Shen Yang: Enemmän kuin yksi lapsi
Into, 2023
Lukija: Emilia Howells
Kesto: 8 h 23 min
Kiinan valtionjohto käynnisti syntyvyydensäännöstelyohjelmansa 1970-luvun alussa. Siihen mennessä, kun Shen Yang syntyi vuonna 1986, politiikka oli entisestään tiukentunut sallimaan vain yhden lapsen.
Synnyin aurinkoisena tammikuun ensimmäisen päivän aamuna vuonna 1986.
Äitini oli kantanut minua kohdussaan salaa kokonaiset yhdeksän kuukautta, ja sain viimein nähdä päivänvalon. Koska synnyin aurinkokalenterin uudenvuodenpäivänä, vanhempani antoivat minulle lämpimän, aurinkoa tarkoittavan etunimen: Yang.
Pikku aurinko ei kuitenkaan juuri tuonut perheelleen iloa. Minulla oli jo neljävuotias isosisko. Lisäksi minulta puuttui pippeli, ja olin rikkonut lakia jo pelkästään syntymällä. Jos perhesuunnitteluviranomaiset saisivat minusta vihiä, äitini raahattaisiin pakkosteriloitavaksi ja perheeni maksettavaksi lankeaisi tuntuva sakko.
Siinä minä nyt olin, pieni tyttövauva käärittynä paksuun täkkiin. Koska aikakausi oli sellainen kuin se oli, edes hyvää enteilevä syntymäpäivä ei voinut muuttaa kohtaloani.
Vanhemmat eivät pystyneet maksamaan sakkomaksua, jolla toisen lapsen syntymä voitaisiin kuitata. Niinpä pieni vauva lähetettiin piiloon maaseudulle isovanhempien huomaan.
He hellivät pientä tyttöä ja tämä vietti lapsuutensa onnellisimmat vuodet heidän luonaan.
Vanhempani eivät olleet läsnä, mutta he auttoivat mummia kuukausittain pienellä rahasummalla. Mummi piti huolen, että rahat käytettiin vain ja ainoastaan minuun. Harva lapsi sai 80–90-lukujen taitteen maaseudulla niin usein syödäkseen nyyttejä, joissa oli ohut taikinakuori ja runsaasti täytettä. Mummi oli taitava käsistään, ja monenmoisilla täytteillä ahdettujen nyyttien lisäksi hän teki minulle usein myös kakkuja, joissa oli sisällä kiinanjujuban hedelmiä.
Mutta ikääntyvät isovanhemmat ja kasvava, vilkastuva lapsi ei ole helppo yhdistelmä sitten kun taaperoikä on ohitettu. Mummilaan oli tullut myös toinen tyttö, Yangin pikkusisar. Heidän vanhempansa nimittäin yrittivät poikaa niin sinnikkäästi, että tyttäriä syntyi peräti neljä ennen kuin he jäivät kiinni ja äiti pakkosteriloitiin. Ainoastaan poika olisi ollut kelvollinen sukunsa jatkaja, joten ei auttanut kuin yrittää. Ne harvat jotka tiesivät asiasta, pilkkasivat myös perheen isää neljästä tyttärestä. Mikä se sellainen mies on, joka siittää pelkkiä ei-toivottuja tyttöjä?
Ratkaisuksi tilanteeseen mummolassa Yang lähetettiin tätinsä ja setänsä perheeseen ja tytön elämä muuttui täysin.
Lyhyen mummolassa asumisen jälkeen kirjasta jäikin päällimmäisenä mieleen tytön jatkuva pilkkaaminen ja niin täydellinen myötätunnon puute, että ihmetyttää, miten aikuiset ihmiset jotka ovat itsekin vanhempia, voivat osoittaa niin jäätävää tunnekylmyyttä. Ylimääräinen lapsi oli riesa jota läimäytellä mennen tullen, tyhmä tollo joka ei oppinut mitään eikä koskaan oppisikaan mitään, sekä rahareikä, joka ei olisi saanut kuluttaa mitään. Tädin mukaan Yang söikin enemmän kuin kukaan muu talossa, mikä ei tietenkään pitänyt paikkaansa, eikä hänen lautaselleen lihapaloja jaettu.
Tädin tyttäret, Yangin serkut, olivat jo teini-ikäisiä ja osallistuivat tytön pilkkaamiseen äänitorvena äitinsä rinnalla. Toinen näistä onkin aikuisena kertonut, että oli itse ollut äidin pilkan kohteena kunnes Yang tuli taloon, ja siksi hän osallistui innokkaasti Yangin kiusaamiseen kaikin mahdollisin tavoin. Saihan hän nyt käännettyä maalitaulun toisaalle.
Koulun alettua rahanmenoa oli luvassa lisää, ja Yang oli ainoa luokaltaan, joka ei ollut saanut edes koulupukua. Ruokarahakin piti joka aamu kinuta uudestaan.
Kaikesta tästä rahan puuttumisesta milloin mihinkin tarkoitukseen (esimerkiksi luokkakuviin ja seuraavalle luokalle valmentaville kesäkursseille) seurasi pilkantekoa, nyt paitsi kotoa, myös luokkatovereiden ja uuden, siihen saakka ihanan ja kannustavan opettajan taholta.
Kenellä on vielä koulupuku maksamatta?” luokanvalvoja kysyi seuraavana aamuna kädessään muovipussi, joka oli täynnä seteleitä. Oppilaat vilkuilivat hetken toisiaan, eikä yksikään käsi noussut.
”Tämäpä outoa. Kuinkas tästä puuttuu vielä kahdeksankymppiä?” opettaja ihmetteli ja poistui käytävään.
Nousin ja kiiruhdin opettajan perään. Luokkatoverini ihmettelivät, mitä minulla oli mielessä.
Yhytin opettajan käytävän päässä. ”Opettaja, en ole vielä maksanut koulupukua”, tunnustin kasvot punaisina.
”Muista ehdottomasti tuoda rahat viimeistään iltapäivällä”, hän sanoi. Hän piteli setelinippua kädessään ja vaikutti kärsimättömältä.
Keräsin kaiken rohkeuteni ja kakistin ulos, mistä asia kiikasti: ”Opettaja, sopiiko etten osta koulupukua? Sedältäni murtui jalka, ja onnettomuuden syypää pakeni paikalta. Meillä ei ole yhtään ylimääräistä rahaa.”
Opettaja veti kätensä puuskaan. ”Eihän se maksa kuin kahdeksankymppiä! Ettäkö sinä et luokan ainoana oppilaana ostaisi koulupukua? Jos koulutarkastajat tulevat ja yhdeltä oppilaalta puuttuu asianmukainen vaatetus, se näkyy kuule luokkamme saamissa pisteissä."
Kukaan ei rakastanut Yangia sen jälkeen, kun hän joutui lähtemään isovanhemmiltaan tätinsä luo. Ankea lapsuus ilman lähimmäisten rakkautta teki hänestä tytön, joka osasi lukea ihmisten mielialoja ja joka pelkäsi jatkuvasti suututtavansa toiset, joko tekemillään virheillä tai koska nämä olivat vain muuten ärtyneitä ja hän oli helppo kohde. Jos taas joku satunnaisesti kohteli häntä hyvin, hän saattoi liikuttua kyyneliin asti. Toisaalta hän oppi myös sanomaan vastaan ja näpistelemään, mistä tietysti seurasi riitoja ja rangaistuksia.
Ihmisen sietokyvyllä on aina rajansa.
Yhdentoista vuoden piina jäi vihdoin taakse, kun Yang astui junaan, joka veisi hänet pois elämästä, jossa piti koko ajan elää varpaillaan. Hän oli kaivannut omaa perhettä ja nähnyt tästä usein unta, herätäkseen totuuteen jossa rakastava perhe oli vain utuinen haavekuva.
Kun Yang sitten 16-vuotiaana, monen vuoden tauon jälkeen tapasi äitinsä (hän oli tavannut vanhempansa muutaman kerran lyhyesti), hän ei osannut enää kutsua tätä äidiksi, eikä sisariaan siskoiksi. Kaikki muut kolme tyttöä olivat joko eläneet koko ajan perheessä (ensimmäinen ja neljäs tytär) tai päässyt lakimuutoksen ansiosta palaamaan heidän luokseen (kolmas tytär).
Toisaalta, kun kolme vuotta lähtönsä jälkeen, jo nuorena aikuisena, Yang vihdoin meni käymään hänet kasvattaneiden tädin ja sedän luona, hän huomasi, että oli sisimmässään yhä se sama haavoittunut pikkutyttö.
Olihan tämä niin järisyttävä kuuntelukokemus, etten oikein osaa edes kommentoida Yangin tarinaa ilman että kaikki tuntuu lattealta. Miten edes voin arvostella omaelämäkertaa joka pitää sisällään tällaista kohtelua?
Odotin koko ajan milloin tytön asiat kääntyisivät parempaan suuntaan, ja sitähän sai odottaa.
Ihmettelin miten esimerkiksi koulupuvun ostamatta jättäminen on Kiinan kaltaisessa byrokrattisessa valtiossa mahdollista vuodesta toiseen, eikä koulusta käsin oltu yhteydessä huoltajiin. Kyllä Suomessa tulisi jo Wilma-viestiä. Kirjan mukaan lapset olivat itse vastuussa rahan tuomisesta kotoa.
Kiinnitin huomiota myös kannen kuvaan. Kiinalaisessa leikkipuistossa polkuautona on tankki...
Olen aiemmin blogivuosina lukenut kaksi kirjaa Kiinan kulttuurista ja yhden lapsen politiikasta.
Näistä Yhden lapsen kansa on Mari Mannisen tekemiin haastatteluihin pohjaava tietokirja, jonka Atena on julkaissut vuonna 2016. Kaksi vuotta aiemmin ilmestyi omakustanteena Heli Järvenpään Kadotetut kasvot, jossa kirjailija kokee melkoisen kulttuurishokin pikkulapsiperheen muuttaessa vuodeksi Kiinaan.
Kaikkia kolmea voin edelleen suositella luettaviksi.
