Hanna Brotherus: Ainoa kotini

Hanna Brotherus: Ainoa kotini

Wsoy, 2021

Lukija: Hanna Brotherus

Kesto: 7 h 41 min

Seisoin sateessa ja annoin veden läpäistä ihoni ihan joka paikasta, jokaisesta tukkeutumaisillaan olevasta kohdasta. Kirjoitin taskussani olevaan märkään vihkoon sata kertaa, että olen viisas nainen ja tuottelias kirjailija. Kirjoitin sen, ja sitten kirjoitin etten ole, vaan olen hullu ja amatööri ja luulen itsestäni liikaa ja teeskentelen ja minun pitäisi hävetä. 

Ymmärsin, etten voi enää ohittaa sitä, mitä olen sisälläni. Minulla on tämä keho joka on ainoa kotini. Mitään muuta en omista, mistään muusta en ole vastuussa. Kaikki muu jää tänne kun kuolen.

Nainen oli lähtenyt muutamaksi viikoksi Pariisiin. Ei siksi, että saisi pikku irtioton kevääseen, vaan lopettaakseen pakenemisen. Miksi juuri Pariisiin? Koska se oli ainoa paikka, minne hänen äitinsä oli oman äitinsä kanssa matkustanut. Naisella oli tarve kirjoittaa, kertoa siitä miten hänestä tuli se joka tuli, päästä perille omasta näkökulmastaan asioihin, tapahtuneisiin, elämäänsä.

Nainen käy läpi kaikki elämänsä ihmissuhteet lapsuudenperheestään. Etäisemmän äidin, läheisen isän, nainen oli aina isän tyttö. Siskonsa, joka kuoli rintasyöpään aivan liian nuorena ja veljen, joka oli kuusi vuotta nuorempi. 

Veljessään hän näkee paljon samaa kuin äidissään, tämä on yhtä työteliäs ja aikaansaava. Nainen ei tunne veljensä arkea, he eivät ole sillä tavalla läheisiä. Siskonsa kanssa nainen oli lapsena läheinen, he tekivät kaiken yhdessä kunnes tulivat murrosikään ja sisar sairastui anoreksiaan. Kaksi niin läheistä vieraantui toisistaan ja toistensa elämästä. Siskosta tuli vaatesuunnittelija, naisesta tanssija. 

Äiti vei hänet ensimmäiselle balettitunnille viisivuotiaana ja musiikki tuntui nostavan hänet ilmaan. Mitä korkeammalle jalka nousi, mitä ylemmäs hyppäsin, mitä enemmän piruettini pyöri, sitä enemmän sain huomiota opettajalta. Päässäni oli kiiltokuva tanssijasta jollaiseksi halusin tulla. Oopperan balettikouluun hänet valittiin 11-vuotiaana, mutta vanhemmat halusivat tanssin olevan vain harrastus, joten hän vaihtoi rytmiseen kilpavoimisteluun, vaikka siivet katkesivat ja unelmat murenivat. Hän halusi olla paras voimistelussakin, kivun ja kärsimyksen kautta eivätkä vanhemmat taaskaan hyväksyneet. Pääsy tanssimaan teatterikorkeakouluun oli ainoa oikea väylä eteenpäin, mitä nainen osasi ajatella, mutta vanhemmat sitkeästi toivoivat, että hän hankkisi muunlaisen ammatin.

En ole tanssija siksi, että nautin tanssista. En tanssi siksi, että harjoittelu on hienoa.

Saan tanssilta näyttämön, jossa on mahdollisuus olla auki. Saan tanssilta tilan taisteluun itseni kanssa. Saan tunteen kivusta ja kamppailusta syvimmän inhimillisyyteni kanssa. 

Olin lukenut kirjasta monta kommenttia, joissa ihmeteltiin avoimuutta tuoda julki yksityisiä asioita omista lapsista ja sisaruksista. Lähdin kuuntelemaan kirjaa sekä uteliaana että jostain syystä varmana siitä, ettei se tuntuisi minusta samalta, tai ainakaan yhtä paljastavalta. Pidin etukäteen isona plussana sitä, että kirjailija itse lukee kirjan, uskoen, että hän antaa tunteiden kuulua omassa tekstissään, mutta ei, kaikki oli yhtä tasapaksua tapahtui mitä tahansa. Tuntui, kuin hän olisi lukenut vierasta tekstiä, kertomusta joka ei merkinnyt hänelle mitään. 

Millainen paljastuskirjan oloinen teos sitten oli? Minulle se oli enimmäkseen pitkästyttävää jorinaa joka olisi varmasti koskettanut enemmän sellaista lukijaa jolla on sisaruksia ja / tai on halunnut omia lapsia. Tosin Brotherus on tullut saaneeksi neljä lasta ilman että olisi suunnitellut näistä yhtään ja kaksi on suunnitellut jopa abortoivansa. 

Jollain tapaa kirja ahdistikin, eniten ehkä siksi, että kirjassa kuvatun naisen elämässä kaikki on ollut niin vaikeaa ja tuskien taivalta, hän on jatkuvasti asettanut itselleen korkeita tavoitteita oli kyse sitten urasta tai lasten kasvatuksesta, hänenhän piti olla uransa lisäksi täysillä mukana myös lastensa koulunkäynnissä jokaikisissä kissanristiäisissä. Kirjan päähenkilö on nainen, joka suorittaa elämäänsä hengästyttävällä tahdilla, enkä koe minkäänlaista samaistumista häneen, itse asiassa tuon naisen elämä olisi minulle, oman elämäni downshiftaajalle kauhukuva.

Laurie Elizabeth Flynn: The Girls Are All So Nice Here

Laurie Elizabeth Flynn: Girls Are All So Nice Here

Simon & Schuster, 2021

Kesto: 9 h 39 min

Lukijat: Erin Mallow, Alex Allwine

'Dear Ambrosia Wellington, 

Mark your calendar to Wesley University 10-year reunion for the class of 2007.

...

Join us for a weekend of catching up with former classmates and attending exciting events, including the all campus party and formal class dinners.'

Ambrosia deletoi sähköpostin välittömästi, kuten sitä seuranneetkin kutsut. 

Kolme vuotta aiemmin Ambrosiasta oli tullut rouva Turner, kun hän oli mennyt vihille Adrianin kanssa. Viisi vuotta nuorempi Adrian oli löytynyt deittisovelluksesta, ei varsinainen saalis vaikka hyvännäköinen, sillä mies oli satunnaisia baarimikon hommia tekevä, sohvalla viihtyvä college dropout, joka oli jättänyt opinnot kesken kirjoittaakseen romaanin joka on ollut kesken jo monta vuotta. Mutta mikään näistä ei haittaa Ambrosiaa, sillä Adrian kohtelee häntä hyvin. 

Sähköpostien deletointi ei auta. Eräänä päivänä Adrian esittelee postissa tullutta kirjakuorta jonka oli päätellyt hääkutsuksi. "You need to come. We need to talk about what we did that night." Siinä viesti kokonaisuudessaan, ilman allekirjoitusta, mutta Amb tietää lähettäjän muutenkin. Mutta kumpaa hän tarkoittaa, iltaa jolloin kaikki sai alkunsa, vai iltaa jolloin kaikki päättyi?

Kun Ambrosia aloitti Wesleyssä, hän halusi kipeästi kuulua muiden tyttöjen porukkaan, mutta huomasi heti miten vaikeaa se oli. Hän ei ollut yhtä kaunis eikä luonnostaan tyylikäs, joten yritti kopioida asuntolan tyttöjen tyyliä. Hän sai kämppiksekseen Floran, joka oli illat pitkät puhelimessa toisaalla opiskelevan poikaystävänsä kanssa, eikä ollut siksi millään tavalla hyödyksi seuraelämän tikapuilla nousemiseen. Piti keksiä muita keinoja ja Amb alkoi kaveerata Sullyn kanssa. Opiskelu vaihtui bilettämiseen ja toinen toistaan julmempiin peleihin, joilla he pyrkivät sotkemaan muiden elämät vain pitääkseen hauskaa.

Viime vuodet Amb oli tehnyt töitä sen eteen, että pääsi eroon opiskeluaikaisesta maineestaan. Hän piti yhteyttä vain kahteen Wesleyssä opiskelleeseen ystäväänsä. Adriankin luuli vaimonsa olleen yliopistossa "kiltti tyttö" joka vietti iltansa kampuksen kirjastossa opiskellen.

He has no idea. 

I can't change what we did, what I did. I turned into a monster. But the world knows exactly how to make monsters out of girls who want what they can't have. 

The boy in the picture, he won't be at the reunion, I made sure of that. Just like I made sure that his girlfriend won't show up. And that I'll never see either of them again.

Kirja liikkuu kahdessa aikatasossa, silloin ja nyt, silloin ollen kymmenen vuotta aiemmin Wesleyssä. Amb suoritti teatterialan opintoja, ohimennen mainittiin esimerkiksi näytelmäkirjoituksen kurssi, mistä olisin mielelläni kuullut edes jotain, mutta opinnot ohitettiin täysin ja keskityttiin vain opiskelijoiden vapaa-aikaan. 

Juonellisesti kirjassa on nautinnollisen tiheä tunnelma, valheita, salaisuuksia, manipulointia, ilkeyttä. Ambrosia on kiinnostava päähenkilö, harvemmin tällaisissa tarinoissa päähenkilönä on se koulukiusaaja ja uhrit ovat sivuosassa. Oli alusta asti kiinnostavaa arvailla mitä tytöt ovat tehneet, miten pitkälle menneet, ja luvassa oli monta yllättävää käännettä epilogia myöten. Kirjan nimi All the Girls Are So Nice Here on ironisuudessaan osuva. Ja vaikka Ambrosia on pahis, voit tavallaan pitää hänestä, vähintäänkin ymmärtää. Eikä hän minun mielestäni, loppujen lopuksi, ollut edes se veemäisin tyyppi. 

Vera Vala: Aprikoosiyöt

Vera Vala: Aprikoosiyöt

Gummerus, 2021

Lukijat: Mirjami Heikkinen, Anniina Piiparinen

Kesto: 11 h 10 min

Laura ei ollut käynyt Aino-tädin huvilassa Tolfon vuoristossa Italiassa melkein 20 vuoteen ja oli vannonut, ettei enää koskaan palaisikaan. Yhteydenpito tätiin oli vuosien mittaan huvennut hyvän joulun toivotuksiksi. Mutta lapsuudenkodin ullakkoa siivotessaan hän oli löytänyt kirjekuoren, jonka sisältö pakotti ottamaan tätiin yhteyttä. Mutta nyt Aino oli joutunut sairaalaan pudottuaan villan läheisiltä raunioilta, eikä ollut ottamassa Lauraa vastaan.

Vastassa oli sen sijaan Michele, turvapaikanhakija joka oli löytänyt Ainon, eikä uskonut, että tämä olisi pudonnut vahingossa.

"Sitten kun" -elämää elävä Laura ajelehti vielä liki nelikymppisenä työpaikasta ja ihmissuhteesta toiseen. Gradu oli kesken, haave oman kirjan kirjoittamisesta jossain taka-alalla, yritys kääntää kiinnostava kirja suomeksi ja tarjota työtä kustantajalle tyssännyt siihen, että joku muu oli ehtinyt ensin. Kaksi vuotta kestänyt suhde nykyiseen avomieheen Robiniin alkoi lakastua. 

Laura kaipasi jo äitiään, joka oli sairastunut Alzheimeriin ja luuli usein Lauraa Katiksi, esikoisekseen. Kati, Lauran ihmeellinen isosisko, itseään ja erinomaisuuttaan täynnä oleva asianajaja joka ei työkiireiltään ehtinyt äidin luona edes käydä.

Toisessa aikatasossa, "sinä kesänä", nimettömänä pitkään pidettävä henkilö on nuori tyttö joka rakastuu päättömästi Ainon naapurissa asuvaan ja naimisissa olevaan Ludovigoon ja ryhtyy tämän kanssa salaiseen suhteeseen. 

En tiedä oliko tarkoituksena päätellä saman tien kenestä "sinä kesänä" kerrotaan, muttei sen hoksaaminen vähäisistä vaihtoehdoista mitenkään vaikeaa ollut. Mitään paljastusta juoni ei siis onnistunut tarjoamaan. 

Toivoisin aina, että kirjassa olisi yksi päähenkilö josta pitäisin, mutta tässä en tuntenut sympatiaa ketään kohtaan. Epäuskottavuuksiakin kertyi turhan paljon, mutta niistä en halua avata enempää tai menee spoilaamiseksi.

Kansikuva on kaunis ja lukemaan houkutteleva ja kesäinen Italia tapahtumapaikkana viehättävä pitkän korona-ajan ja matkakuumeen vallassa kärvistelevälle. Suosittelenkin kirjaa romantiikkaa ja Italiaa kaipaaville ja tähtiä annan 3/5.

Jenni Multisilta: Mitä tapahtui merenneidoille

Jenni Multisilta: Mitä tapahtui merenneidoille

Like, 2021

Lukija: Johanna Kokko

Kesto: 10 h 18 min

Lokakuu 2019.

Ilma-akrobaatti Nella ja taiteilija Linda olivat liittyneet harrastajateatteriporukkaan pari vuotta aiemmin, mutta nyt Linda oli kateissa, ollut jo kesäkuusta lähtien. Todennäköisesti hän on kuollut, mutta Nella ei halua sitä uskoa. Uudessa produktiossa Nellalla piti ensin olla vain pieni rooli, muutama yleisöä kohahduttava ilma-akrobatianumero, mutta Lindan kadottua esitystä oli muokattu ja nyt Nella esittäisikin uutta hahmoa, merenneitoa, jonka pienen syrjäisen kylän kalastaja löytää verkoistaan ja vie kotiinsa.

Nella ja Linda olivat muuttaneet Helsinkiin yhdessä, sitä ennen he olivat opiskelleet Vaasassa. Helsingissä Linda oli alkanut seurustella Oliverin kanssa ja viime ajat pitänyt asuntoa lähinnä varastonaan. 

Nella hätkähti kun sai postissa kirjeen, jossa oli vain yksi virke kaunokirjoituksella. Minä tiedän mitä tapahtui merenneidoille. Kirje oli samanlaisessa kuoressa, missä kutsukortti Lindan taideprojektiin Varjakansaarelle oli tullut.

Kesäkuu 2019.

Et koskaan uskonut, että meitä on olemassa. Uskoisitko, jos nyt kertoisin? 

Meillä on ilo ja kunnia kutsua Teidät ympäristötaideprojektimme 

Mitä tapahtui merenneidoille 

avajaisiin Varjakansaarelle, Ouluun, 8.6.2019. 

Korttiin on painettu kuva pyrstöstä, josta tihkuu mustaa nestettä. Kun katseeni osuu siihen, minua alkaa puistattaa, enkä pysty lukemaan pidemmälle.

Jo lossimatka on osa kokonaisuutta, taideteosta, joka on kätketty saaren sopukoihin. Näyttelyvieraiden on tarkoitus kiertää saarta sen palaset löytääkseen. Nelli tai Oliverkaan eivät tienneet sen enempää produktiosta, jotenkin se liittyi Varjakansaaren historiaan, etenkin sen edustalla 1907 tapahtuneeseen veneturmaan jossa oli kuollut kaksikymmentä naista ja tyttöä. 

"Mitä sä tekisit, jos tietäisit jotain mitä kukaan muu ei tiedä, kertoisitko?"

"Mennään", toistan.

"Vastaa ensin."

Äkkiä Lindan silmissä vilahtaa jotain mitä en ole niissä aiemmin nähnyt. Pelkoa, paniikkia, jotain kammottavan synkkää. Haluaisin ravistella häntä.

"Sellaista mitä kukaan ei halua kuulla."

"Mä pysyisin hiljaa ja jatkaisin elämääni", sanon liioitellun hitaasti. 

"Mä yritin kertoa, mutta kukaan ei kuunnellut", Linda sanoo hiljaa. Hän luo vielä viimeisen katseen muistomerkkiin.

"Mä olisin mieluummin ollut siinä veneessä."

Linda oli tehnyt pohjatyötä taideteokseensa jo kymmenen vuoden ajan ja nyt kuukauden päivät työstänyt sitä saaressa työryhmänsä kanssa. Avajaisiltana Linda oli heitä sovitusti rannassa vastassa, mutta ketään muuta ei näkynyt. Ei taiteilijoita, ei muita kutsuvieraita. Kaikki on yhtäkkiä ihan liian outoa.

Kuulen kuinka vesi lainehtii umpeen naulatun kaivon seinämiin muutaman metrin päässä minusta. Tuijotan luukkua. Kauhu tykyttää sisälläni. Hakanen on paikoillaan. Se ei voi olla mahdollista. Avaan hakasen, se on paksu ja jäykkä. Tiedän että sitä on mahdotonta avata sisältä käsin. Tiedän, koska olen kokeillut. Pudonnut takaisin pohjalle ja yrittänyt uudestaan. Huutanut, kunnes tajunnut, ettei kukaan kuule. Tuntenut maan sortuvan allani, vajonnut. Tuntenut kädet, jotka kietoutuivat ympärilleni ja vetivät minua alaspäin. Pyrstön, joka pyyhkäisi pohjettani. Niljakkaat suomut. Tuijotan alhaalla odottavaa pimeyttä.

"Linda", kutsun hiljaa. Kohotan taskulamppua ja sytytän sen. 

Siitä huolimatta, että psykologinen jännitys onkin dekkareiden joukossa minulle mieluisinta cozy crimen ohella, tämä oli omaan makuuni jo liiankin pelottava, paikoitellen ennemminkin kauhua. Lisäksi tuon ylläolevan lainauksen kaltaista tapahtumaa jatkui ja jatkui loputtomiin. Kuuntelin kerran kirjaa sängyssä, pimeässä nukahtamista odotellen ja sen ensimmäistä aavemaista käännettä aavistamatta, jolloin tempaisin luurit korvilta kesken lauseen, kun en enää halunnutkaan kuulla mitä saarelta löytyi samanlaisessa yön pimeydessä missä itse puoliunisena olin. Loput kirjasta kuuntelinkin visummin hereillä ollessani. 

En pitänyt kirjan lukijasta ollenkaan, minua vaivaa tällainen jopa suomalaiseksi lukijaksi tunteeton tasainen pajatus. Ajan mittaan siihenkin tottui, mutta odotin kyllä pitkään kirjan loppumista. Oletan, että suomalaiset keskimäärin haluavat mahdollisimman neutraalin lukijan (miksi muuten meillä näitä suosittaisiin), mutta olisin toivonut lukijalta edes hiukan osuutta sen psykologisen jännitteen luomiseen. Kuuntelen tällä hetkellä melkein puolet ajasta englanniksi ja enkkulukijoiden eläytyminen tekstiinsä on täysin erilaista, minulle mieleisempää

Natasha Lester: Ranskalainen valokuvaaja

 Natasha Lester: Ranskalainen valokuvaaja

Gummerus, 2021

Alkuteos: The French Photographer / The French Orphan, 2019

Suomennos: Anuirmeli Sallamo-Lavi

Lukija: Usva Kärnä

Kesto: 15 h 24 min

Kolme vuotta kestäneen mallinuransa aikana Jessica May oli esiintynyt lukuisia kertoja Voguen kannessa. Hän oli tottunut siihen, että katseet sulivat hänen vartaloonsa ja hän tiesi, että solttupojat kiinnittivät hänen kuviaan punkkiinsa. Hän ei kuitenkaan ollut mikään juhlia varten elävä bimbo, vaan oli elänyt vanhempiensa työn takia hyvin erikoisen kiertolaislapsuuden ja viimeiset kymmenen vuotta Ranskassa ennen paluuta Amerikkaan. Ranskassa hän oli osallistunut aktiivisesti mielenosoituksiin fasismia vastaan ja kirjoittanut juttuja amerikkalslehtiin. Nyt hän haluaisi taas enemmän haasteita, Martha Gellhornin kannustaessa julkaista artikkeleita ja ottaa kuvia. Elettiin vuotta 1942.

Vuotta myöhemmin ulkoministeriö myönsi hänelle sotakirjeenvaihtajan passin ja hän sai viimein määräyksen ylittää Atlantti. Hän oli hiljakkoin täyttänyt 23 vuotta. Näin hänestä tuli Yhdysvaltain armeijan kapteen. Sotilasarvo ja univormu kuuluivat tehtävään paitsi suojavärin antamiseksi, myös siitä syystä, ettei häntä ammuttaisi vakoojana mikäli hänet saataisiin kiinni. Hän oli pyytänyt päästä Italiaan ja saanut asemapaikakseen Napolin, josta käsin hänen tuli raportoida sairaanhoitajien työstä Voguen lukijoille, mutta päätyi heti alkuunsa vahingossa poteroon vihollisen kantaman sisäpuolelle. Tauotonta meteliä, huutoja, rääkäistyjä komentoja, huitomista, loputonta liejua, kokkareina ilmassa lentävää savimaata.

Lääkintäteltassa aivan lähellä rintamalinjaa Jess koki melkoisen yllätyksen, kun niin vaarallisessa paikassa oli lapsi. Nelivuotias Victorine oli orpotyttö josta huolehtivat hoitajat sekä laskuvarjojääkäri Dan Hallworth, joka suunnitteli vievänsä tytön pian sisäoppilaitokseen Englantiin. Siitä Jess päätteli, että huhuttu liittoutuneiden maihinnousu oli lähellä.

Jess oli tullut leiriin Yhdysvaltain armeijan sotilaiden kanssa ja tiesi heti kuvan ottaessaan, että siitä Amerikka näkisi, mitä sodasta oli tullut. Se ei ollut ylevä ja sankarillinen tanner, vaan raaka ja eläimellinen ihmiskunnan tuho. Kuvassa korostuivat pulleat riikinkukot joiden höyhenpeite loisti kirkkaana kuin kesäinen taivas. Punaiset kukat nousivat vahvoina maasta, nostivat päätään kohti aurinkoa, ja niiden takana olivat naiset. Heidän ihonsa oli paperinohutta, hädin tuskin kätki luut. Heidän sisäänsä saattoi miltei nähdä. Kasvoilta oli riisuttu kaikki tunteet. He olivat kuolleita, mutta tuomittu elämään. 

Toinen aikataso vei kesään 2004, jolloin 29-vuotias D'Arcy Hallworth palasi Sydneystä Pariisiin ja jatkoi saman tien autolla maaseudulle määränpäänään upea linna nostosiltoineen ja torneineen. Hänen työnsä oli toimia taidekuriirina ja nyt hän oli tullut hakemaan valokuvia sydneyläiseen galleriaan. Perillä odotti kuitenkin yllätys, kun valokuvaajan agentti Josh ilmoitti, että hänen olisi pakattava kuvat itse ja siihen menisi kaksi viikkoa. Ullakolla oli myös valokuva-arkisto, jonka kaikkia osia edes Josh ei ollut aiemmin nähnyt ja nyt tämä sai poikkeuksellisen luvan näyttää kuvat myös D'Arcylle. Kuvat saivat naisen sanattomaksi hämmästyksestä, kun niissä esiintyi hänen äitinsä pienenä tyttönä.

Ranskalainen valokuvaaja on ihailtavan taidokkaasti punottu, yli vuosikymmenten yltävä ja mielenkiintonsa säilyttävä viiden tähden lukuromaani.Sen sivut täyttyvät hirvittävästä määrästä salaisuuksia, itsesyytöksiä ja rakastettujen ihmisten suojelemista, ennemminkin kuin tällaisille romaaneille niin tyypillisistä väärinkäsityksistä. Minulle tulee harvoin kyyneleet silmiin kirjaa kuunnellessa, mutta tässä kirjassa niin kävi.

Aina löytyy silti jotain huomautettavaakin. D'Arcyn loputon itsensä ja ammattitaitonsa vähättely ärsytti. Äänikirjassa hieman häiritsi lukijan vaihteleva tapa ääntää ranskankielinen nimi D'Arcy, välillä neutraalimmin ja paremmin suomeksi puhutun tekstin sekaan sopien, välillä niin perusteellisesti sorauttaen että lienee saanut sylkeä pyyhkiä mikrofonista. Onneksi itse tarina oli kuitenkin niin koukuttava, että se vei päähuomion, eikä määrältään isommassa roolissa olleessa sodanaikaisessa osassa ollut vastaavaa minua häirinnyttä ääntämistapaa. Mitä enemmän kuuntelen englanniksi, sitä enemmän kaipaan enemmän eläytymistä lukemiseen, mutta se nyt vain on hyväksyttävä, että suomeksi naislukija puhuu miesten repliikit yhtä heleällä äänellä kuin naistenkin. Ilmeisesti Suomessa halutaan äänikirjat luettavan mahdollisimman neutraalisti. Usva Kärnän äänessä on kuitenkin tunteita.

Jessica Maylla on todellinen esikuva, valokuvaaja Lee Miller, johon kirjailija oli törmännyt toista romaania kirjoittaessaan. Lee Millerin elämässä oli kuitenkin tapahtunut asioita, joiden takia hän ei halunnut kirjoittaa elämäkertaromaania Milleristä. Monet kirjan  tapahtumista ovat todellisia, lehtiartikkeleista ja elämäkerroista kirjaan otettuja ja Jessille muokattuja, ja näitä kirjailija avaa pitkään ja perusteellisesti kirjan lopussa. Niin ikään moni kirjan muista henkilöistä on todellisia ja esimerkiksi Martha Gellhornille kirjassa tapahtuvat asiat ovat todellisia. Kirjailija on perehtynyt aiheeseen perusteellisesti ja se näkyy. Sama kirja on muualla julkaistu myös nimellä joka olisi suomennettuna Ranskalainen orpo, mutta mielestäni valokuvaaja sekä meillä käytetty kansikuva ovat osuvampia.

Toivottavasti Ranskalainen valokuvaaja saa niin hyvän vastaanoton, että muitakin Lesterin kirjoja suomennetaan.

Martta Kaukonen: Terapiassa

Martta Kaukonen: Terapiassa

Wsoy, 2021

Lukijat: Anna Saksman, Ilkka Villi, Martti Ranin, Satu Paavola 

Kesto: 9 h 13 min

Kidutan, murhaan, jälkiä jättämättä. Se on minulle kunnia-asia.

Ira on sarjamurhaaja. Hän toivoo, että siten tuntisi edes jotain. Mutta tämä kerta olisi viimeinen ja nyt 20-vuotiaan Iran täytyisi keksiä itselleen uusi identiteetti. Hän päätti alkaa käydä terapiassa saadakseen itselleen luonnetodistajan, mikäli jäisi kiinni tekemistään murhista.

Viisikymppinen Clarissa Virtanen on psykoterapeuttina alansa huippuja. Kun hän sai onnistuneesti päätettyä terapiasuhteen, hän poksautti auki shampanjapullon kuin formulakuski ikään. Metoo-kampanjan levittyä hänestä oli tullut suosittu vieras ajankohtaisohjelmiin. Clarissan aviomies Pekka oli ammatiltaan insinööri ja Clarissan tuki ja turva. 

Arto Haaleajärvi oli jäänyt leskeksi kuusi vuotta aiemmin ja saanut potkut Helsingin Aviisista alkoholinkäyttönsä takia. Sen jälkeen hän oli tehnyt juttuja freelancerina ja Irmeli oli yksi heistä, jotka edelleen antoivat hänelle työtehtäviä. 

"Juuri sellainen jollaisista sinä tykkäät."

Samaisella mantralla Irmeli syötti jokaisen työtehtävän kärsiville uhriparoilleen. 

"Tosi kiinnostavan ihmisen henkkari. Ihan palkintokamaa."

Mitäpä muutakaan. Inhosin henkilöhaastatteluja. Kyllä, minä vihasin työtäni. Ja minä vihasin elämääni. Enkä tavoitellut suurta journalistipalkintoa.   

Irmelin järjestämä haastateltava oli paljon julkisuudessa näkyvä Clarissa, tyypillinen asiantuntija joka halusi saada palstatilaa meriiteilleen ja saamilleen palkinnoille ja kunnianosoituksille, antamatta mitään yksityiselämästään. Toimittajan painajainen, mutta Artolle haaste, kuin ketulle jallitettava.

Iralla on tapana valehdella, kaikesta. Kun valehtelee paljon, siinä tulee hyväksi, niin hyväksi että saa kenet vain uskomaan mitä tahansa. Ei hän aio lopettaa tappamistakaan, kunhan valehteli lukijalle. On vain kaksi asiaa joissa olen hyvä, kiduttaminen ja tappaminen. Miksi siis lopettaisin? Mutta terapiaan hän halusi mennä aivan oikeasti. 

Clarissa Virtanen. 

Bongasin sen innokkaasti läähättävän puudelin Asiastudiosta. Hän kiemurteli puolialasti tv-studion sohvalla kuin kobra joka tanssii käärmeenlumoojan tahdissa. 

Heittipä haastattelija miten tympeän vitsin tahansa, Clarissa kikatti ja kikatti ja kikatti niin, että pelkäsin hänen kusevan housuihinsa. 

Bimbo, hattarapää, barbie, höyhenaivo, tuulitunneli. Juuri sellaisen terapeutin minä halusin.

Mutta jokin Iran suunnitelmassa on mennyt pieleen, sillä Ira kertoo lukijalle tehneensä terapeuttinsa valinnassa arviointivirheen.

Minulle jäi kirjasta vähän ristiriitaiset fiilikset. Olen nähnyt tätä kehuttavan ja odotin siksi paljon, mutta minun makuuni se käynnistyi turhan hitaasti. Minua häiritsivät sivuhenkilöiden kummalliset nimet jotka eivät jotenkin istuneet kokonaisuuteen; Uolevi Mäkisarja, Ripa Raasteenlahti, Arto Haaleajärvi. Lassi Laajasrauha, Martti Katveenluoma, Harri Kuikkasuo. Pikemminkin jonkin (mustan) huumorikirjan nimikavalkadia. Pisteet nousivat loppua kohden, äänikirjan viimeiset kaksi tuntia olivat todella koukuttavaa kuunneltavaa ja minut yllätettiin useampaan kertaan. 

Nina Lykke: Kohonnut riski

 

Nina Lykke: Kohonnut riski

Gummerus, 2021

Suomennos: Sanna Manninen

Lukija: Krista Putkonen-Örn

Kesto: 8 h 32 min

Elin toimi yleislääkärinä oslolaisella terveysasemalla. Viime aikoina hän oli myös alkanut salaa yöpyä siellä, sillä kotiin, alueelle joka oli ennen ollut boheemi mutta nykyään kovin keskiluokkainen, ei nyt ollut menemistä. Elinillä oli ollut jo vuoden suhde nuoruuden aikaiseen poikaystäväänsä ja se oli nyt tullut ilmi, eikä aviomies luonnollisesti suhtautunut asiaan mitenkään positiivisella mielin. 

Vastaanottohuoneensa nurkassa Elinillä oli muovinen, luonnollisen kokoinen luuranko, jolle hän oli antanut nimen Tuure. Luuranko ei pelkästään nököttänyt passiivisena paikallaan, Tuurella oli paljonkin kommentoitavaa Elinin tekemisiin ja ajatuksiin.

"Ja sitten kun on sinun vuorosi kertoa, millainen on sinun versiosi, siis lopullinen versiosi?", Tuure hörähtelee omalla erikoisella tavallaan ja jatkaa avuliaasti. "Että otit rakastajan koska Aksel ei nähnyt sinua? Että olit uskoton koska Akselia kiinnosti vain hiihtäminen, niinkö se meni? Tai että aloitit suhteen Björnin kanssa koska näit hänen katseessaan oman kuvajaisesi 22-vuotiaana? Koska pelkäät kuolevasi, koska meillä on vain tämä yksi elämä ja onko tarkoitus että vain..."

"Hysss!"

"...tai koska olit yksinkertaisesti kyllästynyt? On hyvin tavallista olla lopen kyllästynyt. Asiasta vain puhutaan hienommilla sanoilla jotta sen kanssa pystyy elämään. Olenko unohtanut jotain?"

Elin oli ollut yllättynyt Björnin halukkuudesta tavata häntä vuosikymmenten jälkeen. Mutta miksikäs ei, hän ajatteli ja he sopivat treffit kahvilaan josta pian siirryttiin vahvempien juomien pariin, Elin kun tapasi juoda, tonkallisen viiniä tai neljä tuoppia olutta hups vain. Hänellä ei juurikaan ollut ystäviä, joita olisi tavannut muuten kuin viinilasillis(t)en äärellä.

"Teki hyvää jutella sinun kanssasi. Olisi mukavaa tavata toistekin."

Hän tarvitsee minua.

Hänellä on vaikeaa, ja minä voin auttaa häntä. Voisin maksaa takaisin sekä yleistä velkaani yhteiskunnalle, että erityistä velkaani Björnille koska jätin hänet silloin aikoinaan ja koska hän voi huonosti avioliitossaan. Auttamalla häntä, auttamalla heitä, ajattelin humalaisesti ja sentimentaalisesti.

On ihan harmitonta käydä kahvilla ja jutella vanhan tuttavan kanssa, Elin ajatteli. Niin harmitonta, että Elin kertoi tapaamisesta Akselillekin ja tämä vain huvittuneena ihmetteli, miten Elin jaksoi sitä törppöä.

Mitä jos voisin käyttää tämän löytämäni ilon ja energian, kaiken salaisen ja jännittävän, kaiken sisälläni värisevän joka hillitsee haluani juoda viisi tai kuusi lasia viiniä, ahmia tv-sarjoja ja syödä ja juoda ja niellä kaikkea sitä jolla olen yrittänyt lievittää ja rauhoittaa... mitä jos tämä voisi antaa Akselille ja minulle uuden elämän?

Voisiko tarkoitus todella pyhittää keinot? Silloinkin, kun tavataan yksityisemmin ja seksin merkeissä?

Elin miettii paljon muutakin kuin Akselia ja Björniä, porautuen esimerkiksi yhteiskunnallisiin ongelmiin lääkärin näkökulmasta. Että kukaan hänenkään asiakkaistaan ei ole koskaan sataprosenttisen optimaalisessa tilassa, eikä mikään määrä omalääkäreitä auta heitä sellaisiksi. Jos vertaisimme elämäämme sotavuosiin sietäisimme olla äärettömän tyytyväisiä jos suurin ongelma on jokin vihlaisu kropassa silloin tällöin, saati jos lähtee vertaamaan 1920-luvulle, jolloin voisi olla onnellinen jo siitä että hanasta tulee lämmintä vettä. Samantyyppisiä vertauksia, mutta ilman Elinin kritiikkiä, on tuotu esiin muissakin viime aikoina lukemissani kirjoissa. Esimerkiksi Annamari Marttisen kirjassa Häiriömerkintä päähenkilö vertasi luottotietoihin tehtävää merkintää syöpädiagnoosin saamiseen tai hengiltä kivittämiseen, mikä sai kyllä minut ihmettelemään kovasti päähenkilön suhteellisuudentajua vaikka miten ahdistunut tilanteessaan olikin. 

Onko omalääkärin tehtävä pitää huolta ja osoittaa ymmärrystä? Eikö se kuulu yksityiselämän piiriin. Eikö omalääkärin tehtävä ole ennen kaikkea hoitaa konkreettisia, ruumiillisia vaivoja? 

Useimpien vaivojen juurisyy on kuitenkin henkinen. Polvi- ja lonkkakulumat johtuvat yleensä joko liiasta ylipainosta tai yliharjoittelusta ja ne puolestaan lohtusyömisestä ja treenihulluudesta, jotka puolestaan johtuvat erilaisista puutteista ja täyttymättömistä toiveista. Ja koska pidämme ajatuksesta että mitä visaisempiin arvoituksiin on olemassa vastaus ja mitä kiperämpiin ongelmiin on olemassa vastaus, on houkuttelevaa pakottaa kaikki ongelmat ymmärrettäviin asiayhteyksiin, jotta voimme elätellä toivoa, että jos vain nämä toiveet täyttyvät ja nämä puutteet korjataan, myös vaivat katoavat. 

Kuuntelin viime vuonna Lykken esikoisen Ei, ei ja vielä kerran ei, ja tämä kirja oli hyvin samantyyppinen, mustalla tavalla hauska mutta myös yhteiskunnallisesti kantaaottava ja keski-ikäisten, keskiluokkaisten elämään nasevasti pureutuva. Kirja on ollut Norjassa ja Ruotsissa myyntimenestys ja se on palkittu 2019 Bragenilla, joka on heillä se Finlandiaa vastaava kirjallisuuspalkinto. 

Marie Benedict: Rouva Einstein

 

Marie Benedict: Rouva Einstein

Sitruuna kustannus, 2020

Alkuteos: The Other Einstein, 2016

Suomennos: Kaisa Haatanen

356 sivua

Kiitokset kustantajalle arvostelukappaleesta.

Serbialainen Mileva "Mitza" Maric oli poikkeuksellinen tyttö. Hallitus oli nimittäin kieltänyt naisten opiskelun lukiossa, mutta Mitza oli saanut isänsä järjestämällä erikoisluvalla opiskelupaikan Zagrebin kuninkaallisesta lukiosta. Hän ei ollut odottanut innostavaa vastaanottoa luokkatovereiltaan, muttei ollut varautunut siihenkään mitä sai kohdata.

Mies oli minua yli jalan pitempi. Hän työnsi minut seinää vasten - kasvoni läjähtivät seinään niin, että oli mahdotonta tunnistaa häntä myöhemmin - ja piti minua tiukasti paikallani. Käsiini koski.

"Luulet olevasi niin älykäs. Ylpeilet vastauksillasi." Hän kiehui raivosta ja sylki kiukkuiset sanansa poskelleni. "Sinua ei olisi pitänyt edes päästää tänne. Se on vastoin lakia." Hän tuuppasi minut vielä kerran päin seinää ja juoksi sitten pois.

Niinpä hänellä oli tukku epäilyksiä jatkaessaan opintojaan vuonna 1896 Zürichin Teknillisessä korkeakoulussa jonne hänet oli hyväksytty, vasta viidentenä naisena kautta aikain, fysiikan ja matematiikan nelivuotiseen koulutusohjelmaan. Opinnot aloitti sinä syksynä kuusi opiskelijaa ja yksi heistä oli Albert Einstein. Juuri herra Einstein suhtautui häneen ystävällisimmin, muut miesopiskelijat lähinnä neutraalisti ja heidän opettajansa, professori Weber, avoimen pilkallisesti, milloin osoitellen Mitzan itä-eurooppalaisuutta, milloin teeskennellen hämmästystä kun Mitza ainoana osasi vastata kiperämpään kysymykseen.

Mitza oli kasvanut ilman ystäviä, rampa tyttö jota kiusattiin koulussa ja joka kuuli jo varhain, ettei hän tulisi jalkansa takia koskaan pääsemään naimisiin ja saamaan lapsia. Niinpä ammatin hankkiminen olisi hänelle ainoa väylä itsenäiseen tulevaisuuteen ja siksi isä taisteli hänen oikeuksiensa puolesta. Hän oli enemmän kuin yllättynyt siitä, että samassa täysihoitolassa asui kolme muutakin yliopistossa opinnot aloittavaa naista ja näistä kaksi oli jopa halveksitusta Itä-Euroopasta ja mikä kummallisinta, nämä naiset eivät nauraneet hänelle vaan ottivat heti ystäväkseen. Seuraava yllätys oli Albertin osoittama kiinnostus häntä kohtaan. 

Albert lupasi yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista, että he ovat tasavertaisia tiedekumppaneita avioliitossakin, mutta toisin kävi. Kun Mitza ei raskauden takia saanut suoritettua opintoja loppuun ja Albertin oli vaikea löytää hyvää työpaikkaa, löytyi tekosyy (?) nostaa vain Albert framille ja jättää Mitzan nimi kokonaan pois tiedeartikkeleista joissa Mitzan olisi yhtä lailla kuulunut olla esillä. Mitzan rooliksi jäi se, miksi hän oli epäillyt avioliittoon astumista, olla äiti ja kodinhengetär, ei tiedenainen.

Nykyään käydään keskustelua siitä, miten paljon osallisuutta Mitzalla oli suhteellisuusteoriaan, josta Albert Einstein parhaiten tunnetaan. Kirjassa, joka luonnollisesti on fiktiivinen eikä edes pyri olemaan elämäkertaromaani, Mitzalle annetaan iso rooli koko idean kehittäjänä. Kaiken kaikkiaan kirja on tyyliltään melko kevyt, ei varsinaisesti mikään kunnianosoitus miehensä varjoon jääneelle tiedenaiselle. Itse tiedepuolta sivutaan siinä hyvin kevyesti. Mielestäni turhankin paljon sivutilaa annetaan Albertin hakkailulle, sillä alkuasetelmien selvittyä romanssin kehittely sai ison roolin. Albertista on tehty halpamainen raukka ja oman egonsa pönkittäjä ja Mitzasta älykäs nainen joka teki elämänsä virheen langetessaan Albertin virittämään liekaan kunnes pettymysten jälkeen keräsi itsensä ja erosi miehestään. Miten paljon tästä asetelmasta on totta, on mahdoton sanoa. He tosiaan erosivat, ja eron syy oli Alberin suhde serkkuunsa Elsaan, he puolestaan avioituivat kun ero Mitzasta oli selvä. 

Jäin miettimään miten paljon taustatyötä Benedict ehtii kirjoihinsa tekemään ja onko siinä (osa)syy miksi Rouva Einstein on jäänyt niin kevyeksi. 2016 ilmestyneen Rouva Einsteinin jälkeen häneltä on julkaistu jo viisi muuta, vastaavan tyylistä romaania, ja kuudes on kohta puolin ilmestymässä. Näissä sankarittaria ovat muun muassa Winston Churchillin vaimo Clementine ja Agatha Christie. Tämän tyyliset kirjat tarjoavat yhdistelmän viihdyttävää lukemista ja todellisia taustoja saman verran kuin selviää parissa minuutissa Wikipediastakin. Mutta. Kyllä minä pidin tästä kirjasta sen viihdyttävyyden ansiosta, annoin sille arvosanaksi 3,75/5. 

Kate Quinn: Koodinimi Alice

 Kate Quinn: Koodinimi Alice

Harper Collins Nordic, 2020 (lukukirja 2018)

Alkuteos: The Alice Network, 2017

Lukija: Roosa Honkanen

Kesto: 23 h 3 min

Charlotte St. Clair, Charlie, matkusti äitinsä kanssa New Yorkista Eurooppaan. Hän oli kolmannella kuulla raskaana, mikä oli erittäin huono asia kesällä 1947, kun vasemmassa nimettömässä ei ollut sormusta. Niinpä äiti oli varannut Charlielle Sveitsistä 'tapaamisen' klinikalla, jossa Charlien pikku ongelma hoidettaisiin niin, että hän voisi palata matematiikan opintoihinsa ilman ikävää pikku häiriötä jota kutsuttiin vauvaksi. Yksi välipäivä Southamptonissa, sieltä matka jatkuisi Calais'iin ja junalla Sveitsiin. 

Charlie oli vaatinut äitiä valitsemaan laivan joka ei menisi suoraan Ranskaan, sillä hänellä oli oma suunnitelma, johon liittyi taskussa poltteleva ryppyinen paperilappu jossa oli osoite. Hän oli viettänyt monet lapsuuden kesät Rose-serkun perheessä Ranskassa, ja nyt Rose oli kadonnut jäljettömiin. Charlien vanhemmat uskoivat Rosen kuolleen sodan melskeissä, mutta viimeinen vihje oli johtanut Lontooseen ja Eve Gardineriin, jonka Charlie uskoi voivan auttaa serkun löytymisessä. Hän tiesi naisesta vain nimen ja osoitteen, loput olisi selvitettävä itse.

Ensimmäisen maailmansodan aikaan Eve Gardiner oli innokas taistelemaan saksalaisia vastaan eikä miettinyt kahdesti, kun siihen tarjoutui mahdollisuus.

"Minä värvään mielelläni naisia. Heillä on usein kyky jäädä huomaamatta, kun taas miehiä epäillään ja heidät pysäytetään. Värväsin muutama kuukausi sitten ranskalaisnaisen", kapteeni hymyili yhtäkkiä hellästi kuin erityisen mukavalle muistolle, "ja hän johtaa nyt verkostoa johon kuuluu yli sata tietolähdettä ja saa kaiken vaikuttamaan yksinkertaiselta. Hänen raporttinsa tykistöjen asemista tulevat niin nopeasti ja tarkasti, että niitä pystytään pommittamaan parissa päivässä. Se on hätkähdyttävää. Hän on paras joka meillä on, niin miehistä kuin naisista."

Even kilpailuhenki nosti päätään. Minä haluan olla paras.

Englannista oli lähtenyt Eve Gardiner, mutta laivalla Le Havren satamaan saapui vakoojaksi koulutettu Marguerite du François jonka otti vastaan tuo vakoojien mestari, Alice Dubois. Even tehtävä oli pestautua töihin tiettyyn ravintolaan Lillessä, jossa saksalaiset upseerit illastivat, ja onkia mahdollisimman paljon tietoja vihollisen suunnitelmista näiltä sekä isänmaanpetturilta, ravintoloitsija Reneltä.

Alice Dubois eli Louise de Bettignies oli todellinen henkilö, joka toimi vakoojana ensimmäisessä maailmansodassa ja naisten vakoojaverkosto Ranskassa oli kuvatun kaltainen. Oli hienoa, että kirjailija on tarttunut tähän vähän tunnettuun aiheeseen. Kirjan lopussa on näistä lisätietoa. Kirjan ensimmäiseen maailmansotaan sijoittuva osuus olikin kiehtova ja jännittävä vakoojaseikkailu. Toisen maailmansodan osuuskin alkoi suht lupaavasti Charlien karatessa äidiltään. Tähän saakka liipataankin läheltä viittä tähteä, mutta kadonneen serkun jälkien seuraaminen oli pidemmän päälle valitettavan puuduttavaa. 30 vuotta vanhempi Eve, alkoholisoitunut ihmisraunio, oli kirjoitettu liian vastenmieliseksi. Kokonaisuutena kirja oli liian pitkä, eikä varmasti epäilystä mistä suunnasta olisin sitä tiivistänyt. Ja mikä on tämä jatkuva pakko tuoda historiallisiin romaaneihin kaksi aikatasoa? On harvinainen herkku pitää molemmista yhtä paljon kuin menneestä, eikä tässä auttanut sekään, että "nykyhetki" kelpaisi monen romaanin menneeksi ajaksi. 

Metsästäjätär jää minulta lukematta, pian ilmestyvää Ruusukoodia odotan kovasti. Toivottavasti se kantaa itsensä kokonaisuutena Koodinimi Alicea paremmin, tiiliskivi kun on sekin.