Niko Hallikainen: Suuri märkä salaisuus

Niko Hallikainen: Suuri märkä salaisuus

Otava, 2023

Lukija: Niko Hallikainen

Kesto: 11 h 17 min

Poika asuu kaksin äitinsä kanssa, vastapäätä pubia itähelsinkiläisessä lähiössä, ja käy ensimmäistä luokkaa koulua. Vuosi on 1996.

Äiti käy sairaalassa vuorotöissä ja välillä äidinäiti on lapsenvahtina. Silloin poika katsoo äidinäidin kanssa Kauniita ja rohkeita, äiti pitää enemmän Melrose Placesta. Pojan isä käy välillä oven takana väittämässä että hänellä on lupa tulla sisään, ja kun äiti soittaa poliisit, he vievät rappukäytävään sammuneen isän pois. Älä koskaan ala juomaan niin kuin isäs, sanoo äidinäiti silloin.

Kolmannelle luokalle poika vaihtaa koulua. Kotona äiti preppaa mitä pitää sanoa isästä, jos toiset kysyvät mitä vanhempasi tekevät työkseen. Äidin ollessa iltavuoroissa pojalla ei ole enää lapsenvahtia. Koulun jälkeen hän käy leikkimässä kodinkonemyyjän tyttären luona. (Kaikki luokkakaverit ovat vanhempien ammatin mukaan nimettyjä, yleensä isän. Myöhemmin myös harrastuksen.) Äiti ohjeistaa: kun tulet kotiin älä pidä tv:n ääniä kovalla etteivät naapurit huomaa sun olevan yksin kotona. Äiti antaa hänen vuokrata vhs-elokuvan sellaisiksi illoiksi, ja poika katsoo elokuvia ja mässyttää sipsejä ja karkkia.

Vitosluokalla pojasta tulee urheilijan paras kaveri ja yhdessä ollaan niin tiiviisti, että opettajakin sanoo huomanneensa että olette kuin paita ja peppu. Nolostuttavaa. Poika on jo huomannut tietynlaisia tunteita itsessään ja saa syyn vielä yhteen: mustasukkaisuuteen.

Ruokalassa kodinkonemyyjän tytär sanoo, mul on teille jotain kerrottavaa, mustakin tulee cheerleader. Hän paiskaa cheerleader 1:n kanssa kättä. Urheilija kuiskaa mun korvaani game over. Tuomarin tytär sanoo, mäki oon alottamas kuoroharrastuksen ens viikol. Cheerleader 2 sanoo kuorolaulajalle, pää kii, tää on mun hetkeni.

Jonkin tunnin alussa saan kuulla samaan aikaan kuin muukin luokka, että kuusi luokkalaistani ovat päättäneet mennä kimppaan. He muodostavat kolme paria. Nyt urheilija on yhdessä cheerleader 1:n kanssa, cheerleader 2 pelaajan kanssa ja kuorolaulaja hiusmallin kanssa. 

Etsin urheilijaa välitunnilla kysyäkseni onko huhu totta. Rengaskeinuilla urheilija ja cheerleader 1 puhuvat yhteen ääneen jostain, mikä molemmille tuli jostain muusta heti mieleen. Yritän änkeä väliin vihjeellä, kuinka yksin olen viikonloppuisin, mutta he eivät ymmärrä. Lapsuus on niin typerää, jatkuvaa kyvyttömyyden tunnetta. 

Cheerleader 1 työntää nuppineulaa urheilijan korvalehden umpeutuneesta reiästä, jossa tällä oli joskus korvakoru. He napostelevat salmiakkia yhteisestä pussista. Cheerleader 1 hengitys tuoksuu murskatulta kiiviltä. Hän kysyy multa, käykö kateeks.

Mä olen elänyt tähän hetkeen asti vain tullakseni joksikin, jota kukaan ei valitse. Yritän järjestää ennen viikon viimeisen tunnin alkua huutoäänestyksen, pitäisikö kolmen parin erota, mutta mua ei kuunnella, kun kaikki mölyävät niin sairaasti. Draama on intohimoisin mun tunteistani. Asioihin voi sotkeutua. Mä en tule kouluun oppimaan. Mä palaan tänne vain draaman takia. 

Kasiluokalla telinevoimistelija kutsuu luokan halloweenbileisiin heidän uuteen taloonsa, joka on ökyin missä poika on koskaan ollut. Luokkaerot alkavat näyttäytyä eri tavalla. Poika haastaa urheilijaa niin että rima tulee vastaan.

Urheilija kääntyy mun puoleeni, voisko fritsun tehä vaan tälleen. Hän käärii omatoimisesti paitani hihaa ylös ja alkaa nipistää kynsillään käsivarttani. Tunnen miten hikipisaroita hänen sormenpäistään imeytyy läpi ja alkaa sataa kaatamalla syvemmälle muhun piuhoille, jotka johtavat pommiin, jonka tikitys pysähtyy. Urheilija tuijottaa käteni järjettömyyttä ja tokaisee, miksei mitään tapahtunu.

Kyllä jotain tapahtui, mutta miksi?

Alamme pelata pullonpyöritystä maanpinnan alapuolella. Urheilija saa ensimmäisen tehtävän, suudella kuorolaulajaa. Seuraan kielenkäyttöä kikattavilla hampailla. Kukaan ei sen jälkeen kehtaa valita tehtävää, vaan kaikki valitsevat totuuden. Mä odotan omaa suunvuoroani.

Cheerleader 2 kysyy cheerleader 1:ltä, kuka olikaan sun eka ihastus. Cheerleader 1 kysyy hiusmallilta, mikä on sexyin osa toisen kehos. Hiusmalli kysyy kovanaamalta, ketä meiän opee panisit. Kovanaama kysyy huligaanilta, milloin vedit käteen viimeks. Huligaani kysyy pelaajalta, kenet tappaisit näist bileist, jos täytyis. Pelaaja sanoo kuorolaulajalle, kerro meille salaisuus. Kuorolaulaja sanoo mä tunnen vetoo Liv Tyleriin. Kuorolaulaja kysyy multa, kehen sä tunnet vetoo. Mä sanon, niihin, ketkä tuntee vetoo muhun. Mä kysyn urheilijalta, totuus vai tehtävä. Urheilija sanoo, tehtävä. Sanon urheilijalle, suutele toist poikaa tääl. Hän katsoo mua puoliksi vihaisena, puoliksi kiihottuneena, täysin hämillään. Vuoro siirtyy vain seuraavalle, ja vasta useiden suudelmien päästä urheilija kuiskaa mulle, älä nolaa meitä. 

Mä punastun, kuin nokkospensaan nuolema lapsen käsi. 

Mun tyylini olla säälittävä tulee syvältä mun sisältäni huonona kuin aavemainen maine.

Kukaan ei saa nähdä mun liikuttuvan nyt, kun lastensiideri on loppu. 

Kirja päättyy siihen mihin yläastekin. Kuuntelin kirjailijan haastattelun Korporaatiosta ja siitä selvisi mm miten puhdasta autofiktiota kirja on. Kirjan poikahan on syntynyt samana vuonna, asunut samassa lähiössä ja perhetausta yh-äitiä ja kuolevaa alkoholisti-isää myöten on prikulleen sama kuin kirjailijan. 

Haastattelussa Hallikainen kertoi, että totuudenmukaisia tilanteita on yhdistelty ja muokattu niistä sitten fiktiota. Myös kirjan nimen tausta selvisi, eli Suuri märkä salaisuus on pastissi Taikapeilin Suuri salaisuus albumista, joka oli hänen ensimmäinen c-kasettinsa. Väliin lisätty märkä viittaa useampaankin asiaan, niin märkiin uniin kuin dokaamiseen. 

Hän opettaa myös itse luovaa kirjoittamista ja on Suomen ainoa esitysrunoilija. Lavarunouteen erona on esitysten pituus joka voi olla jopa useita tunteja, ja paikka baarin sijaan esimerkiksi Kiasma. Kirjailija lukee äänikirjan itse ja minulla kesti jonkin aikaa tottua hänen tyyliinsä, mutta kun siihen tottui, se tuntui sen jälkeen oikealta.

Kirja oli minulle kiinnostavin ehkä alkupuolella, kun pieni poika kertoi elämästään ja ajatuksistaan niin suoraan ja yksinkertaisesti kuin pienen pojan voisi ajatellakin kertovan. Sitten kun pojalle tuli ikää, sieltä yläasteelta lähtien, teksti muuttui niin paljon runollisemmaksi ja paikoitellen niin paljon villimmäksi, että meinasin tipahdella kyydistä monet kerrat, mutta onneksi heilahdin taas takaisinkin. Alun neljä tähteä kutistuu kuitenkin loppuosan takia kolmeen. En ole tokikaan parasta kohderyhmää, omaa seksuaalisuuttaan tunnusteleva nuori kokee kirjan varmasti aivan eri tavalla.

Sofie Sarenbrant: Osasto 73

Sofie Sarenbrant: Osasto 73

WSOY, 2019

Alkuteos: Avdelning 73

Suomentanut Annamari Typpö

Lukija: Satu Paavola

Kesto: 8 h 27 min

Kun Emma heräsi, hänet oli kiinnitetty lukuisiin letkuihin, eikä hän päässyt nousemaan ylös sängystä. Mitä on tapahtunut? Ja missä on hänen pieni tyttärensä Ines?

Vaikka Emma on maannut koomassa, maailma ei ole maannut paikoillaan. Sitä hänen oli kuitenkin vaikea aluksi hahmottaa. Kun Kristoffer toi heidän tyttärensä ensimmäisen kerran sairaalaan, Emma oli järkyttynyt.

Emma yrittää hillitä orastavaa paniikkiaan. Mitä oikein on tapahtunut? Missä on hänen pieni Ineksensä, hänen vauvansa? Hän katsoo uudelleen tyttöä ja ymmärtää, että sen on oltava hänen tyttärensä, vaikka näyttääkin ihan vieraalta. Kuinka pitkään hän on oikein maannut täällä?

Emman ollessa sairaalassa Emman ja Kristofferin tytärtä on hoitanut Hillevi, joka on Kristofferin entinen avopuoliso. Hillevi nautti vaunuretkistä ja muskarikäynneistä yhdessä Ineksen kanssa. Tyttö oli niin suloinen, ja Hillevi niin onnellinen, kun vauva jokeltaa ensimmäisen kerran aivan selvästi äiti. Jos Emma ei olisi vokotellut Kristofferia, he voisivat yhä olla yhdessä, ja Ines voisi olla heidän tyttärensä. 

Kristoffer oli ollut lähes paniikissa tajutessaan, että Ineksen hoitaminen olisi kokopäivätyötä. Ei Josefiniakaan voinut jatkuvasti pyytää apuun, kävihän Emman sisar parhaillaan läpi omaa avioeroaan.

Hillevi oli osunut tarjoamaan apua niin sopivasti. Hillevi oli menettänyt oman tyttärensä traagisessa onnettomuudessa kaksi vuotta aiemmin, ja Kristofferin mielestä oli win-win tilanne tuoda hiukan iloa Hillevin elämään. Kristoffer oli kuitenkin ymmärtänyt järjestelyn järjettömyyden kenen tahansa muun silmin nähtynä, niin ettei ollut kertonut Hillevistä kenellekään, ja oli vannottanut naista pysymään aina kotona Inestä hoitaessaan.

Nyt oli kuitenkin kulunut jo viisi kuukautta, ja kun Kristoffer sai yllättävän viestin, että Emma on herännyt sairaalassa, hänelle iskikin toisenlainen paniikki. Tunteet Hilleviä kohtaan olivat päässeet karkaamaan tilanteessa, jossa hän ei uskonut Emman enää koskaan heräävän ja Hillevi oli saatavilla. Kun raja oli ensimmäisen kerran ylitetty, oli ollut helppoa antaa suhteen jatkua.

Emman vanhemmat Evert ja Marianne olivat helpottuneita tyttärensä alkavasta toipumisesta. Emmalla oli kuitenkin koko ajan tunne, että ratsastusonnettomuus, jossa hänen sanottiin olleen, ei ollut sattumaa. Hän muistaa hämärästi nähneensä polulla jonkin hahmon ennen putoamistaan. Evertin jäätyä eläkkeelle hänen ystävästään Gunnarista oli tullut hänen seuraajansa, eikä kumpikaan usko, että kyseessä olisi mitään muuta kuin onnettomuus. Ainoa joka Emmaa uskoo, on hänen työkaverinsa Nylen, joka ryhtyy etsimään johtolankoja. Teho-osastolla Emma on tiukassa valvonnassa, mutta kun hänet siirretään toipumaan osastolle 73, onko hän jälleen vaarassa? Vai onko vaarassa sittenkin Ines, jonka sijainti ei aina olekaan Kristofferin tiedossa?

Tässä osassa oli mielenkiintoinen juonikuvio. Jäin miettimään miten pitkä aika Emman ja Ineksen elämässä kuluu ennen seuraavaa osaa, sillä toipuminen noin vakavasta onnettomuudesta vie varmasti aikaa.  

Onko muuten Ruotsissa tapana julkistaa vauvojen nimet amerikkalaistyyliin jo sairaalassa tai kastaa ne paljon aiemmin kuin meillä? Ines oli vasta neliviikkoinen kun Emman onnettomuus tapahtui. Meillä sen ikäinen vauva kulkisi vielä työnimellään ollen joku "Napero" eikä kaikki vanhemmat olisi päässeet nimestä vielä sopuunkaan. 

Karin Smirnoff: Viedään äiti pohjoiseen

Karin Smirnoff: Viedään äiti pohjoiseen

Tammi, 2022

#2 Jana Kippo -trilogia

Lukija: Satu Paavola

Kesto: 10 h 12 min

Jana Kippo -trilogian toisessa osassa jatketaan Smirnoffin tuttuun kirjoitustyyliin ilman muita välimerkkejä kuin pisteet, ja erisnimet kirjoitetaan yhteen pienillä alkukirjaimilla. 

Sisarusten äiti Siri Rahanni oli kotoisin Tornionjokilaakson Kukkojärveltä, ja oli ostanut itselleen valmiiksi hautapaikan sieltä. Äiti kuolee heti kirjan alkusivuilla, joten äidin vieminen pohjoiseen tarkoittaa ajomatkaa peräkärryn kanssa hautajaisiin. 

Hautajaisissa kaksoset tapaavat lukuisia serkkuja, joista yhdenkään olemassaolosta heillä ei ole ollut mitään käsitystä. Valtaosa oli aivan eri näköisiäkin, mistä viimeistään kävi ilmi miten paljon he olivat tulleet isäänsä. 

Pappi käyttäytyi oudosti, paheksuen äitiä avoimesti saarnassaan mikä sai Janan puolustuskannalle.

Mitä tykkäsit saarnasta hän kysyi.

Olin ajatellut sitä heräämisestä asti. Vastatessani pahin suuttumus oli onneksi ehtinyt jo laantua.

Mustapukuinen näytti siltä kuin se olisi vetänyt psykedeelejä sanoin. Vaikka on totta ettei meidän muori ollut helpoimmasta päästä niin se tyyppi ei ollut mitenkään voinut edes tavata muoria. Saarna oli täynnä epäreiluja väitteitä. Ensimmäistä kertaa puolustin äitiäni. 

Mustapukuinen niin kuin sinä sanoit toimii pastorina meän uskonyhteisössä. Hänen nimensä on silas marta sanoi. Ja hän on minun aviomieheni.

Vai niin sanoin. Siinä sen näkee.

Yritin kuvitella pastorisilasin jonkun miehenä. Pystyikö hänen lähellään edes hengittämään oikein.

Serkuista Jussi Rahanni tarjosi heille yösijan. Äidillä oli kylässä perintötalo, mutta Jussin mukaan sinne ei voisi mennä.

Tiivis ja tiukka uskonyhteisö jossa äiti on kasvanut sai välittömästi Janan niskakarvat nousemaan pystyyn. Jana ei ollut tiennyt äitinsä lapsuudesta oikeastaan mitään, mutta Kukkojärvellä hän ymmärtää pian, millaisessa kuristusotteessa lahko on valtaosaa kylästä pitänyt ja pitää edelleen. Ellet kuulunut lahkoon, asuminen Kukkojärvellä oli lähes mahdotonta. Kaikki "maailmallinen" oli kiellettyä; tv, radio, kirjat, taide, toisin sanoen kaikki mikä voisi harhauttaa naiset hakeutumaan pois nyrkin ja hellan välistä. Naisten osa on synnyttää ja kasvattaa kläpit eli lapset Herran sanaan. Kukkojärvellä se herra on pastori Silas, joka myös hakkaa vaimoaan, ja vaimo on yksi kaksosten serkuista. 

Tämä teidän uskonyhteisönne sanoin. Mikä sen erottaa muista lahkoista.

Se ei ole lahko pastorisilas sanoi. Vaan tavallinen seurakunta. Kuten evankelinen kirkko tai lähetyskirkko.

Mikä sen sitten erottaa niistä kysyin. Jotain omaahan siinä täytyy olla.

Oikeauskosuus pastorisilas sanoi. Me emme tulkitse raamattua vaan pidämme sitä ohjenuorana.

Kirjaa jonka kirjoittamisesta on yli tuhat vuotta sanoin. Eikö yhteiskunta ole muuttunut aika paljon sen jälkeen.

Eipä oikeastaan pastorisilas sanoi. Työ perhe ja koti ovat yhä olemassaolon kulmakiviä. Elämämme on pelkistettyä mutta rikasta. Me olemme perheinä tiiviisti yhteyessä toisiimme. Ketään ei jätetä yksin.

Synti armo synti armo.

Aivan sanoin. Isoissa perheissä kellään ei ole yksinäistä. Mikä on hyvä ellei satu kaipaamaan yksinäisyyttä sanoin. Silloin ei ole niin helppoa.

Noin sanoo vain ihminen jolla ei itsellään ole perhettä pastorisilas vastasi. Entä jos asia käännetään toisinpäin janakippo. Mistä johtuu että sinulla ei ole miestä eikä lapsia vaikka olet jo yli kolmenkymmenenviien.

On minulla yksi tytär sanoin. Hän on jo aikuinen.

Anteeksi. Unhotin kokonaan. Isäsi tytär vai miten se oli.

Ei sanoin. Vaan johanbrännströmin. Saman kylän miehiä. Me nähdään aina joskus. Ja harrastetaan seksiä huvin vuoksi olisin voinut lisätä. 

Älä sano enää mitään veli ajatteli. Minähän sanon mitä haluan ajattelin takaisin.

Siinä missä Jana haluaisi vain lähteä takaisin, Bror tahtoo jäädä, sillä hän on päättänyt liittyä uskonveljiin. Veli on vaihtanut yhden huumeen eli liiallisen alkoholinkäyttönsä toiseen, eli uskonlahkoon. Pastori Silas on innoissaan uudesta jäsenestä ja löytää Brorille sopivan naisystävän ja pian aletaan jo suunnitella häitä. Bror unohtaa kotona odottavan Angelikansa kuin hänet olisi huumattu. 

Janaa uskonlahko kammottaa niin paljon, ettei hän voi vain lähteä ja pelastaa itseään ja jättää veljen taakseen, joten molemmat jäävät, joskin eri syistä. Jana tarvitsee taas työpaikan ja päätyy tällä kertaa kuvaamataidon ja vähän kaiken muunkin opettajaksi kristilliseen kouluun, ja käyttää hyväkseen mahdollisuuden avata lasten silmiä edes pikkiriikkisen heitä ympäröivään maailmaan. Luokan taidenäyttely on hieman erilainen kuin vanhemmat odottavat.

Vauhtia, ryminää ja vaarallisia tilanteita on tarjolla trilogian keskimmäisessäkin osassa. Jana menee minne haluaa ja uskaltaa tehdä mikä tarpeen, hän tappaa karhun, hyvä ettei erästä miestäkin, ja poliisiasemallakin on syytä vierailla ainakin pariin otteeseen. Janassa on sekä hyvää että pahaa, paljon vastakohtia. Hän tarvitsee kipeästi hellyyttä ja läheisyyttä, mutta heti kun sitä on tarjolla, hän kokee että on nostettava kytkintä. Mitä kunnollisempi mies olisi tarjolla, sitä nopeammin iskee paniikki. 

Koukuttavaa tekstiä ja mustaakin mustempaa huumoria. Mitähän päätösosa pitääkään sisällään... Keskimmäinen päättyy kirjaimelliseen cliffhangeriin.

Emilia Suviala: Jaettu

Emilia Suviala: Jaettu

Tammi, 2023

Lukija: Krista Kosonen

Kesto: 14 h 3 min

Nelikymppinen Meri oli perustanut perheen Brooklyniin mainosmies Jacobin kanssa, ja heillä oli juuri kolme vuotta täyttänyt tytär Hope. Merin serkun tytär Helmi oli valmistunut lukiosta ja serkku oli suostutellut hänet ottamaan tytön kotiinsa au pairiksi. Jacob oli ollut asiasta innostuneempi, mutta toisaalta, vaikka Meri joutuisikin luovuttamaan työhuoneensa Helmille, kolmen kuukauden aikana hän voisi yrittää taas tehdä freelancetoimittajan töitään, jos heillä olisi apua Hopen kanssa. 

Meri oli asunut New Yorkissa jo useita vuosia, mutta hänen oli ollut vaikeaa kotiutua, eikä hän ollut löytänyt ystäviä sittenkään kun oli alkanut käydä leikkipuistoissa Hopen kanssa. Jacob muistutti tuon tuosta, että muut kolmevuotiaat kävivät jo koulua, mihin Meri ei ollut suostunut. Jacob taas ei voinut kuvitellakaan että he asuisivat edes jonkin aikaa Suomessa, se olisi ammatillinen itsemurha. 

"Voitko laittaa Hopen nukkumaan? Jos joudun vielä kerrankin lukemaan sadun possusta balettitunnilla, tulen hulluksi. Sitä paitsi minun on pakko jatkaa tänään sen jutun kirjoittamista."

"Koska minä olen sinun työntekoasi estellyt? Ainahan minä olen sinua kannustanut jatkamaan uraasi."

"Asiat eivät ole niin yksinkertaisia", Meri matki vaikka tiesi kuulostavansa lapselliselta. 

"Lähde ulos ja tee asioita, jotka tekevät sinut onnelliseksi! Sinulla on nyt päivät vapaana. Kukaan ei pakota pysymään kotona."

"En minä voi mennä huitelemaan kaupungille. Jos et satu muistamaan, minullakin on oikeita töitä tehtävänä."

Jacob kohautti harteitaan. "Sinulla on oikeus valita, babe."

Jacobin selkeä välinpitämättömyys hänen työtään kohtaan sai Merin ärsyyntymään lisää. Aivan kuin toimittajan työ ja ihmisten informoiminen eivät olisi yhtä arvokkaita kuin brändiuudistukset, joista maksettiin suuria rahasummia. Hän sentään sivisti, toi yleisönsä lähemmäksi totuutta, kun taas Jacobin luomat keinotekoiset mielihalut etäännyttivät ihmisiä kohti illuusiota. 

Kun yläkerrasta kantautuvien leikkimisäänten taustalla alkoi kohista kylpyvesi, Meri kaivoi jauhopussien takaa tupakka-askinsa ja meni takapihan terassille. Hän oli tyytyväinen, kun ei ollut hankkiutunut savukkeista vielä eroon.

Meri oli järjestelmällinen luonne ja yritti painottaa listaamiensa, Hopea koskevien sääntöjen ja aikataulujen tärkeyttä myös Helmille, joka runttasi paperiarkit tolloksi ja nakkasi ne roskikseen.

"Tuli vain mieleen, että voisit opettaa Hopea. Piano on kaunis sisustuselementti, mutta olisi hienoa, jos sille tulisi oikeaakin käyttöä."

Helmi huomasi nyt vaaleaan ympäristöön maastoutuneen soittimen olohuoneen nurkassa.

"Merkkaan pianotunnit heti tähän teidän lukujärjestykseen. Sanotaanko vaikka että maanantai-iltapäivisin, päiväunien ja välipalan jälkeen?"

"Ihan miten vaan", Helmi mutisi.

...

"Täällä taisi käydä pikku vahinko." Helmi kuuli Merin äänen selkänsä takaa. 

"Eikös sottaaminen tee hyvää lapsen luovuudelle?" Helmi sanoi, pyyhki margariinin rippeet suupielistä kämmenselkäänsä ja otti vastaan Merin ojentamat laastarit.

Meri ei vastannut vaan nosti Hopen lavuaarin ääreen ja alkoi kovalla tohinalla pyyhkiä tyttöä.

"Voisitko ottaa rätin ja pyyhkiä tuon sotkun?"

Helmi oli vetänyt laastarit varpaiden tyviin liian tiukkaan ja ne saivat hiertymät tykyttämään uudestaan, mutta Merin leukaperien kiristymisestä päätellen nyt ei ollut aikaa asetella niitä uudelleen. 

Helmi vetäisi muutamalla nopealla liikkeellä pöytätason puhtaaksi. Kun hän oli palauttanut rätin takaisin lavuaariin, hän kuuli selkänsä takaa pitkän huokauksen. 

"Rätti olisi hyvä huuhtoa perusteellisesti ja asettaa sitten ilmavasti kuivumaan. Muuten se kerää ihan mielettömät määrät bakteereja. Katso, täällä altaan sisällä on sille ihan oma pidike." Meri osoitti hänelle lavuaarin seinämään kiinnitettyä metallista kahvaa. "Kyllä sä sitten pikkuhiljaa opit", Meri jatkoi, mutta tuntui vakuuttelevan sitä enemmän itselleen kuin Helmille.

Rättipidikkeitä, sisustuselementtejä ja kalenteriin merkittyjä pianotunteja taaperolle. Mihin hän oli oikein lupautunut? Tajusivatko ihmiset, joiden ei tarvinnut raataa toisten orjina ollakseen ylipäätään Amerikassa, miten onnekkaita he olivat?

"Voitte mennä leikkimään yläkertaan. Siivoan keittiön tällä kertaa, mutta huomenna olisi sitten sun vuoro." 

Helmi halusi näyttelijäksi ja nyt hänellä olisi mahdollisuus siihen. Hän ei voinut käsittää, miten hänen ystävänsä saattoivat tyytyä siihen miniatyyrielämään jota Suomi tarjosi. Päivät kuitenkin kuluivat eri tavoin kuin Helmi oli suunnitellut, kunnes hän löytää yhteisön jonka toimintaan lähtee mukaan. Samaan aikaan Meri päätyy yhä useammin käyttämään väärään osoitteeseen jaettua tuotetta, johon jää koukkuun.

Kirja on saanut huonot arvosanat niin äänikirjapalvelussa kuin Goodreadsissä, mutta halusin silti kokeilla itse, koska juoni ja lähtökohdat kiinnostivat. Sain huomata etten ollut ymmärtänyt ollenkaan mitä on luvassa. Tässä oli monia teemoja kuten paikkansa löytäminen uudessa kotimaassa ja elämässä ylipäätään ja isoimpana kaikista teknologia. Mihin se nykyään pystyy tai voisi pystyä, mihin mainostajat sen voisivat valjastaa ja mikä on kaiken etiikka? Missä menee raja siinä, miten paljon ihmisten yksityisyydestä voi tuoda julki luodakseen vahvan tuotebrändin ja tuodakseen rahaa sekä tuotteen valmistajalle että mainostoimistoille?  

Loppua kohden kirjassa oli ehkä vähän liikaakin yritystä, mutta mutta... Minäpä pidin tästä kirjasta! Sen enempiä avaamatta sitä isompaa osaa juonesta mitä kustantajakaan ei ole halunnut paljastaa, laitan ikään kuin itselleni tähän loppuun muistiin tuotteen jota Meri yritti sovittaa ensin ranteeseensa: Plaido. 

Tuula T. Matintupa: Pelitalo

Tuula T. Matintupa: Pelitalo

#3 Alina Mänty

Word Audio Publishing, 2021 (lukukirja ilmestynyt 2014)

Lukija: Karoliina Kudjoi

Kesto: 7 h 24 min

Ylikonstaapeli Alina Männyn hoitokodissa ollut äiti Irene oli joutunut sairaalaan, jossa oli pian menehtynyt. Alina ei ollut koskaan oikein tuntenut äitiään, eikä juuri sen paremmin isäänsäkään, mutta isällä oli ainakin lohtunaan naisystävänsä Leila ja Alinan Sanna-siskolla oma perheensä. Vain Alina oli yksin.

Aliina yllättyi, eikä ollenkaan positiivisesti, kun Antti Kallio -niminen mies oli kysynyt poliisitalolla suoraan Alinaa. Aliina ei ollut tavannut entistä miesystäväänsä aikoihin, eikä olisi välittänyt tavata nytkään. 

- No, mutta! mies naurahti. - Jos ei haleja niin kai vanha ystävä saa edes hetken jutustella kanssasi?

Hän veti tuolin lähemmäs pöytää. Nykäisi prässihousujaan polvista ylemmäs ja istui. He tarkastelivat hetken toisiaan.

- Halusit kuulemma tehdä rikosilmoituksen, Alina sanoi.

- Totta, mutta halusin myös nähdä sinut. 

Miehen ohuthuulinen suu vetäytyi hymyntapaiseen. 

- Sinä olet muuttunut. Näytät kauniimmalta ja ehkä hitusen kovemmalta. Että oikein rikosylikonstaapeli. Soitin isällesi ja hän kertoi.

- Sinä et ole muuttunut, Alina sanoi. - Jos ei kaljua oteta huomioon. Nenäkorukin näyttää uudelta. Tiedätkö, nenäkorut saavat minut edelleen ajattelemaan räkää. 

Antti Kallion kulmat kohosivat. 

- Onko tämä nyt virkamiehelle sopivaa käytöstä? 

Miehen auto oli varastettu, joten Aliinan ei onnekseen tarvinnut jatkaa jutun parissa ilmoituksen otettuaan, tai niin hän luuli, kunnes auto löytyi poltettuna ja hänet nimitettiin jutun tutkintaan. 

Antti oli palkattu konsultiksi paikalliseen peliyritykseen Pelitaloon. Huhut kertoivat, että sen omistaja Mikael Schneider oli myymässä Pelitaloa Taiwaniin, eikä tämä ollut kaikkien mieleen. Oliko Mikael hyväntekijä joka oli palkannut huono-osaisempia nuoria töihin, vai riistäjä, joka kkäri näiden luomalla suosikkipelillä miljoonat omaan taskuunsa?

Alinan ex-mies oli melkoinen törkykasa, eikä ollut realistista ajatella että Alina olisi seurustellut miehen kanssa aiemmin. Eli rooli oli kirjoitettu aivan liian överiksi. Kun vielä lapsia sanottiin pennuiksi ja koiria rakeiksi ihan tavallisessa keskustelussa, niin jotenkin tästä vain pääsi jäämään ikävänpuoleinen fiilis. Samalla tuntui ettei kirjassa tapahtunut oikein mitään, samaa asiaa pyöriteltiin kuin purkkaa suussa, kunnes purkkapallo poksahti ja ratkaisu oli siinä. Enpä välttämättä jatka enää tämän sarjan parissa, kun dekkareita on niin paljon tarjolla.

Jess Walter: Kauniit rauniot

Jess Walter: Kauniit rauniot

Harper Collins Nordic, 2021

Alkuteos: Beautiful Ruins, 2012

Kevät 1962, Porto Vergogna

Pasquale Tursin ranta oli vain kahden kalastusaluksen levyinen, mutta sen lähemmäksi tasaista rantaviivaa ei kylässä päässyt.

Kylä oli pelkkä kaupungin huhu, joka oli ironisesti, tai ehkä toiveikkaasti, nimetty Portoksi, satamaksi. Tosin ainoat veneet jotka kulkivat siellä säännöllisesti kuuluivat kylän harvoille sardiinien ja anjovisten kalastajille.

Nimen loppuosa, Vergogna, merkitsi häpeää ja se oli jäänne 1600-luvulta jolloin merimiehet ja kalastajat olivat vierailleet kylässä naisten luona, joilla oli tietynlainen moraali ja kaupallista joustavuutta.

Sinä päivänä kun Pasquale näki kuolemaa tekevän amerikattaren ensimmäistä kertaa, hän eli haaveissaan menestyvän lomakohteen liikemiehenä. Hän näki kaikkialla merkkejä kehityksestä, miten vauraus ja lukutaito muuttivat Italiaa. Miksei niin voisi tapahtua myös Portossa?

Pasquale oli opiskellut neljä vuotta Firenzessä ja vasta palannut kotikonnuilleen, haluten tuoda mukanaan sen maailman jossa kiisivät urheiluautot ja naisilla oli kapealahkeiset housut ja miehillä martinilasi kädessään.

Porto Vergognassa oli muutama vanha, vaatimaton kivitalo ja vain yksi liikerakennus, Pasqualen perheen omistama hotelli ja kahvila jotka Pasquale oli perinyt isänsä kuoltua kahdeksan kuukautta sitten. Sinne ei päässyt autolla eikä siellä ollut yhtään kunnon katua, mutta Pasquale halusi nähdä paikan loistavan niin kuin viereisen, maalauksellisen Cinque Terren alueen tai Italian Rivieran tyylikkäiden pikkukaupunkien. 

Pasquale näki, että maahan oli luvassa amerikkalaisturistien virta, mutta että siitä osa saataisiin kääntymään myös Porto Vergognaan, siihen tarvittiin vähintään uimaranta. 

Hotellin lähellä oli kuitenkin kolmen järkäleen muodostama luonnontasanne. Hän suunnitteli tasoittavansa järkäleiden huiput ja tekevänsä tukirakenteen, jonka varaan hän uskoi voivansa valaa sen verran betonia, että järkäleet yhdistyisivät tasaiseksi nelikulmioksi. Siitä syntyisi -kuin kalliojyrkänteiltä kohoava ilmestys - tenniskenttä, joka kertoisi mereltä saapuville vieraille, että he olivat tulossa luksusluokan lomakeskukseen. Sulkiessaan silmänsä hän pystyi näkemään sen mielessään: miehiä vitivalkoisissa housuissa iskemässä palloja upealla kentällä joka erottui kallioista kauniina tasanteena kaksikymmentä metriä rantaviivan yläpuolella. Leninkeihin ja kesähattuihin pukeutuneita naisia siemailemassa drinkkejä läheisten aurinkovarjojen alla. Niinpä hän nakutti kiviä hakulla ja taltalla ja vasaralla toivoen saavansa aikaan riittävän suuren tasanteen tenniskentälle. Hän sieti kärsivällisesti kalastajien kiusoittelua, ja kävi katsomassa äitiään, joka teki kuolemaa. Ja hän odotti - niin kuin aina - että elämä tulisi ja löytäisi hänet. 

Kaunis, uskomattoman laiha ja silti kurvikas amerikkalainen näytti aivan erirotuiselta kuin yksikään Pasqualen siihen mennessä näkemänsä nainen.  Kun nainen hymyili hänelle ensi kertaa, Pasquale rakastui.

Nainen oli näyttelijätär Dee Moray, joka oli kuvaamassa elokuvaa Roomassa. Kun tähdelle oli kerrottu, että kylä on rauhallinen, että enää kuolema olisi rauhallisempi, nainen oli halunnut huoneen Pasqualen hotellista.

Hiljattain, Kaliforniassa

Clare Silver oli legendaarisen elokuvatuottaja Michael Deanin pääkehitysavustaja. Tosiasiassa hän hakee miehelle kahvia, vastaa tämän puheluihin ja sähköposteihin ja ennen kaikkea lukee, lukee valtavat määrät käsikirjoituksia ja synopsiksia jotka eivät koskaan etene hänen silmiään pidemmälle. Hän oli odottanut paljon enemmän, kun oli keskeyttänyt elokuvatieteen tohtorinopintonsa ja siirtynyt töihin miehelle, joka ei Claren kolmevuotisen uran aikana ollut tuottanut yhtään elokuvaa, ainoastaan tosi-tv:tä.

Tässä kylmässä kaupungissa Michael Deane on mies, joka ei koskaan unohda ystäviään, vaan puristaa tiukasti heidän kättään, katsoo heitä silmiin ja sanoo: Tiedät että olen aina rakastanut työtäsi, (NIMI TÄHÄN). Tule ensi perjantaina tapaamaan tyttöäni Clairea. Sitten Michael ottaa käyntikorttinsa, allekirjoittaa sen ja painaa sen henkilön käteen, ja he saavat noin vain jalkansa tukevasti ovenrakoon. 

Jotkut Michael Deanen allekirjoittaman käyntikortin haltijoista haluavat lippuja ensi-iltoihin tai tietyn näyttelijän puhelinnumeron tai elokuvajulisteen nimikirjoitusten kera, mutta yleensä he haluavat samaa kuin kaikki muutkin tässä kaupungissa - myydä ideansa. 

Täällä myyntipuheet ovat elämää. Ihmiset puhuvat lapsensa hyviin kouluihin, tarjouksen talosta johon heillä ei ole varaa, ja myyvät epäuskottavia selityksiä jäädessään kiinni väärän ihmisen sylistä.

Liikemiesten suunnittelema Amerikan elokuvakulttuurin museo voisi tarjota työn, jossa Clare voi käyttää myös aivojaan ja hän on edennyt jo viimeiselle haastattelukierrokselle.

Poikaystävälleen Darrylille hän ei ole kertonut vielä mitään suunnitelmistaan, mikä johtuu pitkälti siitä, että Clare suunnittelee hylkäävänsä paitsi Michaelin, myös Darrylin.

Shane Wheeler oli eronnut, työtön ja rahaton, mutta hän oli saanut varatuksi päivän viimeisen ajan Claren kalenterista. Ensimmäistä kertaa elämässään hän oli osallistumassa Hollywoodin ideamyyntipalaveriin. 

Loppupuolella aikakaudet kohtaavat sujuvasti ja kaikille henkilöille löytyy paikkansa. Hypähtely '60-luvun Italian ja 2000-luvun Hollywoodin välillä sujui sekin mallikkaasti ja vaikka kertojia oli useita, ainakin itse pysyin hyvin kartalla missä mennään. Toki olisin voinut viettää koko ajankin Italiassa, mutta lopulta päät solmittiin yhteen niin että molemmilla aikatasoilla oli merkityksensä kokonaisuudessa. Pasquale oli ehdottomasti suosikkihahmoni.  

Olen kuunnellut kirjan lomamatkalla Italiassa jo kauan sitten, mutta tekstiraakile valmistui näin keväällä 2023, matkakuumeen taas vaivatessa. Poimi tästä täsmäkirja Italian länsirannikolle matkatessa.

Sofie Sarenbrant: Avoimet ovet

Sofie Sarenbrant: Avoimet ovet

#3 Emma Sköld

WSOY, 2019

Lukija: Satu Paavola

Kesto: 9 h 48 min

Josefinin ystävä Cornelia on eroamassa miehestään, ja heidän hieno talonsa hyvässä osoitteessa on laitettu myyntiin. 

Samoihin aikoihin Josefin kuulee jotain mitä ei osannut odottaa: Anders on rakastunut toiseen naiseen.

Cornelia on vuokrannut itselleen ja tyttärelleen asunnon, jonka avaimet hän saa haltuunsa seuraavana päivänä. Enää yksi yö yhteisessä talossa Hansin kanssa, sitten se on ohi, eikä hänen enää tarvitse kärsiä miehensä väkivallasta. 

Aamu valkenee kuitenkin aivan eri tavalla kuin Cornelia suunnitteli. Heidän piti livistää aikaisin ennen kuin Hans herää, mutta kuusivuotias Astrid ryntäsi antamaan isille halin, ennen kuin Cornelia ennätti estää. Astrid ei ilmeisesti oikein ymmärtänyt missä tilassa oli isänsä löytänyt, mutta Cornelialle valkeni, ettei hänestä tullutkaan eronnut nainen, vaan leski.

Kuluneeseen nahkatakkiin pukeutunut mies kohottaa kameransa ja tähtää objektiivilla häntä ja Astridia. Hän kääntää katseensa automaattisesti pois, häpeää. Tuntee itsensä kuin epäonnistuneeksi uhriksi, sellaiseksi jota toiset osoittelevat ja kauhistelevat. 

"Osoittaisit vähän kunnioitusta", Emma huutaa valokuvaajalle, jonka on täytynyt kiiruhtaa tänne kuunneltuaan poliisiradiota. Pystyypä ainakin kilpailemaan sillä, että oli paikalla ensimmäisenä. 

"Minä teen vain työtäni", valokuvaaja tiuskaisee ja jatkaa ahkerasti kameransa napsuttamista.

Astrid piiloutuu refleksimäisesti Cornelian takin alle niin, että häntä ei näy. He kuormaavat laukut ja nousevat sitten siviilipoliisiautoon. Astrid alkaa hyräillä yksitoikkoisesti hänen ja Josefinin välissä takapenkillä. 

Lyhyen matkan aikana aamun tapahtumat alkavat saada vallan. Hansin poismeno tarkoittaa sitä, että Cornelian elämä saa uuden ja odottamattoman käänteen. Nyt ei voi tapahtua enää mitään. Mutta ei pelkästään se pyöri Cornelian ajatuksissa hänen katsoessaan sivulasin läpi ja nähdessään aution Ålsteninniityn oikealla puolellaan. Paitsi että hän tulee elämään ilman Hansin uhkailua, hänen ei tarvitse enää olla huolissaan taloudesta. Paperilla hän ja Hans ovat edelleen naimisissa, toisin sanoen hän perii miehensä. Ja lisäksi hän saa puoli omaisuutta Hansin henkivakuutuksesta, jonka he olivat päättäneet ottaa muutama kuukausi sitten siltä varalta, että jotain tapahtuisi. 

Saman oivaltaa pian poliisikin, ja silloin Cornelialla on isompikin haaste kuin se, ostaako kukaan murhataloa. Toisaalta murhaaja olisi voinut jäädä piilottelemaan taloon asuntonäytössä illalla. 

Paras osa hyvästä sarjasta tähän mennessä. Miehenikin alkoi kuunnella sarjaa ja oli samaa mieltä.

Outoja käännöksiä kirjasta löytyi lukuisia, mutta voiton vei Josefin lahjomalla lapsia "marenkisvissillä"? En ollut koskaan kuullut tällaisesta jälkkäristä, vain sveitsiläisestä marengista joka ei oikein sovi yhteyteen vaikka olisinkin sitä veikannut, ääntyyhän marengue swiss hyvin samalla tavalla. Goiglaamalla löytyi ruotsiksi marängsviss, jossa on jäätelöä, banaania, kermavaahtoa, suklaakastiketta ja marenkeja. Eräänlainen banana splitin ja triflen yhdistelmä siis. Pidän outona että kääntäjä menee siitä mistä aita on matalin ja tyytyy tekemään omia termejä, joita ei ole olemassakaan, ja lukijoiden pitäisi tyytyä tähän valintaan? 

Sijoitan kirjan Helmet-haasteen kohtaan 29. Kirjassa on minä-kertoja. Tässä on nimenomaan yksi minä-kertoja, joka on se murhaaja. Kuka sitten lieneekään 😉

Celeste Ng: Kadonneet sydämemme

Celeste Ng: Kadonneet sydämemme

Gummerus, 2023

Lukija: Anna Saksman

Kesto: 11 h 44 min

Kun Bird oli yhdeksän, hänen äitinsä, kuuluisa runoilija Margaret Miu, katosi kotoa ja moni asia muuttui kerralla. Ensinnäkin häntä alettiin kutsua Noahiksi, joka oli hänen varsinainen etunimensä. He jäivät isän kanssa kaksin ja muuttivat kampukselle. Isä oli menettänyt työnsä kielitieteen professorina ja Bird tiesi, että työ hyllyttäjänä yliopiston kirjastossa oli jotain mistä oli syytä olla kiitollinen, koska äiti oli syyllinen johonkin vakavaan. He tulivat niukasti toimeen, ja aiempi hieno talo oli vaihtunut kaksioon. 

Mutta nyt Bird oli kahdentoista, ja postissa oli tullut ensimmäinen elonmerkki äidistä sitten tämän katoamisen.

Kello on hieman yli viisi. Isä tulee pian kotiin ja jos hän näkee kirjeen, hän käskee Birdin polttaa sen. Heillä ei ole enää mitään äidille kuulunutta, ei edes hänen vaatteitaan.

Äidin lähdettyä isä poltti hänen kirjansa takassa, tuhosi matkapuhelimen jonka tämä oli jättänyt jälkeensä, kokosi kaiken muun kasaksi jalkakäytävän reunaan. "Unohda hänet", isä oli sanonut. Aamuun mennessä kaupungin katujen asukkaat olivat vieneet kaiken. Muutaman viikon kuluttua he muuttivat asuntoonsa kampukselle, eivätkä ottaneet mukaansa edes isän ja äidin vuodetta. Nyt isä nukkuu Birdin alapuolella, kerrossängyn alapedillä. 

Kaikki tiesivät, että hänen äitinsä oli PAO, person of asian origin. Ei siinä ollut mitään uutta, näkihän sen Birdistäkin, kun tarkemmin katsoi. Koulussa hän kuuli, että äiti oli lietsonut mellakoita ja hänet olisi joka tapauksessa tultu hakemaan. Siksi se katosi, hänelle sanottiin. 

Bird yrittää olla kiinnittämättä huomiota itseensä, mutta useimpina päivinä häntä pilkataan tai säälitään, ja siitä hän syyttää äitiään. Isä on myös opettanut häntä liukenemaan paikalta heti jos hän havaitsee kapinallista liikehdintää, tai näkee mielenosoittajia tai poliiseja. Aina Bird ei kuitenkaan malttaisi, vaan haluaisi seurata tapahtumia.

Toistakymmentä vuotta voimassa ollut PACT, amerikkalaisen kulttuuriperinnön suojeluasetus, oli "menestyvän ja turvallisen yhteiskunnan kulmakivi". Lupaamme suojella amerikkalaisia arvoja, he sanovat valassa joka kouluaamu, ja kirjoittavat aineita siitä miten asetus on pelastanut kansakunnan tuholta. Toisin sanoen, suosi amerikkalaista, vastusta etenkin kaikkea kiinalaista, sillä juuri Kiinan talouskasvusta ja siitä seuranneesta Amerikan romahduksesta oli tehty koko amerikkalaisuuden suurin uhka.

Kansa on onnistuneesti aivopesty. Se mistä ei ääneen puhuta, on aasialaistaustaisten ihmisten katoamiset ja heidän lastensa pakkohuostaanotot. Jopa Bird on siinä käsityksessä, että sellaiset ovat olleet yksittäistapauksia, kunnes hänen luokalleen tulee amerikankiinalaisilta vanhemmiltaan huostaanotettu Sadie.

Se oli sanomalehti, kulmistaan repeytynyt, muste harmaata suttua. Lähes kaksi vuotta vanha, ja heti taitoksen alapuolella otsikko: Paikallinen runoilija sekaantunut kapinointiin. Birdin äidin kuva, hymykuoppa suupielessä. Maailma Birdin ympärillä sumeni ja meni harmaaksi. 

"Mistä sinä tämän sait?" Bird kysyi. Sadie kohautti hartioitaan. "Kirjastosta."

"Lauseesta on tullut PACTin vastainen tunnus ympäri maata, mutta sen juuret ovat täällä, pelottavan lähellä kotiamme. Tunnuslause jota kapinalliset yhä useammin käyttävät hyökätessään laajaa tukea nauttivaa kansallista turvallisuuslakiamme vastaan, on peräisin paikkakuntalaisen runoilija Margaret Miun kokoelmasta Kadonneet sydämemme."

Kun Bird yritti etsiä äitinsä runokokoelmaa kirjastosta, hän näki miten tyhjiä hyllyt olivat. Niin paljon kirjoja oli sensuroitu, eivätkä Margaret Miunkaan teokset olleet enää saatavilla. Kun Bird kysyy asiasta kirjastonhoitajalta, pääsee hän Margaretin poikana tutustumaan maanalaisen kirjastonhoitajaverkoston toimintaan. Kirjoja ei ole poltettu, ja hyvin pieni osa on saatu talteen. Niitä lainataan luotettaville henkilöille, ja ne jotka on tuhottu, on möyhennetty vessapaperiksi.

Äidin kirje Birdille oli ollut täynnä pienen pieniä kissoja, joita äidin oli ollut tapana piirtää. Mitä hän halusi viestiä Birdille? Pojan on selvitettävä viesti ja lähdettävä etsimään äitiään.

Kirjan ensimmäinen osa kertoo Birdistä, toinen Margaretista ja kolmas pojasta ja äidistä, joka rakentelee pullonkorkeista kannanottoa. 

😭😭😭

Huh huh. Aina ei pysty yhtään kuvittelemaan mitä edessä on kun tartut kirjaan, ja tämä on niitä. 

Olen lukenut kaikki Ngin suomennetut teokset ja pidän hänen rohkeasta tyylistään. Tämä rasismia, muukalaisvihaa ja sortoa käsittelevä dystopia on kuitenkin jotain aivan muuta kuin hänen aiemmat romaaninsa, monin tavoin. 

Periaatteessa kirja voisi olla myös vaihtoehtoista todellisuutta, sillä ainakaan kovin kaukana nykyhetkestä se ei tapahdu. Koska Amerikka ensin. 

Luin englanninkielisen haastattelun, jossa Ng kertoi aloittaneensa kirjaa äidistä ja pojasta vähän erilaisena, mutta sitten tapahtui ilmapiirinmuutos, eli 2016 USA:n presidentinvaalit ja Trumpin voitto. Hänelle itselleen heräsi kysymyksiä kuten millä tavoin kasvattaa lasta maailmassa joka tuntuu hajoavan, ja miten sellaisessa maailmassa voi nähdä toivoa ja tulevaisuutta. Hän alkoi työstää kirjaan mukaan näitä ajatuksia ja kysymyksiä, ja koska pahinta mitä hänelle äitinä voisi tapahtua, olisi tulla erotetuksi lapsestaan (ja näin kohdeltiin Trumpin kaudella maahan pyrkiviä perheitä USAn Meksikon vastaisella rajalla), hän kirjoitti osaksi kirjaa pakkohuostaanotot. Ylipäätään hänen ei ollut vaikeaa kuvitella, millaiseksi yhteiskunta voisi pahimmillaan eskaloitua.

Kadonneet sydämemme tulee jäämään mieleen pitkäksi, pitkäksi aikaa, ja odotan todella kiinnostuneena mitä Ngiltä saadaan tällaisen romaanin jälkeen.

Sijoitan kirjan Helmet-haasteen kohtaan 43: Kirja kertoo tulevaisuudesta niin, että siinä on toivoa, Seinäjoen kirjaston haasteessa kohtaan "vallankumous tai yhteiskuntajärjestelmän muutos", sekä Pohjoisen lukuhaasteen kohtaan 14. Fantasia tai dystopia.

Elly Griffiths: Muukalaisen päiväkirjat

Elly Griffiths: Muukalaisen päiväkirjat

Tammi, 2022

Lukija: Johanna Kokko

Kesto: 12 h 5 min

Claire Cassidy opettaa englantia Talgarthin peruskoulussa. 

Oppilaat ovat aina innoissaan kuullessaan, että kauhuklassikko Muukalaisen kirjoittanut R. M. Holland oli asunut talossa, joka on koulun vanha osa. Claire on työnsä myötä inspiroitunut kirjoittamaan elämäkertaa Hollandista, mutta kirjoittaminen tökkii, ja tekstiä syntyy vauhdilla vain päiväkirjaan. 

Tiedoissa kauhukirjailijan elämästä oli paljon aukkoja, sillä hänen vaimonsa oli kuollut joko onnettomuudessa - tai murhattu, ja moni piti aviomiestä syyllisenä. Oli myös epäselvää, oliko heillä ollut tytär, joka myös olisi menehtynyt. Claire toivoi, että saisi näistä selkoa ja voisi paljastaa totuuden kirjassaan.

Kun Claire viisi vuotta sitten erosi miehestään, hän muutti Lontoosta Länsi-Sussexiin yhdessä tyttärensä Georgien kanssa, joka silloin oli kymmenvuotias. Perheeseen kuuluu myös pieni koira Herbert, joka on Clairen voimaeläin ja jolle Georgie osoittaa enemmän kiintymystä kuin vanhemmilleen yhteensä.

Koululaiset ovat kesälomalla ja Claire vetää aikuisille luovan kirjoittamisen ryhmiä. Kun Clairen pomo Rick Lewis, englannin opetuksen johtaja, kertoo järkyttävän uutisen Clairen ensireaktio on: onneksi on kesä. Clairen ystävä ja kollega Ella oli oppilaidensa rakastama, ja nyt hänet on murhattu. Murhaajan jättämässä viestissä oli viittaus Hollandin kirjaan. Helvetti on tyhjä.

Kuolemantapausta ryhtyvät tutkimaan intialaistaustainen Harbinder Kaur ja hänen työparinsa Neil Winston. 

Kirjan alku oli takkuinen ja sanoisin jopa pitkäveteinen. Kesti aivan liian pitkään, että päästiin tutkimaan itse rikosta ja paremmin tutustumaan Harbinderiin. Ylipäätään tuntui kuin Clare olisikin sarjan päähenkilö. Sitten kun vauhtiin päästiin, tarina alkoi koukuttaa ja loppuosa oli jännittävä.

Kertojat vaihtelivat Clairen aivan liian pitkän alkuosuuden jälkeen hänen, Georgien ja Harbinderin välillä, minkä lisäksi on erilaisia päiväkirjamerkintöjä sekä R. M. Hollandin kirjoittama Muukalaiset-novelli. Kirja toimisi aivan varmasti paremmin luettuna kuin äänikirjana, sillä etenkin novelli ja päiväkirjat toivat haastetta kärryillä pysymisestä. 

Eikä Johanna Kokko Krista Putkonen-Örnille pärjää. Ruth Galloway -sarja pysyy siis suosikkinani. Äänikirjapalvelussa lukijaksi on nimetty myös Aarne Linden, mutta kyllä Johanna Kokko luki yksin koko kirjan.

Tunnustan taas yhden asian. Minulla oli läpi kirjan sitkeänä ajatus, että Ruth Galloway on kirjoittanut tämän dekkarin 😃

Minulle on tullut tavaksi hakea kirjan aluksi eri käännösten kansikuvia. Tällä kertaa pidin eniten vietnamilaisesta painoksesta, erityisesti siitä miten kirjailijan nimi on kannessa toteutettu. 

Susanna Alakoski: Lontoon tyttö

Susanna Alakoski: Lontoon tyttö

WSOY, 2022

Lukija: Krista Kosonen

Kesto: 11 h 3 min

Eletään 1950-luvun puoliväliä, kun vaasalaisen pumpulienkeli Hildan tytär Greta Varjola lähtee Tukholmaan välttääkseen äitinsä kohtalon. Tehdastyö on kammottavin tulevaisuus mitä nuori Greta osaa kuvitella. Tukholmassa hän ottaa ensin piianpestin, muttei viihdy työssään kuin hetken ja vaihtaa sairaala-apulaiseksi. 

Åsögatanille päästyään Greta kertoi Ailille ensimmäisestä työpäivästään. Hän matki Karl-poikaa. Karl kuulostaa pieneltä asianajajalta, Greta sanoi ja jäljitteli.

Voiko Greta.

Ymmärtäähän Greta.

Onko Greta kiltti ja.

Kun Greta oli vahingossa polttanut lenkkimakkaran, Karl oli pienen opettajan lailla sanonut "tämä ei saa toistua". Ja pikku Gunnar oli kakannut housuun, ja ikkunat Gretan piti pestä sekä keväällä että syksyllä. Ja lapsenvahtina hänen piti olla pyhäisin tietyissä tilanteissa, ja turkki oli tuuletettava, ja pyhiksi oli ostettava Pommacia. 

Gretan veli Jonni oli lähtenyt vaimonsa Lillin kanssa Boråsiin tekstiilitehtaaseen jo aiemmin. Heidän pieni poikansa jäi Hildan hoiviin ja suunnitelma oli tehdä Ruotsissa monin verroin parempipalkkaisessa tehdastyössä rahaa ja palata sitten Suomeen. Jonni tuntee kuitenkin vetoa ammattiyhdistystoimintaan, ja tunteet kohoavat myös kurssilla olevaa Lillin ystävätärtä kohtaan.

Jonni vaihtoi merkitseviä katseita Maijan ja vieressään istuvien kanssa. Kaikkien pitäisi käydä tämä kurssi, hän suhahti Kreikalle, joka istui lähimpänä. Samalla hetkellä Jonni havaitsi Maijan silmissä eräänlaisen riemastuneen loisteen - Maija tiesi, niin kuin hänkin. Hänen laillaan Maija varmasti ymmärsi, kuinka paljon Suomi oli jäljessä Ruotsista. Elettiin vuotta 1958, ja Ruotsi oli jo siirtynyt kurjuudesta kylpyhuoneisiin, lukutaidottomuudesta lukutaitoon, ennenaikaisesta kuolemasta elämään. Lutikoitten, torakoitten ja rottien kansoittamista nuhruisista, vetoisista, kylmistä ja kosteista asumuksista ihmisarvoisiin koteihin, joissa oli sähköt ja lämmin vesi. Ruotsissa kehrääjille ei myöskään tullut kuulovammoja yhtä yleisesti kuin Suomessa. Niin Jonni oli lukenut lehdestä. 

Tukholman suuruus on pian koettu ja Lontoo alkaa houkuttaa Gretaa, josta hän saa au pairin paikan. Tulevaisuus on kuitenkin Ruotsissa, kuten Jonninkin. 

Rakastin Pumpulienkeliä, joten olin todella pettynyt siihen, että meinasin paikoitellen pitkästyä Lontoon tyttöön. Se tunne taas liittyi vahvasti niihin kohtiin joissa poliittinen palopuhe pääsi valloilleen, ja vaikka sellaista tekstiä ei prosentteina varmaankaan ollut mittavasti, aina seuraavan kohdan alkaessa ajattelin että voi ei, nytkö se taas alkaa. Otan mielelläni vastaan informaatiota historiallisissa romaaneissa, mutta vähemmän paatoksellisena kiitos. Olin pettynyt myös siihen, miten pienessä sivuroolissa Lontoo kirjassa oli. Jatkan silti varmasti sarjan parissa, vaikuttaa siltä että tähän tulee vielä kaksi osaa, vaikka muistelen että alunperin olisi puhuttu trilogiasta.

Greta oli monin tavoin äitinsä kopio. Vaikka hän halveksi Vaasaa ja pumpulia, molemmat haluavat parempaa elämää. Greta on äitinsä kopio myös kirjaimellisesti, samaa paapaapaata päästelee kuin Hilda aiemmin. 

Alex Schulman: Kiirehdi rakkain

Alex Schulman: Kiirehdi rakkain

Nemo, 2023

Alkuteos: Skynda art älska, 2009

Suomennos: Jaana Nikula

Lukija: Kuisma Eskola

Kesto: 5 h 59 min

Täällä mökillä näen isän kaikkialla. Muualla voin unohtaa hänet, mutta täällä hän on koko ajan mielessä. Joka millimetri täällä ja mökin vaiheilla kertoo tarinaa isästä. Tuskin uskon itsekään että olen taas täällä, näen ruuhen rannassa ja tiedän, että tänä iltana me emme laske yhdessä verkkoja.

Alex oli mennyt naimisiin ja tullut itse isäksi, ja se oli saanut padot aukeamaan. Kerralla oli tullut kaikkien niiden viiden vuoden kyyneleet, jotka olivat patoutuneet hänen sisälleen. Kun itkut oli itketty, hän päätti lähteä mökille, jossa ei ollut käynyt viiteen vuoteen. 

Viiteen vuoteen hän ei ollut halunnut ajatella isää, mutta isä tuntui olevan taas lähempänä ja Alex kaipasi häntä niin että teki kipeää. 

Kirjailija Alex Schulmanin isä oli yli viidenkymmenen, kun hän perusti uuden perheen huomattavasti nuoremman naisen, Lisetten kanssa. Ensimmäisestä liitosta oli syntynyt neljä lasta, uuteen liittoon kolme poikaa, joista Alex on keskimmäinen. Alexin syntyessä isä oli 57-vuotias. 

Olin mukana koko ajan, istuin aina isän vieressä, kun lehdistä tultiin haastattelemaan häntä. Olin pukenut ylleni AIK-paidan siltä varalta, että minuakin haluttaisiin kuvata. Usein haluttiinkin. On selvä, että haastattelija tahtoi kuulla isän pitkästä tv-urasta, mutta ikäero se vasta kiinnostikin. Minä olin kymmenen ja isäni oli melkein seitsemänkymmentä.

Isäni ja naispuolinen toimittaja joivat kahvia ja söivät Ballerina-keksejä. Isä sekoitti kuppiaan ja katsoi puhuessaan koko ajan pöytään. 

"Tuntuu kuin saisi elämässä uuden mahdollisuuden", hän sanoi. Niin hän sanoi aina, kun toimittajat kysyivät millaista oli perustaa toinen perhe niin myöhäisellä iällä. Kuin saisi toisen mahdollisuuden. Minulle tuli paha mieli aina kun kuulin sen. Tuntui kuin isä olisi epäonnistunut ensimmäisellä kerralla ja yritti nyt uudestaan. Aivan kuin minä ja veljeni olisimme osa jonkinlaista koetta, jonka tulosta emme olleet vielä saaneet tietää.

Väkisinkin kirjasta tuli mieleen Eloonjääneet, olihan siinä samanlainen perhe, kolme poikaa ja vanhemmat jotka viettivät kaikki kesät mökillä, jossa on kiviportaat. Molemmissa etenkin äiti viihtyi lasi lähettyvillä pitkin päivää, ja illemmalla siirryttiin väkevämpiin, ja pojat kaivoivat aikakapseleita pihamaalle. Yhden sellaisista aikuiset veljekset avasivatkin Eloonjääneissä. Paljon on toki eroavaisuuksiakin, eikä Eloonjääneet ole suoranaista autofiktiota, mutta nyt näkee mistä sekin ammentaa. 

Kiirehdi rakkain on enemmän muistelmatyylinen kuin sitä seuranneet kirjat, eikä jää epäselväksi, että isä oli Alexille se rakkaampi ja läheisempi vanhemmista. 

Vaikka Kiirehdi rakkain suomennettiin vasta nyt, se on itse asiassa Schulmanin kirjoista ensimmäinen. Kääntämättä on vielä toinen, vanhempi kirja, joka kertoo hänen vaimostaan, toivottavasti pääsemme lukemaan vielä senkin. 

Kristina Ohlsson: Myrskynvartija

Kristina Ohlsson: Myrskynvartija

#1 August Strindberg

WSOY, 2022

Lukija: Aku Laitinen

Kesto: 14 h 39 min

Tukholmassa asuva finanssihai August Strindberg oli etsinyt itselleen kunnostuksen tarpeessa olevaa kesäasuntoa, mutta päätyessään ostamaan Kungshamnin vanhan hautaustoimiston hän päätti muuttaa sinne. 

Ei hän silti hautaustoimistoa aikonut alkaa pitämään, vaan päätti avata vanhojen tavaroiden liikkeen. Tällaisen haaveen hän oli huomannut omaavansa avioeronsa jälkeen. 

Harmillisesti hautaustoimiston yläpuolella olevasta asunnosta paljastui vesivahinko, joten August päätyi vuokraamaan talon viereisestä Hovenäsetin kylästä. Jonkinlainen plussa sen sijaan oli kauppaan kuulunut auto, vielä sittenkin kun hän tajusi sen olevan tietenkin ruumisauto. Ehkä sen voisi maalata keltaiseksi tai punaiseksi? Ainakin siinä oli tilaa kuljettaa tavaraa.

August piti itseään paluumuuttajana, vaikka oli viettänyt Hovenäsetissä vain muutaman lapsuuden kesän, eikä ollut käynyt siellä kolmeenkymmeneenviiteen vuoteen. Isovanhemmat olivat myyneet kesämökkinsä kun August oli ollut vain kymmenvuotias.

Samana päivänä kun August saapui bussilla Kungshamniin, siellä katosi nelikymppinen Agnes Eriksson, pidetty opettaja. Kun hänen miehensä ja teini-ikäisen poikansa omat etsinnät eivät tuottaneet tulosta, rikoskomisario Maria Martinsson, oikeana kätenään Ray-Ray, ottivat katoamistapauksen hoitaakseen. 

Normaalisti Martinson ja Ray-Ray pitivät majaa Uddevallassa, mutta pidempiin, kauempana sijaitseviin tutkimuksiin kuten Agneksen katoaminen, heillä oli käytössään asuntovaunu, josta Maria ei erityisemmin pitänyt. Kun kului jo viikko, eikä Agnesta löydetty, ihmiset alkoivat puhua. Supistiin, muistatko sen kolmekymmentä vuotta vanhan murhan Hovenäsetissä?

Ihmlset näkivät yhteyksiä siellä, missä oli pelkkiä yhteensattumia.

Kaikki mitä Maria oli saanut tietää Hovenäsetin vanhasta murhatapauksesta, oli osoittanut yksiselitteisesti sen, että oikea mies oli vangittu ja tuomittu.

Aikoja sitten tehty murha ei voinut selittää, mihin Agnes oli joutunut.

Maria sulki silmänsä ja yritti kuvitella mielessään, mitä uimarannalla oli voinut tapahtua sinä iltana, jolloin Agnes katosi. Oliko hän juossut pakoon henkensä edestä, kun hän oli päättänyt suunnata kulkunsa Klåvholmenille, vai oliko hänet pakotettu sinne? Entä mitä oli tapahtunut, kun hän oli kävellyt puomein suljetun laiturin poikki ja tullut kallioiselle saarelle? Oliko hän jäänyt sinne vai tullut takaisin kuivalle maalle?

Maria veti myös paikallista lukupiiriä, johon August liittyi tutustuakseen paikallisiin. Marialle lukupiiri oli henkireikä, kuten työkin, sillä mikä vain piti hänet poissa aviomiehen luota, oli helpotus. Paul oli alkanut saada väkivaltaisia raivokohtauksia. 

August ymmärsi pian, että hän on osa kylän omituisia ja pelottaviakin tapahtumia ja niiden selvittelyä, halusi tai ei. Toisaalta hänellä ei ole mitään sitä vastaan, että voi näin viettää hetkiä Marian kanssa.

Äkkiä mies pyörähti ympäri ja lähti kävelemään hitain askelin poispäin kohti Klivekilsvägeniä.

Varmaan naapuri, August ajatteli.

Hänen oli kuitenkin yhtä vaikea vakuuttua asiasta kuin nielaista appelsiini kokonaisena. Se ei yksinkertaisesti onnistunut.

Varjojen suojissa taloa vakoillut mies ei ollut mikään naapuri. 

August toivoi hartaasti tietävänsä, kuka mies oli, ja yhtä hartaasti hän myös toivoi, ettei mies tulisi koskaan takaisin.

Käyttämässäni äänikirjapalvelussa Myrskynvartijaa oli kommentoitu kiinnostavaksi sarja-aloitukseksi, mutta toisaalta vaisuksi ja tapahtumaköyhäksi. Lähtökohdat olivat kuitenkin niin lupaavat, että halusin ottaa itse selvää, etenkin kun en ole lukenut Olssonin aiempaa Fredrika Bergman -sarjaa. Olisin voinut toki aloittaa siitäkin, mutten voinut vastustaa August Strindberg -nimistä tukholmalaista joka päättää jättää uransa ja elämäntyylinsä ja ryhtyä vanhojen tavaroiden kauppiaaksi ostamassaan hautaustoimistossa länsirannikon pikkukylässä. Oikeasti!

Minulle tapahtumia oli riittävästi, sillä olen cozy crimen ystävä, mutta ymmärrän kyllä, että perinteisemmän, verisemmän nordic noirin ystävä kaipaisi ripeämpää etenemistä ja vähemmän suhdesuhinoita.

Alex Schulman: Malman asema

Alex Schulman: Malman asema

Nemo, 2022

Suomennos: Jaana Nikula

Lukija: Kuisma Eskola

Kesto: 7 h 43 min

Juna kulkee Tukholmasta maaseudulle Malmaan kolmessa eri ajassa. 

Lapsena 1970-luvulla Harriet oli matkalla hautajaisiin isänsä kanssa.

Isä siristelee silmiään matalalta paistavassa aamuauringossa, ja Harriet seisoo hänen varjossaan laiturilla. He odottavat. Harriet etsii kiukun merkkejä isän katseesta ja eleistä. Harrietin on oltava tänään erityisen tarkkaavainen, koska matkaan on lähdetty hänen vuokseen ja siksi hän on kiitollisuudenvelassa isälle. On hänen syytään, että isä odottelee laiturilla, hellekin on hänen syytään ja aikainen liikkeellelähtö ja junan myöhästyminen ja kaikki mitä isä tästä lähtien joutuu kestämään, mutta isä on vaiti eikä hänen ilmeestään saa selvää.

2001 Oskar kulkee saman matkan vaimonsa Harrietin kanssa. He ovat riidelleet paljon viime aikoina, eikä Harriet ole juttutuulella. 

Eilen - heidän riidellessään ensin aamupäivällä ja sitten pitkin iltaa ja yötä - Oskar tuli ajatelleeksi miten pitkiä nuo sanattomat jaksot saattoivat olla. Muutama lause sai heidät huutamaan ja syytämään syytöksiä, mutta enimmäkseen he olivat vaiti, aivan kuin he molemmat olisivat huomanneet, ettei riitaa kannattanut ratkaista sanoilla. Viimein vaimo sytytti keittiössä kaksi kynttilää. Se oli outoa, aivan kuin hän olisi halunnut tehdä kodin viihtyisäksi kaiken tuhon keskellä. Hän kai kuvitteli, että he voisivat jatkaa mykkäkouluaan kuin ei mitään, syödä voileipää, lukea lehtiä. Aamuvarhaisella he olivat vieläkin olleet tuppisuina. He sulkivat kodin oven ja kulkivat vaitonaisina asemalle, ja nyt kun he istuvat junassa, he ovat vajonneet entistä syvemmälle hiljaisuuteen, ja jos tämä on suhteen loppu, se on äänetön loppu. 

Viimeiseksi Malmaan lähtee Yana, joka on Harrietin ja Oskarin tytär. Kuukautta aiemmin eräästä saattokodista oli soitettu, että Oskar oli heillä hoidossa.

Yana ei ollut tavannut isää kymmeneen vuoteen, he olivat olleet yhteydessä vain puhelimitse, Yanan syntymäpäivänä. Silloin isä aina soitti ja onnitteli, keskustelu oli kireää kuin sillankupeen teräsvaijeri. Yana ei ollut tippaakaan kiinnostunut isästä tämän elinaikana, eikä ollut nytkään, kun kuolema lähestyi. Mutta sinä iltapäivänä tuntui kuin hoitajan puhelun sisältö olisi pikkuhiljaa kirkastunut hänelle. Isä oli ilmoittanut Yanan lähiomaisekseen mikä oli tuntunut jollain tavoin hellältä eleeltä. Hän oli merkillisen imarreltu. Oliko tämä nyt isän tapa ojentaa sovinnon käsi? Näinkö isä halusi kertoa pyrkivänsä sopuun?

Kun isä kuolee, Yana löytää tämän tavaroista valokuva-albumin ja siitä kuvia äidistä mustiin pukeutuneena pikkutyttönä, Malman juna-aseman laiturilla. Saadakseen selvyyttä menneisyydestään Yana lähtee samalle matkalle. 

En voi kuin ihailla Schulmanin kykyä rakentaa jännitteitä kirjoihin jotka eivät ole dekkareita. Tämä ei ole omasta suvusta käsittääkseni, en ainakaan usko, mutta jotain tuttuahan kirjailijat poimivat mukaan sivuille, olisi kiinnostavaa tietää mitä se tässä tapauksessa on ollut. Seuraava suomennos onkin Schulmanin esikoinen, Kiirehdi rakkain, ja sekin on jo ilmestynyt. 

Sijoitan Malman aseman Helmet-haasteessa kohtaan 40: Kirjassa hylätään jotain.