Sivut

maanantai 30. lokakuuta 2023

Kamila Shamsie: Ystävistä parhain



Kamila Shamsie: Ystävistä parhain
Gummerus, 2023
Alkuteos: Best of Friends, 2022
Lukija: Irene Omwami
Kesto: 10 h 15 min



Karachi, 1988

Riemu sulki heidät sisäänsä, heidät sekä heidän ystävyytensä, sekä varmuuden, että mitä tahansa maailmassa tapahtuisikaan, aina olisi olemassa yksi ihminen, Pohjantähti, ankkuri, toinen minä joka tunsi sinut jokaista atomia myöten, jokaista heikkoutta myöten, ja oli silti päättänyt seistä kanssasi ja rinnallasi läpi kaiken sen, mitä elämä vielä tiellesi heittäisi. Läpi jokaisen sydänsurun, pettymyksen ja pimeän hetken. Aina tämä ystävyys, aina sen valo. 

Neljätoistavuotiaat Maryam ja Zahra olivat parhaat ystävät. Koulussa heidän luokallaan oli vain kuusi muuta tyttöä, mutta kaksikymmentäkaksi poikaa. 

Elämä Karachissa oli alkanut käydä taas levottomammaksi. Puheissakin piti noudattaa tiettyä varovaisuutta, vaikkeivät tytöt uskoneetkaan kenenkään heidän luokkakaverinsa perheen todellisuudessa kannattavan presidenttiä, sotilasjuntan johtajaa kenraali Ziaa, joka oli astunut valtaan kun tytöt olivat kolmevuotiaita. 

Maryam suhtautui opiskeluun melko huolettomasti, sillä hänen vanhempiensa rahat avaisivat kyllä hänelle tien johonkin huippuyliopistoista, eikä hän oikeastaan välittänyt mihin niistä päätyisi. Hänen perheensä omasikin koulun selkeästi korkeimman sosiaalisen aseman, ja amerikkalainen yliopisto tarkoitti Maryamille vain yhtä välivaihetta matkalla luksusnahkatuotteita myyvän perheyrityksen johtoon. Asemansa vuoksi he kuuluivat perheisiin, jotka viettivät kesät ulkomailla, ja he olivat juuri olleet kaksi kuukautta Lontoossa. 
Perheyrityksen johdossa oli edelleen 70-vuotias isoisä, joka koulii Maryamia imperiumin johtoon; eihän tytön isästäkään siihen ollut, sen enempää kuin siittämään yhtään poikalasta. 

Zahra taas ei aikonut enää koskaan palata Karachiin, kun kerran pääsisi sieltä pois. Hänen vanhempansa olivat "kunnollisia, työtätekeviä ihmisiä", kuten Maryamin äiti oli joskus hieman alentuvasti sanonut; hänen äitinsä oli erään toisen, ei niin tärkeän koulun rehtori, ja isänsä tv:n viikoittaisen krikettiohjelman juontaja jolla oli kyllä faninsa.

Eräänä iltana koko Pakistanin pysäyttää radioiden ja tv-ruutujen ääreen uutinen: presidentti Zia on kuollut lento-onnettomuudessa. 
Vapaat vaalit voivat pitkästä aikaa toteutua, ja tapahtuu jotain muslimimaassa ennenkuulumatonta. Pääministeriksi nousee nainen, Benazir Bhutto. Tytöt uskovat, että tämän jälkeen kaikki maailmassa on mahdollista myös heille.

Lontoo, 2019

Guardian

23. maaliskuuta 2019

Zahra Ali: ”Olen ollut omakohtaisesti todistamassa, miten autoritaarinen hallintojärjestelmä toimii, ja siksi olen tästä hallituksesta niin huolissani.”

Kansalaisvapausjärjestön johtaja kertoo Ison-Britannian vapauksien puolesta taistelemisesta, kuuluisista ystävistään sekä rakkaudestaan Lontoota kohtaan.

Mieleen tulee väistämättä pantteri, kun Zahra Ali astuu sisään Kansalaisvapausjärjestön kokoushuoneeseen. Hän on pukeutunut mustaan polvikorkuisista saappaista jakkuun asti, hänen hiuksensa ovat tummat ja kiiltävät ja pitkien jäsenten liikkeet määrätietoisia. Onneksi minä en ole hänen saaliinsa; hän tuli eilen illalla kylläiseksi turvallisuusministeristä
Newsnight -ohjelmassa. Tuo kohtaaminen lähes kirkui tehkää minusta meemi! jo ennen kuin se oli ohi. Ali sanoo, ettei tiedä sosiaalisessa mediassa saamastaan huomiosta, koska ei seuraa sitä. ”Liikaa hälyä”, hän toteaa siihen tyypillisen hillittyyn tapaan, jolla puhuu tappouhkauksista ja nettiprovosoinnista, noista masentavista mutta väistämättömistä puolista maahanmuuttajan ja musliminaisen elämää. Alista tuli kymmenen vuotta sitten Ison-Britannian omatunnon ääni, kun hän astui valtiomme vanhimman kansalaisvapausorganisaation johtoon.
”En ikinä suunnitellut jääväni tähän työhön näin pitkäksi aikaa, mutta jos rehellisiä ollaan, en voi kuvitella parempaa työpaikkaa. Joten pysyn tässä pestissä niin kauan kuin he kelpuuttavat minut”, hän sanoo siemaillen teetä, jonka hän juo – omien sanojensa mukaan – ”Pakistanilaistyyliin” eli erittäin vahvana, runsaalla maidolla ja lusikallisella sokeria. Ali luopui menestyksekkäästä urastaan ihmisoikeuksiin ja maahanmuuttoon erikoistuneena asianajajana liittyäkseen KVJ:hin vuonna 2009. ”Yksityiselämässäni tapahtui muutos, joka sai minut kliseistä kyllä miettimään, mitä muita muutoksia voisin tehdä.” 

Tuo yksityiselämän muutos oli kuusi vuotta kestäneen avioliiton päättyminen siihen, kun Zahran puolisolle tarjottiin New Yorkissa työpaikkaa, josta hän ei voinut kieltäytyä. Zahra itse on asunut Englannissa koko aikuisikänsä, aina siitä lähtien kun sai stipendin Cambridgeen. 

Maryam on perustajaosakas eräässä Lontoon johtavista pääomasijoitusyhtiöistä, joka keskittyy teknologia-alan startupeihin. Hän uskoo naisten tulevaisuuteen, hän uskoo nyt kymmenvuotiaan tyttärensä lyövän vielä lasikattoja pirstaleiksi. 
Hänen vanhempansa ovat muuttamassa takaisin Karachiin kolmenkymmenen Lontoon vuoden jälkeen, eikä hän oikein tiedä, mitä ajatella siitä. Heillä ei ole erityisen lämpöiset välit, johtuen siitä miten nihkeästi vanhemmat ovat suhtautuneet hänen valintoihinsa elämän varrella. 

Kirjaa kuunnellessani ja sen edettyä nykyhetkeen, pienen hetken olin wau, ovatpa he menestyneitä, mutta seuraava ajatus olikin, että onpas uskottavaa. Olkoot, että he tulivat hyvistä perheistä, olkoot, että he olivat määrätietoista, hivenen ärsyttää rivien välistä tuleva asenne siitä, että se riittää päätymään eri alojen johtajiksi, ikään kuin elämällä ei olisi vahva taipumus muuttaa tehtyjä suunnitelmia. Zahrasta olisi hyvinkin voinut tulla "lähiömutsi", joka kampanjoi tasa-arvokysymysten eteen alemmalla käytännön tasolla kuin kansalaisvapausjärjestön johtaja, joita voi olla vain yksi kerrallaan. Mutta kun olin kuunnellut kirjan kokonaan, näin kyllä sen, ettei loppuratkaisuun olisi voitu päätyä ilman näitä asemia. 

Zahra ja Maryam olivat rakentaneet elämänsä hyvinkin vastakkaisille arvoille mitä tulee elämän valintoihin, esimerkiksi toinen kannattaa Britannian nykyhallitusta ja tekee tietyllä tapaa yhteistyötä sen kanssa, toinen on sen toimia vastaan, ja silti he ovat edelleen läheisiä. 
Syyksi tähän annetaan lapsuuden ystävyys. Shamsie kuvaa sitä siteeksi joka on koko lailla kantavinta maailmassa. 
En pysty samaistumaan tähän, en ole kymmeniin vuosiin ollut tekemisissä yhdenkään lapsuuden aikaisen ystäväni kanssa. Itse asiassa he jäivät aina kun muutimme toiselle paikkakunnalle, mikä tapahtui vuoden parin välein ikävuosieni 11-19 välillä. (Vieläköhän nykyvanhemmat repivät lapsiaan jatkuvasti uuteen kouluun, heittävät uusien lasten pariin etsimään taas uudet ystävät ja uuden paikkansa tuohon tapaan, toivottavasti eivät. Ei tehnyt hyvää.) Olen aina vähän kadehtinut miestäni, joka on aina asunut kilometrin säteellä. Olemme asuneet yhdessä nyt 18 vuotta talossa, jonka hänen vanhempansa rakensivat, kun hän oli lukiossa. Ei hänkään tapaa kuin yhtä lapsuuden kaveria, mutta silti hänellä on aivan erilainen yhteys lapsuutensa maailmaan kuin minulla, joka en osaa edes kuvitella millaista se voisi olla, jos olisi voinut juurtua johonkin paikkaan. Eniten olenkin juurtunut tänne, hänen lapsuuden maisemiinsa, mutta toisaalta minun olisi ollut helpompaa kotiutua, mikäli olisimme molemmat lähteneet yhtä puhtaalta pöydältä. Täällä minä olen ollut se kaikille vain yksi uusi ihminen, jolle kaikki ovat uusia, eikä kukaan jaa tunnetta kanssani. Sama kuin olla lomalla yksin ja palata kotiin kertomaan siitä muille, versus se, että koit sen toisen ihmisen kanssa. 

Mutta takaisin kirjaan. Pidin sen alkuosaa todella kiehtovana ja koukuttavana, vahvaa viittä tähteä. Karachin osuuden päätteeksi, keskellä kirjaa, tapahtui jotain mikä korosti Pakistanin patriarkaalisuutta vaikka kuinka olisi ollut nainen vastavalmittuna pääministerinä, ja siitä kirjailija oli päättänyt tehdä käännekohdan. Sitten hypättiin tuo 30 vuotta eteenpäin, eikä laskeutuminen moisen aikamatkan jälkeen ollut kuopaton. Minulta meni pitkään ennen kuin tavoitin alkuosan neljätoistavuotiaat tytöt, totta puhuen viime metreille. 
Toisessa osassa käsitellään esimerkiksi Britannian hallituspolitiikkaa, maahanmuuttajia, islamofobiaa, rasismia ja syrjintää, bisnesmaailmaa ja uutta teknologiaa joka mahdollistaa edellisiä, mutta myös päähenkilöidensä yksityiselämän palasia kuten erilaisia ihmissuhteita ja seksuaalisuutta. Koin toisen osan pitkään irrallisena, kuin olisin aloittanut uuden kirjan, ja tämä teki harvinaisen vaikeaksi antaa kirjalle oikea tähtimäärä. Alku oli tosiaan täyttä viittä tähteä, joka tipahti Lontoossa kolmeen. Loppu kohosi taas neljään, en voi juonta paljastamatta sanoa miksi, mutta ei oikeastaan siksi mitä tapahtui, vaan siksi mitä se tapahtuma laittoi ajattelemaan, ja tässä kirjassa ehkä parasta oli se, että se herätti paljon erilaisia ajatuksia, vastakkainasettelua omassa mielessäni. 

Siitä onkin aikaa, kun olen viimeksi lukenut Shamsien kirjoja, tämä oli nyt kolmas. Tässä linkit aiempiin:

lauantai 28. lokakuuta 2023

Minna Suvanto: Kipinöitä


Minna Suvanto: Kipinöitä
Saga Egmont, 2023
Lukija: Saara Lehtonen
Kesto: 5 h 16 min


34-vuotias tamperelaistunut Anna eli niin tasaista arkea, ettei ollut uskonut sellaista koskaan elävänsä. 6-vuotias Osku oli kliseisesti parasta mitä Annalle oli tapahtunut. 

Oskulla oli vaikeuksia sopeutua iltapäiväkerhoonsa tai ehkä pikemminkin osalla henkilökunnasta vilkkaaseen poikaan, mikä teki Annan surulliseksi. 
Oskun isä oli ollut väkivaltainen muusikonrenttu, jonka Anna oli jättänyt pian pojan syntymän jälkeen. Toisinaan ainoana vanhempana oleminen kuitenkin väsytti ja huolestuttikin, miten kävisi jos hän ei jaksaisi. Poikansa takia hän olisi valmis tekemään mitä vain, eikä tee täyttä työaikaa kaupungin kulttuuritoimessa nytkään, silti vetämättömyyden hetkiä oli nykyään useammin. Työkään ei antanut enää samanlaista tyydytystä kuin aiemmin, ja hän olisi sentään alussa tehnyt sitä vaikka ilman palkkaa.

Annan äiti oli kuollut hiljattain, eikä pienestä suvusta Lapualla ollut jäljellä enää kuin Pekka-veli ja tämän perhe: käly Essi jonka kanssa Anna tulee hyvin juttuun, ja Oskun serkut Alvar ja Aada joiden kanssa poika keksii aina puuhaa. 

"Äiti, miksei me voida aina asua täällä", Osku kysyi suu täynnä leipää. 
"Sä haluaisit asua täällä?" Anna kysäisi ja istui poikansa seuraksi pöydän ääreen. 
"Täällä olis paljon parempi asua. Aattele nyt, meillä olis enemmän tilaa ja meillä olis oma piha. Ja Alvar ja Aadakin on täällä", Osku luetteli. 
"Niin mutta kun meillä on työt ja eskari Tampereella. Äitin on pakko käydä töissä", Anna muistutti. 
"Mutta onhan täälläkin eskari! Mä voin mennä samaan eskariin kuin Alvar. Mä voisin mennä Pekan kyydissä eskariin niin kuin Alvarkin", Osku selitti kirkkain silmin.
"Niin mutta..." Anna aloitti, mutta hänen lauseensa keskeytyi, kun hän kuuli auton ajavan pihaan. 

Kun tarve hoitaa kuolinpesän asioita vie Annaa entistä useammin käymään vanhalla kotiseudulla, ja Anna näkee Oskun viihtyvän, Pekan kysymys vaatii ihan oikeasti pohdintaa. Mitä jos muuttaisitte tänne?
Eikä Osku ole ainoa syy, mikä painaa vaakakuppia Lapuan puoleen. On myös Jaakko, Annan nuoruudenheila, jonka kanssa kipinöi. Mies on kuitenkin varattu, joten Annan täytyy pitää tunteensa omana tietonaan. Mutta pystyykö hän siihen?

Ensinnäkin, lukijalla oli niin henkäyksenkevyt ääni, joka etenkin alussa vaati totuttelemista ja hetken arvoin voinko jatkaa kuuntelua vai en. Ajan mittaan ääneen tuli joko hiven lisää vahvuutta tai sitten vain totuin siihen. 
Kirja itsessään oli kevyt ja romanttinen viihdekirja. Olin odottanut enemmän jotain Jylhäsalmi-sarjan tai Maija Kajannon vuodenaikasarjan tyylistä feelgoodia ja tämä jäi siis mielestäni niitä köykäisemmäksi ja romantiikalla oli suurempi painoarvo siinä missä etenkin Kajannon sarjalla painotus on töissä, ja vapaa-ajan osalta enemmän siinä miten päiviin saa mahdutettua muutakin kuin aherrusta.

Kirja pyrki kyllä tarttumaan vakavampiinkin aiheisiin. Oskulla oli erityislapsen piirteitä (ehkä poika oli "vain" erityisherkkä), mutta senkin käsittely jäi pintaraapaisuksi. Sitten kun jokin vastoinkäyminen oli kohdattu, se myös selätettiin hyvin helposti. Esimerkiksi Annan uuden uran alku Lapualla oli sellainen josta ajattelin, että kävipä helposti, ja Oskuun liittyen lausahdukset kuten Myös Oskun nepsy-ruokavalio oli rauhoittanut poikaa paljon. Asiaa ei vain avattu konkreettisemmin, paitsi se jäi mieleen, että Osku söi munakasta aamulla ja välipalaksi hälle oli joskus oma purkki jääkaapissa. Muuten Osku söi samaa ruokaa kuin muutkin. Potentiaalia jäi siis käyttämättä, enkä todellakaan tarkoita, että olisin esitelmää kaivannut. Kirjasta vain jäi mielikuva, että jos on ongelmia ne johtuvat osaamattomasta, vanhanaikaisesta hoitohenkilökunnasta ja lapsen oireilu katoaa, kun vaihtaa pienempään ryhmään jossa on nuori, uudenaikaisia menetelmiä käyttävä opettaja, joka ottaa lapset vastaan yksilöinä. Aihepiiri ei ole itselleni läheinen, mutta luulisin tällaisen taikasauvatyylisen käsittelytavan ärsyttävän vanhempia ja muita läheisiä joita se arjessa koskettaa. 

Se mistä en olisi niin välittänyt, oli turha toisteisuus. Oli esimerkiksi kerrottu miksi Anna oli väsynyt työpaikkaansa, mutta hetken päästä samoja asioita avattiin vielä laajemmin sanakääntein uudestaan. Olisin mieluummin ottanut niiden tilalle uusia tapahtumia tai vaihtoehtoisesti syventänyt juuri Oskun osuutta. Mitähän siellä purkissa oli? Porkkanatikkujako?

maanantai 23. lokakuuta 2023

Kjell Westö: Molly & Henry


Kjell Westö: Molly & Henry
Otava, 2023
Alkuteos: Skymning 41. Roman från en krigstid
Suomennos: Laura Beck
Lukijat: Heljä Heikkinen, Paavo Kerosuo
Kesto: 16 h 33 min


Molly Timm lähti teatteriryhmän mukana kiertueelle Ruotsiin samaan aikaan kun Suomi taisteli talvisodassa. Hänen miesystävänsä, toimittaja Henry oli jo päälle neljänkymmenen, ja silti tämä halusi olla rintamalla kirjoittamassa sotilaiden rohkeudesta, sen sijaan että olisi lymyillyt toimituksessa kotona. Molly ajatteli teatterikiertueen mukana kulkevia nuoria miehiä, etenkin erästä tiettyä Walter Venhoa, ja arvosti omaa miestään aina vain enemmän. Kunpa Molly vain kuulisi hänestä useammin. 

Henryltä ei ollut tullut kirjettä moneen viikkoon, Molly ei tiennyt missä Henry oli tai miksi hän vaikeni. Hän tunsi voimakasta ja itsepintaista huolta, ja se hämmästytti häntä, sillä hän piti itseään lujaluonteisena, ja Mitja Wendelinin kanssa viettämiensä kaoottisten vuosien jälkeen hän oli vannonut, ettei antaisi yhdenkään uuden miehen tulla tärkeäksi elämässään. Mutta nyt hän ajatteli Henryä joka päivä, ja tiedon puute jäyti ja nakersi häntä. Minne Henry oli kadonnut, oliko hän edes elossa enää? Ja miten Henryn oli onnistunut ujuttautua niin syvälle hänen sieluunsa? Senkö ansiosta ettei Henry kertonut juuri mitään ja toimi niin, ettei Molly koskaan voinut olla varma hänestä? Oliko se niin yksinkertaista, oliko Molly todella niin helppo saalis?
Samantekevää: hän oli kirjoittanut Henrylle aamulla, pakattuaan ensin matka-arkkunsa ja ison kapsäkin, ja sitten hän oli lähtenyt ulos pakkasenpuremaan ja hiljaiseen kaupunkiin lähettämään kirjettä. Taas yhtä kirjettä, vaikka hänellä oli kalvava aavistus ettei Henryn kenttäpostiosoite enää toiminut, että tämä oli nyt jossain muualla. Henryn viimeinen kirje oli ollut lyhyt­sanainen. Hän oli kirjoittanut että toivoi Mollyn olevan terveenä ja hyvillä mielin ja lähettänyt terveisiä Irenelle ja Lillylle ja kaikkein lämpimimpiä Astalle.

Henryn sisarentytär Asta Heikel, niin ikään näyttelijä mutta vuosia Mollya nuorempi, oli jäänyt leskeksi ehdittyään olla naimisissa Edwininsä kanssa vain kolme kuukautta. Molly ja Henry eivät olleet naimisissa, eivät edes kihloissa, mutta olivat asuneet ennen sodan alkamista vuoden yhdessä, mistä syystä Molly kohtasi rappukäytävässä paheksuvia katseita vanhemmilta rouvilta. Heidän suhteensa oli vielä nuori, eikä Suomen joutuminen sotaan ollut auttanut sen vakauttamisessa. 

Talvisodan jälkeisenä rauhan aikana elokuvien kuvaukset jatkuivat jälleen. Asta alkoi nousta niin ohjaajien kuin yleisön suosikiksi, ja sai jatkuvasti suurempia rooleja kuin yli kolmekymmentävuotias Molly, joka teki lisäksi edelleen teatteritöitä. Hän ei oikein tiennyt mikä oli hänen tulevaisuutensa, ja ikä, tuo ainainen naisnäyttelijöiden kirous, painoi niskassa.
Walter Venho, hurmuri ja Elokuva-Aitta lehden lukijaäänestyksen voittaja, kihlautui Astan kanssa ja Mollya harmitti erityisesti että oli langennut miehen edessä itsekin, kun Venho oli vain käyttänyt häntä lyhyesti hyväkseen ja siirtynyt seuraavaan valloitukseen. Mutta Astan kanssa mies vaikutti olevan vakavissaan. Henry ei pitänyt tästä käänteestä edes sen vertaa kuin Molly itse. 

Talvisodan loppuvaiheissa Henry oli joutunut päätoimittajan epäsuosioon Husiksessa, eikä hänen lähettämiään juttuja enää julkaistu lehdessä, koska hän kuvasi sodan tapahtumia liian synkästi, liian realistisesti. Vaikka kaikki tiesivät miten hyvin Henry osasi kirjoittaa ja miten kirjoittaminen oli Henrylle yhtä tärkeää kuin Mollylle oli saada aina parempia rooleja, muut sotakirjeenvaihtajat taipuivat johdon tahtoon kirjoittaa kotirintamaa kannustavampia artikkeleita, vaikka sitten puolitotuuksia. Olihan heidän tehtävänsä paitsi jakaa tietoa, myös erittäin propagandistinen, toisinsanoen vahvistaa taistelutahtoa ja ylläpitää mielikuvaa omien sotilaiden sankarillisuudesta. Henry kasasi rangaistuksenomaisesti etusivua ja työsti ulkomaan uutisia, toisin sanoen keksi otsikoita toisten jo kirjoittamiin juttuihin. Toimettomuus kiusasi miestä, ja Molly tiesi, että riippumatta siitä miten paljon he rakastivat toisiaan, he olivat liian kunnianhimoisia siihen, että rakkaus voisi olla heidän ainoa elämänsisältönsä.

Kuten historiankirjat kertovat, välirauhan aika jää reilun vuoden mittaiseksi ja Henrykin palaa rintamalle. Kirja kuvaa talvisodan ja välirauhan ajan lisäksi lyhyen matkaa jatkosodan alkua. 

Westön uusimmastakin tunnistaa kirjoittajansa, samoin sen tietynlaisen suomenruotsalaisuuden pohjavireen. Tuttua on myös laaja henkilögalleria. Kirjassa oli mukana ainakin yksi Westön aiemmin käyttämä hahmo: näyttelijä Santeri Soihtu löytyy jo loistavasta kirjasta Kangastus 38. 

Itselleni Westön tunnusmerkki, Helsingin kuvaus, jäi tällä kertaa taka-alalle, ja minulle jäikin päällimmäisenä mieleen muutama muu asia. Tietenkin sotakuvaus ylipäätään, mutta erityisesti sodan vaikutus siinä taistelevien mielenterveyteen. Henry kulki reportterina mukana rintamalinjan läheisyydessä ja tutustui aivan erityisesti muutamaan sotilaaseen, joista eräs joutui tuon ajan suurimpaan mielisairaalaan, Rauhan sairaalaan. Sinne sijoitettiin paitsi sotilaita, erityisesti luovutetulta alueelta tulleet psykiatriset potilaat. Wikipedia kertoo siellä olleen 1950-luvulla jopa 800 potilasta, ja voi vain kuvitella hoidon tason, ottaen huomioon paitsi sairaalan koon, myös aikansa hoitomenetelmät. Kirjassa Henry kävi tapaamassa tuota sotilasta Rauhassa, ja paitsi se yksittäinen kohtaus kirjassa, kaikki mitä myöhemminkin Rauhan sairaalaan liittyi, tulee varmasti jäämään omaan mieleeni aivan erityisesti. 
Toinen minkä muistanen on se miten kirja päättyi, ja miten yhtä aikaa taidokkaasti ja kirpaisevasti Westö Henryn siinä kirjoitti. 

Koska kirja on erittäin kiinnostavasti kirjoitettu, se herätti minussa myös moneen otteeseen halun tarkistaa tiettyjen tapahtumien kulkua. Päädyin loistavalle YLEn Elävän arkiston koontisivulle, jossa on kattavasti tietoa ja linkkeinä niin filmipätkiä kuin autenttista audiomateriaalia. Suosittelen tutustumaan mikäli kiinnostaa fiktion ohella, itselläni on mennyt jo pari tuntia niiden parissa eikä jää tähän. Esimerkiksi Kaukopartiomiehet kertovat -äänitettä kuuntelin lähes hypnotisoituneena. Siitä ja monesta muusta jäi mieleen myös se, että vaikka olemme tottuneet siihen miten Neuvostoliittoa tuohon aikaan ryssiteltiin, jotenkin kuitenkin uutena tuli se, että sen enempää sotilaat kuin toimittajatkaan eivät käyttäneet sanaa välillä, vaan ihan aina. 

https://yle.fi/aihe/a/20-10000935
 

sunnuntai 22. lokakuuta 2023

Sarah Pearse: Parantola


Sarah Pearse: Parantola
Otava, 2023
Lukija: Anna Saksman
Kesto: 13 h 37 min


Lucas ja Daniel ovat melkoinen voimakaksikko. Lucas omistaa jo kolme hotellia ja Danielilla on menestyvä arkkitehtitoimisto. Uusi projekti Sveitsissä on kuitenkin kerännyt väitteitä korruptiosta ja kärsinyt mielenosoitusten aikaansaamasta negatiivisesta julkisuudesta. Ja sitten Daniel katosi. 

Kiskohissirata vie viiden tähden luksushotelliin kylpylähotelliin, joka on rakennettu vanhaan tuberkuloosiparantolaan, yli 2000 metrin korkeuteen Sveitsin Alpeilla. Paikka on syrjäinen, ja Elin ja Will olivat ajaneet ensin toista tuntia lähimmästä kaupungista. Ympärillä näkyy vain vuorenhuippuja ja sankkaa kuusimetsää. Hotellissa on käytetty paljon lasia, mikä tarjoaa laajat näköalat. 

Katosta roikkuvat valkeat valaisimet tuovat Elinin mieleen hirtto­silmukan.
Niiden johdot ovat useiden metrien mittaisia ja roikkuvat keskeltä löysinä ennen kuin laskeutuvat edelleen alaspäin. Myös itse valaisin koostuu kauttaaltaan johdosta: hätkähdyttävä ryväs, josta muodostuu monimutkainen lenkki.
Ne ovat epäilemättä hirvittävän kalliit. Taiteellinen kannanotto jota Elin ei vain ”tajua”. Mutta hänestä on joka tapauksessa outoa, että tällaiset valaisimet on valittu hotellin vastaanottoon.
Jotain niin pahaenteistä paikassa, jonka on tarkoitus toivottaa vieras tervetulleeksi.
Eikä muussakaan ole juuri kehumista: nahkatuoleja aseteltuna kapean puupöydän ympärille, vastaanottotiskinä suuri harmaa kivilaatta. Jopa takan yläpuolella oleva taulu on ankea. Kankaalle on vedelty harmaata ja mustaa maalia vihaisiksi pyörteiksi.
”Mitäs pidät?” Elin pukkaa Williä. ”Arkkitehdin unelma?” Hän osaa jo ennustaa, mitä Will sanoo myöhemmin: sielukasta, immersiivistä, rajoja rikkovaa.
Elin on omaksunut nämä sanat kuin itsestään, koska hänelle ne ovat eräänlaista runoutta. Se miten Will puhuu arkkitehtuurista, miten hän näkee tiilissä ja laastissa niin ihmeellisiä asioita, paljastaa valtavasti hänen ajattelutavoistaan ja tunteistaan.
”Upea. Tällaisilla rakennuksilla oli järisyttävä vaikutus 1900-luvun arkkitehtuuriin. Monia nykyään modernismiin yhdistettäviä piirteitä käytettiin ensimmäiseksi juuri parantoloissa.” Will pysähtyy katsomaan hänen ilmettään. ”Ei taida olla sinun makuusi?”

Elin Warner on virkavapaalla oleva rikostutkija. Hän hätkähtää vieläkin nähdessään oman peilikuvansa; hän treenaa liikaa ja on aivan liian laiha, mutta tiukka treenaaminen on ainoa millä hän saa pidettyä itsensä kasassa. Elin oli toiminut useamman kuukauden äitinsä omaishoitajana, ja äiti on menehtynyt syöpään vain puoli vuotta aiemmin. 

Nyt Elin on tullut arkkitehtimiehensä Willin kanssa veljensä Isaacin kihlajaisiin. Hän ei ole tavannut veljeään neljään vuoteen, ei sen jälkeen kun tämä oli muuttanut Sveitsiin. Veljen kihlattu Laure on hotellissa töissä. Elin ei kuitenkaan ole tullut rakentamaan siltoja, vaan siksi että Isaac vihdoin myöntäisi tekonsa. Heidän veljensä Sam on kuollut lapsena, ja Elin pitää Isaacia vastuussa tapahtuneesta. 

Elinin olemus jäykistyy. Tämä oli virhe, hän miettii. Hänen olisi pitänyt torjua kutsu.
Isaac astuu askeleen eteenpäin, epäröi hetken mutta vetää sitten hänet halaukseen.
Maa katoaa Elinin jalkojen alta. Hän tuntee Isaacin hiukset kasvoillaan. Ne ovat pidemmät kuin ennen, tummat kiharat ulottuvat melkein leuan alapuolelle. Tuoksukin on muuttunut: tupakkaa, vieras saippua.
Elin puree huultaan ja sulkee silmänsä. Liian myöhäistä, kuvat vyöryvät mieleen.
Kimmeltävä vaahtopäinen meri. Punaisissa ämpäreissä loiskuva leväinen vesi. Lokkien kirkuna.
Isaac vetäytyy kauemmas ja katsoo Eliniä. Hänen silmänsä näyttävät heijastelevan monenlaisia tunteita.
Rakkautta? Pelkoa? Mahdoton sanoa, Elin ei enää osaa lukea hänen ilmeitään. Aika on hämärtänyt hänen käsityksensä hänen veljestään. Ajatus tekee kipeää: ainoa jäljellä oleva perheenjäsen, ja hänessäkin jotain niin vierasta.

Ennen kuin kihlajaisia ehditään viettää, Laure katosi ilman mitään henkilökohtaisia tavaroitaan. Elin oli edellisiltana todistanut Lauren  olevan kovin poissa tolaltaan, nainen oli puhunut kiivaasti ranskaa puhelimessa.

Tupakansytytin naksahtaa. Joku puhuu sointuvaa ranskaa.
Hän kurkistaa kaiteen yli ja näkee vilauksen kerroksittain leikatuista mustista hiuksista ja kaulahuivista.
Elin vetäisee hämmästyneenä henkeä.
Laure.
Hän on tulossa vastaanottoaulasta ja kävelee lumessa lähellä hotellin etuseinää. Hänellä on yllään paksu musta toppa­takki, jonka vetoketju on auki. Kaulassa on edelleen sama harmaa huivi mutta nyt niin löysällä, että sen päät roikkuvat vyötärön korkeudella.
Laure pysähtyy aivan heidän parvekkeensa alapuolelle. Kädessä palaa tupakka, josta kiemurtelee savua ilmaan. Hän puhuu puhelimeen kovalla äänellä ja nopeasti ja elehtii niin, että savukkeen pään pieni hehkuva valo tanssii yötaivasta vasten kuin tulikärpänen.
Elin pysyttelee hiljaa paikoillaan. Hän ei uskalla liikahtaa, ettei vetäisi huomiota puoleensa.
Laure kääntyy aavistuksen, ja kasvoihin osuva pihavalo korostaa hänen kulmikkaita piirteitään: terävää leukaa, voimakasta nenää, kulmakarvoja.
Hänen ilmeensä on hurjistunut. Silmät ovat kaventuneet, alahuuli työntynyt eteenpäin.
Elin ei ymmärrä ranskankielistä puhetta, mutta Lauren äänen­sävystä ei ole epäilystä. Se on pureva. Vihainen. Hän näkee nyt täysin eri ihmisen kuin muutamaa tuntia aiemmin.
Elin tuijottaa kuin noiduttuna. Hän tajuaa, että tämä uusi Laure on hänelle vieras.

Ehdotin tätä kirjaa miehelleni yhdessä kuunneltavaksi koska ensinnäkin olimme tuolloin Luganojärven rannalla, joten nyt tai ei ollenkaan, mutta aivan erityisesti tämän tietyn mainosrepliikin takia:
”Tässä karmivan tunnelmallisessa trillerissä on kaikki mitä voi toivoa.” Richard Osman

Vaan mistähän alkaisin...
Lasin paljous pelotti Eliniä heti kun he saapuivat hotelliin, ja se piti tehdä lukijallekin selväksi niin monta kertaa, ettei varmasti päässyt unohtumaan. Elin pelkäsi muutenkin koko ajan kaikkea aivan turhaa, ja minua alkoi hyvin pian ärsyttää se jatkuva pelon tunteen esittely. Ilmeisesti oli tarkoitus, että lukijakin alkaa pelätä Elinin mukana, mutta... miksi? Miksei voinut pitää kihlajaisia, nauttia muutamasta lomapäivästä, syödä hyvin, käydä kylpylässä ja taka-alalla muistuttaa lukijaa että hotelli on entinen parantola eli paikka on taustoiltaan vähän spooky, huomioida että kylläpä kovin pyryttää jne ja antaa jännitteelle tilaa rakentua, eikä heti että hui, pelkään kaikkea vaikka työkseni ratkon rikoksia. 
Sitten kun hotellissa oikeasti alkaa tapahtua katoamisia ja murhia, on loogista että Eliniä pelottaa, mutta alun turha pelon lietsonta oli saanut aikaan saman kuin turhan huutelu Pekka ja susi -sadussa. Ja kun olin päässyt turtumaan ja ärtymään, en saanut imettyä jännityksen tunnetta itseeni enää sittenkään, kun jännittäviä tapahtumia alkoi kertyä. 

Ihmettelin miten tällainen ihminen kuin Elin, voi tai edes haluaa toimia rikostutkijana, joka työtehtävissään kohtaa julmuuksia toisensa perään. Hahmo oli rakennettu paitsi överin säikyksi, myös liiankin kyvyttömäksi työssään. Hän puntaroi vaihtoehtoja, mutta valitsee joka kerta väärän, tietää että jokin tapahtunut voi olla tahallista, mutta olettaa silti että kaikki on sattumaa. Tottakai trillereissä ja dekkareissa lukija usein on ja saakin olla päähenkilöä edellä rikoksen selvittämisessä, mutta tuntuu lukijan aliarvioinnilta, että rikostutkija valitsee aina väärän vaihtoehdon, ei osaa tulkita vihjeitä eikä puhu niistä muille ettei vaan saa lisänäkökulmia tapahtumiin ja menee tietenkin vaarallisiin tilanteisiin kertomatta kenellekään tai pyytämättä ketään mukaan. Onko nyt tarpeeksi idiootti rikostutkija, että lukija on hoksannut ennen Eliniä mistä on kyse?

Mieheni ajatuksia: 
Oli vaikea päästä Elinin ajatusmaailmaan kiinni ja hän on sentään rikostutkija, ei vain kovin hyvä ammatissaan. Tätä ei ole kirjoitettu sellaiselle lukijalle, joka on lukenut paljon dekkareita ja tuntee kuvion, miten rikospaikkatutkinta aloitetaan, esim käydään läpi kaikkien valvontakameroiden tallenteet tietyltä ajalta. Elin tekee havaintoja, mutta kuittaa ne "tuskin se mitään oli". 

Sitten se hankalin osuus. Ensinnäkin, on vaikea antaa kirjalle tähtiä, sillä kaiken edellä kirjoittamani jälkeen voin sanoa, että pidin Parantolan varsinaisesta juonikuviosta, siitä mikä on tapahtumien takana sekä siitä miten kirjailija ohjaili epäilemään milloin ketäkin syylliseksi. Kansikin on upea!
Ja entä sitten jatko? Saatan jopa kuunnella toisenkin osan kunhan siinä on kiinnostava juoni, sillä ajattelisin Elinin silloin palanneen takaisin työpaikalleen Englannissa ja Sveitsissä Elin kaipasi oman tiiminsä apua tutkintoihin. Mikäli hän on pystynyt palaamaan töihin, oletan että hän on saanut mielenterveytensä vakaammaksi; jospa se jatkuva säikkyilykin olisi sitten jo vähäisempää.

torstai 19. lokakuuta 2023

Maija Kajanto: Taatelitalvi


Maija Kajanto: Taatelitalvi
WSOY, 2022
Lukija: Kati Tammensola
Kesto: 6 h 40 min


Punainen hirsitalo näytti Krissen silmissä kaiken loskan ja rännän keskellä enemmän röttelöltä kuin siltä unelmien maalaishotellilta, jonka oli tarkoitus houkutella vieraita ja taata Krissen elanto. Ovetkin pitäisi avata jo kuukauden kuluttua, mutta vanhan lukion muokkaaminen uuteen tarkoitukseen aiheuttaisi hänelle vielä harmaita hiuksia. 

Heta oli ollut Krissen paras ystävä ja korvaamaton apu edelliskeväästä, jolloin Krisse oli karistanut jaloistaan Helsingin tomut ja ryhtynyt pyörittämään mummonsa yritystä, kahvila Koivua. Heta oli vakuuttanut, että Koivu oli vain mukavaa vaihtelua hänen pankkivirkailijan työhönsä. Nyt ystävä oli kuitenkin lähdössä kahdeksi kuukaudeksi kiertämään Australiaa, ja Krisse oli yhtä aikaa sekä iloinen hänen puolestaan, että surullinen jäädessään pian ilman Hetan olkapäätä. Onneksi Maisa, Krissen lukioaikaisen poikaystävän Jonnen avovaimo, tekisi edelleen vuoroja kahvilassa. Eihän Krisse voinut olla kahdessa paikassa yhtä aikaa, ekä myöskään halunnut alkaa kouluttamaan uutta työntekijää, kun ei tiennyt miten hostelli otettaisiin vastaan. Jostain kumman syystä hanke tuntui närästävän mummoa. 

Laskettelukeskus Tattarivuorta pyörittävä Petteri oli kaivannut alueelle majoituspaikkoja, ja kunnasta oli oltu yhteydessä Krisseen, aluksi ruokapuolta ajatellen. Jotenkin asiat vain kehittyivät niin, että Krissestä tulisi paitsi kahvilan, myös majoitusliikkeen pyörittäjä. Kunpa saataisiin kunnon pakkasia ja lunta!

Isä ja tämän naisystävä Raila Jokisalo, jotka pyörittivät mökkikylää, mukanaan eräs nuori nainen nimeltään Jenna, tulivat auttamaan hotellin viimeistelyssä. Jenna opiskeli matkailualaa ja tarvitsi työharjoittelupaikan, joten hänestä Krisse saisi kaivatun lisäkäsiparin, varsinkin kun kävi ilmi, että Maisa saisi keväällä vauvan. 

Haasteet ja vastoinkäymiset seuraavat toisiaan, mutta on myös onnistumisia ja Krissen oman elämän ilon hetkiä, kun Tommi Rapala, edelliskesänä virkavapaalle kadonnut kunnanjohtaja, palasi Pyhävirralle ja kytemään jääneet tunteet leimahtivat liekkeihin. Miten paljon Krisse olikaan Tommia kaivannut! Mutta ottaako uusi hotelli tuulta siipien alle vain, koska Krisse niin kovasti tahtoo sen menestyvän.

Heräillessään aamuyöstä Tommin vierestä alasti ja hiukset sekaisin Krisse huomasi yllätyksekseen Tommin olevan hereillä. Toinen käsi oli Krissen ympärillä, toinen niskan takana ja silmät katselivat kattoon.
– Miten menee, Krisse kysyi asettuen nojaamaan käsivartensa varaan.
Tommi vilkaisi häneen, hymyili vähän ja katseli sitten taas kattoon.
– Tiedätkö, silläkin uhalla, että kuulostan nyt pikkuisen turhan melodramaattiselta, niin tajusin tässä yhden asian. Minulla ei ole juuri nyt kotia missään.
Krisse kumartui suutelemaan Tommin olkapäätä. Sanat tuntuivat yllättäviltä, mutta Krisse ei pystynyt kyseenalaistamaan niitä.
– Minulla on jäätävän kokoinen omakotitalo, jossa omat tavarat on sullottu johonkin pois näkyvistä. On poikamiesaikojen huone vanhempien luona ja vierashuone Villen nurkissa. Ja sitten olet sinä ja tämä ihana, kulmikas, pikku asunto, mutta tämä on sinun ja vaikka voisin tulla täysipäiväiseksi tiskariksi, niin tämä on silti sinun kotisi.
Krisse nyökkäsi.
– Minä tiedän, hän sanoi pehmeästi. – Tuo on ikävä olotila. Asuin itse Helsingissä sellaisessa koirankopissa, josta halusin vain pois, vaikka sitten töihin. Eikä mummon luona asuminen tuntunut pidemmän päälle hyvältä. Kodittomuus ei sovi meistä useimmille.
Mielessään Krisse olisi halunnut ojentaa Tommille vara-avaimen omaan asuntoonsa ja sanoa, että haluaisi tämän muuttavan vaikka saman tien. Mutta samalla järki sanoi yksiselitteisesti, että eroprosessissa kahlaavalle miehelle tämä ehdotus olisi osoittanut lähinnä huonoa makua. Tämä oli Tommin kriisi ja hänen pitäisi selvitä siitä.
– Tänne saa aina tulla, Krisse sanoi pehmeästi. Sitten hän kiskoi peiton heidän molempien ylle ja ajatteli itsekseen, että vaikka hänen ja Tommin yhdessäolossa tuntui olevan aivan liian monta liikkuvaa osaa, halu olla toisen kanssa oli silti vahvempi kuin koskaan kenenkään muun kanssa.

Olen ärsyttävästi jäljessä tässä sarjassa! Siinähän se lähti väärille jengoille heti alussa, kun aloin kuunnella tällaista tiukkoihin vuodenajankohtiin sijoittuvaa sarjaa heti myöhässä, eli Korvapuustikesän vasta viime marraskuussa, ja Taatelitalvi jäi tulevaan jouluun. En taivu joulukirjoihin enää tammikuussa, en sitten millään. Ja kappas vain, nyt elokuussa ilmestyi Sahramisyksy ja viimeistään se tuntui sotkevan mattimyöhäisen luuritukset. Sitä paitsi keväällä ilmestyy Sitruunakevät. Mutta sitruuna, miten voi kaavan näin enää murtaa? Sen pitäisi olla Sitruunasuvi, tai mikä tahansa sopiva k-kirjaimella alkava kevät! 

Mutta takaisin Taatelitalveen. Ajattelin että se ei kuitenkaan sijoitu kokonaan jouluun, joten miksen kuuntelisi sitä nyt lokakuussa, ja yritä ehtiä Sahramisyksyyn vielä ennen joulusesonkia... katsotaan miten käy! Kirjan kuunneltuani saatoin todeta toisinpäin: jos olisin halunnut kuunnella kirjan täynnä joulun tunnelmaa, olisin ollut pettynyt, sillä itse joulunpyhät menivät kirjassa ohi nopeasti, ja tunnelma oli lähinnä sesonkileipomuksien ja pyhiksi tulossa olevien yöpyjien viihtyvyyttä suunnitellessa. Eli kirjaa voi oikein hyvin kuunnella jo tähän aikaan syksystä.

Taatelitalven sivuilla oli useampi herkullinen leivontaohje, esimerkiksi kirjan nimen mukaisesti sekä suklaataateleihin että taatelikakkuun, ja Krisse leipoo korvapuusteja ja paljon muuta päivittäin. Mielikuvaherkuttelusta ei siis ollut pulaa. 
Kerronta on jouhevaa, kiireenkin keskellä leppoisaa ja yksinkertaisen kronologisesti etenevää tarinointia siitä, mitä kaikkea kiireisen Krissen elämässä tuona joulunalusaikana tapahtuu. Veikkaan että aika moni kirjasarjan lukijoista haaveilee (vähintään salaa,  jopa itseltään) omasta kahvilasta tai majoituspaikasta, jokunen (kuten allekirjoittanut) on sellaista jossain elämänsä vaiheessa pyörittänytkin, tai pyörittää edelleen. Haaveiluun tämän kaltainen feelgood on omiaan: me lukijat, jotka tarinasta nautimme, myötäelämme Krissen rinnalla. 

P.s. Kantta on kehuttava vielä erikseen. Krissen loputtomat tiskivuoret kannessa eivät houkuttelisi lukijaa vaikka kuvaisivat kirjaa vähintään yhtä hyvin, mutta arvostan sitä, että kaunis ja tunnelmallinen kansi on suoraan kirjan kohtauksesta, kun Krisse luistelee farkuissaan Pyhäjärven jäällä, ja hotelli Koivukin selvästi näkyy taustalla.
P.p.s. Pitääpä leipoa lähiaikoina erittäin herkullista taatelikakkua, nyt on sesonki! Omani teen perinteisellä, äidiltä saadulla ohjeella, johon ei tule kahvia, eikä suklaata. 
Voisin joskus kokeilla tätä kirjan ohjettakin em lisäyksin. Taateleista haluan kuitenkin jäävän pieniä sattumia kakkuun, joten tehosekoitin saa silloinkin pysyä kaapissa.

Maailman paras taatelikakku

200 grammaa kivettömiä taateleita
1 dl vettä
1 dl vahvaa, tummaa kahvia
200 grammaa voita
2 kananmunaa
1 dl sokeria
3 rkl vaniljasokeria
100 grammaa leivontasuklaata
3,5 dl erikoisvehnäjauhoja
2 tl ruokasoodaa
1 dl kermaviiliä

koristeluun tomusokeria ja valmista suklaakastiketta

Leikkaa taatelit pieniksi paloiksi ja laita ne kahvin ja veden kanssa kattilaan. Kiehuta, kunnes taatelit soseutuvat ja viimeistele sauvasekoittimella. Lisää soseeseen rouhittu suklaa ja sekoita tasaiseksi massaksi. Anna soseen jäähtyä. Vaahdota pehmeä voi ja kananmunat kuohkeaksi ja lisää ne taateli-suklaamassaan. Sekoita sokeri, vaniljasokeri, vehnäjauhot ja ruokasooda ja lisää ne taikinaan koko ajan sekoittaen. Lisää lopuksi kermaviili. Paista 175 asteessa noin tunti. Ripottele tarjoiluvaiheessa päälle hieman tomusokeria tai viimeistele äkkimakeus suklaakastikkeella. Maistuu erityisen hyvältä silloin, kun kaikki joulun höyryäminen on takanapäin ja arki vasta odottaa kulman takana.

keskiviikko 11. lokakuuta 2023

Leena Parkkinen: Neiti Steinin keittäjätär


 Leena Parkkinen: Neiti Steinin keittäjätär
Otava, 2022
Lukija: Talvikki Eerola
Kesto: 17 h 44 min



Gröndahlin kartano, Parainen, 1919

Ulriikka Melvas pestattiin navettapiiaksi Gröndahlin kartanoon 1800-luvun loppupuolella.
Muutamaa vuosikymmentä myöhemmin, kansalaissodan jälkeen, Erikssonin tyttärien Astridin ja Margitin kaltaisia kulkijoita oli paljon työtä vailla. Ulriikka, joka oli tällä välin koulutettu puutarhuriksi, vastasi periaatteessa vain omenapuista ja kasvihuoneista, mutta auttoi siinä missä tarvittiin ja pestasi tytöt kartanoon piioiksi. Omenien lisäksi Gröndahlissa kasvatettiin myyntiin ruusuja ja narsisseja.

Margit teki ahkerasti töitä keittiössä, Astrid auttoi myös Karin-rouvaa. Piian ja emännän välille kehittyikin erikoinen suhde, sillä nuori rouva oli yksinäinen ja kovasti ystävää vailla. 
Kartanon herrasväkeä oli tuolloin vain kolme, lapsettoman nuoren rouvan lisäksi nuori herra ja tämän isä vanha herra, joka edelleen määräsi talon asioista. 

Minulta on myös kysytty oliko Karin-rouva turhan ankara. Oliko hän julma. Minä sanon että ei erityisemmin. Hän oli tarkka. Hän piti siitä, että siivottiin kunnolla. Jos hän näki, että keittiön lankkulattiaan oli jäänyt tummempi tahra, hän määräsi Astridin hakemaan hiekkapaperia ja rapsuttamaan kunnes se oli samanvärinen kuin muu lattia. Mutta hän osasi olla myös oikeudenmukainen. Kun hän kuuli, että Margit ja Astrid lähettivät suurimman osan palkastaan äidilleen vaikka olivat melkein täysi-ikäisiä, hän suuttui ja sanoi ettei se ollut oikein. Hän sanoi että tytöt olivat tarpeeksi vanhoja pitämään palkkansa itse.
Ainut, mitä voin sanoa Karin-rouvasta, on että hänen tuuliaan oli vaikea ennustaa. Astrid otti sen kerran puheeksi. ”Minä olen ollut useamman vuoden palveluksessa, mutta minulla ei ole koskaan ollut Karin-rouvan kaltaista emäntää. Hän on, en sano tätä pahalla, sellainen jota sanotaan ailahtelevaiseksi. On ihan mahdotonta tietää mitä hän haluaa. Yleensä rouvat ovat sopivan etäisiä, he eivät halua tietää palvelijasta mitään eikä tämän työn yksityiskohtia. Heille riittää, että hommat hoidetaan. Yhtenä päivänä hän löytää moitittavaa kaikesta, suuttuu minulle ja väittää että sanon vastaan ja näsäviisastelen, vaikka en minä tee niin. Toisena päivänä hän pyytää minua jättämään rouvittelun ja sanomaan häntä Kariniksi, pyytää istumaan kanssaan teepöytään. Tarjoaa suklaata ja kinkkuvoileipiä. On vaikea tehdä töitä, kun ei tiedä mitä rouva milloinkin haluaa. Hän kun on eri päivinä niin kovin erilainen.”
Karin-rouva piti kovasti Astridista. Luulen että hän oli kovin yksinäinen ja kaipasi ikäistään seuraa. Ja vaikka Astrid olikin vain palvelija, oli hän sievä ja nokkela. Kun rouva huomasi, että hän luki mielellään, Astrid sai luvan lainata kirjoja mielensä mukaan kartanon kirjastosta. Kun rouva huomasi, että Astrid oli nopea oppimaan ja tällä oli hyvä sävelkorva, hän halusi että he tiistaisin opettelisivat yhdessä ranskaa. Talvi on saaristossa kovin pitkä ja espanjantauti oli vähentänyt vieraskutsuja. Astridista rouva löysi ystävän, jonkun nuoren ja iloisen, jota opettaa. Jos rouva olisi elänyt kaupungissa, hän tuskin olisi vaivautunut ystävystymään piikansa kanssa, mutta maalla ihmisiä ja vaihtoehtoja oli niin vähän.

Gröndahl oli periaatteessa hyvä paikka tehdä töitä, sunnuntaisin saattoi saada jopa lihaa lautaselle. Astrid ei kuitenkaan aikonut piikoa pitkään, hän tahtoi tehtaaseen töihin ja uskoi että kohta tulisi uusi vallankumous. Kartanoon tullessaan siskoksilla oli suunnitelmissa säästää molempien palkkarahat ja hankkia yhteinen koti, mutta suunnitelmilla on tapana muuttua... 

Pariisi 1935

Alice B Toklas oli amerikanjuutalainen, jonka rakastettu, niin ikään amerikkalainen, oli runoilija ja kirjailija Gertrude Stein. Heidän suhteessaan Gertrude teki taidetta ja Alice hoiti kaiken muun, hän oli sihteeri ja puhtaaksikirjoittaja siinä missä rakastajakin. 
Gertrude oli julkaissut pari vuotta aiemmin romaanin Alice B Toklasin omaelämäkerta, joka oli myynyt niin hyvin, että heillä on jälleen varaa palkata palvelija. 

Kun Margit tuli hakemaan keittäjän paikkaa, hän oli pukeutunut hyvin ja käyttäytyi hillitysti; häntä olisi voinut pitää tyttökoulun tai pianonsoiton opettajana. Hän puhui yhtä hyvää ranskaa kuin Alice itse, joka oli syntyjään amerikkalainen, mutta asunut Ranskassa silloin jo kolmekymmentä vuotta. 

Minä janosin keskustelukumppania. Jotakuta, jonka kanssa puhua arkisista asioista ja käydä torilla. Lapsena pidin keittäjätärtämme Noraa parhaana ystävättärenäni. Noran erikoisuus oli kermavaahdosta vispattu jäätelö. Lapsena ruokamaku on melko yksinkertainen.
”Onko teillä yhä sukua Suomessa? Kaipaatteko heitä?”
”Ei sukulaisia”, Margit sanoi puhuen kömpelömpää ranskaa kuin yleensä. Ehkä hän teeskenteli tai aihe kiihdytti häntä. ”Kaikki ovat menneet.”
”Se on surullista”, minä sanoin. Margit sai minut tuntemaan, että olin urkkinut sopimattomasti hänen yksityiselämäänsä.
”Minä ja miss Stein olemme myös orpoja. Siksi varmaan olemme niin hyviä ystäviä. Meillä on enää vain toisemme. Kaksi ulkomaalaista Pariisissa.”
”Mutta onneksi te ette ole köyhä, miss. On huono juttu olla yksin ja köyhä.”
”Kieltämättä. On ainakin esteettisempää.” 
En sanonut että en pitänyt minua ja Gertrudea varakkaina. Me molemmat elimme vaatimattomammin kuin meidät oli kasvatettu, mutta naisilla on omat rajoituksensa tehdä ansiotyötä ja omakustanneharrastukseni oli käynyt kalliiksi. Toki Gertruden romaanin saama julkisuus helpotti. Sekä henkisesti että taloudellisesti. Rikastua vanhana, se vasta oli kummallinen asia. Tosin ei edes Gertrude ollut niin optimistinen, että olisi uskonut menestyksen jatkuvan. Minun nimissäni kirjoitetut muistelmat olivat vitsi, sitä vitsiä ei voinut toistaa.
Gertrude kyllä yritti. Hän kirjoitti parhaillaan uutta elämäkertaa, mutta tällä kertaa hän ei aikoisi tinkiä tyylistä. Hän halusi uuden kirjan kuulostavan Gertrude Steinilta. Ajattelin, että häntä kaiveli hiukan, että juuri minun äänelläni kirjoitettu kirja oli saavuttanut hänen suuren menestyksensä. Lisäksi hän joutui koko Amerikan-kiertueemme ajan vastaamaan kysymyksiin siitä, kuka on Alice B. Toklas. Ja niin paljon kuin Gertrude minua rakastikin, hän mieluiten puhui Gertrude Steinista.

Niin Alice B Toklas, Gertrude Stein kuin heidän keittäjänsä, suomalaissyntyinen Margit, ovat todellisia henkilöitä. Amerikkalaisneitien elämäntapahtumat ovat pitkälti dokumentoituja, mutta Margitin kohdalla kirjailijalla on ollut mahdollisuus käyttää mielikuvitusta laajalla sapluunalla ja näin on mitä ilmeisimmin myös tehty. 

Minulla kesti jonkin aikaa päästä tarinaan sisään ja ihmettelin miksei tämä niin monessa blogissa kiitelty ja pitkään odottamani lukukokemus avaudu minulle niks naks. Luulisin että se johtui kahdesta niin erilaisesta tapahtumapaikasta, siihen lisättynä lähes kaksikymmentä vuotta eroa, ja vielä niin että sama henkilö eli Margit on se punainen lanka, limittäin sekä nuorena tyttönä että vanhempana naisena. Margit ei koskaan ole itse päähenkilönä, vain aivan lopussa, kun erinäiset tapahtumat vihdoin selkiytyvät, sekä Margit että Astrid pääsevät kunnolla ääneen. 

Sitten kun sain juonesta kiinni, aloin todella pitää kirjasta ja ajan mittaan siitä kasvoi minullekin täyden viiden tähden kirja. Se oli pitkä, mutten olisi edes tiivistänyt sitä, mikä on yllättävää koska pääsääntöisesti aina olisin tiivistämässä näin paksuja romaaneja. Parkkinen on nautinnollisen taitava juonenkäänteiden kehittelijä, ja tapahtumia paljastettiin juuri sopiva määrä kerrallaan. Olen lukenut Parkkiselta aiemmin yhden romaanin, Säädyllinen ainesosa. Harmi etten tullut kirjoittaneeksi siitä juttua, siihen aikaan kirjoittelin vain jokusista lukemistani kirjoista. Säädyllinen ainesosa on kuitenkin muistikuvissani vielä se vetävämpi näistä kahdesta. 

1920-luvun suomalaisen maaseutukartanon elämä ja kulttuurikerman salonki sotaa enteilevässä Pariisissa olivat niin erilaiset maailmat, että väkisinkin toisesta tuli suosikkini, se johon toivoin pian taas palattavan kun piipahdettiin toisaalta, ja kyllähän se oli Pariisi. Siinä missä Gröndahlissa elettiin rauhallista elämää oman väen kesken, Pariisiin kerääntyi monia amerikkalaisia kulttuurin ja etenkin kirjallisuuden edustajia. Heitä alettiin kutsua kadotetuksi sukupolveksi (The Lost Generation) ja heistä tunnetuimpia olivat kirjailijat Ernest Hemingway ja F. Scott Fitzgerald. Gertrude Steinin salonki oli heidän kokoontumispaikkansa ja etenkin nuori Hemingway oli Steinin suosiossa, samoin nuori taidemaalari Picasso, jonka lukuisia töitä Steinilla oli hallussaan, mukaan lukien Picasson hänestä maalaama muotokuva.

Toki Paraistenkin tapahtumat kiinnostivat, sitä paitsi juonikuvauksessa vihjattiin sisarusten liittyvän kartanossa tapahtuneeseen veritekoon. Toinen arvoitus jonka selviämistä mielenkiinnolla odotin oli se, miten Margit päätyi Pariisiin, mutta siitähän ei mitään todellista faktatietoa olekaan, harmi. 

Kun kirjassa oli näin selkeästi kaksi kertojaa, Ulriikka sekä Alice, kaksi lukijaa olisi ollut äänikirjassa hyvä ratkaisu. Useampia lukijoita soisi käytettävän useamminkin, ehkä se on kustannuskysymys. 


sunnuntai 8. lokakuuta 2023

Laura Gustafsson: Mikään ei todella katoa


 Laura Gustafsson: Mikään ei todella katoa
Like, 2023
Lukija: Laura Gustafsson
Kesto: 8 h 39 min



Kertoja on keski-ikäistyvä (vähän päälle nelikymppinen) nainen, joka on yli puolet iästään ollut aktiivinen eläinsuojelija. Hän on töissä yhdistyksessä, joka muun muassa julkaisee yksityishenkilöiden kuvaamaa materiaalia erilaisilta tuotantotiloilta; turkistarhoilta, kanaloista, sikaloista jne. Osa näistä yksityishenkilöistä sattuu olemaan myös mukana yhdistyksen toiminnassa.

Hän on ollut eläinten puolestapuhuja jo varhaisteinistä. Kun hänet kutsuttiin pitämään esitelmää naapurikunnan kirjastoon, hän päätti käyttää rajallisen aikansa keskittymällä suurimpaan yksittäiseen eläinsuojeluongelmaan, eli teolliseen broilerintuotantoon. 
Sen jälkeen hänessä leimahti tahto selvittää asioita, kuvata, dokumentoida, jakaa tietoa kansalaisille. Silloin hänestä tuli se, mitä mediassa kutsuttiin halventavalla nimityksellä "kettutyttö". 

Viime aikoina hän on huomannut olevansa keskellä keski-ikäistä kriisiä. Kauramaidon käyttäminen ei tunnu auttavan mitään maailman mittakaavassa, ja edelleen hän saa vastata samoihin kuluneisiin kysymyksiin; eikö hän ollenkaan välitä porkkanoiden tunteista? Silti pitäisi jaksaa jatkaa, sillä luovuttaminen ei vain ole vaihtoehto.

Tuotantoeläinten turvakodin perustanut Charlotte elää laajoilla tiluksilla. Eläimiä on laidasta laitaan. Täältä kertoja löytää uusia polkuja, uutta lohtua ja lämpöä. 

Kolme mustavalkeaa friisiläistä märehtii lokakuun lahmaamalla kedolla. He nostavat päänsä heinikosta ja tarkkailevat meitä.
”Katsokaa”, kuiskaan. ”Kuin Valion mainoksessa.”
Paitsi että näky on todellinen. Nautojen lisäksi haassa kuljeksii hevosia. Ruskea tamma nelistää aidan viertä ylväästi, häntä kaarella. Vuohikutun ympärillä kimpoilee pitkäsarvinen kili. Rullaan ikkunan auki. Sisään lehahtaa tuleentuneen heinän, havupuiden, kasteen, syysohran, olkisänkisten peltojen, lannan tuoksu.
...
Vedän pipon päähän. Rinnassani viriää kooltaan mitätön mutta muodoltaan ihastuttava tunne, kuin päästäinen kääntäisi kylkeä. Käymme kantamuksinemme portista sisään. Meidät ottaa vastaan lammas, joka suurilla silmillään arvioi meistä jokaisen. Lasken ruokakassin maahan voidakseni koskettaa hänen pehmoisuuttaan. Otus pökkää kassin nurin, hamuilee leipäpussia – ei ahneesti, vaan mielenkiinnolla, löytääkseen jutunjuurta jostain, minkä ymmärrämme molemmat.
”Kyösti, tuo ei käy”, komentaa Charlotte, turvakodin perustaja ja omistaja, tuotantoeläimiksi kutsuttujen pelastaja. Hän toivottaa meidät tervetulleiksi. Kertoo, että lampaat ovat laumaeläimiä, mutta nuori oinas Kyösti kokee ihmiset lajitovereitaan läheisemmiksi. ”Se voi johtua kognitiivisesta kehityshäiriöstä.”
Vaikuttaa uskottavalta selitykseltä.
Mäen päällä seisoo suuri vanha talo, ihmisten koti. Etupihalla vanhojen omenapuiden katveessa on ryhmä puutarhakalusteita. Yksi puista on jätetty kanalaa ympäröivän suuren verkkoaitauksen sisään. Kukko kiekaisee merkiksi siitä, että meidät on havaittu. Valkea leghorn lehahtaa alas omenapuun oksalta. Kaniinit höristelevät korvia tarhassaan. Joku paukuttaa takatassullaan maata, kaikki ponkaisevat pesän suojiin. Kalkkunakukko klukluttaa määräävästi, hän ja hänen mustapukuiset, valkokasvoiset rouvansa muistuttavat keskiaikaista hoviväkeä. Punamullatun navetan edustalla luppakorvainen emakko kohottaa kärsänsä maasta ja röhkäisee Charlottelle. Nainen röhkäisee takaisin.
”Tuletko auttamaan”, Charlotte pyytää. ”Viedään Kyösti kaltaistensa joukkoon.”
Annan pihaton suunnalta kuuluvan määkinän johdattaa minua. Kyösti kulkee kintereilläni luottavaisena. Kävelee aivan taakseni kuin olisi aikeissa puskea, mutta pysähtyy juuri ennen osumaa. Charlotte unohtuu selittämään Janniinalle, mistä vessa löytyy, pahoittelee, että juuri nyt hanasta ei saa lämmintä vettä. Enköhän minä ominkin voimin saa yhden oinaan aitaukseen.
Avaan puisen portin. Kyösti astelee kauniisti sisään. Ennen kuin ehdin sulkea veräjän, pihatossa märehtivä lauma kampeaa ketterästi jaloilleen ja jyrää minut, ravaa kunniakierroksen pihan ympäri ja jalkautuu sitten kaluamaan viimeisiä vihreitä, kurkottelemaan nuorten luumupuiden vetreitä oksia ja ahmaisemaan viljelylaatikosta lehtikaalit. Kyösti seisoo takanani yhtä typertyneenä kuin minä.
Charlotte nauraa. Hänen naurunsa on vilpitön ja puhdas. Leipäpalan avulla hän houkuttelee uuhet takaisin tarhaansa. Luontokappaleilla on käytössään suunnaton laidun. Jostain syystä he silti mielivät päästä ihmisten ilmoille.
Kahvittelemme hirsiseinäisessä tupakeittiössä. Leivinuuni hohkaa lämpöä, mutta lattia on vilpoisa. Käpristelen varpaita kaksien villasukkien hyväilyssä. Ne on kudottu turvakodin vapaudenjanoisista lampaista, jotka on välttämätöntä keriä kahdesti vuodessa. Lampaat hoivaavat ihmisiä, ihmiset hoivaavat lampaita. Kaiketi samanlainen ajatus on heillä, jotka romantisoivat eläintaloutta. Erona on toki se, että täällä hoivasta ei tarvitse maksaa hengellään.

Gustafssonin kirja kuvaa yhtä lailla julmaa tehotuotantobisnestä kuin vuosikymmeniä jatkunutta yksilön ja yhteisöjen tekemää työtä eläinten oikeuksien puolesta. Lukijalle esitetään suuria kysymyksiä joihin ei ole helppoa löytää vastauksia, ei aina edes yhteisymmärrystä oman pään sisällä vellovista ajatuksista.  
Eläinten turvakotiin sijoittuvat osuudet olivat ihania ja kaiken sen raadollisuuden keskellä lempeitä kohtaamisia. 
Tällaisia kirjoja lukiessa tulee aina ajateltua omaa nuoruutta eläinsuojeluyhdistyksen vapaaehtoistyössä, ja sitä miten tahtoo käydä niin, että ajan kuluessa ja elämäntilanteiden muuttuessa sitä muuttuu itse, ei nyt sentään välinpitämättömäksi, mutta vähemmän aktiiviseksi. Tällaiset kirjat muistuttavat siitä, että vaikka tietyt toimintamallit ovat iskostuneet takaraivoon varmasti pysyvästi, olisin viime aikoina omasta puolestanikin voinut tehdä monta fiksumpaa valintaa. 

Jos mietin sitten kirjaa romaanina, sen teksti rullasi hyvää tahtia välillä kovemmin kiihtyvällä nopeudella ja piti tiukasti otteessaan niin, etten juuri pitänyt ylimääräisiä katkoja kuuntelusta. Plussaa myös siitä, että kirjailija itse luki teoksen.

tiistai 3. lokakuuta 2023

Matti Rönkä: Eino


Matti Rönkä: Eino
Gummerus 2015, 
äänikirja 2020
Lukija: Matti Rönkä
Kesto: 5 h 54 min


Yhdeksänkymppinen Eino-ukki on joutunut sairaalaan aivoverenkiertohäiriöiden takia ja pojanpoika Joonas käy ukkia terveyskeskuksessa tapaamassa. Hän näkee sattumalta vanhat arvet ukin vartalossa, ne ovat tulleet ampumahaavoista. 
Ukin kotoa Joonas löytää vanhoja karttoja ja valokuvan, jotka herättävät hänen mielenkiintonsa kuulla enemmän. Mutta kukaan ei tiedä mitä on tapahtunut, ei muut kuin ukki itse ja hän ei tahdo kertoa. Joonaksen isän ja ukin välit ovat olleet tulehtuneet jo pitkään, ja isä kehottaakin Joonasta jututtamaan ukkia, onhan ukki aina ollut läheisempi Joonaksen kanssa.

Eino on tietenkin sodan käynyt mies, mutta sotavammasta arvet eivät ole syntyisin. Sieltä palasi ihan erilaisten arpien kanssa.

Sota oli kauhea, mutta en minä sitä rintamalla niin miettinyt. En pelännyt, en arkaillut omia enkä kauhistellut vihollista. Ajattelin, että en minä kuole, vielä, sodassa.
Kuparinenkin selvisi hengissä, mutta pysyikö elossa? Se on eri juttu.
Sodassa hyvä mies oli se, joka parhaiten pystyi pahaa
tekemään. Parhaiten vai pahiten? Sekin oli epäselvää vasta
jälkikäteen. Ei siellä voinut eikä osannut miettiä. Ei tarvinnut.
Minä tein pahaa. Ensin sen ohitin, ihan vain välttämättömyytenä tai väistämättömästi minun kohdalleni sattuneena. Mutta myöhemmin mietin sitä monta kymmentä
vuotta. Kun kaikki paha alkoi puikahdella ja ujua mieleen,
reppuun kertynyt. Vaikka en minä reppua kantanut, siviilissä. Ajoon otin eväät nahkasalkkuun. Hyvä salkku, ostin Kuopiosta tammimarkkinoilta. Se oli käytetty. Mutta haljasnahkahan kestää. Suutarilla kävin ompeluttamassa, jos
sauma aukesi. Itsellekin hain pikilankaa. Suutari Säkkinen
oli vanhempi mies, istui vaivainen jalka suorana, verstas
oli nurkka pikkuruisen tuvan ovenpielessä. Jäi tien oikaisun alle sekin asumus. Olematon mökki ja saunapöksä, liiteri ja vino huussi.

Kun hän kotiutui jatkosodasta, kaikki oli valmiina. Vielä nuorena miehenä hänellä oli elämä edessä, oma tila jota viljellä, nuori Kerttu-vaimo odottamassa ja jälkikasvua toivomassa. Sitä ei kuitenkaan kuulu, ei ennen kuin viime tipassa syntyy Joonaksen isä.

Eino oli levoton, nykyään ehkä sanottaisiin, että etsii itseään ja paikkaansa elämässä. Eino pyrki pois kotitilalta, tarttui Kertulta salaa rintamalta tutun miehen tarjoukseen lähteä menetettyyn Karjalaan vähän tiedustelemaan, olihan hän kaukopartiossa ollut sotavuodetkin. Retki venyi puolen vuoden mittaiseksi. 

Omia ajatuksiani:
Pidän paljon tämän tyyppisistä romaaneista ja Röngän kielestä. Tässä oli suvun jäsenten välisiä näkemyseroja, jotain salaperäistä menneisyydessä ja tahto selvittää mitä, ja koko ajan lukijan takaraivossa tieto siitä, että Einolle tapahtuu jotain ampumavälikohtaukseen johtavaa siellä rajan takana.
Einon tarina muistutti myös siitä, miten tärkeää olisi jututtaa niitä mummoja ja pappoja menneistä, eivät he kaikesta halua puhua mutta monesti kuitenkin ihan arkisista asioista, ja saattavat olla vain mielissään kun vaikkapa lapsenlapsi on kiinnostunut kuulemaan. Harmi että sukupolvi toisensa jälkeen me ei vaan osata tätä tehdä, ehkä se on vain liian vaikeaa, ehkä ei tule oikeita tilaisuuksia. Kun oma äitini yllättäen menehtyi, jäi paljon sellaista mitä olisin halunnut tietää, ajoilta kun hän oli lapsi, nuori ja sai minut, läheltä piti aviottoman lapsen. Etenkin jälkimmäinen oli aina vaikea asia meidän välillämme, eikä äiti voinut koskaan puhua jo aiemmin kuolleesta isästäni kuin negatiiviseen sävyyn. 
Annan Einolle neljä tähteä.

Mieheni mietteitä kirjasta:
Pidän Röngän henkilöhahmoista ja tyylistä kirjoittaa rennosti ja kansanomaisesti. Kuvaus pienestä kylästä, jossa kaikki tuntevat toisensa mutta eivät kuitenkaan tiedä toistensa asioista. 
Kirja oli Einon kasvutarina, jossa tietyt tapahtumat ajoivat Einon tekemään ratkaisunsa oman elämänsä suhteen. Omalta isältään Eino ei ollut saanut paljon tukea, eikä osannut antaa sitä omalle pojalleenkaan, mutta yritti nyt tukea samassa elämäntilanteessa olevaa Joonasta. 
Einon ja Kertun välejä olisi voinut käydä enemmän läpi, kuvaus Neuvostoliitosta paluun jälkeen jäi lyhyeksi, mutta ehkä oli luontevampaa näin. Tähtiä 3,5-4.