Minna Rytisalo: Lempi

Minna Rytisalo: Lempi 

Gummerus 2016

234 sivua

Sinä valitsit minut, en tiedä, olitko kauan jo katsellut ja niin päättänyt, se jäi kysymättä. Minusta ei olisi ollut valitsemaan sinua, olin niin ujo etten olisi itse pystynyt sinua lähestymään, ikinä. En olisi uskaltanut. Ei olisi tullut mieleenkään, mutta sitten oven kello kilahti, ääni jäi taakseni oikealle, ja vasemmassa kädessäni minulla oli yhä rukkaset. Ulkona lumi suli ja pian poskellani huulten tuntu, niin pehmeä, yhtä aikaa salama ja ikuisuus, ja kun nostin pääni ja katsoin, sinä olit siinä enkä enää voinut irrota. Silmät jäivät kiinni silmiisi. Ilmassa leijui tytön tuoksu, vaikka mitä se edes on, en tiedä. Jotain makeaa ja puhdasta, ihan erilaista kuin miehissä, hiuksista ja ihosta se tulee, kevyestä hengityksestä. Teitä oli siinä kaksi tyttöä, mutta minä näin vain yhden. Siitä hetkestä kaikki alkoi. Et laskenut katsettasi, enkä minä. Kaikki meni nopeasti. Sota-aika. Kaksi kirjettä, ja sinä aloit minulle. 

Nyt tiedän sen tunteen, kun voisi oikeastaan lukea kirjan heti uudestaan toiseen kertaan, ihan kokonaan. Useinhan tulee tässä kirjoitusvaiheessa paljonkin sivuja plärättyä, mutta nyt on sellainen tunne, että haluaisin lukea uudelleen kaikki nuo kauniit sanat, lauseet ja virkkeet. Toisekseen, nyt kun tietää kaiken sen mitä on edessä näiden ensimmäisten sivujen jälkeen, joilta tuo ylläoleva näytekin on, voisi lukea ja ymmärtää niin monet asiat eri tavalla. 

Lempi sijoittuu 1940-luvulle, aikaan ennen Lapin sotaa ja vielä sen jälkeenkin. Nimensä se on saanut päähenkilöltään, kauppiaantyttäreltä, Siskon kaksoissisarelta. Toisaalta, voiko päähenkilöksi nimetä naisen, joka ei itse kerro tarinaansa? Ehkä päähenkilöt ovatkin Viljami, Sisko ja Elli, sillä he ovat Lempin tarinan kertojat.

Viljami vie vihille Lempin, tuo Pursuojalle jos nyt ei kaupunkilaistyttöä, niin kuitenkin tytön joka kiharsi tukkaansa ja lakkasi kyntensä, tytön jonka päähän olisi kuulunut valkolakki eikä navettaliina. Vaikka Lempi yrittää, aputytöksi palkattu tomera Elli katsoo nuorta rouvaa pahasti ja kadehtien, liian herraskainen on Lempi Ellin silmissä maatilan töihin. Lempin ja Viljamin onni jää lyhyeksi, keväällä syttynyt rakkaus suo nuorille onnentäyteisen kesän, mutta syksy tuo myös Viljamille pelätyn kutsuntakirjeen. Rintamalle joutuessaan Viljamia lohduttaa, että nuorikon seurana on edes Elli. 

Vähänpä Viljami tiesit.

Taitavaa, todella taitavaa. Kieli, tarinan kulku, se miten eri henkilöt tuovat tarinaan uusia näkökulmia. Miten lukija ensimmäisen kertojan osuuden luettuaan luulee tietävänsä miten asiat ovat ja miten toinen kertoja laittaa kaiken uusiksi. Kirja osoittaa hienosti sen, miten emme koskaan voi tietää tarkalleen mitä toinen ihminen ajattelee ja miksi toimii kuten toimii. Totuuden tapahtumista tietävät vain ne ihmiset, jotka ovat olleet paikalla, eivätkä hekään voi tietää muiden osallisten ajatuksia. Kaikki mitä näemme, on vain omaa tulkintaamme. Kiehtova ajatus, ja niin totta.

Mielettömän upea esikoinen! 

Avioliittosimulaattori kesäteatterissa sekä kirjana

Kun keväällä kuulin Veera Niemisen Avioliittosimulaattorin olevan Pyynikin kesäteatterin lavalla tulevana kesänä, varasin heti kirjan ja ilmoitin siipalle, että tänä kesänä mennään taas Pyynikillekin. Olihan Avioliittosimulaattori ollut jo hyvän aikaa lukulistallani, nyt napsahti myös motivaatio raivata kirjalle sopiva väli ennen varattua näytöstä.

Veera Nieminen: Avioliittosimulaattori 

Tammi 2013, 267 sivua 

Kaksi vuotta sitten ilmestyneessä Avioliittosimulaattorissa kohtaavat kaksi parikymppistä, vilkas ja puhelias itäsuomalainen Aino ja tämän länsisuomalainen vastakohta, hiljainen Jussi. Ihastuminen on nopeaa ja kun sellainen mahdollisuus tarjoutuu, lähtee ensinmainittu kuukaudeksi Jokikuntaan, länsisuomalaiselle maatilalle. Ollaan vain suomalaisia kaikki, tapamme ja "heimopiirteemme" eri puolilla maata ovat niin erilaisia, että Ainolla on paljon sopeutumista. 

Jussin perhekuntaan kuuluvat isä, harvasanainen ja jurottava Erkki-setä ja pikkuveli, 13-vuotias Jaakko. Miesten takana kummittelee nainen, Jaakon synnytyksessä menehtynyt äiti. Jokikunnas on kuin mausoleumi, kaikki tehdään edelleen kuten 13 vuotta aiemmin. Kaisa, vanha perhetuttu, siivoaa ja pesee pyykit, laittaa ruuat, viipaloi kurkutkin valmiiksi viikon tarpeiksi ja leipoo pullaa pakastimen täyteen. Ainon ei pidä kallistaman venettä. 

Alan hengästyä. Ei kai tässä talossa voi elää hamaan maailman tappiin juuri niin kuin vuosikymmen sitten. Minä en ainakaan voi, koska kukaan ei ole kertonut minulle yksityiskohtaisesti miten silloin on eletty. 
- Toivottavasti joku opettaamiulle joskus mitä täällä saa tehä ja mitä ei. 
Tuijotan Jussia haastavasti, koska ensisijaisesti koen että tämä on Jussin vika. Kukaan ei vieläkään sano mitään. 
- Se on kääretorttu, sanon vielä kerran, saadakseni väen tajuamaan, miten typerän asian takia kaikki ovat typeriä. 
Minulla on nyt välit poikki anoppiin, joka ei ole edes hengissä, koska ostin kääretorttua kaupasta. 

Avioliittosimulaattori on helppolukuista, hyväntuulista ja viihdyttävää, ihanan arkista ja repliikeiltään luontevaa. Tästä saisi aikaan hyvän elokuvan - tai kesäteatterikipaleen!

Kuva: Leena Klemelä / Pyynikin kesäteatteri.

Pyynikin kesäteatteri: Avioliittosimulaattori 

Ohjaus: Tommi Auvinen 

Teatterin lavalle siirrettynä lähtökohtiin on tehty paljon muutoksia. Aluksi ne häiritsivät, kun lukukokemuskin oli vielä niin tuoreena mielessä. Pääpari Aino (Mari Turunen ) ja Jussi (Ville Majamaa) ovatkin nelikymppisiä tai vähän vaille, Jaakko on kolmekymppinen aikamiespoika. Muutama kirjasta tuttu kohtaus esitetään myös lavalla, kuten tuo kääretorttudraama, mutta paljon on jätetty pois tai muutettu. Kaisaa ei ole otettu mukaan, sen sijaan näytelmään on ujutettu haitaria soittava kansallispukuinen tyttö jolla on myös muutama repliikki. Ainon vanhempien osuus on kasvatettu paljon mittavammaksi kuin ystävien.

Tunsin vähän väliä tarvetta supattaa miehelle miten tuo ja tuo kohtaus oli kirjassa eri tavoin ja "oikeasti ne kyllä...", joten väliajalla ja kotiin ajellessa oli paljon puhuttavaa. Väliajan jälkeen pääsin ehkä jo paremmin irtautumaan kirjasta ja siitä miten tämän oikeasti kuuluisi edetä, ja nauttimaan näytelmästä. Kirjasta irtautuminen olikin välttämätöntä, niin paljon sitä oli muokattu. 

Näyttelijät suoriutuivat rooleistaan hyvin. Erityisesti pidin pääparin lisäksi Samuli Mujeen Jaakosta joka paikoitellen vaikutti enemmänkin 13-vuotiaalta kuin kolmekymppiseltä, mikä oli tässä tapauksessa pelkästään hyvä asia. 

Näin sateisena kesänä näyttelijöitä kävi kyllä sääliksi. Monet näytännöt on vedetty läpi kaatosateessa, ja siinä missä Pyynikin yleisö on säältä suojassa ainutlaatuisessa pyörivässä katsomossa, ovat näyttelijät täysin sään armoilla. Sen luulisi väkisinkin vaikuttavan lopputulokseen. Meillä oli onnea, kuten kuvasta näkyy, saimme nauttia aurinkoisesta illasta! 

Kirjalle neljä tähteä, teatteriesitykselle kolme ja puoli.

Antti Holma: Järjestäjä

Antti Holma: Järjestäjä
Otava 2014, 383 sivua

Olen valmis myöntämään, että kiinnostus Järjestäjää kohtaan syntyi sen kirjoittaneen henkilön persoonasta. Antti Holma tuli minulle tutuksi Putouksen uuden miehityksen kautta, sitä ennen en ollut tiennyt miehestä mitään. Kun tajusin yhdistää nimet toisiinsa, nousi Järjestäjä välittömästi lukulistalle. Sen jälkeen kirja hoiti kyllä kaiken itse eteenpäin, omilla ansioillaan. 

"Meidän Tarmo se on ihan ku yks meistä tytöistä" sanoo Lillukka, Tarmon pomo kirjastossa. Se oli viimeinen niitti päivälle jolloin samainen Lillukka oli heittänyt Tarmon perunaleivoksen tuosta vaan roskikseen, mukamas epämääräisen näköisenä. Tarmo haluaisi olla hyvä työntekijä joka palvoo pomoaan koska johtaja on aina johtaja, mutta minkä sille voit että silti toivoo tälle pahaa kaikesta kokemastaan vääryydestä. Työpäivä toi Tarmon eteen kuitenkin jotain hyvääkin, kun vaaleisiin farkkuihin ja aidosti kuluneeseen nahkatakkiin pukeutunut komistus, Daniel Kristoffer Besprosvanni, tuli palauttamaan myöhästyneitä kirjojaan. Tarmo oli myyty ja antoi sakkomaksut anteeksi.

Kun Tarmo oli nähnyt Danielin neljä kertaa Suomalaisen teatterin päänäyttämöllä hän oli lumoutunut. Jos olisi ollut viime vuosisadan alku, olisin hakeutunut hänen autonkuljettajakseen ja kantanut hänen laukkujaan vielä silloinkin, kun hän olisi jo menettänyt koko omaisuutensa siirtomaakaupoissa ja autokin olisi joutunut jonkin vekselin alle. Tarmon etsiessä Danielista kaiken mahdollisen tiedon internetistä, Suomalaisen teatterin kotisivuilta löytyy ilmoitus joka on kuin suoraan suunnattu työpaikan vaihdosta kaipaavalle Tarmolle. Haetaan välittömästi alkavaan työsuhteeseen tuotantojärjestäjää. 

Vanha talo huokaili. Minä huokailin. Olin onnellisempi kuin vuosiin. Olin onnellisempi kuin koskaan. Hyvä Tarmo, sanoin itselleni. Hyvä! Onneksi olkoon, Tarmo. Olet ensimmäistä kertaa elämässäsi onnistunut. Ajattele sitä, että seisot Suomalaisen Teatterin päänäyttämöllä, ajattele sitä! Vielä kuukausi sitten istuit Lillukan toimistossa kuuntelemassa selostusta palaneiden juustosämpylöiden aiheuttamasta tuskasta, nyt seisot näyttämöllä uuden ajan kynnyksellä.

Kaikki ei kuitenkaan suju kuin tanssi -tai näytelmä. Kaikki työkaverit eivät suhtaudu häneen sen toivotummin kuin kirjastossakaan ja lopulta Tarmo tunteidensa vallassa tekee jotain mikä saa hänet pelkäämään kiinnijäämistä.

Mieheni, joka tietää miten tykästynyt olen Holmaan viime aikoina ollut, kysyi minulta pidätkö sinä oikeasti tuosta kirjasta, vai siksikö vain, että se on sen Kissin? Kyllä, pitäisin tästä oli kenen kirjoittama hyvänsä! Toisaalta, kun kirjoittaja on median kautta tutumpi kuin kirjailijat yleensä (monista tietää vain mitä kansiliepeessä kuvan kera kerrotaan) ja Tarmossa on niin paljon Holmaan itseensä sopivia elementtejä, oli vaikeaa lukea kirjaa mieltämättä ainakin välillä Tarmoa Holmaksi. Järjestäjä on mielestäni erittäin hyvin kirjoitettu esikoinen, se sai minut naurahtamaan ääneen, ihailemaan lukuisia näppäriä kohtia ja lukemaan jopa muutaman niistä siipalle ääneen mikä on erittäin harvinaista.

Henni Kitti: Elävän näköiset

Tornionjoen varressa 1950-luvulla Alfred saa kerralla kaksi lasta. Vaimonsa Eevan kanssa jo neljännen, jälleen tyttären, ja naapuritalon Siskon kanssa pojan joka jää Siskon ja tämän miehen Reinon ainokaiseksi. Aleksandra ja Sakari kasvavat yhdessä parhaiksi ystäviksi. Sakarin biologisesta isästä supistaan kylillä mutta naapurukset vaikenevat asiasta.

Aleksandran kiinnostus kipseihin ja muotteihin syntyy jo nuorena kun oma jalka murtuu ja kipsataan. 70-luvulle siirryttäessä kesätyö siivoojana eläintieteellisessä museossa poikii tytölle paitsi pitkän ystävyyssuhteen museon pääkonservaattorin kanssa myös ammatin eläinten täyttäjänä. Aleksandran muuttaessa Helsinkiin ja Sakarin Kiirunaan kaivostyöhön ystävysten tiet erkanevat. Sukujen tarina jatkuu taas seuraavassa sukupolvessa, kun Aleksandran pojan Santerin ja Sakarin pojan Andersin tiet kohtaavat.

Jo hienon kannen nähtyäni halusin pitää tästä kirjasta. Ja olihan tämä varmasti taitavasti kirjoitettu tarina mutta itse en saanut siitä kunnollista otetta ja jälkimaultaan se jäi jotenkin oudoksi ja etäiseksi. Osaan henkilöistä pääsin paremmin sisälle, osan ajatusmaailma oli minulle liian vierasta ja erikoista. 50- ja 70 -lukujen tapahtumat pohjoisessa olivat ehdottomasti kirjan kiinnostavin osuus, toisaalta nykyhetkessä Santeri ja Anders ansaitsivat tulla kuulluiksi. Aleksandrasta ja hänen elämän valinnoistaan lähinnä lapsensa suhteen minulle tuli mieleen oma äitini ja hänestä ja hänen tarinastaan pidin vähiten. Kirjan nimi viitannee paitsi Aleksandran työhön konservaattorina myös kirjan henkilöihin ja ihmisiin ylipäätään. Yhtenä kurioseettina kaikkien keskeisten henkilöiden nimet alkavat A:lla tai S:llä. Erityisesti Sakari ja Santeri menivät minulla aluksi sekaisin. 

Santeri on katsovinaan ikkunasta ulos, niin kauas kuin vain voi nähdä, mutta oikeasti silmät kääntyvätkin sisäänpäin. Katse peilautuu lasiaisessa, kokonaisheijastuminen tai jotain, eikä koskaan pääse ulos vaan kääntyy niin, että hän huomaakin katselevansa kallonsa sisäpuolta. Aivothan siinä ovat ensimmäisenä vastassa, möykky.
Santeri on alkanut huomata kuvion ajatuksissaan. Samantapaiset asiat kiinnostavat häntä, mutta vielä hän ei kykene niitä ymmärtämään. Niiden on annettava edelleen kertyä muutaman vuoden, ja vasta sitten hän pystyy tietoisesti huomaamaan, että suurten mittakaavojen ajattelu antaa turvaa elämän jokapäiväisyyttä vastaan, ja että tarve ajatella tyhjiötä on osa tätä samaa asiaa. Hän haluaa ymmärtää ja hallita systeemejä ja nähdä, että on säännönmukaisuutta, toistuvuutta ja suuria rakenteita, joiden sisällä elämä tapahtuu. Ajatteleminen on hidasta, eläminen on hidasta, se on kertymistä, jonka voi hetkittäin luulla päätyvän lopputulokseen, mutta sitten se taas jatkuu ja lopputulos jää taakse, vanhasta nousee uusi.

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

WSOY 2014, 335 sivua

Vuosikymmenten halki kulkevaa tarinaa seurataan neljän kertojan silmin. Pitäjänkätilö Maria aloittaa työnsä vaikeissa olosuhteissa 1800-luvun lopulla ja saa aviottoman lapsen, Lahjan, joka on toinen kertojista. Kolmantena ääneen pääsee Lahjan miniä Kaarina ja viimeisenä Lahjan mies Onni. Kirjan rakenne on poikkeuksellinen, ei-kronologinen, mutta hyvin toimiva ja kiehtovasti otteessaan pitävä. Kaikki neljä kertovat omasta ja samalla toistensa elämästä välähdyksinä halki vuosikymmenten niin, että kerronnan aloittava Maria tarinoi vuodesta 1895 päätyen vuoteen 1955 jonka jälkeen Lahja palaa taaksepäin lapsuusaikoihinsa, vuoteen 1911.

Mariassa on niskavuorelaista vahvuutta. Nihkeän alun jälkeen hän ansaitsee pitäjäläisten kunnioituksen ja kohta kätilön komean talon sijainti tunnetaan Kätilönmutkana. Maria on edistyksellinen, puhuu jopa syntyvyyden säännöstelystä keskellä lestadiolaista seutua.

Synnyttäjille hän on hellä ja lempeä. Hän silittää poskea, kuivaa suupielistä kieleensä purreen verisen syljen, kannustaa ja uskottelee parempaa kuin itse uskoikaan. Että kaikki menee kivuttomasti ja kauniisti, lapsi liukuu ulos kuin kakarat pyllymäkeä ja on isällensä ja äidillensä iloksi ja kunniaksi, kenties pääsee aikuisena eduskuntaan. Siellä kertoo kaikille selkosen talonpojan elämän oikean laidan. Synnytystuskissaan ne kuuntelevat, taisi joku uskoakin. Vaikka nurkista tipahtelevat russakat synnyttäjän otsalle, silmät häilähtävät täyteen toivoa ja ajatusta paremmasta kuin mitä nyt on. Mielestä haipuu avopiisi, johon on lapioitava halkoa koko talvi yötä myöten, ja synnytyssijaksi levitetty sontainen porontalja. Mielessään ne näkevät paperoidut huoneet ja lämpimät uunit ja niin paljon rössypottua kuin syödä jaksaa. Sillä keinoin löytyy mahanpohjasta vielä ripaus voimaa, jolla puskea uutta elämää riepuja likaamaan.

Aviottomana syntynyt Lahja yrittää sopeutua ja mukautua, mutta äitinsä kuvioiden toistaminen aviottoman Johannes-pojan muodossa ei asiassa varsinaisesti auta. Lahja hankkii itsellisen ammatin valokuvaajana ja ennen pitkää miehen pojalleen ja tuleville lapsilleen, mutta vanhenee kuitenkin vaativaksi ja kärttyisäksi mummoksi jota omat tyttäret ja samassa taloudessa asuvat lapsenlapsetkin karttavat.

Kaarina tuli taloon iloisena ja innokkaana miniänä joka sai tympeän vastaanoton. Taloa Kaarina ei tunne kodikseen, mutta Johanneksen rakentamassa mökissä Kaarina on onnellinen. Sinne ei anoppi tule. Anoppi tekee itsestään pitämisestä vaikeata, mutta häneen tottuu, kuten silmä ajan myötä tottuu väärään ympäristöön rakennettuun kerrostaloon.

Siinä missä Maria oli rakentanut taloonsa yhä uusia huoneita edellisten jatkoksi, Onni rakentaa ylöspäin. Vaikka sodanjälkeisen pulan ja suuren asutustarpeen myötä on säädetty ettei hirrestä saa rakentaa kuin yhden kerroksen, tekee Onni kerralla laudasta vielä toisen ja vintiksi kolmannen. Onni tarvitsee tekemistä, etteivät ajatukset harhaile sinne minne ne eivät saisi mennä. Onni haluaisi olla kunnollinen aviomies ja hyvä isä lapsilleen, mutta hänen pitäisi silloin olla joku muu kuin on, eikä Onni pysty voittamaan taistelua itseään vastaan.

Mitä tästä kirjasta enää sanoisi mitä ei ole jo lukuisissa blogeissa sanottu. Se on niin koskettava että ihailen tämän esikoiskirjailijan lahjakkuutta. Olen otettu siitä, miten taitavasti hän kirjoittaa naisten suulla. On väläytelty, että tässä voisi olla Finlandia-palkintoehdokas. Melkoisia teoksia saa syksyllä ilmestyä, ettei Kinnusen kirja ole edes ehdolla.

Romaanista muualla: Kulttuuri kukoistaa, Lukukausi, Ja kaikkea muuta.