Wsoy, 2021
Suomennos: Karoliina Timonen
Alkuteos: The Family Upstairs, 2019
Lukija: Krista Putkonen-Örn
Kesto: 11 h 5 min
Libby Jones, keittiösuunnittelufirman myyntipäällikkö, oli odottanut syntymäpäiväänsä kiihkeämmin kuin moni muu 25 vuotta täyttävä. Vihdoin oli koittanut päivä, jolloin hän saa haltuunsa kirjekuoren, jonka uskoo sisältävän tiedon biologisista vanhemmistaan. Yllätys olikin melkoinen kun hän kuuli perineensä heiltä ison, miljoonien puntien arvoisen talon Chelsean parhaalta paikalta. Lakimies ojensi hänelle myös vanhan lehtileikkeen, jossa kerrottiin poliisin löytäneen kyseisestä osoitteesta kultti-itsemurhan tehneen pariskunnan, Martina ja Henry Lambin sekä tunnistamattoman miehen. Talon yläkerrasta oli löytynyt kymmenkuinen tyttövauva joka oli otettu huostaan ja annettu adoptoitavaksi. Poliisi toivoi havaintoja pariskunnan teini-ikäisistä lapsista, mutta heitä ei ollut koskaan löydetty. Naapureiden mukaan talossa oli asunut epämääräinen kombinaatio eri ikäisiä lapsia ja aikuisia, jotka elivät omissa oloissaan eivätkä lapset käyneet koulua. Perheen silloin teini-ikäiset lapset eivät koskaan ilmaantuneet vaatimaan omaa osuuttaan perinnöstä, talo olisi siis kokonaisuudessaan Libbyn. Uutukainen perijä kuuli myös, että hänellä oli ollut vauvana varsin boheemi nimi, Serenity Lamb.
Melkein nelikymppinen Lucy oli työtön ja koditon kahden eri miehistä syntyneen lapsen, 12-vuotiaan Marcon ja nuoremman Stellan yksinhuoltaja. Lucy majaili Nizzassa ja kantoi heidän koko omaisuuttaan mukanaan, silloin kun hänellä ei ollut rahaa lunastaa heille halpaa majoitusta. Hänen isoäitinsä asui myös kaupungissa, mutta tämä ei useimmiten suhtautunut järin lämpimästi heidän näkemiseensä. Lucyn vanhemmar olivat kuolleet kun hän oli ollut lapsi ja hänen tätinsä oli tuonut hänet Lontoosta Ranskaan 24 vuotta sitten ja opettanut soittamaan viulua, soitinta joka oli tuonut heille edes hiukan toimeentuloa, vaikkakin kädestä suuhun. Viulu oli nyt korjattavana, eikä Lucy tiennyt millä sen lunastaisi, kunnes Marco kertoi tavanneensa oman isänsä, amerikkalaisen Michaelin, joka oli ilmeisesti tullut kesän viettoon Ranskaan. Mies oli hänelle velkaa edes viulun korjauksen verran.
Harry Lamb oli nyt nelikymppinen mies joka muisteli perhettään, rikasta isäänsä Henryä jonka ei ollut tarvinnut käydä töissä ja tavattoman kaunista äitiään Martinaa, joka oli puoliksi saksalainen ja puoliksi turkkilainen. Hän muisti poptähti Birdien ja tämän miehen Justinin jotka vain muuttivat heille, ja Thomsenien nelihenkisen perheen, joiden piti asua heillä vain tilapäisesti, mutta jotka eivät Harryn odotuksista huolimatta tuntuneet millään jatkavan matkaansa.
Silloin minä sen tajusin.
"Eletäänkö me kommuunissa?", kysyin kauhuissani.
Äiti nauroi kuin kysymykseni olisi ollut järjetön.
"Ei", hän sanoi, "ei tietenkään!"
"Miksi isä ei vain myy tätä taloa?", minä kysyin. "Me voitaisiin muuttaa johonkin pieneen asuntoon. Se olisi tosi mukavaa. Ja sitten meillä olisi paljon rahaa."
"Mutta eihän tämä ole kiinni vain rahasta, kai sinä sen tiedät?"
"Mistä sitten?", minä kysyin. "Mistä tämä on kiinni?"
Äiti huokaisi pehmeästi ja hieroi kättäni peukaloillaan.
"No, kaipa tämä on kiinni minusta. Siitä miltä minusta tuntuu. Siitä kuinka kauan olen ollut hyvin surullinen ja siitä ettei kaikki tämä", hän viittoi ympärilleen suuressa makuuhuoneessa jossa oli koristeelliset verhot ja kimalteleva kattokruunu, "tuo minulle onnea, ei oikeasti tuo. Sitten tuli David ja hän on näyttänyt minulle toisen tavan elää, vähemmän itsekkään tavan. Meillä on liikaa Henry, pystytkö näkemään sen? Aivan liikaa kaikkea. Ja kun ihmisellä on liikaa kaikkea, se alkaa vetää mukanaan turmioon. Nyt kun rahamme ovat käytännössä loppuneet, on hyvä aika muutokselle, miettiä mitä syömme ja teemme, mihin käytämme rahamme ja millä täytämme päivämme. Meidän täytyy antaa itsestämme maailmalle, ei vain koko ajan riistää sitä. Tiesitkö että David", äidin ääni helähti kuin lusikka viinilasia vasten hänen lausuessaan Davidin nimen, "antaa melkein kaikki tulonsa hyväntekeväisyyteen, ja nyt, hänen ohjauksessaan, me teemme samoin."
Libby janosi lisää tietoa biologisesta perheestään ja otti yhteyttä Miller Roehiin, toimittajaan, joka lehtijutun oli kirjoittanut. Kävi ilmi, että tämä oli käyttänyt kuukausia selvittääkseen mitä talossa oli tapahtunut ja kuka oli tuo tunnistamaton kolmas mies ja oli edelleen halukas auttamaan Libbyä todellisuuden selvittämisessä.
Omalla tahollaan myös Lucy hätkähtää menneisyyden tavoittaessa hänet. Kalenterimuistutuksessa on vain lyhyt viesti. Serenity täyttää 25.
Miten kutkuttava lähtöasetelma! Mitä Cheyne Walkilla sijaisevassa talossa oikein tapahtui?
Pidin siitä, miten Jewell kehitti henkilöitään aivan loppumetreille saakka. Rikkinäisen lapsuuden kokeneita varhaisteini-ikäisiä, joista oli kasvanut rikkinäisiä ja traumatisoituneita aikuisia. Toisia aikuisia, jotka käyttivät muita hyväkseen, ja heitä, jotka eri syistä antoivat sen kaiken tapahtua eivätkä kyenneet tarjoamaan lapsilleen normaalia elämää.
Kirja ei ollut mielestäni pelottava, mutta loppua kohden siinä oli hyvinkin tummia sävyjä. Kolmen kertojan käyttäminen oli mielestäni toimivaa. Harryn äänellä kuultiin taustaa siitä mitä talossa tapahtui, Lucy osoitti sen miten lapsuuden traumat vaikuttivat häneen vielä lähes 30 vuotta myöhemmin ja Libby kuroi kaikkea yhteen pikkuhiljaa niin kuin ulkopuolinen vain saattoi. Uskon, että tämä on kirja joka jää pidemmäksi aikaa mieleen.
Olen lukenut yhden Lisa Jewellin aiemmista kirjoista, linkki juttuun tässä: Löysin sinut.
Osallistun Jewellin uutuudella kirjabloggareiden tänään päättyvään dekkariviikkoon. Tapahtumaa emännöi Yöpöydän kirjat -blogin Niina, kiitokset hänelle! Linkki haasteeseen Niinan omaan blogiin aukeaa tästä. Sieltä löydät linkkejä myös muihin haasteeseen osallistuneisiin blogeihin.
Kirjoitin tällä kertaa jutut dekkareista viidelle päivälle, tässä linkit neljään aiempaan. Näistä yksi on englanninkielinen. Kaikki kirjat olen kuunnellut äänikirjoina.
Toivotan kaikille hyvän -tai hyytävän- lukukesän jatkoa!
