Nino Haratishvili: Kahdeksas elämä (Brilkalle)

Nino Haratishvili: Kahdeksas elämä (Brilkalle)

Aula & co, 2024

Alkuteos: Das Achte Leben (Für Brilka)

Lukija: Katja Aakkula

Kesto: 17 h 52 min

Tällä tarinalle on oikeastaan useampia alkuja. Minun on vaikea valita niistä yksi. Koska ne kaikki muodostavat alun.

Tämän tarinan voisi aloittaa vaikka vanhassa berliiniläistalossa - varsin odotetusti kahdesta alastomasta ihmisestä sängyssä. Kaksikymmentäseitsemänvuotiaasta miehestä, armottoman lahjakkaasta, joka on tuhlaamaisillaan lahjakkuutensa omille mielijohteilleen, kyltymättömälle läheisyydenkaipuulleen ja alkoholille. Mutta tarinan voi aloittaa myös kaksitoistavuotiaasta tytöstä, joka päättää sanoa paukauttaa "ei" suoraan päin sen maailman kasvoja, jossa hän elää, ja etsiä toista alkua itselleen ja tarinalleen. 

Tai voidaan palata todella kauas, juurille, ja aloittaa sieltä. 

Tai aloitetaan tarina kaikilla kolmella versiolla yhtä aikaa. 

Hetkellä, jolloin Aman Baron, joka tunnettiin enimmäkseen nimellä Paroni, tunnusti rakastavansa minua, sydäntäsärkevän kipeästi, sietämättömän kepeästi, huutavan äänekkäästi ja sanattoman hiljaa - tällä hieman sairaalloisella, heikentyneellä, harhakuvattomalla ja väkinäisen vahvalla rakkaudella - poistui minun kaksitoistavuotias sisarentyttäreni Brilka hotellistaan Amsterdamissa ja käveli asemaa kohti. Hänellä oli mukanaan vain pieni urheilukassi, tuskin nimeksikään käteisrahaa ja kädessään tonnikalasämpylä. Hän aikoi Wieniin ja osti halvan viikonloppulipun, joka oikeutti vain paikallisjunien käyttöön. Hotellin vastaanottotiskille hän oli jättänyt käsin kirjoitetun lapun, jossa luki, ettei hän aikonut palata tanssiryhmän mukana kotimaahansa, ja että häntä oli turha etsiä.  

Niinpä kirjan kertoja, 1970-luvulla syntynyt Niza, alkoi mielessään puhua Brilkalle ja kertoa tälle heidän sukunsa koko tarinan, aloittaen isoisoäidistä Stasiasta (Anastasia), joka syntyi Georgiassa 1900-luvun alussa. 

Stasia oli villinpuoleinen nuori neito, vasta seitsemäntoista, kun häntä alkoi havitella upseerimies, eikä mikä tahansa upseeri vaan yliluutnantti. Stasia tanssi balettia ja halusi siitä itselleen uran, ja ratsasti kabardinhevosellaan hajareisin arolla, jopa ilman satulaa. Stasia ei erityisemmin kaivannut sulhasehdokkaita ja Simon saikin tehdä töitä sen eteen, että Stasia suostui ratsastamaan hänen kanssaan. Pian he kuitenkin nelistivät arolla jokaikinen päivä - ja rakastuivat toisiinsa. 

Stasian perhekin piti yliluutnantista sulhaskokelaana ja isä antoi liitolle siunauksensa. Myös Simon piti heistä, tästä salaisen ja äärettömän herkullisen kuuman suklaan valmistusreseptin osaavasta perheestä. 

Poliittinen tilanne oli ensimmäisen maailmansodan jälkeen Venäjällä ja sitä ympäröivällä alueella sekava. Simon oli haavoittunut Venäjän ja Japanin välisessä sodassa niin, että hänet siirrettiin hallinnollisiin tehtäviin, analysoimaan sotakirjeenvaihtoa. Stasia ei kuitenkaan pitkiin aikoihin tiennyt minne hänen puolisonsa milloinkin siirrettiin. 

Jossain välissä Stasia onnistui kuitenkin saamaan pojan ja tyttären, Kostjan ja Kittyn. Näiden kahden sekä Stasian ja hänen sisarpuolensa Christinen ja heidän rakkaidensa elämänkohtalot muodostavat keskeisen osan kirjan tapahtumia. Kostja rakastuu itseään vanhempaan juutalaisnaiseen ja Kittyä pidetään maanpetturina, molemmilla on seurauksensa. 

Juonikuvauksessa lukee näin:

"Venäjän keisarikunnan laitamilla 1900-luvun alussa elävä georgialainen perhe vaurastuu huolella varjellun, sukupolvelta toiselle siirtyvän salaisen suklaareseptin avulla. Stasia oppii reseptin isältään ja vie sen mukanaan Pietariin, mistä hänen tuore aviomiehensä on saanut työpaikan Venäjän vallankumouksen ytimessä."

Eikö tämä kuulosta melko viihteelliseltä lukuromaanilta, jossa suvun tarina kietoutuu suklaan valmistuksen ympärille? Odotat, miten sukupolvi toisensa jälkeen onnistuu reseptiä varjelemaan ja tienaamaan sillä vaurautensa? 

Vaan eipä Kahdeksas elämä (Brilkalle) osoittautunut olevan juuri mitään sinnepäinkään!

Mutta. Olipa harvinaisen upea, polveileva sukutarina läpi 1900-luvun, monien Venäjän ja Neuvostoliiton johtajien ja monien sotien. Kirjassa oli rakkautta, mutta samat ihmiset saivat osakseen paljon surua ja julmia kohtaloita, ja sitä venäläisille jotenkin niin tyypillistä kateutta ja kostoa läpi sukupolvien. Georgian historiasta opin paljon uutta, samoin sen kansalaisten suhtautumisesta venäläisiin sekä Neuvostoliittoon liittämiseen. Kansa on melko erilaista kuin esimerkiksi virolaiset, joiden miehitys on tullut kirjallisuudessa tutuksi mm Paula Havasteen Viro-trilogiasta. Mutta kukaan ei halua tulla veli venäläisen valtaamaksi ja alistamaksi, se on heissä yhteistä. Luonnollisesti niin Krimin niemimaan miehitys kuin Ukrainan sota kävivät monesti mielessä, samoin se, miten onnekkaita me suomalaiset kuitenkin ollaan oltu. Ei siinä pelkkä sisu riitä että itsenäisyys säilyy, ei Georgiallakaan ollut konkreettisia vaihtoehtoja. 

Henkilöitä kirjassa tuli ja meni vuosikymmenten mittaan, joten skarppina sai kuunnellessa olla, mutta toisaalta uudet henkilöt ja heidän taustansa esiteltiin aina perusteellisesti. On ehkä hieman vähättelevää kutsua kirjaa lukuromaaniksi, sillä siihen liitetään usein ajatus jonkinasteisesta lukemisen keveydestä, ja siihen Kahdeksas elämä on melko paljon vaativampi, ehkä voisin kuvailla sitä nykyromaanin ja lukuromaanin kauniiksi rakkauslapseksi, sillä kirja vaatii aikaa paneutua ja mahdollisuuden keskittyä. Itselläni meni sen kuunteluun enemmän aikaa kuin yleensä tuon mittaiseen kirjaan, parikin viikkoa, kun kuuntelin ohessa pari kolme kevyempää dekkaria ja feelgoodia, joita kuuntelen tyypillisesti silloin kun olen väsyneempi ja pidän silmiä kiinni, tai teen samanaikaisesti jotain muuta puhelimella. 

Kirjassa oli myös hieman maagista realismia mukana, liittyen siihen suklaareseptiin, muttei siitä sen enempää. 

Kahdeksas elämä oli kirja jota kuunnellessa saatoin vain syödä tai kutoa, ilmankos sain sen mittaan valmiiksi sukkaparin, vaikka kesällä kudon yleensä vähemmän. 

Kirja on todella valtava tiiliskivi, tässähän on vain puolet siinä. Suomessa kustantaja on tehnyt päätöksen jakaa Kahdeksas elämä kahteen osaan, joten kokonaisuuden kannalta toinenkin kirja on luettava. Kyseessä ei siis ole varsinainen jatko-osa, vaan yhden kirjan pilkkominen. Odotan innolla toista osaa, joka julkaistaan keväällä '25. 

Sonja Karlsson: 14 tuntia takaisin

Sonja Karlsson: 14 tuntia takaisin

 Kosmos, 2023

Lukija: Krista Kosonen

Kesto: 6 h 9 min

1970

Pan Amin kone kuljettaa sisarukset Hertan ja Olgan takaisin Suomeen, veljen hautajaisiin. Vuonna 1929 he olivat lähteneet Viipurista Amerikkaan, paremman elämän toivossa, eivätkä olleet sen koommin vanhassa kotimaassa käyneet.

Herttaa lento jännittää, tupakan sytyttäminen onneksi hieman rauhoittaa hermoja kun kone lähestyy kiitorataa ja nousua. 

Olga on aina ollut älykäs, ehkä häikäilemätönkin, eikä minua enää ihmetytä yhtään, miksi liitto lopulta päättyi eroon. He rakastivat toisiaan, mutteivät tavalla, joka olisi kantanut vuosikymmeniä. Juhonkadun puutalo alkoi rakoilla, tuuli vinkui saranoissa. Mies palkkasi sihteerikseen turhankin läheisen ystävän, Olga jätti kodinhoidon ja alkoi viihtyä yhä useammin Espilän terassilla. Jotkut rakkaudet ovat kimaltavia jääpuikkoja peltikaton harjan alla.

Tässä kirjassa on monia asioita, joista en oikeastaan halua kertoa kovin paljon. En tiennyt itsekään yhtään enempää kuin takakansitekstin, mikä oli hyvä. Sanon vain, että kirjassa on paljon muistoja, muistikuvia, muistelua, muistin heikkenemistä. Siinä on myös sisaruussuhde, "vanha maailma" ja erityisesti rajan taa jäänyt Viipuri, ja monia ystävyyssuhteita ja kaikkeen linkittyy se muistaminen eri tavoin.

Enkä muuten tiedä ymmärsinkö lopun oikein vaikka kuuntelin sen uudestaan, vai onko se tarkoituksella hämärä ja lukijan tarkoitus tulkita se niin kuin haluaa?

Yhdestä asiasta kuitenkin kannattaa puhua, ehkä vähän varoittaa, sillä yllätyin siitä miten paljon kirjassa käytiin englanninkielistä keskustelua, pitkiä ja monipuolisella sanastolla käytyjä dialogeja joita ei millään tapaa avattu suomeksi. Ei se minua henkilökohtaisesti haittaa (kuuntelenhan kokonaisia kirjoja myös englanniksi), mutta moni ei ole siinä kohtaa mukavuusalueellaan eikä vieraat kielet ole olleet kaikkien lempiaineita koulussa. En ole edes varma minkäikäiset suomalaiset ovat järjestään oppineet englantia jo kansakoulussa? Sen tiedän, että meillä on vielä paljon väkeä jotka ovat aloittaneet koulunkäynnin ennen peruskoulua, ja että '46 syntynyt äitini joka ei päässyt oppikouluun vaikka olisi halunnut jatkaa koulua, vaan lähti 15-vuotiaana maaseudulta Helsinkiin ja töihin maitokauppaan kuten silloin niitä kutsuttiin, ei opiskellut mitään vierasta kieltä, vaikka opiskeli myöhemmin SOK:n sisällä myymälänhoitajaksi saakka. Kielitaidosta riippumatta minusta on ylipäätään yllättävä valinta käyttää noin paljon vierasta kieltä suomenkielisessä romaanissa. Jos se olisi ollut saksaa tai ranskaa, niin morjens! 

Anna Soudakova: Varjele varjoani

 

Anna Soudakova: Varjele varjoani

 Atena, 2022

Lukija: Alina Tomnikov

Kesto: 7 h 44 min

Kun Georgi ja Vera menivät heti 1980-luvun alussa Leningradissa naimisiin, Vera muutti Georgin luo komunalkaan. Georgin kanssa 7 m2 asunnossa asunut äiti muutti silloin maaseudulle, ja vaikka Georgi olikin huolissaan miten äiti pärjää ilman Leningradin kulttuurielämää, ja vaikka tietyistä elintarvikkeista kuten lihasta oli kaupungissa puutetta, huolehti äiti siitä, että Georgilla ja Veralla riitti säilykkeitä ja hilloja. 

Ei aikaakaan, kun tytär Nina ilmoitti tulostaan. Tyttö oli vasta parin viikon ikäinen, kun Georgi joutui taas lähtemään tutkimusmatkalle Siperiaan. 

Kun neuvolan hoitaja tuli kotikäynnille, Veralla oli takkuinen tukka, harmaat silmänaluset ja märät läntit kainaloissa. Hoitaja sanoi, että hänen piti ryhdistäytyä, ettei tässä ollut tarkoituskaan nukkua. Oli muodostettava rytmi ja pidettävä siitä kiinni. Jos lapsi itkee, eikä ole vielä ruoka-aika, sitten vain annetaan itkeä. Ja jos nukkuu ruoka-ajan alkaessa, silloin herätetään. Ja teidän pitää myös muistaa syödä, äiti. Lihaa ja maitotuotteita. Näyttäkää jääkaappinne. Ensi kerralla, kun tulen, teillä on oltava lihaa, muuten joudun tekemään teistä merkinnän. Ja hoitakaa itsenne kuntoon! Millainen roolimalli olette, kun näytätte tuolta? Muistakaa joka hetki, että olette nyt äiti. Tytön äiti. Ai sattuu? Mitä te sitten kuvittelitte? Kaikki käyvät saman läpi, kipeät nännit, väsymyksen, ruokahaluttomuuden. Nyt vain otatte itseänne niskasta kiinni ja lakkaatte valittamasta. Tulen viikon päästä punnitsemaan lapsen. 

Vera teki työtä käskettyä. Hän eli kolmen tunnin sykleissä, torkahteli, hyssytteli, herätteli, puri hampaat yhteen ja asetteli Ninan maiskuttavaan suuhun ruvilla olevaa nänniä, itki ääneti, pakotti itsensä syömään kirpeää rahkaa ja Maria Andrejevanan kanansydänkeittoa, kylvetti, pesi kylpyvedessä harsot ja liinat, kuivatti niitä Onenatarhassa ja silitti loput bakteerit pois kuumalla raudalla keskellä yötä pitäen kelloa silmällä, laskien minuutteja seuraavan syklin alkamiseen. Kerran päivässä hän asetteli tyttärensä puhtaalle, juuri silitetylle liinalle sohvalle viereensä, seurasi sormenpäällään pienten kasvojen ääriviivoja. Rakasti. Vannoi tulevansa hyväksi, paremmaksi. Kirjoitti näistä hyvistä hetkistä monisivuisia kirjeitä Siperiaan. 

Myöhemmin työpaikkoja suljettiin ja Georgin seuraava tutkinusmatkakin peruuntui määrärahan puutteessa. Ihmiset kävivät tehtaissa töissä, vaikkeivät olleet saaneet palkkojaan kuukausiin. Elettiin sillä, mitä onnistuttiin saamaan. 

Suomesta luvattiin inkeriläisille paluumuuttajille töitä, se houkutti. 

Veran isoisä oli ollut kaukaa viisas ja muuttanut Karjalaan ennen kuin inkeriläisten pakkomuutot Siperiaan alkoivat. Sukunimen Susi hän oli vaihtanut Volkoviksi ja ollut kolhoosissa töissä, sillä he olivat säästyneet. Veran äiti ei halunnut kuulla sanaakaan inkeriläisistä juuristaan, hän halusi edelleen kieltää kaikki yhteydet Suomeen, vihollisvaltioon. Saadakseen vaadittavat paperit kuntoon Vera matkusti maaseudulle menneisyydestä avoimesti kertovan Helmi-tädin luo, vaikkei vieläkään uskonut, että he todella muuttaisivat vieraaseen maahan. 

Toisessa osassa pieni perhe on muuttanut Suomeen ja päätynyt kaksioon Turussa. Ensin kaikki on hienoa, he ovat onnekkaita ja esittelevät mielellään uutta kotiaan ystäville, joita pääsee Suomessa käymään. 

Ystävät olivat hämmästelleet Suomessa näkemäänsä: kaikki oli tarkkaa ja säännönmukaista ja ihmiset tylsän lainkuuliaisia, säästivät vettä, lajittelivat roskia, punnitsivat hedelmät oikein, parkkeerasivat keskelle ruutua. Heidän mielestään Verasta ja Georgista oli tullut niin länsimaisia, ettei heitä olisi enää voinut päästää takaisin kotiin, koska he eivät olisi selviytyneet siellä. Miten he edes pystyivät elämään tällaisessa steriilissä ympäristössä, missä ei tapahtunut mitään ja missä tiesi varmaksi, mitä huominen tuo tullessaan? Kun Vera oli tiedustellut oliko Tomkan ja Natašjan elämän sekasorto, kaaos ja epätoivo sitten parempi vaihtoehto, ystävät olivat huudahtaneet viinihuuruissaan, että oli. Ainakin se oli jännittävää, ja sellaista elämän kuuluikin olla - kutkuttavaa. He eivät olleet suostuneet puhumaan palkkamurhista, porraskäytävän ulko-ovien tahrautumisesta vereen, varakkaiden perheiden lasten kaappauksista, ja siitä etteivät lapset enää leikkineet pihoilla. Epäkohtia ei ollut, jos niitä ei ajatellut. 

Elämä ei kuitenkaan osoittaudu niin yksinkertaiseksi kuin Vera ja Georgi kuvittelivat. Vera pääsee harjoittelijaksi museoon, eli oman alansa töihin. Pitkälle koulutettu Georgikin pääsee tavallaan alalleen, mutta vain mapittamaan muiden tekemää työtä.  

Georgi puolestaan keräsi jäljellä olevan tarmonsa mapittamisjaksonsa jälkeen ja meni kysymään laitoksen johtajalta, voisiko hän päästä näytteidenkerääjäksi tai laboratorionhoitajaksi, tietenkin vain harjoittelun muodossa. Vastaukseksi hän sai kehotuksen jatkaa Suomen kielen opiskelua ja miettiä vakavasti englannin kielen kursseja. Kielitaidoton geotieteiden tohtori ei ollut minkään arvoinen. Georgi palasi kotiin, heitti asiakirjamappinsa ja toivonsa nurkkaan, veti kumisaappaat jalkaan, otti virvelinsä ja lähti kalaan.

Ja niin he joutuivat palaamaan kerta toisensa jälkeen sosiaalitoimiston virkailijan vastaanotolle. Vera oli äänessä sen verran kuin osasi, vaikka hänkin olisi halunnut hautautua poolokauluksensa suojaan niin kuin Georgi. Häpeä oli joka kerta ääretön, eikä se keventynyt, vaikka käyntejä kertyi. Heistä oli tullut yhteiskunnan syöpäläisiä, heidän piti esittää kaikki kuittinsa ja laskunsa, tehdä selkoa surkeasta olemassaolostaan, sanoa selkeästi, mitä he halusivat ja mistä he olivat jääneet paitsi. 

Käyntien jälkeen Georgi istui aina keittiönpöydän ääressä ja pyöritteli savuketta sormiensa välissä, tuijotti eteensä, meni sitten parvekkeelle, jolla ei edelleenkään ollut kukkia. 

Vera inhosi niitä iltoja enemmän kuin almujen pyytämistä. Hän odotti vuoteessa, että Georgi tulisi sisään, käpertyisi peiton alle ja kääntäisi hänelle selkänsä. Ja kun Georgi nytkähti muutaman kerran vaipuessaan rauhattomaan uneensa, Vera nousi ja käveli edelleen vaalean, onton asunnon läpi suonväriseen kylpyhuoneeseen. 

Hän päästi veden lorisemaan ammeeseen ja ulisi. Hän itki epätoivoista tuskaansa, kunnes ääni juuttui kurkkuun. Sitten hän istui vielä ammeen laidalla ja yritti saada rinnan täyttymään ilmalla, veren virtaamaan, mielen rauhoittumaan. 

Kolmannessa osassa kertojaääneksi vaihtuu Nina, joka kasvaa kahden kulttuurin välissä, tietämättä aina mihin kuuluu. Lukion jälkeen hän jatkaa yliopistoon ja tapaa siellä suomalaisen Ossin. 

Neljännessä osassa ollaan nykyhetkessä jossa heillä on perhe, pieni Irma-tyttö ja vanhempi poika nimeltään Pietari. Kun Ukrainaan hyökätään, Pietari haluaa entistä vähemmän erottua joukosta ja tulla yhdistetyksi venäläisiin. Vaikka Georgi vaatii poikaa puhumaan heille vain venäjää ja lukemaan vain venäläistä kirjallisuutta, Pietaria hävettää äitinsä kieli. 

Pietari ottaa ensiaskeleitaan, kun Nina oli lähtenyt aamuisin kirjastoon. Puolen vuoden kuluttua ympäristön vaikutusta maahanmuuttajaidentiteettiä käsitellyt gradu oli ollut valmis. Nina oli lukenut sitä varten satoja artikkeleita, haastatellut tuttuja, jotka hädin tuskin olivat ymmärtäneet hänen kysymyksiään itsensä määrittämisestä, hän oli taistellut paperille ontuvan analyysin löytämättä vastausta kysymykseensä: Mikä oli hänen paikkansa? Mikä loppujen lopuksi oli ihmisen paikka?

Valmistumisensa jälkeen hän oli saanut lyhytkestoisia, usein naurettavan huonopalkkaisia ja melkein aina turhia työsopimuksia, ja työtä tehdessä energia oli huvennut jo uuden työn etsimiseen sekä työttömyyden pelkäämiseen. Hän oli ollut mukana suurtakin huomiota saaneissa hankkeissa, joissa kourallinen asiantuntijoita oli kokoontunut pohtimaan kotouttamisen tehostamista. Näiden projektien tehtävä oli näyttänyt hyvältä hakemuksissa ja raporteissa, joissa oli puhuttu parempien olosuhteiden luomisesta, yhteiskunnallisuuden lisäämisestä, yhdenvertaisuudesta ja haasteiden voittamisesta. Loputtomissa palavereissa Nina olisi halunnut kuitenkin nousta seisomaan ja kysyä, tiesikö kukaan, mitä hienoilla sanoilla tarkoitettiin ja miten kukin heistä ne ymmärsi. Ketä he auttoivat? Ketä olivat ne toiset, jotka kaipasivat tätä hanketta? Samaan aikaan terveyskeskuksissa, neuvoloissa, koulujen vanhempainvarteissa oli istunut hänen kanssaan samaan aikaan Suomeen muuttaneita, jotka olivat ottaneet sosiaalisen tuen vastaan ilmaisten tulkkien välityksellä. Mitä oikeasti kuului lähiöissä itsekseen kukoistaville naapurustoille, joista jokaisella oli oma kielensä sekä itse luotu selviytymiskeinojen verkostonsa? Siellä hienosti muotoillut esitteet olisivat päätyneet parhaassa tapauksessa paperinkeräykseen. Mutta hän oli pysynyt hiljaa. Hän oli ollut pelkkä vastavalmistunut tutkimusapulainen. 

Tammikuu lähti minulla käyntiin itäslaavilaisissa tunnelmissa, kun kuuntelin ensin Ukrainaan sijoittuvan Kysykää Mialta ja kohta perään tämän Soudakovan kirjan, joka kertoo kolmen sukupolven tarinaa maahanmuutosta. 

Alku komunalkassa oli erittäin kiinnostavaa kuunnella. Vaikka monesta oli puutetta, kuten lihasta, sitten jopa vodkasta, oli ihmisten välillä lämpöä ja välittämistä. Huomasi, että isä aurinkoisen aika oli jäänyt taa, kun koko ajan ei tarvinnut pelätä kyttääviä naapureita, jotka tekisivät ilmiantoja milloin mistäkin, aiheesta tai aiheetta. 

Perheen Suomeen muutto herätti paljon erilaisia ajatuksia monesta suunnasta. Harmittamaan jäi esimerkiksi se, miten paljon tietotaitoa tässä maassa on haaskattu, kun vieraskieliset ammattilaiset ovat päätyneet "mapittajiksi" ja lääkärit luuttuamaan vessoja samaan aikaan kun meillä on podettu lääkäripulaa. Ja todennäköisesti haaskataan edelleen. Kuitenkin juuri maahanmuuttajien pitäisi saada äänensä kuuluviin, heidän pitäisi kokemusasiantuntijoina olla mukana laatimassa kotiuttamisohjeita, kertomassa mitä he olisivat kaivanneet. Kauniit ajatukset sievine kuvineen kiiltäväpintaiselle paperille printattuna eivät auta siellä, missä kaivataan konkreettisia tekoja nyt, tänään ja huomenna eikä jossain epämääräisessä tulevaisuudessa. 

Reetta Aalto: Vadim

Reetta Aalto: Vadim

Kustantamo S&S, 2020

Lukija: Usva Kärnä

Kesto: 7 h 10 min
Kuunneltu Nextoryn sovelluksessa.

He tapasivat taidenäyttelyssä, Pietarissa, vuosituhannen vaihteessa. Nuori suomalaisnainen, joka on ennenkin asunut Pietarissa ja oli nyt tullut opiskelemaan Venäjän kieltä ja kirjallisuutta sekä Vadim, nahkatakkinen nuori mies. Nainen olisi halunnut opiskella elokuva-alaa, muttei ollut päässyt alan kouluun Suomessa, joten oli palannut Pietariin kun Suomen Pietarin Instituuttiin oli haettu työharjoittelijaa. 

Harjoitteluun myönnettävä apuraha oli huomattavasti suurempi kuin opintotuki, ja olin laskenut, että jos eläisin Pietarissa vaatimattomasti, voisin ostaa videokameran ja kuvata sillä jonkinlaisen omakustanne-elokuvan. En tarvitse mitään kouluja, ajattelin, Pietari olisi minun elokuvakouluni.

Kun he kohtasivat uudestaan, he päätyivät sänkyyn ja pian ensimmäisen yön jälkeen Vadim jäi käytännössä asumaan naisen luo, kimppakämppään jossa asui myös naisen suomalainen ystävä Antti. Vadim puhui omista asioistaan vältellen eikä tällä ainakaan työpaikkaa tai rahaa ollut, tokko kunnon kotiakaan ja nainen maksoi kiltisti kaiken, mikä ei näyttänyt häiritsevän Vadimia ollenkaan. Kun Vadim katosi muutamaksi päiväksi, nainen luuli tämän suuttuneen jostain. Hänet oli pidätetty, miliisit eivät kuulemma pitäneet hänestä.

"Mä en ehkä halua olla sun kanssa", sanoin kun olin saanut teeni. "Me ollaan liian erilaisista maailmoista." 
Vadim.istui pöydän reunassa ja joi teetä ohutreunaisesta kupista nopein hörppäyksin. Hän oli niin pitkään hiljaa, että ehdin jo epäillä, ettei hän ollut kuullut minua. Sitten hän sanoi, "Mä olen oikeasti hyvä taiteilija. Osaan kirjoittaa, korjata kaikenlaista ja kasvattaa porkkanoita."
Minua hymyilytti. Sanoiko hän todella "kasvattaa porkkanoita".

Nainen yllättyi siitä millaisissa piireissä Vadim liikkuu ja keitä hänen entisiin tyttöystäviinsä kuului; yksi Pietarin kiinnostavimmista käsitetaiteilijoista ja suositun liberaalin sanomalehden taidekriitikko. Nainen järjesti Vadimille satunnaisia töitä instituutilta, mutta mies varasti silti häneltä rahaa. Suhde jatkui on ja off, elokuvaprojekti seksistä ja vallasta edistyi myös pikkuhiljaa.

Vadimista tuli ikään kuin naisen muusa, mutta toisaalta häiriötekijä, suhde olisi pitänyt päättää aikaa sitten, mutta oli vaikeaa, mahdotonta päästää tai päästä irti. Olisin ehkä odottanut muutakin sisältöä tarinaan kuin seksiä ja tätä rimpuilua. 

Mikaela Strömberg: Sophie

Mikaela Strömberg: Sophie 

Schildts & Söderströms 2015, 236 sivua

Suomennos ruotsinkielisestä käsikirjoituksesta: Helene Bützow 

Sophie elää Pietarissa huoletonta nuoren neidon elämää. Saksalaisten juurtensa myötä hän on saksalaisen koulun oppilas ja koulu sujuu kuin tanssi. Isä on pappi ja toimii hienostoneitien opettajana kuuluisassa Smolna-instituutissa, äiti on kotirouva joka synnyttää lapsen toisensa perään. Sophie on tytöistä vanhin ja vuonna 1842, täyttäessään 14 vuotta ja vaihtaessaan Smolnaan opiskelemaan, hänellä on jo seitsemän sisarusta. Koska Sophien isä on myös tsaariperheen suosiossa, esitellään Sophiekin samaisena syksynä hovissa. Sophie kutsutaan tämän jälkeen hovineidiksi vaikka hän on oikeastaan liian nuori tehtävään. 

Mutta sitten tulee skandaali. Sophie saa hovissa aivan erityistä huomiota osakseen tietyltä nuorelta mieheltä ja nuorena ja naiivina menee salaisiin kohtaamisiin joista seuraa onneton raskaaksi tuleminen. Vauva menee kesken, mutta Sophien maine on mennyttä. Niinpä isä päättää naittaa hänet ystävänsä sisarenpojalle ja Sophie vihitään 16-vuotissyntymäpäivänään kymmenen vuotta vanhemman hollantilaisnuorukaisen, Engbertus Jansenin kanssa. 

Vuonna 1850 Sophie on 19-vuotias ja jo kolmen pienen tyttölapsen äiti. Engbertus päättää karistaa Pietarin tomut jaloistaan ja muuttaa perheensä Suomeen. Siitä Sophien aikuinen elämä todella alkaa. 

Sophie von Behsen on todellinen historian henkilö. Itäisellä Uudellamaalla elänyt toimekas nainen syntyi Pietarissa 1828 ja kuoli 1886 Lapinjärvellä. Pietarin hienostopiireissä lapsuutensa viettänyt nainen luki Talousseuran julkaisuja maanviljelyksestä ja kuokki perunoita tyttäriensä kanssa Labbyn savisesta pellosta, joten ei voi varsinaisesti sanoa hänen eläneen perinteistä kartanonrouvan elämää. Toisaalta hän oli aika moderni aikakauteensa nähden. Lukuisista vastoinkäymisistään (joista aviomies on yksi) huolimatta ja varmasti myös niiden kasvattamana Sophiesta varttuu voimakastahtoinen nainen joka pitää ohjat käsissään miehen renttuillessa omilla teillään, kunnes tekee radikaalin päätöksen miehensä suhteen. 

Strömbergin tapa kirjoittaa historiallista romaania on hyvin persoonallinen, en osaa edes sanoa kenen tuotantoon häntä vertaisin. Tapahtumista kertovaa suoraa tekstiä on aika paljon suhteessa repliikkeihin ja se hidasti omaa lukemistani. Sophiessa on jossain määrin huumoriakin, mutta sävyltään se on mustanpuoleista. Utriomaista kepeyttä Sophiessa ei ole, eikä se ole samalla tapaa vetävä kuin esimerkiksi suosikkini Enni Mustoset. Aikakauden yleisiä tapahtumia Strömberg ei juurikaan ota käsittelyyn, kirja käsittelee aika puhtaasti Sophien elämää ja tunteita.

Kirjabloggaajien klassikkohaaste 2 - Anton Tšehov: Kolme sisarta

Anton Tšehov: Kolme sisarta

Alkuteos julkaistu 1901

Suomennos: Martti Anhava 1999

On jälleen aika kirjabloggaajien klassikkohaastepostauksen.

Klassikkohaaste on puolivuosittain jatkuva haaste ja tämä on järjestyksessään toinen. Tämänkertaista klassikkohaastetta emännöi Tuijata. Kulttuuripohdintoja-blogi. Olin mukana myös ensimmäisellä kerralla jolloin luin Gustave Flaubertin Rouva Bovaryn joka oli ollut TBR- eli To be read -listallani jo hyvän aikaa. Arvioni Rouva Bovarysta voit lukea täältä.

Kolme sisarta, Olga, Maša (Maria) ja Irina asuvat veljensä luona pienessä maaseutukaupungissa josta haluaisivat päästä pois, takaisin Moskovaan jossa asuivat ennen kuin heidän isänsä sai kyseisen maaseutukaupungin prikaatinkomentajan viran. Pienessä varuskuntakaupungissa ei ole sellaista sivistyneisyyttä jota sisarukset kaipaisivat, eikä sopivia aviomiehiä. Vain Maša on mennyt naimisiin, maalaiskaupungin opettajan kanssa. Tapahtumat ja olosuhteet ovat saaneet aikaan sen, ettei Moskovaan paluu ole kovinkaan realistinen.

Sisarukset ovat luonteiltaan hyvin erilaisia, mutta silti läheisiä. Olga on siskoista vanhin, opettaja ja sisaruksistaan huolehtiva vanhapiika. Keskimmäinen sisaruksista, Maša, on rakastanut miestään muttei rakasta enää ja ajautuu suhteeseen. Nuorimmainen Irina on vakuuttunut siitä, että hänen onnensa löytyy Moskovasta. Kun Irina tajuaa Moskovan jäävän vain haaveeksi, hän suostuu vaimoksi yhdelle pikkukaupungin upseereista, mutta ennen häitä tapahtuu jotain mikä tekee avioliiton mahdottomaksi.

IRINA Te sanotte: Elämä on ihanaa. Entäpä jos se vain tuntuu sellaiselta! Meille kolmelle sisarelle elämä ei vielä ole ollut ihanaa, se on tukahduttanut meidät kuin rikkaruoho... Minulla on kyyneleet silmissä. Turhan päiten... (Pyyhkäisee nopeasti kasvojaan, hymyilee.) Työtä täytyy tehdä, työtä. Sen tähden me olemme allapäin ja näemme elämämme niin synkkänä että emme tiedä mitä työ on. Me olemme syntyneet ihmisistä jotka halveksivat työtä...

Sisarten tavoin myös heidän veljensä Andrei unelmoi sotilasuransa myötä paluusta Moskovaan. Hän solmii avioliiton ja hänen ensin niin miellyttävästä vaimostaan tulee koko perhettä manipuloiva matriarkanalku.

NATAŠA Huomenna minä olen sitten jo yksin täällä. (Huokaisee.) Kaikkein ensimmäiseksi minä annan hakata tuon kuusikujan, sitten tuon vaahteran tuosta. Se on iltaisin niin kauhea, ruma... (Irinalle) Kultaseni, tuo vyö ei sovi sinulle ollenkaan... Se on mauton. Pitäisi olla jotakin vaaleaa. Ja tänne minä annan istuttaa kukkasia, kukkasia joka paikkaan, ja alkaa tuoksua... (Ankarasti) Mikä haarukka täällä ajelehtii penkillä? (Menee taloon, sisäkölle) Mikä haarukka tuolla penkillä ajelehtii, minä vain kysyn? (Huutaa) Hiljaa! 

Tšehov kirjoitti näytelmän vuonna 1901 ja Kolme sisarta esitettiin lavalla ensimmäisen kerran kaksi vuotta myöhemmin. Reilun sadan vuoden aikana siitä on nähty monenlaisia näyttämösovituksia ympäri maailmaa. Näytelmän teksti ja juoni on sinänsä aika yksinkertainen, joten sisältöä pitää jäädä miettimään. Enemmän kuin isoilla juonellisilla käänteillä Tsehov leikkii päähenkilöidensä toiveilla ja unelmilla. Kannattaako haikailla saavuttamatonta vai kannattaisiko onneaan etsiä sieltä missä on? Haipuuko onnen tunne sitä kauemmas mitä useammin muistuttaa itselleen, ettei sitä ainakaan täältä löydy? Onko elämä edes niin oikeudenmukaista että se suo kaikille onnen? Onko sisarusten rakkaudesta kilpailevissa miehissä loppujen lopuksi muuta vikaa kuin se, etteivät nämä tule viemään siskoksia Moskovaan? Haikailevatko he kapeakatseisesti vain yhden asian toteumisen perään näkemättä mitään kaunista ympärillään? Onko Moskovaa heidän unelmiensa kaltaisena edes olemassa? Onko aika kullannut muistot, vai onko maailma muuttunut? Ainakaan sisarusten elämä ei juuri muutu, ainakaan heidän toivomaansa suuntaan. Vuodet vain kuluvat ja heidän elämässään vallitsee tietynlainen pysähtyneisyyden tila. Kaksi nuorempaa sisarusta kokeilee omilla tahoillaan muuttaa elämäänsä, mutta sekin jää vain ohikiitäväksi vaiheeksi.

IRINA (Hilliten itseään) Minä olen niin onneton... En minä osaa tehdä työtä, en rupea enää. Liika on liikaa! Okin lennättimessä, nyt olen kaupunginhallituksessa ja vihaan, halveksin kaikkea mitä ikinä saan tehdäkseni... Minä olen jo kaksikymmentäkolmevuotias, olen tehnyt työtä jo kauan, ja aivot ovat kuivuneet, minä olen laihtunut, rumentunut, vanhentunut, eikä mitään, mitään, minkäänlaista tyydytystä, ja aika kuluu ja koko ajan on sellainen tunne, että kulkee poispäin todellisesta, ihanasta elämästä, kulkee yhä kauemmaksi ja kauemmaksi jotakin kuilua kohti. Ja minä olen epätoivoinen, epätoivoinen! Ja miten minä vielä elän, miten en ole tähän päivään mennessä tappanut itseäni, sitä minä en ymmärrä...

Kuten näytelmät yleensäkin, Kolme sisarta antaisi varmasti enemmän itsestään näyttämöllä kuin luettuna. Muistan nähneeni Tsehovin näytelmistä vain Kirsikkapuiston ja senkin kauan sitten. Toisaalta, esitetäänkö toista sataa vuotta vanhoista näytelmistä vielä klassisia versioita jos sellaisen haluaisi nähdä, vai päivitetäänkö ne lähes aina nykypäivään?

Laila Hirvisaari: Minä, Katariina

Laila Hirvisaari: Minä, Katariina 

Otava 2011, 607 sivua 

Laila Hirvisaari on jakanut Venäjän keisarinna Katariina II:n elämäkerran kahteen tiiliskiviromaaniin; Minä, Katariina sekä Me, Keisarinna. 

Katariina on todellisuudessa saksalaisen ruhtinassuvun prinsessa Sophie, joka 14-vuotiaana naitetaan Venäjän tulevalle suurruhtinaalle Pietarille, joka on vain vuotta vanhempi pojankoltiainen. Venäjää halllitsee tuolloin keisarinna Elisabet jolla ei ole omia lapsia. Katariinan kauhuksi Pietari vihaa peseytymistä ja täyttää aviovuoteen mieluummin tinasotilailla kuin suvunjatkamispuuhilla. Elisabet tahtoo Katariinalta vain pojan, muuten tyttörukalla ei ole merkitystä. Muutenkin Elisabet tuntuu lähes hysteerisesti pelkäävän kaikkea, erityisesti sitä että Pietari tapattaa hänet päästäkseen nopeammin valtaan.

Kirjassa Katariina on jo iäkäs, kyseessä ovat siis hänen muistelonsa nuoruusvuosiltaan. Jälkimmäinen osa käsittelee Katariinan aikaa hallitsijana, ensimmäinen kattaa vuodet Saksasta lähdöstä siihen, miksi Katariinasta tuli tsaarinna eikä vain tsaarin puoliso.

Tässä romaanissa oli puitteet valmiina aivan mihin vaan. Sen sijaan Hirvisaari on kirjoittanut rakenteeltaan puuduttavat muistelmat joissa Katariina muistelee ja puolustelee ja käy läpi vanhoja muistiinpanojaan yhdessä Leonin, ylikamariherran ja uskotun ystävän kanssa. Juuri Leonin kanssa käydyt keskustelut tuovat kirjaan pitkän miinuksen. Katariinan oma elämä ja Venäjän hovi lukuisine juonitteluineen sen sijaan oli sitä antoisaa historiallista lukuromaania jota odotinkin. 

Kahlattuani kirjan läpi vannoin että toinen osa saa jäädä lukematta. Mutta saa nyt nähdä, olen jo hieman alkanut lämmetä jatko-osallekin ;-)

Tiina Laitila Kälvemark: Karkulahti

Tiina Laitila Kälvemark: Karkulahti

WSOY 2015, 328 sivua

Kevväällä taivas on korkiammalla. Ilima tekkee linnuille tillaa, ja rakkauvelle. Taas on yksi vuosi mennyt ja vieläkin sinä elät. Vieläkin sinä kuulet siipien suhinan etelästä päin.

Jaakko tuo inkeriläissyntyisen Veran tuoreena vaimonaan Karkulahden taloon keväällä '96. Pihamaalla Vera kauhistelee mutavelliä ja lukuisia harmaita rakennuksia, mutta näkee jo mielessään kaikki ne upeat ruusut joita tulee istuttamaan. Kaikki ne uudet verhot, huonekalut ja kodinkoneet jotka Jaakko on luvannut hänelle hankkia. Saat tällätä Karkulahesta semmosen kun haluat. Rahhaa on. 

Kymmenen vuotta myöhemmin Vera tiskaa käsin astioita ja painaa veitsen terää tiukasti kämmentä vasten. Käsissä näkyvät tiheät arpien kudelmat. Hänen ja Jaakon ainokainen leikkii lattialla omia mielikuvitusleikkejään. Anna, tytär johon Veralla ei ole äidillistä tunnesidettä. Ankea nykyhetki vie Veran ajatukset menneeseen, Annassa hän näkee itsensä lapsena Neuvostoliitossa. Lapsuutta hän ei paljon välitä muistella, välit äitiin ovat katkenneet. Yhdessä ystävänsä Katjan kanssa heillä oli suuret suunnitelmat, pitää päästä pois. Katjalle tumma ja tulinen! Veralle viileä ja vaalea! Molemmille lentoliput, ja pikajunat, ja ensimmäinen luokka! Euroopan pääkaupungit. Amerikka! Aurinko! Kuu! 

Talon todellinen emäntä ja hallitus on edelleen Jaakon äiti joka halvaantuneena määrää kaikesta sängyn pohjalta käsin. Venakkominiäänsä Elisabet ei hyväksy vieläkään ja Jaakko on liian nahjus pitämään edes omia saati Veran puolia.

Venäläisen hutsun toi taloon Jaakko Aukusti. 
Rättäsen Sinikka ei ollut tietävinään kun hän soitti naapuriin. Mitä tuosta. Hyvähän se vain on, että emännän otti. Onhan tuo koko ikänsä yksin elänyt. 
Yksin elänyt! 
Eipä tarvi enää Sinikalle soitella. 

Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1980-luvun Neuvostoliittoon ja 1990- ja 2000-lukujen Suomeen, Pohjois-Pohjanmaalle. Karkulahti tuntuu kuitenkin monin tavoin jumittuneen sinne '80-luvulle, paitsi henkisesti myös ihan konkreettisesti, kun Veralle luvatut lukuisat talon remontit ja asuinjärjestelyiden muutokset ovat jääneet tapahtumatta. Karkulahti on nurinkurisella, ahdistavallakin tavalla ajaton. 

Karkulahti on juuri sellaista kotimaista laatukirjallisuutta joka on erityisesti mieleeni. Kauniilla kielellä kirjoitettua, pikkuhiljaa avautuvaa, ei niinkään juoni- vaan enemmän tunnelmavetoista. Kansi on uskomattoman kaunis ja sopii tunnelmaltaan kirjaan erinomaisesti. Yllätyn (ehdottoman negatiivisesti) ellei Karkulahtea yhdenkään kirjallisuuspalkinnon ehdokkaaksi nimetä kun niiden aika taas on. Esikoisteos, 2012 ilmestynyt novellikokoelma Kadonnut ranta, olikin jo aikanaan Runeberg-ehdokkaana.

Sirpa Kähkönen: Graniittimies

Sirpa Kähkönen: Graniittimies

Otava 2014, 334 sivua

Siitä tytöstä, joka maaliskuussa hiihti kinosten läpi toiveidensa kaupunkiin,

ei ollut elokuussa jäljellä mitään. 

Jo vankileirillä Ilja katseli Klaaraa, hiljaisten tyttöjen ryhmää josta Klaara erottui kaikkein kauneimpana. Tuon tytön hän tahtoi mukaansa ja niin varmana he molemmat tiesivät minne ovat menossa, missä ei punikin tarvitse anella töitä, missä työläinen saa elää vapaana ja kaikki on hyvin ja oikein. Niinpä he vihillä käytyään hiihtivät rajan yli Petrogradiin, oli maaliskuu vuonna 1922 ja Klaaralla oli ikää saman verran kuin uudella vuosituhannella.

Puolue oli antanut heille luvan tulla ja puolue heidät määräsi asumaan Petrogradiin joka vähän myöhemmin tultaisiin Leningradina tuntemaan. Ilja alkaisi opiskella insinööriksi ja Klaara, jonka nimestä putosi rajalla toinen A pois, alkaisi syksyllä opiskella Lännen Vähemmistökansallisuuksien yliopistossa. Ilman kyniä, papereita ja kirjoja, eikä niillä niin väliä ollutkaan, sillä keskeistä oli hengissä pysyminen. Kaupunki hylki meitä, mutta sen oppi olemaan ottamatta henkilökohtaisesti.

Toisena kesänään Klara määrättiin kiertämään maaseutua, valistamaan naisia poliittisen toiminnan tärkeydestä ja perustamaan toimintapiirejä. Tärkeämpänä kuin teoreettista valistamista Klara piti kuitenkin käytännön auttamista. Petrograd kuhisi katulapsia joihin moni valistunutkin suhtautui kuin syöpäläisiin ja koko ajan heitä tuli lisää, junien mukana pitkin maakuntia. Klara liittyi mukaan toimintaan jossa hän öisin kolusi aseman kellarilabyrintteja joissa katulapsilla oli omat valtakuntansa ja sitä kautta hän löysi elämäntyönsä, Ilon Sepät ja tapasi monia ihmisiä jotka tulisivat myöhemmin olemaan merkityksellisiä hänen elämässään.

Kirjan erikoinen alkuasetelma tempaisi heti mukaansa, sitten Iljan ja Klaran elämä tasaantui niin kuin avioliittokin tahtoo aina kääntyä arjeksi. Kun noin sata sivua oli jäljellä meinasi iskeä lukujumi, suoraan sanottuna minua ei houkuttanut juurikaan jatkaa lukemista. Epäilin ettei mitään isompaa ole luvassakaan, kun tarina tuntuu nyt niin junnaavan paikallaan. Parikymmentä sivua eteenpäin ja huomasin olleeni aivan väärässä; onneksi en helposti jätä kirjaa kesken! Kokonaisuutena odotin kuitenkin hieman enemmän konkreettisia tapahtumia enkä tästä syystä antaisi kirjalle aivan viittä tähteä. Sen ansiot ovat paljolti tunnelman luomisen puolella, ihmisten kohtaloiden välittämisessä ja se, riittääkö tämä, on puhtaasti makuasia. Kirja on tällä hetkellä ehdolla Finlandia-palkinnon saajaksi ja mikäli se voittaa, ymmärrän kyllä sen ansiot. 

Tom näytti minulle lauta-aitojen ympäröimät puutarhat, joissa kultaiset hedelmät painoivat oksia melkein maahan saakka, ja talot, joiden ovia saattoi aina pitää auki koska ilma oli lämmin ja kansa vaurasta ja toisiaan kohtaan suopeaa. Kuivissa valoisissa asunnoissa asui puhdasta tervettä väkeä, eivätkä heitä vaivanneet taudit eivätkä syöpäläiset. Ja hän kertoi minulle, että hedelmät olivat nimeltään aprikooseja ja vuorten karut rinteetkin kasvoivat syötäviä heiniä ja varpuja, joilla kansa maustoi ruokansa.
"Sitten kun", Tom sanoi, "sitten meillä kaikilla on näin." Ja me kuljimme hedelmätarhassa ja hän poimi minun kassini täyteen puiden kultaisia hedelmiä. Ne olivat tulevaisuuden antimia, minä tiesin, ja se lohdutti minua sillä jokaisen sisällä oli suuri kivi, jonka saattaisin istuttaa kiviseen kaupunkiin, joka harmaana ja vastustuskyvyttömänä huojui saveen lyödyillä paaluillaan jäisen virran partaalla.

Loppuun pieni kuriositeetti. 80-luvulla kävimme ystäväni kanssa toisinaan jäätelöbaareissa. Niistä sai hienoja jäätelöannoksia joiden kuvat olivat näkyvillä kuin huoltoasemien ravintoloissa nykyään. Muistaakseni ne maksoivat siinä 20-30 markan välillä? Piterissä, kuten asukkaat Leningradia lempinimellä kutsuivat, oli 1920-luvulla maitobuffeita. Niistä saattoi ostaa lasillisen maitoa tai kefiiriä ja mennä pöytään sen juomaan. Toisinaan saattoi valikoimassa olla jäätelöäkin. Maito oli ravitsevaa herkkua, ei mikään itsestäänselvyys köyhässä kaupungissa.

Mielenkiinnolla odottelen torstaita ja tietoa Finlandia-palkinnon voittajan julkistuksesta. Itse olen lukenut tämän lisäksi vain toisen ehdokkaan, Neljäntienristeyksen josta pidin kovasti. Graniittimies on mielestäni kuitenkin enemmän Finlandiavoittajan tyyppinen, mutta saa nähdä.

Raija Oranen: Aurora

Raija Oranen: Aurora

Teos 2014, 632 sivua

Raija Orasen tämän syksyn uutuusromaani Aurora kertoo Aurora Karamzinin, os. Stjernvallin elämästä.

Vuoden 1824 syksyllä koittaa Auroran siihenastisen elämän kohokohta. Kuusitoistavuotias neito astuu debytanttina seurapiireihin yllään Pariisista tilattua, Pietarissa ommeltua vaaleanpunaista tylliä. Auroran isäpuoli, korkeassa asemassa oleva prokuraattori Carl Johan Walleen povaa kauniille, älykkäälle ja Pietarissa hyvin koulitulle tytölle loistavaa tulevaisuutta ja asemaa hovissa. Kosijat, sulhaset, kaksi aviomiestä ja kaksi lasta täyttävät Auroran elämän. Matkoja, milloin aviomiehen terveyttä parantamaan, milloin toisen liikeasioita hoitamaan. Kesät Suomessa, talvikaudet Pietarissa. Paikoitellen Auroran elämän seuraaminen on hieman pitkästyttävää kun samat tapahtumat toistuvat vuosi toisensa jälkeen. Kesäksi muutetaan joka vuosi Pietarista Träskändaan, kesän päätyttyä palataan kuin itsestäänselvyytenä jälleen Pietariin eikä joka vuodelle ole muita erityisen merkittäviä tapahtumia. Juonen kulullisesti suurempaa antia onkin se myllerrys joka on menossa sekä maailmalla että Venäjän suurruhtinaskunnassa.

Kirjan myötä kiinnitin huomiota esimerkiksi siihen, että vaikka me jälkipolvet ihailemme tuon ajan merkittäviä miehiä ja naisia, omana aikanaan he eivät saaneet varauksetonta ihailua, päinvastoin. Esimerkiksi Topelius sai vastaansa paljon vihaa ja hänet jopa leimattiin venäläismieliseksi kun keisari Suomen vierailullaan nimitti hänet yliopiston historian professoriksi ohi normaalin yliopistomenettelyn. Keisari puolestaan pelkäsi jatkuvasti ruotsalaismielisten ajatusten leviämistä Suomessa ja tämän seurauksena sensuuri oli rankkaa. Ruotsalaislehdetkin leikeltiin riekaleiksi ennen kuin ne päätyivät suomalaisiin käsiin. Myös Runebergia ja etenkin Snellmania kirjassa käsitellään paljon ja tämän myötä käsitykseni sekä Snellmanista että korkeimmissa asemissa olevien virkamiesten suhtautumisesta Suomen kansallisaatteen nousuun sai uusia näkökulmia.

Professori Nervander purki raivoaan Walleenille: -Miten Snellman ja muut ruotsinkieliset voivat olla luonnollisia suomen kielen edistäjiä, kun kukaan heistä ei pysty lukemaan suomenkielistä kirjaa ilman sanakirjaa tai kirjoittamaan virheettömästi suomenkielistä lehteä? Savolaiset tuskin ymmärtävät puoliakaan Ingmanin opettelemasta kankeasta kielestä, jota he nimittävät suomeksi.
- En ymmärrä minäkään, Walleen sanoi. -Enkä ymmärrä sitäkään, miksi minun pitäisi ymmärtää. Minä puhun ruotsia, ranskaa, saksaa ja venäjää ja hiukkasen jopa englantia, niin että minulle riittää. Mutta se Snellman täytyy kyllä silti pelastaa, ennen kaikkea häneltä itseltään. Tällä haavaa sensuuri ei onneksi kuulu minun harmeihini, niin että jollen voi häntä auttaa, en voi olla myöskään häntä tuhoamassa.

Kirjaa voi suositella erityisesti autonomian ajasta kiinnostuneille lukijoille jotka haluavat runsaasti faktaa. Kokonaisuus tahtoo välillä kääntyä niin päin, että Aurora on taustana historian tapahtumille. Sinebrychoffin suvusta kertova loistava Fanny on edelleen suurin suosikkini Orasen romaaneista.

John Boyne: Tarkoin vartioitu talo

John Boyne: Tarkoin vartioitu talo

Julkaisija: Bazar 2011, 446 sivua

Alkuteos: The House of Special Purpose, 2009, Irlanti

Suomennos: Laura Beck

 

"Oi miten kaunis talvinen kansi, olen nähnyt tämän jossain blogissa!" oli reaktioni kun näin Boynen kirjan kirjaston päätyhyllyssä jonne oli ajankohtaisesti kerätty talvisia kirjoja. Vaikka Venäjä ei välttämättä ole aivan kärkipäässä mielenkiinnon kohteissani, ainahan sitä voi Romanovien aikaan sijoittuvan lukuromaanin tuoda kotiin, varsinkin kun siinä on noin kaunis kansi. Miten niin pinnallista? Jos sisältö alkaa jossain kohtaa tökkiä, voipahan katsella kantta hetken.

Georgi, venäläissyntyinen, Lontoossa lähes koko aikuisikänsä elänyt mies, kertoo vuoroluvuissa kahta eri tarinaa menneisyydestään. Hän kertoo kronologisessa järjestyksessä omaa tarinaansa alkaen siitä, miten hänen elämänsä köyhän maatyöläisen poikana aivan ensimmäisen maailmansodan alla sai uuden suunnan, kun Romanovien sukuun kuuluneen suuriruhtinaan seurueen reitti kulki heidän kotikylänsä läpi ja Georgi onnistui pelastamaan murhayrityksen kohteeksi joutuneen suuriruhtinaan hengen. Suuriruhtinas näki pojassa uskollisuutta ja uhrautuvaisuutta ja niin 16-vuotiaasta Georgista tuli 11-vuotiasta kruununperijää, Alekseita, tiiviisti vartioiva palvelija, kumppani ja henkivartija. Tsaarin neljä kaunista tytärtä eivät jää huomiotta hekään ja Georgin ihastus nuorimmaiseen, Anastasiaan, saa vastakaikua. Suudelmia ja syleilyjä vaihdetaan toisten katseilta piilossa. Kiinnijääminen tietäisi nuhteita Anastasialle, mutta Georgi löytäisi itsensä pian Siperiasta. 

"Anastasia!" huusi tsaaritar, joka oli erittäin tietoinen siitä miten epäsopivaa meidän oli luistella sillä tavoin yhdessä, mutta kun kuulin tsaarin mylvivän naurusta lentäessäni melkein nenälleni, vakuutuin että sellainen vallattomuus oli hyväksyttävissä, ainakin hetken ajan.
Joten niin me luistelimme. Ja luisteleminen muuttui tanssiksi. Me löysimme yhteisen rytmin ja teimme tahdissa jokaisen liikkeen, otimme yhdessä jokaisen askeleen. Se ei kestänyt kuin muutaman minuutin mutta se tuntui ikuisuudelta. Kun muistelen Tsarskoje Seloa ja vuoden 1916 talvea, tämä on se, mitä siitä elävimmin muistan.

Tilanne Venäjällä ei ole helppo. Kansa kärsii nälänhädästä ja näkee samanaikaisesti tsaariperheen elävän yltäkylläisyydessä. Tämä saa aikaan kapinointia ja vallankumouksen, tsaarin ja hänen perheensä vangitsemisen ja tsaarin vallasta luopumisen pakon alla. Tapahtumien keskipisteessä mukana oleva Georgi pääsee pakenemaan Venäjältä ja päätyy muutamaksi vuodeksi Pariisiin josta siirtyy sitten Lontooseen.

Kirjan alussa eletään kuitenkin vuotta 1981 jolloin Georgi on jo vanha mies jonka vaimo, niinikään venäläissyntyinen Zoja, on sairaalassa pahalaatuiseen syöpään sairastuneena. Georgi kertoo hänen ja Zojan yhteisestä elämästä nykyhetkestä taaksepäin aina Venäjän tapahtumiin saakka, mukaan lukien heidän viimeisestä matkastaan joka vuonna 1971 suuntautui Suomeen. Pakko mainita, että Boyne saa Suomen kuulostamaan hyvin venäläishenkiseltä ainakin ruokakulttuuriltaan...

Boynen kirjoitustyyli ei aina ollut makuuni kirjan alkuvaiheissa. Paikoitellen kerronta toi mieleeni 80-luvun lopulla ja 90-luvun alussa runsaissa määrin lukemani Danielle Steelet joista sittemmin olen pysytellyt kaukana. Tästä esimerkkinä kohta jossa Georgi kertoo heidän ainoan lapsensa menehtymisestä.

Hän oli kolmekymmentäkuusivuotias, kun hänet riistettiin meiltä. Hän työskenteli opettajana Battersea Parkin lähellä olevassa koulussa, ja eräänä iltapäivänä kun hän käveli kotiin pitkin Albert Bridge Roadia, tuuli vei hänen hattunsa ja hän juoksi liikenteen sekaan katsomatta sen enempää oikealle kuin vasemmalle, ja auto törmäsi häneen. Niin vaikea kuin sitä onkin myöntää, se oli täysin hänen omaa syytään. Autolla ei ollut mitään mahdollisuutta väistää häntä. Olimme tietenkin opettaneet hänelle ettei kadulle pidä rynnätä, tottahan hän sen kaiken tiesi, mutta kuka meistä ei joskus tempautuisi hetkeen mukaan ja unohtaisi mitä on oppinut?

Tsaarin aikoihin sijoittuneet kertomukset sen sijaan lumosivat minut ensi hetkestä lähtien ja juuri ne osiot, jotka onneksi olivat pitkiä, saivat aikaan miellyttävän lukukokemuksen. Loppua kohti, kahden erillisen tarinavyyhdin lankojen alkaessa kietoutua yhteen, luin kirjaa jo ahmien. Miten uskottava tarina on, onkin jo vallan toinen juttu. Tsaarin lapset elivät ilmeisesti hyvin rajoitettua elämää ilman ystäväpiiriä, joten miksipä Anastasia ei olisi voinut ihastua veljensä nuoreen, komeaan henkivartijaan? Uskon että loppuratkaisukaan ei ole kaikkien lukijoiden mieleen, mutta mielestäni kirja kannattaa ottaa löyhästi tositapahtumiin perustuvana viihdyttävänä lukuromaanina jollaisena se on hyvinkin onnistunut.