Historiallisia romaaneja vol 13

Tällä kertaa neljän historiallisen romaanin paketti vie neljälle eri vuosisadalle. Sain vihdoin kuunneltua Raskin romaanin, kun huomasin siihen ilmestyneen jatkoa. Maila Talvion kirjan luin e-kirjana, kun en löytänyt kirjastosta mitään juuri mielen mukaista paperikirjaa, ja nimen tultua vastaan päätin tutustua hänen tyyliinsä kirjailijana. Jälkimmäiset kaksi ovatkin sarjojen jatko-osia. 

***

Ulla Rask: Blanka, Itämeren tytär 

#1 Kylmä meri

WSOY, 2025

Lukija: Krista Putkonen-Örn 

Kesto: 11 h 10 min

Syksyllä 1606 rääveliläisen hansakauppiaan Matthias Bergerin esikoistytär Dorotea oli menossa naimisiin häntä huomattavasti vanhemman lyypekkiläisen leskimiehen Krausen kanssa. Kalpeaa sisarta tarkkaillessaan Blanka ajatteli, että sisko olisi yhtä hyvin voinut kuolla, eihän hän tulisi näkemään tätä enää milloinkaan. Pitäisi varoa mitä toivoo. Sisar oli sairastunut vakavasti, ja menehtyi vain muutama päivä vihkimisen jälkeen.

Blankan ystävä, joka hoiti sairaita ja kätilöi maailmaan uusia lapsia, oli opettanut hänelle kaikenlaista yrteistä ja parantamisesta. Dorotean kuoltua hän paljasti Blankalle myös sen, että isän kauppaliike oli huonolla tolalla, ja vain Krause oli hänen mahdollisuutensa väistää konkurssi. Niinpä mies puhuttiin naimaan Blanka, mutta asian tultua Blankalle niin äkkiä, sovittiin myös, että tämä viettäisi vielä talven isänsä luona. 

Kevään koittaessa Krause lähetti laivan hakemaan vaimonsa ja tämän piian Margon kotiin Lyypekkiin, mutta laiva joutui kaappareiden kynsiin. Siitä vasta seikkailu alkoikin...

Ihme jos joku ehtii pitkästyä tähän romaaniin, yllätyksiä ja monenlaisia käänteitä oli tarinaan mahtunut. Kaikki aika uskomattomia, mutta sehän on ihan ok viihteellisessä seikkailussa, eikö?

Krista lukee niin monia minulle mieleisiä kirjoja että pitää välillä valita silläkin, ettei tule hänen lukemiaan liian lähekkäin. Tiedän ettei se kaikkia häiritse vaikka kuuntelisi peräkkäin kaksi ihan erilaista saman lukijan kirjaa, mutta minulla on näitä rajoitteita 😅

***

Maila Talvio: Kaukaa tullut

#1 sarjassa Itämeren tytär 

E-kirja: Saga Egmont, 2022

160 sivua 

Romaani Itämeren tytär ilmestynyt alunperin 1940.

Hattujen ja myssyjen sota (1740-43) oli päättynyt ja Tukholmaan paenneiden helsinkiläisten odotettiin palaavan hetkellä millä hyvänsä. 

Paimen soitti torveaan Suurkadun päässä, murtama lehmä oli jo kaupunkiin saatu ostettua, raatimies Burtzin taloonkiin juuri ensimmäinen.

Kauppias Suthoff oli kaivanut kirkon hopeat puotinsa alle talteen ja vienyt kirkonkellot mukanaan laivalla Tukholmaan, niin että oli siinä hötäkässä rouvansa ja lapsensa unohtanut kokonaan. (Tai ainakin "unohtanut"...)

Jälkimmäiset olivatkin viettäneet sotavuodet Espoossa, tiettömässä erämaassa, ja nuori Kustaa Wetter oli saanut tehtäväkseen hakea heidät kaupunkiin ennen kuin kauppias Suthoff itse palaisi. Kustaa Wetterille tämä oli mieleinen tehtävä, sillä hän oli rakastunut Suthoffien keskimmäiseen tyttäreen Hedwig Ulrikaan joka pian täyttäisi 17 vuotta, mutta rikas kauppias tuskin huolisi häntä vävykseen. 

Hänen isänsä oli ollut pitkä ja kaunis mies, Helsingin pormestari Aabraham Wetter. Entä jos hänestä, Kustaasta, tulisi isänsä seuraaja. Hän oli nyt sisaruksistansa vanhin, paha vain, että heillä oli holhooja sekä Tukholmassa että täällä. Jos kauppamies Suthoff osaisi nauraa, niin hän kai nauraisi häntä, jos hän astuisi hänen eteensä ja sanoisi: pyydän tyttärenne Hedvig Ulrikan kättä. Tämän tietäen on aivan turhaa lähteä Leijonien kanssa vuorille tähystelemään laivoja ja korjata talteensa mitä saa. Tulee viinejä, kahvia, silkkikankaita. Jospa voisikin unohtaa Hedullan!

Omasta mielestään Jakob Suthoff oli Helsingin hyväntekijä, ja hänestä pitäisi tehdä seuraava pormestari, mutta kaupungin korkea-arvoisimmat herrat eivät halunneet nähdä häntä salongeissaan. Johtuiko se sitten enemmän Suthoffista itsestään vai hänen vaimostaan, jota pidettiin hieman höyrähtäneenä. Vaimon oli nähty lauleskelevan ja kirmaavan kuin lapsi leikeissään, ja kun Suthoff oli kerran kotoa lähdettyään piilottanut tämän vaatteet, oli tämä juoksennellut ulkona lähes alasti. Suthoff halusi vaimostaan kaksi asiaa. Että tämä käyttäytyisi hillitysti ja arvokkaasti, ja antaisi hänelle vielä pojan ja perijän. Heitä oli kyllä siunattu myös poikalapsilla, mutta kaikki olivat kuolleet pieninä. 

Hattujen ja myssyjen sota, jota myös pikkuvihaksi kutsutaan, käytiin Ruotsin ja Venäjän välillä. Lainauksessa mainitut Leijonat olivat Helsingin ruotsalaisten poikien / nuorten joukko, venäläiset olivat Ruutanoita, ja poikien välillä oli vähintäänkin suukopua, toisinaan yhteenottojakin. 

Nähtäväksi jää tuleeko sarjasta luettua loputkin, nyt ei vielä siihen jäänyt kutinaa. Sen sijaan e-kirjoja voisin lukea toistekin, niitähän on paljon myös e-kirjastossa jos taas käy tunnit vähiin Storytelissä. 

***

Ingeborg Arvola: Villien tuulten ranta 

#2 Ruijan rannalla 

Gummerus, 2025

Lukija: Mirjami Heikkinen 

Kesto: 13 h 33 min

Piika Priita-Kaisa istuu vankilassa Vesisaaressa ja odottaa lasta tilalliselle Askan Mikolle, johon on rakastunut. Lupaa ja yleistä hyväksyntää tuo rakkaus ei nauti, sillä Mikolla on kotona Näätämössä vaimo, Kreeta-Liisa, joka ei ole saanut Mikolle lasta. Priita pelkääkin Vesisaaressa istuessaan ja homeista leipää nakertaessaan, että Mikko lopulta ottaa hänen lapsensa ja kasvattaa tytön yhdessä Kreeta-Liisan kanssa. Jos Mikko ei häntä enää huoli, saattaa hän lähteä Amerikkaan, jonne veli on viemässä koko perheensä. Eletään vuotta 1860.

Pelko on kuitenkin turha, sillä Priita-Kaisalle Mikko tahtoo pirtin rakentaa. Ennen sitä on kuitenkin edessä monta mutkaa. 

Ruijan rannalla on minusta onnistunut sarja, sen kieli ja tapahtumat tuntuvat hyvin realistisilta, niin kuin meidän käsitystemme mukaan tuohon aikaan on eletty ja rakastettu. Rakkaus on sarjassa suurta ja kaikkivoittavas, mutta imelyys siitä on kaukana. 

***

Ellen Vahr: Leipomo Brooklynissa

Osa 2 sarjassa Amerikka

Gyldendal Astra, 2026

Lukija: Anniina Piiparinen 

Kesto: 9 h 52 min

Thea oli jättänyt taakseen Idle Hour -kartanon ja teki nyt töitä 5th Avenuen varrella Vanderbiltien kaupunkitalossa.

Äidin kotoa lähettämässä kirjeessä oli kerrottu, miten siellä pelättiin sodan (ensimmäisen maailmansodan) leviämistä, ja miten Britit olivat upottaneet yli sata norjalaista kauppalaivaa hänen lähtönsä jälkeen. Niinpä Thean olisi turvallisinta jäädä toistaiseksi Amerikkaan. Isä oli joutunut lopettamaan leipomonsa, mutta muuten he pärjäsivät hyvin. Eniten Theaa otti sydämestä äidin kirjoittaessa, miten yhtäkkiä kovin aikuistunut Hans oli kysellyt Theasta, kun he olivat nähneet kaupungilla. Vanhemmat olivat myös lähettäneet Thealle avoimen laivalipun kotimatkalle, ja jonain päivänä hän vielä palaisi kotiin Norjaan.

Thea oli ottanut vastaan työn kaupunkitalossa saadakseen leipoa, mutta taloudenhoitaja sälytti hänelle lähinnä tiskejä, eikä Thea voinut nähdä asemansa juurikaan kohentuneen Idle Hourissa vietetyistä kuukausista.

Eräänä iltana Thea törmäsi Amandaan, joka oli ollut hänen hyttitoverinsa matkalla Amerikkaan. Kaikki mitä tyttö oli silloin kertonut, oli ollutkin sepitettä, ja nyt Amanda tarvitsi apua. Yhdessä he selvisivät pahimpien kurimusten yli, ja sitten Paul, Vanderbiltien autonkuljettaja johon Thea oli rakastunut, näytti hänelle ränsistyneen, myynnissä olevan leipomon.

Thea ja Amanda alkoivat yhdessä pyörittää leipomoa, vaikka oli ennenkuulumatonta, että nainen voisi tehdä leipomossa muuta kuin hymyillä tiskin takana ja rahastaa tuotteet. Alku oli takkuista, ja he elivät niin kädestä suuhun, että heidän oli asioitava jopa panttilainaamossa. Samaan aikaan Paul oli siirtymässä elämässä eteenpäin, eikä Thea ollut mukautunut hänen unelmiinsa. 

Thea jäi seisomaan panttilainaamon ulkopuolelle raskas laatikko käsissään. Amanda oli pantannut hänen turkisstoolansa, ja nyt myös lippu oli mennyttä. Epätoivo Paulin lähdöstä oli saanut hänet suostumaan järjettömään ajatukseen lipun vaihtamisesta gramofoniin. Hän oli ajatellut, että se voisi karkottaa ikävät ajatukset. Lippu oli tuonut hänelle turvaa, ja nyt sekin turva oli poissa. Jäljellä oli vain kipeä, raastava tunne siitä, että hän oli täysin oman onnensa nojassa. Silti samaan aikaan hän tunsi jännitystä. Aivan kuin maailma olisi avautumassa hänelle uudella tavalla.

Olin ensimmäisen osan jälkeen vähän kahden vaiheilla, että jatkanko vai unohdanko, mutta tulinpa ladanneeksi ja hyvä niin. Tämä kakkososa oli minusta vaiherikkaampi kuin ensimmäinen ja sitä myötä myös koukuttavampi. 

Paula Havaste: Saarelaislaulu

 Paula Havaste: Saarelaislaulu

Saarenmaa #4

Gummerus, 2021

Lukija: Jussi Lehtonen

Kesto: 13h 53min

1967.

Vilja oli saanut ensimmäistä kertaa elämässään matkustusluvan oikein pääkaupunkiin saakka, silmälaseja hankkimaan. Niinpä hän pääsi saattamaan matkaan tytärtään Merleä sekä Aiven ja Antsin poikaa Vilmaria, jotka oli valittu Suomen pioneerien kesäleirille edustamaan Eestin neuvostotasavallan nuoria kommunisteja.

Merle ei tulisi tekemään Vilmarin Suomen-matkaa helpoksi, sillä sydän ja järki erottivat heidät toisistaan. Merle toisteli propagandalauseitakin niin tosissaan, kuin uskoisi niihin, kuten uskoi myös Vilmarin äiti Aive.

Moni näki vain sievät kasvot ja itsetietoisen käytöksen, mutta häntä itseään Merle ei viehättänyt vähääkään, sillä tytöstä puuttui kaikki se lämpö ja ilo, jota vaikkapa pikkusiskonsa pursui. Tyttö oli kasvanut viime vuosien aikana aivan joksikin muuksi. Entinen iloinen Merle oli nyt ankara ja hapan. Liian paljon aatetta, liian vähän sydäntä. Mutta sellaista saattoi ajatella vain yksin ja salaa. Julkisesti oli pakko ihastella sitä intoa, jolla tyttö sosialistisen aatteen ja iskurityöläisten nimeen vannoi. 

Vilmarille olisi riittänyt vähempikin intoilu, hän itse vain esitti kunnon komsomolilaista: kommunistisen puolueen nuorisoliiton jäsentä. Hän oli päässyt kerran aiemminkin ulkomaille, Mustanmeren rannalle ja oikein lentokoneella, musiikkiolympialaisiin viidentoista muun lapsen kanssa. Hän oli sijoittunut kolmanneksi kansanlaulujen sarjassa ja saanut taas uuden mainetodistuksen. Se oli varmasti vaikuttanut siihen, että hänet oli nyt valittu Suomeen lähtijäksi. 

Nyt oltiin lopulta satamassa, mutta tämä jonotus se vasta kestikin. Edessä olevat suomalaiset, jotka tunnisti paitsi erilaisista vaatteista, myös viinan löyhkästä, alkoivat olla hermostuneen ja ärtyneen oloisia. Virolaiset eivät taatusti tulleet tähän jonoon humalassa tai edes krapulassa, he yrittivät vaikuttaa levollisilta ja tyyniltä, vaikka jokaisen mielessä jyskytti jokin salaisuus, joka oli vielä paljastumatta. Oliko tullut puhuttua liian kovaa kadun kulmassa, oliko joku naapureista kuunnellut kun ystävien kesken oli tullut lauottua liian suoria mielipiteitä neuvostoregiimistä? Ei Vilmarilla ollut sen helpompaa kuin muillakaan, vaikka mukana oli juhlallinen mainetodistus ja uuden uutuksinen harmaa passi. Yhtä lailla häntä jännitti olivatko tulleet ilmi hymähdykset komsomolin kokouksessa, oliko joku kannellut Vilmarin laulaneen liian vironmielisiä lauluja, oliko joku pitänyt kirjaa siitä kuinka auliisti Vilmar oli käynyt auttamassa niitä entisen Viron nimeen vannovia vanhuksia, jotka olisi pitänyt unohtaa. 

Leiri osoittautuu aika erilaiseksi mitä Vilmar odottaa, eikä Helsinkikään vastaa kaikin puolin hänen odotuksiaan. Hän päätteli, ettei sielläkään ollut kaupoissa tavaraa myytävänä, koska Tallinnasta tuttuja jonoja ei näkynyt ollenkaan. Vilja puolestaan on huolissaan tädin heikentyneestä kunnosta ja mikä tällä on edessä, kun ei jaksa enää omaa majataloaan pyörittää. Uusi koiranpentu löytyy sentään Viljaa ilahduttamaan. 

Oikeastaan harmittaa, että Saarenmaa -sarja päättyy tähän, onhan virolaisten elämä neuvostovallan alla vielä jotenkin niin paljon koskettavampaa kuin vastaava aika Venäjällä. Toivottavasti Vilja, niin fiktiivinen kuin onkin, eli vielä näkemään Viron itsenäistymisen.

Juonellisesti kirjassa käytiin läpi paljon aiemmissa osissa tapahtunutta, kun Vilja muisteli milloin mitäkin, onneksi useimmiten vain lyhyesti. Vilmarin ja Merlen Suomen-matka oli aika erilainen kuin olisin odottanut. Kansikuvassa voisi olla Merle, kun vaan pusero olisi pioneerien, kaulassa punainen huivi ja suu vakavana, tiukkana viivana. Eli ei juuri lainkaan kuvan tytön kaltainen.

Paula Havaste: Morsiusmalja

 Paula Havaste: Morsiusmalja

Saarenmaa #3

Gummerus, 2020

Lukija: Jussi Lehtonen

Kesto: 11h 36min

Anna-tädin mukana linja-autosta laskeutunut Aive ei ollut ollenkaan sellainen, kuin Vilja olisi odottanut pääkaupungista saapuvan nuoren naisen olevan. Vilja huomasi tytön pienoisen vatsakummun ja hipaisi vaistomaisesti omaa vatsaansa, jonka piiloissa kasvoi suloinen salaisuus. Aiven lapsi ei ollut suunniteltu, vaan raiskauksen myötä alkunsa saanut, eikä Anna-täti tiennyt parempaa paikkaa Aiven lastaan odottaa, kuin Viljan luona. 

Anna-täti oli edellisellä vierailullaan istuttanut Viljan mieleen haaveen filmiryhmästä, joka voisi seuraavana kesänä tulla kuvaamaan Saarenmaalle ja majoittua Viljan ja Villemin majataloon, johon rakennettaisiin siksi lisähuoneita, mikä taas takaisi suuremmat tuotot jatkossakin.

Vilja sai puurtaa majatalon vieraiden ja lastensa eteen aamusta iltaan, onneksi nyt Aive apunaan, sillä Villem ei talon töihin osallistunut. Aive oli jäänyt poikansa synnyttyä töihin majataloon ja Viljankin tytär syntyi. Villem oli kovin etäinen, mutta Vilja jaksoi aamusta iltaan sen tiedon voimalla, että ilman Villemin kirjailijanuraa ja miehen siitä saamaa pronssitähti-palkintoa majatalo ei olisi toteutunut ja Vilja itse edelleen tekisi vielä rankempia työpäiviä kalasovhoosissa. Taiteilijatovereiden, eli majataloon Tallinnasta saapuvien vieraiden taholta Vilja sai enimmäkseen osakseen kiitosta, mutta aina vieraat eivät osanneet arvostaa hänen ja Aiven yksityisyyttä, etenkin Villemin ollessa puhujamatkoillaan. Filmiryhmän saapuminen toikin iloista vaihtelua, kun mukana oli kerrankin myös naisia. 

Aive oli kuukausien kuluessa alkanut luottaa paitsi Viljaan, myös Antseen ja Arvoon ja ystävystyä erityisesti Antsen kanssa. Tuo salassa elävä miespari kiinnitti koko ajan enemmän huomiota kalasovhoosissa jossa he kävivät töissä, ja tulivat vähän väliä kotiin verissä päin. Kun Aivekin ymmärsi, että ainoa keino millä hän saisi karistettua naisennälkäiset miehet kimpustaan olisi avioituminen, syntyi idea, joka voitaisiin kenties filmiryhmän läsnäollessa toteuttaa.

Kannen kuva ei mielestäni sovi kirjaan ollenkaan. Työn parissa, edes keittiössä, kuvattu neuvostonainen kuvaisi sen kokonaissisältöä paremmin. Itse kirja täytti odotukset ensimmäisten osien tavoin, joskin olin ymmärtänyt juonikuvauksesta, että filmiryhmä olisi siinä pidemmän aikaa läsnä. Päätösosa pääsee varmaankin viimeistään ensi vuonna kuunteluun.

Paula Havaste: Vierashuoneet

Paula Havaste: Vierashuoneet

Saarenmaa #2

Gummerus, 2020

Lukija: Jussi Lehtonen

Kesto: 10 h 11 min

Vilja oli huolissaan. Heidän uuteen majataloonsa oli vain parin viikon kuluttua tulossa ensimmäinen vieras ja kaikki valmistelut olivat vielä aivan kesken. Kesäkuussa pitäisi majoittaa jo kolme Tallinnasta saapuvas vierasta miestä eikä syksyllä luvattu rakennusprikaati ollut vieläkään saapunut. Niinpä hän oli kirjoittanut Anna-tädilleen, joka oli ennenkin ollut isoksi avuksi, ja noin vain täti soitti kulttuuripääsihteerille ja järjesti kaiken. 

Viljaa hiukan jännitti miten kaikki onnistuisi, mutta majoitustyöstä saatava palkkio olisi kaiken työn ja vaivan arvoista.

"Sehän on valtava määrä rahaa!"

Anna-täti hymähti. "Täytyyhän kaikesta siitä työstä jotakin kertyä. Kunhan ensimmäinen talvi on ohi ja kaikki sujuu, saatat saada vieraiden ruplista viidenneksen ja pian neljänneksenkin itsellesi. Mitä useampia vieraita on yhtä aikaa, sitä halvemmaksi se käy sinulle. Keittoa on helppo jatkaa."

Sitten Anna-täti vakavoitui. "Tämä tietysti vain siinä tapauksessa, että majatalosi hyväksytään. Joku ensimmäisistä vieraista on salatarkastaja. Sitä voit odottaa."

Olisi siis oltava erityisen tarkkana, varoa visusti sanomiset ja tekemiset, mutta niinhän Vilja toimi muutenkin.

Kun vieraita pääkaupungista alkoi saapua, Vilja passasi ja Villem tapansa mukaan keskittyi seurusteluun, mikä miehelle suotakoon, olivathan vieraat taiteilijoita ja kirjailijoita, joiden kanssa Villemin kannattikin olla hyvissä väleissä ja joilta tämä sai tärkeitä neuvoja.

Me emme kuvaa taiteessa yksittäisiä ihmisiä, Vares Vallamaa luennoi. Toveri kirjailija, emme kuvaa huolestuneen mielen orpoja liikkeitä vaan kansanjoukkoja. Kuvaamme tyyppejä, sellaisia sankareita joissa yhdistyvät neuvostoihmisen monet tärkeät puolet. Emme kaipaa sisäisen mielen pohdiskeluja, vaan ajatuksia tulevan ihannemaailman rakentamisesta. Työn, tavoitteiden kuvaamisen kautta se syntyy.

 

Mutta kun Vallamaa noin puhui onnellisesta elämästä, jota valtio suojelee, tulivat Viljan mieleen aivan toisenlaiset ajatukset.

Niinkö oli käynyt rakkaalle Sirje-opettajalle, joka oli haettu mustalla autolla kesken oppitunnin? Niinkö oli käynyt kotikylän vanhalle mummolle, joka oli yrittänyt palata rikkiammuttuun kotiinsa ja joutunut niin koviin kuulusteluihin, että oli tuupertunut paluumatkalla tien poskeen? Niitäkö valtio suojeli, jotka jääkylmissä karjavaunuissa pitkiä kiskoja myöten kauas Siperiaan, niitäkö jotka yrittivät pitää yllä unelmaa Virosta metsässä lymyillen?

Silmät kyynelissä Vilja jätti perunat ja tiskit, jätti kaiken, nappasi Meeliksen syliinsä ja meni pieni huolestunut koira perässään aivan puutarhan perälle, istui kannon päälle ja keinutti poikaansa. 

'Viro ei meiltä mielestä haihdu, se nousee, se kasvaa, vaan odottaa. On Viro kuin kataja joka ei kuihdu, se kukoistaa monen monta kertaa. Vaikka ei valta vieläkään vaihdu, uusi tulee, se aikanaan koittaa.'

Havasteen Neuvosto-Viroon sijoittuva sarja on osoittautunut juuri niin kiinnostavaksi kuin odotinkin! Kirjailijan luoma tunnelma on erittäin onnistunut. Opin myös uutta mikä on aina hienoa historiallisissa romaaneissa, esimerkiksi Viron metsäveljistä, joista googlasin lisätietoja. 

Hiukan taukoa muiden kirjojen parissa ja sitten kolmas osa kuunneltavaksi!

Paula Havaste: Pronssitähti

Paula Havaste: Pronssitähti

Gummerus, 2019 (lukukirja 2018)

Saarenmaa-sarja #1

Lukija: Jussi Lehtonen

Kesto: 6 h 54 min

Villem ja Vilja Talvik asuivat Virossa, Saarenmaalla. Kun Suomi oli tehnyt aselevon Neuvostoliiton kanssa syksyllä 1944, oli puna-armeija vallannut Viron jälleen kerran ja sen jälkeen miehitys oli pitänyt. Varsinainen neuvostojärjestelmä kolhooseineen ja sovhooseineen oli maahan vakiinnutettu 40-luvun lopulla, nyt elettiin vuotta 1949. 

"Mutta nuo vanhat talonpojat eivät ymmärrä uutta aikaa. Kullekin jätettiin se pakollinen neljä hehtaaria ja siellä nuo vanhukset nyt asuttavat hiljaisina pirttejään, kylvävät perunaa ja kaalia, hoitavat yhtä lehmäänsä ja mullikkaansa sekä kanojaan. Pärjätköön niillä, kun eivät kolhoosiin sovi."

Sitten kolhoosinjohtaja kääntyi Villemiä päin.

"Mikäs se onkaan se teitä lähin kolhoosi, vai onko teillä päin enemmän sovhooseja?"

"Ei montaa vielä, mutta meillä on kalastajakylä, tarkoitan kalastajasovhoosi."

"Minkä niminen?"

"Tyrskynpoika", Villem vastasi ylpeänä, sillä kaunis nimi oli hänen oma ehdotuksensa. 

"Onpa outo nimi", vastasi kolhoosinjohtaja. "Eihän siinä ole mitään lennokasta. Ystävyys, kommunisti, Gagarin tai voitto, sellaisia pitäisi nimien olla. Meidän Työn Voima nimemme on yksi parhaista, niin sanoi tarkastajakin täällä käydessään."

Vilja rakasti miestään, tämä oli kiltti ja iloinen, mutkaton mies, jonka rinnalla arki sujui, vaikka työtä olikin paljon. He olivat vielä nuori pari, juuri saaneet ensimmäisen lapsensa, pojan joka ei vielä osannut kävelläkään, minkä takia Vilja teki töitä sovhoosissa vain puolikkaan päivän. Kotitöiden kera päivät olivat silti pitkiä ja raskaita, eikä Villemistä ollut niin paljon apua kuin olisi voinut olla.

Villemiä askarruttivat muut ajatukset ja tulivathan talon toimet hoidetuiksi ilman Villemiäkin, sen oli anoppikin aikanaan sanonut.

"Pidä miniä sitten mielessäsi, että sinut on otettu tähän taloon hoitamaan asiat kuntoon. Sinä huolehdit arjesta, Villem tehköön tärkeämpiä tehtäviä. Hän nimittäin kirjoittaa runoja."

Runoilija Villem tosiaan oli ja oli nyt saanut huomattavan kunnianosoituksen, kun Stalin oli myöntänyt Villemin aurinkoa ylistävälle runolle kunniakirjan pronssitähdellä, joka oli vasta kuudes laatuaan Viron neuvostotasavallassa. Tämän saavutuksen myötä Villem kutsuttiin esittämään runonsa ja noutamaan kunniakirjan oikein pääkaupungista, Tallinnasta asti. Kutsu ei koskenut Viljaa, joten tämä varusti miehen matkaan tärkeimpänä toimenaan tuoda kotiin sianporsas. Viljalla oli kova huoli miten kiltti ja niin maalainen, humuun tottumaton mies pärjää suurkaupungissa ja juhlinnoissa, ettei vain viina tätä ja porsasrahoja veisi. 

Hienossa juhlassa Villem tunsi itsensä erityisen maalaiseksi sarkatakissaan ja saappaissaan. Snapsilaseja kumottiin jatkuvalla syötöllä. Hän kuuli kuiskuttelut, maalaistolvana, yhdenkö runon takia tänne rahdattu. Lievetakkisten miesten yllyttämämä Villem kertoi Viljasta ja kotikylästään ja naurunremakkaiset miehet nostivat maljoja jokaiselle kotieläimellekin. Miten käy porsaanhankinnan?

Pitkästä aikaa tartuin Havasteen kirjaan, kun en siihen edelliseen, 1100-sivulle sijoitettuun sarjaan syttynyt. Pronssitähti on lupaava alku, sarjastahan on nyt ilmestynyt jo neljä osaa ja jatko on kuulemani mukaan aina vain kiinnostavampi. Kurkistus Neuvosto-Viron maaseudun elämään vaikutti realistiselta, köyhältä ja silti toiveikkaalta, koitetaan sopeutua mutta jaksetaan uskoa että parempaa voisi olla edessä. Villemin Tallinnassa käynti ja paikallishallinnon tapaaminen loi hyvän kontrastin ja toi esille ne Stalinin ajan kaksi osapuolta, tavalliset kansalaiset jotka joutuvat koko ajan varomaan sanomisiaan ja tekemisiään ja ne korkeissa viroissa olevat, jotka määräävät kaikesta, vaikkapa humalaisen päähänpistona, mitä Villemkin sai kokea. 

Äänikirjassa on monesti näitä omia hassuja juttujaan, miten lukija äänsi esimerkiksi Pobedan jotenkin 'pabida' etten olisi edes hoksannut kuin asiayhteydestä. Ehkä se venäjäksi ääntyy niin, en tiedä, mutta suomeksi on tottunut ääntämiseen kirjoitusasun mukaisesti. 

Ulla Feldscher: Tuontivaimo

Ulla Feldscher: Tuontivaimo

Äänikirjan julkaisija Nemo, 2020

Lukija: Veera Kiiskinen 

Kesto: 4 h 15 min

Kuuntelin kirjan Nextoryssa.

Ihan ensimmäiseksi, onnistuin tyhjentämään kuvaa vaille valmiin blogitekstin tästä kirjasta uudella Bloggerilla. Itkin ja kirosin vuoron perään ja yritän nyt kirjoittaa jotain jo muutama viikko sitten kuuntelemastani kirjasta. Valitettavasti kaikki aiemmin kirjoittamanikin oli sieltä saakka.

Tuontivaimo on tarina maahanmuutosta ja perheväkivallasta. Prologissa kerrotaan taustaa siitä, miksi tämä kirja on ollut tarpeen kirjoittaa. 

Maahanmuuttajien on usein vielä vaikeampaa hakea apua kuin syntyperältään suomalaisten ja siihen on monia syitä. Monesti nämä naiset ovat taloudellisesti riippuvaisia miehistään, heidän suomen kielen taitonsa on huono, heillä on vähän sosiaalisia kontakteja eivätkä he tiedä, millaisilta tahoilta Suomessa voi apua hakea ja saada. Yhteistä suomalaisten kanssa on se, että heitä hävettää. Kun suomalaismies tuo tänne ulkomaalaisen vaimon, se nähdään usein pelastuksena, josta naisen tulee olla kiitollinen ja kestää sen tähden mahdollista haukkumista, alistamista ja väkivaltaa, olla pahimmissa tapauksissa lähes orjan asemassa omassa kodissaan. Nämä naiset eivät ole automaattisesti rikkauksista haaveilleita onnenonkijoita, usein he ovat haaveilleet vain tavallisesta ja turvallisesta perhe-elämästä miehensä rinnalla. 

Talvella 1992 oli Tallinnassa kylmä. Linda oli säästänyt palkastaan puoli vuotta voidakseen ostaa paksun palttoon jossa oli oikein karvareunus, takin jollaisia ei nähty kaupan rekeissä roikkumassa. Lindan vaateliikkeesä töissä oleva ystävä oli hankinnan mahdollistanut, sillä myyjät nappasivat itselleen kaikki ulkomailta tulleet tavarat ennen kuin ne edes ehtivät myymälän puolelle. Onnekseen Linda oli saanut työpaikan Viru-hotellista, Eestin ensimmäisestä tornitalosta, maineikkaasta hotellista jossa lähes kaikki turistit halusivat yöpyä. Linda tiesi, että hänen ulkonäkönsä oli vaikuttanut hänen valintaansa respaan, sillä hotellin naistyöntekijöiden tuli aina näyttää kauniilta ja huolitelluilta. Ainoa tuote jonka työpaikka tarjosi, olikin hiuslakka.

Linda tiesi muiden eestiläisten tavoin oikein hyvin Viru-hotellin maineen, mutta hän ei välittänyt siitä. Päinvastoin hän oli ylpeä saadessaan olla töissä maan kuuluisimmassa työpaikassa turistien keskellä. Silloin tällöin hän haaveili siitä, voisiko tämä olla hänen pakoikkunansa muualle Eurooppaan. 

Linda osasi vain eestiä ja venäjää, joten hän ei pystynyt keskustelemaan suomalaisten vieraiden kanssa. Ystävänsä kautta hän kuitenkin tutustui Ristoon, joka ystäviensä kanssa oli niinikään Viru-hotellin asiakkaita. He tutustuivat ja Risto alkoi käydä hänen luonaan Tallinnassa. Miehen avulla he saivat paremman asunnon ja Linda pystyi ostamaan tyttärelleen ravitsevampaa ruokaa ja tavaroita joita he tarvitsivat. Mies toi myös tuliaisia Suomesta, sellaista mitä Tallinnassa ei edes saanut.

Helsingissä kymmenen vuotta myöhemmin, syksyllä 2002, Linda leipoi pullaa. Hänestä oli tullut pullantuoksuinen äiti ja vaimo Riston luo muuttaessaan, ei hän Eestissä ollut leiponut. Siellä oli ollut helppoa olla kymmenen kiloa hoikempi, kun ruokakin oli lähinnä laihoja keittoja. Pullan leipomisen Linda oli oppinut anopiltaan, pieneltä naiselta joka pelkäsi miestään Aadolfia ja yritti pysyä pois tämän tieltä. Myös Elise pelkäsi tätä ja vähän Lindakin. Risto on ollut jo pitkään työttömänä, istuu pelaamassa tietokoneellaan päivät pitkät. Kerrostalo, jossa he Riston kanssa asuivat, oli jo kolmas koti näiden kymmenen vuoden aikana, nyt heillä oli neliössä vihdoin kunnolla tilaa. 

Joku kerta kun istuin parvekkeelle tupakalle, katselin taivaan pilviä. Kaipasin kotiin, vaikka en ollut varma, olisinko sitä kodiksi enää voinut sanoa. Pilvet veivät etelään sinisellä taivaalla, kohti Eestin peltoja, haarapääskyjä, metsän kieloja ja haikaran pesiä. En voinut myöntää Eliselle, miten paljon kaipasin takaisin. Jos olisin, niin olisin saattanut tartuttaa ikävän tunteen myös häneen. Elisen oli hyvä olla näin. Hänellä oli nyt parempi tulevaisuus Suomessa. 

Kun Linda vihdoin uskaltautuu myöntämään Eliselle, ettei ole onnellinen Riston kanssa, tytär ihmettelee miksi äiti kuvittelee ettei tytär olisi ollut onnellinen Eestissä. Oliko Linda uhrannut itsensä turhaan?

Siinä me istuimme ja pohdimme vaihtoehtoja. Juttelimme kuin kaksi hyvää ystävää, jotka yrittävät löytää ulospääsyä tilanteesta. Elisestä huokui erityistä voimaa, ja hän tuntui olevan paljon rohkeampi kuin minä. Tilanne avautui eteemme kuin luminen talvimaisema. Elise oli myrsky, joka halusi sekoittaa kaiken. Minä olin kinosten painon alle jäänyt varpu, jonka Riston raskas paino halusi niittää maahan. Elise halusi puhaltaa jäiset lumihanget päältäni. Pelastaa minut. Ihan kuin hän olisi jo miettinyt kaiken valmiiksi, ennen kuin keskustelumme oli edes alkanut. Oliko hän nähnyt joitain merkkejä ilmassa? Yrittikö hän varautua pahimpaan? Mikä olisi tässä tapauksessa pahinta? Jäädä ja kärsiä vai lähteä ja kärsiä?

Olin todella yllättynyt siitä, että Suomi on naiselle EU:n toiseksi väkivaltaisin maa. Viimeisimmän naisuhritutkimuksen mukaan joka viides nainen on kokenut joko väkivaltaa tai sen pelkoa parisuhteessaan. Vielä yleisempää väkivalta ja sillä uhkailu on eron lähestyessä tai sen jälkeen.

En oikein tiedä, mitä ajattelisin. Että on hyvä, kun näitä tarinoita tuodaan julki, vai miten järkyttävää on se, että vielä 2020 näitä tarinoita on tarpeen tuoda julki? Maailma kehittyy ja yhteiskunta sen mukana, mutta tietyt piirteet eivät näytä muuttuvan mihinkään. Aina on ollut köyhyyttä, epätasa-arvoa, kiusaamista, rasismia, korruptiota, häikäilemättömyyttä, väkivaltaa. Ehkä nuoret sukupolvet ovat edes vähän viisaampia kuin ristot.

Tammi-helmi-maaliskuun luetut kirjat

Tammikuu 
Tommi Kinnunen: Pintti ***1/2
Sara Medberg: Kultaportin kaunottaret ****

Helmikuu
Enni Mustonen: Taiteilijan vaimo ****
Maritta Lintunen: Stella ****1/2

Maaliskuu
Laura Manninen: Kaikki anteeksi ****
Juha Itkonen: Ihmettä kaikki ***
Kai Aareleid: Korttitalo ***1/2

Vuoden ensimmäinenä neljänneksenä luin seitsemän kirjaa, kaikki romaaneja. Olen viime vuosina yrittänyt lukea hieman enemmän mieskirjailijoiden teoksia ja nytkin sentään kaksi seitsemästä on miesten kirjoittamia mikä on minulle hyvä prosentti.

Tommi Kinnusen Pinttiin tartuin suurin odotuksin, olinhan pitänyt isosti kahdesta aiemmasta Kinnusesta. Pintti oli kuitenkin erilainen, mitä moni saattaa pitää hyvänä asiana. Itselleni tämä lasiruukin elämään sijoittunut kolmen (ei peräkkäisen) päivän romaani ei kolahtanut aivan aiempien tavoin, vaikka paikoitellen tavoitinkin tutun Kinnusen. Juha Itkosen Ihmettä kaikki kertoo osittain kirjailijan kokemuksista, osittain fiktiivisenä perheestä jossa kahden lapsen ja useiden keskenmenojen jälkeen uudet vaikeat raskaudet tuovat mukanaan haasteita ja vaikeita päätöksiä. Romaani oli siinä mielessä jännä, että kirjan pariskunta vääntää puoli kirjaa samasta asiasta (mitä päättää haastavan raskauden suhteen) ja monesti samankaltaisin lausein, mutta silti kirja ei tunnu toistolta eikä junnaa paikallaan.

Itkosen romaani oli pitkästä aikaa vippilaina, muttei viimeinen. Tampereella on nimittäin siirrytty vipeissä viikon laina-ajasta kahteen, mikä on loistava uudistus! Toinen vippilaina jonka itse asiassa luin neljässä päivässä koska teksti oli niin luetuttavaa, oli virolaisen Kai Aareleidin Korttitalo, joka on historiallinen romaani. Suvun tarina lähtee liikkeelle sotavuosilta, mutta sijoittuu enimmäkseen sodanjälkeiseen Tarttoon ja valtaosan perheen tarinasta kertoo pikkutytöstä teini-ikään varttuva Tiina-tytär. Ruma, tumma ja luotaantyöntävä kansi näytti ensisilmäyksellä dekkarilta, mutta onneksi vilaisin selkämyksestä ettei sieltä löytynytkään dekkaritarraa. Myönnän, että vasta kotona hoksasin, että Kai onkin nainen...

Tyypillisesti itselleni luin useammankin historiallisen romaanin, joista pisimmälle menneisiin aikoihin sijoittui Kultaportin kaunottaret, jonka Sara Medberg on kirjoittanut ikään kuin väitöskirjansa oheistuotteena. Tyypilleen uskollisena juonen käänteet kuten kuka rakastuu keneen olivat helposti ennakoitavissa, mutta tekstinä kirjaa oli kiinnostava lukea. Mustosen Taiteiljan vaimo jatkaa pitkää Sivustakatsojan tarinoiden sarjaa ja päähenkilöksikin on vaihtunut jo Idan Kirsti-tytär joka tässä osassa perustaa niin oman perheen kuin ompelimon. Seuraava, toiseen maailmansotaan sijoittuva osakin on jo ilmestynyt ja jonotan sitä kirjastosta. 

Maritta Lintusen Stella sijoittui kahteen aikakauteen, ei kuitenkaan sen syvemmälle menneeseen kuin 80-luvulle jolloin päähenkilö on iäkkään taiteilijan alivuokralaiseksi päätyvä nuori tyttö, jonka elämää taiteilijatar ovelasti manipuloi. Stella oli näistä yhdeksästä romaanista se joka minua eniten kiehtoi ja jonka psykologinen vire piti loppuun asti otteessaan. Stellan luettuani jäi sellainen fiilis, että kirjailijan aiempiinkin teoksiin kannattaisi tutustua. 

Laura Mannisen esikoisteos Kaikki anteeksi kertoo kirjailijan omasta elämästä, päähenkilön nimikin on Laura. Hän tapaa kiinnostavan miehen joka hurmaa käytöksellään Lauran suvun ja ystävät. Pian mies osoittautuu kuitenkin väkivaltaiseksi manipuloijaksi jota Laura joutuu kotoaankin pakenemaan. Luin kirjaa loppupuolella ristiriitaisin tuntein. Luonnollisesti halusin kaikkea hyvää Lauralle mutta toisaalta, kun itse omaan sen "minua ei kukaan kahta kertaa löisi" -ajatusmaailman, pidin Lauran loputtoman tuntuisia yrityksiä kääntää kaikki vielä hyväksi ja onnelliseksi (kaikki anteeksi!) ihan liian naiivina.