Klassikkohaaste #19 - Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen

Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen 

 Äänikirja: Gummerus, 2022

Alkuteos: To Kill a Mockingbird, 1960

Ensijulkaisu Suomessa: Gummerus, 1961

Suomennos: Maija Westerlund

Lukija: Erja Manto

Kesto: 12 h 45 min 

Scout, oikealta nimeltään Jean Louise, asuu isänsä Atticuksen ja isoveljensä Jemin kanssa Alabamassa. 1930-luvulla Maycombin kaltaisessa pikkukaupungissa vallitsee tarkat käyttäytymissäännöt. Ne koskevat toisaalta lapsia, etenkin tyttölapsia, mutta niitä Scout, joka on kirjan alkaessa kuusivuotias, uhmaa enimmäkseen tyhminä. 

Vielä tarkemmat soveliaisuussäännöt koskevat mustia ja valkoisia ja heidän välistään kanssakäymistä.

Scoutin perhe ei ole erityisen varakas, muttei valkoisista aivan köyhimpiäkään. Atticus on ammatiltaan asianajaja, joka välillä sai palkkionsa rahan sijaan tavaroina, sillä hänen asiakkaillaan ei aina ollut rahaa millä maksaa. 

Heidän talouteensa kuuluu myös Calpurnia, topakka musta taloudenhoitaja, jota ilman Atticus ei uskoisi heidän pärjäävän montaakaan päivää. Kuten Atticus sanoo, taloon heti Jemin synnyttyä tullut Calpurnia on kasvattanut lapset aivan yhtä hyvin kuin heidän äitinsäkin olisi. Scout ei osannut kaivata äitiä, sillä tämä oli kuollut äkillisesti Scoutin ollessa vain kaksivuotias, mutta hän uskoi neljä vuotta vanhemman Jemin ikävöivän tätä. 

Scout oli poikatyttö, villikko jota ei kannattanut pyrkiä sovittamaan liian tiukkaan muottiin, jossa pienet tytöt istuskelevat röyhelömekoissaan kauniisti aloillaan. Scout on siellä missä tapahtuu, ja hänen parhaat ystävänsä ovat poikia: Jem sekä Scoutia vuoden vanhempi Dill, joka vietti kesät tätinsä luona aivan Scoutin naapurissa. 

Mutta ainoa kerta, jolloin olen kuullut Atticuksen puhuvan kipakasti jollekulle, oli silloin kun kuulin hänen sanovan Alexandra-tädille: - Minä teen parhaani heidän kanssaan. Sillä oli jotain tekemistä minun kuljeskelemisessani kaikkialla housupuvussa.

Alexandra-täti oli kiihkomielinen minun vaatetukseni suhteen. Minä en varmastikaan voinut toivoa tulevani hienoksi naiseksi, jos kuljin housuissa; kun minä sanoin, ettei hameessa voinut tehdä mitään, hän sanoi ettei minun oletettukaan tekevän asioita, jotka vaativat housuja. Alexandra-tädin näkemys minun jokapäiväisestä käyttäytymisestäni käsitti puuhailemista leikkihelloilla ja teekalustoilla kaulassani helminauha, jonka hän oli lahjoittanut minulle silloin, kun minä synnyin; lisäksi minun tuli olla auringonpaisteena isäni yksinäisessä elämässä. Minä vihjasin, että housuissa saattoi yhtä hyvin olla auringonpaisteena, mutta Alexandra-täti sanoi, että oli oltava yhtä suloinen kuin auringonsäde ja että minä olin luonnostani hyvä mutta tulin pahemmaksi vuosi vuodelta. Hän loukkasi minun tunteitani ja sai minut hyvin ärtyisäksi, mutta kun kysyin asiaa Atticukselta, hän vastasi, että meillä oli suvussa tarpeeksi auringonsäteitä ennestään ja että menisin omiin puuhiini, hän ei paljoa piitannut siitä, missä asussa minä olin. 

Scout oli odottanut kovasti ensimmäisen kouluvuotensa alkamista, mutta ennen kuin ensimmäinen päivä oli edes puolivälissä hänen nuori opettajansa, neiti Caroline Fisher, oli jo lyönyt häntä viivottimella sormille ja seisottanut häntä nurkassa. 

Tästä takaiskusta huolimatta Scoutin elämä oli suhteellisen huoletonta ja hänellä oli hyvä tukiverkko ympärillään. Isä on aina valmis vastaamaan kysymyksiin ja veli pitää siskostaan huolta. Scout on iässä, jossa oikean ja väärän erottaminen on toisinaan vielä vähän horjuvaa ja tytön oma maailmankuva ja moraalikäsitys on vasta muotoutumassa. Kun pienessä yhteisössä sitten tapahtuu rikos, jossa nuorta mustaa miestä syytetään valkoisen naisen raiskauksesta, koko Maycomb kuohuu. Scottin isä nimetään miehen puolustusasianajajaksi, ja vaikka Atticus ei itse valinnut rooliaan, joidenkin kaupunkilaisten on niin vaikea sietää sitä, että valkoinen mies puolustaa mustaa raiskaajaa, että Atticuksen lapsetkin saavat osansa nimittelystä. 

Oikeuden istunnon alettua käy ilmi, että mies on syytettynä aiheettomasti, ja Atticus pitää loistavan loppupuheenvuoron tämän puolesta. Olisi kuitenkin mahdoton ajatus, että valkoisista miehistä koostuva valamiehistö antaisi Tom Robinsonille vapauttavan päätöksen. Sehän tarkoittaisi sitä, että he uskoisivat ennemmin mustan miehen kuin valkoisen naisen todistusta. 

Kuin surmaisi satakielen (nimellä on vertauskuvallinen merkitys) oli todella hieno kirja ja olen niin niin mielissäni siitä, että olen sen nyt kuunnellut, kiitos Klassikkohaasteen! 

Oli ihana kuunnella Erja Manton lukemana Scoutin lapsuuden kuvausta ja erilaisia tapahtumia joihin tyttö päätyi, sillä hänen äänensä sopi kirjaan täydellisesti. 

Mikä taas on luokattoman surullista, on rasismi, niin rakenteellinen kuin esimerkiksi (poliisi)väkivaltakin, joka edelleen on etenkin Amerikassa voimissaan, vaikka kirjan tapahtumista on lähes sata vuotta. Sata vuotta. Eivätkö ihmiset opi mitään? 

Toisaalta ei tarvitse kuin katsoa kahden eri leirin presidentinvaalitaistoa, niin näkee miten aggressiivisesti väki käyttäytyy.

Kuin surmaisi satakielen pitää sisällään monia yhtäläisyyksiä kirjailijan omaan lapsuuteen. Hän kasvoi pikkukaupungissa Alabamassa asianajajan tyttärenä ja muistutti kovasti Scottia. Hänen paras ystävänsä oli poika; Dillin esikuva on Harperin lapsuudenystävä Truman Capote, josta myös tuli kirjailija.

Harper Leen ollessa lapsi hänen kotiseudullaan pidettiin oikeudenkäynti, jossa peräti yhdeksää mustaa miestä syytettiin löysin perustein kahden valkoisen naisen raiskauksesta. 

Kuin surmaisi satakielen voitti kaunokirjallisuuden Pulitzer-palkinnon. 

Osallistun kirjalla Klassikkohaasteeseen, joka pidetään nyt jo yhdeksättätoista kertaa. Aivan uskomatonta, että seuraava kerta on jo kahdeskymmenes - tällaiset perinteet tekevät sinänsä yksinäisestä lukemisharrastuksesta yhteisöllistä ❤️

Tällä kertaa haastetta vetää Yöpöydän kirjat -blogin Nina, joka vastaa myös haastelogosta. Tässä linkki koontipostaukseen, johon tämänkertaiset yli 25 kirjasomettajaa linkittävät lukemansa kirjan. Toinen linkki vie haastekutsuun, jossa puolestaan on linkit kaikkiin aikaisempiin koonteihin. Jos siis olet laadukasta klassikkoa etsimässä, siinä sinulle aarreaitta!

Olen viime vuosina osallistunut suurimpaan osaan haastekerroista (alkupuolella jäi useampi väliin), niin että voin sanoa juurikin tämän haasteen ansiosta lukeneeni ( ja viime aikoina kuunnelleeni) yhteensä kaksitoista klassikkoa, jotka löytyvät linkistä.

Tammikuuta odotellessa!

Elizabeth Strout: Olive Kitteridge

Elizabeth Strout: Olive Kitteridge

Tammi 2020, Keltainen kirjasto

Suomennos: Kristiina Rikman

Lukija: Erja Manto

Kesto: 11 h 7 min

Olive ja Henry Kitteridge ovat jääneet jo eläkkeelle työelämästä. Henry oli apteekkari, Olive matematiikan opettaja. He ovat luonteiltaan melko eri tyyppisiä ihmisiä, Henry on aina ollut arvostettu, lämmin ja huolehtivainen,  Olive taas suorasukaisen töksäyttelevä ja välillä suorastaan kylmäkiskoinen ihminen, jonka oppilaat olivat enimmäkseen pelänneet häntä. Heillä on poika, Christopher, joka on ammatiltaan jalkaterapeutti. He asuvat Mainessa, Atlantin rannikolla.

Kirja ei ole novellikokoelma, mutta se koostuu erilaisista, nimetyistä kertomuksista joista osa kertoo suoraan Olivesta tai Henrystä, osa muista pienen rannikkokaupungin asukkaista, mutta näissäkin tarinoissa heistä ainakin Olive on jollakin tavoin mukana. Monissa näistä tarinoista on surullisia ihmiskohtaloita, mutten silti kokenut kirjaa ollenkaan ahdistavana, ennemminkin jotenkin lämpimänä ja miellyttävänä. 

Olive ei tosiaan ole mikään rakastettavin persoona. Hän ei ole lapsirakas, eikä ylipäätään pidä ihmisistä, varsinkaan naisten tyhjänpäiväisestä lörpöttelystä.  

Maatessaan siinä pää tyynyllä, Olive ajattelee miten kalpealta hänen poikansa oli näyttänyt avioituessaan. Hän oli katsonut pidättyväiseen tapaansa kiitollisena morsiantaan joka oli seisonut hoikkana ja pienirintaisena katsellen ylöspäin sulhaseensa. Tytön äiti oli itkenyt, se vasta oli jotain, Janice Bernsteinin kyyneleet olivat kerrassaan ryöpynneet. Jälkeenpäin hän oli sanonut Olivelle, "Etkö sinä itke vihkiäisissä?" "En näe mitään syytä itkeä", Olive oli sanonut. Itku ei ollut lähelläkään sitä mitä hän tunsi.

Olive oli kuitenkin mielissään siitä, että Cristopher oli vihdoin, 38-vuotiaana mennyt naimisiin. Aiemmat seurustelusuhteet olivat kuihtuneet ja Olive oli jo pelännyt, että pojasta jäisi yksinäinen vanha mies heidän kuoltuaan. Cristopherin morsian oli sitä paitsi käyttäytynyt hyvin miellyttävästi heitä kohtaan, mutta he olivat tunteneet niin vähän aikaa, vain pari viikkoa, eikä Olive ymmärtänyt pikaisen avioitumisen tarvetta. Toisaalta hän näki miten onnellinen poika nyt oli. Cristopheriinkin palataan myöhemmin, "avioitumiskertomuksen" jälkeen. 

Kirjasta jäi miellyttävä jälkifiilis ja Stroutista kirjailijana positiivinen mielikuva, joten aikomuksena on nyt lukea tai kuunnella myös Nimeni on Lucy Barton sekä Kaikki on mahdollista.  

Näin korona-aikaan kiinnittää vähän väliä huomiota kirjojen ja tv-ohjelmien tapahtumiin joita tällä hetkellä ei voisi tapahtua. Tässä sellainen kohta oli esimerkiksi se, kun Henry ja Olive olivat ehtoollisella ja pappi antoi kaikille viiniä samasta isosta maljasta ja se oli silloinkin Henryn mielestä epähygieenistä. Nyt ei voisi kuvitellakaan.

Olen antanut itseni ymmärtää, että Erja Manto kuuluu joidenkin bloggareiden suosikkilukijoihin. Minun on ollut vaikea tottua hänen käheään, matalaan ääneensä ja olen lukijaa testattuani jättänyt kuuntelematta jokusen kirjan siksi. Hän puhuu (ainakin minun korvaani) kuin puoliääneen supisten, aivan kuin lukisi jännittävää satua lapselle. Lastenkirjoihin hänen äänensä sopisikin varsin loistavasti! Nyt minun teki kuitenkin niin kovasti mieli alkaa kuunnella juuri Olive Kitteridgeä, että päätin selättää ongelman ja onneksi, jonkun aikaa kuunneltuani, totuin hänen ääneensä. Ja itse kirja, sehän oli aivan ihana!

Michael Cunningham: Tunnit

Michael Cunningham: Tunnit

Gummerus 2000, 239 sivua

Alkuteos: The Hours, 1998

Suomennos: Marja Alopaeus

Uudenvuodenlupaukseni mukaisesti olen päättänyt kiriä kiinni arvostelujumissa olleet kirjat. Kuten kuvituskuvasta voi päätellä, luin tämänkin jo loppukesästä...

Tunnit kertoo kolmesta erilaisissa elämäntilanteissa ja eri aikakausina elävästä naisesta. Kirjan tapahtumat kattavat yhden päivän heidän elämässään. 

Vanhin heistä on kirjailija Virginia Woolf, joka vuonna 1923 asuu miehensä kanssa Lontoon ulkopuolella mutta kaipaa takaisin Lontoon sydämen sykkeeseen. Mrs Dalloway -romaania aloitteleva Woolf tuntee olevansa kotikylässään loukussa ja hän tuntee myös sairauden valtaavan mielensä.

Tämä nimenomainen romaani käsittelee seesteistä, älykästä naista, jolla on piinallisen herkät tunteet ja joka kerran oli sairas, mutta on nyt parantunut ja valmistautuu Lontoon huvikauteen, jolloin hän järjestää kutsuja ja käy kutsuilla, kirjoittaa aamupäivisin ja lukee iltapäivisin, lounastaa ystävien kanssa, pukeutuu upeasti. Siinä on todellista taidetta, tässä tee- ja päivällispöytien hallitsemisessa, tässä kiihdyttävässä moitteettomuudessa. Miehet onnitelkoot itseään kun kirjoittavat aidosti ja intohimoisesti kansakuntien liikkeistä, he pitäkööt sotaa ja Jumalan etsintää suuren kirjallisuuden ainoina aiheina, mutta jos miesten jalansija maailmassa murenisi epäonnistuneesti valitun hatun takia, Englannin kirjallisuus muuttuisi dramaattisesti.

Los Angelesissa vuonna 1949 Laura Brown, Danin vaimo ja pienen Richie-pojan äiti odottaa toista lastaan. Laura lepäisi mieluiten vuoteessa lukien Mrs Dallowayta, mutta hänen täytyy sen sijaan pitää huolta pojastaan ja leipoa kakku miehensä syntymäpäivää juhlistaakseen. Eiköhän se onnistu, kun on tarpeeksi päättäväinen. Ei enää sivuakaan ennen kuin kakku on valmis.

Lauraa kalvaa lähes sietämättömästi se kakku. Tunne nolottaa häntä, mutta hän ei voi sitä kiistää. Kakku on vain sokeria, jauhoja ja munia – osa kakun viehätystä ovat sen ilmeiset puutteet. Hän tietää sen, tietysti hän tietää. Kuitenkin hän oli toivonut luovansa jotakin hienompaa, jotakin merkityksellisempää kuin se, mitä hän sai aikaan, vaikka sen pinta onkin sileä ja viesti keskiössä. Hän haluaa (sen hän myöntää itselleen) että unelma kakusta ilmenee varsinaisena kakkuna, kakkuna, joka on ladattu kiistattomalla ja perinpohjaisella lohdun ja runsauden tunteella. Hän halusi leipoa kakun joka karkottaa surun, edes lyhyeksi hetkeksi.

Enemmän nykyhetkessä, ehkä 1980-luvulla, newyorkilainen Clarissa Vaughan on järjestämässä kutsuja rakkaalle ystävälleen Richardille tämän saaman merkittävän kirjallisuuspalkinnon vuoksi. Aidsia sairastava Richard kutsuu Clarissaa Mrs Dallowayksi, koska Mrs Dallowaynkin etunimi on Clarissa.

 Virginia Woolfin kuuluisan Mrs Dalloway -romaanin innoittamana Cunningham on ikään kuin kirjoittanut kirjan kirjasta. Mrs Dalloway on lukulistallani ja mietinkin olisiko se pitänyt lukea ennen Cunninghamin kirjaa, ehkäpä olisi. Olen sitä kuitenkin sen verran selannut, että huomasin Tuntien olevan monilta osin samankaltainen, vaikkakin kolminkertaisena. Yksi heistä kirjoittaa Mrs Dallowayn, toinen lukee sitä ja kolmas elää sitä todeksi.

Olen siinä käsityksessä, että tämä on monelle lempikirja, jotain aivan erityistä. Vaikka Cunninghamin kieli on hyvää ja huomio kiinnittyy jopa yksittäisiin lauseisiin, en silti täysin syty tälle. Tunnit keikkuu siinä rajalla onko siinä jo liikaa yritystä tai liikaa näyttämisen halua. En kuitenkaan kiistä kirjan ansioita ja olen ehdottomasti sitä mieltä että se kannatti lukea.

Sara tunsi jäävänsä kädenmitan päähän, Anna piti kirjaa varsin surullisena ja hivenen järkyttävänäkin, Anki on lähes sanaton.