Tiina Tuppurainen: Kuvittelen sinut vierelleni

Tiina Tuppurainen: Kuvittelen sinut vierelleni

Karisto, 2020

309 sivua

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta. 

Kaikki ihmiset eivät toivu eroista. Ero jää heidän sisälleen, se on vaurio joka ei parane heissä. Se ei parane koskaan. He kasvattavat vaurion päälle kerroksia, he käyvät töissä ja syövät ja nukkuvat taas normaalisti, he alkavat seurustella ja ostavat asuntoja ja vaatteita ja lähtevät matkoille. He käyvät tapahtumissa ja näkevät ystäviään ja nauravat kuin olisivat kunnossa. 
Mutta kaiken aikaa, vielä vuosia eron jälkeen, vaurio on heissä yhä. Se tulee esiin, kun kukaan muu ei ole paikalla, kun kukaan ei puhu, kun mitään ei tapahdu. He palauttavat mieleensä yhden muiston, hetken kukkulalla, jolla tuulee ja josta näkee kerralla koko kaupungin, meren ja vastarannan, ja he putoavat takaisin tuon ihmisen sisälle. He putoavat takaisin hänen sisälleen kuin eivät olisi koskaan olleetkaan poissa. 

14-vuotiaana Anni oli ihastunut tyttöön ja tuntenut siitä pakokauhua, kunnes kuuli terveystiedon tunnilla, että sellaiset tuntemukset ovat yleensä ohimeneviä. Lukio sujui hyvin, mutta hän ei halunnut aikuistua ja sairastui syömishäiriöön. Yliopistolla naistutkimusta esittelevät tytöt olivat Annin mielestä ihanan rohkeita. En ole koskaan ennen tuntenut lesboja. Kaikki heissä houkuttaa minua. Gradunsa hän tekee L-koodista, tietenkin. 

Dtm on lesbojen kantapaikka, sieltä Annikin löytää seuraa. Tytön huulet ovat pehmeät, niin sanotaan jokaisessa harlekiiniromaanissa, mutta nyt se on totta. Suudelmassa on kiihottavaa hellyyttä ja hitautta, se on jotain muuta kuin kosteat ja aggressiiviset suudelmat, joihin olen tottunut miesten kanssa. Tähän asti Anni oli luullut, ettei hän oikein pidä seksistä. Ensimmäisille treffeilleen hän pukeutuu hameeseen ja korkkareihin vaikkei tunne oloaan luontevaksi, mutta 22 vuotta heteroiden maailmassa on opettanut niin. Tyttö ei kuitenkaan halua tavata häntä toistamiseen, ja Anni oppii kantapään kautta, että lesbot pitävät maskuliinisemmista tyypeistä. Annikin leikkauttaa hiuksensa lyhyiksi, laihtuu, pukeutuu väljiin vaatteisiin tai paitaan ja krakaan.

Sitten hän tapaa Lukan, Lauran joka ei pidä oikeasta nimestään, koska se tuo mieleen Laura Voutilaisen ja tekopirteät heteronaiset, jotka harrastavat spinningiä. Luka ei ole mies mutta ei nainenkaan. Hän on laiha ja hänen rintansa ovat lähes olemattomat, hän pukeutuu miesten vaatteisiin. Hän voisi olla rocktähti tai narkomaani, en tiedä, onko näillä kategorioilla kovin paljon eroa. Hän seurustelee Sanden kanssa, mutta heillä on avoin suhde. Kun Anni ja Luka muuttavat yhteen, heidän suhteensa on vakavampi. Joka viikonloppu käydään silti baareissa, vaikka illat päättyvät aina siihen, että vaadin Lukaa lupaamaan, ettei hän ikinä pettäisi minua. Lukan mielestä loppuelämää ei voi tietää, minkä Anni tulkitsee niin, että Luka pettäisi häntä heti kun on mahdollisuus ja kotimatkat ovat usein riitelyä. Menee vielä vuosia ennen kuin tajuan, ettei hän ikinä pettäisi minua. Silti kiihotun eniten siitä ajatuksesta, että hän tekisi niin. He rekisteröivät parisuhteensa. 

Kaverireissulla Tukholmaan Anni tapaa yökerhossa Elinin. Kaveri paheksuu numeroiden vaihtamista ja Facebook-kaveriksi lisäämistä. Vähättelen tekoani. Mitä sitten? En luultavasti näe häntä enää koskaan. Kahdeksan vuotta Annia nuorempi, liian nuori, mutta skypettää ja viestitellä pitää koko ajan niin että Lukaa ahdistaa, ja lähteä Tukholman Prideenkin ilman Lukaa, Anni haluaa tietysti tavata Elinin. Kaikesta tästä seuraa tilanne, joka kuvataan jo kirjan takakannessa, pari kuukautta eteenpäin eikä Annilla ole enää Lukaa muttei Eliniäkään.

Kirja on tyypiltään pitkälti hyvin rehellistä oman elämän kuvaamista kronologisessa järjestyksessä. Miten Anni löysi seksuaalisuutensa, tutustui helsinkiläisiin lesboihin ja pääsi piireihin sisälle, miten suuteli ensimmäisen kerran toista tyttöä, seurusteli seurustellakseen, rakastui, rekisteröi parisuhteen, osti asunnon, hankki kaksi koiraa, harkitsi lapsia, juhli ja käytti paljon alkoholia, miten he Lukan kanssa päätyivät eroon. Sosiaalinen elämä tapahtui pitkälti baareissa, juhlia piti joka ikinen viikonloppu ja juoda, aina piti juoda liikaa vaikka jälkikäteen kadutti monet kerrat.

Kirja antaa kuvan, että lesbosuhteita varjosti epävarmuus siitä, että oma tyttöystävä löytää jonkun toisen, paremman, nuoremman, ylipäätään itselle mieleisemmän. Anni tiedosti olevansa epävarma ja mustasukkainen, mutta samat piirteet toistuivat ystäväpiirissä. Ehkä jatkuva juhliminen ja runsas alkoholinkäyttö olivat osasyy siihen, mutta kuten Annikin pian oppi, lesbopiireissä oli yleistä jättää vakisuhde vasta kun uusi tyttöystävä oli jo löytynyt. Kukaan ei halunnut jäädä yksin. 

Kirjassa korostettiin paljon sitä, miten lesbot olivat ja elivät täysin omissa piireissään. Eikä sekään, että ystävät olivat vain "omaa väkeä", vaan telkkarista katsottiin vain lesbosarjoja, vuokrattiin lesboelokuvia ja luettiin lesbokirjoja. Koko elämä pyöri sen ympärillä, että ollaan ei-heteroita. Minun on vaikea ymmärtää, miksi kukaan koskaan haluaisi olla hetero. Toisaalta jako ei ole mustavalkoisesti homot vs. heterot, vaan pienet alaryhmät eivät näyttäneet hyväksyvän toisiaan. Moni asia on muuttunut, Mikael sanoo, mutta transsukupuoliset, polyamoriset, sadomasokistit, queerit, aseksuaalit, nahkahomot ja ei-valkoiset eivät mahdu vieläkään kunnolla sateenkaaripolitiikan sisälle, vaikka MSC Finland osallistuukin Prideen. (MSC on nahkahomojen fetissijärjestö.) Anni tajusi elävänsä Lukan kanssa vaniljasuhteessa. Ei mitään pervoa, ei sadomasokismia, ei polyamoriaa, ei nahkaa, ei piikkejä. Vain seksiä vakituisen kumppanin kanssa omistusasunnon makuuhuoneessa.  

Yllätyin vähän siitä, miten negatiivisessa valossa kaikki heterot kirjassa näyttäytyivät. Ei pelkästään Laura Voutilainen tai Olli Lindholm, joka edusti Annille aivan erityisen ällöttävää heteromiestä, eivät pelkästään ne jotka soittivat suurta suutaan tai puhuivat nyrkeillään. En ole aiemmin ajatellut asiaa ihan näin mustavalkoisesti ja kun tiedän vielä kirjan olevan autofiktiivinen, tuli muutamaan otteeseen tunne, että tirkistelen jotain, mitä minun ei umpiheterona edes kuuluisi lukea tai ainakaan en ole oikeutettu antamaan siitä mitään heterouteni muokkaamaa mielipidettä. Kuitenkin luin tätä kirjaa pitkälti samaan tapaan kuin mitä tahansa tarinaa pitkästä parisuhteesta, mustasukkaisuudesta, pettämisestä, erosta, siitä ylipääsemisestä, uuden elämän rakentamisesta jne. Kyllä minäkin olen ihminen, nainen, tuntenut samoja tunteita, vaikkakin heterosuhteissa. Enkä ole ylipirteä.

Osallistun kirjalla keäkuun Pride-lukuhaasteeseen.

Reetta Aalto: Vadim

Reetta Aalto: Vadim

Kustantamo S&S, 2020

Lukija: Usva Kärnä

Kesto: 7 h 10 min
Kuunneltu Nextoryn sovelluksessa.

He tapasivat taidenäyttelyssä, Pietarissa, vuosituhannen vaihteessa. Nuori suomalaisnainen, joka on ennenkin asunut Pietarissa ja oli nyt tullut opiskelemaan Venäjän kieltä ja kirjallisuutta sekä Vadim, nahkatakkinen nuori mies. Nainen olisi halunnut opiskella elokuva-alaa, muttei ollut päässyt alan kouluun Suomessa, joten oli palannut Pietariin kun Suomen Pietarin Instituuttiin oli haettu työharjoittelijaa. 

Harjoitteluun myönnettävä apuraha oli huomattavasti suurempi kuin opintotuki, ja olin laskenut, että jos eläisin Pietarissa vaatimattomasti, voisin ostaa videokameran ja kuvata sillä jonkinlaisen omakustanne-elokuvan. En tarvitse mitään kouluja, ajattelin, Pietari olisi minun elokuvakouluni.

Kun he kohtasivat uudestaan, he päätyivät sänkyyn ja pian ensimmäisen yön jälkeen Vadim jäi käytännössä asumaan naisen luo, kimppakämppään jossa asui myös naisen suomalainen ystävä Antti. Vadim puhui omista asioistaan vältellen eikä tällä ainakaan työpaikkaa tai rahaa ollut, tokko kunnon kotiakaan ja nainen maksoi kiltisti kaiken, mikä ei näyttänyt häiritsevän Vadimia ollenkaan. Kun Vadim katosi muutamaksi päiväksi, nainen luuli tämän suuttuneen jostain. Hänet oli pidätetty, miliisit eivät kuulemma pitäneet hänestä.

"Mä en ehkä halua olla sun kanssa", sanoin kun olin saanut teeni. "Me ollaan liian erilaisista maailmoista." 
Vadim.istui pöydän reunassa ja joi teetä ohutreunaisesta kupista nopein hörppäyksin. Hän oli niin pitkään hiljaa, että ehdin jo epäillä, ettei hän ollut kuullut minua. Sitten hän sanoi, "Mä olen oikeasti hyvä taiteilija. Osaan kirjoittaa, korjata kaikenlaista ja kasvattaa porkkanoita."
Minua hymyilytti. Sanoiko hän todella "kasvattaa porkkanoita".

Nainen yllättyi siitä millaisissa piireissä Vadim liikkuu ja keitä hänen entisiin tyttöystäviinsä kuului; yksi Pietarin kiinnostavimmista käsitetaiteilijoista ja suositun liberaalin sanomalehden taidekriitikko. Nainen järjesti Vadimille satunnaisia töitä instituutilta, mutta mies varasti silti häneltä rahaa. Suhde jatkui on ja off, elokuvaprojekti seksistä ja vallasta edistyi myös pikkuhiljaa.

Vadimista tuli ikään kuin naisen muusa, mutta toisaalta häiriötekijä, suhde olisi pitänyt päättää aikaa sitten, mutta oli vaikeaa, mahdotonta päästää tai päästä irti. Olisin ehkä odottanut muutakin sisältöä tarinaan kuin seksiä ja tätä rimpuilua. 

Leena Paasio: Menetetty tyttö

Leena Paasio: Menetetty tyttö

Kosmos, 2020 (paperikirja 2017)

Lukija: Satu Paavola

Kesto: 8 h 37 min

Kuunneltu Nextoryn sovelluksessa.

Savimajan löyhkään oli tottunut kahdessa vuodessa. Sen pystyi erittelemään ja pilkkomaan eri värisiksi hiukkasiksi, jotka pystyi nielemään kun hengitti suun kautta. Virtsa haisi siniseltä, uloste punaiselta, pinttynyt hiki ruskealta, eläinten raadot keltaiselta ja jätteet majan takana oranssilta. Verellä ei ollut väriä. 

Liki kolmekymppinen Johanna on palannut Suomeen kahden Keniassa viettämänsä vuoden jälkeen ja asuu vanhempiensa luona kunnes saisi töitä ja oman asunnon. Samalla voisi työstää gradun valmiiksi. Työpaikka järjestyykin helposti, samalta Marjakankaan yläasteelta jota Johanna itse oli käynyt viisitoista vuotta sitten. Nyt hän aloittaisi kuvataiteen tuntiopettajana ja 9 A-luokan luokanvalvojana. Pesti ei tulisi olemaan sieltä helpoimmasta päästä, siitä pitivät puolen Roni ja Hene ja toisaalta Janina, joka on vastuussa liian usein myös 2-vuotiaasta pikkuveljestään Jimistä. Koulun rehtori Anu on Johannan vanhempien perhetuttuja, vararehtori Lauri taas suhtautuu Johannaan avoimen ilkeästi ja ylimielisesti.

Uudessa opintosuunnitelmassa oli osana ilmiötyöryhmä, joka syksyllä toteutettaisiin oppilaiden kanssa teemanaan Aasia, keväällä Afrikka. Uutena oli myös monialaisia oppimiskokonaisuuksia ja Johannan luokka oli valittu tekemään kuviksen, äikän, enkun ja musiikin opettajien yhteistyönä rocklyriikkaa käsittelevät digikirjat, joihin oppilaat saisivat tehdä myös omia biisejään. 

Keniassa Johanna oli tehnyt töitä pienessä kyläkoulussa, aluksi vuoden pestillä United Teachersin vapaaehtoisohjelmassa ja päättänyt sitten jäädä toiseksikin vuodeksi. Taakse on jäänyt myös rakkaus kenialaiseen safarioppaaseen, jonka sisar oli ollut Johannan oppilaita.

Mietin ensimmäistä viikkoa, kohtaamiani ihmisiä, värejä, orpokotia ja slummia. 
Valkoihoisella ei ollut mitään asiaa Obungan slummiin ilman opasta. Aaltopeltihökkelit, roskakasat, jätösjoet, perässä juoksevat lapsilaumat, humalaiset ja luutehtaan yököttävä lemu pilkkasivat meitä ulkopuolisia, koska emme ymmärtäneet miksi ihmiset olivat niin onnellisia ja tyytyväisiä.

Menetetty tyttö oli koskettava ja koukuttava lukukokemus. Nykypäivän koulunkäynti on minulle aivan vierasta, joten oli mielenkiintoista seurata Marjakankaan koulun erilaisia projekteja ja opettajainhuoneen arkea. Pidin myös siitä miten kirjassa hyödynnettiin värejä ja valokuvausta tekniikoineen. 

Johannan rankkojen Afrikka-kokemusten ja Suomeen paluun vaikeuden, sekä kenialais- ja suomalaisnuorten elämänkohtalot oli kirjan kiinnostavinta antia. Mukaan oli otettu vakavia teemoja kuten tyttöjen ympärileikkaukset, joita edelleen suoritetaan Keniassa, etenkin maaseudulla, vaikka toimenpide onkin laissa kielletty. Mietittävää antaa miten länsimaalainen opettaja voi kohdata Afrikan maiden vuosituhantiset perinteet, siinä missä suomalaislähiöiden lapsiperheiden ongelmat. Kokonaisuus oli vetävä ja Satu Paavolan äänenkäyttö ja eläytyminen sopi kirjaan hyvin, nautin kovasti kirjan kuuntelusta.

Lori Nelson Spielman: Toscanan tytöt

Lori Nelson Spielman: Toscanan tytöt

Otava, 2020

472 sivua

Alkuteos: The star-crossed sisters of Tuscany

Suomennos: Karoliina Timonen

Rakkaus, missä tahansa muodossa, muuttaa maailman harmaasta lyijykynäluonnoksesta upeaksi öljymaalaukseksi.

Kirja on lainattu Ylöjärven kaupunginkirjastosta.

Brooklynin etelälaidalla, aiemmin Little Italyna tunnetulla alueella, asuva Emilia on 29-vuotias ja töissä isänsä ja tämän anopin johtaman perinteisen italialaisleipomon myymälässä. Nonna Rosa, Emilian äidinäiti, on tiukka matroona, joka vahtii jokaista askelta ja määrää aivan kaikesta. Yksi määräys on koskenut nonnan siskoa, Poppya, jonka kanssa Emilia yritti lapsena käydä kirjeenvaihtoa. Kun se selvisi nonnalle, tämä vihastui ja palautti kirjeet avaamattomina lähettäjälleen ja sen jälkeen Emilia ei ole saanut olla missään yhteydessä isotätiinsä. Mutta nyt, lähes 20 vuotta myöhemmin, Emilian postien seassa on kirje Poppylta. Eikä siinä ole mikä tahansa tervehdys, vaan Poppy kertoo matkustavansa Italiaan juhlimaan 80-vuotissyntymäpäiväänsä ja haluaa mukaan Emilian, koska uskoo tämän elämän olevan kohtalaisen tylsää. Emilia lähtisi mielellään mukaan ja tutustuisi paremmin Poppyyn, mutta onko tämän kanssa ystävystyminen petturuutta nonna Rosaa kohtaan? Tämähän on kasvattanut Emilian ja tämän Daria-siskon heidän äitinsä kuoltua. 

Suuttuuhan nonna, mutta Emilian paras ystävä Matteo kannustaa Emiliaa lähtemään matkaan, ja lopullisen sysäyksen antaa Poppy-täti itse lupaamalla kertoa Emilialle tämän äidistä. Kolmanneksi mukaan saatiin houkuteltua Emilian serkku, Lucy. Heitä kaikkiä kolmea yhdistää yksi asia, he ovat perheidensä nuorempia sisaria, ja se tarkoittaa, että he ovat kirottuja. 

Kauan sitten Italian Trespianossa Filomena Fontana langetti sukunsa nuorempien tyttärien päälle kirouksen ja tuomitsi heidät elämään ilman rakkautta. Hän oli ollut arkisen näköinen tyttö, jonka mielitietty ihastui tämän kauniiseen pikkusiskoon Mariaan. Sulhanen varasti Marialta suudelman ja Filomena näki tämän, luullen siskonsa viekoitelleen miestä. Hän heitti siskoaan kivellä, jolloin tämä sokeutui ja roikkuva silmäluomi esti Mariaa koskaan pääsemästä naimisiin. Jotkut sanovat kaiken olevan sattumaa, toiset ovat varmoja siitä että ennustus toteuttaa itseään. Kukaan ei kuitenkaan voi kiistää tosiasioita. Siitä päivästä lähtien, kun Filomena yli kaksisataa vuotta sitten langetti kirouksensa, yksikään Fontanan suvun nuoremmista tyttäristä ei ole löytänyt elämäänsä pysyvää rakkautta. Poppy lupaa poistaa tytöiltä tämän kirouksen, sillä hänen ikuinen rakkautensa Rico on kauan sitten luvannut, että kun Poppy täyttää kahdeksankymmentä, mies on odottamassa tätä Ravellon katedraalin portailla.

Halusin lukea kirjan jo sen nimen perusteella, rakastan Italiaa. Olen käynyt kaikissa kirjan kohteissa vähintään kerran, Venetsiassa, Toscanassa, Amalfin rannikolla, olen kävellyt niitä samaisia Ravellon katedraalin rappusia joita Poppy, Emilia ja Lucy kapusivat ja yllätyin siitä, että muistan täsmälleen miltä ne ja katedraali näyttävät, vaikka omasta käynnistäni Ravellossa on lähes 30 vuotta aikaa. Kaikki tämä tuttuus teki lukukokemuksestani ihanan ja romanttisen.

Ollakseen kahdessa aikatasossa liikkuva romaani, 1960-luvun tapahtumia käsiteltiin suhteessa harmillisen vähän, sillä kuten niin usein, ne olivat osuuksista kiinnostavimmat. Sain kyllä kiinni kirjan nykyhetken teemoista esimerkiksi lapsuudenperheestä  itsenäistymisen, oman sydämensä kuuntelemisen ja romanttisen rakkauden kuolemattomuuden merkityksen osalta, mutta näistä huolimatta (tai ehkä juuri näiden takia?) Toscanan tytöt oli minulle hiukan liian viihteellinen. Mutta, näille kirjoille on aikansa ja paikkansa, ota Toscanan tytöt mukaan vaikkapa rannalle tai laiturin nokkaan hellelukemistoksi.

Johanna Vuoksenmaa: Pimeät tunnit

Johanna Vuoksenmaa: Pimeät tunnit

Otava, 2020

320 sivua

Kirja on lainattu Ylöjärven kaupunginkirjastosta. 

Maaliskuussa 1977 Suomessa alkoi sähkölakko. 

Se olisi voinut olla tavallinen koulu- ja työpäivä, mutta aamukahdeksalta, kun Pauliina valmistautui kouluun lähtöön, valot sammuivat ja jääkaappi lakkasi hurisemasta. Eri puolilla Suomea lakko vaikutti hieman eri tavoin. Hämeenlinna oli jaettu kahteen vyöhykkeeseen jotka saivat sähköä vuorotellen, säännöllisen epäsäännöllisesti, niin ettei voinut ennakoida. Sillä tavoin lakko oli tehokkain.

Pauliina on kahdentoista ja koululainen, isoveli Marko suorittaa parhaillaan ylioppilaskokeita. Eeva-äiti on hammaslääkäri, joten karkit ja muutkin makeat herkut ovat pannassa. Mutta Pauliinan isä on töissä pääkallopaikalla, siellä, mistä lakkosähköä jaetaan.

Tuntuikohan Jumalasta tältä, kun se loi päivän ja yön? "Tulkoon valkeus ja valkeus tuli" on pyörinyt päässäni työvuoron alusta asti. 
Kun minuuttiviisari nytkähtää kahteentoista, alan kytkeä moottoritien länsipuolisia alueita pois sähkönjakeluverkosta. 

Pauliinaa pelottaa, kun katuvalot sammuvat kesken kotimatkan. Hän pelkää myös nailonsukkakuristajia ja Volvo Markkasta, se on kotoisin heiltäpäin. Takaa lähestyvän auton ääni pelottaa myös, mutta kun se pysähtyy kohdalle, sitä ajaakin Jyrki, Markon kaveri. Markon kavereista se on ainoa, joka puhuu hänelle, kuin ihmiselle, ei lapselle. Se tarjoaa hänelle kyydin. Se ei ole sattumaa. 

- Älä vielä avaa, Jyrki sanoo, ja minä tottelen. 
Irrotan käteni ovenkahvasta. 
Jyrki kääntyy kurkistamaan taakseen ja vilkaisee samalla minua. Sitten se laskee kätensä kevyesti ja luontevasti istuimeni selkänojalle ja alkaa peruuttaa autoaan meidän pihaan. 
Jähmetyn.
Olisin jo noussut, mutta Jyrki haluaa pitkittää tätä hetkeä ja ajaa minut kotiovelle asti. Se pitää kättään selkänojallani, ihan lähellä, melkein olkapäilläni, omistavasti. Se on kiinnostunut minusta. 

Pauliina etsii merkkejä pojan ihastuksesta, käsi hänen selkänojallaan tämän peruuttaessa autoa, salainen viesti Jyrkin hänelle äänittämän kasetin biisien nimissä. Pauliinan mielestä he ovat nyt yhdessä, pariskunta. 

Liisa on uusi tyttö heidän luokallaan. Pauliina on niitä harvoja, jotka saavat kutsun hänen 12-vuotissyntymäpäivilleen. Liisan äitiä ei näy missään, mutta isä juhlii prinsessamekkoista tytärtään kantamalla tämän pöytään ja tekemällä taikatemppuja. Liisan sisko Tarja on jo 17. En ole kateellinen, mutta olen häikäistynyt. On kuin olisin elokuvassa tai unessa, tai haavemaailmassa missä kaikki on mahdollista. 

Eevalla on alkanut olla iltamenoja, teatterikäyntejä, viikonloppukoulutuksia, tyttöjen iltoja joihin Esa ei ole tervetullut mukaan. Tai kuten Eeva muotoilee, voit toki tulla, mutta tuskin viihtyisit porukan ainoana miehenä. Kirjaa kertoo myös kursivoiduin osioin ulkopuolinen tarkkailija, milloin missäkin muodossa, joku joka näkee senkin missä Eeva todellisuudessa käy. Se ottaa välillä lumihiutaleen tai puun lehden muodon, tai käy tuulenpuuskana. 

Jos tuulella olisi silmät, se näkisi naisen kulkevan avopäin pitkin Tammerkosken rantaa, ja jos se katsoisi tarkemmin, se huomaisi, että nainen ei ole yksin. Vierellä kulkee pitkä ja harteikas hahmo, pienen matkan päässä, mutta selvästi yhteen kuuluvana. 

Tässä kirjassa oli paljon sellaista mistä pidin. Pauliinalla oli isoin rooli ja yleisesti ottaen pidän lapsinäkökulmasta, niin tälläkin kertaa. Pauliinan ihastus veljensä kaveriin, mihin se ihastus johtaa ja mitä kaikkea seuraa, oli hyvin rakennettu enkä arvannut kuviota. Vuoksenmaan esikoisesta saisi myös kelpo elokuvan.

Janne Saarakkala: Sen pituinen se

Janne Saarakkala: Sen pituinen se (la belle epoque finnoise)
Like, 2020
Lukija: Karlo Haapiainen
Kesto: 14 h 17 min

Kuunneltu Nextoryn sovelluksessa.

Saarakkalan esikoisromaani on ison tuntuinen kirja. Aiheita heteroseksuaalisuuden ulkopuolelta käydään läpi laajalti ja aikatasollisesti liikutaan pitkin poikin 1970-luvun ja 2010-luvun välillä.

Liikkeelle lähdetään Unioninkadun kommuunista vuonna 2001, syyskuussa, kun lentokoneet ovat juuri edellispäivänä törmänneet WTC:n torneihin. Viisivuotias Nero juoksee innoissaan vastaan, kun ovesta tulee Tom. Kaikista kandidaateista Tom on kyllä paras. Parempi kuin Ndee, Neron oikea isä ja oikeastaan parempi kuin kukaan, kenen kanssa Erika on jotain viritellyt. Nyt vastassa on kuitenkin rujo näky, mies on ottanut kunnolla osumaa, silmätkin ovat lähes muurautuneet kiinni. Siinä nyt ei mitään uutta ollut, että mies oli ollut teillä tietymättömillä kaksi viikkoa, mutta yleensä mies edes soittaa välillä ja nyt Erika oli ollut huolissaan. Kai Tom on kuitenkin kuullut, mitä eilen oli tapahtunut?

Helpotusta se kai pohjimmiltaan oli, että vihdoinkin se alkaa, vihdoinkin jotain todellista tapahtuu. Keittiössä talouspaperiteline kolahtaa lattialle. 
Mutta se ei alkanut, kolmannen maailmansodan mahdollisuus vain välähti ja tuhansia ihmisiä kuoli. Kädet vapisevat vieläkin. 
Nero tuo talouspaperia. Pitkä valkoinen kaistale, joka ulottuu keittiöön saakka. Erika repäisee palan ja ojentaa sen Tomille. 
"Niistä nenäsi, räkänokka." Hän silittää Tomin tukkaa ja huomaa että päässäkin on haava. 

Vuosi sitten avatusta Herkuleksesta, homojen yökerhosta, oli tullut Tomin kantapaikka. Siellä hän oli tavannut Iljan, viisikymppisen pietarilaisliikemiehen, joka oli tullut huvittelemaan homoystävälliseen Helsinkiin. Yhteisen yön jälkeen Ilja oli kutsunut hänet kakkosasuntoonsa Viipuriin, Pietarin kotiinsa miehiä ei voinut viedä. Mutta Iljaa ei hakattu, hänet pakotettiin katsomaan vierestä kun Tom mukiloitiin.

Kun Erika oli tavannut Ndeen Tansaniassa, yhteisöteatteriprojektissa 1995, miehestä huokuva african pride, ylpeys ja omanarvontunto olivat vetäneet häntä puoleensa, samoin miehen missio, miten afrikkalaisten kansojen tuli löytää uudelleen juurensa. Ndee itse oli aloittanut työuransa kaivoksessa nelivuotiaana, mutta onnistunut pääsemään stipendin turvin kouluun ja musiikin ja tanssin laitokseen yliopistoon asti. Liitto Ndeen kanssa jäi kuitenkin lyhyeksi. Heillä oli niin erilaiset käsitykset esimerkiksi seksistä, aina samaa lähetyssaarnaajaa, miehen mielestä Erika oli pervo. Tansanialaiset naiset eivät käyttäydy sängyssä himokkaasti kuin miehet.

Erika ja Tom(i) olivat tunteneet peruskouluajoista, heidän takaumissaan käydään siellä täällä kasiluokasta lähtien, kun tuolloinen opettaja julistaa faktana, ettei 13-vuotias voi tietää olevansa homoseksuaali. 90-luvun alussa Erika taas oli parikymppinen teatteritaiteen opiskelija, kommunistinuori joka seurasi politiikkaa ja yhteiskunnan muutoksia. Erikalla oli tuolloin poikaystävä Valtteri, Tomi (silloin vielä i:llä) nauroi heidän teinirakkaudelleen, etkö tajua, että Valtteri on sitä paitsi homokin. Erika ja Valtteri hakivat yhdessä teatterikorkeakouluun ohjaajantyönlaitokselle, mutta kun Erika laittoi välit poikki juuri ennen kuin opiskelemaan päässeiden nimilista julkaistiin, Valtteri vaikutti helpottuneelta vaikka muuta esittikin. Poikaparka, Erika ajatteli, tulee pian pettymään, ei mitään ansioita, liian nuorikin, innokas kyllä, mutta tuuliviiri ilman mitään punaista lankaa. Maailma luhistui hetkeksi, kun Kulttuuritalon ovessa oli Valtterin nimi, muttei Erikaa.

Ilman sitä torjutuksi tulemisen kokemusta Erika ei olisi ikinä löytänyt yhteisöteatteria, tai oivaltanut miten kertakaikkisen mätä instituutio perinteinen taideteatteri on. Suurimmalta osin pelkkää piehtarointia porvarillisen parisuhteen ongelmissa. 

Kirjan toinen osa keskittyy enemmän Valtteriin ja kolmas osa Tomiin. Toinen osa alkaa vuodesta 2005 mistä edetään lähemmäs nykyhetkeä. Valtterilla on monta rautaa tulessa, Hesari on kutsunut häntä eturivin avantgardistiksi, hän on poikkitaiteellisen Lemuria-ryhmän perustajajäseniä. Seksuaalisuutensa suhteen hän onkin enemmän hukassa kuin taiteensa. Tom on ollut tien päällä viimeiset kolme vuotta ja on nyt päätynyt lomalle Istanbuliin uuden tuttavuuden, amerikkalaisen Davidin kanssa. Samaan paikkaan on päätynyt myös Valtteri.

Naisten niin sanottu peniskateus, josta Freud kirjoittaa, mitä jos miehiä vaivaa päinvastainen. Valtteri on valmis tunnustamaan sen heti, ja purkaakseen ajattelun painetta hän ryhtyy kuivaamaan tukkaansa kiihkein liikkein. Vaginakateus ei ole Valtterille vain jotain henkistä vapauden kaipuuta, jollaisena heteromiehet sen ehkä kokisivat. Se ei ole myöskään vain emansipaatiota, sukupuoliroolien kriittistä tarkastelua ja uudelleen tulkintaa, jota Valtteri ehdottomasti kannattaa, vaan fyysistä kateutta. Valtteri uneksii, että hänen peräreikänsä olisi pieni, kaiken nielevä vagina.
 
Kirjan edetessä Nerosta kasvaa täysi-ikäinen, Tom kaipaa monet kerrat tukea eikä koskaan asetu aloilleen.

Shooting stars never stop
Even when they reach the top

Tämä oli todella kiinnostavaa ja koukuttavaa, ja ihailtavan rohkeaa. Jos tämä on teatteriohjaaja Saarakkalan esikoinen, mitähän voikaan odottaa jatkossa! Näkee, että kirjaa on työstetty ajan kanssa. 

Pidin Erikasta vahvoine mielipiteineen ja tunsin osin samaistuvani tiedostavaan, kouluikäiseen Erikaan. Kirjassa on mukana loppua kohden enenevissä määrin hyvin suorasukaista seksiä, sekä aktien kuvailua että seksistä keskustelua ja omia päänsisäisiä ajatuksia. En ole koskaan lukenut mitään vastaavaa, mutta ainakin itse koin tekstin kokonaisuudessaan melko luontevaksi ja mukaansa vetäväksi. Varoitan kuitenkin, ettei seksin määrä ja homoseksin yksityiskohtainen kuvailu sovi jokaiselle lukijalle. Tiivistää olisin kirjaa hieman voinut.

Osallistun kirjalla koko kesäkuun kestävään Pride-lukuhaasteeseen johon tämä kirja on juuri omiaan. Vinkkinä kaikille, jotka etsivät vielä luettavaa. 

Dekkariviikko - Eppu Nuotio: Myrkkykeiso (Ellen Lähteen tutkimuksia 1)

Eppu Nuotio: Myrkkykeiso (Ellen Lähteen tutkimuksia 1)

Otava, 2018 (paperikirja 2017)

Lukija: Leena Rapola

Kesto: 8 h 10 min

Kuunneltu Nextoryn sovelluksessa.

Ellen Lähde (niin jään?) on 58-vuotias turkulainen, entiseltä ammatiltaan kartanpiirtäjä, nykyään intohimoinen puutarhaharrastaja. Kolme vuotta aiemmin hän olisi jäänyt kuntaliitosten myötä työttömäksi, joten valitsi varhaiseläkkeen. Samoihin aikoihin myös hänen miehensä Olli oli yllättäin menehtynyt ja haave yhteisistä eläkevuosista oli kariutunut siihen.

Ellen kuitenkin viihtyy eläkkeellä, nyt on aikaa kaikelle mitä haluaa, eikä hän kaipaa nuoruusvuosiaan. Ja jos joku kuvittelee, että eläkeläisellä on tylsää, tulkoon tutustumaan Ellenin elämään. Hän käy teatterissa, ulkona syömässä, harrastaa Marttoja, auttaa Kotiavussa ja kahdeksan kuukautta aiemmin hän on tavannut Amin, kaksikymmentä vuotta nuoremman rakastajansa. Hyvää seksiä parempaa vetreyttäjää ei olekaan, mutta onneksi mies asuu Helsingissä, sillä pari kertaa kuukaudessa järjestyvä tapaaminen riittää Ellenille.

Mirkka on toinen tehopakkaus, kaksivuotiaan Mimmi-tytön äiti. Rivitalokaksiota Turussa asuvat myös mies Timo ja pieni Nappi-koira. Mirkan isosisko Anneli ei käsitä miten Mirkan aika riittää kaikkeen; hän reissaa ulkomailla töidensä takia, käy lukupiirissä, bodypumpissa ja baletissa, bloggaa ja instagrammaa ja on vielä Turun naisyrittäjien hallituksessakin. Kaiken huipuksi Mirkka ehtii leipoa tuoretta leipääkin viikonloppuisin. 

Kesti kauan, ennen kuin Anneli tajusi, että heidän osansa olivat vaihtuneet. Koko lapsuuden ja nuoruuden, pitkälle aikuisuuteen, Anneli oli aina ollut se, jonka todistusta ja hymytyttöpatsasta ja stipendejä vanhemmat ylpeänä esittelivät sukujuhlissa, ja jonka reippautta ja tarmokkuutta kaikessa he kehuivat naapureille ja sukulaisille. Vanhemmat turvasivat Anneliin kaikkina niinä vuosina, kun Mirkka sekoili ja sotki raha-asiansa ja elämänsä ja sitten simsalabim, Mirkka lähti vuodeksi opiskelijavaihtoon Amerikkaan ja palasi sieltä uutena ihmisenä. Yhtäkkiä Mirkasta tuli elävä hymytyttöpatsas ja samaan aikaan tapetti imaisi Annelin sisäänsä. 

Samuel on kuudentoista, lukiolainen. Onneksi kohta alkaa kesäloma, jolloin hän aikoo vain pelata ja nukkua. Lukio oli ollut vanhempien itsestäänselvä vaatimus, poika itse ei jaksaisi istua koulussa, ylipäätään hän haluaisi vain olla rauhassa ja mennä nukkumaan ja herätä kun haluaa. Samuelin äiti on kansainvälisesti menestynyt pianisti, Neuvostoliitosta loikannut Irina, jota Ellen ihailee ja Ellenille olikin mieluisaa, kun Samulin perhe muutti samaan pihapiiriin. Ellen tietää Samuelin lintsaavan koulusta harva se päivä ja arvaa senkin, ettei vanhemmilla ole tästä aavistustakaan. Ellen kuitenkin pitää pojasta, ja koulun päätyttyä hän palkkaa pojan avukseen, kesätöihin.

Vanhempien kanssa pöydässä käyty vakava keskustelu lähti heti vinoon, ja muuttui pelkäksi syyttelyksi ja huudoksi. Äiti itki, sanoi olevansa hirveän huolissaan, kysyi moneen kertaan painaako Samuelia jokin, ja että ei kai Samuel vain käytä huumeita. Nanosekunnin Samuel mietti, josko pamauttaisi päin isän ja äidin naamaa, että vähän on ollut vaikeaa keskittyä kouluun, kun selvisi että oma äiti on rikollinen, mutta jätti vielä sen kortin käyttämättä. 

Mirkka on lähtenyt perheen mökille valvomaan sen remontointia ja jättänyt Timon hoitamaan Mimmiä joka itkee äitinsä perään niin tuskaisena, että parhaimmillaan (vaiko pahimmillaan) Timon tekisi mieli vain lähteä, ajaa pois ja jättää tyttö kotiin huutamaan. Mirkka on hoitanut tytön tähän asti, mutta tietenkin hän oli väittänyt pärjäävänsä muutaman päivän, kun Mirkka sitä kysyi. Timo turvautuu Kotiapuun ja saa sieltä Ellenin, joka suostuu hoitamaan Mimmiä siinä samalla kun siivoilee ja Timo karkaa helpottuneena töihin.

Anneli on järkyttynyt siitä, että Mirkka ja Timo ovat lunastaneet siskosten isovanhempien kesämökin itselleen. Hän kuuleekin siitä Timolta eikä siskoltaan, mutta ihmekö tuo ettei Mirkka ole kertonut asiasta, Annelihan oli jo ilmaissut halunsa ostaa perikunnalta Smultronställetin, tuon ihanan kesähuvilan Kemiönsaaresta. Koko suku tietää, että se oli luvattu hänelle ja nyt Mirkka on varastanut sen häneltä. 

Missään muualla ei tuoksu siltä kuin lapsuudenkodissa. Äidin ja isän ja huonekalujen ja ruuan tuoksun lisäksi lapsuudenkoti tuoksuu sakeasti muistoille. Annelin ja Mirkan huoneet ovat yläkerrassa, vanhemmat ovat säästäneet Mirkan huoneen lähes sellaisenaan, mutta Annelin huoneessa seisovat nyt äidin kangaspuut ja pöydälle nostettu ompelukone. Annelista siellä ei näy enää jälkeäkään. Minut on siivottu pois, Anneli ajattelee katsoessaan huonetta, mutta Mirkka on museoitu. 

Timo taas oli ollut paikan ostamisesta lähinnä sitä mieltä, ettei Mirkalla ole mitään käsitystä siitä miten paljon paikan ylläpito käytännössä vaatii, eivätkä lapsuusalbumin valokuvissa näy kärpäset ja pihaa vaanivat kyykäärmeet. Nyt miestä kaduttaa ikävä asenteensa ja hän lähtee ajamaan maalle yllättääkseen vaimonsa hulppea herkkukori mukanaan. Mirkkaa tai remonttimiehiä ei kuitenkaan näy missään, eikä remonttia ole Mirkan puheista huolimatta edes aloitettu. Mitä vaimo selän takana puuhaa ja missä hän on? 

Kemiönsaarella mökkeilevät myös Petra ja Jouni Inna-tyttärensä kanssa. Jounia on viime aikoina ärsyttänyt ihan kaikki, erityisesti se, ettei Smultronställetin uusi omistaja halua asfaltoida kuoppaista mökkitietä. Mutta silti Jouni väittää, että Petra on se joka on käynyt rähisemässä asiasta Mirkalle, Petra vain ei muista sellaisesta mitään. Ilmeisesti Petralla on ollut jonkinlainen muistikatkos.

Kun hän ja Inna nyt ajavat maalta kotiin, huono olo kasvaa Petran sisällä kilometri kilometriltä. Petra tietää, että hänen on otettava sekä Mirkka Kairikon katoaminen, että roskasäiliöstä löytynyt verinen torkkupeitto puheeksi Jounin kanssa, eikä hän käsitä miten hän voi tehdä sen.

Ellen Lähteen tutkimuksia oli aivan ihana uusi tuttavuus! Leppoisasta kerronnasta tuli mieleen Rouva Suominen tutkii -sarja, mutta erona näissä kahdessa on Rouva Suomisen runsas huumorisisältö. 

Tämä oli ensimmäinen kerta, kun kuuntelin äänikirjaa nopeutettuna, sillä Rapola luki jopa minun makuuni hitaasti. Nopeutettu kuuntelu on kyllä hieman häiritsevää, kun seuraava vaihtoehto Nextorylla on jo 1,25. Yleensä tykkään jatkuvuudesta lukijoissa kun kyse on sarjoista, mutta onneksi jatko-osissa on eri lukija, sillä tulen kyllä jatkamaan Ellen Lähteen tutkimusten parissa.

Osallistun jutulla kirjabloggareiden dekkariviikkoon, jota emännöi Luetut.net -blogin Mari, joka on myös suunnitellut logon. 

Ansa Tulivaara: Dekolteen kääntöpiiri

Ansa Tulivaara: Dekolteen kääntöpiiri

Toiset tarinat, 2018

282 sivua

Kirja on lainattu Pirkanmaan kirjastoista. 

Tasainen maisema taksin ikkunan takana kieli, että näiltä seuduilta ei toimintaa löytyisi, ei ainakaan sellaista, mitä 33-vuotias levottomaan elämään tottunut nainen kaipasi: yökerhoja, ryttyisen kosteita lakanoita, laiskoja sunnuntaiaamuja lattemukeineen, ehkä jotain miestä aamupalapöytään vastapäätä, sellaista jonka kanssa rakasteltaisiin pian suihkun alla kuin viimeistä päivää.

Taksin, paloautonpunaisen Mersu coupén takapenkillä Krista nyt kuitenkin istui, matkalla lapsuudenkesistä tuttuun mummolaan Etelä-Pohjanmaalla. Kun vanhemmat olivat ilmoittaneet, että jonkin aikaa tyhjillään ollut rintamamiestalo menisi myyntiin, Krista pakkasi matkalaukkunsa saman tien. Krista oli freelancer graafikko, jonka käyntikortissa luki kuitenkin Henkimaailman personal trainer, sillä se hän olisi mieluummin halunnut olla. Muutto, ero Sebastianista ja hyppy Helsingistä mustaan aukkoon antoivat Kristalle vapauden tehdä mitä vain. Niinpä hän reteästi kiitti taksikuskia kyydistä ja lupasi tarjota seuraavat jos miestä vaan kiinnosti.

Kristan kyydinnyt Juma eli Juha-Matti, Tero ja Kekkilä vastasivat paikallisesta taksiliikenteestä. Juha-Matti vastasi myös Margitin, Teron vaimon "kyydeistä", sillä Terolla ja Margitilla oli mennyt jo pidempään huonosti ja he kävivät vieraissa puolin ja toisin. Kun Juha-Matti teki tikusta asiaa poiketakseen Kristan luona, päädyttiin sielläkin saman tien lakanoiden väliin.

Yleensä tässä tilanteessa aina harmitti. Mies näyttäisi aamun kelmeydessä rumalta ja löysältä, samoin myös hän itse. Haisevat hengitykset, oltiin sitä krapulassa tai ei, lököttävät alushousut, keltaiset varpaankynnet. Mutta Juha-Matti oli kuin henkiin puhallettu miesbarbi.

Kristan sisko Tea oli teologi ja työskennellyt viimeiset kolme kuukautta ihmisoikeustarkkailijana Jerusalemissa. Viimeisen kuukauden hänellä oli ollut myös kiihkeä suhde Salama-nimisen naisen kanssa. Tea oli huutanut Jumalaa ja ajatellut, että hänellä ei olisi enää mitään asiaa taivaaseen. Suomeen palattuaan, Kristalta mitään kysymättä hänkin suuntasi vanhaan mummolaan, vaikkeivät he siskon kanssa olleet oikein toimeen tulleetkaan sitten lapsuusvuosien.

Taksikuski oli aivan liian pelimies koskettamaan hänen sisintänsä. Hän oli juuri jotenkin selvinnyt ajatuksesta, ettei näkisi Salamaa enää koskaan, eikä hän voinut ryhtyä mihinkään kissa ja hiiri leikkiin maalaismiehen kanssa, joka varmasti oli nainut aivot pellolle kylän kaikilta alle nelikymppisiltä naisilta. Myös Kristalta. Hän ei halunnut tukkimiehen kirjanpidon yhdeksi viivaksi Juha-Matin ruutuvihkoon. 

Dekolteen kääntöpiiri on kirja, joka ei voi tapahtua kuin kesällä. Se on hulmuavien hellemekkojen anteliaita kaula-aukkoja ja helmoista vilahtelevia sääriä, se on sikspäkin esittelyä kun on pikaisesti pulahtanut järveen ja vettä hiuksistaan heilauttaen astelee kuin James Bond kohti seuraavaa valloitusta. Se on tanssilavoja, joilla Tarja ja Vaaleanpunaiset flamingot tanssittavat yleisöä, kitarassa 19-vuotias Joel joka on vielä neitsyt.

Taksikuskit olivat hahmoina kuin suoraan suomalaisesta maalaiskomediasta, kun taas henkilöiden keskinäisten suhteiden kehittyminen oli enemmän Salatuista elämistä, kun kaikki kokeilivat kaikkia, kaverin vaimoa ja molempia sisaruksia, eikä kukaan ikinä kieltäynyt mistään mitä tarjottiin.

Dekkariviikko - Sujata Massey: Murha Bombayssa (Perveen Mistry tutkii 1)

Sujata Massey: Murha Bombayssa (Perveen Mistry tutkii 1)

Gummerus, 2019

Suomennos: Maija Heikinheimo

Lukija: Erja Manto

Kesto: 15 h 24 min

Kuunneltu Nextoryn sovelluksessa.

Perveenin isällä on lakiasiaintoimisto 1920-luvun alun Bombayssa. Perveen on käynyt kolmivuotiset lakiopinnot Oxfordissa ja työskennellyt nyt puoli vuotta isänsä alaisuudessa ja tunsi oppineensa jo enemmän kuin opiskellessaan. Perveen oli ensimmäinen naispuolinen lakimies Bombayssa ja sai naisena työskennellä vain avustajana. Isä toivoi kuitenkin, että Perveen voisi hoitaa lakitoimistoa sitten, kun jää itse sivuun.

Oikeustalon ympäristössä oli paljon brittien sekä eri uskontojen kuten hindujen ja muslimien lakitoimistoja. Aikoinaan alue oli ollut Itä-Intian kauppakomppanian linnoitus. Perveenin suku oli alun perin Persiasta tulleita, he olivat parseja, eli Intiassa syntyneitä zarahustralaisia. Bombaylaisista vain muutama prosentti oli parseja, mutta lakimiehistä heitä oli kolmannes.

Kirjan keskeinen rikostarina käynnistyy, kun Omar Farid, rikas tekstiilitehtailija on kuollut. Hän oli muslimi jolla oli kolme vaimoa, ja kaikki lesket halusivat yllättäin luopua perinnöstään ja lahjoittaa sen hyväntekeväisyyteen. Perveenin mielestä ajatus oli järjetön, nyt kun heillä ei enää ollut elättäjää.

Ensimmäinen vaimo oli saanut vain tyttären, toinen vaimo kahden tyttären jälkeen kaivatun pojan. Perillisen syntymästä huolimatta Farid oli ottanut vielä kolmannen vaimon, vain viisi kuukautta ennen kuolemaansa, jolloin oli jo sairastellut. Kolmannella vaimolla oli lisäksi epämääräisenä pidetty tausta, sillä hän oli työskennellyt muusikkona. Perhettä edusti Faridin kuoltua Faisal Mukri, nuori mies joka ei ollut edes vastannut Perveenin lakiasiaintoimiston nimissä lähettämiin kirjeisiin. Musliminaiset elivät täysin eristäytyneinä muusta maailmasta, joten Perveen tarjoutui jututtamaan heitä selvittääkseen asioita. Mukri suhtautui kuitenkin Perveeniin hyvin torjuvasti ja ylimielisesti ja riitautui pian Perveenin kanssa tämän valaistua leskiä muistakin vaihtoehdoista käyttää perintöään. 

Perveenin ystävä Englannissa vietettyjen vuosien ajalta, Alice Hobson Jones, on saapumassa Bombayhin ja Perveen menee häntä vastaan satamaan. Perveen näkee ohi ajaessaan haamun menneisyydestään, vaaleampi-ihoisen, mustakutrisen Cyruksen. Mieheen liittyykin kirjan sivujuonne, sillä Perveenillä ja Cyruksella on yhteistä historiaa, peräti epäonnistuneen avioliiton verran. Cyrus ei ollut pitänyt hänen puoliaan vanhoillista äitiään vastaan ja Perveen oli joutunut kärsimään paitsi loputtomasta ruuanlaiton opettelusta jonka Perveenin kotona hoiti kokki, myös vanhanaikaisesta parsien tavasta eristää nainen alkeelliseen kopperoon kuukautisten ajaksi, jottei sairastuta muita ihmisiä.

Cyruksen Perveen oli tavannut Bombayn yliopiston kampuksella vuonna 1916 ja avioliitto oli solmittu nopeasti. Cyrukselle etsittiin morsianta Bombaysta kun koko Kalkutasta, jossa perheellä oli juomatehdas, ei löytynyt sopivaa, mikä oli kyllä ihmetyksen aihe, mutta Perveen päätti sivuuttaa sen. Hän itse oli juuri keskeyttänyt lakiopintonsa Bombayssa koska häntä kiusattiin jatkuvasti miesopiskelijoiden toimesta ja hän ajatteli, että muutto Kalkuttaan ja perheen perustaminen antaisi hänelle uutta sisältöä elämään. Miten väärässä hän olikaan ollut. 

Ensinnäkin, minun tuli aina nälkä, kun kirjassa niin usein kuvailtiin kaikkia ihania ruokia ja leivonnaisia. Rakastan intialaista ruokaa! Toiseksi olen oppinut jopa pitämään Erja Manton äänestä ja tähänkin kirjaan se sopi hyvin. Dekkariksi kirjassa oli paljon muutakin sisältöä kuin rikoksen selvittelyä, erityisesti eri uskontokuntien tavoista ja perinteistä tässä oppi paljon, mikä oli kirjan parasta antia. Selviteltävä tapauskin oli kiinnostava, murhaaja motiiveineen ei kylläkään ollut mitenkään yllätyksellinen.

Osallistun tällä kirjaesittelyllä kirjabloggareiden dekkariviikkoon, joka alkaa tänään. Tapahtumaa emännöi Luetut.net -blogin Mari, joka on myös suunnitellut logon. 

Lucinda Riley: Myrskyn sisar

Lucinda Riley: Myrskyn sisar

Bazar, 2018

734 sivua

Alkuteos: The Storm Sister, 2014

Suomennos: Hilkka Pekkanen

Kirja on lainattu Tampereen kaupunginkirjastosta. 

Myrskyn sisar on toinen osa Seitsemästä sisaresta kertovasta kirjasarjasta. Kaikki osat alkavat samasta lähtötilanteesta, kun kuusi tyttöä eri puolilta maailmaa adoptoinut Papa Salt kuolee. Perhe on asunut Sveitsissä omalla saarellaan, Atlantiksella. Tytöt ovat nyt ~20-30 -vuotiaita ja esikoista lukuun ottamatta he ovat lentäneet pesästä. Maian taustoista kertonut ensimmäinen osa vei lukijan Rio de Janeiroon ja Maian esiäidin tarinassa Corcovado-vuoren Kristuspatsaan rakentamisen aikaan. 

Myrskyn siaar on Alcyone, tuttavallisemmin Ally, joka on sisaruksista toiseksi vanhin. Häntä ja Papa Saltia on aivan erityisesti yhdistänyt meri ja purjehtiminen, sillä purjehdusharrastuksen Ally oli oppinut isältään ja aikuisena hänestä oli tullut kilpapurjehtija. Kilpaillessa hän oli myös tavannut uuden poikaystävänsä Theon, jonka kanssa hän oli ehtinyt viettää vain muutaman päivän, kun he yllättäin Aigeianmerellä veneillessään näkivät Papa Saltin veneen Titanin, joka oudosti jätti vastaamatta yhteydenottokutsuun ja selvästi pakenemistarkoituksessa karisti heidät nopeampana kannoiltaan. Pian tämän jälkeen Ally sai viestin Papa Saltin kuolemasta ja tajusi todistaneensa tämän toiveiden mukaista mereen hautaamista ilman läheisten läsnäoloa.

Atlantikseen rientäessään Ally sai muiden sisarten tavoin kirjeen Papa Saltilta, sekä vihjeen puutarhassa olevasta armillaarista, tietyn sijainnin kartalla. Koettuaan toisen menetyksen heti adoptioisän kuoltua Ally lähtee selvittämään, miksi hänen vihjeensä osoittaa museoon Norjassa. Toinen vihje on ollut tutustua Papa Saltin kirjastosta löytyvään kirjaan Grieg, Solveig ja minä.

Myrskyn sisar kulkee poikkeuksellisesti peräti kolmessa aikatasossa. Sitä mukaa kun Ally saa kääntäjältä osia norjankielisestä Grieg-kirjasta, lukija pääsee uppoutumaan Heddalin laaksossa 1800-luvun puolivälissä syntyneen Anna Landvikin tarinaan.

Anna on aina rakastanut laulamista, kotitilallaan hän lauleskelee lehmille. Yhtäkkiä hän löytää itsensä tilanteesta johon hänellä itsellään on ollut vain vähän sanottavaa. Oman kylän poika Lars, jota Annan on vaikea nähdä muuta kuin ystävänä, haluaa kihlata hänet ja vanhemmat ovat jo hyväksyneet kosinnan. Herr Bauer haluaa hänet kuitenkin ensin vuodeksi pääkaupunkiin Christianiaan (josta on myöhemmin tuleva Oslo), opettaakseen hänelle laulamista ja esitelläkseen tytön vaikutusvaltaisille piireille. 

Herr Bauerin kouliessa Annaa esiintymään, Jens Halvorsen tuskailee oman perheensä kanssa. Musikaalinen äiti on aina kannustanut poikaa soittamaan, isä taas pitää musisointia pikku harrasteluna ja vaatii ainoan poikansa jatkavan jälkeensä perheyrityksen johdossa. Jens valitsee oman kutsumuksensa mukaan musiikin ja pääsee orkesterin huilistiksi Griegin uuteen Peer Gynt -tuotantoon, jonka taustoissa myös Anna on mukana. Jens ja Anna karkaavat yhdessä Leipzigiin, jossa Jens saa laadukasta opetusta, mutta Annalle uudella elämällä on vähän tarjottavaa. Aikahyppäys vie vielä vuoden 1936 Leipzigiin, jossa Annan pojanpoika Pip opiskelee säveltämistä ja elää rakastettunsa, juutalaissyntyisen Karinen kanssa, kunnes kiihtyvä levottomuus ja huoli Karinesta vie heidät ystävineen natsimielisestä Saksasta turvaan Norjaan.

Riley osaa kirjoittaa minulle, sen olen todennut moneen kertaan, jo parikymmentä vuotta sitten kun hänen "seurapiiriromaanejaan" julkaistiin Lucinda Edmondsin nimellä. Niinpä oikeastaan yllätyin, kun pidin kahtasataa ensimmäistä sivua tällä kertaa melko junnaavina, enkä ostanut kaikkia yksityiskohtia Allyn ja Theon rakkaustarinasta. Oikeasti, kuka muuttaa testamenttiaan vain pari viikkoa sen jälkeen, kun on rakastunut uuteen ihmiseen? Vai olenko vain turhan järkeilevä, kun koen, että rakkauden ensihuumassa tuntee pikemminkin olevansa kuolematon. Kirjan loputtua ajattelin, että ehkä Allyn ja Theon tarina tarvittiin luomaan tiettyä kontrastia.  Kun sitten Anna Landvikin osuus pääsi vauhtiin, pysyin sen imussa jo tuttuun tapaan ja kirjalle antamieni tähtien määrä nousi kohisten sitä mukaa kun tapahtumat etenivät.

Sarjaa Seitsemästä Sisaresta voi lukea haluamassaan järjestyksessä ensimmäisten kuuden kirjan osalta, sillä ne kaikki käynnistyvät samasta lähtötilanteesta ja käyvät läpi siskon kerrallaan. Ensimmäisestä kirjasta kannattaa kuitenkin aloittaa. Itse luin sen jälkeen Helmen sisaren joka on sarjan neljäs osa, sillä tämä toinen jumitti koronan takia kirjaston varausjonossa, enkä koe että siitä hyppäyksestä olisi ollut lukemisen kannalta mitään haittaa. Osia on nyt julkaistu viisi ja kuudes ilmestyy syksyllä. Seitsemäs osa tulee selvittämään mysteerin Papa Saltista ja vastaamaan moneen heränneeseen kysymykseen, kuten siihen, miksi hän adoptoi tyttölapsia ympäri maailmaa ja nimesi heidät Plejadien seitsemän tähden mukaan ja mikä itseäni eniten kiinnostaa, missä on tuo seitsemäs sisar ja miksei Papa Salt koskaan tuonut häntä Atlantikseen. Yritän nyt kuroa aiemmin ilmestyneitä osia kiinni, että saan lukea seitsemännen osan heti kun se ilmestyy.

Alex Schulman: Polta nämä kirjeet

Alex Schulman: Polta nämä kirjeet

Nemo, 2020

277 sivua

Alkuteos: Bränn alla mina brev, 2018

Suomennos: Jaana Nikula

Kirja on lainattu Ylöjärven kaupunginkirjastosta.  

Kun Alexin vaimo eräänä iltana riidan jälkeen toteaa, ettei enää tiedä miten pitkään jaksaa tällaista elämää, Alexkin tajuaa ettei näin voi jatkua tai Amanda jättää hänet. Vaikkei hän huuda lapsilleen, nämäkin tuntuvat jotenkin pelkäävän hänen vihaista reaktioitaan asioihin kuten sattuneisiin vahinkoihin, ja se tuntuu Alexista pahalta.

Alex on käynyt terapiassa jo kahdeksan vuotta, mutta uudella terapeutilla on uusia ideoita, hän laittaa Alexin piirtämään suvustaan perhekartan ja merkitsemään siihen erilaisin viivoin hyvät sekä myrskyisät perhesuhteet. Kartta avaa hänen silmänsä; kaikki vihamieliset suhteet kertyvät äidin puoleiseen sukuun ja kulminoituvat äidin isään, Sven Stolpeen. 

Minusta on jotenkin lohdullista ajatella teesiä, jonka mukaan viha on perittyä ja kulkee sukupolvelta toiselle, koska silloinhan minä olen siihen syytön eikä minun tarvitse olla niin ankara itselleni. Mutta samalla väittämässä on jotakin kohtalokasta ja epämiellyttävää, sillä jos viha ei ole minun, minä vain kannan sitä aikani kunnes se jatkaa eteenpäin ja siirtyy seuraavaan sukupolveen. 
Ajattelen lapsiani.
Vihasta on tehtävä loppu. 

Alex alkaa tutkia isoisäänsä ja tämän tuotantoa lähes maanisesti. Sven Stolpe on ollut tuottelias ja kuuluisa monen roolin mies, kirjailija, kääntäjä, kirjallisuudentutkija, etevä kielissä, oppinut mies. Hän on kirjoittanut satakunta kirjaa, mukaanlukien viisitoista romaania, mutta Alexia hänen tuotantonsa ei ole aiemmin kiinnostanut. Hänestä löytyy runsaasti talletettua materiaalia, erityisesti Uppsalan yliopiston kirjastosta, tuhansittain kirjeitä, valokuvia, muistiinpanoja, artikkeleita. Näissä nimikirjaimet OL tulevat vastaan jatkuvasti, OL on demoni joka on tuhonnut hänen elämänsä. Yhtäkkiä palaset loksahtavat kohdalleen. Hän ei ollut pelkästään vihollinen, hän oli arkkivihollinen. Hän, jonka nimeä emme saaneet koskaan mainita päivällispöydässä. OL on Olof Lagercrantz, Stolpeakin kuuluisampi kirjailija jonka arvostelemisesta isoisä oli tehnyt yhdenlaisen elämäntyönsä ja nyt Alex tajuaa, että Lagercrantzin ja hänen mumminsa välillä on ollut jotain.

Toinen heistä kulkee elämänmittaiseen pimeyteen.
Toinen ei lakkaa koskaan haaveilemasta.
Mutta mitä oikeastaan tapahtui?

Alex tilaa antikvariaateista kaikki Lagercrantzin kirjat ja löytää mummonsa niiden sivuilta, milloin ruusuksi naamioituna, milloin suorana viittauksena naiseen jonka tapasi kesällä 1932 rakastuen niin palavasti, että se muutti hänen elämänsä. 

Minä rakastan Olof Lagercrantzia ja Karin Stolpea. Rakastan heidän ensitapaamistaan, heidän uteliaisuuttaan ja varovaista lähestymistään. Rakastan heidän rakkauttaan. Ja rakastan heidän rohkeuttaan. Sillä he molemmat tietävät, että jossakin päin säätiötä istuu Sven Stolpe ja tarkastelee tapahtumia valppain, epäluuloisin silmin. 

Kirja kulkee kolmella aikatasoilla, nykyhetkessä, vuodessa 1988 jolloin Alex on kahdentoista ja käy usein viikonloppuisin mummin ja vaarin luona, sekä kutkuttavasti tuossa käänteentekevässä vuodessa 1932. Tuolloin Sven ja Karin viettivät kesää Sigtuna-säätiön kirjailijaresidenssissä, kuten myös Lagercrantz joka oli vasta 21-vuotias. Lukija tietää alusta lähtien, että Karin pysyi miehensä rinnalla tämän kuolemaan saakka. Jos kesän 1932 tapahtumat olivat yhtä merkityksellisiä myös Karinille, miksei hän koskaan jättänyt Sveniä, joka jo silloin, alle kolmekymppisenä, oli vaikea ja vaativa puoliso? 

Nainen oli kahden miehen keskellä, jotka taistelivat hänestä koko ikänsä ja pitivät taistosta ääntä lehtien palstoilla ja olivat aina sitä mieltä, että heillä oli yksinoikeus puhua asiasta, kuvailla millainen nainen oli ja mitä hän oli tehnyt. Toinen vertasi häntä koko ikänsä kukkivaan ruusuun, joka oli kaikkia muita kauniimpi, "jolla oli Luojan hänelle luovuttamia ominaisuuksia" ja toinen kuvaili häntä yhä uudelleen kevytmieliseksi, epäreiluksi, petolliseksi ja häpeälliseksi.
Huora ja madonna, lehdissä, kirjoissa, esseissä, vuodesta toiseen. 

On helppo ymmärtää, miksi kirjasta on näkynyt niin paljon ylistäviä kommentteja. Olisi mahdotonta väittää, etteikö tämä olisi ollut pakahduttava lukukokemus. Mitä ihmiset voivatkaan joutua kestämään, niin rakkauden kuin narsismin tähden. Vaikka kirja on romaani, kuten Schulman itsekin muistuttaa, kirjeet ja päiväkirjat ovat antaneet selkeän kuvan todellisista tapahtumista.

Schulman on kirjoittanut jo kahdeksan romaania. Niitä on suomennettu vasta kaksi, olen lukenut myös sen ensimmäisen, Schulmanin oman äidin alkoholismista kertovan Unohda minut, vaikken ole siitä blogannutkaan. Yksi kirjoista kertoo hänen isästään. Olisi kiinnostavaa saada suomeksi muitakin Schulmanin romaaneja, vaikka nämä omasta suvusta ammennetut ovat hyviä olleetkin.

Emma Puikkonen: Lupaus

Emma Puikkonen: Lupaus

Wsoy, 2019

299 sivua

Kirja on lainattu Pirkanmaan kirjastoista. 

Mitä jos lupaamista ei otettaisi vakavasti? Nämä tuulessa ja tunneilmiöissä huojuvat rikkahippusen kokoiset ihmiset puhuisivat toisilleen määrättömästi säästä ja kuolleista kuningattarista ja eläinten sairauksista, mutta kehenkään ei voisi luottaa. Kukaan ei lupaisi toiselle mitään, ei avioliittoa, ei yllätysjuhlaa, ei syntymäpäivän muistamista. He nyökyttelisivät vain, mutta tietäisivät, että jokainen nyökkäys tarkoittaa kyllä ja ei, kyllä ja ei, että mitään ehdottoman varmaa ei ole olemassa. 

Kun Rinna oli pieni, perhe muutti valkoiseen taloon järven rantaan. Rinnaa vähän jännitti, jyrkillä rantakallioilla voisi liukastua, pudota veteen ja hukkua, mutta isä lupasi varjella Rinnaa aina. - Et sä voi pelastaa jos sä et tiedä, että mulla on hätä. Jos sä oot muualla. - Se on semmonen juttu, että mä aina tiedän. Mä pelastan sut ihan mistä tahansa. Silloin elettiin 1980-lukua, ja kolmekymmentä vuotta myöhemmin Rinna oli jo itse pienen Seela-tytön äiti. Rinnan oma äiti oli kuollut rintasyöpään ja isä asui dementoituneena palvelukodissa. Siinä samassa talossa johon Rinna, Robert-veli ja vanhemmat muuttivat, asui myöhemmin Rinna Seelan ja miehensä Leon kanssa, ja nyt eron jälkeen Rinna ja Seela kaksin.

Täältä Leo lähti eräänä aamuna, sulki oven perässään. Minulla ei ollut intoa heittää ovea edes kahvikupilla. Lopulta peruminen olikin yllättävän helppoa: sovimme tapaamiset Seelan ja Leon välillä, allekirjoitimme eropaperit ja nyyhkäisimme kerran tai kaksi. 

Kun Seela oli kuuden, hän sairastui punkinpuremasta puutiaisaivokuumeeseen. Peurat ja lisääntyvä lämpö tuovat mukanaan punkkeja, vuosi vuodelta niitä on enemmän, iltaisin pyydystän pieniä nymfejä käsivarsiltani kipittämästä, keskellä yötä herään siihen, että napaa kutittaa ja löydän itsensä jo pulleaksi juoneen punkin. 

Rinna tiedosti, että punkkihyökkäys oli kuitenkin vasta alkua. Tutkijat varoittivat meren lämpenemisestä, joukkosukupuutosta, ensin katoavat hyönteiset, seuraavaksi linnut, osa nisäkkäistä. Hiilidioksidin määrä kasvaa koko ajan, liikaa. Vaikka tyttö on päässyt jo palaamaan päiväkotiin sairastettuaan monta viikkoa ja voi koko ajan jo paremmin, Rinna tuntee olevansa lapsestaan ja tämän turvallisuudesta henkilökohtaisessa vastuussa. 

Esitteessä on kuvattu pieni maanalainen kaupunki, moduuli moduulilta rakennettava pommisuoja. Varastomoduulin hyllyillä on konekivääreitä, suihkumoduulissa monta pientä koppia ja tekstin mukaan kosteuden saa poistettua. Koska ihmiset myös kuolevat taisteluissa ja maanalaisissa kaupungeissa, on ruumishuonemoduulin havainnekuvaan piirretty harmaita laatikoita hyllyille.

Sellaisen Rinna tilaa, tyhjentää Seelan säästötilin ja lainaa loput isältään. Kaivinkone rouhii valkoisen talon nurmikon ja kaataa pihapuut, tekee tilan muoviselle säiliölle jossa on vessa ja nukkumatilat hänelle ja tyttärelle. Robert saa raivarin lapsuuskodin pihan tuhoamisesta. Suojan myynyt firma lupaa alennusta, kun Rinna antaa haastattelun bloggareille, kertoo itsestään ja Seelasta ja syistä projektin takana. Robertin suututtua Rinna toivoo ettei niitä blogeja kukaan edes lue. 

Voin kuvitella, miten aika kuluu, miten punkit kasaantuvat suojan luukun päälle valtavaksi kasaksi, miten lentävät hyönteiset katoavat yksi kerrallaan, miten linnut alkavat tipahdella taivaalta ja Keski-Euroopassa tulee aina vain kuumempi. Voin kuvitella, miten ravintoketju menee rikki, miten sää vaikuttaa ruoan saantiin ja ihmisille tulee nälkä. Mutta se ei koske meitä, sillä me olemme Seelan kanssa täällä, kerälle kietoutuneina kuin kissanpojat ja kerromme satua äidistä ja tytöstä, auringosta, joka kasvaa, ja tähdistä, jotka helisevät kaukana kuin tiukukellot. 
En saa unta.

Robert oli tavannut Neevin klubissa Lontoossa. Sen piti olla yhdenillanjuttu, mutta ei se ollut siihen jäänyt. Neev oli tutkija joka kiersi myös luennoimassa ympäri maailmaa, siitä miten musta lumi sulatti jäätikköä Grönlannissa ja miten jäälevä kasvoi sulan veden lisääntyessä. Muttei Neev työryhmineen ehtinyt perehtyä kuvamateriaalin laatuun ja siinä Robert osasi olla avuksi, editoi heiluvaa kuvaa ja teki animaatioita. Nyt Robert oli lähtenyt mukaan Grönlantiin, kuvaajaksi miehen jokakesäiselle tutkimusmatkalle, mukanaan myös toimittaja. Oli aurinkoinen keskikesä ja Robert oli matkustanut Ilulissatiin jo viikkoa ennen muuta retkikuntaa ja nähnyt miten ryhävalaat kävivät rannassa sukeltelemassa. Jäätikköristeilyllä hän oli nähnyt myös turistien typerästi hurraavan ja taputtavan joka kerta, kun seinämästä irtosi valtava jäälohkare, joka veteen humpsahtaessaan keikutti laivaa. Kun Robert ja Neev sitten katoavat jäätiköllä, Rinnan ilmastoahdistus saa puitteet jotka vievät hänet mielenterveyskuntoutukseen, hoitamaan kasveja ja istuttamaan puuntaimia. 

Tässäpä oli hyvin kirjoitettua ilmastoasiaa! Tarinalinjoja oli vielä useampia ja niitä kuljeteltiin taitavasti, purkaen vähän sieltä täältä niin että mielenkiinto ei missään vaiheessa päässyt lopahtamaan ja itse asiassa ahmin tätä kirjaa, sen lukemiseen meni vain kaksi vuorokautta. Nautin todella paljon Puikkosen kerronnasta ja etenkin äidin ja mielikuvitusrikkaan lapsen suhde ja heidän vuoropuhelunsa saduttamisineen ja toisaalta väsymisineen oli aidon oloista. Samoin oli valitettavasti myös teini-Seelan, joka häpesi äitiään ja suojaa, vaikka hänestä kasvoikin gretathunbergimäinen nuori, tiedostava ääni. Puikkonen peilaa sellaisilla uhkakuvilla, kuten ilmastopakolaisuus Etelä-Euroopasta tänne pohjoiseen, mikä saattaa joskus tulevaisuudessa olla ihan todellistakin. Robottipölyttäjistä sen sijaan en mene vannomaan, mutta sellaisen voisin kotipihaan hankkiakin.

Robertin ja Neevin rakkautta oli etenkin jäätiköllä kuvattu herkän kauniisti. Osallistunkin tällä kirjalla myös Pride-lukuhaasteeseen, joka kestää tänä vuonna koko kesäkuun. Haastetta emännöi Yöpöydän kirjat -blogi.