Laura Lähteenmäki: Ikkunat yöhön

Laura Lähteenmäki: Ikkunat yöhön

WSOY 2014, 269 sivua

 

On taloni kylmä talo,

sen ikkunat yöhön päin.

Epätoivon jäinen palo

on tulena liedelläin.

 

-UUNO KAILAS

 

Yllä oleva Uuno Kailaan runo on kirjan nimen takana. Sen tunnelma onkin omiaan kuvaamaan tämän sukuromaanin naisten tuntoja.

 

Vuoroluvuin ääneen pääsevät isoäiti Elsi, tämän tytär Asta ja Astan siskontyttäret Riikka ja Hanna. Myös Astan poika Roope on paljossa mukana, mutta aina naisten kertomana, lähinnä tyttöystävänsä Teresan sekä äitinsä. Myöhemmin mukaan kuvaan astuu myös Jukka, jolla on oma tärkeä roolinsa juonen kulussa.

 

Tamperelaisen kauppiaan tytär Elsi on sodan jälkeisinä vuosina vielä alle kahdenkymmenen kohdatessaan Einon ja klassisesti pian raskaana ja ajan tapojen mukaan asian valjettua myös nuori vaimo. Kaksi ensimmäistä, tyttäret Asta ja Arja syntyvät kaupungissa, mutta kolmatta odottaessa muuttavat nuoret Niittyyn, suurelle sukutilalle. Pojan synnyttyä Elsi sairastuu synnytyksen jälkeiseen masennukseen, jota ei tuohon aikaan ole niin vielä nimetty. Sen nimi taisi olla lähinnä "koittaisit nyt jaksaa".

 

Ristiäiset sujuivat niin kuin kaksi kertaa aiemminkin. Elsi vain oli muualla. Hän katseli vauvaa, joka kiemurteli hänen äitinsä sylissä. Onko tuo minun? Oliko se minussa, tuotako minä kannoin? Ihan yhtä hyvin vauva olisi voinut olla vieläkin hänen vatsassaan eikä hän olisi sitä synnyttänyt. Hänestä tuntui, että vauvan ja hänen välillä ei ollut rajaa, että vauva jatkui hänen ääriviivojensa mukaisesti ja niiden ulkopuolella, eikä hän tiennyt, kumpi ajatteli ja tunsi. Vai tekikö kumpikaan mitään?

 

Arja saa omat lapsensa nuorena, Asta vasta nelissäkymmenissä. Hanna ja Riikka viettävät kaikki lapsuutensa kesät ja muutkin lomat Niityssä, Asta-tädin hoteissa, koska eivät saa itse päättää. Aikuisena Hanna käy oman poikansa kanssa Niityssä "Arjan puolella", muttei kohtaa päärakennuksessa asuvaa Astaa kuin ikkunasta vilkutellen ja hyviä huomenia toivotellen. Asta on katkera kaikelle ja kaikesta, kuinka hän yksin hoitaa ison metsätilan työt ja Arja lapsineen kuorii vain kermat päältä. Asta onkin päättänyt järjestää niin, että hänen Roopensa perii kaiken, eikä siihen sovi ollenkaan mikään kaupunkilaisheitukka, joka koittaa juonia itsensä osalliseksi Niityn rahoista.

 

Kaikki naisessa viestitti inhoa. Asta torjui, potki, puski ja vihasi Teresaa pois. Hän tuijotti Teresaa vaaleansinisillä silmillään, kunnes sai tarpeekseen, työntyi hänen ohitseen, puski varsilenkkarit jalkaansa. Ovi kolahti naisen perässä, kopsahdus katosi hiljaisuuteen kuin sitä ei olisi ollutkaan.

Keittiöstä oli korjattu astiat pois, tiskipöytä oli taas kuin sadussa, nuolaistu puhtaaksi, uuni oli päällä ja siellä hyrisi piirakka. Roope oli lapsellisen innokas piirakasta, kyykki hellan edessä, ja kertoi että piiras oli oman maan raparpereista.

Tämä on Niskavuoren leipä! Tämä on Niityn raparperipiirakka!

Oi että nautin tämän kirjan lukemisesta! Miten taitavasti onkaan Lähteenmäki punonut koukuttavan juonen, en olisi ollenkaan tahtonut laskea kirjaa kädestäni. Kuka koitui Teresan kohtaloksi, mitä sille Elsin vauvalle tapahtui kun siitä ei enää puhuta, mitä on tapahtunut sinä "viimeisenä kesänä" josta Riikka ja Hanna puhuvat, kesänä jonka jälkeen tyttöjä ei enää viety lomailemaan Niittyyn? Paljon salaisuuksia joita piti ahmien keriä auki. Taitavaa työtä tältä aiemmin nuorten kirjoja kirjoittaneelta Lähteenmäeltä, toivottavasti saamme me varttuneemmatkin lukea lisää häneltä!

Tampereelle ja sen lähiseudulle sijoittuen osallistun kirjalla myös kotiseutuhaasteeseen.

Kristiina Harjula: Pispalan kiviä

 

Kristiina Harjula: Pispalan kiviä

Karisto 2013, 204 sivua

 

 

Syreenien kukkiessa alkukesän iltana 50-luvun taitteessa Mirjami tupsahtaa pispalalaiseen pihaan vihreän matkalaukun ja parivuotiaan tyttärensä Railin kanssa. Tytön isä, Aimo, on vielä töissä mutta mummu ottaa matkalaiset vastaan. Tämä on heidän ensimmäinen kohtaamisensa, Aimo on vihdoin tunnustanut lapsensa ja vienyt Mirjamin vihille. "...onko se sitten semmoinen mummun pikku kultasilmä?" "On mää." Hetkessä Raili on mummun sylissä ja siitä alkaa lämmin suhde joka kantaa Railin läpi tulevien myllerrysten. Mirjami miettii jo ensimmäisenä iltana jättääkö kapsäkin purkamatta, tytön sänkyyn nukkumaan ja kävelee pois, tuntien että lapsen ne haluavat mutta häntä eivät.

 

Niin jäävät Raili ja Mirjami asumaan Pispalaan, taloon jossa on kolme asuntoa ja kivijalassa mummun pitämä maitokauppa. Heidän kanssaan asuu myös vaari, joka ei ota uusiin tulokkaisiin minkäänlaista kontaktia ja jääkin Railille vieraaksi. Mirjami saa työpaikan "Rikoolta" eli Suomen Trikoon tehtaalta, jota Mirjami vihaa alusta saakka. Raili kuulee äidin öisin itkeskelevän, mutta muutoin juuri koulunsa aloittaneen Railin elämässä kaikki tuntuu olevan kohdillaan, varsinkin kun samasta talosta löytyy kaksi ystävää, sisarukset Lintu ja Maaru.

 

Sinä kesänä kun Eedit ilmestyy Pispalaan, hän kerää kaikkien huomion. Raili hakeutuu tykö, tekee tuttavuutta naiseen jolla on ruudulliset Lana Turner -housut ja patellavyö. Ovelasti Raili saa myös äitinsä ystävystymään Eeditin kanssa, vaikka kaikki eivät naista hyvällä katso. Eedit on taiteilija, vilkas ja nauravainen, on asunut Pariisissakin.  "Mitä tommonen kokotti täältä hakee? Jotakin hämärää siinä on."

 

Eeditin tie mummun sydämeen aukeni ensimmäisen kerran, kun se yhtenä päivänä tuli kaupalle ja sanoi mitä on nää tuoksut mun ympärilläin nuuhkaistuaan kaupan tiskillä vielä nuokkuvien sireenien tuoksua. Kun mummu jatkoi siihen, että mitä on tämä hiljaisuus ja Eedit nauroi silmät viirussa niin että kauppa helisi, mummu alkoi olla myyty.

 

Sinä samana kesänä Raili menee kahdeksi viikoksi leirille. Isä muuttuu oudoksi, sellaiseksi joka ei enää soita Railille haitarilla Kulkurin valssia ja vie korkeimmalle kohdalle katselemaan Näsijärven ulappaa ja kaupungin valoja. Isä ei ole ainoa joka muuttuu. Kun Raili palaa leiriltä, Eedit on muuttanut pois Pispalasta ja äiti on ollut sairaalassa ja mennyt sieltä tädeilleen lomailemaan, kun äidillä on nyt "vähän vaikeaa".

 

Isä voiteli hiivaleivästä Railille kanttipalan. Kyllä me pärjätään, se hoki, kyllä me pärjätään, ja katseli keittiön ikkunasta sitä, mistä se joskus oli sanonut äidille, että kattosit piremmälle. Sitten se veti Railin syliinsä ja sanoi isän reipas tyttö, sää pärjäät aina, sulla on hyvä äiti. Miten niin hyvä äiti? Äiti on äiti, Raili hätääntyi eikä osannut sanoa mitään. Hän ei enää tiennyt, minkälainen on isän reipas tyttö joka pärjää siksi, että sillä on hyvä äiti.

 

Toistakymmentä vuotta Tampereella / enimmäkseen sen kyljessä asuneena Pispala on tullut tutuksi ja tapahtumat osaa piirtää paikoilleen. Alue on tiheässä pieniä tontteja, 50-luvulla kaikki varmasti tunsivat ja tiesivät toisensa ja ehkä turhankin hyvin myös toistensa asiat. Harjula kuvaa yhteisöllistä Pispalaa hyvin elävästi ja tapahtumia iloineen ja suruineen hyvin toden tuntuisesti. Aikamatka 50-luvulle oli mutkaton, sujuvasti kirjoitettuun tarinaan pääsi heti helposti sisälle ja kaiken kruunaa tuo ihana tamperelainen murre johon näille seuduin muuttaessani rakastuin niin lujaa. Lapsikertoja on mielestäni oivallinen valinta tämän kolmiodraaman kertomiseen. Kukaan ei -tietenkään- kerro Railille suoraan mitään, sillä eiväthän lapset mistään mitään ymmärrä, aikuisten jutuista ainakaan. Niinpä Raili tekee tapahtumista omia tulkintojaan ja lukija ymmärtää enemmän kuin Raili. 

 

Saran arviossa on mukana myös paljon kuvia Pispalasta, Jarkko näkee vaarin roolin oleellisena Railin isän toimissa.

Kesäbingosta ruksaan Kotimaisen kirjan. Päivitetään kuvaakin välillä, näkee itsekin missä ollaan menossa. Ainakin vasemmalla, noin päivänkakkaroiden sijainnin suhteen ;)

 

Leila Tuure: Daali ja kahvinpavut

Leila Tuure: Daali ja kahvinpavut

Sunkirja 2013, 370 sivua

Daali ja kahvinpavut on Piiritanssi-sarjan kolmas osa. Olen pitänyt tätä trilogiana, mutta kirja päättyi niin jatkoa itselleen kaivaten että kävin kirjailijan kotisivuilla kurkistelemassa millaista kirjaa hän tällä hetkellä työstää, ja kyllä, Daalin tarina on saamassa jatkoa mahdollisesti jo kuluvana syksynä. Täältä löytyy ainakin innokas lukija!

Kolmannesta osasta on vaikea kirjoittaa spoilaamatta aiempia kirjoja, joten tässä kohtaa varoitus koskien tähtien välissä olevaa kappaletta. Juonipaljastuksia aiemmista kirjoista on luvassa, joten mikäli suunnittelet lukevasi ne ennen Daalia, harppaa tähtiosion yli. Osat ovat kylläkin riittävän itsenäisiä tullakseen luetuiksi myös yksittäin.

*****

Aleksandra ja Mikael -kirjan lopussa Forssien taloon saapui uusi järjestys Miken nuoren vaimon muodossa. Aleksandra sai väistyä emännän paikalta ja Daali tuohtui kälyn määräilystä niin että muutti kotoa Ullan luokse. Nyt taloon on kuitenkin palannut lähes entinen järjestys, sillä miniä ei pitkään Forssissa viihtynyt, vaan viettää aikansa mieluummin oman sukunsa parissa, milloin vähintään joen toisella puolen, milloin Helsingissä, luonnollisesti Miken rahoilla huvitellen. Yksi asia ei kuitenkaan ole palannut ennalleen, Daalilla ei vieläkään ole pääsyä kauppahuoneen konttuuriin ja sen tilikirjoihin. Kun kaupungilla liikkuvat huhut kauppahuoneen huonosta jamasta kantautuvat Forssiin, Daali tekee salaa sen mikä häneltä on viime vuosina evätty, käy läpi tilikirjoja Miken istuessa iltaa tyypilliseen tapaansa kapakassa ryypiskellen. Daali näkee kauhukseen, että Mikke on myynyt isänsä kuunarin, tilikirjaa on väärennetty ja siitä huolimatta sen saldo on ankea. Niinpä Daali ja Aleksandra ottavat kauppahuoneen ohjat käsiinsä ja laittavat tuulemaan.

- Mamma, minulla on suunnitelma, Mikke aloitti.

Daali vilkaisi veljeensä. Oli aivan Miken tapaista omia tämäkin suunnitelma. Niin veli oli tehnyt lapsesta alkaen, kun Daali taikka Sofi olivat keksineet jotain uutta. Mutta ei Daali välittänyt, kuka kunnian saisi, tärkeintä oli pelastaa papan kauppahuone.

Vuorotellen he selittivät äidilleen suunnitelmaansa. Ensin Aleksandra näytti torjuvalta, sitten jo kauhistuneelta, ja kun ehdittiin laivan myyntisuunnitelmiin saakka, suorastaan epätoivoiselta. Kun hän oli kuunnellut loppuun, hänen ilmeensä alkoi muuttua Daalin ja Miken helpotukseksi myöntyväiseksi.

- Eihän meillä ole muutakaan mahdollisuutta kuin muuttaa kurssia johonkin suuntaan. Miksei sitten tähän, Mikke vakuutti.

*****

Daali on utriomaisen topakka, seurapiirien säännöistä viis veisaamaton nuori nainen. Vaikka hän on päätään pitempi valtaosaa porilaismiehistä ja täten tuomittu vanhaksipiiaksi, sulhasehdokkaita riittää jopa kolmin kappalein. Lukija tietää parista lauseesta kuka on se oikea, mutta Daali joutuu miettimään pidempään. Kun vakka löytää kantensa, voi jo nähdä mistä seuraava kirja lähtee liikkeelle, jos kaikki vain sujuu suunnitelmien mukaan.

Daali tunsi, miten kaikkien katseet seurasivat häntä ja hänen tanssikavaljeeriaan hämmästyneinä: vihdoinkin kaupungissa oli Forssin fröökynää pidempi mies! Ja kateellisina: ei kai Forssin Daalia vain nappaa uutta komeaa insinööriä, joka kelpaisi kyllä muillekin, sekä toiveikkaina kuten Aleksandra, Mikke, neiti Andersson ja monet muut: pääsisikö Forssin Daalia vihdoinkin vihille?

Daali ja kahvinpavut on mielestäni ylivoimaisesti paras kolmesta tähän asti ilmestyneestä osasta. Tapahtumia ja juonen käänteitä on paljon ja historiankertaus on paikallaan. Kirjan lopusta löytyy jälleen murresanasto. Jos vieras murre häiritsee, sitä ei ole paljon, sillä vain palvelusväki puhuu vahvalla murteella, härskaapin eli herrasväen puheessa murresanoja vain vilahtelee.

Aloitusosa Piiritanssin olen lukenut ennen blogia, kakkososan Aleksandra ja Mikael arvio löytyy täältä.

Leila Tuure: Aleksandra ja Mikael

Leila Tuure: Aleksandra ja Mikael

Sunkirja 2011, 311 sivua

Aleksandra ja Mikael on keskimmäinen osa trilogiaa, jonka ensimmäisen osan, Piiritanssin, olin lukenut jo aikaan ennen blogia mutta unohtanut sitten poimia jatko-osat mukaan kirjaston hyllyltä. Leila Tuure on siis minulle ennestään tuttu Piiritanssin verran, mutta romaaneja hän on kirjoittanut jo parikymmentä. Blogeissakaan hänen kirjansa eivät tunnu olevan kovin tunnettuja, joten suosittelen tutustumaan Tuuren tarjontaan. 

Piiritanssissa Aleksandra ja Mikael päätyvät yhteen erinäisten vaiheiden jälkeen Porin seurapiirejä kohahduttaen, sillä Aleksandra on jo ohittanut naimaiän ja nuoresta, varakkaasta laivanvarustaja Mikael Grönforsista moni äiti suunnitteli tyttärelleen sulhasta. Heidän nimikkokirjansa alussa vietetään jo Aleksandran 50-vuotissyntymäpäiviä ja siihen ikään mennessä Sandra on ehtinyt kohahduttaa vielä kerran jos useammankin. Suurin skandaali oli Aleksandran 40-vuotiaana saama iltatähti, tomera pikkuneiti Daalia joka ei ollenkaan kestä tulla kohdelluksi "vain tyttönä". Perheen muut lapset ovat isänsä kaima Mikael eli Mikke joka kiertää kauppalaivan mukana oppiakseen kaiken tarvittavan astuakseen aikanaan isänsä saappaisiin, sekä tytär Sofia joka on Daalian vastakohta, perinteisemmin omaan aikaansa istuva hienoista puvuista ja tanssiaisista elämän sisältönsä saava fiini porvarisneiti.

Kirja lähtee liikkeelle lyhyellä epiloginomaisella kertomuksella Porin suurpalosta 1852 ja harppaa sitten viisitoista vuotta eteenpäin vuoteen 1867. Kaupunkikuva on muuttunut, sillä paloturvallisuutta on pyritty edistämään puistoilla ja jyhkeillä kivitaloilla joita vain vauraat laivanvarustajat, tehtailijat ja kauppiaat kuten Rosenlewit ja Junneliukset pystyvät rakentamaan. Lähivuosina ei kuitenkaan jatkoa vaurastumiselle ole luvassa, sillä Suomea koettelevat pitkät talvet ja lyhyet nopeasti hallaan päättyvät kesät vievät viljasadon, mustuttavat perunanvarret ja palelluttavat marjat monena vuonna peräkkäin. Kun ulkomailtakaan ei saada tuotua tarpeeksi viljaa, nälkä saa maaseudun väen liikkeelle ja loputon kerjäläisten virta kulkee Porinkin kautta aina vain etelämmäs. Vastarakennettu köyhäinmaja on hetkessä täynnä, samoin kaksi väliaikaista sairaalaa. Kerjäläisten mukana tulevat kulkutaudit, punatauti ja lopulta pelätty lavantauti joka vie niin köyhiä kuin rikkaita. Varakkaimmat talot osallistuvat hätäaputöihin, ja Aleksandra palvelijoineen keittää ja jakaa velliä ja leipää aamusta myöhään iltaan.

Sandra katseli ulos pimenevään iltaan kädet toimettomina sylissään. Mikaelista näytti kovin oudolta, ettei vaimolla ollut edes kirjaa kädessään. Mikael arvasi hänen ajatuksensa.
- Katso, taas tulee lisää. Ja aina ne ovat entistä heikompia ja sairaampia. Mikä Jumalan kirous tämä on? Jumalaa ei taida ollakaan. Ei kai yksikään isä voi tehdä lapsiensa elämää näin kamalaksi.
- Ei Jumala ole meitä kironnut. Onhan tällaisia aikoja ollut ennenkin. Olethan itsekin lukenut jääkaudesta ja nälkävuosista pari sataa vuotta sitten. Silloinkin halla vei sadon, ja ihmisiä kuoli kerjuumatkoillaan pitkin maanteitten pientareita. Säät vaihtelevat, ovat aina vaihdelleet, ja nyt me satumme elämään tämmöistä aikaa. Ei tämä enää kauan voi kestää, sillä jos kestää, täällä ei kohta voi kukaan enää elää. Tai sitten joudutaan palaamaan eränkävijöiksi.
- Osaathan sinä metsästää. Sandra hymyili miehelleen vaisusti.
Mikael oli hyvillään edes pienestä hymynkareesta vaimonsa suupielessä. Se lohdutti häntä hiukkasen. Muuten Sandraa oli murheellista katsoa.

Kun nälkävuosista vihdoin selvitään, palaa normaaliin uomiinsa myös Aleksandran ja Mikaelin perheen elämä. Taas päästään tilaamaan uusia pukuja; krinoliinit ovat yhtäkkiä vanhanaikaisia, sillä 1870-luvulla kasataan takamuksen päälle näyttävä turnyyri. Nuoret nauttivat elämästään tanssiaisissa ja suvut solmivat suhteita avioliittojen muodossa. Rakastumiset eivät aina pääty onnellisesti vaikka pari saisikin toisensa ja jälleen Grönforsien perhe kohahduttaa seurapiirejä, jopa niin paljon että Sofia lähetetään Helsinkiin pois silmistä, pois porilaisten mielestä. Yliopistoon pääsemisestä haaveileva Daalia ei ole avioliitosta kiinnostunut, minkä Aleksandra tavallaan kokee helpotuksena, niin huonosti ovat vanhemmat lapset puolisonsa valinneet.

Pidän paljon siitä, että kirjan henkilöt keskustelevat sen hetkisistä polttavista asioista kuten Napoleonista, valtiopäivistä, äänioikeudesta, kaupankäynnistä, tyttöjen kouluttamisesta ja naisten tahdosta päästä yliopistoon. Hyvässä historiallisessa romaanissa pitää mielestäni tuoda monipuolisesti esille sen hetkistä maailmaa ja ajankuvaa.

- Mamma, Sofi kirjoitti minulle, että hän on yhdessä Ellenin ja muutamien muiden opiskelemaan aikovien tyttöjen kanssa perustanut nuorten naisten yhdistyksen, jolla on suuret tavoitteet. He aikovat taistella sen puolesta, että kaikille saataisiin yhtäläinen oikeus opiskella yliopistossa ja että nuoret naiset saisivat ihan itse päättää, kenen kanssa he menevät naimisiin. Sofi kirjoitti heidän saaneen selville, että se on maaseudulla vielä vaikeampaa kuin kaupungissa, kun tyttöjen täytyy naida naapurin poika, jotta maatilojen kokoa saadaan kasvatettua. Se on niin kamalan väärin! Entä jos naapurin poika on ihan tyhmä? Mitä sitten? Tyhmän miehen kanssa ei ketään pitäisi pakottaa naimisiin, Daalia pauhasi niin kuin ongelma olisi koskenut häntä itseään.

Kirjan lopussa on murresanasto joka kannattaa lukaista heti alkajaisiksi. Monet Porin murteen sanathan ovat väännöksiä ruotsin kielestä ja sitä myötä arvattavissa, mutta sanat eivät välttämättä aukea siinä tahdissa kuin romaania haluaisi lukea. Itse olen Satakunnassa asunut lapsuuteni, senkin jälkeen viettänyt siellä paljon lomiani ja Porissa asuin muutaman vuoden aikuisenakin, joten murre on tuttua ja omaan korvaan ja silmään mieleistä. Etenkin mummun ja taatan käyttämiä sanoja muistan paljonkin, kuten hantuuki (pyyhe) tai kartiini (verho). Muistan miten kotoisalta tuntui kun kesän korvalla Poriin muutettuani kävin torilla ja kukkakauppiaalla luki hintalapussa PETYYNIT. Pitihän niitä petunioita ostaa jo ihan sen takia!

Osallistunkin tällä kirjalla K-blogin kotiseutukirjallisuushaasteeseen.

Miinuksena on mainittava lukuisat kirjoitusvirheet, puuttuvien tai ylimääräisten kirjainten lisäksi lauseissa on ylimääräisiä sanoja tai vääriä sanamuotoja, parhaimmillaan kaksi samalla sivulla.