Pari lyhytarviota: Ferrante, Kauhanen

Luen enemmän kuin ehdin ja jaksan kirjoittaa. Lukuvuoteni on alkanut muikeasti! Ensimmäisten 5 kuukauden aikana olen lukenut tai kuunnellut reilut 70 kirjaa joista kymmenkunta on ollut sarjakuvia, näytelmiä tai muita nopealukuisia, valtaosa siis romaaneja. Vauhdissa pysyminen vaatii siis välillä jokusen lyhyemmän esittelyn.

Kirjat on lainattu Pirkanmaan kirjastoista.

Maija Kauhanen: Eliitti 3,5/5
Otava, 2019
266 sivua

On tietysti tosi söpö ajatus, että lapsuuden pahojen tekojen ja aikuisiän vastoinkäymisten välinen karmallinen yhteys olisi kiusaajille yhtä ilmeinen kuin se kiusatuille on.

Inkku ja Karla eivät ehkä olisi ryhtyneet toistensa ystäviksi, elleivät olisi tarvinneet toisiaan. Inkku, tuo puuskuttava punkero, jonka pääsyn luokkaan toinen tyttö estää todeten, ettei tänne tulla tuollaisissa toppahousuissa. Karla, jonka isä tuomitaan vankilaan ja joka joutuu sen tähden muuttamaan äitinsä kanssa rupuiseen kerrostalokaksioon Bullerbyhyn. Molempia kiusataan, molemmat ovat Kehyskunnan peruskoulun pohjasakkaa. Karlalla olisi ollut mahdollisuus nousta Kehyskunnan peruskoulun eliittiporukkaan, mutta hän ei hylkää Inkkua joka jäisi sitten ilman kavereita.

Ysillä Inkku keksii tien vapauteen, helsinkiläiseen eliittilukioon. Sen jälkeen vuosi on pänttäämistä ja ahkeraa viittaamista, enää sillä ei ole väliä että menestyy luokkatovereiden silmissä liian hyvin. Kun tytöt pääsevät eliittilukioon he tapaavat Ilmon, joka on heidän laillaan ollut koulukiusattu. Pohjanmaalta tuleva ja vahvaa murretta puhuva kummajainen on sen jälkeen kolmantena tiiviissä porukassa, joka kuitenkin alkaa lukion jälkeen hajota ja Karla päätyy peräti Pariisiin saakka, mallintöihin. Samaan aikaan Inkku käy terapiassa ja viiltelee itseään. Ilmo on päätynyt jossain lukion ja "nykyhetken" eli 2010 välissä pyörätuoliin, Inkun kanssa he ovat edelleen tiivis parivaljakko, mutta yhteys Karlaan on katkennut. 

Kirjassa liikutaan hypähdellen kaikilla mahdollisilla aikatasoilla peruskoulun alaluokilta 90-luvun alussa kirjan nykyhetkeen 2010. Jokelan koulusurmat 2007 on mukana yhdenlaisena kulminaatiopisteenä, olihan Auvinenkin ollut koulukiusattu. 

Yleensä pysyn hyvin kärryillä eri aikatasoilla, nyt minun oli välillä vaikea hahmottaa missä kohtaa lukiota tai aikuisuutta Karlan osuuksissa elettiin ja päättelin tapahtumäjärjestyksiä monesti sen mukaan oliko Ilmo jo pyörätuolissa vai ei. Kaiken kaikkiaan Eliitti ei ihan täyttänyt niitä odotuksia joita siihen paineistin.

Elena Ferrante: Hylkäämisen päivät 3,5/5
Wsoy, 2017 (uusi laitos)
253 sivua
Suomennos: Taru Nyström

Kulutat elämääsi ja annat sen pois tyypille, joka joskus kauan sitten oli sinulle ystävällinen,  koska halusi työntää kullisi sinuun. Hän valitsi sinut kaikkien naisten joukosta. Kuvittelet suuria kohdallesi osuneesta suosionosoituksesta, vaikka kyse onkin vain arkipäiväisestä halusta naida. Rakastat hänen haluaan naida ja olet asiasta niin lumoutunut, että kuvittelet hänen haluavan tehdä niin vain sinun kanssasi. Ah, hän joka on noin ihmeellinen, on tajunnut, kuinka ihmeellinen olet. Annat sille nimen, tuolle kullin halulle, personifioit sen, sanot sitä rakkaudeksi. Helvetin väärin ja täysin tuulesta temmattua. 

ERÄÄNÄ HUHTIKUUN ILTAPÄIVÄNÄ, heti lounaan jälkeen, mieheni ilmoitti jättävänsä minut. Hän sanoi sen samalla kun korjasimme astioita pöydästä. Ja sitten mies vain lähti, jättäen Olgan tuijottamaan peräänsä. Aluksi Mario kävi kotona kerran päivässä, Ilarian ja Giannin takia. Välillä he ottivat mukaan Oton, perheen saksanpaimenkoiran ja lähtivät yhdessä puistoon. Kahden viikon kuluttua Olga alkoi kovistella miestä ja silloin tämä myönsi, että hänellä oli toinen nainen. 22-vuotiaana Olga oli mennyt naimisiin, kuusi vuotta myöhemmin saanut Giannin, kolme vuotta siitä Ilarian. Nyt 38-vuotiaana olin työtön, miehetön, kokoonkuivunut, etikoitunut.

Olgan oli mahdoton käsittää, miten mies saattoi heittää viisitoista vuotta pois elämästään ja samalla Olgan elämästä. Hän päätti, ettei soittele heidän yhteisille ystävilleen tivatakseen lisätietoja, mutta soitti kuitenkin ja suuttui näille koska uskoi että he tiesivät kuka se nainen oli ja missä he asuivat, eivät vain kertoneet hänelle. Hän ei pystynyt ajattelemaan muuta kuin Mariota ja miten saisi tämän takaisin, siloinkin kun oli ajaa kolarin ja etupenkillä istunut Ilaria löi päänsä tuulilasiin. Ainoa ikävä muisto siitä päivästä oli oma ajatukseni, kuin todiste epätoivon aikaansaamasta viekkaudesta, sekava toiveeni saada Mario palaamaan kotiin käyttämällä hyväksi tyttöä. Sanoisin hänelle: näetkö mitä voi tapahtua, jollet sinä ole paikalla? Tajuatko, mihin suuntaan sinä minua työnnät päivä päivältä syvemmälle? 

Otto oli aina ollut enemmän Marion koira, mies oli koiran hankkinutkin, muka lapsille, enemmän itselleen. Eräänä päivänä puistossa, kun lastenvaunuja työntänyt nainen moitti häntä koiran irtipitämisestä ja Otto reagoi syntyneeseen riitaan murisemalla, hän pahoinpiteli koiraa silmittömässä raivonpuuskassa. Hän huusi myös lapsille, kohotti kätensä lyödäkseen heitäkin, mutta onnistui viime hetkellä pysäyttämään liikkeen. Hän jätti lapset puistoon, palatakseen hädissään heitä etsimään ja suuttui taas kun he olivat sillä välin piiloutuneet. Ehkä halusin hylätä heidät lopullisesti. Unohtaa heidät ja lyödä sitten kädellä otsaani, kun Mario vihdoin ilmestyisi kysymään heistä, ja sanoa: Lapsesi? En tiedä. Luulen että olen hukannut heidät. Viimeisen kerran näin heidät noin kuukausi sitten keskustan puistossa. 

Ehkä Ferranten romaanissa näkyy se kuuluisa italialainen temperamentti, sillä Olgalta katoaa kyllä kaikki todellisuudentaju Marion jättäessä perheensä. Tässä kun ei päästy vielä puoleenkaan siitä mitä hän teki ennen kuin (toivottavasti) pääsi tilanteen yli. Loppu kun jäi osittain avoimeksi. Keskiverto suomalaisnainen vain haukkuisi miehen kavereilleen. Olgan tuskaa oli kyllä kiinnostavaa lukea, eikä kirja onneksi päättynyt niin kuin jo pelkäsin sen päättyvän. Otto-paran kohtalo näin koiraihmisenä kävi kyllä sääliksi. 

Care Santos: Suklaan maku

Care Santos: Suklaan maku

S&S, 2016

412 sivua

Katalaaninkielinen alkuteos: Desig de socolata, 2014

Suomennos: Anu Partanen

Kirja on lainattu Repusta, Ylöjärven kirjastoautosta.

Kaikki liittyy kaakaokannuun. Hienoon, valkoiseen kaakaokannuun 1700-luvulta. 

1900-luvulla sen ostaa putiikista Sara. Hän on naimisissa Maxin kanssa, mutta on rakastanut myös Oriolia. He kolme tutustuivat parikymppisinä, suklaanvalmistuskurssilla. Max oli amerikkalainen ja tuli kurssille "hulluna tiedemiehenä" joka teki muun muassa väitöskirjaa kaakaovoin käyttäytymisestä. Sara oli historianopintojensa loppusuoralla, mutta tiesi tulevaisuutensa olevan vanhempiensa perustaman konditorian johdossa, kun isä jäisi eläkkeelle. Oriol oli outolintu, joka halusi tulla maailman parhaaksi suklaakondiittoriksi ja niin erilaisia kuin Max ja Oriol Pairot olivatkin, he olivat myös mitä parhaat ystävät. Yhteisen illanvieton jälkeen jonkinasteinen kolmiodraama oli valmis, kun Max ei saanut silmiään irti Saran rinnoista ja Sara halusi Oriolin. Oriol halusi vain saada Saran kehumaan valmistamaansa kaakaota.

'"Je suis à madame Adelaïde de France.' Outo kirjoitus. Mikä kannu tuo on? Kahvikannu?"
"Hölmö, se on kaakaokannu. Sen tunnistaa nokasta, näetkö? Se on ylhäällä ja leveä, jotta kaakao virtaisi hyvin ja vaahto valuisi kuppiin. Jos kansi olisi tallella sen näkisi selvemmin, koska siinä olisi keskellä reikä puista kaakaovispilää varten. Tämä on tosi hienoa posliinia. Sen näkee siitä, että se kuultaa läpi kun sitä katsoo valoa vasten. Tämä on joskus ollut ylellisyysesine."

1800-luvulla nuoret, kauniit ja rikkaat seurapiireihin kuuluvat, suklaatehtailijan poika Antoni Sampons ja Turullien suvun perijätär Candida vihittiin ja he saivat tyttären, Antonietan. Candida kuitenkin hylkää heidät ja lähtee toisen miehen matkaan. Orpo Aurora oli kasvanut ikään kuin Candidan ottosisarena, mutta tyttöjen varttuessa Candidan äiti teki Aurorasta tyttärensä henkilökohtaisen palvelijattaren joka muutti Samponien taloon Candidan mukana. 

Lukitsit Candidan huoneen oven sisäpuolelta ja istuit pöydän ääreen, missä hän ei enää koskaan nauttisi aamiaistaan. Avasit pellavaliinan ja asetit sen syliisi, kuten olit nähnyt hänen niin monta kertaa tekevän. Sitten kaadoit itsellesi kaakaota. Joit kolme kupillista, kaiken sen kaakaon mikä mahtui salaperäisen Adelaïde de Francen kaakaokannuun. Joit sen tuomitun tyyneydellä samalla kun katselit ulos kadulle. Kaakao ei ollut kauhean makeaa, mutta se oli pehmeää. Sitten pistelit leivät ja hedelmät poskeesi. Kun lopetit, lautaset näyttivät siltä kuin ne olisi nuoltu puhtaaksi. 
Hetken ajattelit, että olet ansainnut sen.

1700-luvulla kohdataan vihdoin madame Adelaïde, tosin vain välillisesti. Samainen kaakaokannu kulkee Versaillesin hovista Barcelonaan ranskalaisen valtuuskunnan mukana, madamen lahjana ihailemalleen suklaamestarille jonka kaakaota nauttii Versaillesissa. Valtuuskunta joutuu huijauksen kohteeksi ja heidät ryöstetään, mutta he tutustuvat silti suklaamestariin jota ovat tulleet tapaamaan, tai ainakin hänen vaimoonsa Mariannaan. Suklaamestari on keksinyt jotain ainutlaatuista, koneen jolla valmistaa tuota herkkua, ja sen haluavat paitsi paikalliset suklaamestarit, myös englantilaiset. Suklaan valmistaminen on killan tarkkaan säätelemää. Ensin pitää olla vuosia oppipoikana, selvittävä sitten vaikeasta kokeesta ja tultuaan hyväksytyksi maksettava killan vuotuiset jäsenmaksut. Vain killan jäsenet saavat myydä suklaata ja suklaamestarin pitää tietenkin olla mies. Se onkin Mariannan suurin ongelma, sillä vaikka Marianna väittää miehensä olevan matkoilla, kiltalaiset uskovat tämän jättäneen Mariannan ja vaativat konetta itselleen. Madamen sihteeri Guillou joka rakastuu Mariannaan, keksii juonen miten kääntää kaiken vielä parhain päin. 

Suklaan maku oli lukulistallani ilmestymisvuonnaan, mutta jäi silloin jostain syystä lukematta. Viimeisenä iltana ennen kirjastojen sulkeutumista koronan takia plerasin kirjastoauton hyllyjä ja kirja osui silmiini ja hyvä niin, sillä Suklaan maku oli oikein kelpo lukuromaani, itse asiassa kolme aivan erilaista romaania yksissä kansissa. Tarina kulki erikoisesti taaksepäin, mutta kun mukana oli tuo tietty punainen lanka, idea toimi.

Anna Burns: Maitomies

Anna Burns: Maitomies

Docendo, 2019

399 sivua

Suomennos: Laura Jänisniemi

Alkuteos: Milkman, 2018

Lainattu Tampereen kaupunginkirjastosta. 

Kirjan päähenkilö on 18-vuotias tyttö jota kutsutaan nimellä "keskimmäinen sisko". Hän asuu paikassa jossa on paljon vakavia poliittisia ristiriitoja ja niiden aiheuttamaa väkivaltaa, autopommeja, valtion iskuryhmiä, irtautujia, puolisotilaallisia joukkoja. Kuten Belfastissa, muttei sitä sanota. Ajankohtaakaan ei tarkkaan sanota, mutta vinkeistä päätellen jonkin verran nykyaikaa kauempana, aikaan ennen kännyköitä, ehkä noin 1970-luvulla. 

Puhutaan "meistä" ja "niistä", "vettentakaisista" ja "niiden uskonnosta" ja "meidän uskonnosta". On sallittuja nimiä mitä lapsilleen voi antaa ja koko liuta mitä ei voi, koska niissä on vettentakaisen maan rasitteita. Oli "lojaalia teetä" ja "petturien teetä", oli "meidän kauppoja" ja "niiden kauppoja", oli sanojen lausumistapoja ja omat sanomalehdet. Oli myös "tien toisella puolen asuvat", jotka olivat oikeastaan vettentakaisempia kuin vettentakaiset. 

Tämä on tilanne jossa päähenkilömme, hänen perheensä, äitinsä, siskonsa, lankonsa ja ehkä-poikaystävänsä elävät. Kukaan ei voi olla neutraali, kaikkien on valittava puolensa. Vettentakaiset edustivat kaikkea "meidän" kokemaa vääryyttä ja sortoa "heidän" taholtaan ja tätä sortoa ylläpitivät keinotekoiset rajat, ulkonaliikkumis- ja kokoontumiskiellot, ilman syytteitä tehdyt pidätykset. Ihmiset olivat kärkkäitä juoruamaan, suurentelemaan ja tuomitsemaan, eikä siitä aina seurannut pelkästään paha mieli, siitä saattoi seurata aseistautuneita, kommandopipoisia miehiä oven takana. 

Tällainen suurenneltu asia on myös Maitomies, nelikymppinen perheellinen mies, jonka sanotaan kuuluvan puolisotilaallisiin joukkoihin. Hänen juorutaan myös olevan keskimmäisen siskon uusi miesystävä, vaikkei se pidä paikkaansa. Maitomies oli väkisin lyöttäytynyt juttusille hänen kanssaan tytön lukiessa kirjaa kävelyretkillään ja ensimmäinen lanko laittoi liikkeelle tuon ilkeän juorun. Ensimmäinen lanko oli erittäin kiinnostunut muiden seksielämästä, myös sen pelkästä mahdollisuudesta. Heidän "suhdettaan" paheksuttiin, tyttö on 18, mies 41, miten paheksuttava ikäero. Tyttöä pidettiin yleisesti syyllisenä, vamppina, muutenkin kummallisena koska luki kävellessään. Maitomies ei edes ollut oikea maitomies, ei hän jakanut maitopulloja, mutta ajoi valkoisella pakettiautolla. Kyydin tarjoamisessa tytölle ei sinällään ollut mitään ihmeellistä, autoja ei ollut vielä paljoa ja julkinen liikenne toimi miten sattui, koska kaappaukset ja pommiuhkaukset olivat arkea. Tyttöä mies ja hänen tuppautumisensa hämmensi ja hieman myös pelotti, varmaankin aiheesta. 

Maitomies siis tiesi, missä talossa ehkä-poikaystävä asui, millä alueella, hän tiesi myös ehkä-poikaystävän nimen, hänen kavereittensa nimet, hänen työpaikkansa ja jopa sen, että hän oli ennen ollut töissä siinä autotehtaassa, joka oli joutunut lopettamaan ja jonka koko henkilökunta oli sanottu irti. Hän tiesi myös, että yövyin ehkä-poikaystävän luona, ja minua alkoi ärsyttää oma kiinnijäämisen tunteeni niiden mielleyhtymien takia, joita noihin sanoihin saatettiin liittää ja joita tiesin hänen niihin liittävän. 

Jo kirjan ensimmäisessä lauseessa käy ilmi, että Maitomies tapetaan ja että sen tekevät valtiolliset iskujoukot. Myös keskimmäisen siskon kaulalla pidetään asetta. Tyttö ei suuremmin sure Maitomiehen kohtaloa. Hänellä on kuitenkin  tuo "ehkä-poikaystävä", joka on juuri pyytänyt tyttöä muuttamaan luokseen. Pojalla on, harvinaista kyllä, oma talo. Neljän veljeksen vanhemmat olivat yks kaks lähteneet maasta, naapurit tämän kertoivat, luodakseen kansainvälistä uraa tanssijoina vedentakaisessa ja monien vesien takaisissa maissa ja jättäneet 12-19 -vuotiaat pojat huolehtimaan toisistaan. Ystäviä tuli ja meni, yhden yön juttuja, yhden viikon tyttöystäviä tai jonkin-aikaa tyttöystäviä. Muut veljekset muuttivat vähitellen minne kukakin ja talosta tuli ehkä-poikaystävän koti ja autokorjaamo.


Ehkä-poikaystävä ja minä emme puhuneet myöskään irtautujista. Minun osaltani se johtui siitä, että mieltäni hallitsi siihen aikaan kaksi asiaa. Toinen niistä oli ehkä-poikaystävä ja toinen meidän "ei ihan yhdessä eikä ihan erillään" -suhteemme. Nykyään mielessäni pyöri myös maitomies, eli asioita oli kolme, ei kaksi. Jos päästäisin sinne myös irtautujiin liittyvän monimutkaisen kuvion ja joutuisin muodostamaan kokonaisvaltaisen - toisin sanoen ristiriitaisen - näkemyksen heistä, asioita olisi neljä. Sitten vielä poliittiset ongelmat, koska irtautujat eivät voisi olla mielessäni ilman alkusyytään, ja asioita olisi jo viisi. Viisi asiaa. Niin käy, kun ovet lennähtävät auki ja sisäiset ristiriidat paljastuvat. Silloin, kaikkien sovittamattomien ristiriitojen keskellä, on mahdotonta tehdä selkoa näkemyksistään poliittisesti korrektilla tai edes järkevällä tavalla. Siksi siis kaksijakoisuus, turtumus, jamais vu, mielen tyhjentäminen, kävellessä lukeminen - jopa sen miettiminen, luopuako kokonaan nykypäivän teksteistä aiempien vuosisatojen kirjakääröjen ja papyrusten hyväksi. 

Tässä sitä oli erikoisin kirja mitä olen aikoihin lukenut. 

Teksti ryöppysi ja vei mennessään eteenpäin kuin hyökyaalto jota ei voinut vastustaa ja niin sitä tuli lukeneeksi vielä ja vielä lisää vaikka oli meinannut pitää tauon. Mutta tämä tekstipä ei antanut pitää kaikkia niitä taukoja vaan vaati lukemaan itseään. Jossain vaiheessa, ehkä noin 300 sivun paikkeilla, minuun iski myös kyllästys tähän vyörymiseen ja hetken aikaa lukeminen hieman jurmuutti. Olisin kaivannut (edes välillä) enemmän tilaa hengittää, ajatella ja sisäistää lukemaani, ylipäätään jonkinlaista suvantovaihetta. 

Näin ristiriitaista jälkimakua minulla ei ole aikoihin kirjasta jäänyt. Pidin kyllä lukemastani eikä se loppujen lopuksi ollut niin vaikeaa tekstiäkään (mitä olin alkuun epäillyt), mutta se ei ikään kuin antanut minun uppoutua siihen vain haluamani verran, vaan vangitsi niin etten mahtanut sille mitään. Tarvitsin poikkeuksellisen pitkän ajan myös tämän jutun kirjoittamiseen loppuun, sillä luin kirjan kuukausi sitten. Maitomies saattoi hyvinkin jättää minuun pysyvän muistijäljen, mutta aika kertoo millaisen.

Maria Adolfsson: Harha-askel (Doggerland 1)

Maria Adolfsson: Harha-askel

Tammi, 2019

Suomennos: Sirkka-Liisa Sjöblom

Alkuteos: Felsteg, 2018

Lukija: Karoliina Kudjoi

Kesto: 15 h 32 min

Kuunneltu Nextoryn sovelluksessa.

Hän suunnittelee jokaisen liikkeensä voidakseen vikkelästi häipyä, kuuntelee raskasta hengitystä selkänsä takana, samalla kun itse hengittää pinnallisesti ja kuulumattomasti. Kertaa suunnitelman pikaisesti, torjuakseen ahdistuksen, joka velloo vatsassa. Sitten hän panee toimeksi. Henkäisee syvään, kurkottautuu ottamaan pikkuhousut ja keinottelee ne yhdellä liikkeellä jalkaansa. Hän nousee pystyyn varovasti jottei patja keinahda ja tuntee miten huone alkaa pyöriä. 

Helvetin idiootti. Miten pohjalle voikaan viisikymppinen nainen vaipua, Karen ajattelee toivoessaan ettei hänen pomonsa Jounas Smeed herää, kun hän hiippailee ulos hotellihuoneesta. Kun vielä muistaisi miten tänne päätyi, baarikierroksen päätteeksi kyllä, mutta kumman aloitteesta ja onko joku nähnyt heidän ottavan huoneen? Tuplaespresso, pari särkylääkettä ja unta kuuppaan omassa sängyssä tekisivät hyvää, mutta ensin pitää ajaa kotiin.

Kylätien loppupää kiertää vanhan kalatorin ja koukkaa sataman ohitse. Karen kääntyy tiukasta mutkasta ja matelee pitkää hiekkatietä, joka kulkee meren ja Langevikin harjun välissä. Valkoiset ja harmaat kivitalot kiipeävät ylös rinteitä ja rannalla tien toisella puolella laiturit ja ranta-aitat kurkottavat veteen. Kaikki kertoo siitä, että Langevikissä, kuten kaikissa muissakin Doggerlandin rannikkokylissä, asui aikoinaan melkein yksinomaan kalastajia ja merimiehiä, sekä yksi jos toinenkin luotsi. 

Nyt näissä taloissa asuu it-asiantuntijoita, kulttuurityöntekijöitä, öljynporausinsinöörejä sekä Karen Eiken Hornby, Doggerlandin saarivaltion keskusrikospoliisin komisario joka asuu kaksin kissansa Rufuksen kanssa.

Herättyään kännykän pirinään Karen tajuaa nukkuneensa puoli sunnuntaita. Jo kolme vastaamatonta puhelua poliisijohtaja Viggo Haugenilta. On tapahtunut murha, eräs kylän naisista on löytynyt kotoaan kuolleena. Sunnuntai tai ei, Haugen haluaa Karenin heti paikalle, kokoamaan tiimin ja johtamaan tutkintaa. Kun Karen ihmettelee miksi tehtävä annettiin hänelle, poliisijohtaja kertoo murhatun naisen olevan Susanne Smeed, Jounasin ex-vaimo.

"Ja vielä yksi juttu", poliisijohtaja viivyttelee kuin etsien oikeita sanoja.
"Kuten ymmärrät, tilanne on erittäin arkaluontoinen. En voi kyllin korostaa kuinka tärkeää on, että pidät mahdollisimman matalaa profiilia. Jätät median minun huolekseni, ei spontaaneja lausuntoja, eikä mitään muitakaan. Niin, pidät suun supussa. Yksinkertaisesti. Tuliko riittävän selväksi, Eiken?"
Haista kusipää paska, Karen ajattelee. "Aivan riittävän", hän vastaa. 

Karenin yleneminen Doggerlandin poliisivoimissa oli törmännyt lasikattoon. Edellinen pomo oli pitänyt Karenia luonnollisena seuraajanaan kun jäisi eläkkeelle, mutta poliisijohtaja harmillisesti kuoli vähän ennen eläköitymistään. Sen jälkeen Karen oli säännöllisesti ohitettu milloin milläkin tekosyyllä, viimeksi juuri Jounas oli mustana hevosena vienyt paikan hänen edestään. Hänen pahin syntinsä oli ollut muuttaa välillä pois Doggerlandista ja se oli paha se.

Välillä palataan Doggerlandiin 1970-luvulla, kun Per vaimonsa ja muutaman heidän ystävänsä kanssa on irtautunut oravanpyörästä ja muuttanut saarelle muodostaen yhdessä kommuunin maataloon, jonka Perin vaimo on yllättäen perinyt. On selvää, että kommuuni liittyy jotenkin murhattuun naiseen, mutta mikä on kytky?

Kun aletaan tutkia mahdollisia motiiveja, ehdokkaita Susannen murhaajaksi riittää. Jounasin ja Susannen riidat ovat jatkuneet eron jälkeenkin ja tytär Sigrid muutti omilleen jo kuusitoistavuotiaana, eikä ole pariin vuoteen ollut juurikaan tekemisissä äitinsä kanssa. Doggerlandissa on vieraillut pikkuristeilijä jossa on ollut lähes 200 matkustajaa, kaipa heidänkin tauatojaan pitäisi edes muodon vuoksi tutkia. Susannen työpaikan, vanhainkodin, työntekijöitä pitää myös jututtaa. Olipa Susanne taistellut myös tuulimyllyjä vastaan, kirjaimellisesti. 

Tietysti tuulivoimalla on ollut hintansa. Suurissa osissa saarivaltakuntaa lintukanta on romahtanut ja huhutaan, että voimayhtiöillä on työntekijöitä joiden tehtävänä on kerätä silpoutuneita vesilintuja turbiinien alta, mutta siitä puhuvat vain harvat.
Tuulivoimayhtiö tuottaa rutkasti rahaa ja koska se on puoliksi valtio-omisteinen, Doggerlandin talous on kahdenkymmenen viime vuoden aikana kohentunut selvästi. Tästä tilanteesta useimmat tuntuvat olevan valmiita katsomaan läpi sormien sitä, että puolet voitosta sujahtaa riskisijoittajien taskuun.
Susanne Smeed oli ollut ilmeisesti toista mieltä.

Tässä kirjassa oli monta kiinnostavaa yksityiskohtaa, miksi valitsin juuri sen kuunneltavaksi. Ensinnäkin tapahtumapaikka, Doggerland joka on todella ollut olemassa, joskin vajonnut mereen aikoja sitten. Toiseksi kirjan kuvailtiin olevan skandi- ja brittidekkarin väliltä, aivan kuten Doggerlandin sijainti kartalla. En ole toistaiseksi lukenut yhtään skandidekkaria, joten ajattelin tämän olevan varovainen tutustuminen siihen genreen. Kolmas syy oli aikahyppely '70-luvulle, jolloin vihjattiin tapahtuneen jotain mahdollisesti rikokseen liittyvää. 

Valitettavasti kirja oli kuin jakso jotain poliisisarjaa, jossa ensin tapahtuu rikos jota tiimin eri jäsenet omilla tahoillaan tutkivat ja välillä tavataan neukkarissa ja palaveerataan läpi mitä kukakin on saanut selville ja mitä kenenkin pitää seuraavaksi tehdä, missä käydä ja ketä jututtaa. Minusta se on tylsintä dekkarigenreä mitä olla voi, olen enemmän psykologisen jännityksen ystäviä. Onneksi kirjan loppupuolella, kun 1970-luvun tapahtumat paremmin aukeavat, kirjaan tuli sitä varsinaista jännitystäkin. Bonusta tuli myös Karenin oman menneisyyden mukaan ottamisesta. 15,5 tuntia oli kuitenkin liikaa, olisin tiivistänyt pari kolme tuntia pois. 

2 x chick-lit: Ihan pähkinöinä sekä Aaltoja ja asiattomuuksia

Nyt kun kirjastot ovat taas auenneet palautuksille ja varauksille -ihanaa, eikö!- pitää saada kirjatkin asap kiertoon. Tässä pari kevyttä kevätlukemista, jotka olen lainannut PIKI-kirjastoista.

Anneli Kanto: Ihan pähkinöinä

Karisto, 2018

235 sivua

Napsautin aktiivirannekkeen paikalleen ja lähdin crossfittiin ennen työpäivän alkua. Aamutreenissä veri alkaa kiertää ja aivot hapettuvat, niin että tehokkuus on loppupäivän ihan nextillä levelillä. Oikein tunsin kuinka synapsit räsähtelivät ja cortex lähti kreaamaan idiksenituja, lihakset olivat lämpimät ja kroppa toimi. Olin taas valmis päivän haasteisiin - tai sanotaan suoraan: taisteluihin. 

48-vuotias Mirjami kuuluu Viestintätoimisto Armon "senioriporukkaan", heitä on kolme noin viisikymppistä ja kolme nuorta työntekijää. Firman omistajat ovat kolmevitoset toimitusjohtaja ja talousjohtaja, joita Mirjami kutsuu milloin milläkin nimiyhdistelmällä, kuten Galju & Geeli, Taika-Jim & Lothar, Vety & Atomi. 

Heti aluksi Mirjami, kuten ne kaksi muutakin vanhempaa työntekijää, saavat kenkää työpaikastaan firman siirtyessä kiinalaisomistukseen. Bye bye työläppäri, liekinpunainen ja sähäkkä työsuhdebemari sekä työsuhdeasunto Töölössä. Mirjamin miesystävä, nuori, aloitteleva videotaiteilija Stefan järkyttyy näistä muutoksista. Ei Mirjami mielestään ole Stefania ylläpitänyt, mutta toki hän paremmin tienaavana on vastannut pitkälti heidän kuluistaan ja hänen mielestään oli vain ihanaa lahjoa komeaa nuorta viikonloppumiestään, joka ylläri ylläri, sanoi tilanteen muuttuessa myöskin bye bye.

Suurin muutos Mirjamin elämässä oli kuitenkin vielä edessä. Pohjanmaalle jäänyt Irmeli-sisko oli yllättäen menehtynyt ja Mirjamista tuli täysin odottamatta pyörätuolissa olevan äitinsä hoitaja ja Irmelin ysiluokkalaisen tyttären Usvan huoltaja. 

Mulla on vuosi peruskoulua jäljellä. Se ei ole paljon. Nyt täti kuuntele. Mä en halua sijaisperheeseen enkä nuorisokotiin. Mä haluan asua kotona mumman kanssa ja käydä kirkonkylän koulua. Jos sä rupeat mun huoltajaksi, niin mä lupaan hoitaa mumman ja itteni. Ei sun tartte täällä asua. Kunhan pistät nimes papereihin ja käyt joskus näyttäytymässä. Yksinkertaisesti mun ei ole mahdollista muuttaa kotoa. Mulla on siihen oikein hyvä syy. Mä näytän sen sulle."

Syitä on yhdeksän. Musta-Rudolf, Iines, Minni, Milla, Leenu, Liinu ja Tiinu sekä Eeva ja Barbara. Usvan eläinkatras: kukko, kuusi kanaa ja kaksi vuohta. Mukana kuvioissa ovat myös Köyhäluoman vastaanottokeskuksen väki, erityisesti Irmelin kihlattu Salim, sekä kunnan eläinlääkäri Jarkko Mäki jonka apua tarvitaan Barbara-vuohen tiineyden edetessä. 

Täytyy myöntää, että luettuani aiemmin Anneli Kannon historialliset romaanit Lahtarit ja loistavan Pyövelin, olin vähän pettynyt, että seuraava teos olikin "vain chick-litiä". En edes rynnännyt varaamaan sitä kirjastosta niin äkkipäätään kuin olisin varannut edellisren kaltaisen romaanin. Mutta kyllä Kanto kirjoittaa osaa. Ihan pähkinöinä on välillä melkoista sanailoittelua ja juonenkäänteitäkin oli riittämiin. Ehkä se saa jatkoakin, ja jos niin käy luen kyllä. 

Hyppe Salmi: Aaltoja ja asiattomuuksia

Tammi, 2019

257 sivua

Jännä, ettei ole näin selkeällä tilauksella kukaan tullut ovikelloa soittamaan. Olenhan kuitenkin melkoinen pakkaus: itseeni kyllästynyt, kevyesti kitkeröitynyt, tunteissani ailahteleva, kipakka ja kova puhumaan. 
Fyysisesti olen kiinnostavalla ja omaleimaisella tavalla roikkuvan ja turvonneen välimaastossa, ollut bikinikunnossa kerran kesällä -96. Kahden aikuisen lapsen perään haikaileva, eroahdistuksesta kärsivään koiraan sidottu, työssään alisuorittava keski-ikäinen nainen, joka on maksanut kaksionsa asuntolainan samana vuonna kun pääsee eläkkeelle.
Anyone? Ota tai jätä.

Aikoinaan Rimman elämään olivat tulleet aviomies Aapo ja lapset Lauri ja Fanni, siinä järjestyksessä. Elämällä oli tarkoitus, he olivat perhe, he rakensivat talon jossa eläisivät Aapon kanssa vielä vanhoinakin. Sitten Rimma lähestyi keski-ikää ja huomasi loitontuneensa Aaposta ja lasten irtaantuneen hänestä ja aloittaneen oman aikuiselämänsä. Aapo ei olisi halunnut erota, mutta Rimma ei enää halunnut jatkaa. Silti Aapo oli heistä se, joka löysi ensimmäisenä uuden onnen. Rimmalla oli onneksi Rumba, kuusikiloinen sylissäviihtyvä koiransa. Yksi pysyvä mies elämässään. 

Kyllä Rimmalla oli edelleen tulevaisuudensuunnitelmia, visioita siitä mitä hän haluaa tehdä ennen kuin on vanha, tai edes viidenkymmenen. Hänhän oli vasta neljänkymmenyhdeksän. Hän selasi halpalentosivuja ja näki mielessään reppureissaavansa seuraavat pari vuotta ja koti-Suomeen palattuaan antavansa haastattelun, jonka otsikko olisi "Reppureissaajallekin ikä on vain numero". Jutun kuvassa olen ruskettuneena ja hoikkana, kuivan jäntevänä kuukausien kävelystä, hiukset auringon polttamina, silmät kirkkaina, häikäisevän sinisinä. Mutta vaihtoehtoja on liikaa, matkaseuraa sen sijaan ei ollenkaan ja kuka koirastakin huolehtisi. Tai kun hän bongasi tutun ratsastuskoulun Takaisin satulaan -kurssin aikuisille ja näki jo mielessään itsensä laukkaamassa sänkipellolla hiukset hulmuten, tuuli korvissa suhisten, tunsin jo allani hevosen kesyttömän voiman ja miten elämä virtasi villinä suonissani. Arki se vain oli, joka iski taas päin näköä eikä virrannut villinä suonissa.

Mistä on keski-ikäiset naiset tehty, mistä on aikuiset ihmiset ylipäätään tehty? Uuden aloittamisen vaikeudesta, vitun paskoista vaihtoehdoista ja jatkuvasta epävarmuudesta, niistä on meidät kaikki tehty.

Takakannessa lukee Viiskyt voi olla uusi kolkyt, mutta perseestä se silti on. Lähdin lukemaan kirjaa melko moninaisin fiiliksin. Olen viisikymppinen, olen siis kohderyhmää, kerrankin. Useimmissa lukemissani kirjoissa päähenkilöt ovat minua nuorempia, noh, useimmissa kirjoissa ovat, luin tai en. Toisaalta, olen kohta kaksikymmentä vuotta kestäneessä parisuhteessa, en siis ole kohderyhmää. Mietin, onkohan paljon eroa siinä, seikkaileeko Tinderissä kolmekymppinen vai viisikymppinen päähenkilö, teksti on joka tapauksessa ilmeisen raflaavaa. Ja olihan siinä eronsa, hyvä niin. Silti pidin eniten niistä pidemmistä teksteistä joissa ei kommentoitu tinderdeittejä, suonikohjuja tai keski-ikäisen naisen näkymättömyyttä. 

Jos elämä olisi elokuva, tekisin oivalluksen luonnon äärellä, jossain korkealla, missä horisontti on esteetön ja kuvastaisi pitkää matkaa kohti täytäntöönpanoa. Eksistentiaalinen yksinäisyyteni kuvattaisiin yläpuolelta, pienenä rikkaana ihminen, mitättömänä maailmassa. Musiikki johdattaisi mielen ja katseen kohti pientä yksityiskohtaa, huojuvaa heinää, arkaa metsäkaurista tai perhosta kämmenselällä. Valo taittaisi kasvoilleni rauhan. Elämä olisi tässä ja nyt, hengityksessä, ilmassa, sydämen sykkeessä ja auringossa. Olisin yhtä ympäröivän maailman kanssa, tietäisin paikkani. 
Niin. Klisee.
Ja kuitenkin se on myös totta. 

P.s. On minullakin puhelimessa tallessa numeroita nimellä Älä vastaa + järjestysnumero. Ne eivät vain ole tindermatchejä, ne ovat puhelinmyyjiä ;)

Mari Siliämaa: Kaikki sade alkaa ylhäältä

Mari Siliämaa: Kaikki sade alkaa ylhäältä

Toiset tarinat, 2019
164 sivua

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta. 

Eräänä aivan tavallisena maanantaipäivänä, kun Jokirannan kirkon pappi Ulriikka Joensuu oli jo lähdössä töistä, kirkkoon pelmahti keski-ikäinen nainen. 

Juuri sisään pöllähtänyt nainen ei kuitenkaan ole perinteinen keski-ikäinen kanta-asiakkaani. Hän on selvästi vetänyt elämässään paljon pidemmän korren. Hän on tuulipuvuton, huiviton, pälyilemätön, anteeksipyytämätön, kasvot kuin Elmu-kelmun peitossa. Naisen takki oli kallis, housut ovat kalliit, kengät - kalliit. Hiukset on leikattu kalliisti ja iho hoidettu kalliisti. Sateenvarjo, joka ripottaa vesinauhaa lattialle, on röyhkeän kallis. Aitoa luksusruutua. Naisesta tulee väistämättä mieleen virsi 590. Siinäkin esiintyvät sanat kiista ja ahneus. 

Naisen tytär on menossa naimisiin, mieleinen asiakas siis. Jos Ulriikka saisi valita, hän ei tekisi muuta kuin vihkisi rakastuneita pareja kun taas kirkkoherra valitsisi hautajaiset, ovat Urhon kanssa hyvä työpari siis. Tämä nainen on kuitenkin tottunut saamaan kaiken mitä haluaa ja nyt hän haluaa tyttärensä juhannushäihin kirkon, joka on täyteen varattu jo puolitoista vuotta sitten. 

- Jos minä olen valmis maksamaan, kai sinä olet valmis avaamaan kolehdin?
- Anteeksi nyt kovasti, mutta kirkkoa ei todellakaan vuokrata eikä pappia. Suomessa maksetaan kirkollisveroa, hymyilen. 
- Ai jaa. Juu juu, tietysti, nainen huudahtaa helpottuneena. - Mutta kai teillä jokin säätiö on? Tai rahasto? Stipendisysteemi? Raha on varmasti tervetullutta nyt, kun ihmiset eroavat kirkosta sankoin joukoin. 
- Ei meillä ole sellaisia rahastoja, vastaan edelleen rauhallisesti. 
- Nimetkää sitten jokin kaivo Afrikassa minun mukaani. Nainen räpsyttää silmiään mutta on kaukana viattomasta. 
- Entä sitten ehtoollisviinit? Jos toimittaisin teille muutaman laatikollisen? Jotain vähän parempaa laatua. 

Ulriikka haaveilee myös omista häistään. Poikaystävä Johannes on epävirallinen avopuoliso joka tekee reissutyötä lääke-esittelijänä ja jonka silmät ovat niin taivaansiniset, että Jeesuskin olisi niistä kateellinen. He olivat tutustuneet häissä, joissa Ulriikka oli ollut vihkimässä nuorenparin ja arvasi olevansa vedonlyönnin kohde kun Johannes kolmantena poikaporukasta tuli häntä jututtamaan. Viisikymppiä sille, joka kellistää ton naispapin. Se on yksin Jeesuksensa kanssa ja tarvitsee muutakin lohtua kuin pyhää sanaa. Johannes oli eläväinen, kuin ADHD-lapsi mutta aikuinen, iskurepliikkeinään mikä oli saanut hänet ryhtymään papiksi ja "Minä kyllä tiedän, mikä saa papin oikeasti rukoilemaan armoa."

Johannekseen oli helppo rakastua. Kun hänestä otti kiinni, tuli kirkastunut olo. Hyvin kevyt, pehmeä, valoisa. Sellainen, joka tuoksui suklaajäätelölle ja kuulosti ikivihreältä.
- Sinä olet minun hemaiseva lähetyssaarnaajani, mies virnisti ja nauroi.
- Sinä olet minun pelastukseni, minun suuri ristini, minä huokasin enkä edes hymyillyt.
Johanneksen ääni tuli huvipuistosta, minun alttarilta. Muttei eromme häirinnyt minua: me kasvaisimme yhteen lakanan päällä ja alla. 

Kuten arvata saattaa, luksusruutuisen sateenvarjon alla kirkkoon purjehtinut nainen ei jättänyt asiaa siihen. Seuraavalla kerralla hän toi mukanaan tyttärensä joka osoittautui huomattavasti äitiään sopuisammaksi ja hääpäiväkin saatiin sovittua kesäkuun alun arkipäivälle. Heti kun Ulriikka pääsi asiakkaistaan, hän riensi Pitsiprinsessaan hankkimaan uuden viettelevän alusasun, laittoi kuoharipullon jäähtymään ja jäi odottamaan Johanneksen kotiinpaluuta. Mieheltä tullut tekstiviesti lupaili romanttista iltaa, mutta kun Johannes vihdoin kotiutui, hän käyttäytyikin ihan oudosti, esitti lopen uupunutta ja halusi vain syödä ja katsoa sohvanpohjalla iltauutiset. Miksi sulhanen antaa niin ristiriitaisia signaaleja?

Tässäpä kelpo rakkaustarina korona-arkeen. Kepeä, viihdyttävä, romanttinen ja letkeän hauska, muttei kuitenkaan liian sokerinen tai hattaranhöttöinen.. Pappi päähenkilönä oli hauskaa vaihtelua. 

Toiset tarinat on suht uusi -joulukuussa 2017- perustettu kahden naisen pienkustantamo. He kutsuvat kirjaa ei chick litiksi vaan moderniksi romantiikaksi, jossa on vakavampi pohjavire tai viesti. 

Siina Tiuraniemi: Jäämeri

Siina Tiuraniemi: Jäämeri

Minerva, 2020

Lukija: Anu Vilhunen

Kesto: 9 h 10 min

Tauno ei ymmärrä, miksi minä olen siinä. Hän miettii haluanko jutella. Tauno ei halua. No, en varsinaisesti minäkään, mutta ajattelin että olisi mukavaa olla paikalla. Eikä hänen tarvitsisi olla yksin, kun kohta tapahtuu jotain, jotain yllättävää ja erityistä. 
Tauno nyökkää minulle sen merkiksi, että nyt tästä lähden, jää sinä siihen, ja lykkää sauvalla vauhtia. Kaaleppi säntää hänen peräänsä. Jään seisomaan ladulle. Antaa hänen hiihtää vielä vähän matkaa yksin, kun se olevan hänelle niin tärkeää. 
Vähän matkan päässä Tauno kurkistaa taakseen. Vain pimeää metsää, lumisia puita ja latu. Hän hymyilee ja yrittää kaikin voimin unohtaa minut. 

Tauno haluaisi olla rauhassa, kuten aamuöisillä hiihtoretkillään yleensäkin, mutta joku omituinen etelän vetelä lyöttäytyy väkisin hänen ja Kaaleppi-koiran seuraan. Valitettavasti tämä mystinen tarinan minä-kertoja ei pysty auttamaan, kun Tauno yhtäkkiä menehtyy.

Muistatteko kun kerroin, että tämä tarina kertoo perheestä? Hyvä. Koska tämmöisen kokonaisen romaanin lukeminen edellyttää, että muistaa mitä muutama sivu aiemmin sanottiin. Sinullakin, rakas lukija, on jotain vastuuta tarinan etenemisestä. En minä voi olla koko ajan muistuttamassa joka asiasta, ymmärräthän sen. Sanon tämän kaikella rakkaudella

Varsinainen tarina alkaakin Helsingistä, Taunon ja minä-kertojan kohtaamista seitsemän vuotta myöhemmin, tammikuussa 2016, kun rivitalokolmiossa Jouni laittaa ruokaa. Martin, Jounin seitsemänvuotias poika, ei ole ruokavalintaan tyytyväinen, vaan pelaa mieluummin uutta leveliä kännykkäpelissään. Niin nuori, niin löysä, Jouni hymähtää mielessään. Jounilla oli ollut aika erilaiset ajatukset siitä, millainen hänen kasvattamansa lapsi olisi. Jouni halusi tehdä kaikkensa myös avioliittonsa eteen, mutta asuu nyt kaksin poikansa kanssa.

Ei lukiota ole edes paljon jäljellä, alle vuodessa Laura kirjoittaisi suitsait hyvät paperit, kun Jouni vähän auttaisi. Kaikki menisi hienosti. Sitten Laura voisi opiskella, kun vauva olisi vähän vanhempi. Mitä Laura vain haluaa, Jouni pitää huolen kaikesta. He istuisivat uudessa, kauniissa, valoisassa kodissaan, lapsi leikkisi suurella, pehmeällä matolla jonka he hankkisivat lähiaikoina. Ehkä keltaisen, tai sitten punaisen, muttei missään tapauksessa harmaata tai beigeä. Ja Jouni lukisi sohvalla lähdekirjallisuutta väitöskirjaansa, Laura kirjoittaisi työhuoneessa rytmikkäästi graduaan. Klikiti-klik-klik-klik. 
Iltaisin he joisivat rooibos-teetä kodikkaassa keittiössään ja keskustelisivat akateemisessa diskurssissa taiteesta ja vähän myös lastenkasvatuksen uusimmista tutkimustuloksista. Mikä onnellinen perhe, sellainen he olisivat. 

Kesken ruokailun Jouni saa puhelun Ivalon terveyskeskuksesta, Sanna Kuuselalta, joka korvapuustin voimin saa hankalan tehtävän suoritettua. Jounin äiti on menehtynyt ja tällaiset puhelut ovat vaikeita työtehtäviä.

Laura, Martinin äiti ja Jounin entinen vaimo, asuu yksin yksiössään. Heidän erostaan on puoli vuotta, harkinta-aika on juuri päättymäisillään. Hänen arkensa ja viikonloppunsa eivät juuri erotu toisistaan, Laura on ollut työttömänä puolitoista vuotta. Tiskipöytä on täyttynyt likaisista astioista, eikä Laura ole voinut syödä mitään, koska puhtaat lautaset ovat loppuneet. Hän on vain juonut kahvia, nyt jo viikon samasta kupista. 

Martin soittaa äidilleen, että mummo on kuollut. Jouni on täysin lamaantunut, järkipuheen ulottumattomissa. Laura lähtee tulemaan ja Martin miettii, voiko tällaisessa tilanteessa jatkaa kännykkäpelin pelaamista. Pahaa ruokaa isä ei ainakaan voi pakottaa syömään, kun kerran mummo on kuollut.

Laura organisoi ja lähtee ajamaan Corollan rottelollaan Jounia ja Martinis Ivaloon, Jouni kun ei ole koskaan hankkinut edes ajokorttia. Jouni ei pysty osallistumaan järjestelyihin, hän ei saa edes vastattua Raisa-siskonsa puheluihin. Minä-kertoja tupsahtaa heidän elämäänsä, kun David Bowieta fanittava Laura näkee Hirvaskankaan ABC:llä tämän kuolemaa kirkuvat lehtiotsikot. Minä-kertojan nimi on siitä lähtien Ei-Kai ja koska Laura ei järkytykseltään ole oikein ajokunnossa, Ei-Kai liittyy heidän retkueeseensa kuskin paikalle.

Välillä Ei-Kai kertoo Jounista ja Laurasta, miten he ovat päätyneet tilanteeseen jossa nyt ovat. Ensin palataan kymmenisen vuotta taaksepäin, aikaan jolloin Jouni ja Laura tapasivat ja rakastuivat. Nuo kaksi pohjoisen kasvattia, sillä Laura on lähtöisin Kajaanista. He olivat niin nuoria ja niin rakastuneita, nuoria aivan kirjaimellisesti, sillä Laura oli vasta 18. Kuten nuoret ja rakastuneet, hekin tunsivat, ettei mikään voisi koskaan erottaa heitä. 

Laura on puolessatoista kuukaudessa lihonut niin, ettei ole enää mahtua farkkuihinsa. Ei hän edelleenkään lihava ole, oikeastaan hän on yhä alipainoinen. Ja sitäpaitsi Jouni on sitä mieltä, että hän joutaisi lihoa vielä lisääkin. 
Jouni ostaisi hänelle uudet farkut, ei niiden takia tarvitse nähdä nälkää. Sitäpaitsi hän ei juuri enää käytä farkkuja, kun hän pesii kaikki päivät Jounin yksiössä, lukee Jounin kirjoja, tekee Jounille ruokaa ja pukeutuu Jounin vanhoihin verkkareihin ja t-paitoihin koska ne tuoksuvat Jounilta. Iltaisin he vaeltavat kaduilla, puistoissa, käyvät keikoilla, istuvat kallioilla sylikkäin, makaavat nurmikolla lomittain lukemassa kirjaa, kulkevat rannoilla ja baareissa. Kaikki on niin ihmeellistä, ettei edes haittaa, vaikka farkkujen napin joutuu jättämään joskus auki.

Ihastuin heti tämän kirjan alkuun. Taunon hiihtoretken kuvaukseen, huuhkajaan joka laskeutuu kuolleen Taunon päälle (vaikkei niin pohjoisessa edes ole huuhkajia) ja jonka hahmona Tauno lentää taivaalle. Viehätyin myös mystiseen minä-kertojaan ja siihen, miten tämä mystinen hahmo saattoi ykskaks hetkeksi harhautua jonkin satunnaisen ohikulkijan henkilöön ja kertoa pätkän tämän elämästä ja tulevaisuudesta, jotain mikä ei millään tavalla liittynyt Jouniin, Lauraan tai Martiniin. Sopiva määrä fantasiaa minulle, ja lisäsi tarinaan sitä jotain.

Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä

Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä

Siltala, 2019 (lukukirjana 2014)

Suomennos: Sanna Manninen

Lukija: Anna Saksman

Kesto: 4 h 59 min

Kun rakastaa ja saa rakkaudelleen vastakaikua, ruumis on kevyt. Päinvastaisessa tilanteessa kilo painaa kolme kiloa. Orastava rakkaus on tanssia veitsenterällä. Joskus kilo ei saa koskaan painoaan takaisin, mikä synnyttää epäröintiä pelokkaissa, kokeneissa ja kaukaa viisaissa, ja niissä, jotka eivät olleet poikkeuksellisen toiveikkaita, kuten Ester.

Ester Nilsson oli 31-vuotias, runoilija ja esseisti, suuri yleisö ei häntä tuntenut. Hän oli jo kahdeksantoistavuotiaana ymmärtänyt, että elämän tarkoitus oli tylsyyden torjuminen, löytänyt kielen ja ajattelun ja suorittanut filosofian opinnot Tukholmassa. Sen jälkeen hän oli toiminut vapaana kirjailijana ja elänyt jo vuosia avomiehensä Perin kanssa kaikin puolin tyydyttävässä suhteessa.

Eräs kesäkuinen puhelu muutti hänen elämänsä. Hänelle tarjottiin toimeksiantoa, esitelmän pitämistä taiteilija Hugo Raskista, kesto puoli tuntia, tavallinen palkkio, vajaa viikko aikaa valmistautua.

Ester Nilsson aikoi kirjoittaa loistavan esitelmän. Hugo Rask hämmästyisi kuunnellessaan häntä. Kaikki taiteilijat, varsinkin Raskin kaltaiset valistusmiehet, olivat vastaanottavaisia sanamuotojen voimalle ja eroottiselle potentiaalille. 

Päivä päivältä Esterin kirjoittaessa hänessä voimistui tunne, että hän kuului yhteen aiheensa kanssa. Tunne vaihtui kunnioituksesta (sunnuntai), arvostuksesta (tiistai), ja torstaihin mennessä jomottavaksi ikäväksi, ja perjantaina painavaksi kaipaukseksi. Hän huomasi, että ihminen voi ikävöidä ihmistä jota ei ole koskaan tavannut muualla kuin mielikuvituksessaan. 

Esitelmän aikana Rask istui eturivissä, keskittyneenä kuten sataviisikymmentä maksanutta kuuntelijaa yleisössä. Jälkeenpäin Rask tuli liikuttuneena kiittämään Esteriä tämän kädet omiinsa sulkien, sanoen ettei kukaan aiemmin ole ymmärtänyt häntä niin täydellisesti. Paikalla oli myös Raskin poika joka ehdotti että he lähtisivät kolmin lasilliselle, eikä Ester olisi halunnut mitään yhtä paljon, mutta juuri tuolloin hänen veljensä oli käymässä Ruotsissa, eikä Ester voinut perua illallista. 

Hugosta tuli Esterille pakkomielle jonka ateljeen ulkopuolella Ester kierteli, jota seurasi kadulla ja jonka seuraan sitten lyöttäytyi kuin vahingossa törmäten. Harmi vain Hugon ateljeella oli aina muitakin ihmisiä, ystäviä ja avustajia. 

Kaikki huomasivat, että Ester on rakastunut, ystävät, päätoimittaja joka antoi hänelle toimeksiannon tehdä Raskista lehteen juttu. Jopa Per, vaikka mies haluaisikin kuulla olevansa väärässä. Mutta sitä Ester ei voi sanoa ja Per käskee tämän muuttaa pois huoneistostaan, että Ester vie tavaransa pois välittömästi. 

Ester ja Hugo tapailevat, Esterin mielestä liian harvoin ja liian epäsäännöllisesti, varsinkin sen jälkeen, kun olivat jo menneet sänkyyn ja olivat Esterin silmissä siis pari ja rakastivat toisiaan. Olihan Hugolla työnsä, mutta silti Hugon pitäisi Esterin mielestä kantaa puhelinta mukanaan siltä varalta, että Ester haluaisi tavoittaa hänet, niinhän Esterkin teki. Ei näin, että Ester joutuu soittamaan kuusi kertaa, eikä Hugo vieläkään vastaa. Hänen tunteensa heittelehtivät, välillä Ester päätti olla soittamatta enää kertaakaan ennen kuin Hugo on soittanut hänelle, välillä hän innolla suunnitteli heidän tulevaisuuttaan ja soitti sitten taas Hugolle ja lähetti lukuisia tekstiviestejä. Hän ajatteli että kaikelle oli luonnollinen selitys, miksi Hugosta ei kuulu mitään, mutta mikään ei satu niin paljon kuin tietämättömyys. Edes Hugo ei voinut tehdä koko ajan töitä.

Esterin yksipuoliseksi kääntyvä rakkaustarina kosketti minua syvältä ja toi mieleeni omia nuoruusmuistojani vähän vastaavan kaltaisesti päättyneestä, muutaman kuukauden kestäneestä seurustelusta. Enempää en oikeastaan halua sanoa. 

Pertti Lassila: Kovassa valossa

Pertti Lassila: Kovassa valossa

Teos, 2019

217 sivua

Lainattu Tampereen kaupunginkirjastosta.

Siitä, mikä päivästä päivään ja vuodesta vuoteen toistuu ja pysyy, tulee lopulta koko elämä.

Suoman äiti oli ompelijatar, rautateillä työskennellyt isä oli kuollut kun Suoma oli kymmenen, mutta he olivat pärjänneet kaksin. Kun Suoma täytti 17, hän meni palvelijaksi lääkäriperheeseen Kruununhakaan. Häntä kohdeltiin siellä ystävällisesti ja perheen äiti opetti hänet laittamaan paremman väen ruokaa. Asia voi olla hyvä ja kallis, mutta jos sitä ei ymmärrä eikä osaa käsitellä oikein, siitä tulee huono. Tämän hän oppi leikatessaan paistia syitä pitkin, muttei hänelle silloinkaan oltu vihaisia. 

Äiti oli neuvonut, ettei miestä kannata odottaa liian pitkään, vaan ottaa kelvollinen heti kun sellaisen löytää. Suoma oli kuitenkin jo 23 ja piti itsekin itseään nirsona, kun hänen tielleen osui Heimo. He kohtasivat oudoissa, hivenen kiusallisissakin olosuhteissa, kun kivijalan pienessä lyhyttavaraliikkeessä silkkisukkia myikin mies. Tämä sai Suoman aluksi epäilemään miehen olevan heitä jotka eivät ole naisista kiinnostuneita, mutta miehen pyydettyä hänet kävelylle kanssaan Suoma suostui. Liike oli Heimon äidin ja Heimo vain tuuraamassa vilustunutta äitiään.

Heimo oli aloittanut vakuutusyhtiössä tsupparina ja edennyt eteisvahtimestariksi. Eivätkä he kauaa ehtineet seurustella kun Heimo kosi ja Suoma suostui, sillä mies oli kunnollinen ja hänellä oli hyvä toimi. Kapinan tullen Heimo oli ainoana vartioimassa etteivät punaiset pääse sisälle mitään tuhoamaan ja Heimo hoitikin työnsä niin nerokkaasti, että eteni rauhan tultua vakuutusasiamieheksi. Kun Tarmo syntyi, he saivat vuokrata edullisesti isomman kodin vakuutusyhtiön talosta ja oli ihanaa olla sen ensimmäiset asukkaat.

Minä sisustin huoneet, etsin ja valitsin huonekalut, tahdoin käyttämätöntä tavaraa, en mitään vanhaa vaan uudenaikaista, jota sanottiin funkkikseksi. Se oli tummaa maalaamatonta puuta ja taivutettua kiiltävää metallia, vihertävää lasia, yksinkertaista ja korutonta, koska meidän elämämmekin oli yksinkertaista ja asiallista, mikä minua miellytti.

Heimo oli eteenpäin pyrkivä ja intoa puhkuva mies, joka oli tyytyväinen kun kotona odotti lämmin ateria ja siisti koti. Askel kerrallaan hän eteni yhtiössä ja kun Suomasta tuli johtajan rouva, hän huomasi miten liikkeissäkin alettiin kohdella häntä uudella tavalla. Sodan jälkeen Heimo oli menestynyt mies, mutta Suoma jäi miettimään montaa asiaa, elämää ja mikä siihen toi onnen, eikä vastaus kuitenkaan ollut raha.

On hyvä tietää, mihin kuuluu, että kuuluu parempaan väkeen eikä huonompaan, koska sille käy aina huonommin ja paremmalle käy paremmin. Joka luulee, että se asia käy toiseksi, ei asioita ymmärrä. Alhaalta voi joku noista ja menestyä, minä sen tiedän, mutta kun on ylhäällä, ei kannata piitata siitä mitä alhaalla on. On paras pysyä omassa piirissään, katsoa ympärilleen mutta ei alas. Se, että on parempaa väkeä ja huonompaa väkeä, on asia, jolle ei mitään voi ja parempi niin. 

Toinen osa kertoo Heljän tarinaa. Heljä on isättä kasvanut, äiti on elättänyt heidät silittämällä herrasväen vaatteita joita kotiapulaiset tuovat ja hakevat ruskeisiin paketteihin kauniisti viikattuna. Herrasväen, joka ei suo sen kummempaa ajatusta sille, kenen ansiosta pöydälle voidaan levittää täydellisen rypytön liina. Kun Heljä oli vähän isompi koululainen, hän alkoi tosissaan tivata tietoja isästään. Kuultuaan vanhempiensa tarinan, hän piti äitiään heikkona ihmisenä, joka ei käyttänyt mahdollisuuttaan mennä elämässä eteenpäin, ja päätti jo silloin, että itse pärjäisi paremmin. 

Nuorena uskoo, että voi tehdä elämästään mitä tahtoo, mutta se, mikä nuoressa ihmisessä on ihanteellisuutta, muuttuu vanhassa typeryydeksi, jos ei tajua, mitä itsestä tuli ja mitä itsestä ei tullut. 

Oppikouluun äidillä ei olisi ollut Heljää varaa laittaa, mutta tyttö oli tyytyväinen työpaikastaan ensin kukkakaupassa, sitten kirjakaupassa. Siellä hän tapasi Tarmon, Heimon ja Suoman pojan, joka periaatteessa oli häntä huomattavasti ylempänä luokka-asteikossa, mutta mies kuitenkin halusi alkaa häntä tapailemaan. 

Vaikka Tarmo oli erilaisesta perheestä kuin minä, tavallaan eri säädystä, tulimme hyvin toimeen. Hänen kanssaan oli helppo jutella, kun tutustuimme paremmin. Hän suhtautui kaikkeen paljon huolettomammin kuin minä, ja se oli minusta viehättävää. Hänessä oli jonkinlaista poikamaisuutta, vaikka hän oli minua vanhempi ja vaikka hän tietysti oli ollut sodassakin muiden miesten tapaan. 

Että minä taas nautin Lassilan eleettömästä, arkisesta kerronnasta. Kesän kerran mentyä tuli vahvasti mieleeni, samoin Finlandia-ehdokkaanakin olleen Armain Aika -kirjan äiti ja isoisä. Kaikissa kolmessa on ollut mukana vähintään kaksi sukupolvea omine elämäntarinoineen ja Lassila osaa tuoda nämä tasapuolisen kiinnostavasti esille. Kaksi viimeisintä ovat edenneet kronologisessa järjestyksessä ja se on mielestäni toimiva ratkaisu tällaiseen kirjaan. 

Sivut sisälsivät paljon mietteitä ihmisen elämästä, ajan kulumisesta ja kaiken merkityksestä itselle ja tuleville. Miten paljon virta vie mennessään, mikä on oma vastuu vai riittääkö, että pysyttelee pinnalla. Miten jotain asioita olisi paras unohtaa, mutta unohtumisen sijaan ne vain kasvavat, mitä enemmän yrittää unohtaa. Miten yksi valinta voi määrittää ihmisen koko elämän. Kestääkö rakkaus kaiken, keveneekö menneisyyden raskas taakka jakamalla sen toiselle ihmiselle. Kiinnostavaa pohdintaa läpi kirjan.

En minä ole kuka tahansa, olen ainutlaatuinen, minä itse, jossa ei ole mitään itsestäänselvää, ei edes itselleni. 

Anni Valtonen: Elämäni Kolumbia

Anni Valtonen: Elämäni Kolumbia

Like, 2020

Lukija: Karoliina Kudjoi

Kesto: 4 h 33 min

Kolumbiasta tuli Annin toinen kotimaa yli kaksikymmentä vuotta sitten, kun hän 25-vuotiaana Suomen kielen ja kirjallisuudenopiskelijana lähti tutustumaan poikaystävänsä kotimaahan. Miehen hän oli tavannut Tampereella vuotta aiemmin, kun hänelle esiteltiin espanjankielisen tutorin tarpeessa oleva nuorimies, joka pian muutti Annin opiskelijakämppään. Poikaan tutustuminen ei kuitenkaan ollut Annin ensimmäinen kosketus Etelä-Amerikkaan, sillä hän oli ollut vuoden opiskelijavaihdossa Meksikossa.

Mikä minut on alunperin vetänyt tähän maahan ja maanosaan, Latinalaiseen Amerikkaan? Esikoiseni on vakuuttunut, että olin juuri sellainen tyypillinen, sinisilmäinen blondi, joka lähtee vähän seikkailemaan Etelä-Amerikkaan. Lapseni analyysi on täsmällinen. 

Mikään ei ollut kuten hän oli kuvitellut, kulttuurierot olivat melkoisia. Liikenne oli kaoottista, sähkökatkot yleisiä, liikennevaloihin pysähtyminen olisi ollut riski tulla ryöstetyksi. Toisaalta kämppikset eivät osanneet tehdä kotitöitä, he olivat tottuneet kotiapulaisiin. Väkivalta ympärillä jatkui raakana, huumeparoni Escobar oli hiljattain tapettu. 

On ihmeellistä miten nopeasti totuin uuteen todellisuuteen, joka oli täynnä väkivaltaa, sen uhkaa ja kuolemaa. Päivittäisiä tarinoita autopommeista ja ryöstöistä, miten nopeasti epänormaalista tuli normaalia.
Lentokentillä oli esimerkiksi mahdotonta jättää tavaroita hihnalle ilman laukkujen kelmuttamista. Pelkona oli, että pakaaseihin ujutettaisiin huumeita. Näin oli jollekin käynyt. 
Yleisellä pelolla tietenkin myös rahastettiin. Vainoharhaisuus ajaa uusiin käytäntöihin ja antaa pelolle lisää polttoainetta. 
Minutkin ryöstettiin, monta kertaa.

Sittemmin hän oli eronnut lastensa isästä ja pyrkinyt parhaansa mukaan häivyttämään kaikki muistot Kolumbiasta, kunnes palasi 2017 työmatkalle sekä etsimään uudelleen näitä muistojaan. Vuoden 2019 matkalla myös pojat olivat mukana ja Aamoskin pääsi pariin otteeseen kertomaan kokemuksiaan. Sisälmyskeittoa nyt vaan on syötävä, vaikka on viisitoistavuotias, kun se on siellä ihan tavallista ruokaa.

Bogota sijaitsee yli 2,5 kilometrin korkeudessa. Sadekaudella lämpöasteita on aamulla yhdeksän, päivällä parikymmentä. Päätä huimaavat sekä jet lag että korkeus. Aamukahvin sijaan pöytään tarjoillaan kokateetä.

Moni assosioi Kolumbiaan eri ideologioiden sissiryhmät, lähes kuusikymmentä vuotta jatkuneen sisällissodan, korruption ja maan aseman mailman suurimpana kokaiinin tuottajana. Tiedämme myös sen köyhyyden, mikä kaikesta tästä on seurannut. Valtonen avaa laajalti Kolumbian tätä puolta ja avaa syitä muun muassa väkivaltaiseen historiaan, korruption syihin sekä jopa satoihin tuhansiin kidnappauksiin ja ihmisten katoamisiin. Yksi hänen poikaystävänsä enoistakin oli kadonnut 1990-luvun alussa. 

Välttääkseen stereotypioiden vahvistamisen Suomessa julkaistuissa lehtikirjoituksissaan Valtonen on pyrkinyt pohtimaan reiluja, mahdollisimman objektiivisia näkökulmia. Hänen mukaansa iso osa maasta on elänyt melko tavallista elämää, jota uutiskuvat eivät tavoita. Toisaalta maassa on ollut paljon sisäistä, pakon edessä tapahtunutta muuttoliikettä esimerkiksi Bogotaan, kun väkivalta ja nuorten poikien värvääminen väkipakolla sissiryhmiin maaseutukylissä ajoi väen kaupunkiin. Valtonen rinnastaa moneen otteeseen tätä pelon edessä tapahtunutta muuttoliikettä Karjalan evakoihin talvi- ja jatkosodan aikana. Hänen juurensa ovat luovutetussa Karjalassa.

Kuten odotinkin, kirja oli tiivis, yleissivistävä paketti Kolumbiasta. Siinä oli tosin huomattavasti enemmän politiikkaa (ensimmäiset kaksi tuntia), kuin olin odottanut. Minua kiinnostivatkin enemmän muun muassa naisten asemasta ja yleisesti yhteiskunnasta kertoneet osiot. Kirjan takakansikuvauksesta olin saanut mielikuvan, että kirjassa käsiteltäisiin enemmän kulttuurieroja.

Tyttöihin kohdistuu paljon väkivaltaa. Ei ole tavatonta, että kymmenvuotias saa lapsen. Kolumbiassa on 200 000 tyttöä, joilla on kaksi lasta, ennen kuin he täyttävät kahdeksantoista vuotta. 
On liian tavallista, että miehet vain häipyvät ja jättävät naiset yksin, Rojas sanoi. Yli puolet kolumbialaisista naisista on yksinhuoltajia. Kolumbiassa on toisin sanoen 14 miljoonaa yksinhuoltajaäitiä. 

***

Lähes kaikki katolisessa ympäristössä kasvaneet naispuoliset ystäväni sanovat viettäneensä ison osan nuoruudestaan motelleissa. Kun esiaviollinen seksi on tavallaan kiellettyä, tai vähintään tuomittavaa ja paheksuttavaa, se ikään kuin menee maan alle. Latinalaisessa Amerikassa motellikulttuuri elää ja voi hyvin. Motellit ovat paitsi esiaviollisen seksin toteutuspaikkoja, myös salaisten sivusuhteiden näyttämöitä, jotka ovat erityisen täysiä lounastuntien aikaan. 

Yksinhuoltajaäideistä ei huolehdi sosiaaliturva vaan laaja suku. Asenteet onneksi muuttuvat, vaikkakin pikkuhiljaa. Merkitystä on ollut silläkin, että naiset ovat päässeet parlamenttiin sekä mukaan rauhanneuvotteluihin. 

Olisin kaivannut myös enemmän Suomen ja Kolumbian erojen vertailua, juurikin tavoissa ja kulttuurissa. Lasten kasvatus ainakin tuntuu edelleen olevan hyvin erilaista kuin meillä.

Kolumbiassa tilanteita luetaan koko ajan, ja siihen opetetaan lapsia pienestä pitäen. Tämä tarkoittaa erilaista hereilläoloa ja valppautta, kuin mihin olen Suomessa kasvanut tai lapsiani kasvattanut. Että huomioi ympärillään olevia ihmisiä, vaikkapa huonosti liikkuvaa vanhusta tai ylimääräisiä käsiä kaipaavaa äitiä kasseineen ja lapsineen. Toisten auttamista opetetaan lapsille, ja myöhemmin se opitaan tekemään automaattisesti, ennen kuin toinen ehtii edes pyytää apua. Avun tarjoamisesta tai vastaanottamisesta ei tehdä minkäänlaista numeroa, se on itsestään selvää, luonnollinen osa sosiaalista kanssakäymistä. 
Tätä taustaa vasten on helppo ymmärtää, että kolumbialaistaustaiset ystäväni ovat ihmetelleet monenlaista ohittamista suomalaisessa arjessa. Lapsilta ei odoteta huomioimista, ei toisten lasten, eikä aikuisten. Yksi ihmetyksen aihe on vaikkapa meininki ruotsinlaivan pallomeressä. Ystäväni ovat kokeneet olleensa ainoita aikuisia, jotka ohjaavat lapsiaan ottamaan huomioon muut meressä riehujat. He ovat olleet turhautuneita siitä, etteivät suomalaiset vanhemmat opeta lapsiaan näkemään toisia lapsia ympärillään. 

Muita ihmetyksen aiheita on ollut muun muassa se, miten lapset niin tasa-arvoisessa maassa jakautuvat koko peruskouluikänsä sukupuolen mukaisiin ryhmiin. Esimerkiksi ala-asteikäiset tytöt kutsuvat synttäreilleen tyttöjä. Kolumbiassa juhlissa olisi tasaisemmin tyttöjä sekä poikia.

Sota tavallaan suojeli Kolumbiaa turismin lieveilmiöiltä, sillä turistit ovat vasta nyt löytäneet Kolumbian, erityisesti Karibian puoleiset rannat. Ikäviä vaikutuksia näkee jo nyt, sillä kovat huumeet ovat tarjolla. Turismi on tärkeä tulonlähde vaurastumista kaipaaville kolumbialaisille. Aurinko ja eksotiikka riittävät monille, jotka eivät osaa espanjaa eivätkä tiedä tai ole kiinnostuneita maan kulttuurista ja historiasta. 

Vigdis Hjorth: Perintötekijät

Vigdis Hjorth: Perintötekijät

Kustantamo S&S, 2020

Suomennos: Katriina Huttunen

Lukija: Satu Paavola

Kesto: 7 h 40 min

Kohta kuusikymppisillä sisaruksilla oli kiistaa perintömökeistä. Heitä oli neljä, mökkejä kaksi ja ne oli siirretty kahden suosikkityttären nimiin. Veljeä järjestely kismitti ja niin Bergljot, sisaruksista vanhin, tuli vedetyksi mukaan kiistaan, sillä hän piti veljensä puolia. Ja silloin kahdeksankymppinen äiti oli taas ottanut yliannostuksen. 

Itsemurhalla leikkiminen ei ollut hyvä juttu. Perheen mökkien luovuttaminen salaa ja liian halvalla kahden sisaruksen nimiin ei ollut hyvä juttu. Vanhemmillani oli siihen täysi oikeus, mutta viime vuosina he olivat niin usein vakuuttaneet, että kohtelisivat lapsiaan perinnönjaossa tasapuolisesti. Nyt kävi ilmi, että Bårdin ja minun oli määrä saada mökeistä korvaukseksi huomattavan pieni rahasumma. Siihen Bård reagoi, eikä kukaan ollut kertonut hänelle, että mökit oli jo siirretty siskojemme nimiin. Minullekaan ei oltu kerrottu, mutta minähän olin pysytellyt erossa lapsuudenperheestäni jo vuosikausia. 

Viimeisten 23 vuoden ajan Bergljot oli pitänyt harvakseltaan yhteyttä vain toiseksi nuorimpaan sisareensa Astridiin. Välit vanhempiin olivat sen sijaan täysin poikki, hänet saisi tehdä vaikka perinnöttömäksi, mutta vanhempiensa kotiin hän ei astuisi jalallaankaan. Välirikon taustalla on perheen isä, mutta yhtä syyllinen välien rikkoutumiseen on isää puolustava äiti.

Ja hän puhui isän kanssa ja he lähtivät Voleriin ja olivat kriisissä ja joivat ja isä sanoi äidille "Entä jos sanoisin että olen tehnyt sen?" ja äiti vastasi, hän sanoi, kun hän soitti minulle seuraavana aamupäivänä ja kertoi mitä oli vastannut isälle. "Silloin en voisi olla kanssasi naimisissa." 
Äiti soitti minulle ja kertoi sen kuin osoittaakseen periaatteellisen järkähtämättömyytensä, että hän ei ollut sellainen nainen, joka joka voisi olla naimisissa sellaisia asioita tehneen miehen kanssa, vaikka hän oli vuosikausia ollut yhdessä sellaisia asioita tehneen miehen kanssa ja tajusi tämän tehneen sellaisia asioita. 
Isä oli humalassa ja itki Volerissa ja sanoi "Entä jos sanoisin että olen tehnyt sen?" Isä oli humalassa ja avautui vakavassa, ratkaisevassa keskustelussa, ja äiti vastasi, ettei voisi silloin olla hänen kanssaan naimisissa. Äiti tyrmäsi vakavan, rehellisen, ratkaisevan keskustelun mahdollisuuden. Äidin oli täytynyt nähdä sielunsa silmin jonkinlainen kauhukuva siitä, mitä isän tunnustus merkitsi hänelle, siitä miten hän käsittelisi isän tunnustuksen. "Silloin en voisi olla kanssasi naimisissa", hän sanoi ja isä sulki suunsa. Niin se oli sovittu. Niin he jatkoivat yhteistä elämäänsä, niin he sulkivat kriisin, niin he yrittivät jättää sen taakseen, ehkä he eivät puhuneet siitä enää koskaan, sillä mitä he olisivat sanoneet. 

Välirikon jälkeen ensimmäisinä vuosina äiti oli soittanut monta kertaa, silloin ei ollut vielä matkapuhelimia joten ei tiennyt kuka soittaa, itki ja haukkui vuoronperään, mutta tyttären oli pakko pysyä heistä erossa jos mieli pysyä elossa, vaikka se sattui häneen itseensäkin. Sen jälkeen äiti laittoi asialle yleensä Astridin.

Kaikki minussa harasi vastaan. Siitä ei tulisi yhtään mitään, siitä ei ollut koskaan tullut yhtään mitään. Jouduin aina ymmärtämään ja kuuntelemaan miten kaikkiin sattui, miten äitiin ja isään sattui minun takiani. Tunsin hänen kielenkäyttönsä, se sai aina minut surulliseksi ja pois tolaltani. Astrid tarkoitti hyvää, mutta hänen hyvänsä ei ollut hyvää minulle. Hän toimi hyvässä uskossa, en muuta uskonut, ja hänellä oli varmasti parhaat aikeet, hän pyrki sopuun ja yhteistyöhön, mutta kaikkia erimielisyyksiä ei voi sovitella. Joskus oli valittava joko tai. 

Kolme vuotta sitten äiti lähetti yllättäen hänelle testamentin, joulukirjeessä jossa vanhemmat kertoivat, että perintö on päätetty jakaa tasapuolisesti, lukuunottamatta mökkejä, jotka myytäisiin markkinahintaan kahdelle muulle tyttärelle, Åsalle ja Astridille, koska he kaksi kävivät mökeillä ja pitivät tiiviisti yhteyttä iäkkäisiin vanhempiinsa. Tästä kuultuaan Bård, jolla oli kyllä omakin mökki, eihän se siitä ollut kiinni, julisti että nyt menetitte toisenkin lapsenne ja lähti. Äiti huusi perään, että olisit tyytyväinen kun saat edes jotain - ja otti yliannostuksen. 

Kun heidän isänsä kuoli onnettomuudessa, äiti ja Bergljot eivät olleet tavanneet viiteentoista vuoteen. Äiti otti taas yhteyttä Astridin kautta ja halusi tavata tyttärensä ennen hautajaisia, peläten ettei kestä kaikkea samana päivänä, puolison hautaamista ja tyttären tapaamista vuosien jälkeen. 


Tiesin jo kuuntelemaan lähtiessä, että kirja on hyvin omakohtainen. Autofiktiivisessä teoksessa on fiktiivistä sen verran vähän, että kirjailijan sisar on kirjoittanut oman kirjansa, vastineen tähän. Hänen mielestään isä on syytön siihen, mitä Vigdis hänestä kirjoittaa. Kirjat ovat nostattaneet kohua Norjassa, mutta sisaren vastine on saanut vähemmän julkisuutta. Lukukokemuksena on varmasti jonkin verran eroa siinä, tietääkö Perintötekijöiden taustan vai lukeeko kirjaa vain fiktiivisenä romaanina, kumpi on parempi, vaikea sanoa.

Kirjassa on sillä tapaa erilainen rakenne, että samoja, perintökiistaa, sisaruksiin ja vanhempiin liittyviä asioita kerrataan moneen kertaan, mutta koko ajan käy ilmi vähän lisää. Mieleeni tuli aluksi Monika Fagerholmin Kuka tappoi bambin, jossa samojen tapahtumien toisto oli koukuttava tehokeino ja rankkasinkin sen viime vuoden toiseksi parhaaksi kotimaiseksi kirjaksi. Perintötekijöissä en saanut samanlaista otetta, tai pikemminkin kirja ei saanut minusta samanlaista otetta ja mitä pidemmälle kuuntelin, se sanojen ja samankaltaisten lauseiden toistelu kävi suorastaan ärsyttämään, koska se meni mielestäni överiksi. Tässä esimerkki.

Emme saaneet myöhästyä. Pyysin Söreniltä ja Ebbalta, että he eivät myöhästyisi. Tale siirsi paluutaan Tukholmaan tuonnemmaksi voidakseen olla mukana, emme saaneet myöhästyä. 
Lähdimme hyvissä ajoin, mutta en halunnut tulla liian aikaisin. En halunnut seisoa kappelin portailla tervehtimässä ja juttelemassa. En saanut myöhästyä, vaan minun täytyi tulla juuri täsmällisesti. Minua hirvitti.
Kun lähestyimme, olimme etuajassa, enkä halunnut tulla kappeliin liian aikaisin, joten ajoimme lähimmälle huoltoasemalle ja ostimme kahvit. Istuimme autossa ja joimme kahvit. Viivyttelimme huoltoasemalta lähtemistä, kunnes oli aika lähteä, jotta tulisimme perille mahdollisimman myöhään, mutta silti ajoissa, minua ahdisti. 
Kaarroimme parkkipaikalle, minua pelotti kenet näkisin, näin Bårdin ja hänen vaimonsa ja lapsensa. Hekin halusivat tulla mahdollisimman myöhään, mutta silti ajoissa. Nousimme autosta ja tervehdimme, Lars tuli, olin hyvin rauhaton. 
Karen tuli, Klara tuli juosten. Entinen mieheni ja Ebba tulivat. 
Halusin kertoa unesta jonka olin nähnyt isästä ja rautaputkesta. Puhuin unesta liian kovalla äänellä, kävelimme yhdessä ovelle, mutta halusin odottaa ennen kuin menisimme sisään. Muut menivät sisään. Muut menivät sisään. Suurin osa muista oli varmaan mennyt sisään, sillä portailla ei seisonut ketään juttelemassa. Pari tuntematonta ihmistä kiiruhti ohitseni portaita ylös ja meni sisään. Sören soitti ja sanoi, ettei löytänyt perille. Minun täytyi selittää Sörenille miten hän löytäisi perille. Klara sanoi, että minun täytyi mennä sisään. Bård ja hänen vaimonsa ja lapsensa olivat menneet sisään, entinen mieheni oli mennyt sisään. Pitelin Talea tiukasti käsivarresta. Klara sanoi, että minun täytyi mennä sisään, mutta Sören ei tiennyt miten löytäisi perille. Minun täytyi selittää Sörenille miten hän löytäisi perille. Halusin kertoa Klaralle unesta. Klara repäisi puhelimen kädestäni ja sanoi, että hän selittäisi Sörenille miten tämä löytäisi perille, vaati minua menemään sisään, he vetivät minut sisään, Tale, Lars ja Ebba vetivät minut sisään.

Jos nyt vain menisit sisään niin päästäisiin eteenpäin.

(Tällä ehkä haluttiin tehdä selväksi, miten vaikeaa sinne kirkkoon oli mennä, mutta voi sen muutenkin ilmaista.)

Kun kirjasta oli kuuntelematta vielä yli 2,5 tuntia, aloin ihan suoraan sanottuna olla aika kyllästynyt. Ensimmäistä kertaa mulle iski äänikirjan kohdalla kuuntelujumi. Sen jälkeen kun joulukuussa aloitin kuuntelun, minulla oli ollut kaksi kokonaista päivää, jolloin en ollut kirjaa ollenkaan kuunnellut. Tämän alle kahdeksantuntisen kirjan kohdalla jäi väliin toiset kaksi päivää. Tiedä sitten kauanko tämän suht lyhyen romaanin kuunteluun olisi mennytkään, ellen olisi pitänyt itselleni puhuttelua siitä, miten maksettua kuunteluaikaa menee haaskuun noina välipäivinä.

Toiston lisäksi minua alkoi uuvuttaa suoran dialogin puute. Ei sillä etteikö keskustelua olisi ollut, vaan sillä että keskustelut kerrottiin tyyliin "xxx, Astrid sanoi, xxx minä sanoin, xxx hän sanoi" ja niin edelleen niin että voi olla pidempikin keskustelu jossa muutaman sanan välein toistuu aina kuka sanoi. 

Jos kirjat useamminkin kirjoitettaisiin näin, niin mitenköhän kävisi? Olisiko tähän kaikkeen vain tottunut vai olisinko lakannut vallan lukemasta.

Kirjaa on näkynyt blogeissa jonkin verran tässä alkukeväästä ja KAIKKI muuthan ovat olleet niin lumoutuneita, että Perintötekijöille voisi saman tien lahjoittaa 2020 Globalian.