Mari Frisk: Neliöjuuri

Mari Frisk: Neliöjuuri

Myllylahti, 2020

264 sivua

Kiitokset kustantajalle arvostelukappaleesta.

Kati ja Sonja olivat identtiset kaksoset, molemmat omilla tahoillaan parisuhteissa. Sonja oli naimisissa Fransin kanssa, Kati avoliitossa Juhan kanssa. Kaikki olivat lähestymässä nelikymppisiään, eli iässä jolloin kannattaa jo vähintäänkin puhua selväksi, halutaanko suhteeseen jälkikasvua. Kati haluaa, Juhalle asia on ok, kunhan lapsi ei ole biologisesti hänen, sillä hänen suvussaan on sairaus, jonka geenejä hän ei lapselle haluaisi siirtää. Frans haluaa isäksi, mutta Sonjaa ajatus raskaudesta ja synnytyksestä ei nappaa. Lukiessaan lehtijuttua apilaperheestä Kati sai loistavan idean. Tehdään lapsi yhdessä, kaikki neljä.

Katin työpaikalla toimistotarvikefirmassa oli huhujen mukaan alkamassa yyteet. 

- Hankkiudu raskaaksi, Maija möläytti. Säpsähdin, tuntui kuin ystäväni olisi pujottanut jääpaloja kauluksestani sisään. Kylmät väreet kulkivat päästä varpaisiin,  vaikka etupenkin perseenlämmitin paahtoi täysillä. Erittyikö minusta epätoivoisen naisen tuoksu? Munasarjojen viimeinen hätähuuto, fuck me -feromoni. Viime aikoina olin leikitellyt mitä jos ehkäisy pettää -ajatuksilla, mutta helpottunut joka kerta, kun kuukautiset olivat alkaneet ajallaan. Oliko ehkä-vauvakuumeiluni vain hiipuvan hormonitoimintani lavastama kangastus, esivaihdevuosien aiheuttamaa neurobiologista mekkalointia?

Tosiasiassa raskaus varmistaisi siis Katin työpaikan, eikä aikaa ollut hukattavaksi. Mitä sanoisin Juhalle, kierukan langat tarttuivat tamponiin ja se irtosi vahingossa? Yllättävä perintö tuntemattomalta sukulaiselta, hulppea huvila Espoosta, sinetöi suunnitelman. He kaikki muuttaisivat sinne ainakin vauvan ensimmäiseksi vuodeksi.

Muutaman kokoustamisen jälkeen kaikesta saatiin sovittua, Kati halusi äidiksi ja koti-inseminaatioon käytettäisiin Fransin siittiöitä.

Sonja oli välttämättä halunnut ostaa tarkoitusta varten Muumimukin, emmehän me muuten voisi kertoa lapselle hänen saaneen alkunsa kyseisellä menetelmällä. Entä jos tulisikin kaksoset, samanlaiset kuin mukin kyljessä vipeltävät takkutukkaiset Tiuhti ja Viuhti, kasvattaisimmeko molemmat alkuperäisen suunnitelman mukaan vai valitsisimme omamme kuin koiranpennut?

Kuten arvata saattaa, suunnitelma sai hyvin kirjavia kommentteja eri tahoilta. Vauvafoorumin apilaperheryhmästä tuli kenkää ja neuvolassa oltiin kummissaan, tai pikemminkin kauhuissaan. 

- Onhan tässä riski, että vanhemmuus leviää kuin jokisen eväät. Jos te molemmat pariskunnat eroatte, niin onko lapsella neljä kotia ja jopa kahdeksan lähiaikuista? 
- Kylä kasvattaa, Sonja virnisti.
- Ja miten lapsi erottaa teidät kaksi? Pirkko osoitti minua ja Sonjaa etusormillaan.
- No, jos me solmimme eriväriset lettinauhat, ehdotin.

Neliöjuuri oli kevyt viihderomaani kipeästä aiheesta. En ole millään tapaa kohderyhmää, mutta juoni kiinnosti kaikessa erikoisuudessaan ja ajattelin sen valottavan nykypäivän yhteiskunnan uutta puolta, apilaperhettä, joka oli minulle vain hatarasti käsitteenä tuttu. Neliöjuuri oli oikein näpsäkästi kirjoitettua, toimivaa chick litiä, mutta olisin todennäköisesti pitänyt kirjasta vielä enemmän mikäli se olisi ollut vähän vähemmän viihteellinen. 

Kirja päättyi niin makoisaan kohtaan, että sille on mahdollisesti suunnitteilla jatkoa. 

Emilie Pine: Tästä on vaikea puhua

Emilie Pine: Tästä on vaikea puhua

Atena, 2020

207 sivua

Alkuteos: Notes to Self, 2018

Suomennos: Karoliina Timonen

Kiitokset arvostelukappaleesta kustantajalle.

Mistä Pinen on vaikea puhua?

Kirjan kuusi nopealukuista kertomusta käsittelevät muun muassa Pinen isän alkoholismia, vanhempien (asumus)eroa, omaa huumeidenkäyttöään, teinikapinaansa, lapsettomuuttaan ja kuukautisiaan. Viimeistä lukuunottamatta näitä kaikkia aiheita sisältäviä romaaneja julkaistaan vähän väliä, ainakin meillä Suomessa. Pine on irlantilainen, ehkä heillä, yhteiskunnassa jossa avioero on sallittu vasta vuodesta 1996 ja abortti 2019, näistä asioista on vielä tänä päivänäkin haastavampaa puhua ääneen - tai kirjoittaa. Pine oli viiden, kun hänen vanhempansa muuttivat erilleen.

Suurin osa muista perheistä oli erilaisia kuin meidän. Siihen aikaan ihmiset pysyivät yhdessä lasten takia, perheen takia, avioliittoinstituution takia. Kun vanhempani, heille tyypillisen omituisesti, järjestivät »erojuhlat» kertoakseen suhteensa loppumisesta, yksi heidän ystävistään polvistui eteishallin lattialle ja rukoili heitä pysymään yhdessä. Ja vaikka pariskunnat olivat muuttaneet erilleen, he olivat silti yhdistettyjä, toisiinsa sidottuja, yhä naimisissa, Ei ollut muita vaihtoehtoja. Avioero oli kielletty Irlannin perustuslaissa.

Näitä kohtia pidinkin kaikkein kiinnostavimpina, tuon tekopyhyyden huipentuman, katolisen määräysvallan, sääntöjä jotka mennen tullen päihittävät ihmisten oman määräysvallan yksilöinä. Ylipäätään olisin kirjailijan kuukautisveren valumisen tai teinivuosien kännisekoilujen sijaan mieluummin lukenutkin enemmän irlantilaisesta yhteiskunnasta ja siitä miten sen osana kasvaminen on muovannut ihmistä.

Toinen kiinnostava osuus kirjassa - omasta täysin subjektiivisesta näkökulmastani - oli kohdat, joissa Emilie siskonsa kanssa välillä ihan kirjaimellisestikin hoiti alkoholisoitunutta isäänsä, joka alkoholistille tyypilliseen tapaan omasi sangen narsistisen näkökulman sairastumiseensa. Korfulaisen sairaalan meininki, muun muassa suojavarusteiden vähyys, oli sisaruksille järkytys ja siihen on helppo samaistua. Koin oman järkytykseni hyvin pienenä pintaraapaisuna Italian puolella, kun lomamatkalla Caprilla, 90-luvun puolivälissä, onnistuin saamaan polveni sijoiltaan ja jouduin istumaan muutaman tunnin pyörätuolissa caprilaisen sairaalan käytävällä. Katselin järkyttyneenä käytävän seiniä, joista puuttui isoja, pois varisseita kohtia laastia ja ajattelin, ettei minulle, luojan kiitos, tehdä tässä sairaalassa mitään toimenpiteitä. Olisin ollut kauhuissani. Loppulomani oli tietenkin pilalla kun en pystynyt poistumaan hotellista, mutta osasin suhteuttaa. Lasini oli loikuttuaankin puoliksi täynnä. 

Ehkä täysin erilaisessa kulttuurissa kasvaneen Pinen vaikeus puhua yllä mainituista asioista johtuu häpeästä ja siksi en löydä niihin enempää tarttumapintaa? Suomalaisilla on alkoholistisukulaisia vaikka muille jakaa, lapsettomuudesta meillä on kirjoitettu avoimesti paljon ennen tämän kirjan julkaisua. Naistenlehdissä julkkiksetkin avautuvat kilpaa yksityisasioistaan, kaikki julkisuushan on hyvää julkisuutta ja tarpeen pinnalla pysyttelemiseen. Kun vielä kuukautissidemainoksissa vaihdetaan sininen neste verenpunaiseen, on viimeinenkin vallankumous käyty. 

Leena Lehtolainen: Kuusi kertomusta Sadusta

Leena Lehtolainen: Kuusi kohtausta Sadusta

Tammi, 2014

Lukija: Krista Putkonen-Örn

Kesto: 9 h 1 min

Kuuntelin kirjan BookBeatissa.

"Hyvät naiset ja herrat, lämpimästi tervetuloa Kuusi kohtausta Sadusta -näytelmän ensi-iltaan", Sirviö aloitti ja hymyili televisiosta tuttua lämmintä hymyään. "Me kaikki tiedämme, että Satu Savinaisen katoaminen on herättänyt paljon huomiota ja lietsonut huhupuheita. Niistä huolimatta päätimme työryhmän kanssa, että näytelmä esitetään alkuperäissuunnitelman mukaan. Sehän on tarina naisesta, jonka elämä ansaitsee tulla kerrotuksi, se..." Sirviö sotkeentui hetkeksi sanoissaan kun esiripun takana kolahti. "Se on kunnianosoitus Sadulle ja hänen työlleen, ei vain minun kunnianosoitukseni, vaan meidän kaikkien, koko työryhmän."

Aleksanterin teatteriin oli kokoontunut ensi-iltayleisö, katsomaan näytelmää joka kertoi taiteilija Satu Savinaisesta, joka tosiaan oli kadonnut ennen ensi-iltaa. Näytelmän on käsikirjoittanut ja ohjannut hänen miesystävänsä Heikki Sirviö. Se oli lahja häneltä Sadulle, lahja jolle Satu ei ollut aluksi lämmennyt, sitten auttanut avaamalla muistojaan, mutta viime aikoina halunnut taas estää sen esittämisen.

Kirja seuraa näytelmän ensi-iltaa kohtaus kohtaukselta, selittää näyttämöllä olevia kulisseja, keskittyy pitkälti toistamaan repliikkejä. Välillä mennään pois näyttämöltä näytelmän valmisteluun ja välillä kerrotaan katsomossa näytelmää seuraavien Sadulle läheisten ihmisten, kuten tämän tyttären Viljan ja Viljan isän Jussin, ajatuksia näkemästään. Sadun omista ajatuksista lukija sen sijaan ei kuule.

Jukka: Aivan. Sä siis haluat tehdä asioita ilman rajoja.
Satu: Eikö jo rajoista puhuminen edellytä niiden olemassaoloa. Enkä tiedä miksi oikein haluan. En ainakaan sitä tavanomaista elämää, naimisiin, työpaikka, kaksi lasta, asuntovelka, labradorinnoutaja ja Saab.
Aino sanoi viimeisen repliikin vahvasti liioitellen. Mitenkään muuten hän ei olisi kyennyt sitä lausumaan. Hän oli huomauttanut Heikki Sirviölle, että suurin osa heidän maksavasta yleisöstään olisi juuri näitä halveksittuja tavallisen elämän eläjiä. 
"Satu on tuossa kohtauksessa 22, kuka tahansa ymmärtää, että siinä iässä nähdään vielä mustavalkoisesti", Sirviö puolustautui, "ja taiteen tehtävähän on vilauttaa niille tavallisen elämän eläjille sitä toista puolta."

Olisin kaivannut aina välillä vinkkiä siitä missä Satu on, niin että syytä miksi Satu on kadonnut voisi koittaa itse päätellä. Onko hän lähtenyt itse ja piilottelee jossain, onko hänet murhattu? 

Tuo jatkuva repliikkien ääneenlukeminen alkoi nopeasti puuduttaa, teki kyllä mieleni heittää kuuntelu keskenkin sen takia ja se laskee kirjalle antamiani tähtiä, mutta kuuntelin loppuun kiinnostuksesta siihen mitä Sadulle oli tapahtunut. Lukukirjaa olisi ollut helpompi hiukan harppia. Onneksi lukija oli sentään yksi suosikeistani, Krista Putkonen-Örn. Sadun katoamista selvitti lopussa hyvin lyhyt epilogi, mikä oli iso pettymys. 

Jessica Keener: Night Swim

Jessica Keener: Night Swim
Recorded Books, 2012
Lukija: Rachel Botchan
Kesto: 7 h 30 min

Kuuntelin kirjan Nextoryssa. 

If no-one talked about it, then the tragedy would go away and that would help me deal.

1970-luvun alussa, Bostonin lähiökaupungissa, 15-vuotias Sarah kasvoi perheensä toiseksi vanhimpana lapsena ja ainoana tyttönä kolmen veljen, Peterin, Elliotin ja Robertin kanssa. Isä Leonard opetti collegessa, äiti Irene oli kotirouva, he olivat keskiluokkaa, talossa oli viisi makuuhuonetta ja heillä oli kotiapulainen. We were "sometime Jews". On high holidays mother shooed us off to synagogue while she stayed home and baked potato pudding in her apron and fine leather pumps. 

Kun vanhemmat riitelivät, pari vuotta vanhempi Peter soitti heille kitaraa ullakkohuoneessaan. Välillä kun Sarah tuli koulusta, hän löysi äitinsä sohvalta puolitokkurassa lääkkeistä joita lääkärit kirjoittivat hänen niskakipuihinsa ja joita hän huuhteli alas viinilasillisten avulla.

Eräiden illallisjuhlien jälkeen Irene oli ottanut auton ja lähtenyt ajelulle, ajanut ulos tieltä aina järveen asti, mutta selvinnyt kuin onnen kaupalla muutamilla ruhjeilla. Sen jälkeen hän vältti pitkään pimeällä ajamista, kunnes tuli toinen, kohtalokkaampi kerta.

It defined the way some kids looked away from me or turned nervously when they saw me walking down the hall. I lived inside a capsule, a massive unspoken bubble of mutedness untill I grew so accustomed to it I hid inside it. 

Isä ja kukin lapsista reagoi Irenen kuoleman aiheuttamaan traumaan eri tavoin. Isä kutsui nuoren kollegansa, neiti Delganon illalliselle, mikä aiheutti paheksuntaa sekä vanhimmissa lapsissa että kotiapulaisessa. Peter pakeni musiikkiin ja bänditouhuihinsa, tuli kotiin aina myöhemmin, vaatteet hasikselle haisten. Kesän tullen Peter oli jo täyttänyt kahdeksantoista ja karkasi lupaa kysymättä Kaliforniassa asuvan serkun luo. Sarah oli nyt kuudentoista ja isä päätti, että hänen on mentävä kesäkouluun Stonehilliin, ennen kuin tytärkin saa päähänsä ties mitä liialla vapaa-ajallaan. Sarahilla ei oikeastaan ollut mitään kesäkoulua vastaan, oli ainakin tekemistä. Koulu oli kauempana maaseudulla ja isä järjesti Sarahille kyydin Betsyltä, joka kävi sitä ympäri vuoden.

As the summer wore on, I grew to like how insanely fast Betsy drove on the highway, grew accustomed to her world of perkiness and glossy lipstick. I loved how my hair snapped in the wind, the air currents trashing against my blouse. For the first time since needing a bra I began to go without. I didn't leave the house this way, I got in the car and it became my ritual to Betsy to unbuckle my bra and slip it into my book bag. My breasts had grown another cup size and pressed harder against my cotton shirts.
We each had our secrets to bear. Betsy wore a bikini under her skirt. She posed every afternoon for Mr Donald, the photographer teacher. The old man had a perverse obsession with her. Each afternoon, new versions of Betsy in glossy 8x11 black and white photos filled the backseat of the Thunderbird. Betsy leaning over a tree limb, Betsy sitting with her legs spread on a school bench, Betsy bending over with her back to the camera. 
"He says it's for art," she said nonchalantly, "and he pays me, hey if it gives him a thrill who cares."

Stonehillissä Sarah tapasi Gregoryn, joka opetti Sarahin polttamaan jointteja ja jäivät he kiinni myös muustakin. Sitten tapahtui se tavallinen tarina ja Sarah oli raskaana. Abortti ei ollut vielä tuohon aikaan sallittu Massachusettsissa.

Pidin kyllä kirjan kerronnan tyylistä, aikakaudesta ja tunnelmasta, mutta olisin kaivannut tarinaan edes jonkinlaista twistiä. Draaman kaari oli hyvin ennalta arvattava, enkä löytänyt tästä sen kummempaa henkilökohtaisen kasvun näkökulmaakaan minkä odotin lopussa olevan kirjailijan valinta juonellisen käänteen sijaan. Juonikuvauksessa sanottiin Sarahin suhteesta aiheutuvan ennenkuulumattomia tai aavistamattomia (unforeseen) seurauksia, mutta eikö ei-toivottu teiniraskaus ole juuri se mitä lukija odottaakin tapahtuvaksi ja se jokin aavistamaton pitäisi tapahtua sen seurauksena? Jäin miettimään miksi tämä oli kirjoitettu, mitä kirjailija oikeastaan halusi viestiä ja miksi minä en onnistunut sitä tavoittamaan. Puitteet olisivat olleet niin paljon suurempaan ja vaikka tähdet Goodreadsissäkään eivät olleet varsinaisesti kannustavia, halusin kuitenkin kokeilla. Annoin itse kaksi tähteä.

Philip Teir: Neitsytpolku

Philip Teir: Neitsytpolku

Otava, 2020

221 sivua

Suomennos: Jaana Nikula

Lainasin kirjan Ylöjärven kaupunginkirjastosta. 

Richard oli naimisissa Sonjan kanssa, he olivat olleet yhdessä jo viisitoista vuotta. Heillä oli kaksi lasta, Nelly oli kolmentoista ja William kymmenen. Heillä oli omistusasunto Helsingissä ja kesämökki Pohjanmaalla, mistä Richard on kotoisin. He elivät tyypillistä suomenruotsalaista keskiluokkaista, tasaisen vakaata, vähän tylsähköäkin elämää. Sonja haluaisi vielä ehkä kolmannen lapsen, Richard empii, sillä hän haluaisi irtisanoutua päivätyöstään lehden kulttuuritoimituksen päällikkönä. Vuoden apuraha seuraavan romaanin kirjoittamiseen oli jo tiedossa, mutta Helsingissä asuminen on kallista, eikä hän välttämättä jaksaisi enää vauvaelämääkään. 

Tässä elämäntilanteessa Richard tutustuu Paulaan kustantajansa joulujuhlissa. Nainen on kaunis ja kiinnostavaa seuraa. He rupeavat toistensa Facebook-kavereiksi, ei muuta, satunnaista hassuttelevaa viestittelyä, ei flirttailua kuitenkaan. Richard ei ole koskaan pettänyt Sonjaa. 

Mutta viimein hän päätteli, ettei pieni ihastuminen ehkä sittenkään ollut mikään huono juttu. Hän ajatteli, että parhaassa tapauksessa se voisi vapauttaa energiaa ja luovuutta. Hän oli jopa puhunut Sonjan kanssa, että kumpi tahansa heistä voisi joskus hullaantua, eikä hän uskonut Sonjan välittävän, kunhan ihastuminen ei johtaisi mihinkään konkreettisiin toimiin. 

Mutta eihän se siihen jäänyt. Suhde kehittyy pikkuhiljaa, eikä seksi ole pääosassa ja tavallaanhan se on pahempi, eikö? Richardin ja Sonjan suhteessa kun ei mikään ole suoranaisesti pielessä, mutta Richard ei enää pysty luopumaan Paulasta vaan alkaa viihtyä enemmän tämän asunnossa Neitsytpolulla. Richardin äiti oli erossa Sonjan puolella, "sillä naisella" ei olisi mitään asiaa heidän kotiinsa, vaikka mitäpä väliä, suhde ei tule kauaa kestämäänkään. 

Useimmiten uusperheistä kertovissa romaaneissa molemmat vanhemmat tuovat mukanaan lapsia aiemmista liitoista. Tässähän Paula oli lapseton ja konfliktit sen myötä erilaisia. Itsekin lapsettomana ja suunnilleen Paulan ikäisenä tämä näkökulma olikin erityisen mielenkiintoinen ja mietin monessa kohtaa miten olisin itse ajatellut tai toiminut eri tilanteissa, ja täytyy sanoa että todella ymmärsin Paulaa. Riitelyn määrä kirjan loppupuolella kuitenkin yllätti minut ja jätti vähän hämilleen. Silloin oikeastaan ensimmäistä kertaa kirjaa lukiessa mieleeni tuli terävänä se, että kirja on autofiktiivinen. 

Tämä oli toinen Teiriltä lukemani romaani. Tällä tavalla maailma loppuu sai minulta 4,5 tähteä, Neitsytpolulle annan tähtiä 4.

Tiina Laitila Kälvemark: H2O

Tiina Laitila-Kälvemark: H2O
Wsoy, 2020
265 sivua

Lainasin kirjan Ylöjärven kaupunginkirjastosta.

Hester Hanna Ofelia Luoto. Kolmekymppinen, keskipituinen, ihan normaalin näköinen nainen, jonka lääketieteenopinnot ovat venyneet. Hester harrastaa vapaasukellusta ja on tuntitöissä marketin heviosastolla. Kuulostaa aika tavalliselta stoorilta. 

Paitsi että Hester ei ole "ihan tavallinen" nainen. Hän sairastaa dissosiatiivista identiteettihäiriötä, mikä tarkoittaa tilaa, jossa henkilön persoonallisuus on jakautunut kahteen tai useampaan osaan. 

Niin kauan kuin muistan, en ole asunut itsessäni yksin. On olemassa toisia, kutsutaan niitä vaikka sivupersooniksi. Ne ovat kulkeneet mukanani yhtä itsestäänselvinä kuin kädet tai jalat tai sydän. 

Sivupersoonia on tullut ja mennyt, osa on häipynyt tai ainakin liuennut merkityksettömiksi. Kaksi niistä on kuitenkin vahvasti mukana Hesterin elämässä, Hani ja Ofelia. Eivätkä ne ole mitään varjoja, vaan kuuluvia ja kouriintuntuvia. Ne raapivat ja kutittavat ihoani, saavat silmät vilisemään. Niillä on kova ääni ja liikaa mielipiteitä, ja ne ilmestyvät liikkuvina kuvina sisäisen näyttöpäätteeni ruudulle. 

Hani ja Ofelia eivät tule toimeen keskenään, ne ovat siihen liian erilaisia. Hani käyttäytyy usein kuin pikkulapsi tai itsekeskeinen teini, Hani iskee miehiä eikä Hester aina tiedä kenen sängystä herää. Ofelia on vastakohta, hän laatii listoja ja taulukoita, tietää ja muistaa kaiken, järjestelee kaiken, vaatteet, kynät, ajatukset, pelot. Väsymys jomottaa takaraivossa, suuta kuivaa. Ofelia pakotti minut siivoamaan keittiön kaappeja melkein koko yön. Kahvimukit riviin, korvat vinosti oikealle. Lautaspinoissa kuusi kussakin, pinon ja hyllynreunan välissä tasan kaksi senttiä.  

Hesterin äiti Maria oli hippityttö, astrologi, tarot-korteista ennustaja. Hesterin isä Joel oli runoilija, yhdessä heillä oli ollut avoin, polyamorinen suhde jota kaikki eivät olleet katsoneet hyvällä. Marian äiti otti Hesteriä välillä kotiinsa, olisi ottanut tytön vallan omakseen. Mutta hänen kasvatusmetodinsa olivat kyseenalaiset.

Hesterin isäpuoli, puolalaissyntyinen Jacek, on sairaalassa, eikä tällä ole enää paljon aikaa jäljellä. Tieto siitä vahvistaa Hanin ja Ofelian otetta Hesteristä ja palauttaa Hesterin mieleen muistoja yli 20 vuoden takaa lapsuudesta, tietystä uudenvuodenaattoyöstä. Jotain tapahtui silloin tuossa punatiilisessä lapsuudenkodissa, pienessä taajamassa lähellä suurehkoa merenrantakaupunkia. Ennen sitä Hester oli pystynyt kontrolloimaan sivupersooniaan, se oli ollut vähän kuin leikkiä, hän saattoi kutsua toiset tytöt paikalle ja työntää heidät sivuun niin halutessaan. Mutta tuon uudenvuodenyön jälkeen tasapaino Hesterin ja sivupersoonien välillä järkkyi ja Hester menetti kontrollin. Sen yön jälkeen Hester oli oppinut, että kastuminen ja erityisesti hengityksen pidättäminen veden alla auttoi mielen osasten hallinnassa. Siksi hän sukelsi.

Tämä oli kolmas Kälvemarkilta lukemani kirja ja olen myös pitänyt kaikista. Vain ensimmäinen julkaisu, novellikokoelma, on vielä lukematta. H2O lunasti odotukseni, tämä on juuri sitä kotimaista laatua joka takaa lukunautinnon. Sivupersoonat aiheena oli kiinnostava ja vähän käytetty, toinen teema kirjassa on muistot ja se miten erilaiset muistikuvat samassa tilanteessa olleille ihmisille tapahtumista jää, kun aikaa on kulunut noinkin paljon kuin 20 vuotta. Loppuratkaisu oli aivan erilainen kuin osasin odottaa.

Olen aiemmin kirjoittanut Laitila Kälvemarkin kirjoista:
Karkulahti, 2015
Seitsemäs kevät, 2017

Syksyn 2020 kirjauutuuksia

Kaikki syksyn katalogit ovat aikaa sitten ilmestyneet, osa niissä esiteltyjä kirjojakin jo julkaistu. Tässä omia poimintojani kirjoista, jotka pyrin lukemaan.

Atena

Anna Soudakova: Mitä männyt näkevät 
Vahva esikoisromaani Stalinin hirmuteoista, Suomeen muutosta, maahanmuuttajan koti-ikävästä ja ulkopuolisuuden tunteesta. Kuitenkin kauniisti kirjoitettu sukutarina.

Aula & co

Jenna Kostet: Linnunluisia
Turun saaristoon sijoittuva tarina yhden perheen salaisuuksista ja rakkaudesta saaristoon.

Basam Books

Liisa Isotalo: Jostakin olen tullut
Neljän hyvin erilaisen suomalaisen naisen elämäntarinat kietoutuvat toisiinsa tässä koskettavassa teoksessa, jonka päähenkilö Paula on yhden naisen synnyttämä, toisen kasvattama ja kolmannen äiti.

Bazar

Karoliina Niskanen: Tilhi
Tilhi tuli Inkerin perheeseen sijaislapsena, kun hän itse oli kahdentoista. Nyt Inkeri on tuore äiti, joka alkaa kirjoittaa tarinaa sille, joka voisi auttaa löytämään hänen kadonneen pikkuveljensä.

Elina Kilkku: Mahdoton elämä
Jatkoa teatteriohjaaja Alinan tarinaan. Kaikki on kohdillaan, pian kilisevät hääkellot Matias Raatteentien kanssa ja uusi näytelmä on saamassa ensi-iltansa, uusi ohjaustyö odottamassa. Mutta sitten Hesari julkaisee kritiikin näytelmästä ja se ei ilmeisesti ole hyvä...

Åsa Hellberg: Hotelli Flanagans
Loistohotellissa Lontoon sydämessä juhlitaan uudenvuodenaattoa 1959 ja koolla on yhteiskunnan kerma. Kirja aloittaa trilogian, jossa seurataan hotellin ja vahvojen naisten juonitteluja tähän päivään saakka.

Lori Lansens: Pitkä tie kotiin
Addy muistelee lapsuuttaan entisten orjien pelastamassa kylässä. Ensirakkauden ja kivuliaan koettelemuksen myötä hän joutui jättämäään kotinsa iäksi.

Beth Morrey: Missy Carmichaelin rakkaustarina
Missyn elämänpiiri on kutistunut yksinoloon ja päivittäisiin rutiineihin, kunnes hänen elämäänsä tupsahtaa väriä ja eloa.

Gummerus

Jenni Linturi: Mullojoki, 1950
Malmi 1917 ja Jälleenrakennus saavat jatkoa. Niin häijyä kuin Kalevin lobotomia tekikin, haluan lukea tämän. Olavi-veljen morsian Martta odottaa lasta ja Olavi joutuu ainakin toistaiseksi hautaamaan suunnitelmansa yliopisto-opinnoistaan. Hän hakeutuu sijaiseksi kyläkouluun, mutta unelmat ovat Marttaa ja Mullojokea kauempana.

Anni Kytömäki: Margarita
Kivitaskun kirjoittajan uusin sijoittuu 1950-luvulle, jolloin Suomen metsille asetettiin suuria tavoitteita. Margarita kertoo kolmen ihmisen kautta tämän kääntöpuolesta.

Eppu Nuotio: Maggie ja minä
Olen kesän mittaan tykästynyt Nuotion cozy crime -romaaneihin. Uutuus on rakkausromaani kahdessa aikatasossa ja 1900-luvun alussa sen päähenkilö on taidemaalari Venny Soldan-Brofeldt. 

Susanne Maude: Ennen kuin unohdat
Esikoisromaani aikuistumisen huumasta ja haavoittuvuudesta sijoittuu 1960-luvun loppupuolelle. Ystävyys, intohimo ja valinta joka muuttaa kaiken.

Venla Saalo: Kukkia maan alla
Berliiniin sijoittuvassa romaanissa metroaseman kukkakaupan myyjä Mariana on ihmisten tarkkailija ja kuuntelija, mutta on kadottanut yhteyden samassa kaupungissa asuvaan äitiinsä. 

Valeria Luiselli: Kadonneiden lasten arkisto
Nelihenkinen taiteilijaperhe suuntaa automatkalle New Yorkista Arizonaan. Matkalla he kuulevat niistä tuhansista lapsista, jotka jäivät jumiin vastaanottokeskuksiin tai eksyivät aavikolle.

Into kustannus

Laura Gustafsson: Rehab

Jos piti tuikata tuleen vain oma talonsa, mutta tulee polttaneeksi koko asuinalueen, päätyy kuntoutukseen. Taivastalo on rehab heille jotka eivät halua luopua Ikean huonekaluistaan ja kakkosautostaan. Kysymys onkin, kumman uhraat mieluummin, oman mukavuutesi vai lapsesi tulevaisuuden?

Karisto

Amanda Vaara: Sopivassa suhteessa
Majatalo Villa Venlan neljännessä osassa Venlan äiti menehtyy odottamattomasti ja Venla saa yllätysperinnön. Ilona lähtee pitkälle matkalle ja naapuriin asettuu tämän pojan perhe. Vanha suola alkaa janottaa Venlaa - tämä kuulostaa kyllä todella epäuskottavalta ;)

Tarja Leinonen: Tuohitähtipuu
Kiva, että Koti koivun alla kirjoittajalta tulee uusi romaani! Nytkin liikutaan vanhoillislestadiolaisten piireissä, mutta sodan jälkeisinä pulavuosina.

Like 

J P Koskinen: Hukkuva maa
Vaaterin teollisuussuvun patriarkka on ollut kadoksissa viisi vuotta. Trillerimäisesti etenevän romaani ilmastonmuutoksesta, sukusalaisuuksista ja muistojen pettävyydestä.

Otava

Terhi Kokkonen: Rajamaa
Ultra Bran ja SMG:n laulajan esikoisromaani. Melkeinpä luettava jo siksi. Lapinloma, avioliiton kireys, auto-onnettomuus ja seudun ainoa majapaikka jonne on jäätävä. Trillerimäinen romaani ihmisistä poikkeusolosuhteissa.

Antti Holma: Kaikki elämästä(ni)
Lapsuus Sonkajärvellä, Lontoo, New York, elämän ja ajattelun kokonaisesitys. Pitänee lukea että ymmärtää (?).

Petra Rautiainen: Tuhkaan piirretty maa
Inarissa 1944 Olavi työskentelee saksalaisten vankileirillä. 1947 Inkeri kirjoittaa reportaasisarjaa sodasta toipuvasta Lapista ja selvittää samalla miehensä katoamista. Kun nämä kaksi kohtaavat, salaisuudet alkavat paljastua.

Pasi Pekkola: Kaikki isäni naiset
Kun isän, arvostetun ilmastotutkijan, salaisuudet paljastuvat, menee monen suvun jäsenen elämä uusiksi. Perhetarina pohtii etenkin miehenä olemista eri vuosikymmenillä.

Johanna Laitila: Synty
1917, Helsingissä kuohuu. Aleksanterin ja naapurihuoneistoon muuttavan venäläisen lehtimiehen välille syntyy eriskummallinen suhde, vihaa muistuttava halu. "Psykologisesti tarkkanäköinen, kaunis ja groteski pienen tilan romaani." 

Emmi Pesonen: Maailman kaunein sana
Lapseton Amanda kohtaa Onnin jolla on neljä lasta, ja Amanda joutuu pohtimaan mitä muutakin rakkaus kestää kuin loputtomat tiski- ja pyykkivuoret. Uusperhearkea ja mielenterveyden arkea.

Paula Nivukoski: Mainingin varjo
Pappilan naisväki on varpaillaan perheen pään edessä, mutta Evalina uhmaa isäänsä ja karkaa kalastajan kanssa kaukaiselle luodolle, luopuen samalla äidin ja sisaren tukiverkosta. Kestääkö rakkaus, kun myrsky lyö yli luodon ja Anders viipyy merellä?

Laura Lehtola: Minä valitsin sinut
Elisa ja Saara rakastuvat, 11 v myöhemmin heillä on pieni poika ja asuntolaina. Sitten Saara rakastuu toiseen, mutta mieheen.

Naoise Dolan: Jänniä aikoja
Dublinilainen Ava opettaa Hong Kongissa englantia rikkaiden lapsille ja vihaa työtään. Ava tapaa miehen, investointipankkiirin, ja viehättävän juristin, naisen. Hän ei kerro kummallekaan toisesta ja on pian keskellä monimutkaista ihmissuhdekuviota.
Meinasin jo alkaa kuuntelemaan tätä äänikirjana englanniksi, mutta sitten huomasin, että luvassa on myös suomennos.

Jessie Burton: Tunnustus
1980 Elise tapaa Connien, jonka romaanista on tekeillä elokuva. Keskellä Hollywoodin glamouria Elise kuulee kuitenkin keskustelun, joka ei ollut tarkoitettu hänen korvilleen ja hänen maailmansa järkkyy. 30 v myöhemmin Rose yrittää selvittää miten hänen äitinsä katosi ja erakoitunut kirjailija Connie voisi olla avain siihen.

Tammi

Satu Vasantola: Kaikki kadonneet
Kun Annu oli lapsi, hänen äitinsä kuoli, isä joutui vankilaan ja pikkusiskokin katosi jonnekin ja Annu itse varttui kasvattiperheessä. Romaani katkenneista perhesiteistä ja peruuttamattomista vahingoista.

Anna Kortelainen: Tulirinta
Albert Edelfeltin ainoalla avioliitossa syntyneellä pojalla oli raskas salaisuus. Muutamaan johtolankaan pohjautuva mielikuvitusmatka Etelä-Ranskassa tuberkuuloosista toipuvan reilu parikymppisen älykön viimeisistä vuosista, miten hän oli aikonut muuttaa maailmaa.

Terhi Tarkiainen: Kitty, eli miten mies tuhotaan
Viihderomaani 1740-luvun Lontoosta, miten apteekkarintytär päättää kostaa pahantekijälleen.

Elizabeth Strout: Pikkukaupungin tyttö
Huhut kertoivat, että Olive Kitteridge saa jatkoa, mutta uusi suomennos (esikoisromaani) sijoittuukin aikaan ennen Lucy Stroutia ja Olivea. Yhden kesäpäivän romaani Amysta ja tämän äidistä Isabellesta.

Teos

Hannele Mikaela Taivassalo: Lopussa minun pitäisi kuolla
Kirjailija tapaa naimisissa olevan miehen, ensin on himo, sitten rakkaus, jota ei saisi olla olemassa. Rakkaus jolla ei ole toivoa, elämä jota ei halua elää muttei kuollakaan. Kirjailija on suomenruotsalainen.

Tiina Rajamäki: Alisa
Alisa kuoli 19-vuotiaana, lupaavana sellistinä. Sara näki, että Katja näki, mutta mitä kuudennen kerroksen parvekkeella tapahtui? 

Mikko Viljanen: Onni
Onni on perheen keskimmäinen lapsi, he muuttavat New Yorkiin 1980-luvulla. Paluu Suomeen siivittää Onnin kasvukertomukseen nuoruuteen ja ystävyyteen Josen kanssa. Mitä muistetaan ja mitä muut muistavat eri lailla.

Wsoy

Tommi Kinnunen: Eivät osoittaneet katuvansa
Kesällä 1945 viisi Norjassa vankileirillä ollutta naista lähtee kävellen kotimatkalle, läpi poltetun Lapin. Kaikilla on tarinansa, miksi olivat lähteneet saksalaissotilaiden matkaan, millaista on palata rauhan ajan Suomeen.

Kreetta Onkeli: Meiltähän tämä käy
Joulukuussa Paula oli kutsuvieraana linnanjuhlissa, tammikuussa hän on asunnoton. Syynä on ilmeisesti hänen bistrossa tapaamansa joogaohjaaja, mies jonka takia Paula jättää teini-ikäiset lapsensa ja menestyneen miehensä.

Anna Tommola: Haamusärky
Henrin pitäisi laittaa myyntiin ränsistynyt lapsuudenkotinsa. Hän päätyy mukaan Viemärihyttyseen, tv-realityyn jossa esitellään kriisiksi yltyneitä putkiremontteja. Tuotannossa on mukana Mila, joka on tavannut Henrin jo kauan sitten, vaan ei tiedä sitä vielä.

Karoliina Timonen: Suolaa iholla
Lisalla on komea mies, ihania ystäviä ja mieleinen työpaikka taidemuseossa. Lisa lähtee kuitenkin yksin Espanjan Valenciaan, viimeistelemään kesken jäänyttä graduaan. Siellä hän kohtaa miehen, joka saa hänet miettimään heittäytyäkö, antaako mennä, ihastua?

Nina Wähä: Perintö
Kun Annie huomaa olevansa raskaana hän palaa vastentahtoisesti Tornionlaaksoon, maatilalle jota asuvat vanhemmat ja 12 sisarusta. Isä on despootti perheenpää, mutta nyt äiti on päättänyt, että saa riittää.


Oyinkan Braithwaith: Sisareni, sarjamurhaaja
Pikkusisko Ayoola on kaunis, lahjakas ja mahdollisesti sosiopaatti. Isosisko Korede siivoaa hänen jälkiään, silloinkin kun kolmas poikaystävä löytyy tapettuna veitsi sydämeen iskettynä. Mutta kun Ayoola iskee silmänsä Koreden pitkäaikaiseen ihastukseen, joutuvat verisiteet koville. Luvassa mustaa huumoria.

Elina Seppälä, Mikko-Olavi Seppälä: Suomen kultakausi
Yksissä kansissa kaikki Suomen kultakauden (1880-1916) taiteenalat: kuvataide, arkkitehtuuri, säveltaide, teatteri, kirjallisuus. Varmasti upea kirja!

Olin olevinani valikoiva ja kriittinen, jätin pois monta jonka voisin esim ajatella lukevani mikäli niistä alkaa näkyä positiivisia kommentteja, eli en ollut muutaman rivin kuvauksen perusteella varma olisiko kirja minulle vai ei.

Ja silti näitä kertyi 42. Huh hah hei!

Michelle Frances: Sisters

Michelle Frances: Sisters

Macmillan Publishers Intl 2020
Äänikirjan lukija: Natalie Simpson
Kesto: 9 h 59 min
Kuuntelin kirjan BookBeatissa.

One's the favorite.
And the other knows it.

Sisarukset Abby ja Ellie eivät olleet toistensa parhaita ystäviä lapsinakaan, ja aikuistuessaan he kadehtivat toisiaan. Abby tunsi olevansa näkymätön kauniin pikkusisarensa rinnalla. While men fluttered around her sister like hummingbirds around nectar, she told herself it didn't matter, that the men weren't the type she would go for anyway. But when it happened, every single time it couldn't help but bug her. Ellie oli myös äidin suosikki ja vaikka Abby oli työelämässä edennyt johtajaksi saakka siinä missä omissa opinnoissaan takunnut Ellie toimi kouluavustajana, äitinsä ja sisarensa seurassa Abby ei tuntenut itseään heidän veroisekseen. 

Ellie oli sairastellut paljon lapsena, minkä takia häntä oli myös kiusattu koulussa. Äiti oli ottanut hänet kotiopetukseen mikä oli Ellien mielestä sairastelussa parasta, etenkin kun he eivät opiskelleet paljoakaan, vaan kävivät puistoissa ja äiti osti hänelle jopa Abbylta salaa jäätelöä. Kääntöpuolena Ellie oli jäljessä kaikissa aineissa kun palasi takaisin kouluun. 

Puolitoista vuotta epilogista, jossa nämä kolme naista viettivät epäonnistuneen joulun yhdessä, Abby oli jättäytynyt pois työelämästä vain 36-vuotiaana ja muuttanut Italiaan, Elban saarelle Toscanan rannikolla. Ellie oli tarttunut kutsuun viettää kuusiviikkoinen lomansa sisarensa huvilalla. Nyt hän tapaisi ensimmäistä kertaa myös tämän aviomiehen Matteon, poliisin, johon Abby oli tutustunut lomamatkallaan tultuaan ryöstetyksi. 

Abby oli oikeastaan kutsunut saarelle vain sisarensa, mutta kun heidän äitinsä oli kuullut Ellien lomasuunnitelmista, tämä oli kutsunut itse itsensä kesänviettoon. Ja nyt Susanna tupsahti paikalle aiemmin kuin oli ollut puhetta, eikä sisaruksille jäänyt kahdenkeskistä aikaa mitä he molemmat olisivat tarvinneet. Äidin saavuttua Abby tunsi heti olevansa kolmas pyörä heidän seurassaan, eikä Susanna selvästikään halunnut antaa tyttärilleen mahdollisuutta keskustella kahden kesken. 

Matteo wrapped his arms around her and fixed his eyes on hers.
"Sooo, what's the big secret?"
Abby faulted. "What do you mean?"
"You think it's obvious. There's something in the history of your family. The way everyone was a little bit on edge tonight. Because you don't talk about them so much."

Mutta sitten tapahtui onnettomuus ja siskokset tekivät paniikinomaisen ratkaisun lähteä tien päälle. Nyt heidän täytyi luottaa toisiinsa ihan uudella tavalla ja kesäloma kääntyy road tripiksi Thelman ja Louisen hengessä.

Ellie glanced down at the map. "You do realize we are running out of road?"
"Are we?"
"Only a hundred or so miles and we're falling to the sea."
"What?" 
"Well, would you look at that", said Ellie and she exclaimed at the map."If you don't go while alive, you must go after death."
"What you're talking about?"
"That's the saying", said Ellie, "at the Vixia Herbeira cliffs, some of the tallest in Europe. If you don't visit while you're alive, then after your death you'll be reincarnated as one of the animals that inhabit the area."
"We'll best go then", said Abbie. "I do not have plans to return to this earth as a rabbit."

Tässä on vuoden koukuttavin kirja tähän mennessä! En silti halua kertoa juonesta enempää, sillä twistejä riittää ja ne tekevät parhaan vaikutuksen kun.ei yhtään tiedä mitä on tulossa. Mutta sen verran voin tuota koukuttavuutta perustella, että en edes juuri ennen loppua tiennyt ketä uskoa, kun yksi väittää yhtä ja toinen toista, vain toinen voi puhua totta ja toinen valehtelee koko ajan hyvin taitavasti. 

Etaf Rum: A woman is no man

Etaf Rum: A woman is no man

HarperCollins 2019
Kesto: 10 h 15 min

Lukijat: Ariana Delawari,
Dahlia Salem, Susan Nesmai
Kuuntelin kirjan BookBeatissa.

"What happens between husband and wife, must stay between them. Always, no matter what."

Vuonna 1990 Isra on 17-vuotias palestiinalaistyttö, jolle järjestetään avioliitto ja hän pääsee muuttamaan Amerikkaan. Isra haaveilee lukemiensa kirjojen rakkaudesta, rakastumisen tunteesta, tunteesta että sinua rakastetaan. Ehkä siellä olisi muutenkin erilaista, ehkä siellä aviomiehet eivät piekse vaimojaan ja isät lapsiaan, ehkä Amerikassa arvostetaan naisia. "Listen to me daughter, no matter how far away from Palestine you go, a woman will always be a woman, here or there." Siinä hetkessä Isra päätti, että hän tulee rakastamaan miestään niin paljon, että voittaa tämänkin rakkauden ja heidän avioliittonsa tulee olemaan onnellinen. 

21-vuotiaana hän oli kolmen lapsen äiti. Neljän tyttären jälkeen hän tiesi olleensa kovin naiivi.

"You always look sad." 
Isra swallowed hard, tried to steady her voice.
"I'm not sad."
"You're not?"
"I promise, I'm not." 
Deya frowned and Isra knew she was unconvinced. Isra felt a sense of failure rising in her. She had tried her best to shelter her daughters from her sadness, the way she wished mama had sheltered her. She had made sure they were asleep when Adam came home. Made sure they never saw him hit her.

2008 Deya, vanhin Isran suuren häpeän aiheista, näistä neljästä tyttärestä, on samassa tilanteessa. Hän on vasta 18 ja kohta valmistumassa high schoolista. Deya ei tunne kuuluvansa oikein kumpaankaan kulttuuriin. Kuten muutkin islamilaistyttökoulun oppilaat, hän riensi koulusta suoraan kotiin jossa vietti illat, sillä heitä kasvattava isoäiti Fareeda ei antanut tyttöjen käydä missään huvituksissa ilman esiliinaa eivätkä he saaneet puhua pojille elleivät nämä olleet hyväksyttyjä kosijoita. Heillä ei ollut kännyköitä eikä tietokoneita ja he saivat kuunnella vain arabialaista musiikkia. Deya haluaisi opiskella, mutta Fareeda ei nähnyt hänen tulevaisuudessaan collegea, vain seuraavan järjestetyn avioliiton sukupolvien ketjussa.

"Why does my entire life have to revolve around a man?"
Fareeda had barely looked up from her coffee cup. "Because that's how you become a mother and have children of your own. Complain all you want, but what would you do with your life without marriage, without a family."
"This isn't Palestine, teta. We live in America, there are other options for women here."
"Nonsense", Fareeda had squinted at the turkish coffee ground staining the bottom of her cup.
"It doesn't matter where we live, preserving our culture is what's most important. All you need to worry about is finding a good man to provide you."

Huh. En edes tiedä mistä aloittaisin. Tämä kirja herätti niin paljon tunteita. On toki selvää, etten minä suomalaisena voi täysin ymmärtää tätä kulttuuria ja näen kaiken lukemani oman lapsuuteni, nuoruuteni ja oman yhteiskuntani muovaamana ihmisenä. En voi välttää omaamasta käsitystä siitä, että arabiyhteiskunta on miesten maailmaa. Mutta vaikka miten yrittäisin tavoitella puolueetonta näkökulmaa, en vain voi nähdä mitään millä voisin puolustella näiden naisten kärsimyksiä.

Ei sillä, olivathan paineet kovat miehilläkin. Adamilta, etenkin perheen vanhimpana poikana, odotettiin ympäripyöreitä työpäiviä, menestystä yrityksessään, mahdollisimman paljon rahaa perheeseen - sekä mahdollisimman monta poikaperillistä. Adam oli sukupolvien ketjussa se turmiolantommi, joka vannoi, ettei hänestä tule isänsä kaltaista, kunnes vajosi samaan pimeyteen, väsymykseen ja runsaaseen alkoholinkäyttöön. Adamin näkökulmasta katsottuna, näinkö Isra palkkasi hänet, kaikesta mitä Adam oli uurastanut vaimonsa ja perheensä eteen? Synnyttämällä neljä tytärtä, pelkkää häpeää toisensa jälkeen? Tästä häpeästä seurasi vielä toinen häpeä (kyllä, niitä riittää) josta tuli suvun salaisuus, se jota Deya alkaa selvittää.

Eikä silläkään, etteikö meillä Suomessakin tunneta sanonta nyrkin ja hellan välissä. Mutta tuo läpi kirjan, sukupolvesta toiseen siirtyvä pelko on niin järkyttävää. Kuitenkin kaikki mitä nämä naiset elämältään toivoivat, oli jotain niin yksinkertaista kuin olla onnellisia. Sen sijaan naiset ovat surullisia ja omassa yhteisössäänkin yksinäisiä. He eivät liittoudu yhteen ja nouse miesten ylivaltaa vastaan. He eivät puolusta miniöitään, he puolustelevat poikiaan. He eivät suojele tyttäriään vaan vaikenevat,  kovettavat sydämensä ja siirtävät samaa onnetonta elämää eteenpäin kuin se olisi maailman laki. Mieleeni tuli jopa se, että naiset saavat ensimmäisen kerran minkäänlaista valtaa, kun heidän tyttärensä kasvavat isommiksi ja ehkä se (häpeän välttämisen lisäksi), on osasyy siihen miksi he siirtävät kärsimykset eteenpäin. Kuin mikään ei voisi koskaan muuttua, sillä naisen osa on naisen osa - nainen ei ole mies.

Eppu Nuotio: Elämänlanka (Ellen Lähteen tutkimuksia 3)

Eppu Nuotio: Elämänlanka

Otava, 2020

Lukija: Tuija Kosonen

Kesto: 7 h 34 min
Kuuntelin kirjan BookBeatissa.

Elämänlanka on kolmas osa Eppu Nuotion lempeää dekkarisarjaa. Mitään veristä ei ole tälläkään kertaa luvassa, tämä on cozy crimea parhaimmillaan.

Ellen Lähde on kuusikymppinen turkulainen martta ja innokas puutarhaharrastaja. Edellisessä osassa Ellen tapasi Andalusian lomallaan hurmaavan Carlosin joka on edelleen mukana hänen elämässään, joskin vain viikon kerrallaan. 

Carlos on selvästi haltioissaan, hän pitää Ellenin kättä kädessään, suukottelee vähän väliä Ellenin poskea, suuta, rystysiä. Ellen nojaa Carlosiin ja hymyilee vastapäätä istuvalle, toisiinsa liimautuneelle, hyvin nuorelle parille. Kevät on tosiaankin rakkauden aikaa ja Ellen aikoo nauttia siitä täysin siemauksin, sillä rakkaudelle ja halulle ei ole ikärajaa, vaikka nuorena sitä ei ehkä käsitäkään. 

Ellen on hoitamassa Berliinissä asuvan Leo-poikansa kaksosia, kun kohtaa suomalaisen elokuvaohjaajan, Johannes Svärdin jonka uusin elokuva, Elämänlanka on saamassa ensi-iltansa Berliinin elokuvajuhlilla. Kun Ellen tunnustautuu Svärdin elokuvien suureksi faniksi, mies antaa tälle lipun ennakkonäytökseen.

Elokuva oli uutta Johannes Svärdiä, se oli hurja ja yllättävä kolmiodraama, ajoittain todella painostava. Samalla se oli monitasoinen kuvaus rakkaudesta, hallitsemattomista tunteista, surusta, kaiken nielevästä mustasukkaisuudesta, pitkän parisuhteen päättymisestä ja rakkaudesta joka ei suostu kuolemaan. Elokuvaa voisi pitää trillerinä, mutta Ellenistä se oli ennen muuta psykologisesti tarkka kuvaus ihmisistä joiden elämä lähtee luisuun. Ellen ei itke, mutta hän on järkyttynyt ja kosketettu. 

Elokuvassa petettyä aviovaimoa näytteli Svärdin entinen vaimo, saksalainen supertähti Elke, ja nuorta rakastajarta hänen nykyinen vaimonsa, kovassa nosteessa oleva ja monin tavoin palkittu nuori Aino Tiuramäki. Elke oli ollut mukana jokaisessa Johanneksen elokuvassa aina 1970-luvun lopulta saakka ja Johannes oli pelännyt, että avioliiton mukana menisi myös ura, muttei silti ollut pystynyt vastustamaan Ainon viehätysvoimaa. Ellen miettii miten nämä kolme ovat pystyneet tekemään yhteistyötä, mutta lehtien haastatteluissa he kehuvat toisiaan kilpaa. Työ Johanneksen kanssa on yhtä ihanaa kuin aina ennenkin, Johannes saa minusta esiin kaiken parhaan, Elke sanoo, ja se on Ellenistä edelleen kauneinta mitä nainen voi sanoa miehestään, entisestä tai nykyisestä. 

Ensi-illan aikaan Elke joutuu rikoksen kohteeksi, mutta tapaus salataan poliisilta ja medialta. Tämä ihmetyttää Elleniä, joka haluaa selvittää mistä on kyse. Apuna Ellenillä on taas Samuel, joka on eronnut tyttöystävästään ja asuu kaverinsa Putinin kämppiksenä Turun keskustassa. Mukana on muitakin aiemmista osista tuttuja henkilöitä. Ellenin marttaystävä Silja ja tämän tytär Pilke ovat asuneet uudessa kodissaan nyt vuoden ja Pilke käy edelleen Irinan (Samuelin äidin) pianotunneilla. 

Ellen Lähteen tutkimuksia on sarja minun makuuni, eikä Elämänlanka pettänyt odotuksia. Olen jo aiemmin kehunut tätä sarjaa siitä, että päähenkilö on jo kuusikymppinen ja pidin todella paljon siitä, että Ellenin ja Carlosin välille oli kirjoitettu herkkää rakkaustarinaa. Olen nähnyt joitain kommentteja siitä, että tämä on sarjan heikoin osa, mutta minun lempeän dekkarin nälkääni tämä maistui hyvältä.

Odotankin innolla seuraavaa osaa ja sitä, mikä kukkanen sen nimi tuleekaan olemaan!

Anne Tyler: Äkäpussi

Anne Tyler: Äkäpussi

Johnny Kniga, 2018
Suomennos: Tarja Lipponen
Alkuteos: Vinegar girl, 2016

Lukija: Krista Putkonen-Örn

Kesto: 6 h 44 min
Kuuntelin kirjan BookBeatissa.

Kate Battista asui yhdessä pikkusiskonsa ja hajamielisen, koelaboratoriossa työskentelevän tohtori-isänsä kanssa. Pikkusisko Pupu oli 15-vuotias ja kävi vielä lukiota. Heidän äitinsä oli kuollut kun Pupu oli ollut vain vuoden ikäinen.

Kate itse oli töissä lastentarhan apulaisena vaikkei järin lapsirakas ollutkaan ja sen lisäksi hän pyöritti pitkälti heidän yhteistä arkeaan. Ura lasten parissa ei ollut Katelle mikään unelmatyö, mutta sinne hän oli päätynyt omakohtaisesti todistettuaan, että yliopistostakin voi saada potkut liian suulaasta käytöksestä. Samassa lastentarhassa itse työskentelevä täti oli järjestänyt Katelle paikan, jonka Kate paremman puutteessa oli ottanut vastaan, mutta siitä oli nyt jo kuusi vuotta. Kate ei saanut aina kovin positiivista palautetta lastentarhassakaan, sillä hän oli välillä turhan nenäkäs, ja itsehillinnän ja tahdikkuuden suhteen Katella oli erityisesti kehittymisen varaa.

Isän tutkimusassistenttina labrassa oli kolmen viime vuoden ajan toiminut Pjotr, joka oli päässyt maahan erityisosaamisviisumilla. Ne myönnetään juurikin kolmeksi vuodeksi ja aika oli käymässä vähiin. Isä ei haluaisi luopua pätevästä assistentistaan, etenkään nyt kun suuri läpimurto on aivan hollilla.

"Voisimme muuttaa hänen statustaan muotoon 'naimisissa'. Amerikkalaisen kanssa."
"Pjotr on siis naimisissa amerikkalaisen kanssa?" 
"No ei aivan vielä", isä sanoi. Hän seurasi taas tytärtään ruokailuhuoneeseen.
"Mutta hän on verraten hyvännäköinen, luullakseni. Eikö sinustakin? Kaikki ne samassa rakennuksessa työskentelevät tytöt näyttävät löytävän kaikenlaisia syitä päästäkseen hänen kanssaan juttusille."

Valitettavasti keskustelut tyttöjen kanssa eivät tuntuneet johtavan avioliittoon asti, joten isä oli saanut mielestään loistavan idean joka saa aluksi Katen raivoihinsa.

"Nyt kerrot minkä kunniaksi me juomme", hän sanoi ja ojensi kaksi pölyistä viinilasia.
"No sille, kun Pjotr sanoi että nyt sinä pidät hänestä." 
"Sanoo vai."
"Hän kertoi, että te kaksi istuitte yhdessä takapihalla ja sinä tarjosit hänelle herkullisen lounaan ja sinulla ja hänellä oli mukava keskustelu."
"No jaa, kaipa kaiken tuon voi sanoa enemmän ja vähemmän tapahtuneen, tavallaan", Kate sanoi.
"Ja? Mitä sitten?"
"Kaipa hänellä on toivoa, hän ajattelee että asia järjestyy."
"Vai sillä tavalla hän ajattelee. Joutaisi hirteen koko mies, mokoma mielipuoli."

Jos Äkäpussista tulee mieleesi William Shakespearen Kuinka äkäpussi kesytetään, se on tarkoituskin. Tylerin kirja kuuluu laajempaan sarjaan, jossa kahdeksan kirjailijaa laittoi Shakespearen tunnetuimpia teoksia uuteen, nykypäiväiseen kuosiin. 

Alkuperäisessä näytelmässä on kolme eri juonikuviota, mutta Tyler on valinnut niistä yhden, juuri tämän äkäpussin kesyttämisen ja muokannut siitä kiinnostavasti erilaisen version. Esimerkiksi tuo Katen naittaminen viisumitarpeen takia oli mielestäni hyvin kehitelty, nykypäivänä olisikin ehkä vähän haastavaa saada tuikitavallisen, valkoihoisen amerikkalaistytön pakkoavioliitto kuulostamaan uskottavalta. Pjotr asenteineen on sangen stereotyyppisen oloinen itä-eurooppalainen maahanmuuttaja, mutta toisaalta jotenkin symppis. Plussaa siitä ettei kirjaa oltu venytetty liian pitkäksi. Äänikirjassa jopa Pjotrin venäläisaksenttiset repliikit toimivat yllättävän hyvin, kaiken kaikkiaan positiivinen kuuntelukokemus.

Kahdeksasta sarjan kirjasta on ilmestynyt jo seitsemän, suomennettuja on toistaiseksi viisi, kuudennen Johnny Kniga julkaisee marraskuussa. Esimerkiksi Macbethin on laittanut uusiksi Jo Nesbø, jonka Macbeth on, kuinkas muutenkaan, poliisipäällikkö. Itselläni odottaa lukupinossa Jeanette Wintersonin Aikakuilu, joka pohjaa Talviseen tarinaan.

 

Lauren Ho: Last Tang Standing

Lauren Ho: Last Tang Standing
Harper Collins, 2020
Lukija: Catherine Ho
Kesto: 12 h 38 min
Kuuntelin kirjan BookBeatissa.

... and Chinese families all over the world come together in love, peace and togetherness. But this is not that kind of story. 
This is a story where bad things happen to good people, especially single people, because here's the deal: For folks like me who find themselves single by February, Spring Festival is not a joyous occasion. 

Toisin sanoen, sen kamalampaa ei olekaan, kuin olla kiinalaisen uuden vuoden juhlinnoissa päälle kolmekymppinen sinkkunainen ja kaikkien sukulaistanttojen utelun kohteena: "Miksi sinä olet vielä naimaton? Kuinka vanha sinä nyt jo olitkaan? Ei kannata odottaa lasten hankkimista liian pitkään -- niin ja paljonko sinä tienaatkaan verojen jälkeen?" 

33-vuotias Andrea Tang palasi kuusi vuotta sitten yliopistosta valmistuttuaan Lontoosta takaisin Aasiaan ja päätyi töihin Singaporeen. Wei Wei -täti, Andrean isän kuusikymppinen sisko ja suvun kiistaton matriarkka, oli uskomattoman varakas ja käytännössä omisti Andrean perheen rahoitettuaan heidän elämistään ja huippuopintojaan. Niinpä Andrea oli pakotettu tädin uuden vuoden juhlaan. Juhlissa Andrea kuuli tyrmäävän uutisen, jopa Helen, Auntie Wei Wein liki nelikymppinen tytär, jonka Andrea tiesi varmuudella olevan lesbo, oli kihlautunut. Miehen kanssa. Luoja paratkoon, Andrea tulee olemaan serkuksista viimeinen naimaton, "last Tang standing".

Kuala Lumpurissa asuvan äidin vihjailut lapsenlapsista eivät olleet yhtään sen vaatimattomampia. "I'm a simple woman with simple needs, all I ever wanted in return for the sacrifices I made for my children is their love and grandchildren, but what do I get instead? A work crazy elder daughter, who just so happens to be my favorite child, in Singapore that I never see. And the other one living in sin with that... that..." viitaten Andrean pikkusiskon Melissan muslimipoikaystävään. Muut äidin vaatimukset hän olikin täyttänyt, päässyt huippuyliopistoon, valmistunut asianajajaksi ja oli hyvällä matkalla päästä seuraavana firman osakkaaksi, mutta sen jälkeen kun hän täytti kolmekymmentä, äidillä oli ollut vain yksi agenda, saada hänet naimisiin ja tulla itse isoäidiksi. 

Andrea itse keskittyisi mieluummin varmistelemaan osakkuuttaan firmassa, etenkin kun hänelle oli alkuvuodesta ilmaantunut yllättävä kilpailija. Pomot olivat keksineet, että Andrea saisi jakaa toimistonsa Singaporen toimistoon siirtyneen intialaissukuisen Sureshin kanssa. Siitä alkoi kilpailu kumpi on aikaisemmin töissä ja lähtee viimeisimpänä. Kaiken huipuksi Suresh on ärsyttävän komea ja puoleensavetävä. Onneksi hän ei ole yhtään Andrean tyyppiä, tai on, mutta kihloissa.

Treffimarkkinoilla Andrea tapasi muun muassa miehen joka häipyi aamulla varastettuaan hänen kalliin kellonsa. Parempi löytö oli Eric Dang, vanhempi, mutta hävyttömän rikas perheimperiumin kärkihahmo. Eric olisi loistava saalis joka veisi jalat äidinkin alta ja mikä parasta, hän on tosissaan Andrean suhteen. Mutta hän etenee kovin nopealla vauhdilla ja miehen kosintakin tuntuu enemmän käskyltä kuin kysymykseltä.

Last Tang Standing oli ensimmäinen koskaan englanniksi kuuntelemani kirja. Koska kirja oli testi, päätin valita kevyen genren, jossa ei todennäköisesti olisi liutaa tunnistamattomia sanoja ja sen suhteen valinta oli hyvä, sillä seuraamisessa ei ilmennyt mitään ongelmia ja sain positiivisen ensikokemuksen. 

Kaikkien katselemieni viihdekirjojen joukosta valitsin juuri tämän, koska päähenkilö oli kiinalaissukuinen ja siksi odotin, että vaikka luvassa olisikin ylennyksen- ja miehenmetsästystä sekä tinderdeittejä, kirja olisi edes pikkiriikkisen erilainen. Harmillisesti potentiaalisia teemoja, kuten kastien merkitystä intialaisten sukujen nykypäivän avioliitoissa tai mahdollisuutta naida eritaustainen / eriuskontoinen puoliso, raapaistiin pinnasta niin kevyesti ettei jälkeä juuri näkynyt. Mutta toisaalta, chick litiksi tämä oli oikein näppärää tekstiä ja äänikirjan lukijakin ihan passelisti eläytyvä, enemmän kuin suomalaiset lukijat keskimäärin.

Graham Swift: Here we are

Graham Swift: Here we are

Scribner UK, 2020

195 sivua

Kirja on lainattu Ylöjärven kaupunginkirjastosta.

Kesällä 1959 Brightonin kuuluisalla laiturialueella pyöri sirkustyyppinen show, akrobaatteja, lautastenpyörittelijöitä, jonglöörejä, vatsastapuhujan teddynalle, laulua ja tanssia. Monille turisteille ilta laiturin teltassa oli loman kohokohta. Shown isäntänä toimi Jack Robinson joka spiikkasi sisään muut esiintyjät sekä lauloi ja steppasi muutaman ohjelmanumeron itsekin. Shown tähdeksi tuona kesänä nousivat Ronnie ja Evie, taikuri ja hänen avustajansa - ja kihlapari mistä todisteena Eviellä oli pieni kivi nimettömässään. He aloittivat kautensa kohtuullisen hyvältä paikalta esiintyen ensimmäisinä väliajan jälkeen, mutta elokuussa heidän esityksensä oli siirretty jo koko shown huipennukseksi sen viimeisenä numerona.

'Come and See! Come and See the Great Pablo!

But Eve was always just Eve. And Jack was just Jack.

'And now, folks, I want you to see something that will make your eyes pop, something you're not going to believe. I want you to meet a very special friend of mine, the Great----yes I said the Great---Pablo! He doesn't talk very much, but you'll see why he doesn't need to. And I want you to meet---and she'll make your eyes pop too, gents---the delightful, the delectable, the delirious---Eve!'

Jack ja Ronnie tunsivat muutaman vuoden takaa, inttiajoiltaan, kun Jack oli porukan koomikko ja Ronnie osasi korttitemppuja. Ronnien ura ei ollut sen jälkeen lähtenyt lentoon yhtä hyvin kuin Jackin, joten Jack yllytti Ronniea hankkimaan sievän avustajan ja puhui tälle numeron showsta ja niin Ronnie tapasi Evien. Jack itse ei ollut vakiintuvaa tyyppiä ja tytöt hänen käsipuolessaan vaihtuivat niin usein, etteivät Ronnie ja Evie pysyneet perässä, he jopa kutsuivat kaikkia nimellä Flora. 

Kaksikymmentä vuotta aiemmin, kun Ronnie oli kahdeksanvuotias ja Englanti sodassa, äiti saatteli poikaansa juna-asemalla. Ronnien isä oli merillä, piipahteli kotona silloin tällöin. Hän oli teillä tietymättömillä silloinkin, kun valkoisia nenäliinoja heiluttavat äidit lähettivät junalastillisen itkeviä pikkulapsia, kaasunaamarit mukanaan ja laput kaulassaan, Lontoosta turvaan maaseudulle. Kaikki eivät päätyneet yhtä hyviin oloihin, mutta Ronnien uusi koti Oxfordshiressä oli pienen pojan unelma. Keski-ikäinen Lawrencen pariskunta asui kaksin valtavaa taloa, Evergreneä, ja Eric ja Penny olivat niin mielissään saadessaan taloon lapsen, ikään kuin Ronnie olisi tehnyt palveluksen heille eikä toisinpäin. Ainoat merkit sodasta Evergrenessä olivat ikkunoiden pimennysverhot ja pian Ronnie unohti Lontoon öiset hälytykset - ja äidin. Hän sai tältä postikortteja kuin elonmerkkejä, "Kaikki hyvin, rakkain terveisin äiti", ja lähetti täsmälleen samanlaisia takaisin. Vuosia myöhemmin Lawrencet olivat ne, jotka itkivät junan viedessä pojan takaisin Lontooseen.

Ronnie ja Evie, lavalla Pablo & Eve, suunnittelivat naimisiinmenoa syyskuulle, kun lomasesonki olisi ohi ja näytökset Brightonissa päättyneet. Mutta 75-vuotiaana, kun Evie muistelee menneitä, vuotta aiemmin kuolleen aviomiehensä uraa esiintyvänä taiteilijana, mies on Jack, ei Ronnie.

Evie White. Chorus girl. Prancer and dancer. Up for anything really. Even one-time magician's assistant. But, as it turned out, hard-headed and sharp-eyed business woman. She could vouch for that too. And Jack Robbins' wife for nearly fifty years. Not Ronnie Deane's. Who would know better?

Niin, mitä oli tapahtunut, miten Evie oli päätynyt Jackin vaimoksi, siinäpä koukku lukijalle. Pidin todella paljon kirjan tunnelmasta joka oli melko haikea, ja tuosta ajankohdasta 1950-luvun lopulla, mutta Ronnien viettämät sotavuodet evakossa Evergrenessä oli myös kiehtova, kirjaimellisesti taianomainen jakso. Kuusi vuotta niin pienen pojan elämässä, lähestulkoon aikuiseksi varttuen, oli iso osa sitä mikä Ronniesta teki Ronnien ja jäin miettimään, miten erilainen hänestä olisikaan kasvanut pommitusten keskellä Lontoossa. Kiehtova tarina kaiken kaikkiaan. Harmi ettei Swiftiä enää nykyään suomenneta. Häneltä on aiemmin käännetty muutama kirja 80-90 -luvuilla. 2000-luvulla hän on julkaissut neljä kirjaa.

Olen ihan hurjan mielissäni siitä, että tartuin lähes kolmenkymmenen vuoden tauon jälkeen englanninkieliseen kirjaan! Tämän rinnalla aloin myös kuunnella englanninkielistä äänikirjaa ja laitoin varaukseen pari muuta lukukirjaa. Luettavien / kuunneltavien kirjojen valikoima kasvoi siis yhtäkkiä huikeasti, mutta onko se sitten hyvä vai huono asia, kun monesti tuntuu ettei niitä kaikkia kiinnostavia suomennoksiakaan ehdi lukea... Toisaalta minulla on ollut todella huikea kirjavuosi tähän mennessä. Ensimmäisten seitsemän kuukauden aikana olen lukenut / kuunnellut yhteensä 95 kirjaa, vime vuonna samassa ajassa 21.