Leila Tuure: Apteekki

Leila Tuure: Apteekki

Sunkirja, 2018

383 sivua

Naisen onni ja miehen onni erosivat kerta kaikkiaan toisistaan. Miehet voivat elää onnellisina sekä kotona että työssä. Naisen oli valittava jompikumpi. Minkä valinnan Syne tekisi?

Synnöve Ruusvirrasta on hyvää vauhtia jäämässä vanhapiika, sillä Syneä eivät nuoret miehet ja tanssiaiset kiinnostaneet. Syneä veti puoleensa paljon enemmän apteekkari-papan yritystoiminta ja opinnot, mutta hyvä kun pappa oli suostunut päästämään tyttären edes keskikouluun, siinä oli enemmän kuin riittämiin koulutusta tyttölapselle. Lohdutukseksi pappa oli päästänyt Synen apteekkiin pikkaisen auttelemaan, siihen asti kunnes esikoinen, Markus, ottaisi apteekin haltuunsa. Vanhempien kauhuksi pojat Markus ja Kalle olivat lähteneet Saksaan sotilaskoulutukseen ja sotisivat pian Saksan rinnalla Venäjää vastaan. Sotia Euroopassa käytiinkin siellä täällä, ja vaikkei suuriruhtinaskunta armeijan puuttumisen vuoksi sodassa ollutkaan, oli levottomuuksia niin paljon, ettei tiennyt mihin ne vielä johtaisivatkaan. Nikolai II oli pakotettu luopumaan kruunustaan ja koko perhe määrätty kotiarestiin. Pietarissa oli levotonta ja koko valtakunnassa työttömyyttä, levottomuutta, lakkoja ja ruokapula. Siinä missä maaseudulla lakot ja mellakat yleistyivät ja Porin kaupungissakin kokoonnuttiin kadunkulmissa pitämään kiihkeitä taistelunnostatuspuheita, jatkoi Rouva Ruusvirta ystävättärineen kalaasejaan ja kahvikutsujaan, rouva Ruusvirran päällimmäisenä työsarkana sulhasen löytäminen Synelle.

Kun sisaruksista nuorin, Lauri, lähti Helsinkiin opin tielle, Synnöve sai lohtunsa apteekista. Monet hänen koulutovereistaan olivat jo häitään viettäneet, muttei Syne heitä kadehtinut, vaan parasta ystäväänsä Mariaa jonka isä oli päästänyt tämän Helsinkiin opiskelemaan ihan oikeaksi sairaanhoitajaksi! 

Joka aamu Syne käveli arvokkaan tuntuiseen rakennukseen ja veti keuhkonsa täyteen tuttuja kuivuvien yrttien ja linimenttien tuoksua. Mieluiten hän olisi työskennellyt laboratoriossa ja kehitellyt omia tuoksuvoiteita rouville ja hyvältä maistuvia yskänlääkkeitä lapsille, pappa kun uskoi lääkkeen olevan sitä tehokkaampi mitä pahemmalta se maistui, mutta laboratorioon pappa ei häntä päästänyt.

Yhdessä Henrikin kanssa hän joutui levittelemään yrttejä kuivumaan, murskaamaan niitä melkein saunapadan kokoisessa huhmaressa, punnitsemaan ja niputtamaan, ja lopulta täyttämään perkolaattorin viinalla ja tarkkailemaan vähän väliä muiden tehtävien lomassa, ettei nestepinta vain pääse laskemaan. Oli hirveän tärkeää, että murskattujen yrttien päällä oli aina tietty määrä nestettä, painon piti pysyä samana, jotta saataisiin optimitulos, kuten papalla oli tapana sanoa. 
Kun aikaa vievä uuttaminen oli saatu valmiiksi, hänen piti vielä pistää sakat puristimeen ja vääntää ne niin kuiviksi, ettei pisaraakaan kallista nestettä jäisi käyttämättä. Se oli kaikkein raskain työ apteekissa, mutta Syne selviytyi siitäkin. Kaikkein mieluiten hän olisi valmistanut lääkeannoksia ja sekoittanut yskänlääkkeitä. Mutta mistä niitä olisi tehty, ellei ensin olisi valmistettu linimenttejä ja tinktuuraa?

Kun levottomuudet lisääntyivät, senaatti antoi vihdoin Mannerheimille luvan muodostaa Suomeen arneijan, mutta silloin oli jo myöhäistä. Sota oli oikeastaan jo alkanut ja eteläinen Suomi oli punaisten hallussa. Kun vielä oli mahdollista, Lauri suuntasi Kankaanpäähän ja eräänä päivänä Maria tupsahti apteekkiin vaatien Syneä lähtemään kanssaan pohjoisemmas hoitamaan sairaita ja haavoittuneita. Syne ei uskonut osaavansa olla avuksi, mutta kun huligaanit seuraavana yönä murtautuivat apteekkiin, pappa Ruusvirta pakkasi apteekkilaukut täyteen lääkkeitä ja määräsi tyttärensä lähtemään Merikarvialle Marian sukulaistaloon, olisi siellä ainakin turvallisempaa. 

Kun sota oli ohi, alkoi hidas jälleenrakennus. 

Leila Tuure on siirtynyt historiallisissa romaaneissaan 1800-luvulta 1900-luvun puolelle ja kansalaissotaa ympäröiviin vuosiin. Päähenkilönä on kaariutriomaiseen tyyliin nuori nainen joka ei istu koruompelevaan ja aviomiestä metsästävään muottiin vaan jolla on Oma Tahto. Synen tahto on opiskella. Koska päähenkilöt ovat porvarisperheestä, käydään poliittisia tapahtumia läpi valkoisten näkökulmasta, punaisten kärsimään kohteluun viitataan lähinnä sivulausetasolla. 

Olen lukenut Tuurelta Espanjalaisen rouvan sekä neliosaisen sarjan Piiritanssista Viimeisiin Tanssiaisiin ja kaikki Apteekissa avoimiksi jäävät langanpäät viittaavat siihen, että tällekin kirjalle saadaan jatkoa. Aikaisempiin kirjoihin nähden tässä oli mielestäni enemmän samojen asioiden toistoa ja ladontavirheitä, mutta eivätpä ne tarinan kulkua suuremmin haitanneet. "Piiritanssi-sarja" on silti suosikkini tähän astisista.

Leila Tuure: Espanjalainen rouva

Leila Tuure: Espanjalainen rouva 

Sunkirja 2016

309 sivua 

Lundahlien pariskunta Amos ja Selma ovat tolaltaan ja suorastaan järkyttyneitä, kun saavat pojaltaan kirjeen. Ei olisi pitänyt päästää poikaa yksin maailmalle, Espanjaan saakka liikesuhteita kauppahuoneelle luomaan, sillä nyt poika kertoo kirjeessä menneensä siellä naimisiin. Selma Lundahl pohtii eniten sitä mitä ihmiset sanovat uutisen kuullessaan ja näkee jo yöllä painajaisen jossa koko Porin sosieteetti kääntää hänelle selkänsä ja lakkaa kutsumasta ompeluseuroihin ja kalaaseihin. 

Espanjalainen rouva sijoittuu aikaan Porin suuren tulipalon jälkeen. Vaikka joenvarteen onkin noussut uusia, hienoja, varakkaimpien sukujen kivitaloja, on kaupunki vielä täynnä mustia raunioita. Palon jälkeen monet ovat muuttaneet sukulaisten luo Turkuun ja Raumalle, osa on nyt palaillut takaisin kun uudet pytingit on saatu pystytettyä.

Lundahlit ovat olleet pojasta huolissaan, tämän piti viipyä matkallaan vain muutama kuukausi, nyt on mennyt toista vuotta. Pojan piti sitä paitsi hankkia uusia liikesopimuksia viinitilojen kanssa, ei sentään ulkomaalaista vaimoa.

"Paavinkirkossa!" Selma parkaisi. "Onko se lainkaan laillista... vai oletko... et kai sää poika, vaan ole kääntynyt paavinuskoon"?
Johan nosti torjuen kätensä ylös, kämmenpuolet mammaan päin. "Mitä mamma nyt semmoisia? En mää mihinkään ole kääntynyt, ja kyllä meidät vihittiin luteeruksenkin mukaan, Lontoossa, merimieskirkossa. Se on ihan laillista, mamma voi olla rauhassa. Suomalainen pappi vihki. Ja Bella on jo alkanut opetella Katekismusta."
Selma huokaisi helpotuksesta. Raskain taakka oli nyt nostettu hänen harteiltaan. Nyt hän voi hengittää vapaammin. Nyt hän voi huoleti esitellä seurapiireille espanjalaisen miniänsä, mutta sitä ennen hänen pitää saada vielä paljon selville poikansa odottamattomasta seikkailusta.

Mutta miksei Johan halua kertoa missä on morsiamensa tavannut? Missä ovat myötäjäiset ja miniän pöytätavat, missä kielitaito? Ei kukaan Porissa puhu espanjaa, ei edes Johan itse. Amos Lundahlin toteamus siitä miten nuoret eivät muuta kieltä tarvitse kuin ruumiinkieltä, ei auta seurapiirejä tuskastelevaa Selmaa. Mutta myötäjäisten puute on se suurin puute.

Jokaisessa avioliitossa myötäjäiset olivat tärkein momentti. Mitä kauneudesta, puhumattakaan rakkaudesta tai muusta turhanpäiväisestä! Kauppiasperheissä ja kuten kaikissa säätyläisperheissä oletettiin morsiamen tuovan tullessaan muhkeat myötäjäiset, joilla anopit voivat kehuskella rouvien kahviseuroissa. Ja muuallakin. Runsaatmyötäjäiset saivat pariskunnat sopeutumaan toisiinsa paremmin, pidempään ja kestävämmin kuin rakkaudesta sopertelu. Ei siis myötäjäisiä! Mitenkä Selma nyt ylistäisi espanjalaista miniäänsä? Ei rahaa, kauneutta kyllä. Ei tapoja, ei kunnon kielitaitoa. Viehätysvoimaa yllin kyllin. Johan saisi pitää vielä varansa.

Vaikeinta sopeutumisessa raunioiden kaupunkiin on kuitenkin eloisalla Mariabellalla. Pojannulikat irvailevat ja huutelevat rumia, jälkiruuaksi ei löydy makeita appelsiineja vaan kirpeitä puolukkabaakelseja. Kun Bella hakeutuu keittiön piikojen seuraan ja oppii ensimmäiset paikalliset sanat, ne ovat anopin kauhistukseksi suomea. 

Pidän edelleen Tuuren viihdyttävistä kirjoista paljon ja toivoisin että muutkin kotimaisten historiallisten romaanien ystävät, jotka lukevat esim Utriota, ne löytäisivät.

Unohdin kuvata kirjan ennen sen palauttamista, joten kuva lainattu tällä kertaa kustantajalta.

Leila Tuure: Viimeiset tanssiaiset

Leila Tuure: Viimeiset tanssiaiset

Sunkirja 2014, 339 sivua 

Leila Tuuren Poriin sijoittuva historiallinen kirjasarja on edennyt viimeiseen osaan ja kirjan nimi onkin osuvasti Viimeiset tanssiaiset. Nyt eletään kenraalikuvernööri Bobrikovin aikaa ja toisaalla naiset taistelevat äänioikeutensa puolesta. Myös Kohlien perheessä äänioikeudesta ollaan hyvinkin sukupuolisidonnaisesti eri mieltä, siinä missä Daalia-äiti ja Rosa-tytär pitävät asiaa tasa-arvoisena, kauhistelevat Julius-isä ja perheen pojat mitä mistään ymmärtämättömät naisihmiset äänillään tekisivät. Kunhan eivät sentään kansaa edustamaan pyri.

Ellet halua tietää sarjan aiemmissa jaksoissa tapahtunutta, älä lue tähtien välistä osuutta.

*****

Aleksandran tytär Daalia on nyt itse kolmen pojan ja yhden tyttären äiti ja naimisissa Justinin kanssa, asia joka ei ollut yllättävää päätellä edellisen kirjan lopusta. Edellisessä osassa niin ikään perustettu sikuritehdas on edelleen toiminnassa ja Justinin vastuulla on Kohlin kauppahuone. Vanhempien suureksi harmiksi yksikään lapsista ei osoita minkäänlaista mielenkiintoa kummankaan jatkamisen suhteen, nuorten tulevaisuuden suunnitelmat ovat sen sijaan aika erikoisia. Kuka haluaa sotilaaksi taistellakseen irti tsaarin ja Bobrikovin ikeestä, kuka merille ja tytär Rosa lähtisi mieluiten opiskelemaan ylioppilaaksi Helsinkiin jos vain päästettäisiin. Poriin on turha tyttökoulun jatkoluokkia odottaa, niin kovin isäpappa ja muut Porin silmäätekevät ovat ajatusta vastaan. 

Justin kurtisteli kulmiaan ja rypisteli otsaansa. Se oli ainoa tapa, jillä hän siinä seurassa uskalsi osoittaa mieltään. Ajatuksiaan hän ei uskaltanut kotipöydässä ilmaista ääneen, jos ei halunnut joutua ilmiriitaan Daalian kanssa. Vaimo ei olisi niitä hyväksynyt, mutta Otavassa miesten kanssa asiaa oli käännelty ja väännelty kaikin puolin ja tultu siihen tulokseen, etteimitään ylioppilasluokkia tyttöjä varten kaupunkiin perustettaisi, ei tarvittaisi. Menisivät pojilta työmahdollisuudet ja opiskelupaikat, jos vielä flikkasia lapsia ruvettaisiin ottamaan korkeampiin kouluihin. 

*****

Nyt kun koko sarja on luettu, sanoisin kolmannen osan eli Daali ja kahvinpavut olleen kiinnostavimman runsaiden tapahtumien ja juonenkäänteiden myötä. Viimeiset tanssiaiset sitoi kyllä hyvin sukusaagan langat yhteen.

Piiritanssisarjaa on luettu blogeissa hyvin vähän mutta toivoisin muidenkin historiallisten romaanien ystävien sen löytävän. Sarja ei ole viihteellisen kepeä vaan lähinnä "utriomainen", tarkoittaen sitä, että kirjailija on selvästi taustatyönsä tehnyt ja historian tapahtumia on hyvin otettu tarinaan mukaan. 

Pitäisi käydä joskus Juseliuksen mausoleumissa. Uskomatonta etten ole siellä koskaan käynyt, vaikka olen Satakunnassa paljon aikaa viettänyt ja Porissakin aikuisena asunut pari vuotta. 

Leila Tuure: Daali ja kahvinpavut

Leila Tuure: Daali ja kahvinpavut

Sunkirja 2013, 370 sivua

Daali ja kahvinpavut on Piiritanssi-sarjan kolmas osa. Olen pitänyt tätä trilogiana, mutta kirja päättyi niin jatkoa itselleen kaivaten että kävin kirjailijan kotisivuilla kurkistelemassa millaista kirjaa hän tällä hetkellä työstää, ja kyllä, Daalin tarina on saamassa jatkoa mahdollisesti jo kuluvana syksynä. Täältä löytyy ainakin innokas lukija!

Kolmannesta osasta on vaikea kirjoittaa spoilaamatta aiempia kirjoja, joten tässä kohtaa varoitus koskien tähtien välissä olevaa kappaletta. Juonipaljastuksia aiemmista kirjoista on luvassa, joten mikäli suunnittelet lukevasi ne ennen Daalia, harppaa tähtiosion yli. Osat ovat kylläkin riittävän itsenäisiä tullakseen luetuiksi myös yksittäin.

*****

Aleksandra ja Mikael -kirjan lopussa Forssien taloon saapui uusi järjestys Miken nuoren vaimon muodossa. Aleksandra sai väistyä emännän paikalta ja Daali tuohtui kälyn määräilystä niin että muutti kotoa Ullan luokse. Nyt taloon on kuitenkin palannut lähes entinen järjestys, sillä miniä ei pitkään Forssissa viihtynyt, vaan viettää aikansa mieluummin oman sukunsa parissa, milloin vähintään joen toisella puolen, milloin Helsingissä, luonnollisesti Miken rahoilla huvitellen. Yksi asia ei kuitenkaan ole palannut ennalleen, Daalilla ei vieläkään ole pääsyä kauppahuoneen konttuuriin ja sen tilikirjoihin. Kun kaupungilla liikkuvat huhut kauppahuoneen huonosta jamasta kantautuvat Forssiin, Daali tekee salaa sen mikä häneltä on viime vuosina evätty, käy läpi tilikirjoja Miken istuessa iltaa tyypilliseen tapaansa kapakassa ryypiskellen. Daali näkee kauhukseen, että Mikke on myynyt isänsä kuunarin, tilikirjaa on väärennetty ja siitä huolimatta sen saldo on ankea. Niinpä Daali ja Aleksandra ottavat kauppahuoneen ohjat käsiinsä ja laittavat tuulemaan.

- Mamma, minulla on suunnitelma, Mikke aloitti.

Daali vilkaisi veljeensä. Oli aivan Miken tapaista omia tämäkin suunnitelma. Niin veli oli tehnyt lapsesta alkaen, kun Daali taikka Sofi olivat keksineet jotain uutta. Mutta ei Daali välittänyt, kuka kunnian saisi, tärkeintä oli pelastaa papan kauppahuone.

Vuorotellen he selittivät äidilleen suunnitelmaansa. Ensin Aleksandra näytti torjuvalta, sitten jo kauhistuneelta, ja kun ehdittiin laivan myyntisuunnitelmiin saakka, suorastaan epätoivoiselta. Kun hän oli kuunnellut loppuun, hänen ilmeensä alkoi muuttua Daalin ja Miken helpotukseksi myöntyväiseksi.

- Eihän meillä ole muutakaan mahdollisuutta kuin muuttaa kurssia johonkin suuntaan. Miksei sitten tähän, Mikke vakuutti.

*****

Daali on utriomaisen topakka, seurapiirien säännöistä viis veisaamaton nuori nainen. Vaikka hän on päätään pitempi valtaosaa porilaismiehistä ja täten tuomittu vanhaksipiiaksi, sulhasehdokkaita riittää jopa kolmin kappalein. Lukija tietää parista lauseesta kuka on se oikea, mutta Daali joutuu miettimään pidempään. Kun vakka löytää kantensa, voi jo nähdä mistä seuraava kirja lähtee liikkeelle, jos kaikki vain sujuu suunnitelmien mukaan.

Daali tunsi, miten kaikkien katseet seurasivat häntä ja hänen tanssikavaljeeriaan hämmästyneinä: vihdoinkin kaupungissa oli Forssin fröökynää pidempi mies! Ja kateellisina: ei kai Forssin Daalia vain nappaa uutta komeaa insinööriä, joka kelpaisi kyllä muillekin, sekä toiveikkaina kuten Aleksandra, Mikke, neiti Andersson ja monet muut: pääsisikö Forssin Daalia vihdoinkin vihille?

Daali ja kahvinpavut on mielestäni ylivoimaisesti paras kolmesta tähän asti ilmestyneestä osasta. Tapahtumia ja juonen käänteitä on paljon ja historiankertaus on paikallaan. Kirjan lopusta löytyy jälleen murresanasto. Jos vieras murre häiritsee, sitä ei ole paljon, sillä vain palvelusväki puhuu vahvalla murteella, härskaapin eli herrasväen puheessa murresanoja vain vilahtelee.

Aloitusosa Piiritanssin olen lukenut ennen blogia, kakkososan Aleksandra ja Mikael arvio löytyy täältä.

Leila Tuure: Aleksandra ja Mikael

Leila Tuure: Aleksandra ja Mikael

Sunkirja 2011, 311 sivua

Aleksandra ja Mikael on keskimmäinen osa trilogiaa, jonka ensimmäisen osan, Piiritanssin, olin lukenut jo aikaan ennen blogia mutta unohtanut sitten poimia jatko-osat mukaan kirjaston hyllyltä. Leila Tuure on siis minulle ennestään tuttu Piiritanssin verran, mutta romaaneja hän on kirjoittanut jo parikymmentä. Blogeissakaan hänen kirjansa eivät tunnu olevan kovin tunnettuja, joten suosittelen tutustumaan Tuuren tarjontaan. 

Piiritanssissa Aleksandra ja Mikael päätyvät yhteen erinäisten vaiheiden jälkeen Porin seurapiirejä kohahduttaen, sillä Aleksandra on jo ohittanut naimaiän ja nuoresta, varakkaasta laivanvarustaja Mikael Grönforsista moni äiti suunnitteli tyttärelleen sulhasta. Heidän nimikkokirjansa alussa vietetään jo Aleksandran 50-vuotissyntymäpäiviä ja siihen ikään mennessä Sandra on ehtinyt kohahduttaa vielä kerran jos useammankin. Suurin skandaali oli Aleksandran 40-vuotiaana saama iltatähti, tomera pikkuneiti Daalia joka ei ollenkaan kestä tulla kohdelluksi "vain tyttönä". Perheen muut lapset ovat isänsä kaima Mikael eli Mikke joka kiertää kauppalaivan mukana oppiakseen kaiken tarvittavan astuakseen aikanaan isänsä saappaisiin, sekä tytär Sofia joka on Daalian vastakohta, perinteisemmin omaan aikaansa istuva hienoista puvuista ja tanssiaisista elämän sisältönsä saava fiini porvarisneiti.

Kirja lähtee liikkeelle lyhyellä epiloginomaisella kertomuksella Porin suurpalosta 1852 ja harppaa sitten viisitoista vuotta eteenpäin vuoteen 1867. Kaupunkikuva on muuttunut, sillä paloturvallisuutta on pyritty edistämään puistoilla ja jyhkeillä kivitaloilla joita vain vauraat laivanvarustajat, tehtailijat ja kauppiaat kuten Rosenlewit ja Junneliukset pystyvät rakentamaan. Lähivuosina ei kuitenkaan jatkoa vaurastumiselle ole luvassa, sillä Suomea koettelevat pitkät talvet ja lyhyet nopeasti hallaan päättyvät kesät vievät viljasadon, mustuttavat perunanvarret ja palelluttavat marjat monena vuonna peräkkäin. Kun ulkomailtakaan ei saada tuotua tarpeeksi viljaa, nälkä saa maaseudun väen liikkeelle ja loputon kerjäläisten virta kulkee Porinkin kautta aina vain etelämmäs. Vastarakennettu köyhäinmaja on hetkessä täynnä, samoin kaksi väliaikaista sairaalaa. Kerjäläisten mukana tulevat kulkutaudit, punatauti ja lopulta pelätty lavantauti joka vie niin köyhiä kuin rikkaita. Varakkaimmat talot osallistuvat hätäaputöihin, ja Aleksandra palvelijoineen keittää ja jakaa velliä ja leipää aamusta myöhään iltaan.

Sandra katseli ulos pimenevään iltaan kädet toimettomina sylissään. Mikaelista näytti kovin oudolta, ettei vaimolla ollut edes kirjaa kädessään. Mikael arvasi hänen ajatuksensa.
- Katso, taas tulee lisää. Ja aina ne ovat entistä heikompia ja sairaampia. Mikä Jumalan kirous tämä on? Jumalaa ei taida ollakaan. Ei kai yksikään isä voi tehdä lapsiensa elämää näin kamalaksi.
- Ei Jumala ole meitä kironnut. Onhan tällaisia aikoja ollut ennenkin. Olethan itsekin lukenut jääkaudesta ja nälkävuosista pari sataa vuotta sitten. Silloinkin halla vei sadon, ja ihmisiä kuoli kerjuumatkoillaan pitkin maanteitten pientareita. Säät vaihtelevat, ovat aina vaihdelleet, ja nyt me satumme elämään tämmöistä aikaa. Ei tämä enää kauan voi kestää, sillä jos kestää, täällä ei kohta voi kukaan enää elää. Tai sitten joudutaan palaamaan eränkävijöiksi.
- Osaathan sinä metsästää. Sandra hymyili miehelleen vaisusti.
Mikael oli hyvillään edes pienestä hymynkareesta vaimonsa suupielessä. Se lohdutti häntä hiukkasen. Muuten Sandraa oli murheellista katsoa.

Kun nälkävuosista vihdoin selvitään, palaa normaaliin uomiinsa myös Aleksandran ja Mikaelin perheen elämä. Taas päästään tilaamaan uusia pukuja; krinoliinit ovat yhtäkkiä vanhanaikaisia, sillä 1870-luvulla kasataan takamuksen päälle näyttävä turnyyri. Nuoret nauttivat elämästään tanssiaisissa ja suvut solmivat suhteita avioliittojen muodossa. Rakastumiset eivät aina pääty onnellisesti vaikka pari saisikin toisensa ja jälleen Grönforsien perhe kohahduttaa seurapiirejä, jopa niin paljon että Sofia lähetetään Helsinkiin pois silmistä, pois porilaisten mielestä. Yliopistoon pääsemisestä haaveileva Daalia ei ole avioliitosta kiinnostunut, minkä Aleksandra tavallaan kokee helpotuksena, niin huonosti ovat vanhemmat lapset puolisonsa valinneet.

Pidän paljon siitä, että kirjan henkilöt keskustelevat sen hetkisistä polttavista asioista kuten Napoleonista, valtiopäivistä, äänioikeudesta, kaupankäynnistä, tyttöjen kouluttamisesta ja naisten tahdosta päästä yliopistoon. Hyvässä historiallisessa romaanissa pitää mielestäni tuoda monipuolisesti esille sen hetkistä maailmaa ja ajankuvaa.

- Mamma, Sofi kirjoitti minulle, että hän on yhdessä Ellenin ja muutamien muiden opiskelemaan aikovien tyttöjen kanssa perustanut nuorten naisten yhdistyksen, jolla on suuret tavoitteet. He aikovat taistella sen puolesta, että kaikille saataisiin yhtäläinen oikeus opiskella yliopistossa ja että nuoret naiset saisivat ihan itse päättää, kenen kanssa he menevät naimisiin. Sofi kirjoitti heidän saaneen selville, että se on maaseudulla vielä vaikeampaa kuin kaupungissa, kun tyttöjen täytyy naida naapurin poika, jotta maatilojen kokoa saadaan kasvatettua. Se on niin kamalan väärin! Entä jos naapurin poika on ihan tyhmä? Mitä sitten? Tyhmän miehen kanssa ei ketään pitäisi pakottaa naimisiin, Daalia pauhasi niin kuin ongelma olisi koskenut häntä itseään.

Kirjan lopussa on murresanasto joka kannattaa lukaista heti alkajaisiksi. Monet Porin murteen sanathan ovat väännöksiä ruotsin kielestä ja sitä myötä arvattavissa, mutta sanat eivät välttämättä aukea siinä tahdissa kuin romaania haluaisi lukea. Itse olen Satakunnassa asunut lapsuuteni, senkin jälkeen viettänyt siellä paljon lomiani ja Porissa asuin muutaman vuoden aikuisenakin, joten murre on tuttua ja omaan korvaan ja silmään mieleistä. Etenkin mummun ja taatan käyttämiä sanoja muistan paljonkin, kuten hantuuki (pyyhe) tai kartiini (verho). Muistan miten kotoisalta tuntui kun kesän korvalla Poriin muutettuani kävin torilla ja kukkakauppiaalla luki hintalapussa PETYYNIT. Pitihän niitä petunioita ostaa jo ihan sen takia!

Osallistunkin tällä kirjalla K-blogin kotiseutukirjallisuushaasteeseen.

Miinuksena on mainittava lukuisat kirjoitusvirheet, puuttuvien tai ylimääräisten kirjainten lisäksi lauseissa on ylimääräisiä sanoja tai vääriä sanamuotoja, parhaimmillaan kaksi samalla sivulla.