Sivut

sunnuntai 25. syyskuuta 2022

Juha-Pekka Koskinen: Savurenkaita - Kun patruuna Bogdanoff tehtaan perusti

 

Juha-Pekka Koskinen: Savurenkaita - kun patruuna Bogdanoff tehtaan perusti
Karisto, 2022
Lukija: Martti Ranin
Kesto: 7 h 54 min



Gustavilla oli selkeä suunnitelma perittyään isänsä ja muutettuaan omaisuuden käteiseksi. Hän lähti kauas Hämeenlinnaan, osti tontin ja aikoi rakentaa sille tehtaan. Sitten oli tehtävä hyvä naimakauppa ja naitava näyttävä vaimo hyvästä suvusta. Hän oli tutustunut taidemaalari Johan Lagerstedtiin ja viihtyi tämän perheen parissa. 

"Olet siis sitä mieltä, että minun pitää valita suhteellisen varakas nainen, riippumatta siitä rakastanko häntä yhtään", Gustav kysyi Johanilta. 
"Aivan. Rahat voi tallettaa pankkiin eivätkä ne katoa, mutta rakkautta et voi tallettaa. Sitä voi olla alussa paljon, mutta et voi tallettaa sitä mihinkään. Kun se katoaa, se katoaa", Johan sanoi ja hymyili leveästi. 
"Mitä te sanotte, herra..."
"Minä sanon, että tämä pimputus tekee minut hulluksi. Birgitta, aiotko tehdä meidät yhtä kuuroiksi kuin äitisi on? Hän takoo cembaloa kuin seppä alastonta. Birgitta!"
Soitto taukosi ja kaksoset lopettivat laulunsa. He vilkaisivat toisiaan, kaivoivat essujensa taskuista piparit ja alkoivat nakertaa niitä kuin hiiret.

Ei aikaakaan, kun hääkutsut postitettiin. Gustav nai rahaa ja sai kontolleen paitsi erikoisen vaimon, myös tämän eksentriset sukulaiset ja kovaa vauhtia ränsistyvän perintökartanon. 

Suvun tarinaa kertoo Gustavin pojanpoika Gabriel, joka on ollut läheinen isoisänsä kanssa ja kuullut tältä yhtä ja toista menneiltä ajoilta. Nimittäin kaikkea aivan päätöntä ja usein hullunhauskaa. Toisaalta paikkakunnalla eli juoru, että patruunalla oli tietty tapansa kurittaa tupakkaenkeleitään... 

Olipahan melkoinen omituisten otusten kerho! Yllätyksiä tupsahteli jokaisen nurkan takaa ja onkin suoranaista vähättelyä sanoa, että viihdyin kirjan parissa. Tosin, olin nimestä alunperin ajatellut, että kirjalla olisi todellinen esikuva. Googlettamalla en Bogdanoff-nimistä tupakkatehtailijaa kuitenkaan löytänyt.

Tämä kirja on yksi hyvä osoitus siitä, miten hienoa on, kun vanhempiakin kirjoja luetaan nykyään äänikirjoiksi. Kun katselin syysuutuuksia, sama trendi näyttää jatkuvan, sen verran monta tuttua, vanhempaa kirjaa äänikirjasovelluksen tulossa olevista bongasin. En olisi tullut Bogdanoffiin tarttuneeksi enää kirjaston hyllyltä, mutta näin se tuli kuunneltua ja hyvä niin. Minulle tuli kerrontatyylistä paljolti mieleen John Irvingin Kaikki isäni hotellit. 

Ehkä sinäkin löydät vielä tämän kirjan?




torstai 15. syyskuuta 2022

Lotta-Sofia Saahko: Koti kulttuurien välissä

 

Lotta-Sofia Saahko: Koti kulttuurien välissä
Tammi, 2021
Lukija: Lotta-Sofia Saahko 
Kesto: 11h 23min


Kirjan prologissa Lotta-Sofia sanoo, ettei oikeastaan toivoisi perheensä tai kenenkään hänet tuntevan lukevan hänen tarinaansa. Että hän kertoo nyt asioita, joita ei ole koskaan aiemmin puhunut ääneen. Siitä tuli tunne, että hän on kirjoittanut sydämensä näille sivuille ja miten hienoa onkaan, että hän tarjoaa kaiken tämän kuunneltavaksi juuri minulle. 

Minulla oli tietty syy, miksi Saahkon kirja kiinnosti minua, sen lisäksi että halusin kuulla millaista oli suomalaisperheen elämä Kiinassa ja miksei Saksassakin. 

Ikävuosinani 11-19 yksinhuoltajaäitini muutti meidän kotimme paikkakunnalta toiselle, eri puolilla Suomea 1-2 vuoden välein. Kun toiset samanikäiset loivat elämänikäisiä ystävyyssuhteita, minut revittiin jatkuvasti irti siitä, minne olin juuri varovasti alkanut juurtua. En koskaan kysynyt äidiltä miksi hän sen teki, ja nyt on myöhäistä, sillä äitini kuoli kevättalvella. Toki tiedän miksi äiti aina muutti; hän oli ammatiltaan myymälänhoitaja, joka etsi aina uuden työpaikan jostain osuuskaupan myymälästä, jolla meni huonosti. Hän nosti sen liikevaihdon kuin henkilökohtaisena haasteenaan ja kun haaste oli voitettu, hän tarvitsi taas uuden. Hän oli tietenkin taitava työssään, mutta toisaalta, oliko hänellä sen tähden oikeus muovata tyttärensä nuoruusvuodet niin repaleisiksi? Tuo lapsuuden ja nuoruuden yhdistävä vuosikymmen elämässäni vaikuttaa vieläkin, yli kolmekymmentä vuotta myöhemmin, todella paljon siihen millainen aikuinen minusta kasvoi.  

Lotta-Sofia oli kaksivuotias ja hänen veljensä Santtu puolivuotias, kun heidän perheensä muutti Saksaan. He olivat siellä identiteetiltään suomalainen, Saksassa asuva perhe. Lotta tunsi Suomea vain mummon ja papan luona vietettyjen lomien verran, mutta Suomi oli hänelle kotimaa, jotain oikeaa ja ihanaa mikä saksalaisilta puuttui. Kun koulu alkoi ja hän sai ystäviä ja uusia harrastuksia, Saksa alkoi tuntua eri tavalla kodilta.

Useamman Saksan vuoden jälkeen perhe muutti Kiinaan, jonne Lotta-Sofia ei missään vaiheessa kotiutunut. Hän tahtoi pitää tiiviin yhteyden Saksan ystäviinsä, hän suunnitteli myös palaavansa sinne opiskelemaan heti kun voisi muuttaa omilleen. Hän olisi halunnut ystävien kaipaavan häntä yhtä paljon kuin hän kaipasi heitä ja suuttui, kun he elivät elämänsä eteenpäin, kun ystäväpiiriin tuli uusia tyttöjä hänen tilalleen ja kun ystävät muuttivat muille paikkakunnille opiskelemaan. 

"Älä nyt ole niin surullinen. Muista, mitä kaikkia kerhoja uusi koulusi tarjoaa. Pääset kuoroon ja teatteriryhmään", isi taputteli polveani. Äiti ja isi odottivat Kiinan elämää innolla: siellä olisi ravintoloita ja nähtävyyksiä, halpoja vaatetoreja ja uima-allaskin uudella asuinalueellamme. Minä en kuitenkaan voinut olla ajattelematta kaikkea, minkä olin menettänyt. Sydämessäni oli Saksan kokoinen kolo. Oli kuin joku läheinen olisi kuollut, mutta sen sijaan, että olisin saanut haudata hänet, surra ja hyvästellä, äiti ja isi juhlistivatkin elämää ilman häntä. Olin menettänyt tärkeimmän osan elämästäni, enkä saanut edes pitää hautajaisia.

Kasvava Lotta halusi epätoivoisesti olla lapsi. Turvallisuudenkaipuussaan hän ei lopulta halunnut muuttaa kotoa edes täysi-ikäistyessään, eikä olisi perheen muutettua välillä Suomeen lähtenyt opiskelemaan vieraalle paikkakunnalle ellei äiti olisi häntä lähestulkoon pakottanut. Sen sijaan Lotta oli saanut taaperoikäisen itkupotkuraivarit ymmärrettyään, ettei perheen uudessa Suomen kodissa ollut enää huonetta varattuna hänelle. 

"Kyllä me ajattelimme, että sinä jo olisit yliopistossa. Ei tätä tällaiseksi suunniteltu", äiti sanoi kerran, kun nurisin puuttuvaa kaappitilaa.
"Ei meistä kumpikaan asunut enää 18-vuotiaana vapaaehtoisesti kotona", isi lisäsi. "Minua ei olisi mikään pystynyt pidättelemään kotona". Huuleni vapisivat, silmäni täyttyivät kyynelistä. "Miksi te ette halua minua?" minä purskahdin itkuun ja ryntäsin minun -tai siis Liinan- huoneeseen ja piilouduin peiton alle. Nyyhkytin nallen korvaan ja haukoin henkeä, niin hysteerinen olin. Vähän ajan päästä kuulin, kuinka huoneen ovi kävi ja tunsin jonkun istuvan sänkyni reunalle. 
"Ei ole kyse siitä, ettemmekö haluaisi sinua", äiti sanoi ja silitti päätäni. En reagoinut hänen kosketukseensa vaan jatkoin nyyhkyttämistä. "Me emme vain ymmärrä, että mieluummin asut kotona kuin muutat omillesi ja aloitat oman elämäsi. 
"En halua omaa elämää", mumisin tyynyyni. "En tule toimeen ilman teitä."
"Tietenkin tulet toimeen. Olet fiksu tyttö. Sinä jos kuka pärjäät missä vain."
"Enkä pärjää. Minä tarvitsen teitä. En kykene olemaan ilman teitä."

Ihan kuin siinä ei olisi ollut riittämiin, isän työ vei vanhemmat seuraavaksi Puolaan. Lapsista mukaan lähtisi vain Saksassa syntynyt Liina. Lotta joutui muuttamaan opiskelupaikkakunnalleen ja tunsi itsensä siellä täysin ulkopuoliseksi. Lotta huomasi myös puolustelevansa Kiinaa ja kiinalaisia, vaikkei ollut koskaan halunnut asua siellä, vaan Saksassa tai Suomessa. Itse muistan tehneeni samaa aina kun vaihdoimme paikkakuntaa. Kävi myös niin, että kun siirryimme murrealueelta toiselle, oma puheeni kulki aina yhden muuton verran jäljessä. Kiinnitin siihen huomiota kun muutimme Lappiin ollessani lukiossa. Olimme sitä ennen asuneet 1,5 vuotta Mikkelissä ja saman verran Joroisissa, mutta savon murteen sanat ilmestyivät omaan puheeseeni vasta kun lakkasin kuulemasta sitä ympärilläni. 

Lappiin muutettuani ymmärsin ensimmäistä kertaa myös olemassa olevan ja yhteen hitsautuneen koululuokan jännittävän sitä, millainen uusi, heille tulevaksi ilmoitettu oppilas on. Löysin nopeasti parhaan ystävän ja häneltä kuulin jonkin ajan päästä, että he olivat olleet varmoja, että tuollainen etelästä tuleva on ylpeä "jengiläinen" ja olevinaan heitä parempi. Vasta silloin käsitin myös sen, että siinä missä itselleni Mikkeli oli ollut kaukana "etelästä", oli se Kittilästä katsoen yhtä etelässä kuin Uusimaakin, ainakin jos sieltä odotettiin tulevan niskojaan nakkelevan tytön. 

Kirjan siirtyessä nykyhetkeen siinä kerrottiin myös Lotasta ja papasta. Olin nähnyt nimen "Lotta ja pappa" mainittavan jossain (mutten parivaljakon kuvaa), joten olin automaattisesti olettanut Lotan olevan alakouluikäinen, ellei vielä päiväkodissa. Wikipedia sitten paljasti, että onkin kyse tästä samaisesta kirjailija-Lotasta. Pitää muistaa joskus kuunnella yksi jakso niin tietää paremmin mistä on kyse.

Kirja täytti hyvin odotukseni kuulla Suomen ja Saksan sekä Kiinan välisistä kulttuurieroista. En olisi esimerkiksi tullut ajatelleeksi, että meidän jouluherkkumme, kuten lanttulaatikko, olisi saksalaislapsille eläinten eikä ihmisten ruokaa. Lotan perheeseensä takertuminen tuli yllätyksenä, mutta sitä on lopussa avattu tyypilliseksi piirteeksi third culture kidseillä. Suomennettu termi näille kolmannen kulttuurin lapsille on matkalaukkulapset, kuvastaen sitä, että he ovat tottuneet tai ainakin saaneet kokea monia muuttoja, kodin pakkaamista ja uudessa kohteessa purkamista. Saahko kertoo lopuksi kirjasta nimeltään Third Culture Kids, ja mitä se on hänelle opettanut omasta itsestään ja siitä, miten omien vanhempien kulttuurin ulkopuolella kasvaminen on hänen persoonaansa vaikuttanut. 

Saahko luki kirjan läpi innosta iloisesti, jopa lapsellisesti hihkuen, eikä pienoiseen ärrävikaankaan useimmiten kiinnittänyt huomiota, kun siihen tottui. Plussaa kauniista lauluista, etenkin niistä alkupuolen saksankielisistä. 

P.s. Luulin lähes loppuun saakka kansikuvan takia, että Saahkosta tuli lopulta keittiöalan ammattilainen. En pääse millään eroon ajatuksesta että hänellä on tarjoilijan työvaate yllään. 


sunnuntai 11. syyskuuta 2022

Marie Aubert: Mikään ei voisi olla paremmin


 
Marie Aubert: Mikään ei voisi olla paremmin
Norjankielinen alkuteos: Voksne mennesker, 2019
Gummerus, 2022
Lukija: Pirjo Heikkilä
Kesto: 2h 40min



Lääkärin mukaan nykyään oli "jättejättepopulärt" pakastaa munasolujaan. Niinpä Ida, joka oli nelikymppinen arkkitehti isossa firmassa, siirsi rahaa säästötililtään avatakseen munasolutilin göteborgilaiselle klinikalle. Ehkä hänellä olisi parin kolmen vuoden kuluttua poikaystävä, jonka kanssa tulla hedelmöityshoitoihin, mies joka halaisi häntä toimenpiteen jälkeen ja iloitsisi siitä, että heistä tulisi vanhempia. 

Kertoessani jostain uudesta tyypistä, jota vähän niin kuin tapailen, sekä ystäväni että Marthe huokaavat, että taas varattu mies ja sanovat, ettei minun pitäisi tapailla naimisissa, tai avoliitossa, tai suhteessa olevia miehiä, ettei se ole oikein perhettä kohtaan. Esitän katuvaista, huh, joo, tiedän, mutta uhma nostaa päätään, kun ajattelen, että minun pitäisi ottaa huomioon avovaimot, joita en tunne, lapset joita en ole koskaan nähnyt, että minun pitäisi vastuullisena ihmisenä pidättäytyä, kun saan viestejä keskellä yötä. Pitäisikö minun jättää vastaamatta viesteihin, joissa minua sanotaan seksikkääksi tai ihanaksi tai hauskaksi ja kysytään mitä teen juuri nyt ja voisivatko he tulla käymään, onko minun asiani muistuttaa heitä siitä, että he ovat varattuja, onko minun asiani sanoa topakasti mutta flirttaillen, että kuulepa, eiköhän tämä mene nyt liian pitkälle, ajattelisit vaimoasi ja lapsiasi, kun haluaisin heidän viis veisaavan vaimoista ja lapsista. Pitäisikö mennä yksin nukkumaan ylväine periaatteineni, halata itseäni sängyssä ja ajatella suurenmoista itsekunnioitustani, en saa hyvyyden ja kunnollisuuden vastineeksi yhtään mitään. Ei se niin mene, että jos vain annan olla, jos vain pidän polkuni puhtoisena enkä vastaa viesteihin, niin hupskeikkaa, jostain ilmestyy paljon parempi mies, tismalleen oikeanlainen, semmoinen joka ei seurustele ja joka arvostaa sinun kaltaistasi upeaa naista, kuten ystäväni sanovat, se tapahtuu, kun vähiten osaan odottaa, aina silloin kun kaikkein vähiten osaan odottaa, kuin palkintoruusuke, jonka saan siedettyä yksinoloa niin pitkään, kultamitali pitkästä uskollisesta palvelusta. 

Marthe on Idan pikkusisko ja nyt he olivat kokoontuneet perheen huvilalle Etelä-Norjaan juhlimaan äidin 65-vuotispäivää. Äiti oli ollut yhdessä Steininsä kanssa nyt viisi vuotta. Kristofferilla on poika aiemmasta liitostaan, Olea, joka nytkin on mukana, mutta he ovat yrittäneet yhteistä lasta jo useamman vuoden.

Juuri kun Idan piti kertoa munasolutilistään, Marthella oli isompi uutinen. Heillä oli vihdoin tärpännyt. Ida on vähän kateellinen siskolleen jo Kristofferista; miksi tällä on niin täydellinen poikaystävä kun hän ei löydä ketään, mutta että vielä vauvakin tulossa, ja vielä sinä viikonloppuna kun heidän piti juhlia äitiä, kun Ida itse oli iloinen ja onnellinen päätöksestään avata munasolutili, eikä olisi malttanut odottaa että saa jakaa uutisen läheisilleen. Tämän piti olla viikonloppu, jolloin mikään ei voisi olla paremmin.

Olen tottunut lohduttamaan häntä, halaamaan ja silittämään selkää ja sanomaan, että ei mitään hätää, houkuttelemaan hänet joskus baariin ja tarjoamaan viiniä, jotta hän saisi muuta ajateltavaa, nautitaan nyt siitä, että voit juoda viiniä, Marthe, ja sekä Kristoffer että äiti kehuvat, miten hyvä olen kohentamaan Marthen mielialaa, hyvä huolehtiminen hänestä. Mutta että tämä. 
- Siinähän voi vieläkin käydä hullusti, sanon. 

Ja että ne ovat menneet ja maalanneet mökin, kysymättä hänen mielipidettään! Hän ajatteli heidän mökkiään aina keltaisena, nyt se oli tylsästi tavallinen valkoinen, kuten kaikkien muidenkin huvilat. 

Kirja kuvasi osuvasti ja oivaltavasti, mustan huumorin keinoin sen lähipiirinsä ainokaisen sinkkunaisen tuntoja, yksinäisyyttä ja pelkoa siitä että kaikki vain menee ohi hänen kohdaltaan. Tunnistan joitain samoja ajatuksia itsestäni, kun löysin sen pysyvän suhteeni vasta 35-vuotiaana, vaikken vauvakuumetta potenutkaan, enkä harrastanut varattuja miehiä. Idasta on melkein mahdoton pitää, toivottavasti en itse ollut yhtä ärsyttävä samassa elämänvaiheessa. 

Hassusti vain en parin päivän päästä muistanut kirjasta juuri mitään ja tähän juttuun sainkin lukea kirjaa uudestaan palautellakseni sitä mieleeni. Pirjo Heikkilä oli hyvä valinta lukijaksi.


keskiviikko 7. syyskuuta 2022

Koko Hubara: Bechi


Koko Hubara: Bechi
Otava, 2021
208 sivua


Shoshana Ayin. (nimen perässä piste, koska se on lyhenne), kasvoi vanhempiensa eron jälkeen kibbutsissa, Israelissa. Hän oli syntynyt jemeninjuutalaiseen sukuun, kahden pojan jälkeen, jotka olivat kuolleet pieninä. 

Hän halusi kibbutsista pois, pakoon sitä millaiseksi hänen elämänsä oli muuttunut. Hänen Suuri Suunnitelmansa oli päästä Pariisiin, sillä sen yhden kerran kun äiti oli vienyt hänet elokuviin oli se ollut tarinoita Pariisista, pääosassa Catherine Deneuve. Mutta mies joka hänet pelasti kibbutsilta ei ollutkaan ranskalainen, vaan suomalainen Hannu. 

Alle kolmessa kuukaudessa Shoshanasta oli tullut rouva Meriluoto, joka lähetti vanhemmilleen tylyn yksinkertaisen kirjeen, jossa kertoi avioituneensa ulkomaalaisen miehen kanssa, eikä koskaan palaisi. 

Suomi ei vastannut Shoshanan mielikuvaa Pariisista, eikä pidemmän päälle Hannukaan toteuttanut hänen unelmiaan. Tyttären syntymä olikin ainoa asia elämässä mitä Shoshana ei koskaan katunut. 

Tuo tytär on Bechi, joka Shoshanan muistellessa tapahtumia omasta lapsuudestaan aina Bechin lapsuusvuosiin saakka, kuvaa nykyhetkeä, yhtä päivää jolloin hän tapaa äidin kahvilassa kertoakseen tälle suuren uutisensa. Äidin ja tyttären välit ovat monimutkaiset, kuten ne usein tahtovat olla. Shoshana kysyy alkaako gradu olla vihdoinkin valmis, Bechi kertoo odottavansa lasta. Shoshanasta tulee isoäiti, sukupolvien ketjuun on tulossa uusi lenkki.

Jokin tässä kirjassa kiehtoi. Ehkä sen erilaisuus romaaneista yleisesti ottaen. En tiennyt mitä odottaa, mutten olisi osannut odottaa Bechiä, se on varmaa.

Tiedän että on erittäin kliseistä sanoa lyhyestä kirjasta, että sen sisältö on sivumääräänsä suurempi. Mutta kun sen ollessa erityisen totta, rohkenen sanoakin niin.  Kun sain kirjan luettua, oli vaikea uskoa että olin lukenut vain karvan yli kaksisataa sivua. Toisaalta, eihän tässä ollut mitään ylimääräistä, ei mitään diipadaapaa millä olisi halutessaan voinut kasvattaa sen sivumäärän kolmeensataan.

Bechi on myös kirja, johon olen somemaailmassa törmännyt niin moneen kertaan, etten enää tiennyt aioinko lukea sen. Kaikkihan olivat tehneet sen jo puolestani ja mikä fiilis minulla sen arvioista oli: kaikki ovat myös pitäneet siitä. Se taas saa minussa helposti aikaan tunteen, että tässäpä on kirja josta on pakko pitää ja nauttia, ellet, olet tyhmä tai et vähintäänkään ymmärtänyt lukemaasi. 

Nappasin kirjan täysin mielijohteesta kirjaston vippihyllystä ja kun muuta lukukirjaa ei ollut kesken, silmäilin sitä jo autossa. En sentään kuskinpenkillä. Aloin lukea sitä kotona heti kun mahdollista. En kuitenkaan ahminut sitä. Ehkä se vaati aina pikkasen sulattelua, makustelua, ennen seuraavaa lukukertaa. Ehkä sekin sai kirjan tuntumaan pidemmältä. Kaikista edellä kuvaamistani ennakkoluuloista huolimatta minä pidin lukemastani. Onhan minulla siihen oma, itsenäinen lupani.