Henrik Karlsson ja Tiina Nevala: Ihan niin kuin me

Henrik Karlsson ja Tiina Nevala: Ihan niin kuin me
Otava, 2019
Suomennos: Outi Menna
Lukija: Kati Tamminen
Kesto: 11 h 55 min

Jens oli eronnut Veronikasta melkein neljä kuukautta sitten, mutta vasta viikko sitten hän on muuttanut uuteen kotiin. Hän olisi ollut valmis antamaan naiselle tämän syrjähypyn anteeksi, mutta Veronika tuntui lähinnä helpottuneelta jäätyään kiinni. Nyt Jens on matkalla, äitinsä, enonsa ja muutaman muun sukulaisen kanssa, vaikkeivät he välttämättä olisi parasta matkaseuraa, mutta matka oli hänelle ilmainen, joten miksei. Elokuisen viikkonsa Kreetalla hän aikoi viettää uima-altaalla, kirja toisessa ja drinkki toisessa kädessä. 

Liv on tullut Kreetalle Martinan kanssa. He ovat tulleet parisuhdelomalle, vain he kaksi ilman mitään suunnitelmia. Martina on psykologi, Liv kustannustoimittajana unelmatyössään, ainakin jos unohdetaan kirjailijat jotka osaavat olla välillä todella rasittavia, kuten chick litiä kirjoittava Katja Simonsson jonka takia Liv oli nytkin, viime tipassa ja puolisalaa, pakannut työläppärinsä mukaan. Öiseen aikaan Liv vastailee Katjan viesteihin, mutta ehtii hän muutakin, nimittäin suudella Jensin kanssa. Muuta heidän välillään ei kuitenkaan tapahdu.

Kotona Ruotsissa heidän tiensä kohtaavat jälleen, nimittäin sanomalehden kulttuurisivuilla. Jensille, joka on kirjallisuudentutkija ja -opettaja, tarjotaan arvosteltavaksi lehteen viihdekirjaa ja ihme kyllä hän tarttuu tähän epämukavuusalueellaan olevaan teokseen. Osaamatta yhdistää kirjallisuuskriitikkoa pussaamakseen mieheksi Liv kirjoittaa Simonssonin suorasukaisen musertavaan arvosteluun vastineen ja pian tätä kulttuuridebattia seurataan valtakunnantasolla. Liv sekä Jens kutsutaan Babeliin, Ruotsin tärkeimpään television kirjallisuuslähetykseen ja yllätys on molemmille melkoinen, kun studiossa istuukin Kreetalta tuttu kasvo. 

Kirjan myynnille huomio teki hyvää, se keikkui myyntilistojen kärjessä ja uusintapainos oli jo tilattu. Jos Liv jossain vaiheessa kohua pelkäsikin työpaikkansa puolesta, nyt hän on onnistunut tuomaan taloon rutosti rahaa, sillä kaikki julkisuushan on hyvää, kuten sanotaan. Yksityiselämäänkin Livin ja Jensin kohtaaminen luo kuhinaa. Martina on lähtenyt pidemmälle opintomatkalle Uuteen-Seelantiin ja niin Liv ja Jens alkavat viettää vapaa-aikaansa yhdessä. 

Kirjallisuus, kustannustoimittajan työ, kirjan odottamattoman raju kritiikki ja niiden ympärille syntyvä pöhinä oli mielenkiintoinen ympäristö rakkaustarinalle, sillä rakkaustarinahan tämä pohjimmiltaan on, vaikkei sieltä viihdekirjallisuuden sokerisimmasta päästä ollenkaan. Lukuunottamatta sen loppuratkaisua, jonka kliseisyyttä jäin toviksi ihmettelemään. Siihen vain tuikitavallisen romanttisen komedian lopputekstit pyörimään, The End. Toisekseen, kuinka uskottavaa someaikana on sekään, ettei Liv ottanut sen vertaa selvää kritiikin kirjoittajasta, että olisi edes nähnyt tämän kuvan? 

Lukija hoiti hommansa hyvin, ajattelisin kirjan toimivan yhtä hyvin sekä perinteisenä että äänikirjana. Toisaalta, nyt kun olen kuunnellut pari päivää seuraavaa äänikirjaa, huomaan unohtaneeni tästä jo paljon. Vuoden kuluttua voisi lyödä ihan tyhjää... Kirjaa voisin suositella käypäiseksi koronankarkoitusviihteeksi. 

Tuuli Salminen: Rannalla poika

Tuuli Salminen: Rannalla poika
Like, 2019
300 sivua

Olga on ammatiltaan psykiatri ja teini-ikäisten Merin ja Johanneksen äiti. Ex-mies Markuksella on uusi vaimo ja pienet kaksoset, mutta välit ovat pysyneet hyvinä.

Olga on haaveillut muuttavansa Helsingistä pienemmälle paikkakunnalle ja niin hän on ostanut vanhan, vaaleankeltaisen talon ja vuokrannut työhuoneen uuden kotikaupungin yksityiseltä klinikalta. Pikkukaupungin asiakkaat ovat vähän erilaisia mihin hän on tottunut, eikä Helsingissä törmännyt asiakkaisiinsa marketin hyllyjen välissä. Hövelisti Olga antaa asiakkaille alennusta kun nämä valittavat rahojensa vähyyttä ja uusii reseptejä silloinkin kun tietää, ettei oikeastaan pitäisi. Ja sitten hän alkaa saada viestejä. 

Yöllä Olga herää puhelimensa mitättömän hiljaiseen inahdukseen. Kestää hetken ennen kuin unesta jähmeät aivot ymmärtävät lukemansa. 
Näin sinut. Olit parin metrin päässä ja haistoin hajuvetesi. Ja nyt olet lehdessä joka juuri kopsahti luukusta. 
Hänen ammatissaan näitä välillä tulee. Heti aamulla hän tarkistaisi, onko hänen yksityinen numeronsa livahtanut lääkärikeskuksen nettisivuille.

Lasten fiilikset muutosta ovat ristiriitaisia. Tytär Meri on aikaansaava nuori nainen, joka remppaa itse huoneensa ja hoitaa perheen ruokaostoksetkin niin, että kun Meri lähtee kesäksi au pairin hommiin Italiaan, Olga ei kunnolla tiedä mitä Johannes haluaa edes syödä. Johannes on aika lailla Merin vastakohta, arka poika joka viihtyy läppärin ääressä ja ikävöi siskoaan, pelkää ettei tämä palaa kotiin. Ja ulkona pimeässä sitä paitsi tuntuu liikkuvan joku. 

Metsässä tosiaan liikkuu monenlaista, pienestä hämähäkistä kettuihin. Metsässä on myös poika, läheisestä vastaanottokeskuksesta hatkat ottanut teini-ikäinen. Hän on pakomatkalla; netissä hänestä leviää arkaluontoinen video ja poika pelkää että hänet vielä tapetaan sen tähden. Poika on kuitenkin loukannut jalkansa sen verran pahasti, että pakomatka on tyssännyt Olgan talon viereiselle kalliolle. Jalka tulehtuu ja ulkona yöt nukkuva kuumeinen poika pahoinpidellään. Johannes näkee tapahtuman ja kutsuu äitinsä apuun. Poika ei halua sairaalaan ja Olga lupaakin hoitaa häntä kotonaan. 

Ovatko tässä talossa asuvat äiti ja poika? He ovat kaukana toisistaan silloinkin, kun he puhuvat toisilleen. Sitten kun hän jaksaisi, hän kysyisi missä isä, sisarukset ja isovanhemmat ovat. Täällä isät eivät katoa sotiin, mutta ehkä heitä kuolee kylmyyteen ja pimeyteen tai ehkä painostava hiljaisuus ajaa heidät kodeistaan.

Rannalla poika on aika eri tyyppinen romaani kuin Salmisen esikoisromaani Surulintu josta pidin arvosteluni mukaan asteikolla 1-5 seitsemän tähden verran eli melkoisesti. Niin pidin tästäkin.

Tämä ei tosin ole ihan ensimmäinen viime aikoina lukemani kirja jossa a) päähenkilö on psykiatri / terapeutti ja b) mukana on maahanmuuttajia. Sen ymmärtää että pakolaisaihe on tällä hetkellä teema johon kirjailijat haluavat tarttua ja veikkaan että ilmastonmuutos on seuraava buumi, mutta mikä selittää terapeuttien suosion? 

Edellinen kappale ei ole moite, ei ollenkaan. Tässä kirjassa on varmasti kiinnostavin ja monipuolisin maahanmuuttajanäkökulma jonka olen aikoihin lukenut ja vähintään yhtä kiinnostava on Olgan ja hänen lastensa elämä. Joutaisitte lukea tämän tekin.

Raakel Lignell: Älä sano että rakastat

Raakel Lignell: Älä sano että rakastat

Siltala, 2019

286 sivua 

Ikinä en ole saanut tällaista huomionosoitusta mieheltä. Peruspuskia toki, mutta huoneessa on kymmeniä ruusuja. Laskemme kukat, niitä on sata. Näiden hinnalla eläisin kuukauden. Kortissa lukee: Ajattelen sinua jatkuvasti, soitan sinulle, Izak.
Apua!

Reilu parikymppinen Raakel lähtee Berliiniin jatkamaan viuluopintojaan. Suomeen jää poikaystävä, tuntuu turvalliselta vannoa rakkauden kestävän välimatkasta huolimatta. Berliinin muuri murtuu, Raakel juhlii illat ja harjoittelee päivät, ellei ole sortunut liian moneen tequilaan.

Raakel ei kaipaa mitään vakavampaa säätöä, mutta tummahipiäinen, uljas ja lihaksikas Izak vie häneltä jalat alta. Mies on kotoisin Beninistä, varakkaasta perheestä, isä diplomaatti, sisko pankinjohtaja, veli armeijan pamppuja. Mies itse kertoo olevansa lentäjä. Exiä tuntuu riittävän, ja lapsia heidän kanssaan. Raakel kauhistuu huomatessaan olevansa raskaana, Izak on haltioissaan. Koko aikana Izak ei ole ollut päivääkään töissä ja Raakel alkaa epäillä millä mies osallistuu lapsen elättämiseen. 

Raakel lainaa Izakille huomattavan summan rahaa, tyhjentää säästötilinsä vanhemmilta salaa. Raskaudestakin tietää vain sisko. Rahat Izak aikoo käyttää bisneksiin Beninissä, voitot lapsen elättämiseen, tottakai. Myös Raakel lähtee Beniniin, jossa Izakista paljastuu se pikimusta puoli jonka Raakel saa tuntea iskuina vartalossaan. 

Emäntäni istahtaa viereeni sängylle ja sanoo olevansa pahoillaan siitä, mitä olen joutunut kokemaan. Hän sanoo, että on väärin, että mies, jolle suku on antanut kaikki mahdollisuudet menestyä ja rakentaa hieno elämä, toimii näin. Sanon, että huumeet sen tekevät.
Hän on pitkään hiljaa, katsoo vakavasti ja sanoo, että moni afrikkalainen mies lyö. Hänenkin miehensä. Vaikka ääneen kauhistelee veljensä tekosia. Ei pidä kuvitella, että puheet ja teot olisivat sama asia. Ei tällä mantereella, ehkä Euroopassa. 
En tiedä, mitä ajatella. En halua hukkua yleistämisen suohon. 

Älä sano että rakastat on Lignellin omaan nuoruuden suhteeseen perustuva, koskettava kirja. Näin hänen puhuvan siitä Puoli seitsemän -ohjelmassa jokin aika sitten ja lisäsin sen saman tien heti kirjastosta varattavien listaan. 

Lignell ei ole lähtenyt ollenkaan selittelyn ja puolustelun linjalle saati jälkiviisastellut miksi fiksu, hyvästä perheestä oleva tyttö uskoo komean miehen lepertelyt, vaikka varoitusmerkkejä on heti ilmassa. Hyvä näin, sillä kirja on ihanan aitoa, rehellistä ja koskettavaa tekstiä joka saa toivomaan, että kaikki kääntyy vielä jotakin kautta parhain päin, sillä ovathan Rakelin kokemukset hurjia. Pidin välillä suorastaan ihmeenä, että hänen esikoistyttärensä selvisi äidin kokemasta väkivallasta. Kirja voisi toimia hyvin myös äänikirjana, etenkin kun Lignell lukee sen itse. 

Tammikuun kirjat

Alkaneen vuoden tammikuu oli minulle paras kirjavuosi koko bloggausaikanani, todennäköisesti ikinä koskaan. Iso kiitos tästä kuuluu joulukuussa löytämilleni äänikirjoille ja ehkä ne osaltaan pitivät myös virettä paperikirjojen lukemiseen yllä. Aiemmin kaksi kirjaa kuukaudessa on ollut normaali tammikuun saldo. 

Luin tai kuuntelin kolmetoista kirjaa (aaltoja!!!), joista äänikirjoja oli kahdeksan. Niistä olen tehnyt jo oman koosteensa. Viidestä paperikirjasta neljä oli romaaneja ja yksi sarjakuva. 

Kahdesta romaanista olen tehnyt jo omat juttunsa, ne ovat 

Anni Saastamoinen: Sirkka sekä
JP Koskinen: Tulisiipi 

Kaksi muuta olivat Anna-Kaisa Linna-Ahon Paperijoutsen ja Laura Honkasalon Sinun lapsesi eivät ole sinun. 

Anna-Kaisa Linna-Aho: Paperijoutsen 
Otava, 2019
315 sivua

Kun Lydia oli 8-vuotias, hänen äitinsä menehtyi keuhkotautiin ja Lydia muutti isänsä kanssa Helsinkiin. Sota ja pula-aika hajottavat taas perheen, kun isä näkee paremmaksi lähettää Lydian maalle, takaisin taloon jossa oli lapsena asunut. Hämäläiskylä on vain muutaman talon kokoinen yhteisö, suurimpana Korpivuori jossa päsmäröi hienoa ruotsinkielistä sukua oleva leskirouva Gunhild. Asuintoverikseen Lydia saa toimeliaan Annan, joka on Korpivuoren esikoispojan Ilmarin ei-toivottu morsian. Anna ei ole riittävän hyvästä perheestä kelvatakseen suurtilan emännäksi ja heikot geenitkin tällä on, Annan äidin juorutaan olleen mielisairas. Ilmari ja pikkuveli Valdemar ovat molemmat rintamalla upseereina. Lydia ryhtyy kirjeenvaihtoon veljesten ystävän Sashan kanssa ja kun tämä tulee lomalle Korpivuorelle heidän mukanaan, syttyy Lydian ja Sashan läpi sodan kantava rakkaus. Keskeisenä henkilönä on myös Lydian ja Annan luo naapurikunnasta muuttava Kyösti, joka on itsemurhan lavastanut rintamakarkuri. Kyösti ei varsinaisesti pelkää sotaa, vaan tietää olevansa hengenvaarassa koska ei sovi siihen yhteen ja ainoaan hyväksyttyyn miehen muottiin. Kun Korpivuoren pojat tulevat lomille, hän säikähtää aiheesta ja haluaa pysyä piilossa.  

Kansi antaa ymmärtää, että Paperijoutsen olisi viihderomaani, mutta se on paljon enemmän. Henkilöt ovat todella hyvin rakennettuja ja lopussa löytyy vielä kiinnostava twisti. Sota on kirjassa taka-alalla, eikä pelkästään vähäisten rintamatapahtumien takia, vaan siksi että pääosaan nousee vielä yli sodan kärsimysten ihmisten ahdasmielisyys, ehdottomuus ja julmuus. Julma on tietysti sotakin, ja vaikka rintamalta kotiutuisi kaikki jäsenet tallessa, voi mieli olla särkynyt. 

"Kaikki oli helpompaa silloin, kun oli sota”, Anna sanoi sitten. ”Muistatko, miten hauskaa meillä oli?”
”Muistan.”
”Kun kuuntelimme iltaisin swingiä lyhytaalloilta ja sinä luit meille. Koko sodan saattoi unohtaa. Se oli siellä kaukana. Nyt se on täällä. Nuo miehet toivat sen tullessaan.”
”Niin. Mutta minkä he sille voivat?”
”Pärjäätkö sinä Sashan kanssa?”
”Pärjään”, Lydia sanoi, liian nopeasti


Laura Honkasalo: Sinun lapsesi eivät ole sinun
Gummerus 2001 
396 sivua

Nelli ja Juri olivat 1970-luvun lapsia ja heidän vanhempansa taistolaisia. Lapset ovat mukana kaikessa ja tietävät että Neuvostoliitto edustaa hyvää, amerikkalaiset kaikkea pahaa, kuten limsaa ja purkkaa, joita kuitenkin tekisi välillä mieli ostaa kiskalta. Nelli on ylpeä punaisista sifonkiruseteistaan, ovathan ne aidot, ritisevät neuvostoliittolaiset. Jurista äiti haluaa kasvattaa miehen joka osallistuu kotitöihin, Juri on Nelliä kapinoivampi, hän haluaa olla isona rikas ja ostaa tiskikoneen. Lasten äidin vanhemmat ovatkin melko varakkaita, ukki on tehtailija, tyttärensä mielestä riistokapitalisti ja välit ovat usein riitaisat ja kyläilyt päättyvät välillä äkkipikaiseen lähtöön ovet paukkuen, mikä harmittaa lapsia erityisesti jos ei ehditty maistaa kahvipöydän harvinaisia herkkuja. Isän äiti Nelly taas on kommunisti, köyhä ja vähään tyytyväinen, ollut turvasäilössäkin sodan aikana.

Alikulkukäytävien toisella puolella oli porvarien talot. Ne olivat isompia ja uudempia kuin työläisten talot. Nurmikot oli leikattu ja lehdet haravoitu. Kuljin aidanviertä ja kurkistelin pihoihin. Niissä taloissa ei syöty makkarariisivuokaa, lapset saivat juoda Coca-Colaa ja leikkiä vesipyssyllä. Pysähdyin ja painoin leuan lauta-aidan reunaa vasten, katsoin valkoista rivitaloa, jonka edessä oli vielä puutarhahuonekalut. Siellä asui lapsia, joille ei tultu välitunnilla huutamaan, että isäsi kirjoittaa kommarien lehteen. Kukaan ei edes kuunnellut, kun yritin sanoa, että se on revarien lehti, ne juoksivat perässäni asvalttipihalla ja huusivat ryssä, ryssä.   

Nellin ja Jurin vanhemmat elävät todellisia ruuhkavuosia, töiden lisäksi isä tekee väitöskirjaa, äiti käy Rauhanpuolustajissa, kokouksissa ja agitaatiokäynneillä tehtaan portilla hankkimassa Tiedonantajan tilauksia ja jakamassa lentolehtisiä joita on ensin painettu monistetalkoissa. Nelli käy ystävineen pioneereissa. 

Toisessa aikatasossa Nelli on jo nuori aikuinen, joka on palannut Suomeen opiskeltuaan Edinburghissa. Vanhemmat ovat eronneet, äidillä on Juhani, isä asuu Kanadassa uuden perheensä kanssa. Jurista on tullut arkkitehti kuten äidistä ja Juhanista, mutta Nelli on edelleen vasemmistolainen, Jurin mielestä 70-luvulle jumittunut.

Jostain syystä minua on aina kiinnostanut 70-luvun taistolaisuus, joten tartuin tähän jo vanhempaan Honkasalon romaaniin mielenkiinnolla ja nimenomaan aihe edellä. Enkä pettynyt. 70-luvun osiot olivat ehdottomasti kiinnostavimmat, joskin mielenkiintoinen twisti oli myös se, että Nelli oli vielä aikuistuttuaan säilyttänyt sen, mihin lapsena oli oppinut uskomaan, vaikka vanhemmat ovat aatteen hylänneet. 70-luvun ajankuva tuli hyvin ilmi, muistan sen kun omassa kotikylässäni punainen paita päällä riitti siihen, että koulussa ylempien luokkien pojat huutelivat kommariksi, vaikken edes tiennyt mitä se tarkoittaa. 

Minna Canth -lukuhaaste

Satuin näkemään Yöpöydän kirjat -blogin Minna Canth -haasteen tällä kertaa sen verran ajoissa, että ehdin reagoida siihen ja varata itselleni luettavaa. Sanon tällä kertaa, sillä tämä on jo kuudes kerta, kun Niina tällä tavoin huomioi Minna Canthin syntymäpäivän. 

Mukaan haasteeseen kelpaa muukin jollain tavoin Minna Canthiin liittyvä kirjallisuus kuin hänen oma tuotantonsa. Koska olen mukana myös Shakespearen sisarukset -näytelmähaasteessa, Canthin näytelmä oli minulle looginen tapa osallistua. Mustana hevosena mukaan tuli äänikirjan muodossa Raili Mikkasen nuortenkirja, Kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta elämää, jossa kertojana on yksi Canthin tyttäristä, 12-vuotias Elli.

Ennen tätä haastetta olen lukenut yhden Canthin näytelmän, Työmiehen vaimon, sekä Minna Rytisalon romaanin Rouva C, jonka päähenkilö on Minna Canth.

***
Haasteeseen luin seuraavat kirjat:

Minna Canth: Papin perhe
Laatusana, 2019
Julkaistu ensimmäisen kerran 1891
126 sivua

Ensimmäiseksi luin näytelmän Papin perhe ja siinähän vierähti yksi sunnuntainen alkuilta lukumaratonin jälkifiiliksissä, kun en ihan sen puitteissa ehtinyt näytelmää lukea mutta oli vielä ikään kuin "vauhti päällä".

Näytelmän nimi kertookin sen päähenkilöt. Pastori Valtarin perheeseen kuuluvat hänen vaimonsa Elisabeth ja kolme lastaan. Kuopus Maiju on 17-vuotias, ainoa joka asuu vielä kotona. Hän haaveilee näyttelijän ammatista, eikä uskalla puhua siitä vanhemmilleen. Jussi on ylioppilas ja Hanna iältään näiden kahden välistä ja suorittaa parhaillaan jatkokurssia, jonka jälkeen hänestä tulisi opettaja. Nuoret ovat tulossa kaupungista kesänviettoon ja kolme näytelmän näytöksestä käydäänkin pappilassa, viimeisin Jussin ja Hannan kaupunkikortteerissa. Haasteita yhteiseloon tuo sukupolvien välinen kuilu. Pastori on tiukasti kiinni perinteisissä asenteissa ja hyvin pettynyt siihen, että hänen lapsensa omaavat moderneja mielipiteitä. Pastori on ottanut hoitaakseen ja kustantaakseen perinteisiä kristillisiä arvoja kannattavan sanomalehden ja tämän kulujen takia ilmoittaa Hannalle, ettei hänellä ole enää varaa kustantaa tämän jatko-opintoja. Vielä suurempi juopa syntyy isän ja Jussin välille. Jussi on julkaissut muutaman artikkelin uudistusmieliseen Suomettareen, ja isä haluaisi taitavan Jussin kirjoittamaan omaan lehteensä. 

PASTORI Vapaamielinen, sinä -? Pyrkisit kehittymään realistiseen suuntaan -? Tuohon roskatasoiseen - Mitä joutavia! Sinulla ei ole vielä omia, vakavia mielipiteitä. Tuolla ijällä tavallisesti häilytään sinne tänne. Vähän vanhenet, niin opit ymmärtämään, ettei siinä suunnassa mitään kehitystä hyvään ole, vaan kehitystä pahaan, itsensä ryvettämistä. Lokaviemäriin se johtaa, ei muuhun. Vapaamielinen! Vielä vain! Olet saanut sen päähäsi siellä Helsingissä, kun toiset ovat tyrkyttäneet. - Mutta onpa sinun aika jäädä kotiin, näemmä. On tosiaankin! 

JUSSI En minä ole enää mikään poikanulikka, pappa.  - On minussa jo siksi miestä, että osaan itsenäisesti ajatella ja arvostella asioita. 

PASTORI No, enhän minä sitä tarkoittanut. - Tahdon vaan sanoa, että olet vaikutusten alainen, niin kuin nuorena yleensä ollaan. Mutta sitä paitse - mitä sinun kantasi oikeastaan tähän kuuluu? Ei sitä kysytä. Kirjoittelet viivan alle tai viimeisille sivuille jotain leikillistä päivän tapauksista tai niin poispäin. Yhtä toista, mitä sattuu. Keveitä, helposti sulavia pätkiä vaan. Vakavammista asioista sinun ei tarvitse puhua sinne eikä tänne. Saat niistä häiritsemättä pitää omat ajatuksesi, jos niin haluat.

Kun Jussi huomauttaa, ettei pappakaan lähtisi samoin ehdoin kirjoittamaan vapaamieliseen lehteen, se on tietenkin pastorin mielestä aivan eri asia.

Pastori ei ymmärrä poikaansa ollenkaan, vaan kokee roolinsa olevan taistella kirkon ja kristinuskon puolesta ja näkee Jussin vapaamielisyyden olevan näiden arvojen vastakohta. Pastori vähättelee poikaansa ja samalla koko nuorta sukupolvea, ensin pitää kasvaa ja aikuistua, siihen asti vaieta. Tuntuu ettei paljonkaan muuttunut tulevina vuosikymmeninä, mikä lie tilanne tällä hetkellä. Sukupolvesta toiseen on käyty läpi samaa, kapinaa vanhempien sukupolvea vastaan, uudistuksia ja tuoreita mielipiteitä joita kaikki vanhemmat eivät ymmärrä ja tiukasti tuomitsevat kun eivät kykene näkemään laajemmin. Papin perhe voisi tänäkin päivänä saada monen ihmisen aiheesta katsomaan peiliin. Ja tuleehan tässä väkisinkin oma nuoruus mieleen.

Papin perhe on Canthin tuotannosta sieltä "leppoisemmasta" päästä, vaikka siinä on perheen sisäinen iso ja kantavaseurauksinen juopa, köyhyyden aiheuttama kurjuus ja valmiiksi saneltu ihmiskohtalo puuttuvat tästä. Enkä todellakaan tahdo tällä sanoa, että aihe tai sen käsittely olisivat siksi yhtään sen merkityksettömämpiä.

Raili Mikkanen: Kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta elämää
Tammi, 2019
Lukija: Anna Kuusamo
Kesto: 6 h 48 min

Tämä nuortenkirja alkaa siitä, kun Canthien perheen isä on kuollut ja Minna on jäänyt yksin vauvan ja kuuden isomman lapsen kanssa. Perheen elämästä kertoo katraan toiseksi vanhin, eniten äitiään muistuttanut 12-vuotias Elli-tytär. Selviytyäkseen arjesta perhe muuttaa Jyväskylästä Kuopioon, jossa Minnan isällä oli kauppahuone, jonka Minna ottaa konkurssin jälkeen hoitaakseen. Saman katon alla asui yhtäkkiä lähes kaksikymmentä ihmistä puotiapulaiset mukaan lukien ja lapsilla oli uuteen elämään sopeutumista. Yksistään muutto oli iso asia, kun koulu vaihtuu ja jännittää saako uudesta koulusta ystäviä, mutta lähipiiri väittää myös äidin aseman laskevan, lehtorin leski olisi ollut kunniallisempi status kuin puotipuksun työ. 

Kaiken lisäksi äiti saa vielä päähänsä, että siskoksista vanhimman, Annin, pitäisi päästä opiskelemaan poikakymnaasiin ja tällaisesta haihattelusta käytiin jopa heidän ikkunansa alla tyttöjä ilkkumassa. Paitsi että olisi ollut ajatuksenakin noloa olla ainoana tyttönä poikien seassa, tiedettiinhän myös naisten aivojen olevan kooltaan pienemmät kuin miesten, eikä niihin siksi mahtuisi yhtä paljon tietoa. Miehet johtavat maailmaa, naiset hoitavat kotia ja lapsia. Eihän Annia tietenkään poikakouluun hyväksytty, vaikka äiti kuinka koitti puhista, että alaluokilla, missä tytöt ja pojat olivat vielä yhdessä, tytöt olivat poikia nopeampia oppimaan. Yhdeksän tuntia käsitöitä viikossa oli äidin mielestä aivan liikaa, kun sekin aika voitaisiin opiskella fysiikkaa ja matematiikkaa. 

Äiti oli tietysti oikeassa. Jos miehet saivat opiskella yliopistossa, oli myös naisten saatava, se oli selvä. Mutta, ja aika iso mutta aika iso mutta se olikin, mistä löytyisi sellaisia miehiä, jotka haluavat opiskelleen vaimon. Ehkä jopa oppineemman, kuin mies itse.

Olen toki aiemminkin ymmärtänyt sen, miten paljon kohua Minna Canthin realistiset näytelmät ja tasa-arvopuheet ovat aikalaisissaan herättäneet, mutta tämä Canthin lasten näkäkulmasta kirjoitettu teos sai tajuamaan sen, miten paljon hänen perheensäkin on joutunut kestämään. Monet eivät antaneet lastensa edes puhua Canthin lasten kanssa, kodin ikkunoihin heiteltiin kiviä ja viinapulloja, mistään ymmärtämättömät pikkupojat juoksivat heidän ikkunoidensa alla rallattaen pilkkalauluja. Canthin kirjoja oli kerätty koulun kirjastosta ja tehty niistä polttorovio ja pahimmillaan lapset olivat jopa huolissaan käykö joku fyysisesti äidin kimppuun, olihan hänen peräänsä jo huudeltu ja syljeskelty. Kaikkiaan kirja tarjosi kiinnostavan näkökulman ja kirjoitustyylikin oli fiilikseltään koko lailla sama kuin aiemmin Mikkaselta lukemassani aikuislukijalle suunnatussa kirjassa. 

***

Kiitos Niinalle haasteen emännöinnistä, tähän oli oikein kiva osallistua. Toivottavasti huomaan / muistan sen ensi vuonnakin, Canthia ja Canthiin liittyvää kirjallisuutta löytyy vielä paljon.

Antti Rönkä: Jalat ilmassa

Antti Rönkä: Jalat ilmassa 

Gummerus, 2019

224 sivua 

Aaro aloittaa opinnot yliopistossa ja ajattelee, että nyt jos koskaan on mahdollista aloittaa myös oma elämä alusta. Hän haluaa saada ystäviä, tulla hyväksytyksi, päästä mukaan yhteisiin illanviettoihin. Takaraivossa on kuitenkin koko ajan kiusatun lapsen menneisyys. Aaro tuntee, että on huono, arvoton, ulkopuolinen, että kaikki tuijottavat, puhuvat supisten hänestä ja nauravat ilkeästi päälle. Hän on kestänyt koko ala-asteen kestäneen kiusaamisen yksin, hakematta keneltäkään apua, sulkeutunut jopa omilta vanhemmiltaan, sanonut aina että kaikki on hyvin.

- Kun on transihmisiä jotka syntyy väärään sukupuoleen, aloitan.
- Niin, isä sanoo .
- Niin mitä jos kokee syntyneensä kokonaan väärään lajiin? 
Isä vilkaisee minua.
- Puhutko itestäs?
- Joo.
- Mikä sä sitten haluaisit olla? äiti kysyy.
- Peura. Tai delfiini.
Isä ja äiti vaihtavat ilmeen. Odotin naurua, luulin että tämä olisi hauska juttu. 
- Olis sekin aika hankalaa, isä sanoo. 
- Niin, minä sanon. - Voi olla. 
- Sitä paitsi sä saattaisit olla peuranakin yksinäinen,  isä jatkaa ja vilkaisee sitten pelästyneenä, että loukkaannuinko.

Kirjassa liikutaan parikymppisen Aaron nykyhetkessä ja takautumina 2000-luvun loppupuolella jolloin Aaro on peruskoulussa. Enimmäkseen ollaan tässä hetkessä ja mukana on sopivassa määrin mennyttä, juuri sen verran että se auttaa ymmärtämään miten Aarosta on tullut Aaro. 

Tätä kirjailijan omakohtaisiin kokemuksiin perustuvaa esikoisteosta on varmasti vaikea lukea ilman vahvojen tunteiden heräämistä, on sitten itse ollut kouluaikoina kiusattu, kiusaaja tai ei kumpikaan. 

Elina Kilkku: Täydellinen näytelmä

Elina Kilkku: Täydellinen näytelmä

Bazar, 2019

Lukija: Hanna Kaila

Kesto: 7 h 21 min

Vaikka taivaalta sataisi jatkuvasti lisää räntää, vaikka joku toinen ohjaaja olisikin ohjaamassa Brecht-esitystä, joka kuulosti teatterin nettisivujen mukaan tismalleen omalta ohjaustarjoukseltasi, ja vaikka olisit yksinäisempi kuin kukaan koskaan, niin kauan kuin oli elämää, oli olemassa häviävän pieni mahdollisuus, ettei kaikki ollutkaan ihan pelkkää paskaa.

Kun Alinan äiti jäi eläkkeelle juuri kun Alina odotti esikoistaan, tilanne kuulosti periaatteessa hyvältä. Ehkä tuleva vauva korjaisi heidän etäiset välinsä ja he voisivat hoitaa vauvaa yhdessä, mutta äiti olikin sen sijaan todennut ettei ole mummotyyppiä, myynyt asuntonsa, pakannut laukkunsa ja muuttanut Pariisiin, saatesanoinaan Älä nyt ainakaan enempää hanki.

Neljääkymppiä lähestyvä Alina on nyt kuitenkin kahden vilkkaan pikkuisen, 4-vuotiaan Leevin ja 2-vuotiaan Lyytin äiti ja vieläpä yksinhuoltajaäiti. Lasten isä Jouni oli jättänyt perheensä ja  muuttanut uuden rakkauden perässä niin ikään Pariisiin, kun Alina odotti heidän toista lastaan. Kun vielä Jounin vanhemmat olivat kuolleet, tukiverkko oli vähissä. Perhanan Pariisi.

Alina haluaisi kovasti palata töihin, teatteriohjaajaksi, mutta siihen tarvittaisiin suhteita, erilaisia kuin mitä voi kontaktoida hiekkalaatikolla. Niinpä hänen lempiharrastuksensa onkin mielikuvitella ohjaavansa teatteriesityksiä, esimerkiksi äärimmäisen realistisen näytelmän joka esitetään Alinan kotona kuuden aikaan aamulla, kun lapset kömpivät aivan liian virkeinä esiin unisen, piikkisuoran ja maantienvärisen tukan omaavan äidin peiton alta.

Karenssi- ja leikkuriuhan alla Alina on valmis ottamaan vastaan mitä työtä tahansa, ainakin teatterialalta. Bingo. Työvoimaneuvoja löysi Alinalle seitsemän seitsemänkymppisen (kaksimielisyyksiä viljelevän) miehen harrastelijateatterin ohjaajan pestin. Sadan kilometrin päässä käyminen talvimyräkässä, lapset mukana, ja liftaamalla milloin kenenkin kyytiin tuo siihenkin haasteensa, mutta olipahan jotain mitä lisätä ansioluetteloonsa. Bestis Marina yrittää osaltaan auttaa järjestämällä Alinalle sokkotreffejä, jotka eivät onnistu sen paremmin. Ja entäs apurahat, miten niitä voisikaan saada, kun pitäisi olla suosittelija, mutta ilman apurahaa ei pääse tekemään mitään ohjaustyötä jonka suosittelija olisi voinut nähdä. Katsoi miltä kantilta vain, Alinan elämä oli melkoisessa solmussa. Toisin olivat kuuluisan kollegan, Matias Raatteentien asiat. Mies tuntuu saavan kaikki mahdolliset apurahat ja palkinnot sekä yleisön ja kriitikoiden kehut. 

Täydellinen näytelmä aloittaa Alina-trilogian, joka saa jatkoa elokuussa. Odotan mielenkiinnolla miten Alinan tarina tulee jatkumaan, sillä alku oli ainakin lupaava. Alina on kyllä minun makuuni ehkä hiukan liiankin kiltti ja sopeutuvainen, niin paljon hän kestää harrastajateatterin seksistisiltä papoiltakin. Ammatillinen kriisi, kun tunne sitä, ettet kelpaa mihinkään, oli mielestäni kuvattu hyvin realistisesti ja teatteriala kiinnostava ammattivalinta päähenkilölle, kirjailijalle itselleen toki looginen. Kaiken kaikkiaan viihdyttävä sarjan aloitus, sopivan mittainen draaman kaareensa ja lukijakin oli mieleen. Jatkoa odotellessa. 

Sadie Jones: Käärmeet

Sadie Jones: Käärmeet
Otava, 2020
Lukija: Krista Putkonen-Örn
Kesto: 15 h 25 min

Bea tapasi Danin kun osui aivan vahingossa menemään sisälle lontoolaiseen galleriaan, jonka näyttelyssä oli mukana Danin maalaama taulu. Puolen vuoden kuluttua he asuivat yhdessä, siitä puoli vuotta Dan kosi Beaa. Pian he kävivät vihillä ja ostivat yhdessä asunnon jossa oli yksi makuuhuone ja upouusi Ikea-keittiö. Ammatiltaan Dan oli työssään viihtymätön kiinteistövälittäjä, Bea omassaan viihtyvä psykoterapeutti. 

Kahden avioliittovuoden jälkeen koitti mahdollisuus ottaa ja lähteä kunnon lomalle. 900 punnalla he ostivat vanhan Peugeotin röttelön jolla he lähtisivät kiertämään Eurooppaa, asuntokin laitettiin kolmeksi kuukaudeksi vuokralle. Tarkoitus oli ajaa ensin Dijoniin jonka lähellä Bean veljellä Alexilla oli pieni maaseutuhotelli ja jatkaa muutaman päivän kuluttua matkaa aina Alppien yli Milanoon ja sieltä Roomaan saakka, kuitenkin pienellä päiväbudjetilla. 

Bean ja Alexin isä on maksanut Alexin hotellihankkeen; Alex itse oli päässyt huumevieroituksesta vain puoli vuotta ennen Ranskaan muuttoaan. Alex käyttäytyy omituisesti, vilkkaasti ja innokkaasti kuin pikkupoika tai ehkä maanis-depressiivinen maanisessa vaiheessaan. Hotellissa ei ollut muita vieraita, eikä ilmeisesti ollut toviin ollutkaan. Bea huomasi, että Alex oli väärentänyt vieraskirjaan kiitoksia hotellivierailta joita oli muka käynyt ympäri maailmaa, mutta kun he kuulevat että Alexin ja Bean vanhemmat Grif ja Liv ovat myös tulossa hotelliin, Bea väärentää niitä yhdessä Alexin kanssa parikymmentä lisää.

Dan oli tavannut appivanhempansa vain kerran aiemmin, eikä Bea olisi halunnut Danin tapaavan heitä nytkään. Bea oli sanoutunut irti isänsä miljoonista ja halusi tulla toimeen omillaan. Dan oli kyllä Bean tavattuaan googlannut appiukkonsa bisneksistä, mutta vasta nyt hän tajusi miten upporikkaita Bean vanhemmat olivat, suihkukone ja huoneisto New Yorkissa nyt alkajaisiksi. Appiukon egokin osoittautuu pankkitiliä vastaavaksi. 

Eräänä aamuna kaikki mullistuu, kun yksi heistä joutuu onnettomuuteen. 

Nyt on pakko sanoa, että alkuosa kirjaa oli hyvinkin neljän tähden arvoista, mutta sen jälkeen kun tuo onnettomuus tapahtui, kirja jäi pahasti junnaamaan ja tuntui ettei seuraavan parin kolmen tunnin kuuntelun aikana tapahtunut kerta kaikkiaan mitään. Sitten kun jotain vihdoin alkoi tapahtua, juoni muuttui rikostutkinnaksi, mikä tuli minulle yllätyksenä, en siis ollut tätä juonikuvauksesta hoksannut. 

Niin paljon kuin pidinkin Sadie Jonesin kirjoista Kotiinpaluu ja Ehkä se kaikki oli totta, Käärmeille en valitettavasti samalla tapaa lämmennyt. Toivottavasti hänen seuraava kirjansa ei ole näin dekkarimainen. 

Laura Lähteenmäki: Sitten alkoi sade

Laura Lähteenmäki: Sitten alkoi sade

Wsoy, 2020

317 sivua

Paula on eläkeikää lähestyvä terapeutti, Elinan äiti, Simon ja Soman mummo, Lassen leski. Terapeutin koulutus ei kuitenkaan auta Paulaa hänen oman elämänsä solmukohdissa. Oma mies oli aikoinaan pettänyt ja Elina on eronnut viisitoista vuotta kestäneestä avioliitostaan, asia josta Paulan on vaikea päästä yli. Kasper on ollut hänelle kuin oma poika. Paula lämpeni Kasperille hitaasti, mutta kun poika lähti opiskelemaan psykologiaa, Paula alkoi nähdä hänet uusin silmin. Ja kun Elina lähti vaihtoon Irlantiin, Kasper kävi heillä usein syömässä, lämmitti pihasaunan, yöpyi Elinan huoneessa. Nyt vävy ei enää käy ja siihen on Paulan sopeuduttuva. Kuin myös siihen, että Soma liittää iltarukoukseen Moonan, isän uuden tyttöystävän. Ylipäätään kaikilla osapuolilla on tekemistä uusien ihmisten ja uusien roolien omaksumisessa.

Minusta tuli leski viisi vuotta sitten, Paula muistuttaa. Minullakin on ollut vaikeaa, hän yrittää, mutta leskipuhe vain villitsee Elinaa.
Aivan! tytär melkein riemastuu muistaessaan isänsä: Sinä et rakastanut isääkään! Tavallaan aiheutit isän kuoleman! 
Vaikka ihmiset huutavat suutuspäissään mitä sattuu ja vaikka Paula tietää, että Elina on yliväsynyt ja purkaa häneen paineitaan, sanat satuttavat.
Miten niin? hän kysyy, vaikka haluaisi juosta autolle ja ajaa keijukaisten ja maahisten mukaan nimetyiltä kaduilta helvettiin. Hän ajaisi ylinopeutta kotiinsa ja kipittäisi kenkiä riisumatta keittiöön, ottaisi jääkaapin ovesta viinipullon ja kaataisi ensimmäiseen käteen osuvaan lasiin niin paljon kuin se vetäisi. 

Eräänä aamuna postilaatikoilla on vastassa uusi naapuri joka kertoo olevansa Sonja, maantiedon ja biologian opettaja. Sonja asuu yksin ja kaipasi omaa puutarhaa, siksi hän osti talon. Paula ei keksi mitään kommentoitavaa, mutta kertoo sitten asuneensa omassa kodissaan neljäkymmentä vuotta. Talo oli miesvainaan lapsuudenkoti, niin oli jaettu että Lasse sai talon ja veli maat. Sonja ei puolestaan keksi mitään sanottavaa ja siihen päättyy tutustuminen. Mieleisemmänkin uuden naapurin olisi Paula mielestään voinut saada.

Mutta sitten Paulalta murtuu nilkka. Kaikesta tulee keppien kanssa vaikeaa, edes kupillista kahvia ei saa siirrettyä pöydälle. Tietokone tarjoaa onneksi tekemistä, samoin kiikarit joilla voi seurata Sonjan pihapiirin liikennettä. Ja kun Sonja pyyhältää tupaan keittokattiloineen, alkavat naapurukset tutustua paremmin.

Vuoron perään Paulan kanssa toista tarinalinjaa kertoo Ojó, nuori pakolaisnainen. Ojón tie on kulkenut salakuljettajien matkassa Afrikasta Espanjaan, rannikolle jossa talvehtii myös suomalaisia. Eräs vanhempi suomalaisnainen ottaa raskaana olevan Ojón hoiviinsa, ikään kuin apulaisen ja seuraneidin yhdistelmäksi. Heillä molemmilla on takanaan tapahtumia joista eivät oikein välitä puhua ja Ojólla on myös tunne että häntä tarkkaillaan. Tarinalinjat eivät lopulta olekaan niin erilliset, kuin alussa voisi olettaa.

Olen pitänyt todella paljon aiemmin lukemistani Lähteenmäen kirjoista, Ikkunat yöhön on edelleen suosikkini ja tässäkin kirjassa löydän jotain hyvinkin samanlaista fiilistä Paulan osuuksissa. Ojón osuuksista en löytänyt vastaavaa, hänen tarinansa oli jotenkin yllätyksetön ja hyvin stereotyyppinen. Viiniä tissutteleva suomalaisnainen ei herättänyt minkäänlaisia sympatioita, vaikka Ojóa auttoikin, Paula monine erilaisine ihmissuhteineen oli parasta antia. 

Lukumaraton 6.-8.3.20: Lopputulos

Nyt on startattu! Eli olen mukana lukumaratonilla lauantaista klo 15 sunnuntaihin klo 15. 

Starttasin lukumaratonin äänikirjalla, aika monesti jo blogeissa näkyneellä Sayaka Muratan Lähikaupan naisella. Ensin Vuokko Hovatan ääni ei mielestäni sopinut tähän mutta totuin nopeasti. Alku vaikuttaa lupaavalta :)

Lauantai, klo 19.16
Oi, tämä oli ihana kirja! Lukekaa ihmeessä :)
3 h 50 min mittaisen äänikirjan kuunteluun meni aikaa 4 h 15 min eli 25 min tuli oltua ilman luureja välillä. Koirien vika kun vaativat huomiotani ;)

En tiedä vielä mitä lukisin seuraavaksi, nyt pitää lämmittää itselleen iltaruokaa, mies on töissä.

Lauantai, klo 22.13
Kolme tuntia myöhemmin olen lukenut 219 sivua eli kokonaan Maritta Lintusen muutaman vuoden takaisen novellikokoelman Takapiru. Tykkäsin hänen romaanistaan Stella ja halusin lukea lisää Lintusta, tässä oli kyllä mulle mieleisiä novelleja. Sitten taas pinkan kimppuun vai valitsisiko uuden äänikirjan?

Lauantai, klo 22.35
Aikani arvottuani päätin ottaa uuden kirjan kuunteluun ja valitsin Sadie Jonesin Käärmeet. 

Lauantai, klo 01.55
Olen kuunnellut Käärmeitä 2 h 29 min ja lukenut loppuun kesken olleen makkarikirjani, ts kirjan jota luen aina nukkumaan mennessä, Laura Lähteenmäen Sitten alkoi sade. Yhteensä tähän mennessä 6 h 19 min ja 237 sivua.
Unirytmi laahaa taas jäljessä, yleensä mennään nukkumaan tähän aikaan, mutta nyt aletaan yöpalalle ja katsotaan ampumahiihtoa.

Sunnuntai ja loppuyhteenveto

Tänään ehdin lukea vain Hannele Richertin sarjakuvan Suuntavaisto, 102 sivua.

Yhteensä:
luin 339 sivua
kuuntelin 6 h 19 min

Nina Honkanen: Pohjakosketus

Nina Honkanen: Pohjakosketus
Into kustannus, 2019
Äänikirjan lukija: Elina Knihtilä
Kesto: 8 h 8 min

On harvinaista löytää ihminen, jonka kanssa tulee kuulluksi, jota kuulee ja jonka kanssa saa peilata omaa todellisuuttaan. Silti sitä usein ajautuu suhteeseen, jossa ei osaa mitään noista.

Nainen tapasi kirjailijan Manalassa. Toki hän tiesi tämän ennestään, kansainvälisen kirjallisuuspalkinnon voittaneen miehen kasvot tulivat tutuiksi lehtien kansikuvista ja nytkin kaksi hänen teostaan keikkui pohjoismaisten myyntilistojen kärjessä. 

Puolet naisesta halusi lähteä, puolet jäädä. Naisen omasta erosta oli puoli vuotta, mutta kunnon suudelmasta enemmän kuin hän halusi edes ajatella. Mitä lie kesäyön huumaa, ainakin ihan liikaa alkoholia, hän ajatteli. Seuraavana aamuna hän kuitenkin heräisi taas 37-vuotiaana, kahdesti eronneena kolmen pojan yh-äitinä. Vuosi oli tuolloin 2005. 

Yksitoista vuotta myöhemmin vaikeaa avioeroprosessia on käyty läpi jo vuosi. Sitä edeltäneisiin kymmeneen vuoteen on mahtunut paljon. Vuoroin mies palvoi, vuoroin alisti naista henkisellä julmuudellaan. Kumpikaan ei oikein ymmärtänyt toista tai osannut eläytyä toisen elämään. He katsoivat samaan suuntaan, mutta näkivät aivan eri asioita. He kilpailivat kaikesta, kumpi on väsyneempi, kumman maksamat laskut olivat tärkeämpiä, kumman kasvatusmetodit parempia. Omasta puolisosta oli tullut suurin vihollinen, vaikka juuri tämä oli se ihminen jonka kanssa olisi pitänyt saada kokea turvaa. Heidän arkensa oli kuin juoksuhiekkaa, ei voinut koskaan tietää, milloin maa katosi jalkojen alta.

Nainen on loputtomat kerrat toivonut että löytäisi tarpeeksi rohkeutta lähteä. He eivät ole riitoineen kaksin, heillä on paitsi naisen aiemman liiton pojat ja miehen jo aikuiset lapset, myös yhteinen lapsi. Ja silti, kun hän ensimmäisen kerran päästi suustaan ne kolme sanaa, "minä jätän sinut", hän pelästyi enemmän suustaan päässeitä sanoja kuin miehen vihaista katsetta. 

Pohjakosketus on romaaneja joiden kirjoittaminen on tärkeää. On helppo uskoa, että tämän kirjoittaminen on ollut terapeuttista sekä kirjailijalle itselleen, että lukijoille, jotka ovat itse kokeneet parisuhdeväkivaltaa. Pohjakosketuksessahan ei ole mukana fyysistä väkivaltaa, sen mustelmat ovat sisäpuolella, mutta ne voivat olla yhtä pahoja.

Eri aikatasoissa hyppely on romaaneissa nykyään yleistä, joten niitä lukee rutiinilla ja usein ne toimivat. Tässä romaanissa olisin kuitenkin toivonut kronologista juonenkulkua Laura Mannisen Kaikki Anteeksi -kirjan tapaan. Riitely oli samanlaista vuodesta toiseen (ja alkoi kohta seurustelun alkuvaiheessa) joten aikatasot eivät tuoneet siihen vaihtelua enkä löytänyt niiden käytölle perustelua. Pakko myöntää, että aloin kyllästyä jo useamman tunnin ennen loppua, kunnes päästiin takaisin nykyhetkeen mökille, josta kirja myös alkoi ja uteliaisuuteni heräsi taas.

Lukumaraton 6.-8.3: Valmistautumista

Viikonloppuna on taas tarjolla lukumaraton ja blogini on mukana :) Ajatuksena olisi aloitella lauantaina iltapäivällä, mies on töissä iltavuorossa niin ei tarvitse seurustella siipan kanssa ;)

Maratonia emännöi tällä kertaa Yöpöydän kirjat -blogin Niina, ja koska lukemisen voi tosiaan aloittaa vasta lauantainakin, ehdit vielä ilmoittautua mukaan. Lue lisää Ninan blogista.

Minulla on vielä aika paljon luettavaa jäljellä ystävänpäivän maratonilta ja tällä välin olen lainannut vielä muutaman kokoelman novelleja ja muita kirjoituksia. Niiden lisäksi valikoimassa on pari sarjakuvaa ja muutama näytelmä. Menossa on näytelmähaaste ja Minna Canth -haaste joihin voisi myös lukea jotain. Canthia lukupinossa löytyy Papin perhe ja Murtovarkaus, näytelmistä lisäksi Maria Jotunin Kultainen vasikka. Tarjolla on siis monta klassikkonäytelmää ja vastaavasti 2020 ilmestynyt novellikokoelma, Marko Järvikallaksen Mihin täällä voi mennä. Kokoelma vaikuttaa todella kiinnostavalta, siinä luvataan olevan psykologista jännitettä, elämän saranakohdissa olevia ihmisiä. 

Suvi Vaarla: Westend

Suvi Vaarla: Westend

Wsoy, 2019

334 sivua

Isä sen tiesi: ihmisten suurimmat unelmat ja pahimmat pelot liittyivät asuntoihin. Mutta ahneus ajaa rakentamaan pahvikaupunkeja.

1980-luvun puolivälissä Suomella alkoi mennä lujaa. Hyvinvointivaltiossa vallitsi nousukausi ja vienti veti, koneita, laivoja, puuta, paperia. Syntyi sellaisia käsitteitä kuin citykulttuuri ja "on lottovoitto syntyä Suomeen". Jos aiemmin piti lainaa anella lakki kourassa, nyt sitä suorastaan tyrkytettiin ja ihmiset humaltuivat koko kansakunnan vaurastumisesta.

Elinan isän Pekan unelmana oli rakentaa kauniita ja kestäviä taloja. Isän yritys sai merkittävän hankkeen ja palkkasi useita uusia työntekijöitä, alkoi PL-Investin nousu. Elinan siirtyessä toiselle luokalle Leena-äiti aloitti työt kielenkääntäjänä.

Pari vuotta myöhemmin, 1986, isä ilmoitti, että muutetaan uuteen kotiin. Elinan silmissä talo oli palatsi. Vesisänky, marmorilaattoja, poreamme, jääpalakoneella varustettu jääkaappi. 

Opin hyvin pian, että sanalla Westend oli erilainen kaiku kuin Tapiolalla. Tai viereisellä Haukilahdella. Tai Jäälillä, missä isovanhempani asuivat.
Isovanhempani kutsuivat taloamme Taj Mahaliksi. Luulin monta vuotta, että se oli kehu.

Tien toisella puolella oli rivitaloja ja yhteen huoneistoista muuttaa Sandra, johon yksinäinen Elina tutustui. Tytöistä tuli bestikset jotka viettivät kaiken vapaa-aikansa yhdessä. Sandran äiti oli vanhaa saksalaista aatelissukua, isä diplomi-insinööri kuten Elinankin isä, mutta Kai oli suunnannut töihin ulkomaille.

Isämme puhuivat usein politiikasta, maailmanpolitiikan ohella siitä miten konsensus-Suomea pitäisi tuulettaa, kuinka tunkkainen YYA-menneisyys alkoi vihdoinkin väistyä, mitä tilaisuuksia rahoitusmarkkinoiden vapauttaminen toi. Kai ei ihaillut Reagania mutta kylläkin USA:ta, hänen mielestään Reagan oli pohjimmiltaan showmies, mutta hänellä oli loistavat taustajoukot, hän edusti jotain, mistä Euroopan pitäisi ottaa oppia, niin se oli, vapaus, talouskasvu ja yksilön onni liittyivät yhteen, ja isä kuunteli, niin, hän sanoi, niin se kyllä oli. Isä nyökytteli, monista asioista hän oli samaa mieltä, monista ei, mutta hän ei halunnut pilata tunnelmaa, tihenevää ystävyyden verkkoa joka perheidemme välille oli kuroutumassa. 

Kai edusti sitä maailmaa, jossa käytiin lounailla Savoyssa ja laskettelemassa Alpeilla. Pekka ihaili sitä maailmaa, ehkä kadehtikin, arveli Elina. Se oli kasinotalouden ja rahamarkkinoiden vapauttamisen aikaa. Myöhemmin puhuttaisiin hulluista vuosista. Kuin talouden päättäjät olisivat olleet jatkuvassa nousuhumalassa. 

Isänkin ystäväpiiriin alkoi liittyä nousevia tähtiä niin politiikasta kuin yritysmaailmasta. Kai opetti Pekan pelaamaan golfia, ja kun illat venyivät, äiti sai lahjaksi minkkiturkin. Isä lahjoi myös itseään, punaisella nuolella joka kellui Haukilahden satamassa. Vene sai uuden nimen, Elle oli yhdistelmä Elinasta ja Leenasta. 

1989.

Kelohongasta rakennettu mökkikylä, kolmekymmentä kilometriä Leviltä; lähellä vai kaukana, kaikki oli suhteellista. Kylää rakennettiin keskelle ei-mitään, samalla keskelle Lapin luontoa, jota paksulle, kiiltävälle paperille painetussa nelivärisessä hanke-esitteessä kuvattiin sanoilla maaginen ja satumainen. Suunnitelma mökkikylästä otettiin paikkakunnalla innostuneena vastaan, kunnallispoliitikot olivat riemuissaan, lisää tuloja matkailulle, lisää työpaikkoja.

Sandran perhe maksaa satatuhatta markkaa ennakkoa yhdestä huvilasta. Niin mukavaa, että saadaan yhdessä viettää Lapin lomia, tytöt saavat lasketella. 

Vain vuotta myöhemmin Elina vaistoaa, että isää alkaa selvästi painaa jokin. Maailmalta kantautuu epämiellyttäviä uutisia, tytöt ovat siirtyneet yläasteelle ja koulussa puhutaan Persianlahden tilanteesta. Isä ei halua vastata kun Kai soittaa, naapurit eivät enää kutsu heitä rapujuhliin, tiskipöydälle alkaa ilmestyä tyhjiä ruskeita olutpulloja. PL-Invest tarvitsisi lisää lainaa mökkikylähankkeen etenemiseksi. 

Vuosikymmenen vaihtuessa suomalaiset oppivat jälleen uusia käsitteitä, kuten massatyöttömyys ja leipäjonot. Elinan elämä kokee mullistuksen toisensa jälkeen. 

Vuoroin lapsuusmuisteluiden kanssa 2000-luvun Elina aikuistuu, suunnittelee opintojaan ja omaa työelämäänsä. Elinan selkärankaan on syvälle painunut omien vanhempien läpikäymät vaiheet jotka vaikuttavat nuoren naisen valintoihin. Myös Kain opetukset ovat mielessä. 

Vaarla kuvaa taitavasti ja erittäin kiinnostavasti nousukauden ja sitä seuranneen laman muutaman perheen näkökulmasta, pääroolissa toki Elinan perhe. Ajan ilmapiiri on tavoitettu hyvin, osasta tapahtumia tulee kirjaa lukiessa omia muistoja mieleen. Kaikilla viimeistään 1970-luvulla syntyneillä lienee jotain kokemuksia aiheesta, jos oma perhe säästyi, tuntee jonkun jota lama ei ohittanut. 

Renée Knight: Kenenkään ei pitänyt tietää

Renėe Knight: Kenenkään ei pitänyt tietää

Otava, 2016

Alkuteos: Disclaimer

Suomennos: Arto Schroderus

Äänikirjan lukija: Leena Pöysti

Kesto: 9 h 25 min

Catherine on järkyttynyt. Onko joku käynyt hänen tietämättään heidän kodissaan? Jonkun on täytynyt käydä siellä, käydä heidän makuuhuoneessaan ja laittaa hänen lukupinoonsa kirjan. Mitenkään muuten se ei ole voinut sinne päätyä. Kunnes Catherine muistaa saaneensa sen sittenkin postissa, kirja oli lähetetty heidän vanhaan osoitteeseensa. Kirjan lähettäjä ei sittenkään tiedä, missä hän asuu nyt. Kirja on kuitenkin jo saanut hänen elämänsä järkkymään. Kenenkään elossa olevan ei pitänyt tietää. Silti kirjassa on kuvattu tapahtuma hänen menneisyydestään, tarkkaan varjeltu salaisuus kaukaa kahdenkymmenen vuoden takaa, eikä Catherine hetkeäkään usko, että kukaan olisi sitä sattumalta keksinyt.

Hän katsoo kirjaa: siinä se lojuu nurinpäin, avattuna kohdasta, johon hän jäi. Kirja, johon hän luotti. Ensimmäiset luvut olivat viekoitelleet hänet nauttimaan olostaan, rentouttaneet hänet ja antaneet ymmärtää, että edessä saattaisi olla lieviä jännityksen hetkiä, jotain aavistuksen houkuttelevaa, vihjaamatta kuitenkaan millään tavoin siihen, mitä oli väijyksissä. Kirja kutsui häntä pidemmälle, houkutteli kääntämään sivuja, edemmäs ja edemmäs, kunnes hän tajusi olevansa satimessa. Sanat kimpoilivat hänen aivoissaan ja iskivät sydänalaan yksi toisensa jälkeen. Aivan kuin ihmisiä olisi vyörynyt jonossa laiturilta metrojunan eteen, eikä hän avuttomana kuljettajana voinut mitenkään estää kohtalokasta törmäystä. Oli myöhäistä jarruttaa. Paluuta ei ollut. Catherine oli vahingossa löytänyt itsensä kirjan sivuille kätkettynä. 

Menestynyt dokumenttiohjaaja Catherine ja hänen miehensä Robert ovat viisikymppisiä ja juuri muuttaneet uuteen pienempään huoneistoon. He eivät enää tarvitse niin isoa kotia, kun heidän 25-vuotias poikansa Nicholas on muuttanut omilleen. Nicholas on alisuorittaja, ei yliopisto-opintoja, jättänyt koulut jo 16-vuotiaana ja päätynyt töihin kodinkoneliikkeeseen. Huumeitakin on tullut kokeiltua ja äidin ja pojan välit ovat jotenkin etäiset.

Vuoron perään Catherinen kanssa tarinaa kertoo vanha mies, jonka vaimo on kuollut syöpään, ja joka löytää vaimonsa kätkemän nipun valokuvia sekä kirjan käsikirjoituksen. Sen luettuaan hän päättää muokata sen lopun uusiksi ja julkaista kirjan omakustanteena. Ensimmäiset kappaleet kirjasta saavat Catherine ja Nicholas.

Robert haluaa, että hän saa rangaistuksen. Robert on sitä mieltä, että hän ansaitsee sen. Catherine oli yrittänyt olla katsomatta kuvia - yrittänyt ravistaa ne mielestään - räpytellä ne silmillään silpuksi, mutta ne ovat tunkeutuneet hänen päähänsä eivätkä lähde pois. Ne eivät häviä enää koskaan. Koska kirja perustuu alhaisella ja karkealla tavalla valokuviin, niistä on tullut kuin varkain valheellinen heijastuma tositarinasta. 

Tästä kehkeytyi aikamoinen vyyhti jossa oli kiinnostavia juonenkäänteitä eri suuntiin. Tunnelmakin muuttui välillä uusien asioiden paljastuessa ja roolien kääntyessä ympäri.  Harmi ettei Knightin trillereitä ole käännetty enempää, tämä oli oikein kelpo jännitystä.

Helmikuun äänikirjoja

Helmikuussa kuuntelin taas useita äänikirjoja, seitsemän kappaletta. Ensimmäisenä sain aloitettua suositun dekkarisarjan.

 

Alan Bradley: Piiraan maku makea
Bazar, 2014 (äänikirja 2018)
Alkuteos: The Sweetness at the Bottom of the Pie
Suomennos: Maija Paavilainen 
Lukija: Krista Putkonen-Örn
Kesto: 11 h 31 min

Ensimmäinen helmikuun äänikirjoistani oli dekkari, pikku neiti Flavia de Lucen salapoliisitarinoiden ensimmäinen osa, Piiraan maku makea. Kuusi vuotta olen suunnitellut sen lukemista ja vihdoin tulin siihen tarttuneeksi! Enköhän kuuntele näitä enemmänkin.

Jollei piiraassa maistu maku makea,
on koristeilla turha sitä hakea.

Flavia on 11-vuotias sangen aikaansaava tyttö. Hän inhoaisi sitä, että kutsuin häntä juuri pikku neidiksi. Hän asuu Englannin maaseudulla postimerkkejä harrastavan isänsä ja kahden inhottavan isosiskonsa kanssa. Flavia rakastaa kemiaa ja kaikenlaisten kokeiden tekemistä ja kun heidän kotitalonsa puutarhaan kuolee mies, Flavia ei tällaista kavahda vaan aikoo ratkaista murhan. Sillä murhahan se on, sitä tiesi jo aiemmin löytynyt kuollut lintu jonka nokkaan oli laitettu postimerkki. Ilmassa leijuu paljon kysymyksiä; kuka tai mikä on Ulsterin kostaja? Kenen kanssa isä riiteli työhuoneessaan? Ja kuka otti palan rouva Mulletin vaniljapiiraasta, josta kukaan perheenjäsen ei pidä?

Olen sanonut, etten oikein pidä dekkareista joissa ensin tapahtuu rikos jota sitten aletaan tutkia, voin suoda Flavialle poikkeuksen sääntöön. Ihan pätevä neitihän tämä sankaritar on ja 50-luku tapahtuma-ajankohtana mieleistä vaihtelua. Eli saatan kuunnella toisenkin. Krista Putkonen-Örn on yksi lempilukijoistani.

Jenny Colgan: Uusia lukuja ja onnellisia loppuja

Gummerus, 2020

Alkuteos: The Bookshop on the Corner

Suomennos: Paula Takio

Lukija: Anniina Piiparinen

Kesto: 10 h 22 min

Nina Redmond joutuu lähtemään rakkaasta työpaikastaan, kun birminghamilainen pikkukirjasto suljetaan ja tilalle rakennetaan uusi hieno mediakeskus. Pian hän kuitenkin huomaa matkanneensa Skotlannin ylämaille saakka ostaakseen ison, vanhan pakettiauton. Aikomuksena on perustaa kiertävä kirjakauppa Birminghamiin, mutta Nina on helppo puhua ympäri, pyörillä kulkevaa kirjakauppaa tarvitaan paljon enemmän Skotlannissa kuin Birminghamissa. Nina tutustuu monenlaisiin ihmisiin, niin äreään vuokraisäntään kuin koulusta jatkuvasti lintsaavaan pikkupoikaan ja pääsee auttamaan muun muassa lampaan karitsoinnissa. Rakkauselämän kukoistamisen ohella tärkeintä on oikeiden kirjojen löytäminen oikeille lukijoille ja saada lukemaan nekin jotka eivät koskaan ole lukeneet.

Aina välillä on ihanaa lukea kirjaa kirjoista! Ja jos tämä ei ole hyvän tuulen chick lit, niin mikä sitten. Lukijan äänikin sopi hyvin tämän kaltaiseen kirjaan ja hän eläytyi juuri sopivasti, ei ollut tasapaksu muttei vetänyt överiksikään. Sopii erittäin hyvin kuunneltavaksi äänikirjana.

Lopuista julkaisinkin omat esittelynsä, tässä linkit niihin:

Saara Turunen: Sivuhenkilö 
Ruth Ware: Nainen hytissä 10
Erich Segal: Love story
Hanna Ryti: Rakkaudettomuus
Celeste Ng: Tulenarkoja asioita

Äänikirjojen kuuntelu tuntuu edelleen sujuvalta ja toimii monesti kun olen vähän liian väsynyt lukemaan kirjaa itse tai tarvitsen kädet vapaaksi muuhun. Helmikuussakin tuli kuunneltua aika eri tyyppisiä kirjoja, kaksi dekkaria ja yksi klassikkokin. Maaliskuu on lähtenyt käyntiin muutaman vuoden takaisella psykologisella trillerillä.

Essi Ihonen: Ainoa taivas

Essi Ihonen: Ainoa taivas

Wsoy, 2018

Äänikirjan lukija: Anni Kajos

Kesto: 5 h 23 min

Yksi haukkaus väärän puun omenasta ja tyttäret olivat tuomittuja. 

Aino on juuri täyttämässä 17, hän on kolmilapsisen perheen kuopus. Ainon vanhemmille on häpeä, että lapsia on vain kolme, he ovat esikoislestadiolaisia. Vuotta vanhempi Suvi on menossa naimisiin poikaystävänsä Larin kanssa. Esikoispoika  Valo on vienyt vihille Leenin, joka on "ulkopuolinen".

Isältä tulee tyttärille tarkkoja ohjeita tai pikemminkin sääntöjä. Isä piti valkoisesta. Valkoinen kastemekko, rippimekko, häämekko, kapiokirstu. Valkoinen on merkki siitä miten tahrattomia hänen tyttäriensä kuului olla. Ellei aviovuode tahrautunut verestä, on jumalan edessä kerrottu valheita. Suvi on kuuliainen isän tyttö, uskossaan vahva, Aino joutuu pyytelemään syntejään anteeksi useammin.

Miksi isä pakotti minut haluamaansa muottiin? Minä olin Aino, olin ihminen, olin ihoa, verta ja jopa lihaa, sitä samaa lihaa jonka isä synniksi laski.

Aino on kuullut, että Armo on kiinnostunut hänestä. Aino ei oikein tiedä miksi, eiväthän he ole edes viettäneet yhtään aikaa kahdestaan. Armon perheeltä Aino saa syntymäpäivälahjakseen kirsikkakuvioisen huivin. Huivia tulee pitää aina seuroissa ja se sidotaan leuan alle, samalla lailla kuin Ainon luokkalaiset tytöt tekivät pienempinä kun pukeutuivat pääsiäisnoidiksi. Sellaisiin pakanatouhuihin Aino ei saanut osallistua, huivi suojaa naisia perkeleen voimilta. 

Ennen kuin Aino ja Armo ovat edes pitäneet toisiaan kädestä, he ovat kihloissa. 

Isä pudisti päätään. Hän nieleskeli pettymystään nuorimpaan tyttäreensä ja hänen tekoihinsa. Maistelin sanoja joita puhua isälle. Sellaisia sanoja joilla kertoisin siitä, että olin pettynyt itseeni, siitä että olin... en tiennyt itsekään. Uusi rohkea minä oli valhetta. Kehoni oli määrännyt tahdin, joka tahrasi sieluni.

Mutta onko Aino valmis samaan mihin Suvi-sisko, 18-vuotiaana vihille, 19-vuotiaana äidiksi? 

Kirjailija itse on varttunut esikoislestadiolaisessa perheessä ja irtaantunut liikkeestä. Hän on kertonut haastattelussa, ettei ole pyrkinyt dokumentoimaan uskontoa, vaan ottanut taiteellisia vapauksia tekstissään, ammentaen kuitenkin siitä yhteisöstä jonka tuntee. 

Kirjan Aino on joutunut kasvamaan vähällä rakkaudella, kun isä näkee tytöissä vain "lihan synnin", tytöissä jotka on saatava nopeasti naimisiin. Äidiltäänkin Aino saa niin vähän huomiota, että toivoo lapsena olevansa useammin kipeä, koska silloin äidiltä saa edes hetken hellyyttä. Onhan tämä järkyttävää luettavaa, siltikin, että olen viime aikoina lukenut useampia (vanhoillis)lestadiolaisuuteen sijoittuvia kirjoja. Jäin väkisinkin miettimään sitä, että joillekin tämä on omaa elämää, ei fiktiota jonka takakannen voi sulkea ja siirtyä eteenpäin. Todella vahva ja ajatuksia herättävä kirja.