Jari Tervo: Pyrstötähti

Jari Tervo: Pyrstötähti

WSOY 2015, 175 sivua

175-sivuinen Pyrstötähti oli erinomainen viikon vippilaina; vaikka edellinen kirja oli vielä pahasti kesken sen lainatessani, ehdin hyvin lukea Pyrstötähdenkin ennen määräaikaa.

Pyrstötähti on ajallisesti jatkoa Tervon lapsuusmuisteloille Esikoinen ja Revontultentie, jotka olen lukenut jo aiemmin. Revontultentie on vielä tuoreena mielessä, sillä sen lukemisesta on kulunut vasta vähän toista kuukautta. Harkitsin muutaman sekunnin vippihyllyn ääressä lainaanko uuden Tervon näin pian edellisen perään, ja voin nyt todeta että valinta oli oikea. Vaikka Tervon kirjat eivät jatkuvajuonisia olekaan, oli Pyrstötähteä lukiessa mukavaa, että Revontultentie oli vielä hyvin mielessä.

Pyrstötähti saa alkunsa kun 14-vuotias Jari päättää ryhtyä kirjoittamaan muistelmiaan.

Harkitsin pitkään ennen kuin ryhdyin kirjoittamaan muistelmiani.

Meidän talon lyhyempi Pitkänen kertoi isänsä lukeneen kaksi hienoa kirjaa. Toinen oli Marsalkka Mannerheimin muistelmat ja toinen Tabe Slioorin. Lyhyemmän Pitkäsen isän mukaan molemmat johtivat miehiä.

Illalla kirjoitin äidin päällystämään eläinopin vihkoon sarvikuonojen alle muistiin kaikki asiat, jotka muistin elämästäni. Niitä tuli yhteensä kuusi. Kolme niistä oli samalta aamulta. Yksi niistä oli Längelmäveden reitti. Näytti siltä, että olin elänyt elämäni hukkaan. En ollut vielä neljätoistavuotiaana ehtinyt valloittaa uusia mantereita tai merireittejä enkä löytää taivaalta palavaa pyrstötähteä.

Pyrstötähti koostuu lyhyistä, muutaman sivun mittaisista luvuista jotka kertovat hyvinkin tavallisista sattumista ja tapahtumista Jarin perheessä. Tervolla vain on tuo metka taito osata kirjoittaa niin arkisistakin tapahtumista hauskasti ja saaden ne ikään kuin tuntumaan isommiltakin jutuilta. Pyrstötähdestä nimittäin puuttuvat kaikki ne Esikoisen jännittävät hunghuusirakkaudet ja noitavainot sekä Revontultentien seikkailut ympäri Eurooppaa. Sisaruksilla, pikkusiskolla Maijalla sekä pikkuveljellä Unto Abrahamilla, on aiempaa suuremmat roolit ja varsinkin pikkuveljen sutkautuksia kuullaan nyt enemmän. Oman roolinsa saa myös perheen maltankoira Mila, jonka nahoissa Jari uskoo elävän noitavainoissa kärsineen Aune-tätinsä sielun.

Isä kysyi Supermarketin pihalla kuusikauppiaalta, ettei kai se niin tyhmä ole, että se edelleen jääräpäisesti vaatii viittätoista markkaa kuusesta. Kauppias myönsi tarkistaneensa hintaa markkinatilanteen mukaan. Se on miehen puhetta, isä ilahtui. Autossa se haukkui kapitalismia sairaaksi talousjärjestelmäksi maksettuaan kaksikymmentä markkaa kuusesta.

Äiti nosti kinkun keittiönpöytään. Isää otti vielä päähän kuusikaupan riistoluonne, mutta se alkoi lauhtua, kun se leikkasi kinkkua. Äiti käski meidän puhua nyt vain söpöjä ja nättejä asioita niin, että kaikille tulee hyvä ja lämmin joulumieli.

Kinkku on oikeasti sian perse, en kyllä saatana syö, pikkuveljeni Unto Abraham sanoi.

Jonkin verran lukemiseen ja sen kokemiseen vaikuttanee myös se, että Tervo on niin tuttu verrattuna muihin kirjailijoihin joista usein tietää vain nimen. Ainakaan he eivät ole mediassa niin näkyvästi esillä kuin Uutisvuodon kapteeni.

Luin ensimmäisen luvun miehelleni ääneen. Nauratti se häntäkin.

Jari Tervo: Revontultentie

Jari Tervo: Revontultentie

WSOY 2014, 312 sivua

Revontultentien luvataan olevan itsenäinen jatko-osa Esikoiselle, joka ilmestyi kaksi vuotta sitten. Tarina jatkuu vain parin kuukauden päästä siitä mihin siinä jäätiin, mutta uskoisin ettei taustoja sen isommin tarvitse availla päästäkseen sisälle Jarin nuoruuteen. Itse olen tosin Esikoisenkin lukenut, siitä juttua täällä.

Esikoisessa elettiin vuotta 1972, nyt ollaan siirrytty kevättalveen 1973 ja edetään puolisen vuotta seuraavaan syksyyn. Jari on 14-vuotias oppikoululainen. Aika on poliittisesti kuohuvaa ja maailmalla tapahtuu isoja asioita, mm. Wounded Kneen valloitus ja piiritys jota myös Jari seuraa.

Alkajaisiksi Jari saa uuden opettajan. Historiamme maisteri Terttu Kärkkäinen jäisi virkavapaalle. Korkalovaaran peruskoulua oli kuulemma silti lykästänyt sen saadessa maisteria paikkaamaan nuoren polven pedagogin, lisensiaatti Orankivaaran. Kun Orankivaara kyselee historian suurmiehiä, heittää Jari uskaliaasti Che Guevaran ja niin valinta on tehty. Jari ei  tosin tiedä mihin on tullut valituksi, ennen kuin löytää itsensä toisen koulun voimistelusalissa pidettävästä kokouksesta.

Orankivaara esitteli puheenvuoronsa lopuksi lappilaiselle edistysväelle vallankumousta kannattavan peruskoululaisen. Se mainitsi nimeni. Tunsin miten varpaani kipristyivät talvironttosissa kuin apinalla. Pallit hyppäsivät piiloon. Kävelin salin eteen. Lattia aaltoili. Orankivaara näytti oikealla kädellään: ole hyvä. Käännyin saliin päin. Näin Irenen istuvan ensimmäisessä rivissä. Se katsoi silmiini. Suljin omani. Nyt kannattaisi kuolla.

Myös kotona on odotettavissa mullistus, jolla on työnimenä Lenin.

Äiti selitti Unto Abrahamille, ettei sitä tai Maijaa tai minua rakasteta yhtään vähempää sen jälkeen kun vauva on syntynyt. Kaikista tykätään yli kaiken. Pikkuveli piti sitä paskapuheena. Sille olivat pihalla talon ekaluokkalaiset kertoneet, että kun kakun jakaa neljällä, siitä jää vähemmän per naama kuin kolmella jaettuna.

Puolen vuoden sisällä Jari tekee kaksi ulkomaanmatkaa. Ensin perheen kanssa Neuvostoliittoon, sitten Orankivaaran valittuna matkakumppanina Maailman nuorison festivaaleille Itä-Saksan puoleiseen Berliiniin.

Meitä alkoi jännittää, kun Neuvostoliiton raja läheni. Isä käski meidän käyttäytyä siivosti. Äiti kysyi tulisimmeko katsomaan sitä, jos se raahattaisiin vankileirille. Isä sähähti. Sen mielestä ei kannattanut huudella talvisodasta eikä vankileireistä. Tänne ei tultu haastamaan riitaa. Sitä oli jo kokeiltu.

Revontultentie on mielestäni ehjempi kokonaisuus kuin Esikoinen, koska pysyi 70-luvulla eikä poukkoillut Esikoisen tavoin 1900-luvun alun hunghuusimiehiin tai vielä kauemmas noitakäräjille ja siitä syystä Revontultentie oli tekstinä nopealukuisempaa. Esikoisesta tuttu Cassette recorder oli tässäkin mukana. Isomummu ei enää sanele muistelmiaan, nyt Jari kuuntelee Erkki-sedän muisteloita rintamalta.


Jarin nuoruudenmuistelot jatkuvat 2015 ilmestyneellä Pyrstötähti-kirjalla, ehdottomasti lukulistalle sekin.

Jari Tervo: Esikoinen

 

Jari Tervo: Esikoinen

Julkaisija: WSOY 2013, 351 sivua

 

 

Vuosi on juuri vaihtunut numeroihin 1972. Rovaniemeläinen 12-vuotias poika, perheensä esikoinen ja nimeltään Jari, alkaa pitää päiväkirjaa. Muistiin laitettavaa kertyykin paljon, sukua ja sukupolvia riittää. Enimmäkseen he ovat kommunisteja ja politiikan seuraaminen ja siitä puhuminen onkin olennainen osa vapaa-aikaa. Äiti on töissä vaateliikkeessä ja isällä on oma pieni maalausalan yritys. Sen tähden Jarikaan ei saa huudella kylillä, että uskotaan aatteeseen eikä Jumalaa ole olemassa. Perheessä on isän ja äidin lisäksi 9-vuotias pikkusisko Maija ja 6-vuotias veli, Unto Abraham, jonka vakava sairastuminen huolestuttaa myös esikoista jopa niin paljon, ettei tule katkeraksi vaikka pikkuveli saa isomman lettupinon kuin hän. Jarikaan ei usko Jumalaan, mutta varmuuden vuoksi kannattaa rukoilla, että Jumala säästää pikkuveljen.

Vuoden alkajaisiksi haetaan Aune-täti Kolpeneelta, mielisairaalasta, koeajalle omaan kotiinsa. Aune-täti luulee elävänsä keskiajalla ja väittää olevansa noita, mikä on pojan mielestä erittäin kiinnostava tarina. Pojan isomummu Esmeralda, tuttavallisemmin Esme, on avustanut joulupukkia tuomaan pojalle Cassette Recorderin koska hänellä on oma lehmä ojassa. Esme haluaa pojan tallentavan hänen pitkän elämänsä vaiheet c-kaseteille niin kauan kuin vielä itse muistaa ne. Äiti kirjoittaa omia ajatuksiaan leivontaohjeiden taakse, niitä ei sieltä kukaan löydä. Paitsi poika, joka näkee myös äitinsä menevän huoltoasemalta vieraan miehen autoon. Poika itse on kasvamassa lapsesta teiniksi. Ensirakkautta, Ireneä, voi alkaa kunnolla kosiskelemaan kunhan kivekset vain laskeutuisivat. Alapään karvoituksen kappalemäärästä kannattaa myös pitää kirjaa.

Sievistön Lasse ja Ulla yllyttivät isän ja äidin tansseihin. Nyt he pyörähtelevät Lapinmaalla.
Sain Maijan ja Unto Abrahamin lähtemään ulos meidän parvekkeen alapuolelle odottamaan saippuakuplia.
Kun he olivat paiskanneet oven kiinni, plarailin hätäisin käsin puhelinluettelosta vuokra-autoilija Olli Virtasen numeron ja soitin. Irene vastasi hengästyneenä. Kerroin rakastavani häntä. Rakastelisimme kanervikossa, hiekkarannalla, lainehtivassa viljassa ja Lapinaukean pukukopissa.
Löin luurin haarukkaan.
Pelottaa.

Päiväkirjamerkintöihin tallentuu myös monenlaista ajankuvaa. Kaikilla on jokin poliittinen mielipide. Silloin ei oltu vielä omaksuttu nykyään niin yleistä "ei mua politiikka kiinnosta" -asennetta. Lottotyttö vierailee Rovaniemellä, siinä pienenpienessä hamosessaan, ja sitähän pitää lähteä pällistelemään. Viren juoksee kultaa olympialaisissa ja sekös Jaria harmittaa kun itse säntää Virenin kaaduttua ulos ja koko kultajuoksun huipennus jää ikiajoiksi näkemättä. Poika tajuaa heti että nyt jäi näkemättä sellainen suuri kansallinen hetki josta kuulee puhuttavan loppuikänsä. Yrittäjäisä suunnittelee rivitalon rakentamista ja sen tähden perhe tekee kesälomamatkan Kangasalan asuntomessuille.

Olohuone oli eristetty narulla. Se oli rikospaikka.
Toden tullen naru ei olisi estänyt ketään. Sen ylittäisi jalkaa nostamalla ja lapset ryömisivät sen ali.
"Tämä on jo myyty, nämä on asukkaitten huonekaluja", isä kuiskasi.
Ihmiset isän edessä katsoivat isää ja sitten olohuonetta. Ne hymyilivät. Ne olivat päässeet salaa toisen kotiin ja nyt ne löysivät naljailtavaa sisustuksesta. Pieni tämä oli lapsiperheelle. Ikkunasta lainehti meren sijaan pelto. Ne ovat ihan eri asioita. Missä on kaupat ja postit ja lastentarhat. Tähän ei muutettaisi vaikka maksettaisiin.
Kesti puoli tuntia valua talon läpi. Myös vessanpönttö oli eristetty narulla ettei siihen kukaan livahtanut rytkäisemään. Isä innostui matalasta betoniperustuksesta, ulkoseinien tiiliverhoilusta ja tasakaton huopakatteesta. Se kiipesi rivitalon päädystä tikkaita katolle, vaikka se pahvikyltissä kiellettiin. Me huolestuttiin, kun se pomppi tasajalkaa testatakseen katteen kimmoisuutta.
Äiti katseli isää hymyillen mutta motkotus pääsemäisillään.
Kun isä laskeutui katolta, siihen empiytyi kangasalaisen näköinen mies mainostamaan hihansa järjestysmies-nauhaa ja kyselemään mitä väkeä sitä ollaan.
"Kommunisteja", Unto Abraham sanoi.

Alussa koin melko sekavaksi sen, että päiväkirjamerkinnät pomppivat keskiajan, Venäjän vallankumouksen ajan ja vuoden 1972 välillä. Kirjaan piti todella paneutua. En kuitenkaan missään vaiheessa kuvitellutkaan jättäväni sitä kesken sen tähden, sillä se myös koukutti lukemaan hyvää tahtia eteenpäin. Purnasin sekavuutta heti alkumetreillä miehelleni joka on enemmänkin Tervoa lukenut ja kuulin että se on hänelle tyypillinen tapa kirjoittaa. Totesin että jossain vaiheessahan Tervon on pakko sitoa langanpäät yhteen ja kunhan se tapahtuu, odotettavissa on varmasti Jotain. Näin myös kävi. "Ahaa!" taisi päästä ihan ääneenkin tältä lukijalta loppumetrien huipennuksessa. Kaiken kaikkiaan kirja on hyvinkin hauska ja lämminhenkinen kertomus nuorukaisesta joka kasvukivuistaan huolimatta saa varttua rakastavassa ja turvallisessa ympäristössä. Kunhan lupaa, ettei enää kiipeä katolle.