Otava, 2023
Lukija: Hannamaija Nikander
Kesto: 4 h 10 min
Tytön muistovihon ensimmäinen todella merkityksellinen asia oli Helmi, uusi kuvismaikka. Kuviksesta tyttö löytääkin kouluvuosien ensimmäisen kipinän. Helmi on nuori ja innokas, vastavalmistunut ja ensimmäisessä työpaikassaan. Hän tahtoo opettaa heille taidehistoriaa ja reksiltä luvan saatuaan alkaa pitää kerran viikossa kuviskerhoa. Nuoruusvuodet lähtevät rullaamaan taiteellisen puolen heräämisen myötä.
Veli oli tyttöä paljon vanhempi, tällä oli jo vaimo ja lapsiakin. Veljellä oli ryyppyputkia, ja silloin vaimo ja pikkutytöt tulivat heille turvaan. Tyttö oli veljen lapsia niin paljon vanhempi, ettei mitään yhteistä löytynyt. Lähinnä piti varjella tavaroitaan nuuskijoilta. Oman isänkään kanssa ei ollut helppoa.
Jännitin aina isän kotiintuloa. Emme voineet syödä samaan aikaan samassa pöydässä, koska isä ei halunnut nähdä minua. Enkä minä isää. Olin hänestä liian synkkä ja murjottava. Isä raivostui kun maailma ei pyörinyt niin kuin hän olisi halunnut. Silloin kun vielä söimme samaan aikaan, isä kerran paukautti täyden lasin pöytään niin, että maito lensi joka suuntaan ja kasteli pöydän, minut ja hänen itsensä. Äiti passasi isää, nosteli parhaat lihapalat isän lautaselle ja täytti kaatimella isän lasin pussimaidolla, jotta koti-illasta tulisi rauhallinen. Mutta jos isällä oli ollut töissä huono päivä, huono tuuli ei ruualla parantunut. Isällä oli yksinoikeus piereskelyyn ja kiroiluun, vaikka oli papin poika.
Tytön parhaat ystävät olivat Helena ja Paula, ja ihastunut hän oli kiharapäiseen poikaan. Helenaan hän oli tutustunut jo mökkinaapureina ennen ekaluokkaa.
Tyttö kärtti itselleen korvikset väittäen, että kaikilla muillakin oli, ja oli silti luokallaan ensimmäinen, samoin röökaamisen aloittamisessa.
Isä oli kieltänyt turhat puhelut, mutta silmän välttäessä tyttö soitteli ystävilleen ja puhui välillä pitkiäkin puheluita Kiharapään kanssa. Hän alkoi polttaa kotona omassa huoneessaan, eikä siitä sen kummempaa seurannut, mitä nyt äiti marssi välillä koputtamatta huoneeseen avaamaan ikkunaa. Samoihin aikoihin kun he joivat jo valkkaria kotibailuissa, he kävivät edelleen Valion baarissa pirtelöllä. Sieltä siirryttiin hengailemaan Vanhan kuppilassa.
Riparin jälkeinen kesä 60-luvun lopulla oli elämän paras siihen mennessä, vaikka Kiharapää olikin pannut poikki.
Riparin jälkeen kesä jatkui. Pelasin innoissani flipperiä Stella Mariksessa, soitin kolikoilla levyautomaatista Steppenwolfia. Olin vasta nähnyt Easy Riderin.
Pääsin Kawasakilla kotiin samalla riparilla olleen kuumaselkäisen pojan kyydissä. Ei ollut kypärää, tukka lensi villisti, kun moottoritiellä vauhti yltyi. Painauduin ajajaa vasten. Born to be wild.
Pidimme bileitä milloin missäkin riparilta tuttujen kanssa ja rouskutimme omenoita suoraan puista. Kuumaselkäinen piti minusta huolta, kun vain kaatuilin ja nauroin juotuani punkkua. Olin ihastunut, mutta se tuntui melkein syntiseltä, kun en ajatellut enää vain Kiharapäätä. Pidin kyllä vielä vanhasta rakkaastani enemmän.
Koulunpenkillä löytynyt rakkaus taiteisiin jatkui, ja tyttö aloitti Vapaassa taidekoulussa syksyllä '71. Vanhalta sekä Vapaasta tyttö sai uusia ystäviä ja tutustui Janikseen sekä Senjaan, joka asuikin heillä muutaman kuukauden menetettyään alivuokralaiskämppänsä. Yhdessä lähdettiin mukaan myös Vapaan järjestämälle bussimatkalle Leningradiin ja siellä vasta porukka sekoilikin.
Tyttö kirjoitteli ruutuvihkoon runoja ja poltti Dunhilliä, koska siinä oli tyylikäs aski. Poikaystäviä tuli ja meni, suurta rakkautta ei ottanut löytyäkseen. Rahapula vaivasi jatkuvasti, tyttö ei saanut viikkorahaa kuten muut nuoret. Vanhalla tuli silti notkuttua aina vain enemmän.
Harrastin pummailua ja vieraiden mukaan lähtemistä. Se oli jonkin aikaa normaalia elämää.
Elämä humallutti ilman kaljaakin. Tuntui hyvältä istua siellä, samalla tavalla se tuntui hyvältä kuin seistä piirustustelineen takana piirtämässä. Elin omaa elämääni. Olin tehnyt nämä valinnat itse. Elämä maistui paremmalta. Paniikit olivat vähentyneet, aistiharhat poistuneet. Päivät täyttyivät oppimisesta ja uusista ihmisistä ja hengailusta. Jos oppisin tarpeeksi, minusta tulisi taiteilija.
Kun tyttö oli käynyt talven Vapaassa, isä tahtoi nähdä hänen töitään. Esittelyn jälkeen tämä totesi, että mene töihin.
Oriveden opistolla vietetyn kesän jälkeen tyttö ei halunnut enää asua vanhempiensa luona. Yösijoja löytyi useimmiten helposti. Kun eräästä väkivaltaisesta poikaystävästä ei meinannut päästä irti, tyttö keksi tien vapauteen Tampereen yliopistosta, jonne päästäkseen ei tarvinnut olla ylioppilas. Töiden jälkeen hän pänttäsi kirjaston lukusalissa ja kävi päiväseltään junalla salaa pääsykokeissa. Kun hyväksyntä saapui postissa, oli selvää, ettei tyttö kertoisi, katoaisi vain.
Kirja oli vetävää tekstiä jota oli helppo kuunnella ja helppoa seurata, vaikka sisältö ei ollutkaan pelkkää päivänpaistetta. Lopuksi "joko se nyt päättyi", eli olisin kuunnellut tätä nostalgiatrippiä pidempäänkin. Kaunokirjallisuutena se ei välttämättä ollut mitään uutta ja ihmeellistä, vaan ansiot olivat siinä, että tällainen vanhempi lukija voi löytää yhtymäkohtia omaan nuoruuteen. Tiedätkö lausahduksen joka on jäänyt omasta lapsuudestani elämään: lautanen pitää syödä tyhjäksi, koska Biafrassa lapset kuolee nälkään. Vielä 2000-luvulla olen antanut nirsolle, hoikalle teinikoiralleni lempinimeksi biafranlapsi...
Kati Tervo syntyi Helsingissä 1954 ja asui lapsuutensa Espoon Finnoossa. Ajan kuvaus eli nuoruus 1960-70 -luvuilla kiinnosti kirjassa erityisesti, ja se tuntuikin hyvin aidolta, samoin se hapuilu, kun pitää löytää oma paikkansa elämässä ja ennen sitä on tehtävä vääriäkin valintoja. Vaikka olen Tervoa toistakymmentä vuotta nuorempi, moneen asiaan pystyin samaistumaankin.
Olin ihan unohtanut, mutta minäkin kävin ystäväni kanssa Helsingin keskustassa jäätelöbaarissa (en muista sen nimeä, mutta on ilmeisesti ollut Fazerin), ja ne annokset olivat niin mielettömiä että sellaisia on tarjolla nykyään lähinnä etelän lomakohteissa tai esimerkiksi Budapestin tyylikkäissä kahviloissa. Ainakin muistan ne sellaisina!
