Tammikuu
Tommi Kinnunen: Pintti ***1/2
Sara Medberg: Kultaportin kaunottaret ****
Helmikuu
Enni Mustonen: Taiteilijan vaimo ****
Maritta Lintunen: Stella ****1/2
Maaliskuu
Laura Manninen: Kaikki anteeksi ****
Juha Itkonen: Ihmettä kaikki ***
Kai Aareleid: Korttitalo ***1/2
Vuoden ensimmäinenä neljänneksenä luin seitsemän kirjaa, kaikki romaaneja. Olen viime vuosina yrittänyt lukea hieman enemmän mieskirjailijoiden teoksia ja nytkin sentään kaksi seitsemästä on miesten kirjoittamia mikä on minulle hyvä prosentti.
Tommi Kinnusen Pinttiin tartuin suurin odotuksin, olinhan pitänyt isosti kahdesta aiemmasta Kinnusesta. Pintti oli kuitenkin erilainen, mitä moni saattaa pitää hyvänä asiana. Itselleni tämä lasiruukin elämään sijoittunut kolmen (ei peräkkäisen) päivän romaani ei kolahtanut aivan aiempien tavoin, vaikka paikoitellen tavoitinkin tutun Kinnusen. Juha Itkosen Ihmettä kaikki kertoo osittain kirjailijan kokemuksista, osittain fiktiivisenä perheestä jossa kahden lapsen ja useiden keskenmenojen jälkeen uudet vaikeat raskaudet tuovat mukanaan haasteita ja vaikeita päätöksiä. Romaani oli siinä mielessä jännä, että kirjan pariskunta vääntää puoli kirjaa samasta asiasta (mitä päättää haastavan raskauden suhteen) ja monesti samankaltaisin lausein, mutta silti kirja ei tunnu toistolta eikä junnaa paikallaan.
Itkosen romaani oli pitkästä aikaa vippilaina, muttei viimeinen. Tampereella on nimittäin siirrytty vipeissä viikon laina-ajasta kahteen, mikä on loistava uudistus! Toinen vippilaina jonka itse asiassa luin neljässä päivässä koska teksti oli niin luetuttavaa, oli virolaisen Kai Aareleidin Korttitalo, joka on historiallinen romaani. Suvun tarina lähtee liikkeelle sotavuosilta, mutta sijoittuu enimmäkseen sodanjälkeiseen Tarttoon ja valtaosan perheen tarinasta kertoo pikkutytöstä teini-ikään varttuva Tiina-tytär. Ruma, tumma ja luotaantyöntävä kansi näytti ensisilmäyksellä dekkarilta, mutta onneksi vilaisin selkämyksestä ettei sieltä löytynytkään dekkaritarraa. Myönnän, että vasta kotona hoksasin, että Kai onkin nainen...
Tyypillisesti itselleni luin useammankin historiallisen romaanin, joista pisimmälle menneisiin aikoihin sijoittui Kultaportin kaunottaret, jonka Sara Medberg on kirjoittanut ikään kuin väitöskirjansa oheistuotteena. Tyypilleen uskollisena juonen käänteet kuten kuka rakastuu keneen olivat helposti ennakoitavissa, mutta tekstinä kirjaa oli kiinnostava lukea. Mustosen Taiteiljan vaimo jatkaa pitkää Sivustakatsojan tarinoiden sarjaa ja päähenkilöksikin on vaihtunut jo Idan Kirsti-tytär joka tässä osassa perustaa niin oman perheen kuin ompelimon. Seuraava, toiseen maailmansotaan sijoittuva osakin on jo ilmestynyt ja jonotan sitä kirjastosta.
Maritta Lintusen Stella sijoittui kahteen aikakauteen, ei kuitenkaan sen syvemmälle menneeseen kuin 80-luvulle jolloin päähenkilö on iäkkään taiteilijan alivuokralaiseksi päätyvä nuori tyttö, jonka elämää taiteilijatar ovelasti manipuloi. Stella oli näistä yhdeksästä romaanista se joka minua eniten kiehtoi ja jonka psykologinen vire piti loppuun asti otteessaan. Stellan luettuani jäi sellainen fiilis, että kirjailijan aiempiinkin teoksiin kannattaisi tutustua.
Laura Mannisen esikoisteos Kaikki anteeksi kertoo kirjailijan omasta elämästä, päähenkilön nimikin on Laura. Hän tapaa kiinnostavan miehen joka hurmaa käytöksellään Lauran suvun ja ystävät. Pian mies osoittautuu kuitenkin väkivaltaiseksi manipuloijaksi jota Laura joutuu kotoaankin pakenemaan. Luin kirjaa loppupuolella ristiriitaisin tuntein. Luonnollisesti halusin kaikkea hyvää Lauralle mutta toisaalta, kun itse omaan sen "minua ei kukaan kahta kertaa löisi" -ajatusmaailman, pidin Lauran loputtoman tuntuisia yrityksiä kääntää kaikki vielä hyväksi ja onnelliseksi (kaikki anteeksi!) ihan liian naiivina.
