Cecilia Samartin: Nora & Alicia
Bazar 2011, 390 sivua
Englanninkielinen alkuteos on ilmestynyt nimillä
Broken Paradise ja Ghost Heart, 2004
Suomennos: Tiina Sjelvgren
1950-luvun Kuubassa varakkaasta suvusta olevat 9- ja 10-vuotiaat serkukset, tummempi Nora ja vaaleampi Alicia (kuin aito espanjatar), elävät vailla huolen häivää. Elämää jossa voi kaivaa varpaat kosteaan hiekkaan, katsella miten palmut huojuvat merituulessa ja makustella pitääkö eniten mango-, kookos- vai papaijajäätelöstä. Tytöillä on paljon rakkaita läheisiä, isovanhempia, tätejä, isotätejä ja Noran perheen kotiapulainen Beba joka loihtii heille herkullisia ruokia joilla on suussasulavan kuuloisia nimiä kuten rope vieja, carne con papas ja arroz con pollo. Pian tytöt, toistensa parhaat ystävät, kasvavat nuoriksi neidoiksi jotka pääsevät ensi kertaa mukaan aikuisten hauskanpitoon, kuten tanssiaisiin.
Isoisä seisoi edessämme ja hymyili ylpeänä. "Kaksi kaunista prinsessaa", hän sanoi. "Toinen kaunis ja vaalea kuin Kuuban päivät, toinen salaperäinen ja viettelevä kuin tropiikin yöt."
Kaikki muuttuu kun kansa alkaa kapinoida. Maan johtajasta Batistasta halutaan eroon ja syntyy vallankumous. Uusi karismaattinen johtaja, Fidel Castro, saarnasi uudesta Kuubasta, josta tulisi entistä vahvempi, rikkaampi ja joka ottaisi oman paikkansa maailmankartalla. Beballa on paha aavistus Castrosta, ja valitettavasti hän on oikeassa. Hän ei ollut enää mies, joka pelastaisi Kuuban ja nostaisi maan samalle viivalle Yhdysvaltojen kanssa. Mies, joka kitkisi Batistan ja tämän ökyrikkaiden hännystelijöiden jälkeensä jättämän korruption ja loisi maalle uudet, uutuuttaan loistavat demokraattiset ihanteet. Castro julisti Kuuban kommunistiseksi maaksi ja siitä seurannut kauppasaarto vaikeutti eniten juuri tavallisten kuubalaisten elämää.
"En halua lähteä Kuubasta koskaan", Alicia sanoi kun kuivattelimme itseämme kuumassa auringossa.
"En minäkään."
"Maailmassa ei ole tämän parempaa paikkaa. En voisi olla koskaan onnellinen missään muualla."
Jos en olisi ollut nukahtamaisillani, olisin sanonut hänelle, että "missään muualla" oli sula mahdottomuus. Olimme kuubalaisia, tämä oli meidän maamme. Asiat kääntyisivät taas parhain päin, ainahan niin kävi. Jos ei voinut luottaa maahan jalkojensa alla, niin mihin sitten? Mutta miksi miettiä moista, kun tuuli hyväili meitä niin ihanan lämpimästi? Miksi keskeyttää meren kuohu, kun se kertoi kaiken niin paljon paremmin kuin minä? Me olimme kotona, me olisimme täällä aina.
Pian elämä Kuubassa käy kuitenkin niin vaikeaksi, että Noran perhe hakee viisumeita aikoen suunnata Yhdysvaltoihin. Alician isä uskoo, että tilanne vielä paranee, ja niin serkusten tiet eroavat juuri aikuisuuden kynnyksellä. Noran isä saa työpaikan pankista ja perhe muuttaa Kaliforniaan. Koulussa Nora ja pikkusisko Marta ovat ainoat kuubalaiset, mutta Nora ystävystyy apuopettaja Jeremyn kanssa. Jeremy opettaa Noralle englantia, Nora Jeremylle espanjaa. Nora kirjoittaa ahkerasti kirjeitä Alicialle, mutta menee kauan ennen kuin alkaa saada vastauksia. Tytöt avautuvat toisilleen ongelmistaan ja onnen hetkistään, rakkauksistaan ja menetyksistään. Ennen pitkää Alician tilanne muuttuu sellaiseksi, ettei Nora näe enää muuta vaihtoehtoa kuin mennä käymään Kuubassa vanhempiensa vastustuksesta huolimatta.
Tässä kirjassa oli tavallaan monta eri tarinaa ja rakastin niitä kaikkia. Alkupuolen huoleton elämä palmurantoineen ja kookosjäätelöineen on idylli joka sai minut haluamaan 50-luvun Kuubaan nauttimaan tuosta kaikesta serkusten kanssa. Noran Amerikkaan muutto kolahti siihen minään joka on ollut viime aikoina kiinnostunut siirtolaisuusteemasta ja lopussa oli yhtäkkiä aikamoista seikkailua! Kirjassa on myös paljon rakkautta, vaikkei se romanttinen kirja olekaan; on serkusten hyvin tiivis side, on molempien niin eri tavoin elämäänsä tulevat miehet, on rakkaus Kuubaan. Luin kirjaa aika hitaasti, ja jälkeenpäin juuri se tuntui oikealta tavalta, tätä ei kannata yrittää ahmia. Minusta jopa tuntui ettei se antanut minun ahmia itseään.
Samalla hetkellä meri pilkisti kahden rakennuksen välistä kuin kahden homeisen leivänkannikan välistä paljastuva jalokivi. Se sädehti ja loisti täydellisen turkoosina. Aallot vyöryivät uljaina ja lempeinä rantamuuria vasten. Kuubalainen sieluni asui siinä kohdassa horisonttia, eikä se kohta ollut muuttunut miksikään, se oli täsmälleen samanlainen kuin aina ennenkin. Kaikki hetkeä aiemmin näkemäni masentava rumuus oli kuin pois pyyhitty.
...
Tuuli puhalsi hiukset kasvoiltani ja meri puhui minulle samalla kun se keinui kohti rantaa. Auringon lämpö ei ollut enää yhtä polttavaa kuin keskipäivällä, ja se kosketti sydäntäni ja sieluani niin, että ne syttyivät hehkumaan. "Tervetuloa siihen ainoaan paikkaan, jota sydämesi voi koskaan kutsua kodikseen. Hengitä sitä sisääsi. Jokaisen hengenvedon jälkeen sinun on entistä vaikeampi kieltää, ettetkö olisi saaren tytär. Sydämessäsi asuva intohimo kuuluu tänne."
