Sally Salminen: Katrina

 Sally Salminen: Katrina

 Äänikirja: Teos 2020

Lukija: Elisa Salo

Kesto: 17 h 17 min

Pohjanmaalle seilannut merimies Johan kerskui hienolla talollaan, viljapelloillaan ja omenatarhallaan; heillä Ahvenanmaalla oli omenia niin punaisia, keltaisia, vihreitä kuin sinisiä. Katrina epäili oliko sinisiä omenia olemassakaan, mutta Johan hurmasi hänet siinä missä Katrinan siskot ja vanhemmatkin. Muutamassa päivässä, ilman pitoja ja kapioita (mikä äitiä kyllä harmitti) piti tilallisen tyttären Katrinan lähteä vihittynä vaimona kohti Ahvenanmaata, kun Johanin laiva oli taas lähdössä. 

Katrina vain tuijotti tuijottamistaan. Hänen edessään oli matala koju, maalaamaton ja vuoraamaton, vino ja vääränurkkainen, kattopäreet tuulen repimät. Se oli laakealla kalliolla, eikä siellä ollut hitustakaan vihreää paitsi joitakuita nokkosia, jotka olivat juurtuneet matalien rappujen ympärillä oleviin roskiin ja joita tunki näkyviin jopa portaiden lahojen lautojen välistä.

Navettaa tai liiteriä ei näkynyt, mutta käymälä, yhtä harmaa ja vino kuin isompi kojukin, oli pihalla, ja sen ovi roikkui vinksallaan yhden saranan varassa.

Katrinan katse kääntyi takaisin taloon. Siinä oli kaksi pientä ikkunaa, joissa oli vanhat, vihertävät lasit. Yksi ruutu oli rikki, ja reikään oli topattu räsyjä. Rotat olivat nakertaneet oven alalaitaan ison reiän. Nuori nainen seisoi mykistyneenä, kuin salaman lyömänä, mutta lopulta hän palasi tolalleen ja kääntyi mieheen päin. Mittaillen Johania kylmin silmin ja osoittaen taloa hän sanoi ivallisesti: ”Jassoo, tämä on sinun iso valkoinen talosi parvekkeineen”– ja vilkaisten kallioita ja nokkosia lisäsi: ”Ja sinun maatilasi – ja sinun omenapuusi.”

Mutta mies ei ollut moksiskaan. Hän kohotti kulmakarvojaan hyvin hämmästyneenä. ”Iso valkoinen taloni?” Sitten hänen kasvonsa kirkastuivat. ”Ohoo, jahaa, ha, ha, ha, et kai sinä oikeasti uskonut, mitä minä juttusin?”

Siitä alkoi Katrinan uusi elämä. Johan lähti saman tien merille, palaisi ehkä syksyllä, toivottavasti ainakin jouluksi. Katrinan odotettiin menevän seuraavana aamuna peltotöihin eräälle kylän kapteeneista. Häntä pidettiin ulkopuolisena, hänen pohjalaiselle murteelleen naurettiin ja niin naurettiin hänen suurisuiseksi tiedetylle miehelleenkin. Mutta lähtisikö hän takaisin Pohjanmaalle isänsä taloon jossa naapurit nauraisivat taas, vain eri syystä. Onnekseen hän oli vielä nuori ja vahva, ja murtumaton. Hän rakentaisi itse itselleen uuden elämän.

Olin vain viikko pari aiemmin kuunnellut Ulla-Lena Lundbergin Leon, joka sijoittui niin ikään Ahvenanmaalle sen laivanrakennus- ja purjehdusaikoihin päättyen vuosikymmeniin ilmeisesti vähän ennen kuin Katrina alkaa. Suurin ero Leoon oli kuitenkin se, että siinä missä Leo kertoi nuoren pojan lähes uskomattoman ryysyistä rikkauksiin tarinan, piti Salminen päähenkilönsä ikeen alla.  

Minun oli hieman vaikeaa hahmottaa mihin kohtaan 1800-lukua Katrinan alku tarkalleen ottaen sijoittuu, koska kirjasta puuttuivat kaikki maailman tapahtumat mistä saada aikaraameja, kunnes aivan lopussa tuli suursota. Ensimmäinen maailmansota on minulla huomattavasti toisen tapahtumia huonommin hallussa, koska olen lukenut siitä paljon vähemmän. Minulla ei ollut myöskään minkäänlaista käsitystä siitä millaisia toimia se on Ahvenanmaalla tarkoittanut, joten näitäkin tietoja tuli kirjan innoittamana prepattua. 

Katrinalla oli kyllä vähintäänkin mielenkiintoinen ajatusmaailma. Hän kieltäytyi esimerkiksi ottamasta vastaan kyläläisten keräämää rahaa lehmää varten, vaikka hänen lapsensa näkivät samaan aikaan nälkää, ja kyläläiset sanoivatkin, että vaikket itsesi, niin ota lastesi tähden. En alkuunkaan ymmärrä tuollaista tyhmänylpeyttä jossa muut ihmiset ja vieläpä lapset, joilla ei ole muita vaihtoehtoja eikä muita elättäjiä, joutuvat kärsimään äitinsä itseriittoisen luonteen takia. Jos hänellä ei olisi ollut näitä elätettäviä, niin ok, niskavuorelaistyyppinen kuuluisa suomalainen sisu kuuluisi luontevammin ajankuvaan. 

Mutta. Vain vähän myöhemmin Katrina oli kuitenkin katkera siitä, miten kuollut lapsi sai osakseen enemmän myötätuntoa kuin elävä lapsi. Ja näin sanoo nainen, joka kieltäytyi suomasta jokapäiväistä, ravitsevaa maitotilkkaa lapsilleen? 

Tiedän kyllä, että saatiin tulla paljon lähemmäs nykypäivää ennen kuin erilaisten avustusten vastaanottaminen tuli sosiaalisesti hyväksytyksi. Nykyään ei tunneta ylpeyttä mistä syystä olla ottamatta vastaan vaikkapa asumistukea, lapsilisää tai kotihoidontukea, jotka olisivat olleet Katrinalle kauhistus, rahaa tai siihen verrattavaa kun saattoi ottaa vastaan vain tehdystä työstä. Toisaalta palkka fyysisesti rankasta työstä kuvattiin usein riistoksi joka piti köyhät köyhinä; monen päivän rupeamasta joka täytti vallasväen aitat talveksi Katrina, joka teki töitä lähes siinä missä mieskin, sai ylläpidon ja joitain ruokatarpeita, kuten viljaa tai oman perunavaon tilallisen pellolle.

Missään vaiheessa Katrina ei tuntunut oikein ymmärtävän sitäkään, että saadakseen ystäviä tai edes hyväksyntää uutena ihmisenä seudulla, jossa piirit ovat pienet, aikaan jolloin sukupolvi toisensa jälkeen eli samalla pläntillä ja sukuun naitiin juuri ja juuri naapurikylästä, hänen pitäisi itsensäkin vähän yrittää, eikä nakella niskojaan. Vaikka Katrina sai osakseen niin paljon surua ja kärsimystä monella eri tavalla ja eri tahoilta, en silti oikein pitänyt hänestä juurikin tuon koppavan luonteen takia. Katrina halusi itse sanella tarkoin, millä tavalla ystävällisiä hänelle saatiin olla, ja koko aikanaan hän onnistuikin saamaan vain yhden ystävän. 

Johanistakaan en voi sanoa varsinaisesti pitäneeni, mutta miehen puolustukseksi on sanottava, että hän oli luultavasti vain melko yksinkertainen, ja valinnut tai oppinut valitsemaan itselleen muiden naurattajan ja passiivisen naurettavana olemisen roolin, jolloin häneen suhtauduttiin kuitenkin perimmältään yhteisöön hyväksyen, vaikka saikin paikan pilkan kohteena. Mielestäni tätä tukee miehen lapsenomainen käytös, kun aikuinen mies tuohon maailman aikaan ostaa mieluummin karamelleja kuin viinaa ja tupakkaa, ja osoittaa ymmärtämättömyyttä tuomalla pienille lapsilleen meriltä kalliita leluja, eikä mitään hyödyllistä kuten kenkäparin tai kangasta vaatteisiin. Mutta hän ei tehnyt sitä ilkeyttään eikä juonitellen. Tämän takia minun oli helpompi tuntea myötätuntoa Johania kohtaan, kuin Katrinaa.

Ja vaikka Johan sai Katrinan mukaansa Ahvenanmaalle valheella, ei hän ainoa ollut joka valehteli, ja minä näin tosiaan Johanin enemmän luikurinlaskijana kuin tarkoituksenhakuisena valehtelijana. Mutta valheen jäljet näkyivät siellä täällä muidenkin taholta, niin että seuraukset olivat monesti suhteettoman isoja. Enempiä spoilaamatta, kirjan lukeneet tietävät mihin viittaan esimerkiksi koiran kohtalolla ja mitä siitä seurasi. 

Kirjaa kuunnellessa minusta tuntui aika harvoin siltä, että se olisi erityisen vanha, sen vanhempi kuin vaikka Lundbergin Leokaan. Tässä on varmasti oma merkityksensä Juha Hurmeen uudella suomennoksella. Mies teki sillä hyvän työn, sillä Katrina sai aivan uutta nostetta. Miten moni oli esimerkiksi 2000-luvulla lukenut kirjaa, tai edes muisti sen olemassaoloa, ennen tuota uutta suomennosta. Ei se ainakaan nauttinut suositun klassikon asemasta, vaikka kyseessä on kirja, jolla Salminen voitti ruotsalaisen kustantamon kirjoituskilpailun ja joka oli maailmalla tunnettu ja suosittu. Kirjasta tehtiin Ruotsissa elokuva, ja Salmiselle ehdotettiin useampana vuonna Nobelin kirjallisuuspalkintoa. Meille Salminen ei kuitenkaan ollut mieluisa vaihtoehto, ja niin Sillanpää sai palkinnon.

Syy siihen, miksi Katrina luureihini päätyi on myös isolta osin Hurmeen syytä (tai ansiota), sillä halusin löytää pirkanmaalaisen suomentajan Pohjoisen lukuhaasteen kohtaan 20. Paikallisen tekijän (kirjailija, suomentaja tai kuvittaja) teos, ettei menisi taas sillä helpoimmalla eli kirjan on kirjoittanut joku täältä.