WSOY, 2024
Lukija: Krista Putkonen-Örn
Kesto: 7 h 14 min
Vuosina 1914-1917 Venäjän keisari Nikolai II rakennutti linnoitusketjun suojaamaan Pietaria lännestä tulevilta hyökkäyksiltä. Pisimmillään se ulottui Hiidenmaalle, Saarenmaalle, ja jopa Ahvenanmaan luoteisnurkkaan. Rakentamiseen tarvittiin 100 000 miestä, sekä palkattuja että pakkotyöläisiä. Laidunsaari Örö kuului tähän linnoitusketjuun, ja sinne oli sen takia ulkopuolisilta pääsy kielletty. Itsenäistymisen jälkeen Suomi pakkolunasti Örön saarelaisilta ja se oli puolustusvoimien koulutuskäytössä vielä 2000-luvulla. Vuonna 2015 se liitettiin osaksi Saaristomeren kansallispuistoa ja avattiin yleisölle.
Vuonna 1916 Juho tarttui sanomalehdessä näkemäänsä ilmoitukseen, jossa kaivattiin riuskoja työmiehiä linnoitustöihin. Anna-puoliso josta appivanhemmat olivat toivoneet vain ohimenevää ihastusta, ei miniää, lähti hänen mukaanss. Saarella ei ollut montaakaan naista, eikä Annankaan ollut soveliasta eikä turvallista kuljeskella saarta pitkin poikin, mutta hänen oli välillä päästävä pois neljän seinän sisältä. Muuten hän kuuli päässään yhä uudelleen pahantuulisen anopin sanoja, miten tarpeeton ja hyödytön hän oli, sekä saaressa, että mantereella. Oliko Anna vain koriste ja Juhon lasten synnyttäjä?
»Makaa kuin lahna. Sänky alati pitkäksi laitettuna ja petaamattomana. Hyödytön kaupunkilaisflikka, olisi edes lapsen tehnyt, nyt ei saada sitäkään, mitään emme saa. Anna meille meidän jokapäiväinen leipämme, pullapitkomme, jälkeläisemme. Anna! Anna! Anna! Etkös kuule? Nouse ylös. Ihminen makaa vain, jos nukkuu tai on kuollut. Kumpi sinä olet, Anna?»
2020 aikuinen pariskunta Antti ja Inga tulivat lomalle Örön saarelle, kumpikin omissa mietteissään. Antti oli ollut Öröllä viikon leirillä varusmiespalveluksessa ollessaan, kun Ingaa vetivät puoleensa hänen omat jo edesmenneet sukulaisensa, Juho ja Anna. Etenkin isoisoäiti Anna on aina ollut suvussa jonkinlainen vaiettu mysteeri, jonka Inga haluaisi saada ratkaistua. Annan mummo väitti saaneensa alkunsa saarella, kun taas tämän siskon mukaan Anna ei ollut koskaan saarella käynytkään.
Samalla Inga miettii hänen ja Antin liittoa ja miten hyvin hän loppujen lopuksi tuntee miestäänkään.
Pitäisikö menneen antaa vain olla, elää tässä hetkessä? Syödä, juoda, nukkua, huolehtia perustarpeista ja ajatella vähemmän?
Jos Inga ja Antti myöhemmin kaipaisivat Örön-matkaltaan jotakin tai muistelisivat tiettyä, erityistä hetkeä, se voisi olla juuri tämä: He seisovat somerikkorannalla rinnakkain ja aloillaan kuin kaksi patsasta. Kaikki ihmisen rakentama historia puuttuu. Ei ole taloja, ei laitureita, ei muistutusta Annasta, Juhosta, ei Antin armeija-ajoista. Kaikki muistot, kuvitelmat ja aavistukset menneestä lentävät tuulen mukana kauas pois. On vain puhdas olemassaolo. Tämä on Antin ja Ingan ikioma, yhteinen maisema, heidän Örönsä. Tällainen koko saari on joskus ollut. Tällaista on tyhjyys, tila, mahdollisuudet, vapaus, ajattomuus, yhteys. Ympärillä kuuluu ikiaikainen pauhu, jossa ei voi kuin huutaa tai olla hiljaa. Kohina pakottaa tekemään jommankumman valinnan.
Olin lukenut Katja Kaukoselta aiemmin yhden romaanin, Kohina, josta olin pitänyt paljon, ja luettuani läpi tuon juttuni siitä, ymmärrän kyllä miksi. Samanlaista viehätystä yhdenlaisen arvoituksen ympärillä oli myös Pitkässä ikävässä. Siinä on tosin hiukan erilainen perussävy, sillä Inga ei ole kaikkein helpoin ihminen. Antti tuntuu tekevän asioita aivan väärin, kun hän esimerkiksi antaa Ingalle sydämenmuotoisen kiven, Inga pitää kiveä kylmänä. Muttei Anttikaan mikään pulmunen ole, ollut ainakaan menneisyydessään. Jotenkin kuvaan vielä sotkeutuvat äiti ja tytär joihin he tutustuvat Öröllä, outo parivaljakko, joka etsii tyttären isää.
Pidän Kaukosen tyylistä kirjoittaa, joten voin suositella lukemaan Pitkän ikävän (joka muuten on varusmiesten nimeämä saaren päästä päähän kulkeva polku), kun kaipaat esimerkiksi tulevana kesänä jotain ei ihan niin kevyttä luettavaa. Itselläni lukemisto aina kummasti kevenee kesän lähestyessä.
