Piia Heikkinen: Ekotrippi

 

Piia Heikkinen: Ekotrippi

Basam Books 2022

(paperikirja '21)

Lukija: Piia Heikkinen

Kesto: 8h 22min

Minna on kolmen lapsen yh-äiti, jolla lapset ovat vuoroviikoin. Kuopus Jesse on vasta kolmevuotias ja keskimmäinen Joona on tokaluokkalainen. Esikoinen Siiri on 12-vuotias ilmastotietoinen esiteini, jota hävettää moni asia heidän perheessään, kuten se ettei heidän autonsa ei ole hybridi. Perheeseen kuuluu myös koiravanhus Rambo. 

Minna päättää ottaa itseään niskasta kiinni ja kantaa osaltaan vastuunsa ekoteoista, niin että Siirikin saisi olla vielä ylpeä äidistään! 

Jääkaapin oveen Minna kiinnittää kymmenen uutta käskyään. Tästä lähtien hän lajittelee biojätteet, välttää muovia ja roskaruokaa, jättää lihansyönnin (vaikka ajatus menetetystä joulukinkusta meinaakin pillauttaa itkuun) ja löytää uudestaan luonnon ja äiti Maan. Telttaretkelle? Geokätköilemään vai sienestämään? Joonan voisi ainakin ilmoittaa partioon ja ryhtyä Siirin kanssa roskaplokkariksi. 

Eli yhdistän roskien keräämisen lenkkeilyyn. Siitä hyötyy keho, mieli ja ympäristö. 

Röyhistän vaistomaisesti rintaani. Tämä oli kenties mainioin ideani. En malta odottaa että Siiri kuulee uudesta harrastuksestamme! Emme tyydy muovipakkausten keräilyyn kotona, vaan haravoimme lenkkipolkujen reunat tupakannatsoista ja karkkipapereista puhtaiksi. 

...

Näin sieluni silmin Siirin sohaisevan nätin sormensa likaiseen neulaan kuin Ruusunen värttinään, mutta ikiunen sijaan se vajoaisi hepatiitin aiheuttamaan kuumekoomaan. Värähdän ajatuksesta.

Siiriä äidin elämänmuutos aluksi epäilyttää, äiti kun saa aina päähänpistoja jotka myös unohtuvat nopeasti. Isän nykyinen, Karita, on jo pitkään pitänyt blogiakin samoista asioista ja lapsille on tuttua, ettei isäviikoilla syödä lihaa tai maitotuotteita. Joona parkaisee kun näkee äidinkin jääkaapissa kaurajugurtit. 

Muutaman mutkan kautta Minnasta tulee somehitti ja lasten koulun ja Jessen päiväkodin esikuva, niin että koulusta ryhdytään ajamaan Suomen ensimmäistä hiilineutraalia opinahjoa. Siirikin on äidistä niin ylpeä että jopa halaa tätä kavereiden nähden! Äidin vanavedessä Siiristä tulee koulussa suositumpi kuin koskaan, joskin aina löytyy kettuilijoita, enimmäkseen kutosluokan poikia - ja näiden vanhempia. Omissa kavereissa joskus ärsyttää se miten ne ohjailevat häntä, jos hän erehtyy esimerkiksi puhumaan rinnakkaisluokan söpön pojan kanssa broilerien tehotuotannosta, ovat he heti huomauttamassa etteivät broilerit ketään kiinnosta. Eivätkö kaverit ymmärrä, että kaikki nämä asiat liittyvät yhteen, että ihmisten tekemät valinnat ovat kokonaisuus?

Minnan tiedot aiheesta kertyvät päivittäin. Nyt täytyy kaupassakin olla erityisen skarppina, ettei vain mitään vahingollista päädy roolimallin ostoskärryyn. Joonan ja Jessen aiheutettua kiukunpuuskia lukuisilla hyllyväleillä kassajonoon selviytyminen onkin urotyö. Onko liika kuitenkin liikaa?

- Hetkinen... Tartun Siirin linjastolle laskemaan roll-on deodoranttiin. - Tossa on alumiinia, vaikka se onkin Cruelty Free -tuote. Tuo hiussuihke on silkkaa myrkkyä, ja hei, mikäs tää on, joku teinarilehti? Et kai sä kulta halua törsätä viikkorahojas tollaseen hömppään? Liekö edes printattu joutsenmerkkipaperille?

Jotenkin luulisi, että Siiri olisi mielissään kuluttajaäitinsä tarkkaavaisuudesta, mutta sen ilmeestä ei taaskaan saa selvää. Se kohauttaa harteitaan ja lähtee viemään ostoksia takaisin hitain askelin.

Ekotrippi on toki parodia överiksi menevästä ilmastoahdistuksesta,

mutta tällainen keski-ikäinen, joitain, mutta vain joitain asioita tiedostava oppii siitä samalla paljon. Tiedän, että avokadot tarvitsevat paljon vettä kasvaakseen, enkä osta niitä, mutta toisaalta, yhteen kahvikupilliseen käytetyt pavut tarvitsevat 140 litraa vettä. Juon tänäänkin kolme kupillista. Ei, vaan mukillista. En tiedä minkä kokoisesta kupista tuossa puhutaan, kun ne tassilliset "mummokupit" ovat jääneet kai kaikilla arkikäytöstä perintöastioiksi. En kuitenkaan tiedosta kahvinjuontia muuten kuin kauppalaskussa, sen verran paljon paketin hinta on viime aikoina plompsahtanut. Opin juomaan kahvia vasta kolmekymppisenä. Sitä ennen kahvista kieltäytyminen oli vanhempien ihmisten luona kyläillessä jopa noloa, siitä tehtiin aina niin iso numero. Voi voi, mitä tuolle nyt voi tarjota, taisi raksuttaa monen päässä siinä kohtaa. Juovatkohan nykynuoret enää kahvia, onko asia kääntynyt toisinpäin ja kahvin juomisesta alkaa tulla noloa. 

Parikymppisenä tein tietoisen valinnan olla enää ostamatta uutta talvitakkia, jonka hupussa on aito karvareunus. Ne olivat siihen aikaan todella yleisiä, "kaikilla" kavereillani oli samantyyppisiä pohkeisiin, lähes nilkkoihin ulottuvia karvahuputettuja toppatakkeja. Tein vuosia vapaaehtoistyötä HESY:llä puhelinpalvelussa ja sitten kissahoitopaikkana ja otin omakseni kaksi löytökissaa. Aikaan ennen pariutumista lihansyöjämieheni kanssa, pitkälti juuri HESY:llä omaksuttujen asioiden myötä, kulutin hyvin maltillisesti lihatuotteita, mutta olen aikaa sitten lipsunut takaisin pihviosastolle. 

Muutenkin tuntuu siltä, että se mitä on tehnyt ja päättänyt 30 vuotta sitten, ei enää ole kummoista, nykyään on itsestäänselvyys ettei toppatakissa ole karvareunusta enkä ole sellaisia nähnyt ikiaikoihin myynnissäkään. Nykypäivän parikymppinen pitäisi ostotottumuksiani yhtä vanhanaikaisina kuin itsekin samanikäisenä näin keski-ikäisten valinnat. Ehkä tämä jatkuu sukupolvesta toiseen, onko se mahdollista kun kyse on maapallosta? Joka tapauksessa kirja herätti paljon ajatuksia ja se on ollut kirjailijan tarkoituskin. Huumori on hyvä keino tavoittaa monenlaisia lukijakuntia ja tässä kirjassa huumori toimii mielestäni oikein hyvin, sekä viihdyttävästi että osuvasti. 

Oli muuten loistava valinta että kirjailija luki Ekotripin itse! Hän voisi mielestäni lukea muidenkin kirjoittamia kirjoja, sillä oli kiva pitkästä aikaa kuunnella tällaista eläytymistä suomalaiselta lukijalta. 

Kirsi Pehkonen: Juuret Jylhäsalmella

 

Kirsi Pehkonen: Juuret Jylhäsalmella

Jylhäsalmi #3

Karisto, 2020

Lukija: Elina Keinonen

Kesto: 7h 23min

Ella-Maria Sulkanen, kavereille Emppu, omasi juuret Jylhäsalmella. Hän oli muuttanut jo nuorena kaupunkiin ja metallialalle töihin, mutta työnantaja oli joutunut nyt lomauttamaan hänet, eikä Emppu tiennyt jatkuisivatko hänen työnsä ylipäätään. Jos nykyinen yritys ei jatkossa tarjoaisi hänelle toimeentuloa, hän saattaisi joutua muuttamaan ihan toiselle puolelle Suomea, joten hän halusi katsoa tilannetta rauhassa.

Niittylahden tilan kuopus, vain pariviikkoinen vielä nimetön tyttövauva sen sijaan piti äitinsä Helin kiireisenä Jylhäsalmella. Niinpä Emppu oli tullut auttelemaan ystäväänsä, joka piti lisäksi pitopalvelua ja toimitti leipiä ja piirakoita lossikahvilaan. 

Emppu ja Heli olivat olleet samalla luokalla koulussa, kuten oli ollut myös Sampo, johon Emppu törmäsi heti ensimmäisellä työkeikalla hautajaisissa. Sampo ei ollut koskaan lähtenyt Jylhäsalmelta, vaan asui edelleen kotitalossa Kantinkulmalla. Heli kutsui hänetkin vanhoja muistelemaan ja Empun oli helppo tulla tämän kanssa juttuun.

Notkon Pauli oli toinen mies jonka kanssa Emppu monesti törmäsi. Mies oli jäänyt leskeksi ja pienten tytärten yksinhuoltajaksi kun hänen vaimonsa oli yllättäen menehtynyt. 

Mutta mitä mitä, eikö Jylhäsalmella olekaan ikuinen kesä? Menin lankaan tämän kirjan kanssa, kun oletin automaattisesti sen sijoittuvan kesään ja kansikuvakin puhui sen puolesta, mutta alussa elettiinkin ensimmäisen ja toisen osan jälkeistä kevättä. Päähenkilö kävi vielä järven jäällä hiihtelemässä ja lossikahvilan avajaisia suunniteltiin vappua edeltävälle viikonlopulle. Toisaalta kirja ei ollut paljolti jäljessä kuunteluhetkestä, kun se oli luureissani toukokuun alkupuolella, joten siinä mielessä ajoitus oli kohdillaan.

Lukijat ovat sarjassa vaihtuneet, mutta ensinnäkään se ei tässä niin haittaa kun päähenkilötkin ovat joka kerta uudet, toisekseen he ovat kuulostaneet hyvinkin samanlaisilta, heleä-äänisiltä nuorilta naisilta jollaisiksi ajattelen myös kirjojen sankarittaret. Osat neljä ja viisi lukeekin sitten tämä samainen Elina Keinonen. Yksi missä äänikirja häviää painetulle, on kirjassa käytetty murre, kun vanhemmat paikalliset sitä puhuvat. Kukaan kolmesta lukijasta kun ei ole lainkaan edes yrittänyt kuulostaa ihmiseltä joka ko. murretta luonnostaan puhuisi vaan lukee sanat paperilta kuin yleisen puhekielen ja se on tuskaisaa kuultavaa. Siinä mielessä on onni, että vain vähemmän kirjoissa esiintyvä vanhempi väki murretta puhuu, vaikka muuten olisin tällaisesta lisästä mielissäni. 

Anna Fredriksson: Elokuinen retki

 

Anna Fredriksson: Elokuinen retki

Storyside, 2019

Alkuteos: Augustiresan, 2013

Lukija: Outi Vuoriranta

Kesto: 10 h 3 min

Jenny ja Johan olivat tavanneet kahdeksan vuotta sitten, rakastuneet ja menneet naimisiin. Johanilla oli edellisestä liitostaan kaksi poikaa, nyt varhaisteinejä. Jenny on aina tiennyt, ettei halua omia lapsia.

Jenny oli ollut samassa työpaikassa jo yhdeksän vuotta, mutta edellissyksynä hänen työnkuvansa oli muuttunut, kun hän oli saanut ylennyksen henkilöstöpäälliköksi. Silloin hänen oli pitänyt vakuuttaa työntekijät siitä, ettei irtisanomisia huhuista huolimatta olisi luvassa ja varautua ottamaan vastaan iskut vuotta myöhemmin, kun irtisanomiset kuitenkin toteutettaisiin. 

On elokuu, ilmassa on jo hiven syksyn tuntua mikä tuntuu yhtä aikaa haikealta kuten syksyt aina, mutta myös helpottavalta kuuman kesän jälkeen. Neljä ystävystä, Jenny, Anja, Petra ja Martina, olivat viiden päivän irtiotolla Ystadiin. Jenny oli tehnyt suunnitelmat; etsinyt kivoja nähtävyyksiä ja hyviä ruokapaikkoja, suunnitellut reitin ja hoitanut etukäteen kaikki hotellivaraukset. Oli vain hyvä, kun oli ollut muutakin mietittävää kuin petolliseksi osoittautuva mies. 

Anjan hän on tuntenut pisimpään, jo koulusta saakka. Martinaan hän oli tutustunut kielikurssilla Englannissa ja muutamaa vuotta myöhemmin hän oli saanut työkaverikseen Petran. Jennyn kautta heistä kaikista oli tullut ystäviä. 

Kirja liikkuu kahdessa lähekkäisessä aikatasossa, ystävysten Skånen reissussa ja sitä edeltävissä tapahtumissa Jennyn työpaikalla. Töissä kaikki muuttui kun Jenny sai ylennyksen ja tilanne kärjistyi sellaisen mittaluokan työpaikkakiusaamiseksi, että minun oli paha mieli hänen puolestaan, olkoon miten fiktiivinen hahmo tahansa. Sitten kun kierrokset vain kovenivat joka taholta, minua alkoi jo ahdistaa, myös se, että Jenny sieti kaiken pyytämättä apua ja kaikki vain jatkui ja jatkui. Aloin jo miettiä onko tässä joku sellainen twisti, ettei asiat olekaan todellisuudessa menneet niin kuin Jenny tässä kertoo, koska Jennynhän olisi pitänyt olla jo burnoutissa ja sairauslomalla. Työpaikkakiusaamista oli tässä käsitelty uudesta näkökulmasta, kun kiusaaja ei ollutkaan korkeammassa asemassa oleva. Lopulta sitä twistiäkin ilmeni, mutten spoilaa siitä enempää. 

Anna Fredrikssonilta on ilmestynyt kolme äänikirjaa vuonna 2019, mutta ainakin Nextoryssa niitä on kuunneltu hyvin vähän. Suomennettuina painettuina kirjoina näitä ei ole ilmeisesti ilmestynyt ollenkaan, eikä äänikirjapalvelussakaan ole vaihtoehtona lukea e-kirjaa. Harmi, sillä kiusaamisahdistuksesta huolimatta pidin tästä kirjasta paljon. Luulin sitä kevyemmäksi, huolettomammaksi, jotenkin nimensä veroiseksi pikku retkeksi, mutta siitä rakentuikin moniulotteinen matka. 

Kirsi Pehkonen: Jylhäsalmella salamoi

 

Kirsi Pehkonen: Jylhäsalmella salamoi

Karisto, 2019 (lukukirja )

Lukija: Anna Kuusamo

Kesto: 5h 54min

Annalla oli ollut aivan erilainen ajatus Jylhäsalmelle saapumisesta. Hänen mielikuvissaan he olisivat tulleet yhdessä Tomin kanssa Haapa-ahon tilalle ja mies olisi äimistynyt siitä, miten rintamamiestalo pihapiireineen näytti vielä paljon paremmalta kuin kuvissa. Mutta Tom oli edelleen Englannissa, eikä pääsisi tulemaan ainakaan viikkoon. 

Oli elokuun ensimmäinen viikko ja samalla Annan ensimmäinen lomaviikko. Hän oli ammatiltaan asunnonvälittäjä ja laittanut nyt oman asuntonsa vuokralle. Hän oli juuri saanut sen viimeisenkin lainaerän maksettua ja oli ylpeä siitä, että oli onnistunut siinä vain 33-vuotiaana. Mutta nyt hän oli aloittamassa yhteisen elämänsä Tomin kanssa, pienessä savolaiskylässä. 

Matala punainen urheiluauto ei tuntunut istuvan maalaismaisemasn alkuunkaan. Kun sellainen huristeli Annan vuokraaman talon ohitse, hän epäili sen kuskia kaupungista tulleeksi lomailijaksi. Punainen salama ja moni kaltaisensa piti kuitenkin majaa Matalamäessä, jossa tilan nuori isäntä, entinen huippu-urheilija, säilytti ystäviensä arvoautoja. Annallakin oli jotain arvokasta antaa nuoren miehen säilytettäväksi, Tomin hylkäämä sydän.

Ensinnäkin, en tiennyt olisinko itkenyt vai nauranut lukijan savon viäntämiselle, toisin sanoen sen täydelliselle puuttumiselle. Kuusamo kuulosti joutuneen vähintäänkin susirajan taakse saakka mukavuusalueeltaan. 

Toista osaa aloittaessani olin yllättynyt siitä, että päähenkilö vaihtuikin, mutta toisaalta se on osoittautunut toimivaksi konseptiksi. Kuuntelin juuri kolmososan loppuun. Näissä kaikissa nuoret naiset muuttavat pienen pienelle savolaispaikkakunnalle ja löytävät sieltä elämänsä rakkauden. Jos omasi on vielä kateissa, suosittelen kokeilemaan Jylhäsalmea!

Kirsi Pehkonen: Sydämenasioita Jylhäsalmella

 

Kirsi Pehkonen: Sydämenasioita Jylhäsalmella

#1 Jylhäsalmi

Karisto, 2019

Lukija: Elisa Salo

Kesto: 7h 30min

Tuoreet maisterin paperit taskussaan Riina suuntasi kesän viettoon. Suunnitelmat olivat hiljattain muuttuneet, sillä Riinan avomies Aki oli muuttanut pois heidän yhteisestä kodistaan. Eikä siinä kaikki, sillä nyt ei tullut kuuloonkaan, että Riina olisi mennyt kesätöihin Akin isän rautakauppaan. Onneksi Riinan Sirkka-täti tarvitsi apulaista pyörittämässään lossikahvilassa Jylhäsalmella. Riinalle se oli jo lapsuudesta tuttua seutua.

Riihirannan pihapiiri oli miltei entisellään. Okrankeltainen päärakennus, punamullattu aitta ja vanha navetta, hyvin hoidettuina ja paikalleen juurtuneina. Valtavat koivut reunustivat rantasaunalle vievää polkua. Sauna jäi piiloon rantakoivikkoon, järvenselkä välkkyi silti pihaan saakka. Joukon konehallit olivat kauempana metsänrajassa, niiden katot pilkottivat omenapuiden takaa. Eerikan ja Anttonin keltainen leikkimökki oli yhä paikoillaan, kenties odottamassa seuraavan sukupolven vierailuja. 

Sirkka-täti levitti kätensä ja humautti Riinan syvälle pehmeään syliinsä, punaraidallisen hellemekon uumeniin. 

- Voi miten ihana! Että olet tuas tiällä ja koko kesän!

- Ihana olla täällä, Riina huokaisi.

Vaan ei aikaakaan, kun Sirkka-tädillä oli jalka lastoitettuna ja käsi kantositeessä, ja Riina sai vetovastuun kahvilasta. Vapaa-ajallaan hän tuntui törmäävän usein kahteen tiettyyn nuoreen mieheen. Toisella on iskurepliikit heti hallussa, toinen on ärsyttävä, ainakin aluksi, mutta Riina alkaa nähdä Oskussa pian hyvääkin.

- Tiedätkö mikä pitsa tämä on? Riina nieleskeli.

Osku ei saanut sanottua mitään, kohautti olkapäitään ja haukkasi lisää jo ennestään täyteen suuhunsa.

- Jylyhäsalamipitsa.

Osku ei ensin ymmärtänyt mitä Riina virnisteli. Äkkiä oivallus tavoitti hänet.

- Jylyhäsalami? Niin kuin Jylhä. Ja salmi. Jylyhäsalami.

Riina purskahti nauruun, Oskun ilme oli todella näkemisen arvoinen. Hetkeen kumpikaan ei pystynyt haukkaamaan palastakaan, Jylyhäsalamipitsa sai veden valumaan Riinan silmistä. 

Kun tilanne rauhoittui, Osku katsoi Riinaa hymyillen. 

- Sen niminen pitsa pitäisi kyllä oikeasti olla olemassa. Nimenomaan täällä.

- Totta, Riina myönsi. - Tiedä vaikka Jylyhäsalamipitsaa on Lossarissa tarjolla jo huomenna. 

Heidän katseensa osuivat toisiinsa ja uusi naurunpurskahdus pääsi ilmoille.

Väsyneitä, Riina ajatteli. Väsyneitä, nälkäisiä, pitsaa ja olutta. Mitäpä muuta tarvitsi, että juttu luistaa. Vaikka muuten ei oikein tultaisikaan toimeen. 

Sydämenasioita Jylhäsalmella aloittaa maalaisromanttisen sarjan, josta on tähän mennessä ilmestynyt kuusi osaa. Kuuntelen parhaillaan niistä kolmatta. Jännä että silloin kun tämä ykkösosa ilmestyi, dissasin tämäntyyppistä kirjallisuutta. Tällä hetkellä minulla on kaipuu juuri tällaisten kirjojen pariin, näin kesän korvalla ne ovat tarjonneet ihanaa irtautumista tällaisista pilvisistä päivistä kuten taas tänäänkin, kun toivoisi että ulkona olisi jo kymmenen astetta lämpimämpää ja puissa olisi lehdet. 

En muistanutkaan, että olin kuunnellut Pehkoselta aiemmin kirjan nimeltä Kotiapulainen. Ihmettelin miksi blogger osasi tarjota kirjailijan nimeä tägeihin. Niinpä vain olin silloinkin, elokuussa 2021, jutun kommenteissa todennut, etten varmaankaan tule Jylhäsalmeen tarttumaan, sillä se on liian viihteellinen minulle. Pah!

Tuomi Kariniemi: Tulilintu

 Tuomi Kariniemi: Tulilintu

WSOY, 2021

Lukija: Liisa Pöntinen

Kesto: 8h 59min

Maarit asui Pasin kanssa Pasilassa. Siitä oli väännetty vitsiä kyllästymiseen saakka, mutta fakta oli se, ettei heillä ollut varaa mihinkään trendikkäämpään kaupunginosaan. Pasilassa vuokrat olivat halpoja, niin ruma betonimöykky se oli.

Maarit odotti raskaustestin tulosta, kertoi sen jälkeen iloisena miehelle, että pian heitä olisi kolme.

Pasille Maaritin uutinen raskaudesta ei olisi voinut tulla huonompaan aikaan.

Hän oli vihdoin keksinyt täydellisen väitöskirjan aiheen, jopa professorin mielestä. Hän tutkisi hikikomoreita, ilmiöksi nousseita japanilaisia nuoria, jotka veivät epäsosiaalisuuden äärirajoilleen, niin etteivät poistuneet edes omasta huoneestaan. Joillekin ainoa kontakti ulkomaailmaan oli vanhempien pienestä luukusta tarjoama ruoka. Proffa oli sanonut, että hänessä on enemmän potentiaalia kuin yhdessäkään jatko-opiskelijassa vuosiin. Hän pääsee tutkimusmatkalle Japaniin ja hän aikoo myös lähteä, olkoon vain vaimo raskaana. Hän osaa vähän japaniakin, ja hän on varma että saa kontaktin näihin nuoriin ja pystyy haastattelemaan heitä. 

Epäonnekseen hän kadottaa äänitallenteensa haastatteluista matkansa lähestyessä loppuaan, mutta oli onneksi ehtinyt kirjoittaa niistä jo erilliset muistiinpanot ja väitöskirja saa hyväksynnän. Kotona häntä odottaa vauvantuoksuinen koti.

Muistikuvat Japanista ovat haalistuvaa unta. Viimeiset kaksi viikkoa Tokiossa meni hujauksessa, kun kirjoittaminen vei mukanaan ja oli vaikea lähteä ulos. Kaikki ennen sitä tapahtunut tuntuu epätodelliselta. Kaikki, mitä olin suunnitellut tekeväni vielä ennen lähtöä, jäi tekemättä. Sumopainiharjoituksen katsominen tai sushiaamiaisen syöminen kalatorilla.

Katson vauvaa, joka näyttää kauhistuneelta. Lautasen kokoiset tummat silmät tuijottavat minua herkeämättä. Vauva tuoksuu happamalle maidolle, märälle pumpulille. Kosketan pehmeää poskea huulillani, jolloin pojan pää kääntyy kohti makuuhuoneen ovea. Maarit on herännyt.

- Eikö se olekin suloinen?

Vauvan hento vartalo kääntyy kaarelle ja kurkottaa kohti heleää ääntä. Minä olen turha, hyödytön, vain äidillä on merkitystä.

- On, sanon.

Maarit nostaa vauvan käsivarsilleen ja avaa yöpaitansa nappeja. Hän työntää maidosta turvonnutta rintaansa kohti vauvan suuta. Ahnaat huulet hyökkäävät nännin ympärille, Maaritin kasvoilla vilahtaa helpotus, kun imetys lähtee heti käyntiin. 

Raskauden varmistuttua Maarit ehti saada hyvän työpaikan arvostetusta firmasta ja piti vain lyhyen äitiysloman. Häntä tarvittiin ja hän näki mahdollisuuden edetä, mutta siitä olisi myös maksettava hintansa. Hän oli lähes ainoa nainen miesvaltaisessa koodareiden ja myyntimiesten porukassa, mutta eteni seuraavien kymmenen vuoden mittaan johdon huipulle. Silloin heillä oli jo toinenkin lapsi, kun Vilma oli syntynyt pikkusiskoksi Matiakselle. 

Pasilla oli tutkijana vapaammat työaikataulut, kun taas Maarit teki pyöreitä päiviä ja matkustelikin jonkin verran, joten lasten hoito oli pitkälti Pasin harteilla. Arki sujui melko sopuisasti, kunnes tapahtui kaksi asiaa, Maaritin luotsaamaan yritykseen ilmestyi komea investointipankkiiri Reza ja toisaalta epäily siitä, että Pasin väitöskirjassa oli käytetty väärennettyjä lähteitä. Iranilaisella Rezalla oli vaimo ja lapset, joten Maaritista tuli toinen nainen. Pasi menetti työnsä tutkijana ja hoksasi pian, että Maaritilla on menossa sivusuhde, mutta hän aikoi pitää vaimonsa.

Lukijan erikoiseen ääneen ja tyyliin kesti tovin tottua, mutten antanut periksi ja sitten näiden ihmisten elämäntarinat veivätkin mukanaan. Vaikka kuuntelin nopeutettuna (1,2x), välit lauseiden ja jopa jokaisen pilkun jälkeen olivat epätavallisen pitkiä. Suosittelisin lukemaan kirjan paperiversiona.

Itse tarina sitten piti sisällään niin paljon, että siinä olisi ollut materiaalia varmaan kahteenkin kirjaan. Esimerkiksi Pasin yhtäkkinen koukuttuminen nettipelaamiseen ja mitä siitä seurasi hyvässä ja pahassa tuntuu näin jälkikäteen ajateltuna ylimääräiseltä. Toisaalta kirjassa on monenlaista tarttumapintaa. Päähenkilöt ovat niin erilaiset, toinen on urapyrkyri ja toinen humanisti ja tietenkin roolit on käännetty nurinpäin siitä perinteisemmästä jaosta. Yllätyksekseni huomasin pääseväni paremmin miespäähenkilön pään sisälle, mutta se johtui varmaankin siitä, että urakiiturin ajatusmaailma on omastani niin kaukana kuin olla voi. Välähdykset Japanista olivat ihan parasta.

Kirjaa on luettu yllättävän vähän ollakseen ilmestynyt jo maaliskuussa 2021. Nextoryssa on vain 12 arviota, enkä pikaisella selauksella löytänyt kuin yhden ainoan blogiarvostelun. 

Katriina Ranne; Maa kuin veri

 Katriina Ranne Maa kuin veri

WSOY, 2021

Lukija: Erja Manto

Kesto: 12 h 47 min

Auringonpaiste ei lämmittänyt heinäkuista Argentiinaa, sillä siellä puolella maailmaa oli menossa talvi. Kauas jääneessä kotikaupungissa, Lahdessa, oli vasta satakunta taloa ja äiti olikin ihastellut jo Helsingin mahtavuutta. Heidän matkattuaan toista kuukautta Buenos Airesiin, sen valot tekivät häneen vielä suuremman vaikutuksen. Että voikin olla olemassa noin suuri kaupunki!

Jos äitiä oli pitänytkin alussa suostutella uuteen elämään heittäytymiseen, oli hän pian ymmärtänyt, että oma maatila Argentiinassa merkitsi vapautta, ennen kaikkea Venäjän sortovallasta. Isä ja äiti olivat puhuneet eniten Venäjän puristuksesta rinnassaan, raha-asiat tulivat vasta toisena. Isä ei pelännyt fyysistä työntekoa. Colonia Finlandesassa, suomalaisten uudessa siirtokunnassa, he viljelisivät tupakkaa ja yerbaa.  

Isä kulki iltaisin Misiones Katkismus kädessään äidin perässä huoneesta toiseen ja puhui siitä miten siirtokunnan alueella maa oli maailman hedelmällisintä ja miten sinne lähtevien oli mahdollista luoda ihan uusi yhteiskunta.

Sukulaisille ja tutuille, joista jotkut suhtautuivat heidän muuttoaikeisiinsa epäilevästi, isä kertoi että Arthur Thesleff oli luvannut Misionesiin lähtevien rikastuvan. Vihkosessa julistettiin, että kahdessakymmenessä vuodessa kaikilla oli mahdollisuus tulla miljonääreiksi. Isä ei sentään puhunut miljoonista, mutta sanoi laskeneensa, että viidessä vuodessa he olisivat ansainneet niin paljon, että voisivat halutessaan palata ja rakentaa ison talon. 

Heidän muuttaessaan Argentiinaan Kaarlo oli viidentoista. Kun isä antoi hänelle macheten, hän vähän pelkäsi niin isoja veitsiä. Ne muistuttivat miekoista joita hän oli nähnyt venäläisillä santarmeilla Lahden torilla. 

"Tämän on oltava käden ulottuvilla", isä oli sanonut ja lisännyt "petojen varalta". Kaarlo veti macheten varovasti tupesta ja silitti sormillaan sen viileää terää. 

Hän vilkaisi äitiään joka istui tyttäriään syliinsä puristaen ja hymyili pojalleen. 

Kaarlo oli hyvillään että hänet oli sittenkin laskettu mieheksi.

Kesällä 1910, kun Hilda oli päässyt ripille, hänen siskonsa Johanna ja tämän mies Jalmari olivat päättäneet lähteä viljelemään maata paikkaan, jossa halla ei veisi satoa. He olivat juuri menneet naimisiin ja pyysivät Hildan mukaan, tulevaksi lapsenlikaksi. Brasiliassa sato kuitenkin kuivui, lapsia ei perheeseen kuulunut ja toisaalta muiden suomalaisten lapsia kuoli koleraan. He kuulivat suomalaisten yhteisöstä Argentiinan puolella ja lähtivät kävellen pitkälle taipaleelle. Colonia Finlandesassa Hilda tapasi heti Kaarlon ja vain kolmen viikon tuntemisen jälkeen he menivät vihille. Pian sen jälkeen, heidän paremmin tutustuessaan, kävi ilmi että he molemmat haaveilivat Suomeen paluusta. He alkoivat säästää rahaa, ostivat vain aivan pakolliset tarvikkeet, ja myytyään vuoden sadon heillä oli kasassa rahat matkalippuihin ja vielä ylimääräistäkin talon rakentamiseen Suomessa. Mutta sitten heidän saamissaan uutisissa kerrottiin Euroopassa syttyneestä sodasta ja vaarasta, että Suomi joutuu siihen mukaan. He päättivät lykätä matkaan lähtöä, hyvähän se vain että ehtisivät kerätä enemmän rahaa taloaan varten. Vaikka he eivät kohdanneet sotaa, kaikkien välttämättömyystarvikkeiden hinnat kohosivat yhtäkkiä pilviin, mitä nyt tavaraa enää edes sai, ja säästöt uhkasivat huveta.

Hilda odotti vieressä ja lopulta Kaarlo sanoi:

" Minä jätin kaikki ostokset kassalle. Meillä ei ole enää varaa kuin ajatella."

Kaarlo ja Hilda saivat tyttären, Esterin, ja tämä sai pojan, Eeron. Sillä välillä tapahtui paljon, niin Suomessa kuin Argentiinassakin. He säästyivät kahdelta suursodalta ja pystyivät lähettämään paketteja sukulaisilleen Suomeen. Argentiinassa valta vaihtui moneen kertaan, kun Peronien kausi päättyi sotilasvallankaappaukseen. Kolmas sukupolvi toteutti sen mistä Kaarlo ja Hilda olivat haaveilleet. Ester kielsi Eeroa tekemästä isoa itsenäistä päätöstä ennen kuin olisi täysi-ikäinen, mutta Eeron mieli paloi merille. 

Ester otti maata kämmeniinsä ja hänen teki mieli suudella tuota multaa, jota ihmiset kyllä haukkuivat hedelmättömäksi, mutta joka oli kuitenkin tuottanut heille niin monen monta satoa, täyttänyt heidän vatsansa ja ilahduttanut heidän silmiään kaikella sillä vihreydellä, joka maasta oli noussut. 

Ester meni kyykkyyn ja työnsi molemmat kätensä niin syvälle kuin ne upposivat, maata oli juuri möyhitty joten hän ei joutunut raivaamaan tieltä kasvien juuria tai kovia paakkuja. Mutta silti maa ympäröi hänen käsiään tiiviinä ja joka puolelta lämpimänä. 

Maa on niin paikoillaan, Ester ajatteli. Hän tiesi että monet rakastivat kuunnella ja katsella puron solinaa, tai upottautua jokeen uimaan, mutta hän piti enemmän siitä miten multava maa otti hänen kätensä sisäänsä ja vain oli siinä, lämpimänä ja pysyvänä.

Kirja eteni kuin vaivihkaa päätyen 1980-luvulle, jolloin sukupolvien ketjussa Aina-tyttö meni yläkouluun ja sai uuden ystävän, tytön joka kreppasi hänen hiuksensa ja jolla oli oma huone ja siellä paljon pieniä ihmeellisiä ja kauniita tavaroita, kuten hajukumeja. Kun Aina jäi yökylään, hän pääsi oikeaan kylpyhuoneeseen, jossa oli suihku. Ainan kotona, Ester-mummin talossa, pesuvesi kannettiin edelleen kaivosta. Izabelan vanhempien ihmetellessä oliko heillä puulattia eikä kivilattiaa kuten heillä, Aina ajatteli, että oli siihen saakka pitänyt puulattiaa hienona, sillä joillain perheillä Coloniassa oli edelleen maalattiat.  

Olipa upea ja hyvin kirjoitettu kirja! Vuosikymmenten ja sukupolvien ketju, kaikki maailman myllerrykset ja kehitys. Viimeksi mainittu ei kuitenkaan tahtonut löytää tietään Colonia Finlandesaan. 

Luin siirtokunnasta ja sen kohtalosta lisää jo ennen kirjan aloittamista, sillä se kiinnosti minua kovasti ja nimenomaan siirtokunta oli suurin syy siihen, miksi otin kirjan kuunneltavaksi. Elämä Colonia Finlandesassa tuntuikin alkuun erikoiselta ja kiinnostavalta, mutta itselle tuttuihin vuosikymmeniin päästyä lähinnä hämmentävältä. Taakse jätetyssä Lahdessakin elettiin kohta modernimmin kuin argentiinansuomalaisten onnelassa, jossa ei vaurastumisesta päästy nauttimaan. Ainan elämä nykyhetkeä lähestyttäessä olikin melkoista sinnittelyä, jonka kuvaus toi mieleeni Suon villi laulu -kirjan. Erja Manto lukijana oli jälleen nappivalinta.

Helmet-lukuhaasteessa kirja sopisi todella moneen kenties haastavampaankin kohtaan, kuten punainen kansi tai monta sukupolvea, mutta itse sijoitan sen tässä vaiheessa kohtaan 30. Kirjassa muutetaan uuteen maahan.

Vielä pikku knoppina, Izabelan isoisä toimi yhtenä kirurgeista, jotka suorittivat lobotomian Evitalle. En ollutkaan aiemmin nähnyt spekulaatiota tällaisesta toimenpiteestä, eikä siitä ole mainintaa Evitan Wikipedia-sivulla, mutta löysin englanniksi useammankin asiaa käsittelevän artikkelin. Ilmeisesti Evita kärsi kovista kivuista syöpänsä takia ja leikkauksen toivottiin tuovan niihin helpotusta, mutta täyttä faktaa siitä suoritettiinko leikkaus vai ei, ei ole. 

Anna-Liisa Hämäläinen: Diskokuningatar Eini

 

Anna-Liisa Hämäläinen: Diskokuningatar Eini

Docendo, 2021

Lukija: Kirsti Valve

Kesto: 8h 48min

Eini syntyi Pellossa syksyllä 1960 perheen kahdeksantena lapsena. Hän piti laulamisesta jo pienestä, mutta oli kovin ujo. Einin ollessa neljäntoista hän lauloi ensi kertaa lavalla, kun veljen bändikaverit hänet siihen ylipuhuivat. Jo vuotta myöhemmin he kiersivät Lappia ja Eini lauloi muun muassa Baddingin, Katri Helenan, Taiskan ja Virve Rostin lauluja. Hän lähetti myös äänittämänsä kasetin Toivo Kärjelle, joka kutsui hänet Helsinkiin koe-esiintymiseen, jonka päätteeksi tehtiin levytyssopimus. 

Eini päätti yläasteen keväällä 1977. Suvivirsi oli jo laulettu, kun Einin yllätykseksi rehtori muisti häntä puheessaan kertomalla, että nyt oli tapahtunut niin iloinen asia, että koulun yksi opiskelija, Eini Orajärvi, on tehnyt levytyssopimuksen. Häntä saamme kuulla seuraavaksi radiosta. 

Kaikki taputtivat, koko koulu toivotti hänelle hyvää matkaa. 

Siitä alkoi Einin taival vuoroon diskon ja iskelmän esittäjänä. En ole vuosiin lukenut yhtään elämäkertaa, mutta halusin haastaa itseäni pois mukavuusalueelta. Einin valitsin pitkälti kirjan Diskokuningatar-nimityksen myötä, sillä pidän noista 70-80-luvun suomidiskobiiseistä (finnhitseistä) ja kuuntelenkin niitä aina välillä. Tiedän Eininkin tunnetuimmat hitit, osaan vähintäänkin kertsit biiseistä kuten Yes sir sekä Kesä ja yö.  

Kirja oli kokonaisuudessaan jotenkin aivan liian sokerinen ja lukija vain pahensi tuota mielikuvaa. Kaikki oli aina yhtä täydellistä. Jäin myös kaipaamaan kronologisempaa järjestystä ja henkilökohtaisempaa otetta. Olen myös ollut siinä käsityksessä, että elämäkerroissa paljastetaan asioita, joita ei aiemmin ole julkisuuteen kerrottu. Niinpä yllättäin siitä, miten paljon kirjassa referointia ja lainauksia siitä, mitä lehdet olivat vuosikymmenten aikana Einistä kirjoittaneet. Ei tämä ainakaan rohkaissut tarttumaan toiseen elämäkertaan. 

Elizabeth Noble: The Family Holiday

Elizabeth Noble: The Family Holiday

W. F. Howes, 2020

Lukija: Jennifer Ness

Kesto: 11h 59min

Kaikki hyvä Charlien elämään oli tullut Daphnelta. Jos hänen pitäisi valita yksi yksittäinen asia, mitä hän eniten ikävöi vaimostaan nyt kun tämä oli ollut kuolleena kymmenen vuotta, se olisi vaimon iloinen nauru. Daphne oli myös antanut hänelle kaikki ne ihmiset joita hän eniten rakasti, tyttären ja kaksi poikaa. He olivat nyt jo aikuisia ja heillä oli omia lapsia; Charlie oli kohta täyttämässä kahdeksankymmentä. Hän halusi kovasti saada kaikki lapsensa perheineen yhtä aikaa koolle ja vuokrasi ison lomatalon, Candlewood Farmin Cotswoldista tähän tarkoitukseen. 

Daphne oli ollut myös se liima, joka piti perheen yhdessä. Näiden kymmenen vuoden aikana he olivat ajautuneet erilleen, mikä oli Charlien mielestä surullista. Niin ei pitäisi olla. Hän oli tottunut siihen, että Daphne hoiti kaiken. Mitä asiaa lapsilla olikaan, hänellä oli ollut tapana sanoa puhelimeen "Hetki, haen äitisi." Jos hän olisi tutustunut paremmin lapsiinsa kun he olivat aikuistuneet ja muuttaneet kotoa, ehkä he olisivat nyt läheisempiä. Ihme kyllä, kukaan ei kehdannut kieltäytyä Cotswoldin lomasta, mutta olihan heidän iäkkään isänsä syntymäpäivä ja tämä vielä maksaisi viulut. 

Laura kirosi mielessään, kun isältä saapuneessa kirjekuoressa oli kaunis esite lomamökistä ja kutsu heille kolmelle tulla viettämään yhteistä lomaa elokuun alussa. Lauralle, Alexille ja heidän teinihikäiselle pojalleen Nathanille. Nyt Lauran olisi pakko kertoa isälleen, että Alex oli hylännyt heidät, jättänyt Lauran toisen, nuoremman ja kauniimman naisen takia, ja että kaikki oli tapahtunut jo joulunpyhien jälkeen, eikä hän ollut vieläkään toipunut ajatuksesta. Kaiken huipuksi Alex lahjoi poikaa pelikonsoleilla ja kaikella mitä teinipojat halusivat, eikä taatusti pitänyt kiinni mistään "tyhmistä säännöistä", joten Lauralle oli jäänyt se tyypillinen arkivanhemman rooli, olla tylsä, nalkuttava äiti. 

Scott oli tottunut lentämään vuoroviikoin Lontoon ja New Yorkin väliä, sillä sitä hänen työnsä vaati. Viimeisen vuoden ajan hän oli ollut paitsi liikemies, myös aviomies, ja samalla isäpuoli New Jerseystä kotoisin olevan Heatherin kahdelle tyttärelle Hayleylle ja Meredithille. Toisin sanoen hänellä oli "tuontiperhe" eikä se ollut aina helppoa, vaikka tytöt olivatkin kotiutuneet hyvin Englantiin. Kukaan ei kuitenkaan ollut innoissaan Englannin sateisista kesistä, ja heidän lomasuunnitelmiinsa oli kuulunutkin ylellinen loma Mykonoksella, mutta mikäs siinä, hehän voisivat sanoa tulevansa ja karata omille teilleen jo muutaman päivän kuluttua jos Cotswoldissa olisi kovin märkää ja tylsää.

Nickillä oli kolme pientä lasta; Delilah, Bee ja Arthur joka oli käytännössä vielä vauva. Hänen vaimonsa Carrie oli äkillisesti menehtynyt jättäen Nickin yksin selviytymään ja selviytyä hän oli myös päättänyt. 

Kun Elizabeth Noblen kirja tuli vastaan englanninkielisissä äänikirjoissa, muistelin lukeneeni häneltä jotain suomeksi, mutta kauan sitten. Uteliaisuus voitti, ja pikaisella googlauksella muistin heti ihanan Lukupiirin (suom. 2006) ja tunnistin kannesta ja juonesta lukeneeni myös toisen, Naapurin tyttö (2011).

Kesti tovin ennen kuin Cotswoldiin kirjassa päästiin, sillä Noble tutustutti ensin henkilöt lukijalle aika perusteellisesti. Perspektiivejä tapahtumiin riitti, sillä ääneen pääsivät myös Nathan sekä Scottin vaimo Heather, vaikka vastaavasti Charlie itse jäi hyvin mitättömään rooliin mikä oli yllättävää, olihan hän alkuasetelman päähenkilö ja se kenen ympärille kaikki kiertyi. Charlie oli lopulta vain joku, joka tarvittiin että päästiin kertomaan muiden perheenjäsenten elämäntarinoita. En syttynyt kirjalle niin paljon kuin odotin, vaikea oikeastaan sanoa mistä se johtui.