Rauni Paalanen: Eva, Evuška

Rauni Paalanen: Eva, Evuška 

Ntamo, 2023

286 sivua

Niina oli saanut kääntäjästipendin ja tullut Wieniin vuonna 1996 tekemään taustatyötä hankkeelleen suomentaa runoilija Ingeborg Bachmannin tuotantoa. Heti seuraavana päivänä kaupunkiin saapumisestaan hän hakeutui Evan asunnolle.

Heidän ystävyytensä oli alkanut kesästä 1970, jolloin nuori, idealistinen Niina oli lähtenyt ystävänsä Piken kanssa kielikurssille Itä-Berliiniin. Slovakialainen Eva oli päässyt samalle kurssille. Sen jälkeen he olivat tavanneet muutamia kertoja eri aikoina, ja Niina kävi myös vierailulla Evan kotona. Aikuinen Niina ymmärsi jo paremmin, miksi ystävä oli päättänyt loikata länteen ja päätynyt asumaan Wieniin. Nyt Eva oli jättänyt miehensä joka kuitenkin halusi hänet takaisin, ja Eva pohti mitä tekisi.  

- Slovakiassa jännitin aina, että erotun liikaa, että herätän huomiota. Se opittiin pienestä pitäen: ei saa herättää huomiota. Ei niin, että olisin sitä erityisesti halunnut - ymmärrätkö, Niina, mitä minä ajan takaa? - mutta että sitä piti aina varoa...

Oikeastaan tajusin tämän vasta kun olin loikannut. Kuljin pojan kanssa Kärtner Straßea, olin ihmeissäni ja kauhuissani niistä näyteikkunoista, niistä ihanista vaatteista ja niitten hinnoista, ja tulimme aukiolle Stephansdomin luo, sinne missä on usein katutaiteiljoita, ja mielenosoittajia, viime viikolla opiskelijat herjasivat siellä hallitusta, hakkasivat kattilankansia - niin, mutta siellä ei tapahtunut mitään erityistä, vain rauhalliset wieniläiset kulkivat ohitsemme, eivätkä tietenkään kiinnittäneet meihin mitään huomiota. Siinä paikassa minut pysäytti oivallus: täällä voin olla vaikka minkälainen, nämä eivät piittaa! Minä riemastuin, mutta se tuntui myös pelottavalta. Tuli melkein orpo olo. Otin poikaa kädestä, kuin turvakseni. 

Evan puhe alkoi tuntua Niinasta vähän kiusalliselta. 

- Ristiriitaiset tunteesi johtuivat siitä, että olit siirtynyt kulttuurista toiseen, hän sanoi. 

Hyvin tuli kirjassa vertailluksi kahdessa erilaisessa kulttuurissa varttuminen sekä eroineen että yhtäläisyyksineen. Pureuduttiin hyvin myös näkökulmaeroihin, kun Niina ihannoi kommunistista aatetta eläessään länsimaisen yltäkylläisyyden keskellä, ja Eva taas joutui elämään aatteen keskellä, eikä tiennyt mitä ihailemisen arvoista siinä muka oli. Aina heidän tavatessaan Eva kyllä näki, että Niinan silmissä hehkui aatteen paloa, mutta sen olivat luoneet iskulauseet ja propagandavihkoset, ilman kokonaiskuvan hahmottamista. Evan mielestä kommunismia ei voinut kunnolla ymmärtää ellei elänyt siinä, ja hän oli varmasti oikeassa. 

En ollut koko talvena lukenut yhtään paperikirjaa joten päätin pyrkiä lukemaan edes yhden tai kaksi ulkona paviljongissa istuskellen. Varasin kirjastosta kaksi kirjaa sillä perusteella, että niitä ei ole luettu äänikirjoiksi, ja ntamon julkaisema Eva, Evuška valikoitui niistä ensimmäiseksi.

Aihe oli kiinnostava, ja siinä mielessä kirja täytti odotukset, että tyttöjen / naisten vuosikymmenet kestänyt ystävyys kantoi hyvin ja uskottavasti läpi kirjan, eikä se ollut liian "helppoa" tai sokerikuorrutteista. Niina oli monesti aika ärsyttävä, Eva oli näistä kahdesta se joka sai sympatiani. 

Kirja oli kuitenkin sillä tapaa erikoisen oloinen, että se jopa hiukan hankaloitti ja hidasti lukemista. Olisin utelias lukemaan sen uudestaan toisen kustannustoimittajan jäljiltä. Esimerkiksi kaksoispisteen käyttö oli runsasta ja monessa kohtaa mielestäni aivan turhaa. Jos sitä on käytetty jopa neljä kertaa yhdellä sivulla ajattelisin, että lauserakenteita muuttamalla sen käyttöä voisi vähentää. Myös ajatusviivoja käytettiin tavanomaista enemmän. Suosittelen silti kirjaa jos idän ja lännen vertailu 1970-luvulta tuonne kirjan nykyhetkeen 1996 kiinnostaa.

Meri Valkama: Sinun, Margot

 

Meri Valkama: Sinun, Margot

Wsoy, 2021

Lukija: Krista Kosonen

Kesto: 15 h 37 min

 

2011

Pimeys hätisteli jo hämärää, kun Vilja antoi silmiensä juosta kirjaimilla, ohuilla ja ilmavilla. Hetkessä ajatukset olivat Helsingissä, hautajaisissa, isän kaksiossa pakattujen laatikoiden keskellä, työpöydän laatikostossa, litteässä peltirasiassa ja sen pohjalta löytyneessä kirjenipussa, siinä iltapäivässä, jona hän oli vetäytynyt vaivihkaa keittosyvennykseen, valinnut nipusta päällimmäisen kuoren. Siihen merkitty osoite oli hänelle tuntematon osoite, postimerkki Itä-Saksasta, leima vuodelta 1989. Hän oli lukenut kirjeen kerran, toisen, kolmannen, lopulta palannut äidin luo.

"Kuka on Margot?"

Isän kuoltua Vilja oli löytänyt nipun kirjeitä. Äiti oli puistanut hitaasti päätään, pyytänyt sitten hävittämään ne. Huokaissut pitkään, kun kirjeet vieläkin olivat tallessa. Kyllä, hän tiesi että oli olemassa joku Margot, nainen joka kutsui Viljan isää Erichiksi. Muuta hän ei tiennyt, eikä halunnut tietää nytkään. Jos vain antaisit asian olla ja silppuaisit nuo kirjeet.

Margot kirjoitti kirjeissään tytöstä jota kutsui Kastanjaksi. Äiti vahvisti, että se tarkoitti Viljaa itseään. Margot kirjoitti Patruunasta, joka lähetti kirjeet heidän välillään, Erichin ja Margotin. Kun äiti sulki lopullisesti suunsa, Vilja päätti lähteä Berliiniin ottamaan selkoa isän tästä elämän osasta. Oli selvää, että Viljallakin oli ollut jonkinlainen side Margotiin, joten hänellä oli oikeus tietää koko tarina.

Berliinissä Vilja sai vuokrattua asunnon tutusta talosta. Jätekuilun imelä haju oli vieläkin sama, mutta käytävä oli kapeampi kuin Vilja muisti. Talossa oli kaksikymmentä kerrosta, kaksisataa asuntoa. Täällä hän oli asunut lapsena isän, äidin ja veljensä Matiaksen kanssa, mutta perhe oli palannut Suomeen ja hajonnut syistä joita Vilja ei tiennyt ja Vilja oli jo kauan sitten unohtanut Itä-Saksan vuotensa. Nyt kun isä oli kuollut ja äiti vaikeni, Viljalla oli palava tarve muistaa, halu löytää puuttuvat palaset joiden avulla voisi rakentaa menneisyytensä uudestaan.

Berliinissä hän sai apua Utelta, vanhempiensa ystävältä, joka oli näiden erottua käynyt tapaamassa äitiä vielä Suomessakin, kunnes äiti oli riitaantunut hänen kanssaan. Utella oli valtavirrasta poikkeava näkemys Saksojen yhdistymisestä, siitä yleisestä ajatuksesta miten länsi on vain pumpannut rahaa itään, eivätkä houkkamaiset itäsaksalaiset osanneet edes olla kiitollisia. Vielä kaksikymmentä vuotta tapahtumien jälkeen Ute oli sitä mieltä, että DDR oli pakkoliitetty Länsi-Saksaan ja länsi oli se, joka oli hyötynyt itäsaksalaisten kärsiessä. 

1983, Berliini 

Kansan Voiman Berliinin kirjeenvaihtajaksi nimitetty ja DDR:ään ideologiana vahvasti uskova Markus Siltanen oli juuri perheineen muuttanut uuteen kotikaupunkiinsa. Poika Matias on neljän ja tytär Vilja vasta kaksivuotias.

Kunhan lapset aloittaisivat päiväkodissa, Rosa alkaisi taas kirjoittaa toista romaaniaan joka oli keskeytynyt lasten syntymään. Hän tarvitsi oman elämänsä Rosa Siltasena, ruuanlaitto ja lasten nenien niistäminen ei riittänyt hänelle. Tässä maassa oman työelämän rakentaminen oli naisille onneksi paitsi oikeus, myös velvollisuus. Rosasta se tuntui ihmeelliseltä. Että oli olemassa valtio, jossa ei katsottu paheksuen äitejä jotka veivät lapsensa päivähoitoon, vaan suorastaan kannustettiin siihen tarjoamalla kaikille ilmainen päivähoitopaikka, ja Rosa sai nyt olla sen maan asukas.

Päiväkodissa Vilja aloittaa pienten ryhmässä, jossa hänen opettajakseen tulee ystävällinen Luise. Matias sairastelee paljon, hyvin mahdollisesti läheisen hiilivoimalan takia, ja uupunut Rosa joutuu hoitamaan häntä kotona vuorokaudet ympäri. Onneksi Markus huolehtii Viljan päiväkodista, vaikka joutuukin tekemään alati venyviä päiviä töissä. Kun Markus kirjoittaa Schwarze Pumpesta, DDR:n suurimmasta ruskohiilivoimalasta joka työllistää 16000 ihmistä ja on maan suurimpia ylpeydenaiheita, hän tekee sen arvostuksella. Lopulta Rosa lähtee Matiaksen kanssa kaksin Suomeen, sillä vain Schwarze Pumpen läheisyydestä poistuminen voi auttaa poikaa tervehtymään. Kun he palaavat Berliiniin, Rosa huomaa, että jokin on muuttunut.

Rosa rutisti Viljaa, haroi sormillaan tämän hiuksia, pellavaisia ja pehmeitä, nuuhki ihoa, sen nukkaista ja nihkeää pintaa. Vain viikoissa lapsi oli kasvanut silmissä, eikä Rosa saanut mielipahaa irti itsestään: miksei lapsi ilahtunut hänen näkemisestään?

Kiinnostuin Valkaman kirjasta koska se tapahtuu Itä-Saksan aikaisessa ja puoleisessa Berliinissä, jossa on jotain kiehtovaa, jotain aivan eri tavalla kiinnostavaa kuin vaikkapa Neuvostoliitossa. Ehkä se on muuri ja se miten se yhdessä yössä jakoi kaupungin kahtia ja erotti sukulaiset ja ystävät toisistaan. Ehkä se on mielikuva joka tällaisella muurin sortumisen aikaan parikymppisellä nuorella tapahtumista oli, mukaan lukien yllätys siitä, että muuri todellakin hävitettiin eikä sen tähden edes sodittu. 

Kirja herätti paljon ajatuksia. Merkittävämpänä ehkä se, että tiedostan ajatelleeni hyvin yksioikoisesti, että Saksan jälleenyhdistyminen oli Itä-Saksalle pelkästään hyvä asia ja Länsi-Saksalle valtava menoerä josta itä saa olla kiitollinen, vastaavasti kuin joskus kuulee puhuttavan siitä, miten kalliiksi Suomelle tulisikaan jos Karjala nykykunnossaan liitettäisiin Suomeen. Tiedostan kyllä pettymyksen siitä, ettei lännen elintaso levinnyt itään yhdessä yössä, samoin kuin sen, että osa itäsaksalaisista aidosti uskoi sosialismiin eikä edes halunnut mitään yhdistymistä. Ehkä kokonaan uuden, kolmannen valtion luominen yhdessä olisi auttanut osaa kansalaisista uuden edessä.

Täysin absurdia oli kuitenkin ymmärtää se kirjan kohtaus, jossa Rosa lähti Länsi-Berliiniin vahingossa autoon unohtuneiden, käytettyjen itäsaksalaisten lastenvaatteiden kanssa, jotka sitten takavarikoitiin rajalla ettei Rosa myisi niitä lännessä. Kuka niitä olisi lännessä huolinut edes ilmaiseksi, kun heillä oli henkkamaukat ja KaDeWe täynnä ylellisyystavaraa?

Sitten pari irrallista asiaa. Ensinnäkin, kirjassa kuolee melko raa'asti kissa. Vaikka eläinten kokemat julmuudet ovat itselleni se herkin paikka kirjoissa ja olen jättänyt kesken esimerkiksi kirjan jonka alussa hukutettiin kissanpentuja, tämä tapahtuma painui melko pian taka-alalle. Toisekseen, kun Vilja tutustuu tulevaan tyttöystäväänsä Saagaan, hän menee tekemään haastattelua toista viikkoa flunssaa poteneen ihmisen kotiin. Alert, alert!

Daniela Krien: Vielä joskus kerromme kaiken

 

Daniela Krien: Vielä joskus kerromme kaiken

Gummerus 2014, 200 sivua

Saksankielinen alkuteos: Irgendwann werden wir uns alles erzählen

Suomennos: Ilona Nykyri

 

 



Kevään uutuusluetteloissa olin kirjan ohittanut, mutta Leena Lumen arvostelun luettuani kiinnostus heräsi. Sitten VJKK alkoi näkyä siellä täällä kera positiivisten arvioiden, kuten Karoliinan Kirjavassa Kammarissa, joten otin sen luettavakseni itsekin. Olitte kirjoittaneet hienoja arvioita, sillä kirja oli loppujen lopuksi hyvinkin erilainen kuin mitä odotin, ette siis olleet paljastaneet liikaa. 

 

Kirjan alkaessa Maria on 16-vuotias tyttö vuoden 1990 Itä-Saksassa, joka kohta lakkaa olemasta. Saksojen yhdistyminen on jo tosiasia ja tulee tapahtumaan virallisesti syksyllä. Sitä ennen Maria elää kuuman ja vahvasti seksuaalisen kesän johon mahtuu paljon muutakin kuin tytön 17-vuotissyntymäpäivä.

 

Maria ei ole varsinaisesti muuttanut yhteen poikaystävänsä Johanneksen kanssa, mutta on jo jonkin aikaa asunut pojan vanhempien maatilalla tilan töissä autellen. Maria kertoo paljon tilan asukkaista ja heidän arjestaan, miten oppii tekemään ruokaa ja olemaan hyödyksi. Johannes käy viimeistä luokkaa koulussa, mutta Maria on alkanut lintsailla ja lopulta kevätlukukausi menee aivan hunningolle joten tyttö joutaakin autella. Koulukirjojen sijaan Maria lukee Karamazovin veljeksiä ja miettii kirjan tapahtumia niin usein, että toivoin jo että olisin itsekin lukenut tuon tiiliskiven. Johannes on Marian ensimmäinen poikaystävä ja tyttö uskoo rakastavansa tätä, ei ole kuitenkaan aivan varma.

 

Eräänä päivänä toisessa kylässä asuvan äidin luota kotimatkalla oleva Maria oikaisee naapuritilan omistavan nelikymppisen Hennerin maissipellon läpi ja siitä käynnistyy tapahtumaketju jonka jälkeen mikään ei ole enää ennallaan. Henner vie ja tyttö vikisee, traagiseen loppuun saakka.

 

Sanat palaavat vasta myöhemmin, vasta kun ruumiit ovat puhuneet. Kerron Hennerille, että olen nyt seitsemäntoista, nainen, mutta hän vain hymyilee sille. Päivä ei ole vielä edes puolessa. Makaamme liikkumatta, hän on kietonut oikean kätensä ympärilleni, jalkamme koskettavat toisiaan. Minua pelottaa että hän on pilannut minut lopullisesti. Mitäpä tällaisen jälkeen voisi enää olla odotettavissa? En ole koskaan ollut yhtä onnellinen. Minä sykin ja vapisen ja työnnyn lähemmäksi häntä. On kuin hän olisi ehättänyt jotenkin edelleni.

 

Yhdistyvä Saksa antaa mielenkiintoisen kehyksen kiihkeälle teinitytön ja vanhemman miehen rakkaustarinalle. Olisin toivonut että vanhasta DDR:stä olisi kerrottu enemmänkin. Kirja on lyhyt, vain 200 sivua, joten sitä olisi hyvin voinut laajentaa.