Maria Adolfsson: Syöksyvirtaus

 

Maria Adolfsson: Syöksyvirtaus

Doggerland #5

 Tammi, 2022

Suomennos: Terhi Vartia

Lukija: Karoliina Kudjoi

Kesto: 11h 10min

Tyttö makaa mahallaan lammikossa, kuristettuna, mekko vyötäisillä, alushousut siististi viereen viikattuna. Joko tekijä oli tullut keskeytetyksi ennen aktia, tai sitten kyseessä oli jonkinlainen rituaalimurha, sillä tytössä ei ollut seksuaalisen hyväksikäytön merkkejä. 

Uhri oli 19-vuotias Felicia Halle. Tytöllä ei vanhempien mukaan ollut edes poikaystävää. Neljä ystävystä olivat lähteneet viihteelle mutta päätyneet eri teille, eikä Felician liikkeistä ennen murhaa ollut tarkkoja tietoja. 

Karen Eiken Hornby oli edelleen vanhempainvapaalla. Selma oli nyt kahdeksan kuukauden ikäinen, eikä hänellä ollut mitään mielenkiintoa palata töihin vaikka rahasta onkin tiukkaa. Leo oli äitinsä kuoltua saanut perinnön mikä on jo käytetty, suurelta osin riskialttiiseen investointiin yhdessä ystävien kanssa, sillä he olivat ostaneet vanhan kalatehtaan jonne rakennettiin hotellia, ruokaravintolaa ja tiloja livemusiikille. Riskiä lisäsi se, että korona oli löytänyt tiensä myös Doggerlandiin. Kun kansainvälisiä artisteja ei enää tullut levyttämään Doggerlandin kuuluisalle studiolle, Leo oli käytännössä vailla tuloja. 

Kun Karenin äidin ja Harryn talo palaa, joutuvat Karen, Leo ja Selma luovuttamaan oman kotinsa heille ja lähtemään itse evakkoon. Kalatehtaalla on onneksi runsaasti asuintiloja. Karen ei halua ottaa mitään ylimääräisiä koronariskejä, ovathan äiti ja Harry jo reippaasti yli 70. 

Kun toinenkin tutkintaa vaativa kuolemantapaus ilmaantuu, eivätkä poliisiaseman käsiparit enää riitä, Karenin pomo Jonas Smed houkuttelee hänet palaamaan töihin. Nuorukaisen hukkumista pidettiin aluksi onnettomuutena, kunnes tapaukseen osattiin yhdistää vielä kolmaskin, hieman vanhempi kuolemantapaus.  

Karenia ärsytti aluksi että pomo määräsi hänen uudeksi työparikseen Astridin, jonka kanssa ei tuntunut olevan mitään yhteistä. Astrid oli sanonut itsensä irti, hän oli jättämässä poliisityön ja siirtymässä turvallisuusalalle, lankonsa omistamaan firmaan. Koronan myötä tuo työpaikka kuitenkin katosi ja yhtäkkiä Karen tajusi, että hänen tulisi ikävä Astridia mikäli tämä jättäisi heidät. 

Korona olikin kirjassa erittäin vahvasti läsnä, mikä oli yllätys. Huolehdittiin turvaväleistä, ravintoloiden asiakaspaikkoja oli vähennetty, maskien käyttö mainittiin lukuisia kertoja ja koronarokotetta odoteltiin markkinoille. 

Rikostapaus oli ihan kiinnostava (mutta jää kyllä yhden tähden päähän edellisestä osasta) ja pääsi kertaalleen harhauttamaan minut mikä on aina sellainen juttu mitä arvostan kirjailijan taidossa kieputtaa tarinaa, ja ohjata lukijaa sopivasti väärille jäljille niin, että hän luulee oivaltaneensa miten häntä yritettiin johdattaa väärään. Jälkikäteen jäi tunne, että yksityiselämä oli tällä kertaa vielä aiempaa huomattavasti isommassa roolissa kuin murhatutkinta. 

 

Maria Adolfsson: Juokse tai kuole

 Maria Adolfsson: Juokse tai kuole

Doggerland #4

Tammi, 2021

Suomennos: Terhi Vartia

Lukija: Karoliina Kudjoi

Kesto: 11 h 4 min

Syyspäivän tasaus on perinteinen juhlapäivä Doggerlandissa monestakin syystä. Metsästyskausi on alkamassa keskiyöllä, mutta jo sitä ennen kokoonnutaan yhteen juhlimaan. Satama-aukio on täynnä iloista väkeä ja poliittisia puhujia ja tänä vuonna nähdään lisäksi pian liikkeelle lähtevä saarivaltion ensimmäinen Pride-kulkue. 

Karen Eiken Hornby on jo jäänyt varhaiselle äitiyslomalle, sillä vauvan on tarkoitus syntyä lähiviikkoina. Hänkin istuu ystäviensä kanssa satama-aukion terassilla, kun alkaa tapahtua.

Kuuluu kolinaa ja tuolinjalkojen rahinaa hiekalla, kun ihmiset alkavat nousta pöydistä. Samalla hetkellä terävä laukauksen ääni saa Karenin jähmettymään vaistomaisesti paikalleen. 

Ei kai tuo vain ollut...

Ajatus keskeytyy huutoon joka kuuluu jostain satama-aukion toiselta laidalta. 

Niiden epätodellisen pitkittyneiden sekuntien aikana, joita ehtii kuulua ennen seuraavaa laukausta, adrenaliinia suihkuaa hänen suoniinsa , veri kohisee päässä ja hän yrittää kömpelösti nousta tuolista. 

Eikä ehdi. Hänen onnistuu vain huutaa tuolista varoitus ennen kuin seuraava laukaus kajahtaa. 

"Helvetti, äkkiä maahan, joku ampuu meitä!"

Karenin paikallaolon ansiosta ampuja oli paikallistettu nopeasti viereiseen Strand-hotelliin. 52-vuotias Per Haders oli epätavallisen oloinen massamurhaaja, kalastusviraston osastopäällikkö. Hän löytyi kuolleena, ei kuitenkaan itseään viimeisenä tekonaan ampuneena, vaan yliannostukseen menehtyneenä. Miehen kontolle jäi kuusi kuollutta, Haders itse seitsemäntenä, sekä lukuisia haavoittuneita. Oliko kyseessä viharikos?

Yksi haavoittuneista on Eirik, eräs Karenin vanhimmista ystävistä. Karen muuttaa mielensä äitiyslomalle jäämisestä, hän oli jo mukana tapahtumissa ja halusi selvittää tapauksen. 

Pidin tässä osassa siitä, miten hienosti rikosta ja motiivia alettiin keriä auki kahdesta suunnasta, tämä ratkaisu piti hyvin mielenkiinnon yllä. Juonessa oli hyvä twisti jota en nähnyt tulevaksi ja loppu oli erittäin hyvä ja päädyinkin antamaan tälle dekkarille täydet viisi tähteä!

Mistä en pitänyt, oli puhekielisten repliikkien ilmestyminen tähän osaan. Sun, mun, sulle, mulle sopii paremmin nuorten kieleen. Jos niitä oli vilissyt jo aiemmissa osissa, en ole niihin silloin kiinnittänyt huomiota. Suomentaja on näköjään vaihtunut kahden ensimmäisen osan jälkeen, mutta ollut edellisosassa jo sama.

Maria Adolfsson: Meren ja pirun välissä

 

Maria Adolfsson: Meren ja pirun välissä (Doggerland #3)

Tammi, 2020

Suomennos: Terhi Vartia

Lukija: Karoliina Kudjoi

'Heikko valitsee pirun, vahva meren.'

Doggerilainen sananlasku

Doggerlandista maailmalle ponnistanut entinen maailmantähti ja miljonääri Luna, joka oli pysytellyt pois julkisuudesta lähes kymmenen vuotta ja tekemässä nyt comebackia oli tullut levyttämään saarelle. Hömppäpoppia ja kalliit lavashowt, oli Doggerlandin poliisissa työskentelevän Karenin näkemys naisen musiikista. Hänen ystävänsä Kåre oli tuntenut naisen jo ennen tämän tähteyttä, ja saanut siksi tämän tulemaan juuri Doggerlandiin. Lunalle oli vuokrattu syrjäinen, ylellinen huvila ja hänen tulonsa oli pidetty salassa tiedotusvälineiltä. Hän oli hiljattain eronnut miehestään, Jared Costasista,  jonka kanssa oli kuitenkin hyvissä väleissä. Heidän perheeseensä kuului myös liuta adoptoituja lapsia. Buddhalaistunut, raitistunut ja muutenkin puhtaat elämäntavat omaava Luna oli jättänyt juhlat ja julkkiselämän  taakseen.

Lunan pitäisi tulla vielä tekemään viime silaukset ennen saarelta lähtöä, mutta normaalisti tuotantoyhtiön vastaanotossa oleva Billy, jonka tehtäväksi oli nyt annettu huolehtia Lunasta, tämän kuljettamisesta studiolle jne, ei löytänyt häntä mistään. Olihan Luna tehnyt katoamistemppuja ennenkin, mutta miksi nyt? 

"Minulla on vuorokausi aikaa löytää pikku kullannuppusi ilman henkilöresursseja tai käyttökelpoisia todistajanlausuntoja."

Leo pyyhkäisee vaahtoa ylähuulestaan. 

"Vuorokausi", hän sanoo. "Kåre sanoi, että sitten julkaisette katoamisilmoituksen. Tajuat varmaan mitä se tarkoittaa." 

"Tajuan, mutta miten helvetissä tässä teidän mielestänne pitäisi toimia? Teemmekö kaikkemme hänen löytämisekseen vai pidämmekö matalaa profiilia? Teidän olisi jo aika paskantaa tai nousta pytyltä." 

"Tietysti sitä huolestuu kun toinen noin vain katoaa. Mutta kannattaisi varmaan odotella vielä muutama päivä. Todennäköisesti Luna vain haluaa olla hetken itsekseen, kuten hänellä eksän mukaan on tapana. Ja media..."

"Ehkä Luna haluaa juuri sitä", Karen keskeyttää. "Että lehdet saavat taas syyn kirjoittaa hänestä. Ehkä hän on tajunnut, että kymmenen vuoden hiljaisuus voi tarkoittaa sitä, ettei uusi albumi olekaan niin kauhean kiinnostava. Pikku poliisiopetaatio voisi sen sijaan panna vauhtia levymyyntiin, vai mitä?"

Leo tuijottaa häntä mykistyneenä, kasvoillaan sekoitus hämmästystä ja inhoa. 

"Ehkä te olette kaikki siinä mukana", Karen jatkaa, "ovela pr-suunnitelma jonka lavastamiseen käytätte minua!"

Kaksi vuorokautta katoamisestaan, juuri ennen kuin määräaika sen julkistamisesta päättyy, Luna lähettää tekstiviestin, että hänen piti ottaa omaa rauhaa, mutta kaikki on hyvin. Kännykkä paikallistettiin Englantiin ja Karen oli helpottunut, eroon päästiin sekä naisesta että tämän etsimisestä. 

Karen tuntee kuntonsa romahtaneen ja poliisien vuosittainen terveyden ja toiminnan arviointikyky on tulossa. 

Lunan lisäksi Doggerlandin poliisia on työllistänyt Morbäckin hirviöksi nimetty raiskaaja, joka on joka kerta työntänyt rikotun pullon uhrin alapäähän. Uusi, neljäs uhri Anita Kolbar jää henkiin ja osaa kertoa kuulleensa mopon äänen juuri ennen kuin isokokoinen mies oli käynyt hänen kimppuunsa. Vihdoin jokin johtolanka!

Aurinko ei nouse vielä tuntiin. On siis yhä pimeää ja tie on autio, kun kolme poliisiautoa ja yksi ambulanssi kiitävät hälytysvalot vilkkuen kohti etelää. 

Sandesta Graseen johtava leveä tie on kuin keskelle laakeaa maisemaa levitetty valkoinen käytävämatto. 

Sireenit eivät soi, vain vilkkuva sininen hohde halkoo hiljaisuutta luoden unenomaisen hiljaisuuden kuin mykkäelokuvassa. 

Karen painaa otsansa viileään ikkunalasiin. Pian adrenaliinia alkaa taas erittyä, mutta juuri nyt hän joutuu ponnistelemaan pitääkseen silmänsä auki. 

Viime osan tapaan kirjassa oli paljon henkilöitä, joten kuunnellessa piti tehdä melkoisesti muistiinpanoja, mutta se kannatti. Ellen kirjoittaisi bloggauksia, en varmaan viitsisi, silloin ei niin haittaisi muistaisinko kaikkien henkilöiden sukunimet ymv, sitä paitsi nytkin pyyhin suurimman osan pois.

Viihdyin kirjan parissa oikein hyvin ja otan seuraavankin osan kuunneltavaksi kunhan se ilmestyy.

Maria Adolfsson: Myrskyvaroitus

Maria Adolfsson: Myrskyvaroitus

Doggerland 2

Tammi, 2019

Suomennos: Sirkka-Liisa Sjöblom

Lukija: Karoliina Kudjoi

Kesto: 12 h 39 min

Fredrik tunsi hyvin joka-aamuisen koiranulkoilutusreittinsä louhoksen ympäristössä. Doggerlandin pohjoisimman saaren viimeinenkin kaivos oli tosin suljettu jo 1980-luvulla. Nyt hänen Gertrud-sisarensa oli kuitenkin huolissaan miestä etsimässä, mutta vain Fredrikin koira juoksi Gertrudia vastaan.

Doggerlandin rikosylikomisario Karen Eiken Hornby on ollut kaksi kuukautta sairauslomalla päästyään melkein hengestään tutkiessaan pomonsa ex-vaimon Susanne Smeedin murhaa ja kaipaa jo töihin. Hän on myös totaalisen kyllästynyt joulunviettoon sukulaistensa kanssa ja vielä pitäisi kestää pari päivää. 

Vielä kahtena aamuna hänen pitää olla huomaamatta, kuinka Harry taputtaa äitiä hellästi pyllylle. Ja mukamas olla kuulematta varastettuja suukkoja joita vaihdetaan heti kun Karen selkänsä kääntää. Ylihuomiseen asti hänen pitää niellä happamat sanat jotka uhkaavat karata hänen huuliltaan joka kerta, kun äiti puhuu kohta 76 täyttävästä Harry Lambardista uutena poikaystävänään. 

Myös Leo (joka aiemmin työnsi omaisuuttaan ostoskärryissä) ja kohta 19-vuotias Sigrid (pomonsa Jounasin ja em. Susannen tytär) asuvat Karenin luona, ja Karen tunteekin välillä pitävänsä  kodittomien yömajaa. Joulunvieton keskeyttää Jounas soittamalla Norössä tapahtuneen murhan takia ja vaikka Karen on edelleen sairauslomalla matelee pomo hänen edessään varmistaakseen että voi itse lähteä kolmen viikon Thaimaan lomalleen. Avukseen Karen saa Norön paikallisen poliisipäällikön Thorstein Bylen miehineen. 

Fredrikin ruumis löytyi louhokselta ja kun vaatteissa oli selviä raahausjälkiä, kuolemaa aletaan tutkia murhana. Hänen talonsa on pengottu, kaikki laatikot auottu ja tavarat vedetty lattialle niin, että murto näyttää pikemminkin lavastetulta. 

Karenille Norö on hyvinkin tuttu, hän on viettänyt kaikki lapsuutensa kesät tuolla syrjäisellä, pohjoisella saarella ja hänellä on siellä edelleen sukulaisia. Karen muistelee surullisena viimeiseksi jäänyttä, yhdentoista vuoden takaista lomaa Norössä yhdessä Jonin ja silloin kahdeksanvuotiaan Mattisin kanssa, aikaa ennen kuin oli menettänyt perheensä. Hän tietää myös, että sukulaiset kuulisivat ennemmin tai myöhemmin että Karen on saarella, joten parempi mennä heti käymään Ingeborg-tädillä. Siellä Karenille selviää, että osa hänen hillbilly-sukulaisistaan kuuluu paikalliseen liivijengiin. Ja sitten tapahtuukin toinen murha eikä Karen voi olla epäilemättä sukulaisillaan olevan sen kanssa tekemistä.

Henkilöitä oli niin paljon, että äänikirjaa kuunnellessa minulla teki tiukkaa muistaa minkä niminen henkilö oli missäkin hommissa murhatutkimuksiin liittyvällä viskitislaamolla tai omisti sitä tai mitä sukua oltiin Karenille ja siihen vielä lisäksi poliisit, kuolemansyyntutkijat ym henkilöt. Eli oli haastava seurata varsinkin näin äänikirjana. Muuten ihan ok poliisivetoiseksi dekkariksi.

Maria Adolfsson: Harha-askel (Doggerland 1)

Maria Adolfsson: Harha-askel

Tammi, 2019

Suomennos: Sirkka-Liisa Sjöblom

Alkuteos: Felsteg, 2018

Lukija: Karoliina Kudjoi

Kesto: 15 h 32 min

Kuunneltu Nextoryn sovelluksessa.

Hän suunnittelee jokaisen liikkeensä voidakseen vikkelästi häipyä, kuuntelee raskasta hengitystä selkänsä takana, samalla kun itse hengittää pinnallisesti ja kuulumattomasti. Kertaa suunnitelman pikaisesti, torjuakseen ahdistuksen, joka velloo vatsassa. Sitten hän panee toimeksi. Henkäisee syvään, kurkottautuu ottamaan pikkuhousut ja keinottelee ne yhdellä liikkeellä jalkaansa. Hän nousee pystyyn varovasti jottei patja keinahda ja tuntee miten huone alkaa pyöriä. 

Helvetin idiootti. Miten pohjalle voikaan viisikymppinen nainen vaipua, Karen ajattelee toivoessaan ettei hänen pomonsa Jounas Smeed herää, kun hän hiippailee ulos hotellihuoneesta. Kun vielä muistaisi miten tänne päätyi, baarikierroksen päätteeksi kyllä, mutta kumman aloitteesta ja onko joku nähnyt heidän ottavan huoneen? Tuplaespresso, pari särkylääkettä ja unta kuuppaan omassa sängyssä tekisivät hyvää, mutta ensin pitää ajaa kotiin.

Kylätien loppupää kiertää vanhan kalatorin ja koukkaa sataman ohitse. Karen kääntyy tiukasta mutkasta ja matelee pitkää hiekkatietä, joka kulkee meren ja Langevikin harjun välissä. Valkoiset ja harmaat kivitalot kiipeävät ylös rinteitä ja rannalla tien toisella puolella laiturit ja ranta-aitat kurkottavat veteen. Kaikki kertoo siitä, että Langevikissä, kuten kaikissa muissakin Doggerlandin rannikkokylissä, asui aikoinaan melkein yksinomaan kalastajia ja merimiehiä, sekä yksi jos toinenkin luotsi. 

Nyt näissä taloissa asuu it-asiantuntijoita, kulttuurityöntekijöitä, öljynporausinsinöörejä sekä Karen Eiken Hornby, Doggerlandin saarivaltion keskusrikospoliisin komisario joka asuu kaksin kissansa Rufuksen kanssa.

Herättyään kännykän pirinään Karen tajuaa nukkuneensa puoli sunnuntaita. Jo kolme vastaamatonta puhelua poliisijohtaja Viggo Haugenilta. On tapahtunut murha, eräs kylän naisista on löytynyt kotoaan kuolleena. Sunnuntai tai ei, Haugen haluaa Karenin heti paikalle, kokoamaan tiimin ja johtamaan tutkintaa. Kun Karen ihmettelee miksi tehtävä annettiin hänelle, poliisijohtaja kertoo murhatun naisen olevan Susanne Smeed, Jounasin ex-vaimo.

"Ja vielä yksi juttu", poliisijohtaja viivyttelee kuin etsien oikeita sanoja.
"Kuten ymmärrät, tilanne on erittäin arkaluontoinen. En voi kyllin korostaa kuinka tärkeää on, että pidät mahdollisimman matalaa profiilia. Jätät median minun huolekseni, ei spontaaneja lausuntoja, eikä mitään muitakaan. Niin, pidät suun supussa. Yksinkertaisesti. Tuliko riittävän selväksi, Eiken?"
Haista kusipää paska, Karen ajattelee. "Aivan riittävän", hän vastaa. 

Karenin yleneminen Doggerlandin poliisivoimissa oli törmännyt lasikattoon. Edellinen pomo oli pitänyt Karenia luonnollisena seuraajanaan kun jäisi eläkkeelle, mutta poliisijohtaja harmillisesti kuoli vähän ennen eläköitymistään. Sen jälkeen Karen oli säännöllisesti ohitettu milloin milläkin tekosyyllä, viimeksi juuri Jounas oli mustana hevosena vienyt paikan hänen edestään. Hänen pahin syntinsä oli ollut muuttaa välillä pois Doggerlandista ja se oli paha se.

Välillä palataan Doggerlandiin 1970-luvulla, kun Per vaimonsa ja muutaman heidän ystävänsä kanssa on irtautunut oravanpyörästä ja muuttanut saarelle muodostaen yhdessä kommuunin maataloon, jonka Perin vaimo on yllättäen perinyt. On selvää, että kommuuni liittyy jotenkin murhattuun naiseen, mutta mikä on kytky?

Kun aletaan tutkia mahdollisia motiiveja, ehdokkaita Susannen murhaajaksi riittää. Jounasin ja Susannen riidat ovat jatkuneet eron jälkeenkin ja tytär Sigrid muutti omilleen jo kuusitoistavuotiaana, eikä ole pariin vuoteen ollut juurikaan tekemisissä äitinsä kanssa. Doggerlandissa on vieraillut pikkuristeilijä jossa on ollut lähes 200 matkustajaa, kaipa heidänkin tauatojaan pitäisi edes muodon vuoksi tutkia. Susannen työpaikan, vanhainkodin, työntekijöitä pitää myös jututtaa. Olipa Susanne taistellut myös tuulimyllyjä vastaan, kirjaimellisesti. 

Tietysti tuulivoimalla on ollut hintansa. Suurissa osissa saarivaltakuntaa lintukanta on romahtanut ja huhutaan, että voimayhtiöillä on työntekijöitä joiden tehtävänä on kerätä silpoutuneita vesilintuja turbiinien alta, mutta siitä puhuvat vain harvat.
Tuulivoimayhtiö tuottaa rutkasti rahaa ja koska se on puoliksi valtio-omisteinen, Doggerlandin talous on kahdenkymmenen viime vuoden aikana kohentunut selvästi. Tästä tilanteesta useimmat tuntuvat olevan valmiita katsomaan läpi sormien sitä, että puolet voitosta sujahtaa riskisijoittajien taskuun.
Susanne Smeed oli ollut ilmeisesti toista mieltä.

Tässä kirjassa oli monta kiinnostavaa yksityiskohtaa, miksi valitsin juuri sen kuunneltavaksi. Ensinnäkin tapahtumapaikka, Doggerland joka on todella ollut olemassa, joskin vajonnut mereen aikoja sitten. Toiseksi kirjan kuvailtiin olevan skandi- ja brittidekkarin väliltä, aivan kuten Doggerlandin sijainti kartalla. En ole toistaiseksi lukenut yhtään skandidekkaria, joten ajattelin tämän olevan varovainen tutustuminen siihen genreen. Kolmas syy oli aikahyppely '70-luvulle, jolloin vihjattiin tapahtuneen jotain mahdollisesti rikokseen liittyvää. 

Valitettavasti kirja oli kuin jakso jotain poliisisarjaa, jossa ensin tapahtuu rikos jota tiimin eri jäsenet omilla tahoillaan tutkivat ja välillä tavataan neukkarissa ja palaveerataan läpi mitä kukakin on saanut selville ja mitä kenenkin pitää seuraavaksi tehdä, missä käydä ja ketä jututtaa. Minusta se on tylsintä dekkarigenreä mitä olla voi, olen enemmän psykologisen jännityksen ystäviä. Onneksi kirjan loppupuolella, kun 1970-luvun tapahtumat paremmin aukeavat, kirjaan tuli sitä varsinaista jännitystäkin. Bonusta tuli myös Karenin oman menneisyyden mukaan ottamisesta. 15,5 tuntia oli kuitenkin liikaa, olisin tiivistänyt pari kolme tuntia pois.