvitella pakenavansa ja jättävänsä äitiään ties millaisen kohtalon armoille. 

Persey hätkähti, kun saksalaisupseeri tuli ilmoittamaan, että majoittuisi heiltä tyhjäksi jääneessä huoneessa. Upseeri ei ollut kuka tahansa saksalainen, vaan hän tunnisti miehen Stefaniksi, pojaksi joka oli monien kesien ajan lomaillut heillä, ja johon hän oli ollut vähän ihastunutkin, mutta sitten kadonnut kymmeneksi vuodeksi koskaan edes kirjoittamatta. Nyt mies oli täällä, hänen kotonaan, pukeutuneena natsiunivormuun. 

Saarella ollaan eristyksissä ja saksalaiset keräävät radiotkin pois, mutta välillä saa vihiä tapahtumista jotakin kautta. Saarelaiset pelkäävät niiden kohtaloita, jotka lähetetään Saksaan, ja Perseyn juutalaisystävä pyytää hänen apuaan. Myös Jack, taloudenhoitajan poika joka kuului heidän ystäviinsä, on palannut saarelle liityttyään jo aiemmin armeijaan. Hänellä on tehtävä, jossa Persey auttaa parhaansa mukaan. Jack ja Stefan eivät lapsuuden kesinä olleet parhaita ystäviä, vaan heidän välillään oli kilpailua, ja nyt heidän kohtaamisessaan on pelottavaa jännitettä.

Dido sen sijaan puhkesi kukkaan, hän rakasti laulamista ja kävi laulamassa klubilla, jossa kävi yhä vain enemmän saksalaisia. Ei aikaakaan, kun hän sisarensa varoituksista huolimatta tutustui lähemmin yhteen sotilaista ja alkoi liikkua tämän seurassa... 

2016

Lucy ei käynyt kovinkaan usein saarella tapaamassa isosiskoaan Claraa. Lento Lontoosta Guernseyyn ei kestänyt kuin tunnin, mutta tavallaan saari oli eliniän päässä kaikesta. Aina löytyi jokin tekosyy, miksei tullut käytyä, ja käydessäänkin hän viipyi vain yhden yön. 

Nyt oli kuitenkin hoidettavana isän edesmenneen, heille etäiseksi jääneen sukulaisen hautaus ja talon myyntikuntoon saattaminen, sillä heidän omat vanhempansa olivat muuttaneet eläkkeelle jäätyään kauas Barbadokselle saakka. 

Tavaroita läpi käydessään Lucy löysi valokuvan, jossa menehtynyt sukulaisnainen, Dido, poseerasi sisarensa Persephonen kanssa. Mukana oli kirje, josta saattoi päätellä jonkun tytöille läheisen - vaiko toisen heistä? - päätyneen keskitysleirille. Lucy haluaa selvittää salaisuuden jolta heidät on varjeltu, ja saa avukseen naapurissa asuvan komistuksen. Yhdessä Willin kanssa he tutkivat johtolankoja ja käyvät mm saaren miehitysmuseossa. 

Olipa tämä upea viiden tähden lukuromaani! 

Cook taitaa selvästi tarinankerronnan taidon, enkä yhtään ihmettele, miksi kirjalla on Goodreadsissä huimat 4,52 tähteä. Twistejä riittää ja ahmin kirjaa.

Minähän en ole tunnetusti romantiikan ystävä, ja tässä on myös isoja, juonen kannalta merkityksellisiä rakkaustarinoita, mutta liikutuin lähes kyyneliin niistä keskeisimmän loppuratkaisussa, joka oli niin yllätyksellinen ja niin koskettava, että tepsi tähän paatuneempaankiin sydämeen. 

Kanaalisaarten miehitys oli minulle uutta, en ollut aiemmin edes ajatellut että natsit ovat saaret vallanneet. Sotapropagandassa oli tätä myös käytetty, nyt on jo osa Britteinsaarta vallattu ja määränpäänä Lontoo. Kun katsoo karttaa, on helppoa ymmärtää, miksi Britit hylkäsivät Kanaalisaaret kun Ranska miehitettiin. 

Kirjassa oli heti alkupuolella kohtaus, jossa Persey kulki ystävänsä kanssa kaupungilla ja vastasi vastentahtoisen hillitysti sotilaan hymyyn ollakseen pidättyväisen ystävällinen, johon sotilas reagoi terävällä Heil Hitler -tervehdyksellä. Persey järkyttyi niin, että joutui ottamaan tukea ollakseen rojahtamatta maahan, mitä matkaa jatkaneet sotilaat eivät onneksi nähneet. 

Tästä kohtauksesta jäin miettimään, miltä tuollainen miehitetyssä maassa eläminen olisi mahtanut tuntua, miehittäjien ollessa vielä niin näkyvästi läsnä missä kuljitkin. Asuisivat jopa saman katon alla, kuten Stefan kirjassa. Sen kuvittelu on suomalaiselle aika vierasta, kun meillä ei ole siitä minkäänlaista omaa koettua historiaa. Miten reagoisit miehittäjän hymyyn, vastaisitko pidättyväisesti vai antaisitko tuntemasi vastenmielisyyden näkyä, vaikka siinä olisi aina riskinsä, jopa raiskaus tai kuolema?

Cookilta ilmestyy toinen Pariisiin sijoittuva käännösromaani syyskuun alussa ja sitä seuraava ensi kesänä. Odotukset ovat suuret tämän ensimmäisen jälkeen.

Kesäkuun lukumaraton 14.-16.6.2024

Kirjabloggaajien kesään 2024 on suunniteltu peräti kolme lukumaratonia! Yksi kesäkuulle ja seuraavat heinäkuulle ja elokuulle.

Kesäkuun maraton on jo vajaan kahden viikon päästä, viikonloppuna ennen juhannusta eli 14.-16.6.
  
Lukumaratonin säännöt:
* Lukuaikaa on maratonille varattu 24 tuntia, mutta kukaan ei estä lukemasta vaikka koko viikonloppua. 

* Taukojen pitäminen on lämpimästi suositeltua, mutta ne sisältyvät kokonaisaikaan. Muista siis syödä, nukkua, ulkoilla ja lepuuttaa silmiä riittävästi, jotta lukuinto säilyy!
* Voit valita itsellesi sopivan 12, 24, 48 tai vaikka 72 tunnin ajanjakson, jonka aikana luet ja kirjaat ylös lukemiesi kirjojen sivumäärän tai kuunnellut tunnit ja pidät listaa luetuista teoksista. 
* Osallistua voi bloggaajana tai muilla somealustoilla, tai ellet käytä mitään näistä, voit jättää kommentin maratonin koosteeseen ja kertoa siinä mitä luit / kuuntelit.
* Somessa voi julkaista etukäteen lukupinon esittelyä tai fiilistellä menemään maratonin aikana. 

* Kaikki kirjallisuus lasketaan mukaan, niin paperisena kuin ääni- ja e-aineistonakin.
* Maratonin lopuksi on suositeltavaa julkaista koontipostaus, josta käy ilmi luettu sivumäärä tai kuunneltu aika, sekä kirjat. Toivon, että ehdit julkaista koontipostauksen linkin (tai muuten listata edellä mainitut tiedot) joko kommenttina tähän blogiin tai blogin instagramsivulle. Molempiin tulee maanantaina erilliset postaukset maratonkoosteille. 
* Halutessasi voit seurata muiden lukumaratonia ja tämä on toki erittäin suositeltua. 

Somessa aihetunnisteena käytössä ovat #lukumaraton ja #kesälukumaraton2024. 

* Maratonpostauksissa voi käyttää tässä julkaisussa olevaa kuvaa, jonka on tehnyt Yöpöydän kirjat - blogia pitävä Niina. Kiitos Niinalle!

Ja lopuksi, maraton ei ole kilpailu siitä kuka lukee eniten sivuja, vaan lupa upota kirjojen maailmoihin! 
  
Lukuiloa kaikille!

2 x jännitystä Britteinsaarilla: Elly Griffiths & Alan Bradley

Krista Putkonen-Örn on miellyttävällä ja eläväisellä äänellään yksi suomalaisista suosikeistani äänikirjojen lukijana. 

Hän lukee monille tuttua lempisarjaani arkeologi Ruth Gallowaysta, joka auttaa poliisia murhatutkimuksissa. Hän lukee myös toista, hyvin eri tyylistä Englantiin sijoittuvaa dekkarisarjaa, joka ilmestyi ennen kuin itse laajensin kirjavalintojani dekkareihin, ja siksi olenkin tässä jo päättyneessä sarjassa vasta puolivälin paikkeilla. Tämä jälkimmäinen sarja sijoittuu Englannin maaseudulle 1950-luvulla, ja siinä rikosten ratkomisessa auttaa 11-vuotias kemiavelho, perheensä nuorin lapsi Flavia de Luce. 

Aloitetaan kuitenkin Elly Griffithsin sarjan toiseksi viimeisestä osasta.

Elly Griffiths: Lukittu huone

Ruth Galloway #14

Tammi, 2023

Lukija: Krista Putkonen-Örn

Kesto: 10 h 26 min

Ei kivimuurit tyrmää tee

Ei kahleet vankilaa

52-vuotias Samantha Wilson oli löydetty kuolleena kotoaan, vieressään tyhjä lääkepurkki. Löytäjä oli hänen aikuinen poikansa Brady, joka oli tullut käymään koska äiti ei vastannut puhelimeen. Yksi asia kuitenkin häiritsee ylitse muiden, ja se oli mikrossa ollut valmisruoka. Laittaako joku mikroaterian lämpiämään ja käy sitten sängylle makaamaan napsiakseen purkillisen pillereitä joilla päättää päivänsä?

Komisario Nelson ryhtyy tutkimaan kuolemantapausta ja tiimi löytää muita vastaavia itsemurhalta vaikuttaneita tapauksia, joissa on yksi yhdistävä tekijä, tietty laihdutusklinikka. 

Ruthin ja Nelsonin tytär Kate on nyt yhdentoista ja alakoulun viimeisellä luokalla. Nelsonin vaimo Michelle oli heidän kuopuksensa Georgien kanssa Blackpoolissa maailmanlaajuisen koronapandemian takia. 

Ruth tutustuu uuteen naapuriinsa, sairaanhoitaja Zoeen. Eletään kevättä 2020 ja koulut sulkeutuvat pandemian takia. Ruth pitää luentoja netissä, samoin Kate saa tehtäviä omalta opettajaltaan. Päivät saavat ihan uudet rutiinit, ja ihan pienen nytkähdyksen eteenpäin saa myös Nelsonin ja Ruthin "suhde", ainakin tavallaan. Eiväthän he toisiaan unohtaneet ole... 

Muitakin uusia tuttavuuksia syntyy, kun Ruth saa uusia ensimmäisen vuoden opiskelijoita, näiden joukossa nuori mies nimeltään Joe. Hänessä on jotain outoa...

Pidin tästä vähiten koko sarjan kirjoista. Koronan vaikutukset arkeen olivat hyvin vahvasti läsnä koko kirjan läpi, mikä ei enää näin paljon sulkujen ja etäisyyksien pitämisen ym päätyttyä ollut erityisen kiva lisä kirjaan. Jos koronan aiheuttamat toimenpiteet olisi mukana vain silloin tällöin mainittuna niin ihan ok, mutta Lukitussa huoneessa esimerkiksi turvavälit ja maskit tuotiin esiin aina kun ihmiset kohtasivat. Esimerkkinä miten Ruth ikävöi ystäviään jo viikko sulun alkamisen jälkeen ja olisi halunnut ehdottaa Cathbadille ja Judylle yhteistä "turvaetäisyyskävelyä", eikä vain yksinkertaisesti kävelylle lähtemistä. Tai Ruthin ollessa Tanyan kyydissä: Tanyalla on punainen maski jossa on sinisiä ja valkoisia tähtiä. Vaikutelma on tunnelmaan nähden sopimattoman kepeä. Ruth on unohtanut ottaa maskin mukaan. Hän avaa ikkunaa vaivihkaa ja yrittää olla hengittämättä Tanyan suuntaan. 

Kahden metrin turvavälikin mainittiin kirjassa varmaan parikymmentä kertaa. Vähintään. 

Korona-ajan muistelu ei ahdista minua, mutta puolet pois tästä hokemisesta, niin olisi saanut paremmin keskittyä rikostarinaan joka nyt jäi sekavaksi, ja vaikeaksi muistaa ketä ne kaikki henkilöt olivatkaan.

Seuraava osa on viimeinen, näin olen ymmärtänyt. Todella toivon, että pidän siitä, mutta se jännittää minua, etenkin kun en erityisemmin pitänyt tästä toiseksi viimeisestä. Se on jo ilmestynyt, mutta olen sitä säästellyt....

***

Alan Bradley: Kuolleet linnut eivät laula

#6 Flavia de Luce

Bazar, 2020 (lukukirja 2014)

Alkuteos: The Dead in Their Vaulted Arches, 2014

Lukija: Krista Putkonen-Örn

Kesto: 8 h 48 min

Kirkkoherra oli siirtynyt seuraavaan kohtaan: ”Minä tiedän, että lunastajani elää. Hän sanoo viimeisen sanan maan päällä. Ja sitten, kun minun nahkani on riekaleina ja lihani on riistetty irti, minä saan nähdä Jumalan, saan katsella häntä omin silmin, ja silmäni näkevät.”

Hänen puhuessaan mieleeni juolahti mitä mainioin ajatus!

Miksi vainajia ei voisi sulkea lasilevyistä rakennettuihin laatikoihin ja haudata läpinäkyvän lattian alle hautaholviin? Sillä tavalla Jumala näkisi heidät, ja lisäksi jälkeläiset voisivat leppoisan sunnuntaikävelyn lomassa helposti käydä tarkistamassa, missä vaiheessa esi-isien muuttuminen mullaksi on.

Ratkaisu vaikutti kerrassaan täydelliseltä, tosin sitä vain ihmettelin, miksi kukaan ei ollut keksinyt sitä aiemmin. Pitäisi muistaa kertoa ideasta kirkkoherralle sitten kun tulisi sopivampi hetki.

Edellisosa, Loppusoinnun kaiku kalmistossa, oli jäänyt huisiin cliffhangeriin. Flavian äiti, tuo kiipeilyonnettomuudessa kadonnut nainen jota Flavia ei edes muista ja jonka todennäköisestä kuolemasta sisaret avoimesti häntä syyttävät, oli löytynyt! Tässä kohtaa jäi avoimeksi millainen äiti Englantiin saapuisi.

Äiti tuli arkussa. Kun perhe oli sitä vastassa, junan lähestyessä laituria vieras mies lähestyi Flaviaa ja kuiskasi tälle jotain omituista peltokanalinnusta sekä vaarassa olevasta metsänvartijasta, mutta kokonaisuus jäi tytölle hieman epäselväksi. Uudestaankaan Flavia ei voinut sitä kysyä, sillä seuraavassa hetkessä mies makasi kuolleena junan alla. Flavia oli varma, että mies työnnettiin kuolemaansa. 

Annoin tälle osalle vain kolme tähteä, perustellen sitä sillä, että KLEL oli minulle sarjan vähiten kiinnostava osa toistaiseksi. Jotenkin se jäi tapahtumaköyhäksi verrattuna aiempiin osiin, johtuen varmasti ainakin osittain siitä, että Flavia oli aiempaa vakavampi, kuten oli koko kirjakin. Ja mikäs ihme sekään oli, olihan keskeisenä tapahtumana hautajaiset. 

Olen antanut itseni ymmärtää, että Flavia siirretään jonkinlaiseen tyttökouluun toiselle mantereelle. Olikohan kyseessä Kanada, jossa kirjailija Bradley itse asuu... Syynä on luultavasti Flavian tämänkertainen tempaus, niin hyvää kuin hän tälläkin kertaa tarkoitti. Uskon kuitenkin että isäukolla on välillä kestämistä kuopuksensa kanssa. Hyvä muutenkin saada vaihtelua tapahtumapaikkoihin, kun Flavian kotikyläkin on niin pieni.