Neil Richards, Matthew Costello: Laukaus yössä

#1 Mydworthin mysteerit

Tammi, 2021

Lukija: Markus Niemi

Kesto: 4 h 17 min

Sir Harry Mortimer ja hänen amerikkalainen vaimonsa Kat olivat palaamassa Kairosta Harryn ja nyt heidän yhteiseen kotiinsa Mydworthissa, Sussexissa, Lontoon lähellä. Eletään 1920-luvun loppua.

He olivat pitkään odottaneet ensimmäistä, rauhallista iltaansa omassa kodissaan, mutta Harrya olikin heti satamassa odottamassa käsky lähteä Lontooseen. Topakkana nuorena naisena Kat lähti ajamaan heidän autoaan kohti Mydworthia, mutta perillä häntä odotti tyhjä talo. Missä olivat palvelijat? 

Tämä oli se Englanti, josta hän oli lukenut lapsena ja jonka hän oli nähnyt lukuisissa elokuvissa. Ja nyt hän, Kat Reilly - bronxilaisen baarinpitäjän tytär - ajeli kiiltävällä vihreällä urheiluautolla Englannin kuuluisien kaupunkien läpi aurinkolasit silmillä ja hiukset leppeässä tuulessa hulmuten kuin elokuvatähti konsanaan.

Kun hän lähti jalan kulkemaan kohti Harryn Lavinia-tädin kartanoa tämän piirtämän epämääräisen kartan perusteella, hän sai rämmittyä perille juuri kun kartanolla ammuskeltiin.

He molemmat olivat kokeneet sodan kauhut. Kat, joka oli ollut Kairossa Yhdysvaltain ulkoministeriön palveluksessa, oli sotavuosina toiminut myös sairaanhoitajana. Sota heille tulikin väistämättä mieleen, kun ammuskelun päätteeksi Lavinia-tädin kartanon pihamaalta löytyi nuoren miehen, tädin autonkuljettajan ruumis. Miehen taskuista ja kukkapenkkeihin lennähtäneenä löytyi arvokkaita jalokivikoruja, jotka kuuluivat talossa vieraana olevan pariskunnan rouvalle.

Katista paljastui taitoja, jotka vihjasivat Harrylle, ettei hänen vaimonsa työ passi- ja viisumiosastolla tainnut liittyä sen enempää passeihin kuin viisumeihinkaan. 

Kuuntelimme tämän yhdessä mieheni kanssa pitkällä automatkalla. Loppufiilikset meillä olivat hyvinkin yhteneväiset. Kirja oli melko tylsä, kovin ennalta-arvattava, eikä mikään saanut välillä miettimään olisiko sittenkin voinut käydä toisella tavalla. Mieheni ihmetteli, mitä kirjoittajat oikein otaksuivar meidän päättelevän motiivin ym osalta, olimmeko tosiaan hoksanneet jotain mitä meidän ei kuulunut hoksata? Mitä järkeä edes oli kirjoittaa näin ennalta-arvattava kirja?

Itseäni harmitti myös se, ettei aikakausi näkynyt juuri millään tavalla, olin kuitenkin valinnut juuri tämän kirjan koska se sijoittuu 1920-luvulle ja odottanut jotain poirotmaista älyllistä leikittelyä. 

Pienenä yksityiskohtana, mutta jatkuvasti toistuvana, lukija äänsi Katin nimen välillä 'kät' tai 'khät', välillä 'tsät' mikä särähti aika pahasti korvaan. 

Riina Katajavuori: Kypros

 

Riina Katajavuori: Kypros

Tammi, 2021

Lukija: Vuokko Hovatta

Kesto: 9 h

Raita oli visioinut itsensä jollekin pikku saarelle, oliivilehtojen keskelle, jonnekin missä saisi levätä hiljaisuudessa. Ilmeisesti hänen mielikuvansa oli osunut kaikkea muuta kuin oikeaan.

Minareetin rukouskutsun kaikuisa, säröinen äänentoisto pauhasi ja tunkeutui kallon sisään. Kuinka monta kertaa vuorokaudessa se vyöryi yli kaupungin? Autojen torvet raikuivat, ihmiset kadulla huusivat kieltä jota hän ei ymmärtänyt. 

Huoneen äänieristys oli olematon. Parvekkeen vihreät säleovet eivät sulkeutuneet kunnolla. Niiden höllä lukitus oli täysin nimellinen. Kuka tahansa naapurihuoneiden asukeista kapean saattoi milloin tahansa kävellä kapean yhteisparvekkeen kautta suoraan hänen huoneeseensa.

Kirjailija Raita oli saapunut Kyproksen jaetulle saarelle osallistuakseen runofestivaaleille joille tuli osallistujia eri puolilta maailmaa. Piirit olivat tietyllä tapaa pienet ja hän tunsi ennestään heistä osan. Tapahtumarikkaat työmatkat ovat aina olleet tärkeä osa Raitan elämää ja lukija kuuleekin paljon niillä tapahtunutta.

Maanjäristys ja tsunami eivät olleet irrationaalisen jännittämisen päällimmäisenä syinä, nehän olivat juuri tapahtuneet ja siksi ikään kuin hoidettu vähäksi aikaa pois maailmanjärjestyksen päiväohjelmasta. Kehon ja mielen ylikierroksia oli yli summan hankalaa eritellä. Häntä jännitti muiden muassa etäisyys, kaukaisuus, poissaolo, pitkä lento, aerodynamiikka, nostovoima.

Newtonin kolmanteen lakiin luottaminen, voima ja vastavoima. Tuntemattomat kirjainmerkit, epätodellisuus, sekä kaikki se vähä mitä hän Japanista tiesi. 

Vastassa olisi jokin kasvoton Tokio, hohtava ja kliininen, ja hän siirtyisi kotimaastaan sinne noin vain. Täysin luonnottomasti yli Siperian ja Mongolian arojen, vaivaiseksi neljäksi tai viideksi päiväksi.

Oliko entisaikain hidas matkustaminen purjelaivoilla ja myöhemmin junilla ja valtamerialuksilla ollut hauraalle ja hitaasti akklimatisoituvalle ihmismielelle paremmin soveltuva menetelmä siirtyä uusiin maisemiin, niin että oli menty halki ja lävitse seutujen, ei niiden yli, ikään kuin ohittaen koko ajallisen, kulttuurisen, maantieteellisen välimatkan ja kaiken sen mitä se piti sisällään. 

Raita kertoi itsestään ja menneisyydestään ja tutustutti lukijan eri maalaisiin kollegoihinsa, joita tapasi eri tyyppisissä tapahtumissa ympäri maailmaa, mutta hän myös pohti paljon kaikenlaista laidasta laitaan.

Aistit eivät olleet samanarvoisia eri ihmisille. Sen hän oli huomannut värikylläisten puutarhojen ja taulujen edessä huokailevien ihmisten seurassa. 

Keväisin toiset ihmiset näkivät pajukossa sinisiä sävyjä tai märässä pellon oraassa jotakin erityistä, varovaista oranssinruskeaa. Raita aavisteli, että väreistä syvää tyydytystä saavat ihmiset näkivät ja kokivat värien kirjon, valöörit ja kulöörit jotenkin ratkaisevasti eri tavalla kuin hän. Voimakkaammin, puhuttelevammin. 

Etelä-Afrikkalaisella hosa-heimolla oli 26 sanaa kuvaamaan naudan väriä, mutta ei lainkaan sanoja vihreälle tai siniselle. Sinistä ja vihreää ei löytynyt sen enempää sanakirjasta kuin ihmisten aistihavainnoistakaan. 

Aistien resoluutio on siis suorassa suhteessa kieleen. Vai oliko? Vuosi vuodelta yleistynyt lumettomuus kotimaan pääkaupungissa kirpaisi erityisen syvältä ehkä siksi, että suomen kielessä oli yli kolmekymmentä sanaa lumelle ja jäälle. Mihin joutivat nyt nuo kaikki tyhjän päälle joutuneet sanat? Röpelö, tökkö, iljanne, tykky, polanne, ahto ja kaljama. Minne unohduksen laaksoon enää nietostuivat pyry, myräkkä, rakeet ja tuisku? 

Tähän juttuun Katajavuoren uutuusromaanista ujutin enemmän näytepätkiä kuin yleensä. Kypros oli kirjana hyvin erilainen kuin mitä odotin. Tuokiokuvia erään runoilijan elämästä ja kuitenkin aivan kirjan loppupuolella kun Raita palasi Suomeen tajusin yhtäkkiä etten ollut oppinut hänestä itsestään juurikaan mitään ja kaikki mitä silloin kävi ilmi tuli minulle aivan puskista. Jos olisin lukenut painettua kirjaa olisin jäänyt tuijottamaan lukemaani, nyt en tiedä mitä mahdoin tuijottaa kun häkellyin vallan. Mielenkiintoinen kirja, hyvin eri tyyppinen kuin aiemmin Katajavuorelta lukemani Venla Männistö.

(Pikku yksityiskohtana ja täysin merkityksettömänä sivuseikkana, mutta kuuluukohan Aeroflot nykyään ääntää kuin se kirjoitettaisiin Airflot, englanniksi. Olen siis itse tottunut ääntämään sen täysin kirjoitusasun mukaan suomalaisittain, mutten osaa venäjää ja Hovatta äänsi sen noin englantilaisittain, moneen kertaan.)

Eva Frantz: Suvisaari

Eva Frantz: Suvisaari

S&S, 2021

Alkuteos: Sommarön, 2016

Lukija: Karoliina Kudjoi

Kesto: 6 h 56 min

1972 ostettu Suvisaari Porkkalan edustalla oli Axelssonin vakuutusyhtiön ikioma kesänviettopaikka jossa oli kahdeksan mökkiä. Aikoinaan siellä oli ollut kalastajakylä. Nykyään Bo 'Bosse' Axelson oli jo vetäytynyt eläkkeelle, mutta huvilasaari oli edelleen yhtiön omistuksessa.

Vuosikymmenten mittaan saarella ei ollut vietetty ainoastaan iloisia aikoja. Bossen veli Lars Axelsson oli hukkunut eräänä juhannuksena ja samana kesänä jotain muutakin oli tapahtunut. Nimettömiksi jääneet isosisko ja pikkuveli olivat välillä takaumina mukana, lukija jää miettimään keitä he voisivat olla. Isosisko koki saaressa jotain mikä oli erityisen väärin hänen ikäiselleen, "kikattava nainen" valehteli olleensa miehen seurassa koko ajan, mutta pikkuveli lupasi tappaa kaikki valehtelijat. 

Nämä ovat lähtökohdat nykyhetken kesään. Kaikki mökit ovat täynnä, henkilöitä on siis paljon. 

On esimerkiksi Calle, Axelssonin vakuutusmyyjä, ja hänen vaimonsa Louise, joka olisi mieluummin halunnut Kreikkaan, mutta Calle ei, kun näin lähelläkin oli kauniita saaria. Louise oli varma, että Calle oli ottanut vieraslistasta selvää ja lirkutellut itsensä samalle lomaviikolle pomojen kanssa näitä mielistelläkseen. 

Calle toivoi tietysti loputtomia grillikatoksessa vietettyjä iltoja, syvällisiä keskusteluja saunanlauteilla ja pääsyä hiukan lähemmäksi keskiportaan pomon paikkaa, jota oli himoinnut vuosikaudet. 

Louiselta odotettiin Patrikin Ann-vaimon kaltaista käytöstä. Piti olla kaunis, ystävällinen ja hillitty. Tehdä vaikutus monimutkaisilla marinadeilla ja slaattikastikkeilla, kuivattaa Gantin pyyhkeitä pyykkinarulla ja kuunnella vakuutusmaailman tylsiä sisäpiirivitsejä vienosti hymyillen. Louise tiesi sen, koska oli osallistunut Suvisaari-näytelmään jo kolmesti. 

Jotkut tulivat Suvisaareen rentoutumaan, mutta Patrik ja Ann suhtautuivat toisin. Ann ei pitänyt koskaan lomaa pikku verkkoputiikistaan, Patrik taas oli tunnelmankohottaja, Suvisaaren sielu ja sydän. Heillä oli mukana teini-ikäiset tyttärensä Gisela ja Vendela, joilla oli pian sutinaa Kurren, saaren yleismiesjantusen kanssa. Kurre taas oli Mirandan, saarella töissä olevan emännöitsijän veli ja hänen tehtävänsä oli huolehtia myös Athene-veneestä, joka oli ainoa yhteys mantereelle. Muita lomalaisia olivat muiden muassa Andre, Patricia ja Theo Berg. Kaunis Patricia oli uusi asiakaspalvelussa, hänen miehensä Andre kirjailija. Heidän poikansa Theo lukee fantasiaa, pukeutuu mustiin, kuuntelee metallia ja menee seuraavaksi kasiluokalle. Nuoret vanhemmat Klara ja Toffe olivat tulleet paikalle pienten poikiensa, Nemon ja Minguksen kanssa. Toffe oli web-kehittäjänä Axelssonilla, Klara oli hösläävä lastentarhanopettaja joka oli nyt vanhempainvapaalla, sillä pojista nuorempi oli vasta kolmen kuukauden ikäinen. 

Patrik oli Suvisaaren kuningas. Luonnollisesti hän oli pomo mantereellakin, mutta hän tunsi olevansa vielä enemmän edukseen täällä, missä saattoi hiukan hassutella, kertoa parhaita anekdootteja, taikoa esiin pullollisen varta vasten tilattua Rieslingiä ja grillata parhaita grillikylkiä joita Louisianan itäpuolelta löytyi. 

Kun Axelsonien uuden IT-vastaavan Magnuksen tyttäret Paula ja Petra löytävät kerhorakennuksesta vanhan diaprojektorin ja kasan dioja saaren alkuvaiheista, tytöt järjestävät kaikille yhteisen illanvieton. Sitten alkaa tapahtua. 

Suvisaaressa on hurja määrä henkilöitä. Kirjoitin kuunnellessa tiedot perheistä talteen, mutta todennäköisesti kirjassa olisi pysynyt kärryillä ilman niitäkin. Hajamieliseen kuunteluun Suvisaari ei kuitenkaan sovi. Pidin kirjasta todella paljon, niin paljon, että aloitin jo Frantzin kirjoittaman Anna Glad -sarjankin ja olen menossa jo toisessa osassa.

Jostain syystä sijoitin Suvisaaren hyvin pitkään omassa mielessäni Ruotsiin, vaikka heti alussa kerrottiinkin saaren sijaitsevan Porkkalan edustalla. Eva Frantz on kuitenkin suomalainen, ruotsiksi kirjoittava kirjailija. 

Saija Kuusela: Katse

 

Saija Kuusela: Katse

#1 Nea Guttorm

Tammi, 2021

Lukija: Sanna Majuri

Kesto: 10 h 23 min

Ehkä nämäkin murhaajan kädet 

etsivät päätä jota silittää.

A W Yrjänä: Ruoste

Nea oli muuttanut vasta pari viikkoa sitten tuhannen kilometrin päähän Oslosta ja entisestä elämästään rikosprofiloijana. Hän oli ylipätevä ylikonstaapeliksi pieneen, pohjoiseen norjalaiskaupunkiin Jäämeren rannalla, iättömien tuntureiden katseen alla. Mutta juuri tätä irtiottoa Nea ajatteli tarvitsevansa käydessään läpi mustana kaaoksena riipivää avioeroaan.

Hän oli kotoisinkin pohjoisesta, Finnmarkista, hänen äitinsä oli ollut saamelainen. Äiti oli kadonnut Nean ja tämän isän elämästä niin ettei Nea ollut koskaan oikein ymmärtänyt miksi tai miten. Äitinsä verenperintönä Nea näkee, aavistaa, kohtauksen omaisesti kokee sellaista mitä muut eivät näe. Asioita, hetkiä tulevasta vähän ennen kuin ne tapahtuvat. Pohjoiseen palattuaan hän koki olevansa enemmän elossa, vaikka välillä muistot tahtoivat olla liikaa; kaikki se miten pieleen Oslossa oli mennyt, mutta myös muistot isästä ja äidistä. 

Huokaisten Nea vilkaisi jälleen merelle. Aamun harmaassa kajossa sen kita oli auki, valkohuippuiset aallot muistuttivat teräviä hampaita.

Usein meren katselu sai hänet tasapainoon. Väsyneenä se antoi hänelle energiaa, levottomana rauhoitti.  Tänään rantaan korskahtavat aallot saivat hänet rypistämään otsaansa. Vesi toi hänen mieleensä kuoleman. Hukkuneet, kylmäksi kalvenneet kalmot pinnan alla. 

Nea värähti. Hän mietti katseliko murhaajakin raivoavaa merta. Ajatus vain harhautui jostain sivuraiteelta hänen mieleensä. Kahvipannu porisi kotoisasti ja tuuli natisutti ovea. Heti kun ajatuksen kevyt olemus tiivistyi tietoisuudeksi, hän tunsi miten käsivarsien ihokarvat kohosivat pystyyn. 

Murhaaja meren äärellä. Vesi silmäkuopissa. Puroon aseteltu ruumis. Vettä.

Nean pään sisällä humahti. Hän sulki silmänsä. Käsi nytkähti itsekseen ja kaatoi kahvikupin, mutta Nea ei sitä huomannut. Yhteys oli auki.

Se oli alkanut jo lapsena, kun hän oli tuntenut painona omassa taskussaan, miten koulutoveri varasti karkkia parin hyllyrivin päässä. Pienen tytön mielessä logiikka oli usein sumea, pitäisikö hänenkin saada rangaistus, koska hän tiesi? Mutta hän tiesi myös sen, ettei kannata olla erilainen ja niin hän pysyi hiljaa, oli yhtä aikaa sekä ylpeä että häpeissään, mutta tunsi yhtä kaikki olevansa osa jotain suurta, nimeämätöntä ja niin käsittämätöntä, että sen ajatteleminenkin oli vaikeaa. Mutta muistiin hän oli kirjoittanut kaiken, joskus rivin tai kaksi, joskus monta sivua. Kun kyky oli keskusrikospoliisin profiloijana pikkuhiljaa hiipunut, lopulta kokonaan kadonnut, Nea oli ollut yhtä aikaa helpottunut ja pettynyt. 

Paksu ja kultainen syyskesän aurinko siivilöityi kaihdinten välistä kuin höylätty juusto.

Uhrin kuvat oli vihdoin levitelty pöydälle. Sitä ennen aamupalaverissa oli jo keskusteltu Mikkel Jörgensenin porokuolemista , Hermanssonin irtokoirista joita syytettiin Jörgensenin porojen jahtaamisesta ja hullu-Arnista, joka oli jälleen ajanut naapurinsa maasturilla humalassa. 

Nea oli alkanut ymmärtää, että nämä olisivat vastaisuudessakin aamukokousten vakioaiheita.

Raatokärpäsistä päätellen mies oli ollut kuolleena jo pari päivää. Kysymys kuuluikin, miksei kukaan ollut löytynyt häntä aiemmin? Metsässä liikkui kuitenkin metsästäjiä, marjastajia, koululaisia suunnistamassa. Miestä oli lyöty tylpällä esineellä päähän ja mies oli löytynyt metsän keskeltä purosta, vailla silmiä. 

Ennen ylennystään Nea oli toiminut muutaman vuoden Tanyan työparina Oslossa. Kun Tanya oli tavannut tulevan miehensä ja muuttanut pohjoiseen ja Nealla oli ollut oma miehensä, he olivat etääntyneet ystävyydessään. Turkkilaistaustaisen Tanyan 2-vuotias Damla oli kuitenkin Nean kummityttö. Nyt he työskentelivät taas yhdessä. 

Ystävällinen komisario Robert, Bobby, otti Nean työparikseen, mutta Nean oli silti vaikea ujuttautua tiiviiseen yhteisöön. Paikalliset poroisännät saapastelivat ylväinä ja Tanyan työpari, viisikymppinen Emil, silmäili häntä epäilevästi. Mikään ei vielä tuntunut omalta ja pieleen mennyt avioliitto tuntui edelleen fyysisenä kipuna joka sai hänet raapimaan käsivarttaan. Ehkä hänen pitäisi vain yrittää enemmän.

Lomittain nykyhetken kanssa tuntematon nainen kertoo miten oli vampannut varatun miehen, toiminut siis kuin jokaisen miehen unelma. Sen jälkeen olisi ollut vain muodollisuuksia, avioerot tahoillaan, omaisuuden jaot, mutta mies oli ollut hidas ja saamaton. Pitikö vaikeat hetket vain käydä läpi, vastapainona kaikelle sille taivaalliselle minkä he kokivat? Nainen alkoi kuitenkin hermostua, mies vetäytyä.

En sano sitä ääneen, mutten voi olla ajattelematta, että heidän suhteensa ovat harmaata puurtamista. Se mitä sinun ja minun välillä on, se on taidetta, suuria säveliä, ronskeja siveltimen vetoja, paksua öljyväriä kankaalla. Ja kun joku uskaltaa vielä arasti kysyä mitä minulle kuuluu, hymyilen terävin hampain ja sanon kuten asia on, välillä on rankkaa mutta kaikki on sen arvoista. Emme enää kuljeskele käsi kädessä ihmisten ilmoilla, mitä väliä! Me palvomme toisiamme pimeässä, hiestyneiden lakanoiden muodostamassa temppelissä ja jälkeenpäin luet kirjaa tai sanomalehteä ja minä makaan kyljessäsi kiinni ja kosketan sormenpäilläni ohimoasi, sitä kohtaa silmän lähellä, josta tuntuu pääsevän niin helposti läpi.

Aivan ensimmäiseksi on sanottava, että kirja joka alkaa lainaten yhtä  omaa sisintäni suuresti hivelevää Ruostetta ei vain voi, eikä saa olla huono. Kauaa en kuitenkaan tarvinnut Ruostetta voimaannuttamaan kuunteluani, sillä Kuuselan esikoinen vei mennessään. 

Katse ei ole kirjoitustyyliltään perinteinen viihdedekkari, sillä sen kieli on hyvin kaunista ja kuvailevaa. Eri kulmasta lähestyttynä, rikostutkinta sivummassa ja päähenkilönä joku aivan toinen kuin tiimin jäsen, se voisi hyvin olla melkoisen jännitteen luonut kaunokirjallinen romaani. Monet kerrat pääsin unohtamaankin, että tässähän oli tapahtunut myös rikos. Kirja kantoi niin hyvin ilman sitäkin. Nean muistoissa oli surullista kauneutta ja mielen omaperäisissä välähdyksissä jotain perin kiehtovaa.