Dekkareiden jatko-osia vol 5

Tänään tarjolla dekkareiden jatko-osia, jotka olen kuunnellut tooodella kauan sitten, elikkäs viime vuoden puolella. En kuuntele neljää kirjaa viikossa, joten periaatteessa saan viime vuoden jumitusta kirittyä kiinni koko ajan, mutta harmillisen hitaasti..... 

***

Lynn Messina: Pahaenteinen palatsi
#6 Beatrice Hyde-Claire ratkaisee
Aula & Co, 2025
Lukija: Rosanna Kemppi 
Kesto: 14 h 56 min

(Ihan ensiksi huomautus ja talteen itselleni, etten löydä muistiinpanoja viidennestä osasta, vaikka olen sen kuunnellut. Äänikirjapalveluun olen kommentoinut, että paikoin jaaritteleva ja sanoilla kikkaileva.)

Bea ja Kesgraven herttua oli vihitty lyhyen seurustelun jälkeen, ja Bea oli muuttanut upeaan kartanoon joka oli nyt hänenkin kotinsa. Asiat eivät kuitenkaan olleet niin yksinkertaisia, vaan Bea tiesi että hänen oli ansaittava taloudenhoitajan, hovimestarin ja siinä ohessa muunkin palvelusväen kunnioitus. Muuten nämä saattaisivat päätyä vihaamaan häntä, etenkin kun koko Lontoo oli sitä mieltä, ettei Bean kaltainen mitättömyys ollut voinut saada herttuaa naimisiin muuten kuin viekkaudella ja petoksella. 
Bea kuuli vahingossa hovimestarin ja tämän alaisen välisen keskustelun, josta kävi ilmi kaksi asiaa. Hovimestari ei uskonut Bean ratkaiseen yhtään rikosta ja toiseksi: naapurin kuuluisa kokki on kuollut julmalla tavalla. Vaikka Bea onkin ainakin melkein luvannut tuoreelle aviomiehelleen pysyä erossa murhatapauksista, hänen on aivan pakko saada tietää lisää...

Tämä oli varmaan huonoin tähän astisista osista, vaikka samaa ajattelin jo viimeksi. Sanailu on hauskaa, ei siinä mitään, mutta tarina oli aikamoinen "nyhjää tyhjästä", eli todella pienistä ympyröistä rakennettu. Kuin poliitikko olisi kirjoittanut dekkarin, eli puhu paljon mutta älä sano mitään. En tiedä jaksanko enää tätä sarjaa, riippuu kai millainen juoni ja tapahtumapaikka seuraavassa on. Se, että olen kuunnellut jo kuusi osaa, kertoo varmaan eniten siitä, miten epätoivoisesti haluaisin pitää tästä sarjasta...

***
 

Carin Hjulström: Vain pisara verta 

#2 Taimitarhamurhat

Tammi, 2024

Lukija: Kirsti Valve 

Kesto: 11 h 52 min

Veljenpoikansa taimitarhalle pieneen Säbyholmiin asettunut Siri Ehrensvärd ei halua palata Tukholmaan, vaikka hänen entinen pomonsa ja rakastajansa, teatterinjohtaja Egil Borg on tarjonnut hänelle upeaa comebackroolia. Tarjous on houkutteleva, mutta silloin hänen olisi pakko kohdata paitsi Egil, myös hänen uusi naisensa ja heidän vastasyntynyt lapsensa. Olisi myös palattava siihen kulissien takaiseen ainaiseen kilpailutilanteeseen kuka onkaan nyt pomojen ja kriitikkojen suosiossa, ja ennen kaikkea kuljettava yksin niitä samoja tukholmalaiskatuja, joita oli yli kolmenkymmenen vuoden ajan kulkenut Egil rinnallaan. 

Taimitarhalle jääminen ei sekään ollut täysin yksiselitteistä, sillä sen omistuksessa oli pientä epäselvyyttä. Tai kohtalaista. Anton oli nimittäin voittanut sen pokeripelissä, ja vaikka asia oli tapahtumahetkellä ruutupaperille kirjattu, luovuttaja oli ollut tuhannen päissään. Tapaus vaati vähintään juristin apua, nyt kun nuorukainen oli vapautunut vankilasta ja vaati taimitarhaa takaisin. Kaiken tämän sotkun keskellä Sirin ja Antonin oli varustauduttava uuteen kasvukauteen, nyt kun heillä oli jo enemmän tietotaitoa ja useampi vakituinen tilauskin. 

Varsinainen rikostarina alkaa siitä kun iäkäs asianajaja Isak Beyer tuupertuu kuolleen vaimonsa haudalle, mutta osoittautuu että häntä oli siinä "autettu". Motiiviksi aletaan epäillä vanhuksen syntyperää eli juutalaisuutta, sillä hän on vuosikymmenten ajan työskennellyt natsirikollisten kiinni saamiseksi. Paikallispoliisi Olle tarvitsee taas Sirin ja muiden kyläläisten apua selvittääkseen rikoksen. 

Taimitarhamurhat on todella minun mieleistäni viihdettä. Siitä on aikaa kun tämän osan kuuntelin, samoin osat 3, 4 ja 5. On vain jäänyt postausjonossa jälkeen... Suosittelen sarjaa cozy crimen ystäville.

***

Anneli Kanto: Kaivatut

Noora Näkijä #3

Crime Time, 2024

Lukija: Anna Saksman 

Kesto: 7 h 20 min

Elli Nurmikunnas, taiteilijanimeltään Noora Näkijä, oli ollut vuoden verran nyt lukion toista luokkaa käyvän Aavan huoltaja. Oli ollut aluksi outoa, mutta mukavaa että hänellä oli kämppis, ja tyttö otti koulunkäynnin tunnollisesti. Aava oli ollut kesälomalla pohjoisessa, mutta kaipasi kotiin palattuaan ystäväänsä, afgaanityttö Minaa, joka ei ollut vastannut hänen viesteihinsä pitkään aikaan.

Mina oli tullut Suomeen isänsä kanssa sen jälkeen kun äiti ja sisar oli tapettu. Isä pelkäsi tyttärensä turvallisuuden puolesta, ja oli sen tähden halunnut , että tytär näyttäisi mahdollisimman tavalliselta suomalaistytöltä. Huivin pois jättäminen oli ollut Minalle vaikeaa. 

He olivat saaneet kielteisen päätöksen turvapaikkahakemukseensa, ja olivat maassa nyt paperittomina. Niinpä Mina ei voinut enää käydä kouluakaan.

Hän oli saanut kaksi ystävää, koulusta Aavan ja nuorisotalolta Jessin, joka varasti kaupoista ja oli isän mielestä muutenkin huonoa seuraa Minalle. 

Noora auttoi Aavaa tavoittamaan Minan isän Farsadin, joka kertoi tytön lähteneen viettämään viikonloppua Jessin kanssa, ei ollut kysynyt lupaa, jättänyt vain lapun. Sen jälkeen Mina ei ollut palannut kotiin. Poliisille Farsad ei halunnut puhuttavan, sillä jos hänet karkotetaan, hänen on ihan mahdotonta saada enää yhteyttä tyttäreensä. 

Anna Saksman on ollut hyvä ääni tälle sarjalle, joka on sinänsä ollut ihan ok viihdettä, mutta toivoisin silti, että Kanto palaisi sinne Rottien pyhimyksen ja Pyövelin maailmoihin. Hänen taidot menee mielestäni vähän haaskuun dekkareiden parissa, niitä on tarjolla niin paljon. 

***

Alan Bradley: Kolmasti naukui kirjava kissa

#8 Flavia de Luce

Bazar, 2020

Lukija: Krista Putkonen-Örn 

Kesto: 9 h 22 min

Ei kuolleita tarvitse pelätä, ajattelin. Vaan eläviä. Ainoastaan elävät voivat painaa toisen maahan kuolleiden joukkoon. 

Flavia odotti näkevänsä muutaman ilmapallon ja "Tervetuloa kotiin Flavia" - -kyltin, mutta Kanadasta palaajaa oli vastassa vain uskollinen Dogger. Isä oli sairastunut influenssaan ja joutunut sairaalaan ja kotona selvisi, että rakas Esmeralda-kana, joka usein seurasi Flavian kokeita laboratoriossa, oli päätynyt paistiksi. Olipa riemuisa kotiinpaluu.

Kaiken lisäksi Flavia ei päässyt edes näkemään isää sairaalassa, kun tältä kiellettiin vierailut. Niinpä Flavialla oli paljon ylimääräistä aikaa alkaa penkoa kuolemantapausta, johon hän törmää ollessaan kirkkoherran rouvan asialla. Vanha puunveistäjä on murhattu erikoisella tavalla ja talossa on vieras kissa, joka on siellä kuitenkin kuin kotonaan.

En erityisemmin perusta noidista yms, mutta tässä osassa, kuten edellisessäkin, oli mukana "hiven" samankaltaista epäuskottavuutta, siis yliluonnollisen muodossa. Toivoisin että tästä jatkettaisiin jo tavallisiin kuolevaisiin, pun intended. Miten se muuten sanotaan suomeksi?

 ***

Dekkareiden jatko-osia vol 2

Tarjolla tänään monipuolinen kattaus jännitystä, eli toinen setti dekkareiden jatko-osia.

Tällä kertaa olen valinnut kaksi suomalaista ja kaksi käännöskirjaa, joista toinen sijoittuu Lontooseen ja toinen kanadalaiseen sisäoppilaitokseen. Päähenkilöt vaihtelevat 1800-luvun seurapiirineidosta 1950-luvun nuoreen salapoliisityttöön ja nykyhetkeen jossa poliisit apunaan true crime -podcastaaja ja yliopiston lehtori ratkovat kimurantteja rikoksia.

***

Lynn Messina: Murhatun rakastajan tapaus

#3 Beatrice Hyde-Clare ratkaisee

Aula & co, 2024

Lukija: Rosanna Kemppi

Kesto: 9 h 14 min

Kuten Bea itse muotoili sen mitä oli päässyt tapahtumaan, hän oli hullaantunut idiootti. Hän ei ollut nähnyt Kesgraven herttuaa, tuota Lontoon seurapiirien tavoitelluinta poikamiestä kolmeen viikkoon, ja oli tulla hulluksi. Tosin hän ei ollut tavannut ketään muutakaan perheen ulkopuolelta, sillä hänen tätinsä oli päättänyt, ettei hän voinut riittävän hyvin voidakseen osallistua sosiaalisiin tapahtumiin. Kaikki tämä vain rangaistuksena Bean aikaisempien tempauksien tähden, kuten sen, että hän oli livistänyt talosta nuoreksi mieheksi pukeutuneena. Siihen oli toki ollut murhatutkimukseen liittyvät syynsä, mutta jos sellaista yrittäisi selittää tädille, tämä järkyttyisi vain kahta kauheammin. 

Vera-tädin mielestä Bean piti olla mahdollisimman huomaamaton ja käytökseltään säyseä, joskin löytää mahdollisimman pian aviomies, jonka harteille Bean elättäminen siirtyisi. Vera-täti kun ei nähnyt tarpeelliseksi käyttää varoja niin mitättömän näköisen, jo 26-vuotiaan kasvattityttärensä hyväksi. 

Mistään Kesgraven herttuan kaltaisesta puolisosta Bean olisi kuitenkin turha edes haaveilla, tulisihan mies poimimaan vaimokseen jonkin seurapiirien kirkkaimmista timanteista. Vera-tädin mukaan herttuan kihlausta Lady Victorian kanssa saattoi odottaa hetkellä millä hyvänsä. Bealle ilmaantui kuitenkin oma "haltijakumminsa", sillä hänen äitinsä nuoruuden ystävä, Lady Abercrombie, otti Bean projektikseen. Puolessa vuodessa hän löytäisi Bealle sopivan kosijan.

Saadakseen herttuan pois mielestään Bea kaipasi kipeästi uutta murhaa tutkittavakseen, muttei tiennyt miten löytäisi sopivan, kunnes murha tulee suoraan hänen luokseen. Ensimmäisestä osasta tuttu nuori mies tulee pyytämään hänen apuaan, sillä hänen morsiamensa Emilyn äidin (naimisissa olevan rouva Otleyn) rakastaja on menehtynyt tämän sänkyyn ja on mitä ilmeisimmin myrkytetty. Siinäpä harvinaisen monta skandaalia samassa lauseessa, mikäli asia tulisi julki! 

"Luulin hänen kutsuvan minua, joten menin huoneeseen muistuttamaan, että hän pitäisi pienempää ääntä, sillä emme halunneet Emilyn saavan tietää, että hän oli paikalla. Tajusin, että hän oli kamalissa tuskissa, sillä hän oli sängyssä kaksin kerroin kuin kärsisi hirvittävistä krampeista. Hän ei kuitenkaan näyttänyt pystyvän kontrolloimaan itseään kauaa, vaan hänen kehonsa alkoi kouristella lakkaamatta, mikä sai hänen selkänsä kaartumaan tavattoman kummallisesti."

Rouva Otleyn ääni oli tunteeton ja tyyni hänen selittäessään tilannetta, mikä yllätti Bean, sillä tapahtumat joista tämä kertoi, olivat melko rajuja.

"Ja koko tämän ajan hän piti hirvittävää meteliä. Kaikki se vaikerrus ja huuto", rouva Otley jatkoi. Ärtymys kuulsi hänen äänestään, kun hän muisteli tapahtunutta ja kiinnijäämisen pelkoa. 

Beatrice selvittäisi rikoksen mieluiten yksinään, mutta -tietenkin- Kesgraven herttua sotkeutuu tapaukseen, ja siinä ohessa vaihdetaan myös suudelmia.....

Beatrice Hyde-Clare ratkaisee -sarjassa on ilmestynyt jo kaksitoista osaa, joten Nelli Hietalalta ei aivan heti pääse käännösurakka päättymään! Suomeksi seuraava osa saadaan jo lokakuussa. Omaan makuuni sarja paranee osa osalta, joten siinä mielessä lupaavaa. Tekisi mieli kurkkia miten sarja etenee, tuleeko Beasta kohta perheenäiti vai saadaanko välit herttuan kanssa uuteen solmuun? Vielä olen malttanut!

***

Alan Bradley: Nokisen tomumajan arvoitus

#7/10 Flavia de Luce

Bazar 2020 (äänikirja), 2015 (lukukirja)

Alkuteos: As Chimney Sweepers Come To Dust, 2015

Lukija: Krista Putkonen-Örn

Kesto: 11 h 6 min

Surullisempaa sanaa ei olekaan kuin karkotettu. 

Flavia oli varma, että hänen vielä keikkuessaan Atlantin aalloilla matkalla kohti Kanadaa, kaikki Buckshaw'ssa olivat jo unohtaneet hänet. Niin isä, kuin sisaret Ophelia ja Daphne, sekä uskolliset palvelijat Dogger ja rouva Mullet, joista viimeksi mainitut olivat sentään vuodattaneet muutaman kyyneleen Flavian lähdön hetkellä. Nyt hänen oli ikävä jopa ärsyttäviä sisariaan.

Isä ja Felicity-täti olivat päättäneet lähettää Flavian Miss Bodycoten tyttökouluun, jota myös tyttöjen äiti Harriet oli käynyt. Kurjasta kohtalosta teki onneksi heti siedettävämmän aivan kirjaimellisesti Flavian jalkojen juureen savupiipusta tömähtänyt hiiltynyt ja muumioitunut ruumis. Flavian pitää tietenkin selvittää ruumiin henkilöllisyys, tappaja, ajankohta sekä motiivi. Tämän lisäksi pitää ehtiä tunneille sekä uusien ystävien spiritismi-istunnoille. Eikä savupiipusta mätkähtänyt ruumis ollut ainoa tutkimista vaativa asia, sillä Flavia kuuli muilta tytöiltä, että useampi oppilas oli yhtäkkiä kadonnut...

Flavia sai pian huomata, että hänen äitiään lähes palvottiin Bodycotessa, joten lähes kaikki suhtautuivat Flaviaan ystävällisesti. Äitinsä takia monet olivat myös odottaneet hänen saapumistaan, ja tämän sekä Flavian kemiantaitojen ansiosta neljäsluokkalainen Flavia otettiin poikkeuksellisen nuorena mukaan eräänlaiseen eliittiryhmään.

Olipa kivaa vaihtelua, että Flavian olinpaikka vaihtui. Alkoi ollakin jo kovin epäuskottavaa, että niin pienessä paikassa kuin Flavian kotikylä, tapahtuu jatkuvasti murhia. Juonellisesti pidin kirjan alkuosasta, mutten erityisemmin sen loppupuoliskosta. Seuraavaan osaan Flavia käsittääkseni palaa taas kotiin. 

*** 

Elina Backman: Kuinka kuolema kohdataan

Otava, 2024

#4 Saana Havas

Lukija: Sanna Majuri

Kesto: 13 h 12 min

Rikospodcasteja toimittava Saana Havas oli lähtenyt juhannuksen viettoon Pyhtään ulkosaaristoon Inkeri-tätinsä kanssa. Lauttasatamassa ihmiset moikkailivat toisiaan, ja Saana alkoi tuntea, että kaikki muut Kaunissaareen matkalla olevat tunsivat toisensa, vain Saana ei tuntenut ketään. Saarella oli kuitenkin vain muutamia ympärivuotisia asukkaita, valtaosa oli heitä "kesäläisiä". Saana ja Inkeri viipyisivät Inkerin ystävän Merin luona, ja auttaisivat vastineeksi tätä Villa Merin kunnostamistöissä. 

Saana tutustuu pian saarelaisiin, kuten uuteen naapuriinsa joka on tunnettu kuvataiteilija, sekä Finlandialla palkittuun mieskirjailijaan, jonka vaimo on aikoinaan kuollut saarella hämärissä olosuhteissa. Saana kiinnostuu välittömästi, sillä Siirin onnettomuudesta hän saisi uuden aiheen true crime -podcastiinsa. 

Yhtäkkiä hänen on mahdotonta ajatella vain saaren kauneutta. Päinvastoin, sen jälkeen kun hän oli lukenut Siirin kohtalosta, männyt näyttävät kieroilta ja kirotuilta, aallot uhkaavammilta ja pilvet tummemmilta. Aivan kuin tuulessakin olisi pureva pohjavire. Joka paikassa maassa on teräviä neulasia. Ympärillä leijuu kuitenkin raikas ja pihkainen hiekkaharjun tuoksu.

Kun poikaystävä on töissä Keskusrikospoliisissa, saa huomata, että juhlapyhiä ei useinkaan vietetä yhdessä. Niinpä Saanan avomies Jan viettää juhannusta kovin eri tavalla kuin Saana ja valtaosa suomalaisista, eli työmatkalla Nizzassa. Siellä on tapettu suomalainen taidekeräilijä, ja tapaus paljastuu osaksi sarjamurhaa. Jan saa mukaan tutkimuksiin uuden työparin, Johanna "Rynkky" Rytkösen. 

Rynkky katsoo Jania mietteliäänä. - Meille halutaan viestiä jotain. Mutta viestit jätetään hyvin auki. 

- Tarkoitat, että hän leikkii kanssamme?

- Ja tuntee itsensä luultavasti tällä hetkellä ylivoimaiseksi. Kaikki on mennyt juuri niin kuin hän on suunnitellut emmekä ole päässeet hänen jäljilleen, Rynkky toteaa.

- Mutta aina jää jälki. Aina jää jotain. Emme vain ole löytäneet sitä vielä, Jan sanoo ja astelee valkotaululle. - Sellaista asiaa kuin täydellinen murha ei ole olemassakaan.

Että minä inhoan tuollaisia Rynkyn kaltaisia lempinimiä, ja valitettavasti uskon että Rynkky seikkailee tulevissakin osissa. Muuten tämä olikin minulle oikein mieleinen osa sarjassa. 

Olen nähnyt kommentteja, että kirja kaipaisi tiivistystä dekkarijuonen osalta, ja ehkä niin onkin, mutta itse nautin kirjan tunnelmasta, kesäpäivistä saarella, sekä Saanan kiinnostuksen heräämisestä kirjailijan vaimon onnettomuuteen. Jos haluat vain sen dekkarin jossa tutkitaan rikosta ja sillä hyvä, ehkä tämä Backmanin sarja ei ylipäätään ole aivan paras sinulle, mutta jos haluat kirjan joka yhdistää dekkarin ja kesää tunnelmoivan kirjan, tämä toimii. 

Pienenä kuriositeettina, minua jäi huvittamaan kun Saana pohdiskeli että pihassa oleva ruusupensas olisi juhannusruusu, vai olisiko sittenkin vieraslajike kurtturuusu, joka pitäisi tuhota, mutta se on "niin kaunis ja hyväntuoksuinen, minkä takia sen on varmaan annettu niin paljon levitäkin". Jos hän tietää millainen kukka kurtturuusussa on tuoksua myöden, miten hän ei erota sitä ja valkoista juhannusruusua toisistaan, johan niiden lehdet kukista puhumattakaan ovat niin erilaiset? Mietin sitäkin, kukkiiko maitohorsma Kotkan saaristossa jo juhannusviikolla? Meillä tässä Tampereen kupeessa vasta heinäkuun loppupuolella. 

***

Eeva Kiviniemi: Viha

Saga Egmont, 2024

#4 Kati Berg tutkii

Lukija: Hannamaija Nikander 

Kesto: 7 h 46 min

Kati Berg oli vuokrannut kesähuvilan saaristosta viettääkseen idyllistä lomaa miehensä Pertin kanssa. Tunnelma muuttuu yllättäen, kun he kuulevat illan pimeydessä kaksi laukausta, ja pian sen jälkeen heidän pihaansa raahautuu viime voimillaan nuori mies, jota on ammuttu. Nuorukainen on käynyt Katin luennoilla yliopistolla ja on houkutellut Katia mukaan Elokapinan toimintaan, jossa on itse aktiivinen. Niinpä ensimmäiseksi epäillään ilmastoaktivistiin kohdistuvaa viharikosta. 

Katin poliisitytär Milla saa ampumatapauksen tutkittavakseen. Hän on aseman nuorin poliisi sekä iältään että virkavuosiltaan, ja kokee saavansa kylmää kohtelua työpaikan keski-ikäisiltä miespoliiseilta juuri sen tähden. Hän kokee vähättelyä myös, koska hänen mielenkiintonsa suuntautuu aivan erityisesti eläinten- ja luonnonsuojelurikoksiin. 

"Sinun äitiäsi yritettiin juuri rekrytoida Elokapinaan!"

"Selvä, no nyt päästään asiaan. Liityitkö?"

Kati pudistaa päätään.

"Siis mitä? Et liittynyt? Olen oikeestaan vähän jo odottanut, että sut löydetään jostain katublokista. Mitä sulle on tapahtunut? Kuka sinä oikein olet ja mitä olet tehnyt mun ihanan anarkistiselle äidille?"

" Ei kai... älä vain sano että jätit liittymättä tämän mun uuden viran takia?"

"En, tai no, ehkä sekin hiukan vaikuttaa, ainakin taustalla. Kannatan Elokapinaa kaikesta sydämestäni, mutta mukaan meneminen ei tuntunut omalta. Ja kai minua vähän pelottaa joutua poliisin kantamaksi ja putkaan", Kati myöntää.

"Poliisin pitäisi turvata myös Elokapinan rauhanomaisia mielenosoituksia. Mutta tiedän kyllä, että osalla poliiseista on aika jyrkkiä asenteita kapinallisia kohtaan. Niin että ei sun pelot ihan tuulesta temmattuja ole", Milla sanoo.

Omaan makuuni Viha oli liian kliseinen ja täynnä stereotyyppisiä henkilöitä, ja sen tähden se oli kovin ennalta arvattava. Olisin siis kaivannut jotain erilaista, niin tulokulmaan kuin henkilöihin. Ei niin, että rescuekoiria vihaava naapuri on maastokuvioon pukeutuva "julkipersu" ja kiusantekijät Millan työkavereissa niin ikään "julkipersuja". Lainausmerkeissä oleva termi on suoraan kirjasta. Teksti on siis räväkkää, mikä on tavallaan positiivista, mutta samalla liikaa, koska se syö kirjasta pois sen viihdyttävyyttä, ja kyseessä on kuitenkin dekkari...

Olin päättänyt tämän paasaamisen takia jättää sarjan kuuntelun jo sen kolmanteen osaan, mutta koska olin taas saanut tuntini Storytelissä täyteen paljon ennen uusimispäivää, ja joutunut sen tähden tyytymään E-kirjaston valikoimiin, päädyin kuuntelemaan Vihan paremman puutteessa. Olihan kirja heti lainattavissa, mikä on E-kirjastossa harvinaista. 

Kirjan koirista (Katilla on pieni rescuekoira) ja rescuetoiminnasta yleisesti minulla voisi olla puhdasrotuisten kasvattajana paljonkin sanottavaa, mutta en koe että kirjablogini on oikea kanava siihen. Tyydyn vain kummastelemaan esimerkiksi kohtausta jossa Stella innostuu kaivamaan maata puunrungon juurella ja Kati ihastelee koiran luontaista käyttäytymistä eli maan kaivuuta todeten, että koirat saavat tehdä sitä aivan liian vähän tai sitten rotukoirilta on jalostettu sellainen ominaisuus pois. Että mitä? Puhdasrotuiset koirat eivät halua kaivaa maata jalostuksen tuloksena? Nämä on vain jotenkin niin sanattomaksi vetäviä heittoja että totean vain, että tervetuloa tutustumaan meidän suht pienikokoisiin rotukoiriimme, cockerspanieleihin, cavaliereihin ja kleinspitziin, jotka saavat kaivaa maata ja myös sitä pennusta lähtien tekevät, kovalla innolla jo ennen luovutusikää.

***

Dekkariviikko - Alan Bradley: Loppusoinnun kaiku kalmistossa

 

Alan Bradley: Loppusoinnun kaiku kalmistossa

Flavia de Luce #5

Bazar, 2018 (lukukirja 2016)

Alkuteos: Speaking from Among the Bones, 2013

Suomennos: Maija Heikinheimo

Lukija: Krista Putkonen-Örn

Kesto: 9 h 36 min

Bishop's Laceyn kylän suojeluspyhimys, St. Tancred, vietti pääsiäisenä 500-vuotisjuhliaan. Flavian isosisko Feely oli valittu soittamaan juhlassa urkuja, koska urkuri, herra Collicutt, oli jälkiä jättämättä kadonnut. Tuleva juhla tarkoitti myös sitä, että pyhimyksen hauta kirkon kryptassa avattaisiin, mistä Flavia puolestaan oli innoissaan. Ja kylläpä häntä lykästi, sillä pienen kokonsa ansiosta hän sai ensimmäisenä kurkistaa hautapaaden sisälle ja vieläpä luvan kanssa!

Sain pääni työnnettyä helposti kiven rakoon ja vääntelehdin kuin sirkuksen käärmeihminen kunnes sain valonlähteen pääni yläpuolelle niin, että se valaisi hautaholvia. 

Kylmänkostea ilmavirta pyyhki kasvojani ja nyrpistin nenääni tympeälle, ikivanhan mädäntyneisyyden löyhkälle. Silmieni edessä oli pieni kivihuone, joka oli reilu pari metriä pitkä ja vajaan metrin levyinen. 

Ensimmäisenä huomasin ihmiskäden jonka käpristyneet sormet puristivat rikkoutunutta lasiputkea. Sitten katseeni siirtyi kasvoihin. Niitä peitti kammottava naamio, valtavan suuret, asetaanista tehdyt silmäaukot jotka näyttivät tuijottavan minua, ja sian kärsää muistuttava kuminen uloke. 

Naamion alla oli valkoista röyhelöä ja sen alla erotin kaulan ja kurkun mustaksi muuttuneet verisuonet. Silmäaukkojen yläpuolella näkyi kuoropojan kultaisia kiharasuortuvia. 

Tämä ei missään tapauksessa ollut Pyhän Tancredin ruumis. 

Sammutin taskulampun, vedin pääni kiven raosta ja käännyin hitaasti kirkkoherraan päin.

"Luulenpa että löysimme juuri herra Collicuttin", sanoin.

Tällä kertaa Flavia sai salapoliisityössään "vastaansa" kilpailijoita, vierailevan "herculepoirotin" sekä oman kylän neiti Tanteen, kirkon alttarikillan puheenjohtajan, joka piti itseään harrastajasalapoliisina neiti Marplen tapaan ja halusi myös selvittää urkurin kuoleman. Flavialle nämä nenäänsä samoille apajille tyrkkivät aikuiset olivat lähinnä kaksi ihmistä lisää, joille piti selitellä tekemisiään.

"No tuota. Se on pitkä juttu. Urkupilliin oli eksynyt lepakko ja yritin selvittää mitä kautta se oli päässyt kirkkoon. Pelkäsin että sillä saattoi olla raivotauti, en halunnut että Feelylle tapahtuu mitään pahaa. Hän on menossa naimisiin ja pelkäsin että..."

Painoin katkaisinta, vapinaa ja nyyhkytystä, mutta mitään ei tapahtunut. Piru vieköön! Aiemmin olin ollut oikea mestari tilaamaan kyyneleet silmiini jos tilanne sitä vaati. Mitä minulle oikein oli tapahtumassa? Olinko muuttumassa kovapintaiseksi. Tällaistako olisi kaksitoistavuotiaana?

Kuten aiemmissakin osissa, näppärä 11-vuotias Flavia esitteli kemian ja myrkkyjen tuntemustaan, tähän tapaan.

Ollakseni aivan rehellinen, minun on myönnettävä että myös strykniini on heikko kohtani, eikä pelkästään sen ominaisuuksien, vaan myös sen muuntautumiskyvyn vuoksi. 

Esimerkiksi, jos strykniiniä yhdistetään muodostumassa olevan hapen kanssa, sen melkoisen tavanomaisen väriset valkoiset kiteet muuttuvat ensin syvän sinisiksi, sitten vuoron perään purppuranpunaisiksi, violeteiksi, punaisiksi, oransseiksi ja keltaisiksi. Mikä perikadon sateenkaari!

Bradley on kyllä onnistunut Flavian hahmon luomisessa erinomaisesti, voin vain ihailla. Lukisin näitä, vaikken lukisi dekkareita! Ilkeilevät isotsiskot, muissa maailmoissa oleva isä ja lumivyöryssä Alpeilla kadonnut ja kuolleeksi julistettu äiti, unohtamatta jo kuollutta Tarquin-enoa, jonka hyvin varustellun kemianlaboratorion Flavia on perinyt, ovat kaikki oiva lisä perheeseen. Itse mysteeri ei Flavia -sarjassa ole välttämättä se kaikkein oleellisin osa, mutta tässä kirjassa sekin piti jännitystä yllä loppuun saakka. Toisaalta on vaikea uskoa miten paljon kuolemantapauksia noin pienessä kylässä tapahtuu, mutta olen päättänyt, etten anna sen häiritä lukunautintoani.

Aivan kirjan lopussa oli heitettynä melkoinen cliffhanger! Seuraava osa pitääkin ottaa kuunteluun vielä kesän mittaan. Pitää myös kehua Krista Putkonen-Örniä, joka on ehdoton suosikkini suomalaislukijoista!

Osallistun kirjalla myös vuotuiseen, maanantaina alkaneeseen dekkariviikkoon. Hieman mattimyöhäisenä liityn mukaan näin keskiviikkona, mutta loppuviikolle on luvassa uusi postaus joka päivälle.

Jännittävää dekkariviikkoa teille kaikille!

Alan Bradley: Filminauha kohtalon käsissä

 Alan Bradley: Filminauha kohtalon käsissä

(Flavia de Luce 4)

Bazar, 2016 (äänikirja 2018)

Suomennos: Maija Heikinheimo

Alkuteos: I am half-sick of shadows, 2011

Lukija: Krista Putkonen-Örn

Kesto: 8 h 29 min

Kuuntelin kirjan Nextoryssa.

Olin raahannut keskikesällä kotiin syleittäin orjanlaakerin oksia jotka olin hakenut Gibbetin metsän tiheiköstä, pannut katkotut oksat rouva Mulletilta (hänen tietämättään) lainattuun pataan ja keitellyt niitä laboratorion bunsenkeittimellä. Loppuvaiheessa olin tehnyt pari ylimääräistä kemiallista temppua, joilla sain tahnasta vielä sata kertaa tarttuvampaa kuin alkuperäisessä ohjeessa. Nyt aineen valmistuksesta oli kulunut kuusi kuukautta, ja sekoitukseni oli niin tehokasta että sillä olisi pysäyttänyt Gabonin gorillankin, eikä joulupukilla olisi sitä vastaan mitään mahdollisuuksia - jos hän siis oli olemassa. 

Niinpä niin, joulu oli tulossa ja kemisti-Flavia oli taas vauhdissa. Oli otettava varmuudella selvää siitä, oliko tuo punanuttuinen hahmo todella olemassa, kuten isosiskot hänelle väittivät. Linnunliimaa savupiippuun levittämällä partasuu jäisi kiinni - keksintö oli niin nerokas että Flavia ihmetteli miksei kukaan ollut sitä aiemmin käyttänyt. 

Buckshaw'ssa oli tosin luvassa muutakin kuin joulunodotuksen tohinaa, sillä Haviland-isä oli laskupinoja vastaan taistellessaan luvannut kartanon kuvauspaikaksi Lontoosta saapuvan filmiryhmän käyttöön. Daffy oli innoissaan, sillä tuotantoon kuului kuuluisa näyttelijätär Phyllis Wyvern. Flavia puolestaan ei ollut vieraiden saapumiseen yhtä ihastunut, ainakaan aluksi.

Yhtäkkiä hän kääntyi minun puoleeni, kyykistyi ja sanoi:

"No, mikäs tämä pikkutyttö on nimeltään? Ettei vain Margaret Rose? Niin sen täytyy olla, jos jossain on Margaret Rose, niin se olet sinä."

Ajattelin että hakisin yläkerran laboratorion hyllyltä syanidipurkin, tarttuisin tätä typerystä nenästä ja kallistaen hänen päänsä takakenoon, tyhjentäisin purkin hänen suuhunsa ja kestäisin seuraukset. Onneksi hyvä kasvatukseni esti minua tekemästä niin. 

Kuvausryhmän mukana saapui lukuisia jäseniä, tähtiä sekä Buckshawn asukkaille vielä tuntemattomia. Desmond Duncan, miespääosan esittäjä, kuului tähtien kastiin, samoin Val Lampman joka on elokuvan ohjaaja. Kuten tähdellä ikään, Phyllisillä oli omaa henkilökuntaa, hänen henkilökohtainen avustajansa Bun Keats sekä sihteeri Marion Trodd, joka Flavian mielestä muistutti kovasti erästä näyttelijää vanhoissa elokuvalehdissä.

De Lucen tyttäret eivät ole ainoita, jotka ovat tähdistä viehättyneitä, myös kirkkoherra ihailee Phyllisiä ja saakin tämän suostuteltua pieneen esitykseen Buckshaw'ssa, Romeon ja Julian kuuluisaan parvekekohtaukseen kirkon katonkorjausrahaston hyväksi. 

Esityspäivänä sataa lunta taivaan täydeltä, mutta kukaan ei halua jättää näkemättä maailmanluokan tähtiä omassa kotikylässä, niinpä puoli Bishop's Laceya on koolla Buckshaw'n salissa. Esityksen aikana lunta kertyy lisää niin, että kaikki joutuvat yöpymään de Luceilla. Ja sitten tapahtuu murha, kun näyttelijäsuuruus löytyy huoneestaan filminauhalla kuristettuna. Murhaajan täytyy olla edelleen talossa ja Flavialla on joulupukin olemassaolon lisäksi toinenkin mysteeri selvitettävänä, sillä mitäpä komisario Hewitt selvittäisi ilman Flavian teräviä hoksottimia.

Flavia tarkastelee tapahtumia taas innokkaan kemistin silmin, esimerkiksi silloin, kun isosiskon amerikkalainen ihailija tuo tälle lahjaksi harvinaisen ylellisyystavaran, nailonsukat.

"Ooh!", Feely huudahti lahjapaperin pudotessa. "Nailonsukat! Miten ihanaa! Mistä sinä olet sellaiset löytänyt?"

Jopa Daffy haukkoi henkeään. Nailonsukkia näki harvemmin kuin yksisarvisen jätöksiä; ne olivat kaikkien lahjojen Graalin malja.

Isä ponnahti tuolistaan kuin vieterin singauttamana. Yhdessä hujauksessa hän oli huoneen toisella laidalla, ja Feelyn kädestä temmatut nailonsukat roikkuivat hänen ranteellaan kuin pienet myrkkykäärmeet.

"Nuori mies, tämä on pöyristyttävää. Kerta kaikkiaan asiatonta. Kuinka te kehtaatte?"

Hän sysi sukkia pois käsistään ja pudotti ne takkaan. 

Näin miten nailonsukat käpristyivät, kipristyivät ja mustuivat liekeissä, muuttuivat kuumuudessa niiksi kemikaaleiksi joista ne olivat syntyneet (ainakin adipoyylikloridiksi ja heksametyleenidiamiiniksi, satuin tietämään).

Värähdin mielihyvästä katsoessani viimeistä, ihanasti lepattavaa liekkiä, kun sukat heittivät henkensä. Kuolinhenkäys, pöllähdys kuolettavan myrkyllistä vetysyanidikaasua leijaili savupiippua pitkin ylöspäin ja hävisi sitten kokonaan. Vain muutamassa sekunnissa Carlin lahjasta oli tullut kupliva musta möykky palavien halkojen päällä.

Huomasin ihan sattumalta, että järjestyksessä seuraava osa Flaviaa sijoittuu joulunpyhiin, joten päätin kuunnella sen näin marraskuussa. Minulla on merkattuna suosikkeihin jo hyvä valikoima jouluisia romanttisenpuoleisia englanninkielisiä äänikirjoja, joten joulu tulee kyllä näkymään blogissa muutenkin. 

Koska rikos tapahtui tällä kertaa ns. suljetussa tilassa, mieleen tuli entistä enemmän Agatha Christien romaanit. Oikein mukavia cozy crime -dekkareita nämä Flaviat ja tämä oli edellisen jälkeen taas oikein hyvä osa.

Alan Bradley: Hopeisen hummerihaarukan tapaus (Flavia de Luce 3)

Alan Bradley: Hopeisen hummerihaarukan tapaus (Flavia de Luce, osa 3)

Bazar, 2015

Alkuteos: A red herring without mustard, 2011

Suomennos: Maija Heikinheimo

Lukija: Krista Putkonen-Örn

Kesto: 11 h 37 min
Kuunneltu Nextoryn sovelluksessa.

- Sinä pelotat minua, mustalaisnainen sanoi. - Ikinä ennen kristallipallossani ei ole näkynyt tällaista pimeyttä. 

Hän peitti pallon käsillään ikään kuin estääkseen minua näkemästä sen pimeistä syvyyksistä nousevat hirveydet. Kun hänen sormensa koskettivat lasia, olin tuntevani jääveden valuvan nieluani pitkin. Pöydän laidalla lepattavan kynttilän kelmeä valo välkähteli mustalaisen messinkisissä korvarenkaissa ja katosi sitten jonnekin teltan varjoihin. Musta tukka, mustat silmät, musta mekko, punaiseksi maalatut posket, punainen suu ja ääni, jollaisen saattoi saada vain polttamalla puoli miljoonaa savuketta. 

Flavia pelästyi markkinoilla ennustaneen mustalaisnaisen, Fenellan, puheita ja tuli vahingossa kaataneeksi kynttilän joka poltti poroksi koko kojun ennen kuin kukaan ehti tehdä mitään. Mustalaisnainen oli nähnyt kristallipallossan vuorella olevan naisen, jonka Flavia uskoi olevan tämän kymmenen vuotta sitten vuorikiipeillessä menehtynyt äiti, Harriet. Äiti oli aikoinaan antanut mustalaisten leiriytyä Buckshaw'n mailla, niinpä Flavia kutsui Fenellan vankkureineen yöpymään kartanon tiluksille, ohi mustalaisia inhoavan Bullin perheen tilan, vaikka tiesi ettei isäkään pitäisi ideasta. Isä oli ajanut mustalaiset pois Buckshaw'sta ja Bulleilta taas oli kadonnut vauva ja he syyttivät Fenellaa vauvan sieppaamisesta.

Palings oli minulle kuin kadotetun paratiisin unohdettu kolkka. Buckshaw'n tilusten kaakkoiskulmassa, vihreiden ja lehtevien oksien muodostamassa tunnelissa joki kaartui loivasti länteen ikään kuin se kihartuisi syrjäisemmillä seuduilla ja niin syntyi rauhallinen aukio, melkein kuin saari. Tässä kohtaa joen rantapenger oli itäpuolella korkeampi, länsipuolella taas kosteampi. Jos tiesi mistä kohtaa puiden joukosta etsiä, saattoi erottaa pienen kivisillan sievät kaaret. Silta oli yhtä vanha kuin jo tuhoutunut Buckshaw'n alkuperäinen rakennus, kuningatar Elisabethin valtakaudella rakennettu kartano, joka oli sytytetty tulee 1600-luvulla, kun raivostuneet kyläläiset olivat tehneet virheellisiä päätelmiä sukumme uskonnonharjoittamisesta.

Flavia yritti olla avuksi, teki nuotion ja keitti naiselle teetä. Mutta kun Fenella tajusi Flavian käyttäneen nuotioon seljankukkapensaan oksia, tämä alkoi kauhuissaan huutaa "Hilda Muir!" ja käski Flaviaa lähtemään heti. Asia jäi vaivaamaan Flaviaa ja kun hän ei saanut yöllä unta, hän päätti mennä katsomaan miten nainen voi. Mutta kun Flavia palasi vankkureille, häntä odotti karmaiseva näky.

Verta. Joka puolella oli verta. Sitä oli roiskunut liedelle ja ikkunaverhoille. Verta oli lampunvarjostimella - ja minun käsissäni. 

Veren lisäksi vankkureissa haisi kala, jälkiä tulenteosta ei kuitenkaan näkynyt. Flavia tunsi Fenellan ranteessa heikon pulssin ja päätteli, että ratsastamalla vankkureita vetävällä hevosella hän pääsisi nopeiten tohtori Derbyn vastaanotolle. Flavian neuvokkuus pelasti mustalaisnaisen hengen, mutta tilalta löytyi ruumis, kun Flavia ja Lontoosta tavoitettu Fenellan lapsenlapsi Porcelain löysivät Brookie Harewoodin, yhden kyläläisistä, roikkumasta hengettömänä Poseidonin suihkulähteen atraimesta.

Varsinainen murhatapaus ei tällä kertaa kiinnostanut minua yhtä paljon kuin kahdessa aiemmassa osassa. Toinen osa, jossa kylään jumittunut nukkemestari murhattiin, on näistä kolmesta ensimmäisestä osasta ehdoton suosikkini. Tässä osassa oli enemmän siskosten välistä kiusantekoa ja loppufiiliksenä jäi oikeastaan se, että kirjassa oli suhteessa vähemmän rikoksen ratkomiseen liittyviä ja enemmän muuta tapahtumia 

Alan Bradley: Kuolema ei ole lasten leikkiä

Alan Bradley: Kuolema ei ole lasten leikkiä

Flavia de Luce, osa 2

Bazar, 2014 - äänikirjana 2018

Alkuteos: The Weed That Strings the Hangman's Bag, 2010

Suomennos: Laura Beck

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Kesto: 10 h 40 min

Puhtaimmat sydämet vähiten

kestävät tylyyttä ihmisten.

Piiraan maku makea -kirjasta tuttu, 11-vuotias Flavia de Luce palaa ratkomaan rikoksia 1950-luvun Englannissa. Sarjasta on suomennettu jo kymmenen osaa, joten minulla on hieman kiinni kirittävää. Ei haittaa, sillä on kiva tunne, kun tietää edessä olevan vielä monia mukavia kuunteluhetkiä Flavian seurassa.

Hautausmaan kulmalla Flavia ryhtyy juttuihin vieraan, kauniin punatukkaisen naisen kanssa. Hän on Nialla, Rupert Porsonin, kuuluisan nukketeatteriohjaajan avustaja. Heidän pakettiautonsa oli hajonnut ja matkanteko siksi tyssännyt Flavian kotikylään. Flavialle miehen televisiosta tuttu oravahahmo ei sano mitään, sillä isä ei ole halunnut hankkia kotiin televisiota. 

Auton korjaamista odotellessa Porson päättää kylän kaniikin ehdotuksesta järjestää teatteriesityksen Bishop's Lacen seurakuntatalolla. Koska Porsonin nukketeatterin räikeätekstisen pakettiauton ei olisi kirkkoherran mielestä sopivaa majailla hautuumaalla sunnuntaiaamun kirkonmenojen aikaan, hän keksii majoittaa Rupertin ja Niallan Inglebyn perheen maatilalle. 

Inglebyn perhe oli pysytellyt tiiviisti omissa oloissaan siitä lähtien, kun heidän ainoa lapsensa Robin oli viisi vuotta aiemmin traagisesti menehtynyt. Vaikka Flavia oli tuolloin itsekin pikkulapsi, Robinin ikäinen, hän muisti kuulleensa kasapäin juoruja pienen Robinin löydyttyä vanhasta hirsipuusta roikkumassa. Kuinka vanhemmat hankkiutuivat hänestä eroon, saatananpalvojat veivät pojan, pikkupoika oli tehnyt sen itse. Miten Robin oli todellisuudessa hirsipuuhun päätynyt, jäi selvittämättä, mutta vanha kylähullu Meg oli silloin nähnyt pirun, minkä nyt piirtää Flavian luonnosvihkoon.

Kirkkoherra värväsi Flavian auttelemaan nukketeatterissa ja opastamaan teatteriseurueen maatilalle, jolla he tapaavat Dieterin, entisen saksalaisen sotavangin, sekä Sallyn joka oli ns. työpalvelutyttö, joka oli Dieterin tavoin jäänyt maatilalle töihin sodan päätyttyä. Tilalla oli myös iso tiilestä rakennettu kyyhkystorni, sillä siellä oli kasvatettu kyyhkyjä aikoinaan syötäväksi. Robinin kuoleman jälkeen kyyhkynkasvatus oli kuitenkin päättynyt. Flavia kuuli kyyhkytornista jotain outoa ja kun hän kiipesi tikkaita ylös, hän löysi rouva Inglebyn drndl-hameessaan sytyttämässä kynttilöitä ja laulamassa karmivaa laulua.

Illallista vaati
Robin tuhma poika,
mutta sai aamulla
köyden ja voita.
Kutsutaan mukaan kaikki
toverinsa nuo,
joille pimeyden työt
iloa suo.

Flavialla on taas paljon selvitettävää, monia kemiallisia kokeita tehtävänä ja mysteerejä ratkottavina jo ennen kuin kukaan kuolee. Sillä kuolemantapaus on luvassa, mutta vasta reilusti kirjan puolivälin jälkeen, jolloin nukketirehtööri pääsee hengestään Jaakko ja pavunvarsi -näytöksen päätteeksi. Syyllisen paljastaa tietenkin Flavia, vaikka tyttö itsekin näppärästi toteaa, että ylikomisario Hewittillä on sentään paljon enemmän resursseja käytössään.

Tällä kertaa Flavia kertoilee enemmän kemiallisista taidoistaan ja tekee paitsi kaikenlaisia laboratoriokokeita, myös mm vastamyrkkyä pulunkakasta. Kuolemantapausta pohjustetaan todella pitkään, se ikään kuin tapahtuu keskelle Flavian jo selvitettävänä olevaa mysteeriä siitä miksi tietyt ihmiset tuntevat toisensa vaikka esittävät olevansa vieraita ja miten pikku Robin oli kuollut. Robinin kuolema kun tuli uudestaan kyläläisten mieliin, sillä nukkemestarin näytelmän poikanukella oli kaikkien kauhistukseksi Robinin kasvot. 

Tämä kakkososa oli tarinaltaan vielä huomattavasti koukuttavampi kuin ensimmäinen, joten kuuntelen kyllä taas seuraavankin osan. 

Helmikuun äänikirjoja

Helmikuussa kuuntelin taas useita äänikirjoja, seitsemän kappaletta. Ensimmäisenä sain aloitettua suositun dekkarisarjan.

 

Alan Bradley: Piiraan maku makea
Bazar, 2014 (äänikirja 2018)
Alkuteos: The Sweetness at the Bottom of the Pie
Suomennos: Maija Paavilainen 
Lukija: Krista Putkonen-Örn
Kesto: 11 h 31 min

Ensimmäinen helmikuun äänikirjoistani oli dekkari, pikku neiti Flavia de Lucen salapoliisitarinoiden ensimmäinen osa, Piiraan maku makea. Kuusi vuotta olen suunnitellut sen lukemista ja vihdoin tulin siihen tarttuneeksi! Enköhän kuuntele näitä enemmänkin.

Jollei piiraassa maistu maku makea,
on koristeilla turha sitä hakea.

Flavia on 11-vuotias sangen aikaansaava tyttö. Hän inhoaisi sitä, että kutsuin häntä juuri pikku neidiksi. Hän asuu Englannin maaseudulla postimerkkejä harrastavan isänsä ja kahden inhottavan isosiskonsa kanssa. Flavia rakastaa kemiaa ja kaikenlaisten kokeiden tekemistä ja kun heidän kotitalonsa puutarhaan kuolee mies, Flavia ei tällaista kavahda vaan aikoo ratkaista murhan. Sillä murhahan se on, sitä tiesi jo aiemmin löytynyt kuollut lintu jonka nokkaan oli laitettu postimerkki. Ilmassa leijuu paljon kysymyksiä; kuka tai mikä on Ulsterin kostaja? Kenen kanssa isä riiteli työhuoneessaan? Ja kuka otti palan rouva Mulletin vaniljapiiraasta, josta kukaan perheenjäsen ei pidä?

Olen sanonut, etten oikein pidä dekkareista joissa ensin tapahtuu rikos jota sitten aletaan tutkia, voin suoda Flavialle poikkeuksen sääntöön. Ihan pätevä neitihän tämä sankaritar on ja 50-luku tapahtuma-ajankohtana mieleistä vaihtelua. Eli saatan kuunnella toisenkin. Krista Putkonen-Örn on yksi lempilukijoistani.

Jenny Colgan: Uusia lukuja ja onnellisia loppuja

Gummerus, 2020

Alkuteos: The Bookshop on the Corner

Suomennos: Paula Takio

Lukija: Anniina Piiparinen

Kesto: 10 h 22 min

Nina Redmond joutuu lähtemään rakkaasta työpaikastaan, kun birminghamilainen pikkukirjasto suljetaan ja tilalle rakennetaan uusi hieno mediakeskus. Pian hän kuitenkin huomaa matkanneensa Skotlannin ylämaille saakka ostaakseen ison, vanhan pakettiauton. Aikomuksena on perustaa kiertävä kirjakauppa Birminghamiin, mutta Nina on helppo puhua ympäri, pyörillä kulkevaa kirjakauppaa tarvitaan paljon enemmän Skotlannissa kuin Birminghamissa. Nina tutustuu monenlaisiin ihmisiin, niin äreään vuokraisäntään kuin koulusta jatkuvasti lintsaavaan pikkupoikaan ja pääsee auttamaan muun muassa lampaan karitsoinnissa. Rakkauselämän kukoistamisen ohella tärkeintä on oikeiden kirjojen löytäminen oikeille lukijoille ja saada lukemaan nekin jotka eivät koskaan ole lukeneet.

Aina välillä on ihanaa lukea kirjaa kirjoista! Ja jos tämä ei ole hyvän tuulen chick lit, niin mikä sitten. Lukijan äänikin sopi hyvin tämän kaltaiseen kirjaan ja hän eläytyi juuri sopivasti, ei ollut tasapaksu muttei vetänyt överiksikään. Sopii erittäin hyvin kuunneltavaksi äänikirjana.

Lopuista julkaisinkin omat esittelynsä, tässä linkit niihin:

Saara Turunen: Sivuhenkilö 
Ruth Ware: Nainen hytissä 10
Erich Segal: Love story
Hanna Ryti: Rakkaudettomuus
Celeste Ng: Tulenarkoja asioita

Äänikirjojen kuuntelu tuntuu edelleen sujuvalta ja toimii monesti kun olen vähän liian väsynyt lukemaan kirjaa itse tai tarvitsen kädet vapaaksi muuhun. Helmikuussakin tuli kuunneltua aika eri tyyppisiä kirjoja, kaksi dekkaria ja yksi klassikkokin. Maaliskuu on lähtenyt käyntiin muutaman vuoden takaisella psykologisella trillerillä.