Klassikkohaaste #10 - John Irving: Kaikki isäni hotellit

Kirjabloggaajien puolivuosittain jatkuva klassikkohaaste on täällä taas ja nyt jo kymmenennen kerran. Itse olen mukana viidettä kertaa, sillä minulla oli ensimmäisen ja toisen haastekerran jälkeen pitkä tauko, viime aikoina olen taas ryhdistäytynyt. Aiemmat lukemani haasteklassikot ovat olleet Gustave Flaubertin Rouva Bovary, Anton Tšehovin Kolme sisarta, Marja-Liisa Vartion Kaikki naiset näkevät unia sekä Minna Canthin Työmiehen vaimo. 

Ideanahan on selättää jälleen yksi klassikko, kirja jonka olet kenties jo pitkäänkin halunnut lukea, mutta se on jostain syystä jäänyt ja kaipaat ehkä potkua takalistoosi saadaksesi sen luettua. Klassikkohaaste on tuo sangen ystävällismielinen kengänjälki takamuksessasi; tee se!

Tällä kertaa haastetta emännöi Raija Taikakirjaimet -blogista, josta löytyy myös Haasteen koonti. Kiitokset emännälle :)

Olen jo pitkään halunnut tutustua John Irvingin tuotantoon ja niinpä valitsin tällä kertaa hieman tuoreemman klassikon, Kaikki isäni hotellit. Toisaalta sekin viettää nelikymppisiään vuoden kuluttua.

John Irving: Kaikki isäni hotellit

Julkaisija: Tammi, Keltainen kirjasto, 1981

Alkuteos: The Hotel New Hampshire, 1981

Suomennos: Kristiina Rikman

Äänikirjan lukija: Jukka Pitkänen 

Äänikirjan kesto: 20 h 8 min

Osallistun ensimmäistä kertaa Klassikkohaasteeseen äänikirjalla. Eikä millä tahansa äänikirjalla, vaan piirun yli kaksikymmentätuntisella opuksella joka on samalla tähän asti kuuntelemistani ehdottomasti pisin. Löysin äänikirjojen maailman joulukuussa ja Kaikki isäni hotellit oli yhdestoista kuuntelemani. Voisi siis sanoa että koukutuin kerrasta. Ja siinä missä moni sanoo, ettei pysty keskittymään haastavampaan kirjaan (ehkä juuri siitä syystä self help -kirjat, elämäkerrat ja dekkarit ovat suosituimpia äänikirjoja), minulle lukija on ollut suorastaan erinomaisena tukena kirjaan keskittymisessä. Tämä korostui aivan erityisesti Kazuo Ishiguron Pitkän päivän iltaa kuunnellessani, mutta myös tässä Irvingin romaanissa koin lukijalla olevan ison merkityksen lukuelämykseen. Lukija oli muuten sama kuin Ishiguron kirjassa, Pitkänen taitaa olla viimeistään tämän myötä lempilukijoitani.

Berryjen perheen vanhemmat olivat molemmat kotoisin New Hampshirestä ja molemmat 19-vuotiaita, kun he tapasivat. Win(slow) oli Dairy Schoolin jalkapallojoukkueen valmentajan poika, Mary sisäkkö hotellissa josta he kumpikin olivat saaneet kesätyöpaikat vuonna 1939. Win ei ollut unelmavävy, hänet oli kyllä hyväksytty Harvardiin, mutta hänen pitäisi säästää rahaa voidakseen aloittaa opinnot. Eräänä päivänä hotelliin saapui moottoripyörällään wieninjuutalainen herra Freud, joka oli jättänyt kotimaansa vuosia aiemmin ja kiersi hotelleja viihdyttäen asiakkaita sivuvaunussa kulkevan mustan murjaanin kanssa. Tälle jostain pohjoisen tukkikämpästä löytämälleen karhulle hän oli opettanut ohjelmanuneron jolla tienata elantonsa. Kaksikon rantautuessa veneellä hotelli New Hampshireen Win vain tiesi, että siitä tulee hänen karhunsa ja vieressä ihmetelleestä tytöstä hänen vaimonsa.

Isä ja äiti katsoivat miten karhu alkoi tanssia. Se tanssi takajaloillaan pois Freudin luota, pudottautui kaikille neljälle jalalleen ja loikki pari kertaa moottoripyörän ympäri. Freud seisoi pyöränsä päällä ja hakkasi käsiään. Karhu nimeltä State o' Maine alkoi myös taputtaa. Kun äiti tunsi että isä tarttui häntä kädestä - he eivät taputtaneet - hän ei pannut vastaan: hän puristi kevyesti isän kättä ja koko ajan he katselivat silmä kovana alapuolella tanssia hetkuttavaa karhua ja äiti ajatteli: minä olen yhdeksäntoista ja koko elämä on edessä.

Heidän yhteisen tarinansa lukuisista käänteistä ensimmäinen oli karhu nimeltä State o' Maine. Freud päätti palata Wieniin vaikka natsit, ja Win osti karhun sekä Freudin moottoripyörän ja alkoi itse opettaa karhulle uutta ohjelmanumeroa jonka kanssa kiersi pitkin Amerikkaa keräten opiskelurahoja. Siinä ikään kuin ohessa, Winin piipahtaessa kiertueiden välissä kotona, saivat nopeaan tahtiin alkunsa heidän kolme ensimmäistä lastaan, Frank, Franny ja kirjan kertoja John, mutta sitten tulivat ne sodan vuodet joissa USA:kin oli mukana ja nuorimmaiset Lilly ja Egg syntyivät vasta sodan päätyttyä. 

Kaikki isäni hotellit. Niitä on kolme ja kaikkien niiden nimi on Hotel New Hampshire. Ensimmäisen Win perusti kun Dairy School sulki ovensa, toisen Freudin kutsusta Wieniin ja kolmannen vielä paljon myöhemmin New Hampshireen. Näiden väliin mahtuu paljon tapahtumia ja useampi vuosikymmen, kirjan aikana Berryjen lapset varttuvat nelikymppisiksi. 

Me lapset emme saaneet koskaan tietää paljostako isä myi hotelli New Hampshiren. Koska Fritzin sirkus oli kesän ainoa ennakkovaraaja isä oli kirjoittanut ensimmäiseksi Fritzille ilmoittaen etukäteen tuolle sirkuksen kääpiökunkulle perheemme muutosta Wieniin. 

"Wieniin?" äiti mutisi ja pudisteli päätään isälle. "Mitä sinä tiedät Wienistä?" 

"Mitä minä tiesin moottoripyöristä?" kysyi isä. "Tai karhuista? Tai hotelleista?"

"No mitä olet oppinut?" äiti kysyi isältä, joka ei huomannut piikkiä. Freud oli sanonut, että kaikki riippui kunnon karhusta. 

Mikä sirkus ja karnevaali tämä kirja on! Siinä on paljon huumoria joka on enimmäkseen hyvin mustaa ja sellaiseksikin melko omanlaistansa. Kirjassa on paljon tapahtumia ja monet niistä ovat yllättäviä ja äkkiarvaamattomia. Aiheet ovat monesti rankkoja, kuten sisarusten välinen seksi, läheisen kuolema ja vammautuminen sekä raiskaus jonka kokee tai on aiemmin kokenut useampikin keskeinen henkilö. Ja kun kaksikymnentuntisessa äänikirjassa singotaan milloin minnekin niin paikoissa kuin teemoissa, tulee väkisinkin kohtia, joista en niin pitänyt ja kohtia joista pidin valtavasti. Tuli kohta josta järkytyin (kirjan lukeneet tietävät mitä tarkoitan jos sanon sen tapahtuneen matkalla Wieniin) ja kohtia, useampia, joissa nauroin ääneen. Olisin ehkä tiivistänyt joitain osioita, ainakin Wienissä oleskelua joka oli minulle se vähiten mieleinen osa kirjaa; vaikka Wien on yksi lempikaupungeistani, se ei auttanut tässä kohtaa. Kirjan alkuosa, tähän hullunkuriseen perheeseen tutustuminen, oli koukuttava, ja pidin kovasti siitä miten kaikki päättyi. Nämä ovat suurin syy siihen, miksi kirja saa minulta neljä tähteä. 

"Tämä on satua", kirjoitti Lilly meidän perheemme elämästä. Olen samaa mieltä hänen kanssaan; ja Valmentaja olisi samaten, jos eläisi. "Totuus on tarua ihmeellisempää!" Valmentaja olisi sanonut. Ja siihen olisi yhtynyt jopa Freud - molemmat Freudit. Totuus on tarua ihmeellisempää. 

Huumoria kirjoissa: Sirkka ja Maaseudun tulevaisuus

En ole Sirkka, olen Hilla.

Anni Saastamoinen: Sirkka

Kosmos, 2019

188 sivua 

SIRKALLA ON SIVUHAHMON nimi. Pääosilla on aina kauniit nimet, Aurora tai sellainen jokin muu kaunis ja lyyrinen. Sirkka on vain Sirkka, töksähtävä ja arkinen. Sirkka on nimien nakkikastike.

Sirkka on kaikin puolin järki-ihminen. Hänellä on kolme jakkupukua ja järkeviä kenkiä. Hän on tehokas, eikä haaskaa aikaansa haaveiluun. Sirkalla on maantienväriset hiukset ja aina samanlainen polkkatukkakampaus. Hän lukee sanomalehtiä punakynä kädessään ja hän hymähtää, kun kaupan ilmoitustaulun lappusista löytyy kirjoitusvirhe. Sirkan on joskus puristettava käsiään nyrkkiin, kuten silloin kun opiskelukaveri sanoi, että sehän on pääasia miten äidinkieltä puhutaan, eikä sillä ole niin väliä miten sitä kirjoitetaan.

Tällä kertaa ilmoitustaululla on lappu uutta kotia kaipaavasta kissasta. Siitähän hänen boheeminen taiteiljaäitinsä ja rakkain (sekä ainoa) opiskeluaikainen ystävänsä Natalia aina jaksavat vinoilla, että Sirkan vanhapiikuudesta puuttuvat enää kissa ja keinutuoli. Muttei Sirkan elämässä ole aikaa kissalle, eikä kodissa tilaa keinutuolille. Sirkka on täyttänyt kotinsa vaalimillaan viherkasveilla, niiden hoitaminen on hänen harrastuksensa. 

Sirkan elämässä ei myöskään ole tilaa ihmissuhteille. Työkavereita on pakko sietää, koska työpaikka on avokonttori. Seppo on sieltä siedettävimmästä päästä, koska osaa keittää sopivan vahvuista kahvia. Seppo käy työkavereiden kanssa kaljalla ja puhuu heille henkilökohtaisista asioistaan, mikä on Sirkan mielestä käsittämätöntä. 

Kerran asiat olivat toisin, kun Sirkan elämässä oli Sauli. Miehen jämäkkyys teki Sirkkaan vaikutuksen ja suhde kesti kaksi vuotta. Sitten Sirkka myöhästyi sovitusta tapaamisesta itsestään johtumattomasta syystä eikä kyennyt paniikintapaiseltaan laittamaan Saulille viestiä. Vieläkin Sirkka ajattelee Saulia, ehkä hän pilasi kaiken, tai ehkä niin vai kuului olla. 

Tällainen on siis Sirkka, melkoinen antisankaritar. Kustantajan kuvailemana hulvaton, mikä on minun mielestäni aika erikoinen sanavalinta, sillä Sirkassa ei ole mitään hulvatonta, ainoastaan järkevää. Sirkkoja löytynee monen ystävistä tai sukulaisista ja jos jää miettimään, voi sirkkamaisia piirteitä löytää itsestäänkin. Vaikka luulet tietäväsi jo tämän perusteella millainen Sirkka on viimeiselle sivulle asti, olet väärässä, sillä Sirkankin elämässä puhaltavat muutoksen tuulet!

Antti Heikkinen: Maaseudun tulevaisuus
Wsoy, 2019
228 sivua

Maaseudun tulevaisuus on yhdenpäivänromaani, joka sijoittuu Nasaretin kylään ja jota kerrotaan vuoron perään eri päähenkilöiden suulla. Aikoinaan Pentukivenä tunnettu Nasaretti uudelleennimettiin itsensä Jeesus Nasaretilaisen mukaan 1800-luvun alussa, kun eräs mustapartainen kulkuri, Laapotti nimeltään, alkoi puhua Jumalan sanaa ja tuli siinä ohessa siittäneeksi lapsen eräälle piikatytölle ennen kuin jatkoi matkaansa eteenpäin. Syntymätöntä lasta pidettiin suorastaan Jeesuksen jälkeläisenä, kunnes kävi ilmi, että lapsi onkin tyttö, jolloin kyläläisten mielenkiinto lopahti. Nasaretin nimi kuitenkin jäi ja tuli virallistetuksi itsensä tsaarin toimesta. 

Päähenkilöiden joukossa on monenlaista taapertajaa. Yksi heistä on Parviaisen Kauko, Nasaretin viimeinen kommunisti, joka ajoi mersullaan kylätien päästä päähän vuoden jokaisen päivän jokaisena aamuna. Kylän suurimman tilan, Päivänkämmenen, vanha  emäntä Maire haluaa pitää kaikki ohjat käsissään. Niinpä hän on pääorganisaattorina myös Nasaretin suuressa Kirkastusjuhlassa, jota tänä iltana vietetään. Yhdeksänkymppiset Sakari ja Terttu asuvat vielä omillaan. Terttu on pahasti dementoitunut ja on usein aika kipakka, kodinhoitajakin sai jälkiruokakiisselit päälleen. Sakari on päättänyt järjestää molempien asiat kerralla kuntoon asettamalla kaksi panosta sotasaaliina tuomaansa venäläiseen pistooliin. 

Terttu lopetti lehdenrepimisen ja muisteli olleensa missi. Sakari myönsi, hänelle vaimo oli ollut missin vertainen. Terttu täsmensi olleensa Miss Universum ja menneensä Filippiineillä vihille. Sakari sanoi heidän kuunnelleen papin aamenen Jälsinkankaan pappilassa kahden todistajan läsnäollessa, mutta naurahti voivansa muistaa väärinkin. Terttu kysyi aviomiestään, Sakari sanoi olevansa mainittu henkilö. 
- Minun mies on Hilario. Killi.
- Kyllä se olen minä. Pärssinen, Sakari Antero. Syksystä neljäkymmentäneljä lähtien. 
- Minä en tunne teitä, Terttu sanoi ja huusi Killiä.

Camilla heräsi nippusiteillä kuumavesisäiliön putkeen kiinnitettynä ja huusi äänensä käheäksi. Kun huudosta ja potkimisesta saati itkuun pillahtamisesta ei ollut mitään hyötyä, hän päätti odottaa kidnappaajansa paikalle ilmaantumista, molemminpuolista anteeksipyytämistä ja sovintoa, ja virkavallan vietyä hullun mennessään tapahtuneesta saisi melkoisen päivityksen Facebookiin. 

Tässä vasta pieni osa henkilöistä, joiden päivää kirjassa seurataan. Kyläläisten kohtalot kietoutuvat toisiinsa ja tapahtumia riittää. Kirja oli tyystin erilainen mitä odotin, mutta tällä kertaa se ei haitannut ollenkaan, sillä teksti oli niin nasevaa ja mukaansatempaavaa, että eihän tätä meinannut raaskia käsistään laskea ja koko ajan odotti mitä seuraavaksi tapahtuu. Jos aiemmatkin Heikkisen kirjat ovat yhtä hyviä, haluan lukea ne kaikki!

Jussi Nikkilä: Näyttelijä

Jussi Nikkilä: Näyttelijä

Tammi, 2019

Lukija: Jussi Nikkilä

Kesto: 7:05:23

Viktor on teatterikorkeakoulun käynyt näyttelijä, mutta töitä hänelle ei ole riittänyt muutamia satunnaisia rooleja lukuunottamatta. Hän on naimisissa Iisan kanssa, joka niinikään on näyttelijä ja huomattavasti menestyneempi työssään. Heillä on myös tytär, Saara, jota Viktor usein hoitaa, hänellä kun on aikaa. Viktor tuskailee, milloin syömisiään, milloin töitään tai pikemminkin sitä kun töitä ei ole, syö nukahtamislääkkeitä ja käy Eirassa kalliilla terapeutilla.

Minun on lähdettävä hakemaan Saaraa päiväkodista. Tulee ilta ja me syömme kalapuikkoja ja pastaa sohvalla. Sitten on huominen, vien Saaran taas päiväkotiin. Haen Saaran päiväkodista, syömme kalapuikkoja ja pastaa sohvalla, piirrämme keittiön pöydän ääressä koiran. Tulee seuraava päivä, vien Saaran, haen Saaran. Tulee seuraava päivä, tulee seuraavaa päivää seuraava päivä. Vien Saaran päiväkotiin, haen Saaran päiväkodista. Sitten tulee kesä ja Saara tarvitsee uudet sandaalit, päiväkodista on lomaa. Tulee tämä sama päivä vuoden päästä ja mietin miten on mahdollista että siitä kun istuin tässä ja kirjoitin tätä on kulunut kokonainen vuosi. Vien Saaran päiväkotiin, haen Saaran päiväkodista, hän ei enää pidä kädestäni kiinni matkalla. Tulee tämä sama päivä kahden vuoden päästä ja mietin miten siitä kun mietin vuosi sitten, että miten siitä kun kirjoitin tämän tähän on voinut kulua vuosi, on kulunut vuosi. Ajatellessani sitä en huomaa, että pian on kulunut viisi vuotta ja Saara lukee ranskaa koulussa ja tilaa itse McDonald'sissa. Minun ei tarvitse hakea häntä koulusta eikä päiväkodista ja hän on iltaisin mieluummin ystäviensä kuin isänsä kanssa. Sitten on kulunut kymmenen vuotta ja kaksikymmentä vuotta ja pian kaikki, ihan kaikki on ohi, eikä aikaakaan kun kaikki minun jälkeenikin tuleva tulee olemaan ohi.

Romaanissa Viktor kirjoittaa kirjaa, joka kertoo näyttelijästä, jostain toisesta näyttelijästä, joskin samankaltaisesta perheestä kuin hän ja Iisa ja heidän tyttärensä Saara. Iisaa tämä ei haittaa, eikä hän koe tunnistavansa itseään juuri mistään Viktorin kirjoittamasta, ei vaikka kirjan henkilöiden avioliitossa on samanlaisia ongelmia, mutta Viktoria hän pitää keskenkasvuisena ja itsekkäänä, ja kaikki ne runkkaamiset ja vessassakäynnit, mitä Viktor niillä yrittää todistaa, olevansa joku Knausgård vai? 

Kirjoittajakurssilla Pälvikin sanoo, että jos tulevan kirjan nimi on Näyttelijä, siinä pitäisi olla vähän enemmän teatteria, eikä vain lapsuutta, synkkyyttä ja kakkaamista. Vaikka Viktor vähän loukkaantuu siitä, että Pälvi mainitsee kakkaamisen, koska ei hän kirjoita kakasta kakan takia, vaan sillä on syvempi merkitys, ymmärrän lukijana tässä kohtaa enemmän Pälviä. 

Viktor kertoo paljon myös Ahti Jaatisesta, parhaasta lapsuudenystävästään joka on syntynyt melkein päivälleen samaan aikaan samassa sairaalassa, ja nimittää tätä aina koko nimellä Ahti Jaatiseksi. Muutenkin Viktor muistelee paljon menneitä, lapsuutta, teatterikoulun aikoja, Iisan tapaamista. 

Työkeikat vievät Iisaa välillä kauas maailmalle ja silloin Saara kulkee äitinsä matkassa. Viktorin on eniten ikävä tytärtä, eivätkä siinä paljon facetime-puhelut auta kun kyse on jopa puolesta vuodesta maailman toisella laidalla. Kun Saara vielä alkaa kutsua isiä tämän etunimellä, tuntuu Viktorista pahalta, siltä että Iisa on ryhtynyt vieroittamaan tytärtä isästään. Kriisissä ovatkin silloin yhtä aikaa ura, avioliitto ja isyys, joten pohdittavaa ja pyöriteltävää riittää. 

Kirjailija lukee Näyttelijän itse, mikä ei tällä kertaa ollut ehkä aivan nappivalinta. Tokikaan ei ole mihin verrata, mutta minulla vei aikaa tottua Nikkilän ääneen, siihen miten hän luki kirjaa jotenkin niin... hissuttaen. En keksi parempaa sanaa. Muistoihin paluu siellä täällä ja tuonne oli paikoitellen vähän sekavaa, ehkä Näyttelijä olisi toiminut paremmin perinteisenä kirjana. Nytkin kelasin muutamaan otteeseen taaksepäin ikään kuin varmistelemaan missä mentiinkään. 

Enkä keksinyt mitä kaikki se erilainen kakkaaminen tarkoitti, muuta kuin ruuansulatusongelmia.

Anna-Leena Härkönen: Kenraaliharjoitus

Anna-Leena Härkönen: Kenraaliharjoitus

Otava, 2019

212 sivua

- Mä oon vähän miettiny, Mikki sanoo.
"Mä oon vähän miettiny." Tuo on pahaenteinen lause. Ensinnäkin sana "vähän". Sen tilalle pitäisi panna "paljon". Kun mies ottaa jonkin asian puheeksi, hän on miettinyt sitä paljon. Eikä se ole koskaan mukava asia.

Mikki ei halua eroa, ei edes olla hetkeä erillään ja tuumata. Mikki haluaa kokeilla parinvaihtoa. Ei sentään ryhmäseksiä, tuumaa Jane.

Mikki ja Jane tapasivat kymmenen vuotta aiemmin, kun Jane teki vielä matkaoppaan hommia. Nykyään hän myy lomareissuja matkatoimiston tiskin takana, Mikki on näyttelijä. Mikillä on poika aiemmasta suhteesta, Jane ei ole halunnut lapsia ja päätös on ollut yhteinen. Asuntolaina on puoleksi maksettu. Ollaan onnellisia. Mikä tässä nyt mättää?

Janen mieleen tulee paljon kysymyksiä. Miksei Mikki vain jätä häntä? Vaihda nuorempaan? Tai petä? Vai onko jo pettänyt? Kenen kanssa? Onko se joku teatterilta? Ehkä parinvaihto ei sittenkään ole huono ajatus? Ehkä se on Mikiltä suorastaan rakkaudenosoitus, Mikki ei halua sulkea häntä ulkopuolelle?

Kun toimeen ryhdytään, ensimmäisen pettymyksen jälkeen suurimpaan seikkailuun antautuukin Jane eikä Mikki. Niinpä Mikki on se joka saa ihmetellä mitä Janen elämässä oikein tapahtuu ja minne heidän oma suhteensa on matkalla. Ajan mittaan mukaan tulee myös toinen juonikuvio, kun juttuhetki äidin kanssa paljastaa Janelle aivan uusia puolia tämän menneisyydestä, asioita jotka kääntävät päälaelleen myös sen mistä palikoista Jane onkaan tehty.

Kenraaliharjoitus on taattua Härkös-laatua, teksti on soljuvaa ja nopealukuista ja pidemmätkin dialogit toimivat. Edellinen lukemani varsinainen romaani Härköseltä oli Valomerkki (juttua täällä), joka liikkui hyvin tummissa vesissä ja jätti minulle hieman surullisen olon. Kenraaliharjoitus sen sijaan oli hauska ja pohdituttava ihmissuhderomaani jossa oli parikin metkaa twistiä.

Joulukuussa löysin äänikirjat!

Hankin joulukuussa vihdoin kuulokkeet! Olin jo jonkin aikaa miettinyt mahtaisinko tykätä äänikirjojen kuuntelemisesta ja nyt parin kirjastolainan ja kuukauden ilmaisen Storytel-jakson jälkeen voin todeta että kyllä, jäin kerrasta koukkuun.

Kuuntelin ensin kaksi äänikirjaa kirjastolainoina, Henriikka Rönkkösen Mielikuvituspoikaystävän josta olen jo blogannutkin, juttua täällä sekä Anja Erämajan Imurin, jotka molemmat valikoituivat kuunneltaviksi suoraan sanottuna ihan sillä, että ne olivat saatavilla. Kirjaston äänikirjat pitää ensin varata siinä missä suosituimmat kirjatkin, sillä niitä on vain muutama kopio jotka tuntuvat olevan jatkuvasti lainassa. Itse olen Pikin eli Pirkanmaan kirjastojen asiakas. 

Huomasin myös pian, että kirjaston äänikirjavalikoima Ellipsissä on sangen niukka verrattuna maksullisiin palveluihin. Kun satuin bongaamaan kuukauden mittaisen kokeilujakson Storyteliin normaalin kahden viikon sijaan, tartuin siihen ja nyt kun jakso on muutaman tunnin päästä päättymässä, voin todeta että ehdin 30 päivässä kuuntelemaan seitsemän äänikirjaa ja näiden lisäksi mieheni kuunteli yhden minun tililläni. Tänä aikana en kuunnellut yhtään kirjaston kirjaa, koska halusin maksimoida kuuntelun Storytelista ja samalla arvioida mahdollisen jatkotilauksen hyödyllisyyttä. Luettavakseni osui monta erinomaista kirjaa eikä yhtään varsinaista floppia. Tässä nuo kolme joulukuista äänikirjaa, joista en ole aiemmin kirjoitellut.

Anja Erämaja: Imuri
Wsoy, 2019
Kesto: 3:50
Lukija: kirjailija itse, hienoa!

Erämaja on aiemmin kirjoittanut runoja ja ollut niillä ehdolla mm Helsingin Sanomien sekä Runeberg -palkintoon. Runoilijatausta kuuluu mielestäni myös tässä esikoisromaanissa jonka tajunnanvirtainen teksti oli ihanaa kuunneltavaa ja toimi äänikirjana todella mainiosti. Tarinan ytimessä on kaksi sisarta joiden äiti on juuri kuollut, heistä Kristiina on pääroolissa ja Kristiina puhuu monesti itsestään hauskaisesti hän-muodossa. Hän on kova tekemään ja huomioimaan, hoitaa perheen ja alkkismiehensä, aloittaa kevytyrittäjänä, käy salaa tupakalla koiraa ulkoiluttaessa, kun nyt ei vaan kukaan lasten kaverin äiti näkisi. 

Tekstiä tulee, Kristiina puhuu kaiken mitä mieleen tulee sellaisessa flow-tilassa että välillä hengästyttää, mutta ai että kun nautin tämän kuuntelemisesta. Ja välillä naurahtelin ääneen. Imuri on paikallaan viihdyttävänä välipalakirjana.

Liehukoon lippu, levätkööt koululaiset, opettajat, virkamiehet, nainen tempaisee peiton päältä, kampeaa jalat sängyn laidan yli, uusi päivä, nostaa rangan pystyyn, on jo matkalla keittiöön, noin lähtee vedenkeitin kohisemaan ja näin tipahtaa multivitamiiniporetabletti vesilasiin, sihisee, suhisee, lasin kun nostaa lähelle kasvoja, tuntee pienet pirskahdukset poskilla, nenänpäässä, ah. Ja sitten muna kaapista, yksi muna, lapset levätköön, yrittäjä ei lepää, yksityisyrittäjällä on lupa yrittää myös pyhäpäivänä, kukaan ei komenna rentoutumaan, nukkumaan pitkään, ei liioin marssimaan eikä muistelemaan talvisotaa. Naisen lahja isänmaalle on työpäivä, nyt on olosuhteet kohdallaan, lapset nukkuvat, koko kortteli nukkuu, on hiljaista, vain munan kopsahdus pannun reunaan, kops, munalla töihin, ja mitä mitä mitä, kaksoiskeltuaiset!
Pannulle levähtää kaksi täyteläisen tummaa keltuaista kyljistään kiinni, nyt kyllä pitäisi, ei, ei pidä herättää nuorisoa, sukulaisia, soittaa hätäkeskukseen, saati miehelle. Ihan rauhallisesti voi tuijottaa pannua, miettiä todennäköisyyttä, joku senkin on laskenut, joku kanankasvattaja, munabloginpitäjä, jostain netistä senkin tiedon voisi esille kaivaa, esiintymistiheyden, miten iso ihme tässä nyt aamutuimaan tapahtui eräällä pannulla, eräässä kerrostalohuoneistossa, eräänä itsenäisyyspäivänä, juuri kun yläkerrasta kuuluu tömähdys. Kaikki eivät sittenkään nuku.

Hanna-Riikka Kuisma: Kerrostalo
Like, 2019
Kesto: 9:31
Lukija: Jonna Järnefelt

Kerrostalorykelmä on joskus ollut upea ilmestys, mutta nykyään se on rappeutunut, ruma, aidattu ja vartioitu lähiö, kuin lainsuojattomien kaupunki kaupungin sisällä. Mutta siinä missä hienompaa seutua vartioidaan tunkeilijoilta, tästä dystooppisesta lähiöstä ei ole kulkua kumpaankaan suuntaan ilman lupaa. Sen muurien sisäpuolella syödään, juodaan ja naidaan. Jami ja Jessica välittävät huumeita, pienen Jade-tytön äiti myy makuuhuoneessa seksiä kun tyttö yrittää olla kuulematta sen ääniä keittiössä. Toisaalta siellä on kaksi kilpailevaa "jeesuskahvilaa", joista toista pitää entinen alkoholisti. Henkilöitä ja ihmiskohtaloita on paljon ja kertojaääni vaihtelee luvuittain, yhteistä heille on kurjuus ja syrjätyneisyys, se miten elämä on selviytymistä, seuraavaan päivään, seuraavaan piikkiin. Kaiken takana on rikas omistajataho joka antaa kaiken tapahtua, huumenyssykät saavat vaihtaa omistajaa torilla melko avoimesti eikä poliisiautoja koskaan nähdä lähiön muurien sisäpuolella. 

Ellei hän pian nuku, tulevat hallusinaatiot. Hän haaveilee kotona odottavasta kylmästä kaljasta, pilvestä ja syvästä unesta, kun muistaa ettei ole vielä soittanut Kimille. Hän ei jaksa kuunnella sitä nyt, vaan näppäilee viestin.

Hommat hoidettu. Pidän pari päivää vapaata, ok? 

Puhelin kilahtaa, kun hän on pysähtynyt alaoven eteen ottamaan avaimia taskustaan.

Sä olet myöhässä, ei ole ok. Sä tulet hakemaan uuden repun nyt, viimeistään aamulla.

Hän harkitsee lyövänsä nyrkin alaoven lasin läpi, mutta pelästyy kuullessaan nopeita askelia. Ohi lenkkeilee joku blondi kalliissa urheiluvaatteissa ja mulkaisee häntä. Miksi helvetissä tuollainen asuu täällä? Täytyy olla vikaa päässä, Jessica ajattelee.

Kerrostalo meni iholle. Ehkä kiinnostavinta ja koukuttavinta kirjassa oli se, miten kaikki oli yhtä aikaa rumaa ja kaunista ja paikoitellen teksti suorastaan kaunista jostain niin rumasta kuin Kerrostalon maailma joka taas oli kuin vankilatuomio. Hetkittäin se antoi jopa toivoa, jopa mahdollisuuden rakkaustarinaan, ennen kuin matto vedettiin taas jalkojen alta.

Ehdoton viiden tähden kirja, nyt tekee mieli tarttua aiempiinkin Kuisman kirjoihin. Myös Järnefeltille lukijana ropistan tähtiä.

Nina Lykke: Ei, ei ja vielä kerran ei
Gummerus, 2019
Kesto: 8:06
Suomennos: Sanna Manninen
Lukija: Krista Putkonen-Örn

Ingridillä oli periaatteessa kaikki hyvin. Mieleinen työpaikka opettajana, hulppea omakotitalo, kaksi jo aikuista poikaa, 25 vuotta miellyttävää avioliittoa takana. Ehkä kaikki oli niin hyvin, että siksi vähän huonosti? Kun on niin tuttua ja turvallista, on lupa kyllästyä?

Ingrid makasi Janin kanssa noin kerran viikossa, ja jälkeenpäin hän merkitsi kuvitteellisesta listasta tehtävän suoritetuksi. Noin, hän ajatteli, nyt oli se asia hoidettu. Viikon aikaväli oli vakiintunut vuosien kuluessa, tehtävät oli hoidettava sopivin väliajoin: nurmikon leikkaaminen, lumen luominen, lamppujen vaihtaminen, kuntoileminen, öljynvaihto autoon, seksi - ja jos ehtii kulua yli viikko, kasautuva paine synnytti levottomuutta, epätasapainoa. Nyt se oli kuitenkin hoidettu, ja pian Jan kuorsasi, ja Ingrid makasi valveilla ja ajatteli seuraavaa päivää, päivällistä, pakastinta, jääkaappia, vaatteita, oppilaita, työtovereita, kokouksia. Tulevien askareiden virta oli loputon, ja aivan kuten telinevoimistelija kuvittelee mielessään voltin puomilla ennen kuin edes nousee puomille, samoin Ingrid kuvitteli mielessään, miten hän jo muutaman tunnin päästä heräisi uuteen päivään, joka oli hänelle kuin esterata. Päivän kuluessa hän hyppi esteiden yli, ja jokaisen esteen jälkeen hän ruksi sen listaltaan. Mitä sitten seuraa, hän kuiskasi itsekseen. Mitä sen jälkeen kun kaikki esteet on selvitetty? Kuolema, hän vastasi helpottuneena, sillä viime aikoina häntä oli helpottanut ajatella, että joskus kaikki päättyisi lopullisesti.

Kolmiodraaman heistä tekee tekee Hanne, kolmevitonen sinkkunainen Janin työpaikalla. Hanne on ajelehtija, kun ystävät avioituvat ja perustavat perheen, ottavat asuntolainan, Hanne vaihtaa miestä ja kotia, molemmista löytyy aina jotain vikaa. Kaikista mahdollisista miehistä työkuvioissaan Hanne pokaa Janin,  Ingridin harmaanpuoleisen puolison joka on juuri ylennetty ministeriössä heidän yksikkönsä johtajaksi. Puolitoista vuotta Jan yrittää suhteesta irti, käy jopa psykologilla. Sitten, ja vasta sitten, hän kertoo Hannesta Ingridille, pakkaa tavaransa ja lähtee kotoaan. 

Ihan kiva lukea välillä tällaisista keski-ikäisistä ihmisistä mitä itse on, joihin löytyy enemmän sitä tarttumapintaa. Sinänsä tarinassa ei ole mitään uutta ja ihmeellistä, keski-iän kriisi ja pitkän avioliiton väljähtyminen on keksitty siinä missä pyöräkin. Ihan passelia, viihdyttävää lukemista kuitenkin, olematta varsinaista viihdekirjallisuutta.

Loppuvuodesta bloggausjonoon kertyneet, osa 1

Laitetaanpas loputkin järjestykseen, että saadaan palauttaa kirjat kirjastoon ja taas kiertoon seuraaville lukijoille.

Jarkko Tontti: Perintö
Otava 2018, 251 sivua
Henrik ja Anna-Leena ovat aikuisia sisaruksia jotka eivät ole vuosiin olleet juurikaan toistensa kanssa tekemisissä. Anna-Leena on ollut äidin silmäterä ja Henrik perheen kapinallinen. Heidän isänsä kuoli jo varhain ja nyt äitikin on menehtynyt. Äidin jäämistöstä löytyy kasa sinikantisia vihkoja, jotka Henrik löytää ensin ja nappaa itselleen. Niistä hänelle alkaa selvitä asioita joista Anna-Leena on tiennyt aina.

Olin lähettänyt Henrikille sähköpostiviestin ja kysynyt oliko äidin tavaroista löytynyt sinikantisia vihkoja. Kirjoitin hätäpäissäni, että ne olivat minun kouluaikaisia vihkojani 
"Ne jäivät jostain syystä äidille vuosia sitten. Mielellään ottaisin ne nyt takaisin. Ne ovat minulle tärkeitä. Ne ovat minun."
Se oli surkea huijausyritys.
Henrik ei ollut vastannut. Voi kuinka yllättävää. Se oli yksi hänen monista tavoistaan välttää vastuuta ja sysätä asiat muiden hoidettavaksi. 
Minun on pakko hankkia vihot takaisin. Henrik ei saa lukea niitä, ei, ei missään tapauksessa. Enn uskaltanut edes ajatella, mitä kaikkea äiti oli niihin kirjoittanut. Mitä jos Henrik saisi tietää?

Kiinnostavaa sukudraamaa, varsinkin kun sisarellekin alkaa paljastua äidistä yllättäviä asioita, hänhän luuli tietävänsä äidistä kaiken...

Ayòbámi Adébáyò: Älä mene pois
Atena 2018, 300 sivua
Yejide ja Akin ovat nigerialainen aviopari, jolle ei ole kuulunut lasta. He ovat molemmat perinteisistä, moniavioisista perheistä. Siitä huolimatta Yejidelle on yllätys, että Akinin suku painostaa Akinin ottamaan toisen vaimon. 

Olin odottanut heidän puhuvan lapsettomuudestani. Olin aseistautunut miljoonilla hymyillä. Anteeksipyytävillä hymyillä, säälikää minua -hymyillä, luotan Herraan -hymyillä -- kaikilla mahdollisilla tekohymyillä, joiden turvin voi selviytyä iltapäivästä ihmisten kanssa, jotka väittävät tahtovansa parastani, mutta tökkivätkin avointa haavani tikulla. Minulla oli hymyt valmiina. Olin valmis kuuntelemaan, kun he käskisivät minua tekemään jotain tilanteelleni. Odotin kuulevani jotain uudesta pastorista, jonka luona voisin käydä; uudesta vuoresta, jolle voisin kiivetä rukoilemaan, tai jossain kaukaisessa kylässä tai kaupungissa asuvasta vanhasta yrttiparantajasta, jolta voisin kysyä neuvoa. Olin aseistanut huuleni hymyillä, silmäni soveliaalla kyynelten kiillolla ja ja nenän niiskauksilla. Olin valmis sulkemaan hiussalonkini seuraavaksi viikoksi ja lähtemään etsimään ihmettä anoppi vanavedessäni. En ollut odottanut huoneeseen toista hymyilevää naista, keltaista naista, jolla oli verenpunainen suu ja joka virnuili kuin uusi morsian.

Kerrassaan mainio romaani joka valottaa modernien nigerialaisten kaupunkilaisten elämää vanhojen tapojen ja perinteiden ristiaallokossa. Ylitti odotukseni moninkertaisesti.

Eveliina Talvitie: Kovakuorinen 
Into Kustannus 2019, 227 sivua
1960-luvulla rakennetussa porilaisessa betonilähiössä kasvoivat Mira ja Eeva, 70-luvun lapset, toistensa parhaat ystävät. Lähiölapsuus, alkoholia suurkuluttavat vanhemmat, kylmä, litsareita jakava äiti... tytöt eivät saa parhaita mahdollisia lähtökohtia elämälleen, mutta pärjäävät. Mirasta tulee näyttelijä, Eevasta paitsi toimittaja, myös se rankan elämän koulima kovakuorinen johon romaanin nimi viittaa. Välillä kirjassa on pätkiä joita kirjoittaa Mies, harvinaisen itseään ja erinomaisuuttaan täynnä oleva sellainen, jonka henkilöllisyys paljastuu vasta kirjan lopussa. Silloin paljastuu myös miksi Eeva käy välillä psykiatrilla mielentilatutkimuksissa. Selvää on, että hän on tehnyt jotain rikollista, miksi, kenelle? 

Älä jää lumeen makaamaan, muru.

Kovakuorinen on niitä vangitsevia kirjoja joita et raaskisi kädestään laskea. Kysymyksiä on niin monta, kuka se omahyväinen mieskin on ja miten se liittyy Eevaan ja Miraan?

Lisätäänpäs tänne vielä yksi joka ei tullut kuvakollaasin mukaan, eli Pauliina Vanhatalon Tuulesta temmattu elämä, jonka luin viime syksynä. Siinä päähenkilöinä ovat kaksi nuorta aikuista, Ilmo ja Titi, jotka kohtaavat Ilmon äidin luona. Ilmon tyttöystävä Laura on jättänyt tämän ja Ilmo kantaa vähäisen omaisuutensa repussa äidin nurkkiin. Riitalla on taipumusta ottaa hoteisiinsa huolenpitoa tarvitsevia nuoria ja tällä kertaa heillä majailee Titi. 

Titi on vanhoillislestadiolaisesta perheestä, jossa 13-lapsisen perheen äiti on jaksamisen äärirajoilla, siitä huolimatta että vanhemmat sisarukset auttavat nuorempien hoidossa. Äidillä on harvoin aidosti aikaa Titille, ja tyttö oireilee syömättömyydellä. Sairaalajakson jälkeen äiti päästää Titin koulun ilmaisutaidon kerhoon, vaikka sellainen onkin uskoon sopimatonta. Titi jää teatterin polulle ja päätyy Riitan ohjattavaksi. 

2018 & 2019 laitettuna pakettiin

Hupsista. Blogijumituksen vuoksi lukuvuosi 2018 jäi vallan laittamatta pakettiin, joten nyt on ihan pakko tehdä yhteispostaus näistä kahdesta! Tuleepa samalla tehtyä vertailua näiden välillä :) Käydään ensin läpi pientä osakatsausta ja yhteenveto sitten lopussa.

2018

Tammikuu
Amanda Vaara: Pientä fiksausta vailla ****-
Venla Hiidensalo: Sinun tähtesi *****

Helmikuu
Pirjo Tuominen: Tulen väri punainen ***1/2

Perinteisiä talven lukujumituskuukausia. Talvikuukaudet ovat olleet viime aikoina enemmän kutomista kuin lukemista ja tuon verran saan sivuja aikaan kun luen kirjaa sängyssä ennen nukahtamista. Lukemani kirjat olivat kyllä hyviä.

Maaliskuu
Nelli Hietala: Kielillä puhumisen taito ***
Philip Teir: Tällä tavalla maailma loppuu ****1/2
Lassila Pertti: Kesän kerran mentyä ****

Huhtikuu
Kati Tervo: Iltalaulaja ****
Anneli Suusaari: Ei sinne yllä myrskysää ****1/2
Peter Franzen: Särkyneen pyörän karjatila ****

Toukokuu
Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas ****
Eeva Rohas: Raivo ****-

Keväällä lueskelin jo hieman päiväsaikaankin. Yhtään pettymystä ei osunut joukkoon, mikä on tietysti erityisen iloinen asia! Olen ihastunut Pertti Lassilan tyyliin, tulen aivan varmasti lukemaan kaikki hänen pienoisromaaninsa.

Kesäkuu
Jojo Moyes: Ne jotka ymmärtävät kauneutta ****-
Sarah Lark: Maorien laulu ***1/2
Walter de Camp: Ja homot loivat naisen ***

Heinäkuu
Rouva Suominen välittää; Valuneen taikinan tapaus ***1/2
Tarja Leinonen: Koti koivun alla *****
Elin Willows: Sisämaa ***
Marja-Liisa Vartio: Kaikki naiset näkevät unia ***1/2 
Ane Riel: Pihka *****
Anni Kytömäki: Kivitasku ****
Anne Swärd: Vera ****-

Elokuu
Toni Morrison: Luoja lasta auttakoon ***1/2
Anna-Leena Härkönen: Ihan ystävänä sanon ****
Sanna Karlström: Multaa sataa, Margareta ****-
Mikä ihmeen uussuomalainen? -novelliantologia **1/2
Tapani Heinonen: Ja satakieli lauloi Fellmanin pellolla *****
Haruki Murakami: Rajasta etelään, auringosta länteen ****
Eeva Vuorenpää: Kaksi rantaa ****
Alex Schulman: Unohda minut ***1/2

Kesäkuukausina luen perinteisesti eniten sivuja vuoden mittaan. Kunhan vain säät sallivat, menen heti herättyäni syömään aamupalan ulos paviljonkiimme ja luen ja tulen sisälle vasta kun auringon laskiessa hyttyset iskevät kimppuun! Jälleen luin monta hyvää kirjaa, näin jälkikäteen mieleen ovat jääneet Koti koivun alla sekä ihanan jännittävä Pihka. Suurin pettymys oli paljon kehuttu Sisämaa, josta en saanut irti mitä odotin. Sivuja kerrytti myös lukumaraton, johon osallistuin.

Syyskuu
Satu Vasantola: En palaa takaisin koskaan, luulen ****1/2
Veera Nieminen: Ei muisteta pahalla ***
Ina Westman: Henkien saari *****

Lokakuu
Jari Järvelä: Kosken kahta puolen ***
Taina Latvala: Venetsialaiset ***+
Minna Rytisalo: Rouva C ****

Henkien saari oli minulle upea lukukokemus! Yllätyin Kosken kahta puolen saamasta Finlandia-ehdokkuudesta.

Marraskuu
Francesca Hornak: Vuosi on pitkä aika ****
Sadie Jones: Kotiinpaluu *****

Joulukuu
JP Ahonen: Belzebubs ***
Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu ****
Lucinda Riley: Enkelipuu ****

Kotiinpaluu ei ollut kaikissa kohdin viittä tähteä, mutta sen loppu ja kokonaisuus vähintäänkin sen. Kirja, jonka takajannen suljettuani sanoin ääneen Wouuuuuu..!


2019

Tammikuu 
Tommi Kinnunen: Pintti ***1/2
Sara Medberg: Kultaportin kaunottaret ****

Helmikuu
Enni Mustonen: Taiteilijan vaimo ****
Maritta Lintunen: Stella ****1/2

Ylläripylläri, tammi-helmikuun saldo jäi sivumäärältään taas melko vaisuksi... Stella teki vaikutuksen. 

Maaliskuu
Laura Manninen: Kaikki anteeksi ****
Juha Itkonen: Ihmettä kaikki ***
Kai Aareleid: Korttitalo ***1/2

Huhtikuu
Saku Heinänen: Vuoden lyhyimpänä ja pisimpänä päivänä ****-
Sinikka ja Tiina Nopola: Siskossyndrooma *** 
Paula Nivukoski: Nopeasti piirretyt pilvet ****+

Toukokuu
Henna Helmi Heinonen: Pala omaa taivasta ****-
Pauliina Rauhala: Synninkantajat **1/2
Heidi Jaatinen: Koski ***-

Hyvinkin sellaista liki neljän tähden kirjaa osui luettavakseni näinä kevätkuukausina. Suuri pettymys Taivaslaulun jälkeen oli Synninkantajat, johon minä en päässyt sisälle ollenkaan samaan tapaan. Nivukosken Nopeasti piirretyt pilvet taas oli kieleltään rehevä, hieno romaani. 

Kesäkuu
Melba Escobar: Kauneussalonki **
Kate Morton: Kellontekijän tytär ****

Heinäkuu
Lucinda Riley: Seitsemän sisarta, Maian tarina ****
Katja Lahti: Lasitehdas *****
Suvi Ratinen: Matkaystävä ****1/2
Minna Canth: Työmiehen vaimo ***
Amanda Vaara: Yösähköä (Villa Venla 2) ****

Elokuu
Katja Kärki: Jumalan huone *****
Marja-Leena Virtanen: Kiurun tytär ***1/2
Enni Mustonen: Sotaleski *****
Lasse Nousiainen: Itärajatapaus **1/2
Kyung-sook Shin: Hovitanssija ****1/2

Kesäkuukausina sivuja kertyi jälleen mukavasti. 4-5 tähden kirjoja osui kesääni monta, kerrassaan hieno lukukesä! Sain vihdoinkin aloitettua myös Rileyn Seitsemän sisaren sarjan. En osallistunut yhdellekään lukumaratonille, outoa. 

Syyskuu
Niina Miettinen: Suopursu ***1/2
Sally Rooney: Keskusteluja ystävien kesken ***1/2
Hanna Velling: Kirjosieppo ***1/2
Anita Brookner: Rantahotelli ****-
Pauliina Vanhatalo: Tuulesta temmattu elämä ****

Lokakuu
Jarkko Tontti: Perintö ****-
Kerstin Thorvall: Ehdottomasti kielletty ****1/2
Ayòbámi Adébáyò: Älä mene pois ****1/2
Amanda Vaara: Heti vapaa ****

Marraskuu
Eveliina Talvitie: Kovakuorinen ***1/2
Leila Tuure: Apteekki ***+
Per Petterson: Miehet minun tilanteessani  ***1/2
Terhi Rannela: Kiivaat ****+
Heidi Köngäs: Mirjami ****
Tytti Parras: Pieni hyvinkasvatettu tyttö ***

Olin hurjan mielissäni, kun lukusyksyni jatkui niin runsassivuisena, eikä kummoista notkahdusta tapahtunut lukemisen siirryttyä sisätiloihin. Luin kirjoja laidasta laitaan, uutta ja vanhaa, vuoden ensimmäinen afrikkalainen ja toisaalta peräti kaksi pohjoismaista kirjaa.

Joulukuu 
Riitta S. Latvala: Sodan jälkeen sarastus ***
Reetta Laitinen (toim): Sisaret 1918 ****
Tuulikki Alsta: Tiedän paikan armahan ****
Anna-Leena Härkönen: Kenraaliharjoitus ***
Henriikka Rönkkönen: Mielikuvituspoikaystävä (äänikirja) ***1/2
Anja Erämaja: Imuri (äänikirja) ****
Hanna-Riikka Kuisma: Kerrostalo (äänikirja) *****
Antti Heikkinen: Maaseudun tulevaisuus *****
Nina Lykke: Ei, ei ja vielä kerran ei (äänikirja) ****

Joulukuussa se vihdoin tapahtui! Sain kuulokkeet ja pitkän jahkailun jälkeen kuuntelin ensimmäisen äänikirjani, sitten toisen, ja hups niitä kertyi neljä! Latasin Storytelin sovelluksen 30 päivän ilmaisen kokeilujakson ja päätin ottaa siitä mahdollisimman paljon irti. Jakso kestää tammikuun puoliväliin joten uusi vuosi on käynnistynyt samaan malliin. Myös mieheni on kuunnellut yhden äänikirjan tänä aikana, suositun Murharyhmän.

Sitten jonkinlaista tilastointia.

Luin vuonna 2018 40 kirjaa ja viime vuonna 49. Siispä suht saman verran kuin 2016 ja 2017. Ero kahteen ensimmäiseen kokonaiseen bloggausvuoteeni on valitettavan iso, sillä 2015 luin 70 kirjaa ja 2014 peräti 83 kirjaa! Lisänä viime vuoteen on kuitenkin mainittava uusi aluevaltaukseni, äänikirjat. Parin joulukuisen viikon aikana kuuntelin niitä 26:17, mikä olisi sivuina jo aika hyvä määrä, kirjoina neljä. Oikeastaan saldoni viime vuodelle on siis 53.

Sivumäärät puolivuosittain ovat molempina vuosina kääntyneet jälkimmäisen vuosipuoliskon eduksi. Eniten sivuja 2018 kertyi heinäkuussa, viime vuonna elokuussa. Tuo heinäkuu on ainoa kuukausi jolloin ylitin 2000 sivun rajapyykin. Olen selvästi kesälukija. Kesä-elokuussa '18 luin 45 % koko vuoden sivumäärästä ja viime vuonnakin 32%. Viime vuoden tilastoa muuttaa se, etten kärsinyt missään vaiheessa varsinaisesta lukujumista ja se, että luin syksyllä lähes yhtä paljon kuin kesälläkin. Oma lukunsa on joulukuun äänikirjat, joita en suhteuttanut tähän laskelmaan.

Olen jo useamman vuoden ajan pyrkinyt haastamaan itseäni lukemaan enemmän miesten lukemia kirjoja. Miten tämä on blogin aikana sujunut?

2013: 2/25 - 8%
2014: 22/83 - 26,5%
2015: 15/70 - 21,4%
2016: 4/44 - 9%
2017: 11/48 - 23%
2018: 10/40 - 25%
2019:  7/49 - 14,3%

Läpi 1990- ja 2000-lukujen luin lähes yksinomaan käännöskirjallisuutta. Suht ainoat kotimaiset lukemistoni koostuivat 90-luvulla Kaari Utrion tuotannosta, mukana satunnainen Pohjolan-Pirhonen, Raija Oranen tai vastaava. Sitten mukaan hiipivät Enni Mustoset ja pääsin jo 1900-luvulle minäkin. Luin kokeeksi yhden nykyajan Mustosen, jonkinlaisen "maaseuturakkausromskun", muttei se napannut ollenkaan. Vielä 2013, jolloin aloin pitämään blogia, luin enimmäkseen käännöksiä, suht kevyttä ja suurimmalta osin historiallisia romaaneja. 2014 sekaan hiipi, kiitos blogien, jokusia nykypäivään sijoittuvia kotimaisia romaaneja, kuten Laura Lähteenmäen Ikkunat yöhön tai Taina Latvalan Välimatka, joista aukeni tavallaan ihan uusi maailma minulle. Ja sitten kävi näin...

Ulkomaisten kirjojen osuus luettujen määrästä

2014: 50,6%
2015: 31,4%
2016: 22,7%
2017: 12,5%
2018: 27,5%
2019: 22,4%


Viime vuosina olen siis astunut nykypäivään. Rajan vetäminen historialliseen romaaniin tuntuu olevan kovin häilyvä. Olen siis laittanut historiallisiksi kaiken mikä sijoittuu aikaan ennen minun syntymääni. Jos olisin parikymppinen, pitäisi keksiä jotain muuta, mutta kun itsekin alkaa lähestyä antiikkiarvoa, tämä käy ainakin minulle. Näin jaoteltuna olen lukenut nykypäivä versus historia;

2018: 62,5% nykyaikaa
2019: 69,4% nykyaikaa

Tietokirjoja tai ylipäätään muuta kuin romaaneja tahi novelleja minun tulee luettua hyvin vähän. Siinä olisikin itseni haastamisen paikka jos missä!
2018 luin yhden tietokirjan LGBTQ-haasteeseen ja yhden sarjakuvakirjan. 2019 niinikään yhden molempia. Olen varannut kirjastosta nyt muutaman sarjakuvakirjan, joten näiden suhteen olisi jo odotettavissa edistystä.

Maailmanvalloitushaaste on edennyt verkkaisesti ja ilman minkäänlaista panostusta. Kylkiäisinä kertyi 2018 Japani ja Uusi-Seelanti, viime vuonna Viro, Kolumbia ja Sveitsi. En edes kehtaa laskea kuinka paljon maapalloa on vielä valloitettavana...

Loppuun vielä muutama poiminta.

Pisin lukemani kirja
2018; Sarah Lark: Maorien laulu, 863 sivua
2019; Lucinda Riley: Seitsemän sisarta, Maian tarina 710 sivua
Vuonna 2018 luin kolme yli 500-sivuista kirjaa, 2019 peräti viisi.

Lyhin lukemani kirja
2018; Mikä ihmeen uussuomalainen -novelliantologia, 146 sivua.
2019; Minna Canth: Työmiehen vaimo, 155 sivua (ellei lasketa sarjakuvakirjaa Sisaret 1918, jossa on 110 sivua).

Luin molempina vuosina paljon esikoisromaaneja tai muutoin itselleni tuntemattomia kirjailijoita. Vähintään yhden kirjan olin lukenut aiemmin 14 kirjan kirjoittajalta vuonna '18. 35 % oli siis vanhoja tuttavuuksia. 2019 vastaava määrä oli 15 ja prosentit 31%.

Millä haluaisin haastaa itseäni vuonna 2020?
* Haluaisin palata enemmän tuttuihin kirjailijoihin. Niin usein tulee lausahdettua, että tätä kirjailijaa haluaisin lukea enemmän! 
* Haluaisin lukea edes ne kaksi klassikkoa vuodessa, eli osallistua molempiin klassikkohaasteisiin. Enempikin olisi aina parempi. 
* Haluaisin lukea ainakin kaksi osaa Seitsemästä sisaresta. Olen niin paljon jäljessä! 
* Haluaisin ylipäätään lukea enemmän. Asetan vähimmäistavoitteekseni 60 kirjaa mukaanlukien äänikirjat sekä 5 sarjakuvakirjaa.

Näillä mennään! 
Antoisaa lukuvuotta kaikille :)

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta

Tammi, Keltainen kirjasto

Suomennos: Helene Bützow

Äänikirjan lukija: Jukka Pitkänen

Kesto: 8:41

Mr Stevens on perinteinen, korkealaatuisen ammattitaidon omaava brittiläinen hovimestari, joka on palvellut Lordi Darlingtonia yli kolmenkymmenen vuoden ajan. Lordi on kuollut kolme vuotta sitten ja kartanon, Darlington Housen, omistaa nyt amerikkalainen liikemies herra Faraday, jonka palveluksessa Mr Stevens jatkaa. Eletään kesää 1956 ja sodanjälkeisessä Englannissa hovimestareiden ammattinimike on katoamassa. 

Herra Faraday on itse poissa kartanosta ja on tarjonnut Stevensille mahdollisuutta lainata tämän autoa ja lähteä lomamatkalle. Stevens tarttuu tarjoukseen ja suuntaa Länsi-Englantiin, saamansa kirjeen innoittamana. Kartanon entinen taloudenhoitajatar, Miss Kenton (joka on jo pitkään ollut rouvashenkilö mutta Stevensille aina Miss Kenton) on lähestynyt Stevensiä kertoen avioliittonsa ongelmista ja Stevens tulkitsee Miss Kentonin rivien välissä toivovan palaavansa töihin kartanoon, mikä taas olisi Stevensille mieleen. 

Sain neiti Kentonilta kirjeen, jossa oli pitkien melko merkityksettömien kuvausten lisäksi havaittavissa selvää kaipuuta Darlington Halliin. Ja minä olen siitä täysin vakuuttunut, kauttarantaisia vihjauksia halusta palata tänne.  Vasta silloin minulle valkeni, että taloudessa oli todella ratkaisevan tärkeä rooli vielä yhdelle palveluskunnan jäsenelle ja että tuon henkilön puuttuminen oli itseasiassa kaikkien viimeaikaisten ongelmieni ydin. Mitä enemmän asiaa ajattelin, sitä selvemmältä vaikutti että Neiti Kenton, joka oli sydämestään kiintynyt tähän taloon, ja sen lisäksi poikkeuksellisen taitava ammatti-ihminen omalla alallaan oli juuri se puuttuva tekijä joka oli estänyt minua laatimasta Darlington Hallille täysin tyydyttävää henkilökuntasuunnitelmaa. Kun olin analysoinut tilanteen kuvatulla tavalla, huomasin pian harkitsevani uudestaan herra Farradayn muutaman päivän takaista ystävällistä ehdotusta, sillä olin tullut ajatelleeksi että minulle ehdotettu automatka voisi palvella arvokkaita ammatillisia tarkoitusperiä.

Ihan ensimmäiseksi pitää kehua äänikirjan lukijaa, Jukka Pitkästä, joka tulkitsi hovimestarin kertomusta kerrassaan loistavasti, kuulostaen juuri niin arvokkaalta ja pidättyvältä kuin olisi itse herra Stevens. Ilman Pitkästä en olisi saanut kirjasta yhtä paljon irti ja olisin todennäköisesti pitänyt joitain takautuvia tapahtumia enemmän pitkästyttävinä jorinoina kuin kiehtovina kertomuksina. Hovimestarin lomamatka jää nimittäin kirjassa aivan toissijaiseksi ja valtaosa tästä Booker-palkinnon saaneesta kirjasta koostuukin Stevensin muisteluista vuosikymmenten varrelta. Lordi Darlington on ollut aktiivisesti mukana politiikassa ja isännöinyt muun muassa merkittävää kansainvälistä konferenssia ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Tätä käytiinkin läpi pitkälti toista tuntia.

Ishiguro on taitavasti luonut tarinan jossa sodanjälkeisen luokkayhteiskunnan käymistila käy ilmi niin peribrittiläisen, aristokraattisen elämäntavan muutoksessa. Sittemmin kahtiajako on näkynyt esimerkiksi monarkian vastustuksessa jo vuosikymmenien ajan. Tätä kirjoittaessani on kulunut vain muutama päivä siitä, kun Harry ja Meghan järkyttivät Britanniaa (ja puolta maailmaa?) ilmoittamalla ottavansa pesäeron kuningashuoneeseen. 

Ruth Ware: Rouva Westaway on kuollut

Ruth Ware: Rouva Westaway on kuollut

Otava, 2019

Suomennos: Antti Saarilahti

Äänikirjan lukija: Karoliina Kudjoi

Kesto: 14:13

Harriet "Hal" Westaway on nuori brightonilaisnainen joka työkseen ennustaa tarot-korteista laiturilla olevassa kojussa. Hal ei ole koskaan tuntenut isäänsä ja äidin kuoltua auto-onnettomuudesa kolme vuotta aiemmin Hal on jäänyt aivan yksin. Niinpä hän on mennyt kroonisessa rahapulassaan ottamaan pienen lainan koronkiskurilta ja nyt velkojat huohottavat hänen niskassaan uhkauksineen, ja Hal kun ei tiedä mistä saisi rahat edes seuraavaan vuokraan ja kaasulaskuun. Niinpä kiusaus on liian suuri, kun posti tuo mukanaan asianajajan kirjeen, jossa Halin kerrotaan saaneen perinnön isoäidin, rouva Westawayn, kuoltua. Hal nimittäin tietää heti, että kirje on tullut aivan väärälle Harriet Westawaylle. 

Kuolinpesän huomattava koko... testamentin edunsaajat... Halin vatsa alkoi kurnia, ja hän poimi pudonneen ranskanperunan ja söi sen hajamielisesti yrittäen saada selvää edessään olevasta kirjeestä. 

Siinä ei nimittäin ollut järkeä. Ei tippaakaan. Halin isovanhemmat olivat kuolleet jo yli kaksikymmentä vuotta sitten.

Kun Hal päättää muutaman tuhannen punnan ja uuden alun toivossa lähteä "isoäitinsä" hautajaisiin, hän tapaa muut perilliset, kolme enoaan ja kartanon taloudenhoitajattaren mutta hänelle selviää myös että hänen oletettu äitinsä, Maud Westaway, on kadonnut kauan sitten eikä kukaan enoista tiennyt hänestä, kukaan ei tiennyt että Maudilla oli tytär.

Maud. Se oli siis kadonneen tyttären nimi. M. Westaway niin kuin Halin äitikin. Tästäkö virhe oli lähtöisin? Hal oli salaa helpottunut siitä, ettei ollut tuonut koko syntymätodistustaan, mutta sen jälkeen tunne vaihtui joksikin muuksi - hätäännykseksi. Mitä herra Treswick tarkoitti sanoessaan olevansa yllättynyt siitä, että Maudilla oli lapsi? Oliko tässä jotain, mitä Halin tulisi tietää? Voisikohan kysyä vai paljastaisiko tietämättömyys hänet?

Luen harvoin dekkareita, mutta ihan ensimmäiseksi Storytelissa äänikirjoja selatessani kiinnitin huomiota kirjan kanteen ja jotenkin yksinkertaisen kiehtovaan nimeen. Kiinnostuin niinkin paljon, että luin juonen joka vaikutti lupaavalta. Ja hups vaan, olin kuuntelemassa yli 14-tuntista dekkaria! 

Alku lähti käyntiin varsin verkkaisesti, mutta kun tarinassa päästään cornwallilaiseen maalaiskartanoon jota peittävät muratit ja jonka ympärillä parveilevat pahaenteiset harakat, alkaa tapahtua. Tunnelma tihenee sopivasti ja huomaan että minua jännitti silloin kun Haliakin.

Ja se loru, jonka asianajaja Treswick lausui Halille viedessään tämän ensimmäistä kertaa Trepassen Houseen.

Yksi lintu surun tuo.
Toinen johtaa onnen luo.
Kolmannella tytön saa.
Neljäs pojan lahjoittaa.
Viides viestii hopeaa.
Kuudes kultaa ennustaa.
Seitsemäs se vaikenee,
salaisuutta varjelee.

Ruth Waren vanhanaikainen tyyli, jossa ei veri roisku eikä taskut ole täynnä huumeneuloja sopi hyvin minulle, joka en syty skandinaavisille dekkareille.

Leila Tuure: Apteekki

Leila Tuure: Apteekki

Sunkirja, 2018

383 sivua

Naisen onni ja miehen onni erosivat kerta kaikkiaan toisistaan. Miehet voivat elää onnellisina sekä kotona että työssä. Naisen oli valittava jompikumpi. Minkä valinnan Syne tekisi?

Synnöve Ruusvirrasta on hyvää vauhtia jäämässä vanhapiika, sillä Syneä eivät nuoret miehet ja tanssiaiset kiinnostaneet. Syneä veti puoleensa paljon enemmän apteekkari-papan yritystoiminta ja opinnot, mutta hyvä kun pappa oli suostunut päästämään tyttären edes keskikouluun, siinä oli enemmän kuin riittämiin koulutusta tyttölapselle. Lohdutukseksi pappa oli päästänyt Synen apteekkiin pikkaisen auttelemaan, siihen asti kunnes esikoinen, Markus, ottaisi apteekin haltuunsa. Vanhempien kauhuksi pojat Markus ja Kalle olivat lähteneet Saksaan sotilaskoulutukseen ja sotisivat pian Saksan rinnalla Venäjää vastaan. Sotia Euroopassa käytiinkin siellä täällä, ja vaikkei suuriruhtinaskunta armeijan puuttumisen vuoksi sodassa ollutkaan, oli levottomuuksia niin paljon, ettei tiennyt mihin ne vielä johtaisivatkaan. Nikolai II oli pakotettu luopumaan kruunustaan ja koko perhe määrätty kotiarestiin. Pietarissa oli levotonta ja koko valtakunnassa työttömyyttä, levottomuutta, lakkoja ja ruokapula. Siinä missä maaseudulla lakot ja mellakat yleistyivät ja Porin kaupungissakin kokoonnuttiin kadunkulmissa pitämään kiihkeitä taistelunnostatuspuheita, jatkoi Rouva Ruusvirta ystävättärineen kalaasejaan ja kahvikutsujaan, rouva Ruusvirran päällimmäisenä työsarkana sulhasen löytäminen Synelle.

Kun sisaruksista nuorin, Lauri, lähti Helsinkiin opin tielle, Synnöve sai lohtunsa apteekista. Monet hänen koulutovereistaan olivat jo häitään viettäneet, muttei Syne heitä kadehtinut, vaan parasta ystäväänsä Mariaa jonka isä oli päästänyt tämän Helsinkiin opiskelemaan ihan oikeaksi sairaanhoitajaksi! 

Joka aamu Syne käveli arvokkaan tuntuiseen rakennukseen ja veti keuhkonsa täyteen tuttuja kuivuvien yrttien ja linimenttien tuoksua. Mieluiten hän olisi työskennellyt laboratoriossa ja kehitellyt omia tuoksuvoiteita rouville ja hyvältä maistuvia yskänlääkkeitä lapsille, pappa kun uskoi lääkkeen olevan sitä tehokkaampi mitä pahemmalta se maistui, mutta laboratorioon pappa ei häntä päästänyt.

Yhdessä Henrikin kanssa hän joutui levittelemään yrttejä kuivumaan, murskaamaan niitä melkein saunapadan kokoisessa huhmaressa, punnitsemaan ja niputtamaan, ja lopulta täyttämään perkolaattorin viinalla ja tarkkailemaan vähän väliä muiden tehtävien lomassa, ettei nestepinta vain pääse laskemaan. Oli hirveän tärkeää, että murskattujen yrttien päällä oli aina tietty määrä nestettä, painon piti pysyä samana, jotta saataisiin optimitulos, kuten papalla oli tapana sanoa. 
Kun aikaa vievä uuttaminen oli saatu valmiiksi, hänen piti vielä pistää sakat puristimeen ja vääntää ne niin kuiviksi, ettei pisaraakaan kallista nestettä jäisi käyttämättä. Se oli kaikkein raskain työ apteekissa, mutta Syne selviytyi siitäkin. Kaikkein mieluiten hän olisi valmistanut lääkeannoksia ja sekoittanut yskänlääkkeitä. Mutta mistä niitä olisi tehty, ellei ensin olisi valmistettu linimenttejä ja tinktuuraa?

Kun levottomuudet lisääntyivät, senaatti antoi vihdoin Mannerheimille luvan muodostaa Suomeen arneijan, mutta silloin oli jo myöhäistä. Sota oli oikeastaan jo alkanut ja eteläinen Suomi oli punaisten hallussa. Kun vielä oli mahdollista, Lauri suuntasi Kankaanpäähän ja eräänä päivänä Maria tupsahti apteekkiin vaatien Syneä lähtemään kanssaan pohjoisemmas hoitamaan sairaita ja haavoittuneita. Syne ei uskonut osaavansa olla avuksi, mutta kun huligaanit seuraavana yönä murtautuivat apteekkiin, pappa Ruusvirta pakkasi apteekkilaukut täyteen lääkkeitä ja määräsi tyttärensä lähtemään Merikarvialle Marian sukulaistaloon, olisi siellä ainakin turvallisempaa. 

Kun sota oli ohi, alkoi hidas jälleenrakennus. 

Leila Tuure on siirtynyt historiallisissa romaaneissaan 1800-luvulta 1900-luvun puolelle ja kansalaissotaa ympäröiviin vuosiin. Päähenkilönä on kaariutriomaiseen tyyliin nuori nainen joka ei istu koruompelevaan ja aviomiestä metsästävään muottiin vaan jolla on Oma Tahto. Synen tahto on opiskella. Koska päähenkilöt ovat porvarisperheestä, käydään poliittisia tapahtumia läpi valkoisten näkökulmasta, punaisten kärsimään kohteluun viitataan lähinnä sivulausetasolla. 

Olen lukenut Tuurelta Espanjalaisen rouvan sekä neliosaisen sarjan Piiritanssista Viimeisiin Tanssiaisiin ja kaikki Apteekissa avoimiksi jäävät langanpäät viittaavat siihen, että tällekin kirjalle saadaan jatkoa. Aikaisempiin kirjoihin nähden tässä oli mielestäni enemmän samojen asioiden toistoa ja ladontavirheitä, mutta eivätpä ne tarinan kulkua suuremmin haitanneet. "Piiritanssi-sarja" on silti suosikkini tähän astisista.